Venäläistä rakkautta

Vera

Ivan Aleksejevitsh Ognjev muisteli, kuinka hän eräänä elokuun iltanaavasi lasioven niin että helisi, ja meni ulos parvekkeelle. Hänenyllään oli silloin kevyt hartiavaippa ja päässään leveälierinenolkihattu, joka nyt virui tomuisena sängyn alla jalkineitten seassa.Toisessa kädessään hänellä oli pino kirjoja ja vihkoja, toisessapaksu ryhmysauva.

Oven takana hänelle tietä valaisten seisoi talon isäntä, Kusnetsov, kaljupäinen, harmaapartainen ukko, yllään lumivalkoinen, nukkanahkainen takki. Ukko hymyili sydämellisesti ja nyökäyttelipäätään.

– Hyvästi, vanhus! – huusi Ognjev hänelle. Kusnetsov asetti lampunpöydälle ja meni myöskin parvekkeelle. Kaksi pitkää, kapeata varjoasiirtyi portailta kukkalavoille ja häipyi edemmäksi lehmustenrungoille.

– Hyvästi ja suuret kiitokset vielä kerran! – virkkoiIvan Aleksejevitsh. – Kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne, herttaisuudestanne, rakkaudestanne… En unohda ikipäivinä teidänvieraanvaraisuuttanne. Te olette niin hyvä, tyttärenne on hyvä,te kaikki olette niin hyviä, iloisia, sydämellisiä… niin kelpoihmisiä, etten osaa sitä sanoakaan!

Tunteiden kyllyydestä ja väkevien juomien vaikutuksesta Ognjevpuhui laulavalla äänellä ja oli niin liikutettu, että vilkuttamallasilmiään ja kohauttelemalla olkapäitään tulkitsi tunteitaan enemmänkuin sanoin. Kusnetsov, joka myöskin oli lämmennyt ja liikutettujuomista, kurottautui nuorta miestä kohti ja suuteli tätä.

– Olen tottunut teihin kuin koira isäntäänsä! – jatkoi Ognjev. – Olen käynyt melkein joka päivä luonanne, jäänyt kymmenkuntakertaa teille yöksikin, ja maistellut niin runsaasti juomianne, että tekee oikein pahaa sitä nyt muistellessani. Mutta etupäässäkiitän teitä, Gavril Petrovitsh, siitä myötävaikutuksesta ja avusta, jota olette minulle osoittanut. Ilman teitä olisin varmaankinsaanut oleskella täällä aina lokakuuhun saakka tilastoineni. Muttakyllä alkulauseessani kirjoitankin: "Pidän velvollisuutenanilausua kiitokseni N: n kunnallishallinnon puheenjohtajalle, herra Kusnetsoville hänen sydämellisestä myötävaikutuksestaan".Tilastotieteellä tulee olemaan loistava tulevaisuus! Pyydän lausumaantervehdykseni Vera Gavrilovnalle ja sanomaan tohtoreille, molemmilletuomareille ja teidän kirjurillenne, etten unohda milloinkaan heidänapuaan! Ja nyt, vanhus, syleilkäämme toisiamme ja suudelkaammejäähyväisiksi!

Juomista uupunut Ognjev suuteli vielä kerran ukkoa ja alkoi laskeutuaalas. Alimmalla portaalla hän katsahti taakseen ja kysyi:

– Näemmeköhän enää milloinkaan toisiamme?

– Jumala ties! – vastasi ukko. – Luultavasti emme!..

– Niin, totisesti! Pietariin ei teitä saa millään, ja minä tuskinkoskaan joutunen näille syrjäisille seuduille. Siis, voikaa hyvin!

– Jättäisitte kirjanne tänne! – huusi Kusnetsov hänen jälkeensä. – Miksi turhan tautta kantaa noin painavaa taakkaa? Lähetän huomennamiehen tuomaan niitä!

Mutta Ognjev ei kuullut enää, vaan eteni nopeasti talosta. Hänenviinistä lämmennyt mielensä oli sekä iloinen että surullinen… Hänkulki ja mietti, miten usein tässä maailmassa sentään tapaa hyviäihmisiä ja kuinka säälittävää on, ettei näistä tapaamisista jäämuuta kuin muistot jälelle. Näet joskus kaukana taivaanrannallakurkiparven, heikko tuulenhenki kantaa sen valittavan ja samallakiihkeän huudon korviisi, mutta hetken kuluttua et näe enääpienintäkään pistettä etkä kuule heikointakaan ääntä, katsoppa sittensiintävään etäisyyteen miten hartaasti tahansa. Samoin vilahtavatihmiset elämässä ohitsemme heidän kasvonsa, ja sanansa katoavatmenneisyyteen jättämättä jälkeensä muuta kuin muiston mitättömiätähteitä.

