Kitabı oxu: «Aumolan emäntä: Novelli», səhifə 3
VII
Aika kului edelleen ilman suuremmitta muutoksitta niiden oloissa, joista tässä on kerrottu. Leski tottui kantamaan hänelle tapahtunutta onnettomuutta hiljaisella kärsivällisyydellä ja hän siunasi rukouksissaan Aumolan väkeä, joka häntä niin jalomielisesti muisteli hänen onnettomuudessaan.
Joskus leski kävi Aumolassa ja nähdessään tyttärensä, jonka nimi Suoma oli muutettu Valpuriksi, hän itkien siunasi pienokaista, sanoen, että niin hyväsydämmiselle äidille varmaanki kasvaisi oiva tytär. Helenan helposti sokaistu omatunto kuuli salaisella mieltymyksellä tuota kiitosta, vaikka kuitenki hänen sydämmensä syvyydessä ääni kuiskasi: "sinä olet ei ainoastaan ihmisvaras, vaan myös kauhistuttavassa määrässä teeskenteleväinen".
Pieni Valpuri varttui varttumistaan. Konttaamistilastaan hän kohosi tuoleja ja penkkejä vasten, astui sitten horjuillen moniaita askeleita ja tupsahti lattialle. Vihdoin huoneet kävivät ahtaiksi nuorukaiselle ja seuraavana kevännä hän avasi oven, nousten pienelle tuolille. – Kuinka onnellinen oli Esa kun hän Valpuri sylissään astuskeli edestakaisin kartanolla ja joen rannalla, jossa hän laski pienokaisen istumaan ja rupesi heittelemään "voileipiä" (litteitä kiviä pitkin joen pintaa, jotka hypähtelivät monet monituiset kerrat ylös vedenpinnasta, ennenkuin vajosivat sen alle)! Valpuri ilosta kiljasi, nähdessään tätä leikkiä onnistuneimmassa muodossaan. Sunnuntai-illoin Esa souteli joella ja Helena piti perää. Valpuri istui venheen pohjalla ja kuunteli veden solinaa venheen keulassa ja hankavitsojen yksitoikkoista haminaa.
Usein ajatteli Esa: "mitä sanoisin, jos lapseni multa pois temmattaisiin kuoleman kautta? Mutta ei Luoja voi niin kova olla".
Koska tämän kertomuksen tapausten meno ei vaadi yhtämittaisuutta ajan suhteen, niin ai'omme tässä luvussa, lukijan suosiollisella myöntymisellä, muuttaa pitkän matkaa eteenpäin, ei enemmän eikä vähemmän kuin kaksikymmentä vuotta. Kerromme suurimmassa lyhykäisyydessä, mitä sillä aikaa tapahtui merkillisempää kertomuksessamme mainituille henkilöille.
Neljä perillistä syntyi vielä Aumolaan, vaan sallimus ne kaikki korjasi alaikäisinä Manan majoille, josta syystä Valpuri tuli vanhemmilleen kahta kalliimmaksi. Naapurissa asui pieni poika nimeltä Juho. Tästä tuli Valpurille mieluisa leikkitoveri joksikin aikaa, vaan kun Pilveisten Hannu ei ensinkään suvainnut Juhoa, niin täytyi Helenan kieltää häntä käymästä Aumolassa.
Viisi vuotta jälkeen pelastumisensa tulvan vaarasta kuoli Esan isä?
Vuosi pari tämän jälkeen Valpuri alkoi lukea eikä kauan tavannut, ennenkun rupesi sisältä lukemaan. Hannu taas ei ollut Valpurin veroinen aapistaidossa, vaikka oliki vuotta vanhempi. Tuosta eivät Pilveiset olleet huolissaan, sanoivat vaan: "liian hyväpäiset tavallisesti joutuvat turmion tielle".
