Me olimme kaikki älynneet, että meidän Belikovimme oli naimaton, ja nyt meistä näytti omituiselta, ettemme olleet sitä ennen huomanneet, vaan jättäneet kokonaan huomioonottamatta näin tärkeän seikan hänen elämässään. Entä mikä oli hänen mielipiteensä naisista, mitenkä hän oli itselleen ratkaissut tämän tärkeän kysymyksen? Ennen ei tämä ollut meitä lainkaan huvittanut, sillä kaikesta päättäen ei mieleemme ollut edes juolahtanut ajatus, että mies, joka talvet ja suvet käyttää kalosseja ja nukkuu uudinten ja peittojen suojassa, saattaisi rakastaa.

– Belikov on jo yli neljänkymmenen ja Varenka siinä kolmenkymmenen paikoilla… – selitti johtajanrouva edelleen. – Kyllä minä luulen, että Varenka suostuisi.

Kuinka paljo turhaa, joutavaa meillä maaseudulla tehdäänkään ikävästä! Ja tämä johtuu siitä, ettei tehdä sitä, mikä olisi tarpeen. Miksi piti meidänkään yhtäkkiä ruveta naittamaan tuota Belikovia, jota oli mahdoton edes kuvitella naimisissa? Johtajan ja inspehtorin rouvat ja kaikki kymnasin piiriin kuuluvat naiset vilkastuivat, vieläpä kaunistuivat, aivankuin olisivat yhtäkkiä löytäneet elämänsä päämäärän. Johtajanrouva tilaa kokonaisen aition teatterista ja me näemme Varenkan istuvan siellä säteilevänä, onnellisena, viuhka kädessä ja hänen vieressään Belikovin, pienenä, kumaraisena, aivankuin hänet olisi väkisin kiskottu kotoa. Minä annan illatsun, ja naiset vaativat, että minä ehdottomasti kutsuisin sekä Belikovin että Varenkan. Sanalla sanoen, kone oli käynnissä. Kävi ilmi, ettei Varenka taida ollakaan naimista vastaan, sillä veljen luona ei mahtanut olla niinkään hauska, koska he päiväkaudet kinasivat ja morkkasivat. Ajatelkaahan: Kovalenko kulkee pitkin katua, hän on pitkä ja potra poika, yllä koruompeleinen paita ja hiustöyhtö otsalla lakin alla; kainalossa on pino kirjoja, toisessa kädessä paksu ryhmysauva. Hänen perässään astuu sisar myöskin kirjoineen.

– Mutta sinä, Mihail, et ole tätä lukenut! – väittää sisar äänekkäästi. – Minä uskallan vaikka vannoa, että sinä et ole sitä lukenut!

– Mutta minä sanon, että olen lukenut! – huutaa Kovalenko tärähyttäen sauvalla käytävään.

– Hyvänen aika, veliseni! Miksi suutut? Onhan tämä periaatteellinen kysymys!

– Minä olen lukenut! – huutaa Kovalenko vielä kovemmin.

Ja kotona – milloin siellä vieras pistäysi, aina kuuluu riitaa. Sellainen elämä kävi ajan pitkään ikäväksi, oma koti alkoi tuntua hauskalta ja pitihän ikäkin ottaa varteen. Valitsemisen varaa ei ollut, piti suostua, olipa se sitten vaikka kreikankielen opettaja. Ja totta puhuen, suurin osa meidän neitejämme ei välitä siitä, kuka korjaa, kun vaan pääsee naimisiin. Oli miten hyvänsä, Varenka alkoi ilmeisesti olla meidän Belikovillemme suosiollinen.

Entä Belikov? Hän kävi Kovalenkon luona niinkuin meilläkin. Tulee hänen luokseen, istuu ja vaikenee. Niin, hän vaikenee, mutta Varenka laulaa hänelle "Tuuli humisee" ja katselee kuulijaansa haaveksivasti tummilla silmillään, tai purskahtaa nauramaan:

– Ha-ha-ha!

Rakkaudenasioissa ja etenkin naimisessa on harrastuksen herättämisellä suuri merkitys. Kaikki – sekä virkatoverit että naiset – alkoivat vakuuttaa Belikoville, että hänen täytyy naida, ettei hänellä ole elämässä enää mitään muuta jälellä kuin naiminen. Kaikki onnittelivat häntä ja selittivät vakavan näköisinä kaikenmoisia joutavia asioita yhä siihen tapaan, että naiminen on tärkeä askel. Eikä Varenka sitäpaitsi ollut hullumman näköinen, päinvastoin, huvittava, valtioneuvoksen tytär ja maatalon omistaja, ja mikä tärkeintä, tämä oli ensimäinen nainen, joka kohteli häntä lempeästi, sydämellisesti, Belikovia alkoi aivan pyörryttää, kun hän päätti, että hänen todella pitää naida.