Ivan Aleksejevitsh oli asunut keväästä saakka täällä N: n pitäjässäja käväissyt melkein joka päivä Kusnetsovien luona. Siksipä hänpiti ukko Kusnetsovia miltei kuin omana isänään, oli tottunut hänentyttäreensä, palvelijoihinsa, ja tutustunut koko taloon aina senpienimpiä yksityiskohtia myöten. Tuttuja olivat kodikas parveke, puutarhan sopukat, puitten ääriviivat saunan ja kodan takana… Muttakohta hän on astuva ulos puutarhan pikku portista, ja kaikki tämä onmuuttuva vain muistoksi ja menettävä iäksi todellisen merkityksensähänen elämässään. Kuluu vuosi, kuluupa vielä toinenkin – ja kaikkinämä rakkaat kuvat himmenevät mielikuvituksen luomien näkyjen kera.

"Elämässä ei ole mitään ihmistä kalliimpaa! – ajatteli Ognjevastellessaan liikutettuna puutarhan pikku porttia kohti. – Eimitään!"

Puutarhassa oli hiljaista, ja ilma siellä oli lämmin. Tuoksuiresedalle, tupakalle ja heliotroopille, jotka vielä kukkivat.Pensaitten ja puitten lomissa häilyi ohut, hempeä, kuutamoinenutu, ja kauan säilyivät Ognjevin muistissa nuo sumuhattarat, jotka olivat kuin kummituksia ja seurasivat hiljalleen toinentoistaan pitkin lehtokujaa kiirien. Kuu paistoi korkealla puistonyläpuolella, mutta matalammalla, jossakin idässäpäin liikkuiläpikuultavia sumuhöytäleitä. Koko maailma näytti keinuvan pelkkinämustina kuvina ja harhailevina valkoisina varjoina, ja Ognjev, joka ehkä ensi kerran eläissään näki sumua kuutamoisena elokuuniltana, luuli, ettei se ollut luontoa, vaan näyttämökoriste, jossaymmärtämättömät ilotulittajat, tahtoen valaista puutarhan valkoisellabengaalitulella, olivat istuutuneet pensaitten alle ja tulen kerapäästäneet ilmoille myöskin valkoista savua.

Kun Ognjev lähestyi puutarhan pikku porttia, erosi aitauksen luotatumma varjo, joka tuli häntä vastaan.

– Vera Gavrilovna! – ilostui Ognjev. – Te täällä? Ja minä kunetsin turhaan teitä kotoanne lausuakseni teille jäähyväiset… Niin, hyvästi siis, nyt minä lähden!

– Näin varhain? Kellohan on vasta yksitoista.

– Kyllä nyt on jo aika!.. Pitää ensin käydä viisi virstaa ja sittenvielä nukkua. Ja huomenna on noustava varhain…

Ognjevin edessä seisoi Kusnetsovin tytär Vera, 21-vuotias neitonen, joka tavallisesti oli surumielinen, huolimattomasti puettu, muttasangen mieltäkiinnittävä. Sellaiset tytöt, jotka haaveksivatpaljon ja makaavat ja lukevat laiskoina päivät pääksytystenkaikkea, mitä vain käsiin sattuu, ja jotka ikävöivät ja murehtivat, sellaiset pukeutuvat yleensä huolimattomasti. Mutta niille, joilleluonto on suonut maun ja kauneusaistin, antaa tämä pukeutumisenkevyt huolimattomuus erikoisen viehätyksensä. Ainakaan Ognjev, muistellessaan jälkeenpäin viehättävää Veraa, ei voinut ajatellahäntä ilman tuota väljää viittaa, joka vyötäisten kohdalta olisyvissä poimuissa olematta silti vartalonmukainen, ei ilmanhiuskiehkuraa, joka korkeasta kampauksesta oli valahtanut otsalle,ei ilman sitä punaista, pumpulasyrjäistä liinaa, joka iltaisinriippui niin alakuloisesti Veran olkapäällä kuin lippu tyynelläsäällä, mutta oli päivällä eteisessä rutussa miesten hattujen seassatai ruokahuoneen arkulla, jossa vanha kissa loikoi kursailemattasen päällä. Tästä liinasta ja noista viitan poimuista tuulahtijonkinlainen vapaa velttous, kodikkuus ja hyväsydämisyys. Ehkä Ognjevjuuri senvuoksi, että Vera miellytti häntä, näki tämän joka napissaja päärmeessä jotakin lämmintä, viehättävää, luontevaa, jotakinsellaista hyvää ja runollista, jota ei ole valheellisissa, kylmissä,kauneustunteensa menettäneissä naisissa.