Tuli vihdoin tuo kultainen nuoruuden aika. Rippikoulua Hannu ja Valpuri kävivät yhdessä. Autuaalliset tunteet tulvailivat Valpurin rinnassa, kun hän alttarin edessä polvistui ijankaikkisen eteen ja tuntui hänestä kuin näkymättömät taivaan laumat olisivat hänelle hymyilleet ja häntä sisarenaan tervehtineet. Hannun ajatukset viihtyivät tässä tilaisuudessa matalammalla: hän katseli tyttöjen pukuja, verraten niitä Valpurin pukuun ja mietti, oliko heillä sen verran perintöä kuin Valpurilla. Viime ajatuksen hän kuitenki kohta karkoitti rinnastaan ja koetti näyttää hyvin liikutetulta.
Valpuria kohtaan Hannu noudatti kaikkea kohteliaisuutta, vanhempainsa tahdon johdosta. Hän tunsi, ettei hän kyllä oikein sydämmestään voinut rakastaa tuota kainoa, hiljaista tytärtä, jossa hän olisi vaatinut hilpeämpää luonnetta, vaan tätä mielipidettään ei hän mitenkään osoittanut ei puheissa eikä käytöksessä. Vanhemmat siis elivät toivossa, että nuoret olivat kuin luodut toisiaan varten.
Mitä Valpuriin tulee, niin hän, kuultuaan vanhempainsa tahdon tulevaisuutensa suhteen, ei nuoruutensa johdosta sen enempää asiaa miettinyt kuin että sopimus oli tehty. Tuota suloista tuskaa, joista runoilijat laulavat, ei hän tuntenut kuin osaksi, vaan ei hän sitä tiennyt kaivatakaan, koska ei hän vielä ollut lukenut renttukirjojakaan, kun ainoastaan pienten lasten satuja, mainioiden miesten elämäkertoja ja matkakertomuksia. Vaan tuli vihdoin sekin aika, jolloin hän tuosta kaikkivaltaavasta tunteesta, joka hänessäkin piti löytymän, sekä sai lukea jotakin että myöskin varsin elävän ja – oudon selityksen eräältä ystävältään. Kuitenki Valpuri ei vielä tästä tullut murheelliseksi, koska ei Hannu ollut häntä mitenkään loukannut. Ja kun hän sitte vanhemmilta ihmisiltä sai kuulla, että liian tulinen rakkaus ennen aikojaan sammuu, niin tyyntyi hänen levottomuutensa.
Mitä muihin kertomuksemme tähän asti mainittuihin henkilöihin tulee, niin ne, kahdenkymmenen vuoden kuluessa, enemmän tai vähemmän saivat tuntea ajan kaikkia muuttavaa voimaa. Antti ja Sanna, lesken lapset, jotka kellokkaistaan riitelivät, olivat naimisissa ja elävien kellokkain omistajia.
Pilveiset suorittivat joka vuosi noita pieniä perhekohtauksia elämää täynnä, joista lukijalla on jo vähän tietoa edellisestä. Sofia oli jotensaki menettänyt sen vähän suopeuden, joka ennen oli löytynyt hänen muodossaan. Tapani myöski oli hiukan elähtyneen näköinen, vaan kuitenki tuo vanha viehättämishalu asui hänessä ja tuo erinomainen siisteys myöskin vallitsi hänessä. Perhe oli lisääntynyt viidellä hengellä. Hannusta oli kasvanut leveähartiainen, sinisilmäinen ja hiukan punertavantukkainen nuori mies, joka aina oli valmis mittaamaan voimiaan ja piti toisia, joilla voimia löytyi, suuressa arvossa. Oli rikkaus myöski hyvin suuri ansio ihmisellä, hänen arvelunsa mukaan. Ei hän siis ollut mikään erittäin miellyttävä olento ihmisten silmissä, vaan vanhemmat häntä kyllä suuresti rakastivat, varsinkin Sofia, joka ihmetteli poikansa tahdon lujuutta, kun tämä esim. oli kaksi päivää syömättä ja sitten söi, että vatsaa pakotti.