– Silloin olisi pitänyt siepata häneltä sekä kalossit että sateenvarjo, – virkkoi Ivan Ivanitsh.

– Ajatelkaas, se kun oli aivan mahdotonta. Hän asetti Varenkan valokuvan pöydälleen, kävi yhä luonani puhelemassa Varenkasta, perhe-elämästä, siitä, että naiminen on tärkeä askel, kävi usein myöskin Kovalenkojen luona, mutta ei muuttanut elintapaansa rahtuakaan. Vaikuttipa tämä naimapäätös pikemmin häneen sairaloisesti, sillä hän laihtui, kalpeni ja näytti vetäytyvän yhä syvemmälle koteloonsa.

– Varvara Savvishna miellyttää minua, – sanoi hän minulle hymähtäen kierosti, ja minä tiedän, että jokaisen ihmisen täytyy välttämättömästi naida, mutta… kaikki tämä, nähkääs, on tapahtunut niin omituisen pian… Täytyy vielä harkita.

– Mitä se harkitsemisesta paranee? vastasin hänelle. – Naikaa pois ja sillä hyvä!

– Ei, naiminen on tärkeä askel, täytyy ensin pohtia siitä johtuvia velvollisuuksia, vastuunalaisuutta… jottei sitten mitään tapahtuisi. Se minua niin vaivaa, etten saa öisin unta. Minun täytyy tunnustaa, että pelkään, sillä hänellä ja hänen veljellään on niin omituinen ajatustapa, he keskustelevat, nähkääs, niin kummallisesti ja niin vilkkaita luonteeltaan sitten. Saattaahan sitä kylläkin naida, mutta ties mitä sitten tapahtuu…

Eikä hän kosinut, vaan lykkäsi yhä toistaiseksi johtajanrouvan ja muiden naisten suureksi mielipahaksi. Pohti yhä velvollisuuksia ja vastuunalaisuutta, oli melkein joka päivä kävelyllä Varenkan kanssa, sillä hän nähtävästi luuli, että hänen asemassaan oli niin meneteltävä, ja tuli usein luokseni selittääkseen perhe-elämää. Ja luultavasti olisi hän vihdoinkin kosinut ja solminut avioliiton, tarpeettoman ja tyhmän, jollaisia meillä ikävästä ja toimettomuudessa solmitaan tuhansia, jollei yhtäkkiä olisi tapahtunut suuremmoinen häväistysjuttu. On tarpeen huomauttaa, että Varenkan veli, Kovalenko vihasi Belikovia tuttavuuden ensi päivästä saakka, eikä voinut häntä sietää.

– En ymmärrä, – selitti hän heille olkapäitään kohautellen, – en ymmärrä, kuinka te tulette toimeen tuollaisen urkkijan kanssa? Senkin koirankuonolainen. Hyh, kuinka te jaksatte täällä elää?! Ilmakin on kerrassaan tukahuttavaa, saastaista! Oletteko te mitään pedagogeja, opettajia? Te olette virkakiipijöitä, koulunne ei ole tiedon temppeli, vaan polisihallitus, jossa haisee kaikenmoiset hapot aivan kuin polisikamarin putkassa. Ei, hyvät ystävät, vielä vähän aikaa täällä kanssanne oltuani minä matkustan maalle kotiini ja alan siellä ravustaa ja pikkuryssiä opettaa. Minä matkustan, vaan jääkää te tänne Juudaksenne kanssa!

Tai nauroi hän, että vedet silmistä vierivät, milloin matalalla milloin kimakalla äänellä ja kysyi minulta käsiään levitellen:

– Mitä hän minun luonani istuu? Mitä hän tahtoo? Istuu ja töllistelee!

Tekaisipa hän Belikoville liikanimen "takiais-hämähäkki". Me, tietysti, kartimme puhumasta hänelle sisarensa naimahommasta tämän "takiais-hämähäkin" kanssa. Ja kun johtajanrouva kerran tuli hänelle vihjaisseeksi, että olisipa hyvä naittaa hänen sisarensa niin arvokkaalle ja kaikkien kunnioittamalle henkilölle kuin Belikov, niin hän rypisti naamaansa naurahtaen:

– Se asia ei kuulu minulle. Menköön naimisiin vaikka lohikäärmeen kanssa, minä en tahdo sekaantua toisten asioihin.