Veran vartalo oli sopusuhtainen, hänen piirteensä olivat säännöllisetja tukkansa kaunis ja kihara. Ognjev, joka oli nähnyt eläissään hyvinvähän naisia, piti häntä kaunottarena.

– Huomenna matkustan! – sanoi Ognjev hyvästellessään pikku portinluona. – Muistelkaa ystävyydellä minua! Kiitos kaikesta!

Samalla laulavalla äänellä kuin ukonkin kanssa puhuessaan, jasamalla tapaa olkapäitään kohautellen hän alkoi nyt kiitellä Veraavieraanvaraisuudesta ja hyväsydämisyydestä.

– Olen kirjoittanut teistä äidilleni joka kirjeessä, – sanoiOgnjev. – Kunpa kaikki olisivat sellaisia kuin te ja teidänisäukkonne, niin silloin vasta elämä olisi suloista! Kotiväkenneon kerrassaan suurenmoista! Te olette yksinkertaisia, sydämellisiäkunnon ihmisiä!

– Minne te nyt matkustatte? – kysyi Vera.

– Ensin äitini luo Oreliin, jossa viivyn parisen viikkoa, ja sitten

Pietariin töihin.

– Entä sitten?

– Sittenkö? Koko talven teen työtä ja keväällä matkustan jälleenjonnekin maaseudulle kokoomaan aineksia tilastoani varten. No niin,eläkää onnellisena, kauan… Tuskinpa enää koskaan näemme toisiamme.

Ognjev kumartui ja suuteli Veran kättä. Sitten hän sanattomanliikutuksen valtaamana korjasi hartiavaippaansa paremmin ylleen jakirjoja mukavampaan asentoon, oli hetken vaiti ja virkkoi:

– Miten paljon täällä onkaan sumua.

– Niin on. Ettehän vain suinkaan unohtanut mitään?

– Nähtävästi en mitään…

Ognjev seisoi hetken äänettömänä, kääntyi sitten kömpelöstipikkuporttia kohti ja astui ulos puutarhasta.

– Odottakaa, minä saatan teitä meidän metsäämme saakka, – virkkoi

Vera astuen hänen jälkeensä.

He lähtivät astelemaan tietä pitkin. Nyt eivät puut sulkeneet enäänäköalaa ja saattoi nähdä taivaan ja kaukaisuuden. Koko luonto oliikäänkuin himmeän, läpikuultavan harson peitossa, josta sen kauneusnäytti iloisesti katselevan. Sumu, jota oli paikoin sakeasti, paikoinohuesti, lepäili epätasaisena pensaiden ja kuhilaiden yllä, harhailihöytäleinä yli tien tai painui maahan ikäänkuin koettaen ollasulkematta näköalaa. Sumuharson läpi näkyi aina metsään saakka kokotie molemmin puolin kulkevine tummine ojineen ja pienine pensaineen, jotka kasvoivat ojien vierillä ja estivät sumuhöytäleiden harhailua.Puolen virstan päässä pikkuportista häämötti Kusnetsovin metsälohko.

"Miksi hän lähti kanssani? Varmasti hän on saatettava takaisin!" – ajatteli Ognjev, mutta silmäiltyään Veran kasvoja hän hymyilihellästi ja sanoi:

– Eipä haluttaisi lähteä täältä pois, kun sää on näin kaunis!Ilta on todella romanttinen: kuu, hiljaisuus ja paljon muuta.Tiedättekö mitä, Vera Gavrilovna? Olen elänyt jo 29 vuotta tässämaailmassa, mutta minulla ei ole ollut ainoatakaan seikkailua. Kokoelinaikanani ei ainoatakaan romanttista tarinaa, niin että en tunnelemmenkohtauksia enkä lehtokujia huokauksineen ja suuteloineen muutakuin kuulopuheelta. Luonnotonta! Istuessasi kaupungissa kammiossasiet huomaa tätä puutetta, mutta täällä raittiissa ilmassa sen tunteevoimakkaasti… Oikein harmittaa!