Helenan äiti oli nyt kuudenkymmenen viiden vuoden ijässä. Hänen terveytensä oli tähän aikaan asti ollut oivallinen. Mutta muutamassa tilaisuudessa hän kovasti vilustui ja joutui nyt vuoteen omaksi. Tämä hänen sairastamisensa tuli olemaan suurimmasta merkityksestä kertomuksessamme ilmaantuvien päähenkilöiden oloille.
Kahdesti oli taudin alkupuolella pitäjän arvoisa kirkkoherra käynyt sairaan luona häntä puhuttelemassa ja, jo ensi kerran käydessään, luullut huomaavansa, että joku raskas suru painoi potilaan mieltä. Hän rupesi siis tutkimaan tämän sieluntilaa ja kehoitti häntä välttämättömästi tunnustuksen kautta keventämään omaatuntoansa, jos nimittäin sitä joku suurempi synti painoi. Helena sattui myös olemaan sisällä pappismiehen näin puhuessa ja tämän mentyä hän rukouksilla ja puolittain uhkauksilla sai äitinsä sitoutumaan siihen, ettei hän ilmaisisi papille mitään lapsen ryöstöstä. Kukin arvaa helposti, mikä tukala asema nyt syntyi sekä äidille, joka täten pakoitettiin salaamaan asian, jonka tunnustamisen hän varmaan odotti tuottavan kevennystä raskaalle mielentilalleen, että myös Helenalle, joka tunsi, että hän esti äitinsä käyttämästä sitä keinoa, jonka avulla tämä saavuttaisi levon levottomalle mielelleen.
VIII
Oli synkkä päivä vuoden alulla. Tasainen pilviverho peitti taivahan ja aurinko, joka vasta lähellä kello kymmentä kohosi taivaanrannan yläpuolelle ja moniaan tunnin sitä pitkin hiivittyään, laski, ei edes päiväsydäntä voinut saada niinkään valoisaksi, että helposti olisi voitu lukea akkunan ääressä. Puolihämärässä kamarissaan makasi Lovisa ja katseli harmaata taivasta, mietiskellen, mitä tuon verhon takana mahtaisi löytyä, jos voisi tunkea oikein kauas sen taakse. "Siellä istuu" – hän ajatteli – "Ijankaikkinen ja hänen laumansa häntä ympäröivät ja ehkä minun kohta pitää ilmestymän siellä tekemään tiliä elämästäni. Ja silloin tuon kurjan lesken kyyneleet ja rukoukset asetetaan mun silmäini eteen ja minulta kysytään: 'millä ai'ot nämä maksaa'?"
Niin elävästi nämä ajatukset olivat vallanneet Lovisan mielen, että kauhistuksen huuto pääsi hänen huuliltaan, kun hän ajatuksissaan kuuli tuon kysymyksen.
Helena, joka oli ollut kartanolla ja kuullut tuon huudon, tuli kiiruusti sisään, luullen, että äitinsä loppua teki, jota hän, suoraan sanoen, milt'ei olisi suonut, sillä hän suuresti pelkäsi, että Lovisa, jonkun mielenliikutuksen valloittamana voisi Esalle ilmoittaa salaisuuden.
Levottomasti käänsi Lovisa hehkuvat silmänsä tyttäreensä ja sanoi: "Minä tunnen, kuinka lähenemistäni lähenen sitä rajaa, jonka ylitsementyäni en enään voi katua enkä sovittaa osaksikaan suurta syntiäni. Jos sitä ai'on tehdä, on se nyt tehtävä. Kaksikymmentä vuotta olen kantanut kauhean syntiä sydämmessäni: olen vietellyt sinun, olen pettänyt sinun miehesi ja Valpurin ja mitä kauheinta: olen tehnyt yhden ihmisen elämän onnettomaksi. Terveyteni päivinä ei tuo rikos suuresti mua painanut, mutta nyt, kun ei yökään mulle unta suo, kohoaa rikokseni kuin vuori edessäni ja estää mua näkemästä mitään autuuden toivoa tulevaisessa elämässä."