Nyt saatte kuulla, mitä sitten tapahtui. Joku vekkuli piirsi irvikuvan: Belikov kulkee kalossit jalassa, housut saapasvarsiin pistettyinä, sateensuojan alla ja Varenka hänen käsikynkässään; kuvan alla oli sanat: "rakastunut antropos". Aihe oli repäisevästi käsitelty, tiedättekös, ihan ihmeellisesti! Taiteilija oli varmaan ollut työssä useamman kuin yhden yön, koska kaikki poika- ja tyttökymnasin sekä seminarin opettajat, virkamiehet, – kaikki saivat yhden kappaleen Saipa Belikov itsekin. Kuva teki häneen kerrassaan masentavan vaikutuksen.

Me läksimme yhdessä kotoa, – oli juuri ensimäinen päivä toukokuuta, sunnuntai, ja kaikki opettajat ja oppilaat olivat päättäneet kokoontua koululle ja yhdessä jalkaisin lähteä kaupungin ulkopuolella olevaan lehtoon, – niin, me läksimme kotoa, mutta hän oli vihreä, ukkospilveäkin synkempi.

– Kuinka pahoja, ilkeitä ihmiset sentään ovat! – virkkoi hän ja hänen huulensa vapisivat.

Minun tuli häntä sääli. Me astelimme edelleen, kun yhtäkkiä, ajatelkaas, Kovalenko hyräyttää polkupyörällä ohitsemme ja hänen jälkeensä Varenka, hänkin polkupyörällä, punaisena, hengästyneenä, mutta iloisena.

– Me ajamme edellä! – huutaa tämä! On niin kaunis ilma, niin kaunis ilma, niin hirveän kaunis ilma!

Ja he katosivat polkupyörineen. Belikov muuttui vihreästä kalpeaksi, näytti tyrmistyvän ja pysähtyi minua töllistämään…

– Mitäs tämä on? – kysyi hän. – Vai pettääkö näköni? Onko opettajain ja naisten soveliasta ajaa polkupyörällä?

– Mitä sopimatonta siinä olisi? – vastasin minä. – Ajakoot terveydekseen!

– Onko se mahdollista? – huusi hän ihmetellen minun tyyneyttäni. —

Mitä te puhutte?!

Ja hän oli niin hämmästynyt, ettei halunnut jatkaa matkaa, vaan palasi takaisin kotiinsa.

Seuraavana päivänä hän yhtämittaa hieroi hermostuneesti käsiään, värisi, ja kasvoistakin jo saattoi nähdä, että hänen oli paha olla. Lähtipä koulusta kesken tuntejaan, mikä tapahtui ensi kerran hänen elämässään. Eikä syönyt päivällistä. Iltapuolella hän pukeutui lämpimämmin, vaikka ulkona oli aivan kesäinen sää, ja laahusti Kovalenkojen luo. Varenka ei ollut kotona; hän tapasi veljen yksin.

– Istukaa, olkaa hyvä, – sanoi Kovalenko kylmästi kulmakarvojaan rypistellen. Kasvonsa olivat uniset, sillä hän oli vastikään noussut päivällislevolta ja oli kovin huonolla tuulella.

Belikov istui vaieten kymmenkunta minuttia ja alkoi:

– Minä tulin luoksenne keventämään sydäntäni. Minun on niin kovin vaikea olla. Joku herja on piirtänyt naurettavan kuvan minusta ja eräästä toisesta, meille kummallekin läheisestä henkilöstä. Pidän velvollisuutenani ilmottaa, että minä olen syytön siihen… En ole antanut pienintäkään aihetta sellaiseen pilantekoon, – päinvastoin, olen aina käyttäytynyt kuin täysin säädyllinen mies.

Kovalenko oikaisihe ja istui vaieten. Belikov odotti hetken ja jatkoi hiljaa surullisella äänellä:

– Minulla olisi vielä vähä sanottavaa teille. Minä olen jo kauan palvellut virassani, te vasta alotatte virkauraanne ja sentähden pidän velvollisuutenani vanhemman toverin tavoin varottaa teitä. Te ajatte polkupyörällä, mutta tämä huvi ei sovi lainkaan nuorison kasvattajalle.

– Miksei? – kysyi Kovalenko matalalla äänellä.

– Pitäisikö sitä vielä selittää, Mihail Savitsh, eikö se ole varsin ymmärrettävää? Jos opettaja ajaa polkupyörällä, niin mitä silloin jääkään oppilaitten osaksi? Heidän pitäisi silloin kävellä käsillään! Ja kun se kerran on kiertokirjeessä kielletty, niin ei saa. Minä kauhistuin eilen! Kun näin teidän sisarenne, niin näköni himmeni. Nainen tai neitonen polkupyörän selässä – se on kauheata!