– Miksi niin?

– Enpä tiedä. Luultavasti ei minulla ole ollut liikaa aikaa taiehkäpä en ole tavannut sellaisia naisia, jotka… Yleensä minulla onvähän tuttavia enkä liiku juuri missään.

Nuoret astuivat kolmisen sataa askelta sanaakaan virkkamatta. Ognjevkatseli Veran paljasta päätä ja huivia ja hänen mielessään heräsivätkeväiset ja kesäiset päivät toinen toisensa jälkeen. Se oli aikaa, jolloin hän kaukana harmaasta kammiostaan Pietarissa, nauttien täällähyvien ihmisten huolenpidosta, luonnosta ja mieliharrastuksestaan, eiennättänyt huomata, kuinka aamuiset sarastukset vaihtuivat iltaisiinja kuinka linnut kesän loppua ennustaen herkesivät laulamasta, ensinsatakieli, sitten peltopyy ja vähän myöhemmin ruisrääkkä… Aikakului huomaamatta, oli hyvä ja hauska olla…

Sitten Ognjev alkoi ääneen muistella, kuinka vastenmielistä hänenköyhän, ihmisiin ja elämänhyörinään tottumattoman oli saapuahuhtikuun lopulla tänne N: n pitäjään, jossa luuli olon käyvänikäväksi ja yksinäiseksi ja ihmisten välinpitämättömästi puhuvantilastosta, joka, hänen mielipiteensä mukaan, oli huomattavinkaikista tieteistä. Saavuttuaan eräänä huhtikuun aamuna pieneen N: nkaupunkiin hän asettui asumaan vanhauskoisen Rjabuhinin majataloon, jossa hänelle parista kymmenestä kopekasta vuorokaudessa annettiinvaloisa ja puhdas huone sillä ehdolla, että hän tupakoi ulkona.Levähdettyään ja saatuaan tietää, kuka pitäjän kunnallishallinnonpuheenjohtaja oli, lähti hän viivyttelemättä jalkasin GavrilPetrovitshin luo. Hänen oli kuljettava neljä virstaa uhkeita niittyjäja nuoria lehtoja. Yläilmoissa leijaili leivoja, jotka täyttivätilman hopeanhelähtävillä äänillä, mutta vihertävillä vainioillahyppeli peltovariksia arvokkaasti siipiään räpytellen.

– Hyvänen aika! – ihmetteli Ognjev silloin, – eihän täällä ainasaane tällaista ilmaa hengittää, vai tuoksuneekohan se näin minuntuloni tähden?

Odottaen kuivaa ja asiallista vastaanottoa hän astui arastiKusnetsovien asuntoon, katseli silmäkulmainsa alta ja nyki ujostipartaansa. Ukko rypisteli ensin otsaansa, kun ei ymmärtänyt, mitä tällä nuorella miehellä ja tilastotieteellä on tekemistäkunnallishallinnon kanssa, mutta kun tämä oli laajasti selittänythänelle, mitä tilastoaines on ja missä ja miten sitä kootaan, niinGavril Petrovitsh vilkastui, hymyili ja alkoi lapsellisen uteliaastisilmäillä tulijan tilastovihkoja… Saman päivän illalla istuiIvan Aleksejevitsh jo Kusnetsovien illallispöydässä, humaltui pianväkevistä juomista, ja katsellessaan uusien tuttaviensa rauhallisiakasvoja ja velttoja liikkeitä, hän tunsi ruumiissaan suloista, uneliasta uupumusta kuten silloin, kun ihmistä nukuttaa, hymyilyttää,kun hän tuntee loikoilemishalua… Ja uudet tuttavat katselivat häntähartaasti ja kyselivät, tokko hänen vanhempansa elivät, paljonko hänansaitsi kuukaudessa, kävikö usein teattereissa…

Ongjev muisteli taivalluksiaan ympäri pitäjiä, huviretkiä,kalamatkoja, joukkoretkeä nunnaluostariin abbedissa Marfan luo, joka lahjoitti kullekin vieraalle lasihelmisen kukkaron, muistelikiihkeitä, loputtomia, aitovenäläisiä riitoja, jolloin riitapukaritnyrkeillä pöytään iskien ja rummuttaen kiistelivät keskenään, keskeyttivät toistensa puheita ja itsekään sitä huomaamatta puhuivatitsensä pussiin, siirtyivät asiasta toiseen ja riideltyään sitenpari kolme tuntia, nauroivat: "Piru ties, mistä tämä riita syntyi!Alettiin terveydestä, mutta jouduttiin haudantakaisiin asioihin!"

– Entä muistatteko, kuinka minä, te ja tohtori ratsastimmeShestovoon? – kysyi Ivan Aleksejevitsh Veralta heidän lähestyessäänmetsää. – Silloin me vielä tapasimme sen hupsun, jolle minä annoinviisi kopekkaa ja joka kolme kertaa ristinmerkin tehtyään heittirahan ruispeltoon. Hyvä Jumala, miten runsaasti minulla on muistojatäältä, niin runsaasti, että jos ne voisi koota kiinteään muotoonsyntyisi niistä aika harkko kultaa! En ymmärrä, miksi järkevät jatunteelliset ihmiset tungeksivat suurissa kaupungeissa eivätkä tuletänne? Tokkohan Nevskillä ja suurissa, kosteissa taloissa on enemmäntilaa ja totuutta kuin täällä? Minusta ovat kalustetut vuokrahuoneet, joissa asuu taiteilijoita, lukumiehiä ja sanomalehdentoimittajia, aina näyttäneet epäilyttäviltä.

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä metsästä kulki tien yli pienisilta, jonka kussakin kulmauksessa oli pylväs. Tähän Kusnetsovit jaheidän vieraansa tavallisesti pysähtyivät iltakävelyillään. Täältäsaattoi kiusata metsän kaikua ja nähdä tien katoavan puitten tummaansiimekseen.

– Nythän olemme jo sillalla! – virkkoi Ognjev. – Tästä kaikäännytte takaisin…

Vera pysähtyi ja hengähti.

– Istukaamme, – sanoi hän istahtaen eräälle siltapylväälle. —

Ennen lähtöä hyvästeltäessä kaikki tavallisesti istuutuvat.

Ognjev istahti hänen viereensä kirjapinolleen ja jatkoipuheluaan. Vera hengitti raskaasti kävelystä eikä katsellut IvanAleksejevitshiin, vaan jonnekin syrjään, niin ettei tämä saattanutnähdä hänen kasvojaan.

– Ja yhtäkkiä me tapaamme toisemme kymmenen vuoden päästä, – puhui Ivan Aleksejevitsh. – Millaisia olemme silloin? Te oletteehkä arvoisa perheen äiti, mutta minä jonkun paksun arvokkaan, tarpeettoman tilastollisen kokoelman tekijä. Tapaamme toisemme jamuistelemme menneisyyttä… Me tunnemme nykyisyyden, se täyttäämeidät ja liikuttaa meitä… mutta silloin emme enää muista päivää,kuukautta emmekä edes vuotta, jolloin viimeksi näimme toisemme tälläpienellä sillalla. Te tulette muuttumaan… Kuulkaa, muututtehan?..

Vera säpsähti ja kääntyi kysyjää kohti.

– Mitä? – kysyi hän.

– Kysyin teiltä juuri…

– Suokaa anteeksi, en kuullut, mitä sanoitte.

Nyt vasta Ognjev huomasi, että Vera oli muuttunut. Tyttö oli kalpeaja huokaili, ja hänen vavahteleva hengityksensä levisi hänenhuulilleen, hänen käsiinsä, hänen päähänsä, ja hänen otsallaanriippui nyt tuon yhden hiussuortuvan asemesta kaksi… Nähtävästihän ei tohtinut katsoa Ongjevia suoraan silmiin, vaan liikutustaanpeittääkseen hän vuoroin korjasi kaulustaan, joka tuntui viiltävänhänen kaulaansa, vuoroin taas veti punaisen liinansa toiseltaolkapäältä toiselle…

– Teidän on kaiketi kylmä, – sanoi Ognjev. – Eihän oleterveellistä istua sumussa. Kyllä minä saatan teidät takaisin kotia.

Vera vaikeni.