– Mitä te oikeastaan tahdotte?

– Minä tahdon ainoastaan varottaa teitä, Mihail Savvitsh. Te olette vielä nuori, tulevaisuus on edessänne, pitää sentähden aina käyttäytyä hyvin varovasti eikä ottaa velvollisuuttansa niin kevyesti kuin te! Te käytätte kirjavaa paitaa, aina teillä on kirjoja kainalossa kadulla kulkiessanne ja nyt vielä polkupyörä. Siitä, että te ja teidän sisarenne ajatte polkupyörällä, saa johtaja tietää, sitten tarkastaja… Onko se hyvä?

– Että minä ja sisareni ajamme polkupyörällä, ei kuulu kenellekään! – sanoi Kovalenko punastuen. – Ja sen, joka uskaltaa sekaantua koti- ja perheasioihini, lennätän minä hiiteen!

Belikov kalpeni ja nousi.

– Jos te puhutte tuolla tavoin, niin minä en voi jatkaa, – sanoi hän. Minä pyydän, että te minun läsnäollessani ette miiloinkaan noin puhuisi päällystöstä. Teidän pitää kunnioituksella kohtelemaan viranomaisia.

– Olenko minä sitten puhunut viranomaisista mitään pahaa? – kysyi Kovalenko, katsoen häneen kiukkuisesti. – Olkaa hyvä ja jättäkää minut rauhaan! Minä olen kunniallinen mies, enkä halua puhua sellaisen herran kanssa kuin te. Minä en voi sietää urkkijoita!

Belikov alkoi hermostuneesti puuhata ja pukeutui nopeasti. Hänen kasvoillaan oli kauhun ilme. Hän sai ensi kerran elämässään kuulla sellaisia raakuuksia.

– Puhukaa mitä tahdotte, – sanoi hän astuessaan eteisestä portaille. – Minun täytyy jo edeltäpäin sanoa teille: ehkä on joku kuullut meitä, ja jottei keskusteluamme vääristeltäisi, ja jottei mitään tapahtuisi, täytyy minun kertoa herra johtajalle keskustelumme sisällys… pääpiirteissään. Se on minun velvollisuuteni.

– Kertoa? Mene, kerro!

Kovalenko tarttui häntä kaulukseen ja lennätti Belikovin portaita pitkin alas, että kalossit paukkuivat. Portaat olivat korkeat ja jyrkät, mutta onnellisesti tuli hän kuitenkin alas, nousi seisomaan ja koetti, olivatko silmälasinsa ehjät? Mutta juuri kun hän lensi portaita alas, osui Varenka kahden muun naisen seurassa saapumaan paikalle. Naiset seisoivat alhaalla katsellen ihmeissään – ja Belikovista oli tämä kaikkein kauheinta. Parempi olisi ollut taittaa niskansa, molemmat jalkansa kuin joutua naurunalaiseksi. Nyt saa sen varmaan koko kaupunki tietää, sitten johtaja, tarkastaja, – oh, kunpa ei vain mitään tapahtuisi! Nyt piirtävät uuden pilakuvan ja kaikki päättyy niin, että käsketään jättämään erohakemus…

Kun hän nousi seisomaan, tunsi Varenka hänet ja katsellessaan hänen naurettavia kasvojaan, rypistynyttä päällystakkiaan, kalossejaan, ymmärtämättä mitä oli tapahtunut, otaksuen hänen epähuomiossa pudonneen, hän ei voinut hillitä itseään, vaan ratkesi sellaiseen nauruun, että koko talo kajasi:

– Ha-ha-haa!

Ja tämä rämähtävä, läikkyvä "ha-ha-haa" oli kaiken loppu: siihen päättyi sekä kosinta että Belikovin maallinen olemassaolo. Hän ei enää kuullut Varenkan sanoja eikä nähnyt mitään. Palattuaan kotiinsa hän ensi työkseen korjasi valokuvan pöydältä ja kävi sitten levolle eikä enää milloinkaan noussut.

Parin kolmen päivän kuluttua tuli Afanasij luokseni kysymään, eikö olisi lähdettävä lääkäriä noutamaan, sillä isäntä ei ole aivan niin kuin olla pitäisi. Minä menin Belikovin luo. Hän makasi uudinten takana peitteen alla eikä puhunut mitään. Jos häneltä jotakin kysyi, virkkoi hän vain on tai ei – eikä sen enempää. Siinä hän makasi, vaan ympärillä hääräili synkkänä syvään huokaillen Afanasij, joka haisi viinalle kuin viinatupa.