– Mikä teitä vaivaa? – hymähti Ivan Aleksejevitsh. – Te vaikenetteettekä vastaa kysymyksiini. Oletteko sairas vai oletteko suuttunut?

Vera, joka painoi lujasti kädellään Ongjevin puoleista poskeaan, tempasi yhtäkkiä kätensä pois.

– Kauhea asema… – kuiskasi hän kasvoillaan suuren tuskan ilme. —

Kauhea!..

– Miksi se niin kauhea on? – kysyi Ognjev olkapäitään kohauttaen jaihmetystään salaamatta. – Mitä tämä oikeastaan merkitsee?

Yhä vielä raskaasti hengittäen ja vavisten kääntyi Vera selin häneen, katseli puolisen minuuttia taivasta ja virkkoi:

– Minun täytyy saada puhua kanssanne, Ivan Aleksejevitsh…

– Kyllä minä kuuntelen.

– Teistä tuntuu ehkä kummalliselta… te ihmettelette, mutta minustaon kaikki yhdentekevää…

Ognjev kohautti vielä kerran olkapäitään ja valmistautui kuuntelemaan.

– Minä, tuota noin… – alkoi Vera painaen päänsä alas jahypistellen liinansa pumpuloita. – Nähkääs, minä… tuota noin…tahdoin sanoa… Teistä tuntuu kummalliselta ja… typerältä, muttaminä… en voi enää kauemmin.

Veran puhe muuttui epäselväksi muminaksi, jonka itku äkkiä katkaisi.Tyttö kätki kasvonsa liinaan, painoi päänsä vieläkin alemmaksi jaitki ääneen. Ivan Aleksejevitsh rykäsi ihmetyksestä hämmästyneenä jatietämättä, mitä sanoa tai tehdä, katsoi toivottomasti ympärilleen.Itkuun ja kyyneliin tottumattomana hänenkin silmänsä vettyivät.

– Hyvänen aika, mitä nyt! – jupisi hän hajamielisesti. – VeraGavrilovna, miksi te nyt?.. Armaani, oletteko sairas? Vai onko jokuloukannut teitä? Sanokaa nyt, ehkä minä voin…

Kun Ivan Aleksejevitsh koettaen lohduttaa tyttöä rohkeni hellävaroenirroittaa tämän kädet kasvoilta, hymyili Vera hänelle kyyneltensäläpi ja virkkoi:

– Minä… minä rakastan teitä!

Nämä yksinkertaiset ja tavalliset sanat lausui tyttö aivanjokapäiväisesti, mutta ne hämmensivät kovin Ognjevia. Hän kääntyipoispäin Verasta, nousi ja kun hänen hämmästyksensä oli hiukanhaihtunut, häntä alkoi pelottaa.

Surunvoittoinen, lämmennyt, hellätunteinen mieliala, jonka lähtöja läksiäisjuomat olivat hänessä herättäneet, katosi heti tehdentilaa katkeralle, vastenmieliselle kiusallisuudentunteelle.Hän tunsi joutuvansa pois suunniltaan ja hän vieroi Veraa, joka nyt, tunnustettuaan rakkautensa ja heitettyään yltäänluoksepääsemättömyyden, mikä niin kaunistaa naista, näytti ikäänkuinlyhyemmältä, yksinkertaisemmalta, himmeämmältä.

"Mitä tämä on? – kauhistui Ivan Aleksejevitsh. – Mutta minähänrakastan häntä… vai enkö? Siinäpä arvoitus!"

Mutta Vera, kun kaikkein pahin ja raskain oli vihdoin sanottu, hengitti taas vapaasti. Hän nousi myöskin seisomaan ja katsoen IvanAleksejevitshia suoraan silmiin alkoi puhua nopeasti, hillittömästi, innokkaasti.

Kuten ihminen, joka äkkiä pelästyy, ei voi muistaa katastroofinyksityiskohtaista kulkua, niin ei Ognjevkaan muistanut Veran sanojaja lauseita. Hän muisti vain tytön puheen sisällön, hänet itsensä jasen vaikutuksen, minkä tuo rakkaudentunnustus teki, muisti ikäänkuintukahutetun, jonkun verran liikutuksesta sortuneen äänen, japuhetavan omituisen musikaalisuuden ja intohimoisuuden.

Itkien, nauraen, kyynelten silmäripsissä kimaltaessa Verakertoi, että heti heidän tuttavuutensa ensimäisenä päivänä IvanAleksejevitshin alkuperäisyys, järki, kauniit, viisaat silmät, toimet ja elämän päämäärä olivat hämmästyttäneet häntä ja ettähän oli rakastunut tulisesti, järjettömästi ja syvästi; ettäkeväällä, kun hän tuli puutarhasta sisään ja näki eteisessä IvanAleksejevitshin hartiavaipan tai kuuli kaukaa hänen äänensä, niinhänen sydäntänsä hiveli viileä, onnea aavistava tuulahdus. Hänentyhjät pilapuheensakin saivat tytön nauramaan; jokaisessa vihkoonmerkityssä numerossa näytti olevan jotakin harvinaista, suurenmoista;hänen ryhmysauvansa näytti kaikkia puita kauniimmalta.

Metsä, sumuhöytäleet ja tummat ojat kahden puolen tietä näyttivätvaienneen ja kuuntelevan tytön kertomusta, mutta Ognjevin sielussaliikkui jotakin pahaa ja kummallista… Tunnustaessaan rakkautensaVera oli ihana, puhui kauniisti ja tulisesti, mutta Ognjev eituntenut nautintoa eikä elämäniloa, kuten olisi toivonut, vaanmyötätuntoisuutta, tuskaa ja sääliä Veraa kohtaan, senvuoksi, ettähänen tähtensä kärsi noin hyvä ihminen. Ties, ohjasiko Ognjeviakirjallinen järki vai ilmenikö hänessä järkähtämätön tottumusobjektiivisuuteen, mikä niin usein häiritsee ihmisten elämää, muttajoka tapauksessa tuntuivat Veran innostus ja kärsimys hänestätympäiseviltä eikä vakavilta. Samassa hänen tunteensa kuohahti jakuiskasi hänelle, että kaikki, mitä hän nyt kuuli ja näki, oliluonnon ja personallisen onnen kannalta katsoen tilastoa, kirjoja jatotuuksia tärkeämpää… Ja hän kiukutteli ja syytti itseään, vaikkeiymmärtänytkään, mihin oli vikapää.

Ognjevin kiusallista asemaa pahensi sekin, ettei hän tiennyt, mitä vastata, ja vastata piti ehdottomasti. Suoraan vastaukseen: "en rakasta teitä", siihen hänen voimansa eivät riittäneet, muttahän ei voinut myöskään myöntyä, sillä hän ei löytänyt kipinääkäänsydämestään, vaikka kuinka olisi etsinyt…

Hän vaikeni, mutta Vera kertoi sillä aikaa, ettei hänellä ollutsuurempaa onnea kuin saada nähdä hänet, lähteä vaikka heti hänenkanssaan minne hän vain tahtoi, olla hänen vaimonaan ja auttajanaanja jos Ognjev nyt lähtisi hänen luotaan, niin kuolisi Vera ikävään…

– Minä en voi jäädä tänne! – sanoi Vera käsiään väännellen. – Koti, tämä metsä, ilma, kaikki täällä on käynyt minullevastenmieliseksi. Minä en voi kestää tätä alituista rauhaa japäämäärätöntä elämää, en voi sietää meidän värittömiä ja kalpeitaihmisiämme, jotka ovat toinen toisensa kaltaisia kuin vesipisarat!He ovat kaikki sydämellisiä ja hyväntahtoisia, senvuoksi, että ovatkylläisiä eivätkä kärsi, taistele… Mutta minä tahdon juuri suuriin, kosteihin kivitaloihin, joissa kärsitään työstä rasittuneina, työstäja puutteista…

Tämäkin puhe tuntui Ognjevistä vastenmieliseltä eikä vakavalta. KunVera herkesi puhumasta, niin hän ei tiennyt vieläkään mitä sanoa, mutta kun hän ei saattanut vaietakaan, niin hän jupisi:

– Minä, Vera Gavrilovna, olen teille hyvin kiitollinen, vaikkatunnen, etten ole mitenkään ansainnut sellaista… teidänpuoleltanne… tunnetta. Toiseksi, rehellisenä ihmisenä minun täytyysanoa, että … onni perustuu tasapainoon… se on, molemminpuoliseenrakkauteen…

Mutta samassa Ognjev häpesi jupinaansa ja vaikeni. Hän tunsi, ettätällä hetkellä oli hänen kasvojensa ilme tyhmä, typerä, syyllinen, että hänen naamansa oli pinnistetty ja jännittynyt… Vera osasikaiketikin lukea totuuden hänen kasvoistaan, koska hän yhtäkkiämuuttui vakavaksi, kalpeaksi ja hänen päänsä painui alas.

– Suokaa anteeksi, – mutisi Ognjev, kestämättä pitempää vaitioloa.

– Minä kunnioitan teitä niin paljon, että… kärsin siitä!..

Vera kääntyi pikaisesti ympäri ja lähti nopeasti astelemaan kotiansakohti. Ognjev seurasi häntä.

– Ei tarvitse! – sanoi Vera viitaten hänelle kädellään. – Älkäätulko, minä menen yksin…

– Eihän toki… pitäähän sentään saattaa…

Mitä ikinä Ognjev puhuikaan, kaikki tuntui hänestä inhottavalta jatyperältä. Syyllisyyden tunne kasvoi hänessä askel askeleelta. Hänkiukutteli, puristeli nyrkkiään ja kirosi kylmyyttään ja kömpelöäkäytöstään naisten seurassa. Koettaen kiihottaa itseään hän katsoiVeran kaunista vartaloa, hänen tukkaansa ja pienten jalkojensa jälkiäpölyisellä tiellä, palautti mieleensä hänen sanojaan ja kyyneleitään, mutta kaikki tämä vain liikutti hänen mieltään eikä kiihottanut sitä.

"Ah, eihän saata väkivalloin rakastua!" – vakuutti hän itselleenja ajatteli samalla: – "mutta koska minä oikeastaan rakastunväkivallatta? Olenhan kohta 30-vuotias! Veraa parempaa naista enole milloinkaan tavannut enkä tule ikänä enää tapaamaankaan… Oh, koiramaista vanhuutta! 30-vuotias vanhus!"

Vera asteli hänen edellään yhä nopeammin ympärilleen katsomatta, pääpainuksissa. Ognjevista näytti kuin hän olisi surusta surkastunuthartiain kohdalta…

"Kuvittelenpa, mitä hänen mielessään nyt liikkuu! – ajatteli Ognjevkatsellessaan tytön selkää. – Kaiketi häntä hävettää ja tuskastuttaasiihen määrin, että tahtoisi kuolla! Hyvä Jumala, kuinka paljon tässäelämässä on runoutta, järkeä… Mutta miten typerä, järjetön minäsentään olen!.."

Puutarhan pikkuportin luona Vera katsahti taakseen, köyristyi, vetiliinan ympärilleen ja lähti hätäisesti kävelemään pitkin lehtokujaa.

Ivan Aleksejevitsh jäi yksin. Palatessaan takaisin metsään hän asteliverkalleen, pysähtyen vähän väliä katselemaan pikku porttiin päinsen näköisenä kuin ei olisi uskonut itseään. Hän etsi tiestä Veranjälkiä eikä uskonut, että tyttö, joka oli häntä niin miellyttänyt, oli vastikään tunnustanut hänelle rakkautensa ja että hän niinkömpelösti oli "kieltäytynyt." Ensi kerran elämässään hän tulikokemuksesta vakuutetuksi siitä, kuinka vähän ihminen on riippuvainenhyvästä tahdostaan, ja huomanneeksi omasta itsestään, millaisessaasemassa kunnollinen ja hyvätahtoinen ihminen on aiheuttaessaanlähimmäiselleen vasten tahtoaan julmia, ansaitsemattomia kärsimyksiä.

Hänellä oli paha omatunto, ja kun Vera oli kadonnut, alkoi hänestätuntua siltä, kuin hän olisi menettänyt jotakin hyvin kallista,läheistä, jota hän ei enää voinut saavuttaa. Hän tunsi, että Veranmukana katosi osa hänen nuoruuttaan, ja että ne hetket, jotka hänniin hyödyttömästi oli elänyt, eivät enää ikänä palaisi takaisin.Saavuttuaan sillalle hän pysähtyi ja rupesi miettimään. Hän tahtoilöytää syyn kummalliseen kylmäkiskoisuuteensa. Hänestä oli selvää,ettei se ollut hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään.Vilpittömästi hän tunnusti itselleen, että se ei ollut järkeilevääkylmäkiskoisuutta, jolla