"Te olette, äitini, heikko sairaudestanne ja katsotte tuota asiaa paljoa pahemmaksi kuin se ensinkään on", virkkoi Helena. "Onhan Valpuri onnellinen ja onhan tuo hänen n.k. äitinsä jo kauan sitte hänet unhottanut. Olisi hyvin typerästi mennä mullistamaan jo vakaantuneita oloja kun ne ovat varsin tyydyttävällä kannalla. Ja mitäs Esa siitä sanoisi? Olkaa levollinen, äitini; te ette suinkaan ole mikään niin suuri syntinen kuin luulottelette itseänne ja muita".
"Sinä puhut niinkuin nukkuva omatuntoni mulleki puhui ennen, vaan nytten enään tyydy tuohon puheesen", virkkoi Lovisa.
"Ja mihin te sitte tyydytte? Te olette aina olleet levoton sielu", sanoi Helena.
"Minä noudatan lesken ja tunnustan hänelle tekoni".
"Siitä ei pidä mitään tuleman", virkkoi Helena vihasta punastuen. "Ei niinkauan, kuin minä olen emäntänä tässä talossa".
"Sinä olet luonnoton lapsi, joka et muista neljättä käskyä", virkkoi Lovisa, levottomasti käännellen itseään vuoteellaan.
"Ei sitäkään aina voi puustavin mukaan seurata", sanoi Helena. "Jos te nyt käskisitte mun tuoda teille raakaveitsen ja uhkaisitte tappaa itsenne sillä, niin en minä sitä toisi".
"Noin julkeat puhua! Onko se sama tunnustaa syntinsä ja tappaa itsensä?"
"Ei juuri tavallisesti; vaan tosiaanki estän teidät tekemästä hullutuksen, kun vastustan tahtoanne, lesken tänne noutamista. Siitä seuraisi suotta suurin häiriö".
"Kerran sunki silmäsi vielä aukenevat", virkkoi Lovisa. "Kerran tulee sulleki se hetki eteen, jolloin huudat: 'te vuoret, suojelkaa mua'".
"Kauniita puheita, äitini", sanoi Helena. "Minä en kyllä ole niin pakanallinen kuin luulette ja ai'on kyllä pitää huolta tulevaisuudestani", virkkoi hän, puolittain katuen ensi sanojaan. "Mutta mun täytyy koettaa pitää sopu talossamme voimassa, enkä siis voi suostua tuumiin, jotka sitä suorastaan uhkaavat".
"Niin, niin lapsi parka; mailmallinen sopu on sulla päätarkoitus, mutta sopu Luojasi kanssa kautta Vapahtajan, se on asia, joka on toisessa sijassa, jospa niinkään".
"Minä en enään tahdo vaivata teitä saarnaamaan", sanoi Helena ja meni ulos.
Leski katsoi tuskallisesti hänen jälkeensä ja jupisi: "Minä etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen".
Hän kääntyi seinää kohden ja koetti nukkua. Vaan unta ei tullut silmään. Koko päivän hän makasi levottomana. Hän arvasi, että Helena kyllä esti muita käymästä sairaan luona.
Illalla myöhään kulki joku hänen akkunansa ohitse. Lovisa naputti hiljaa akkunalautaan. Kohta astui muuan mies sisään. Lovisa otti valkean kynttilään ja näki mustaverisen, ruokottoman ja ilkeännäköisen miehen edessään, joka sitä paitsi silminnähtävästi oli väkevien liikuttama.
"Minä olen kuullut – hih – että te makaatte kuoleman kielissä – hih – ja Silpon Lauri tuli katsomaan, tekö täällä akkunaan kolahutitte tai keijukaiset", virkkoi mies nikuttaen. "Minä olen nyt sillä tuulella, ett'en pelkää eläviä enkä kuolleita".
"Tahdotko tehdä mulle viimeisen palvelukseni?" kysyi Lovisa.
"Onko siitä paljo vaivaa ja onko siitä mitään palkkaa?" kysyi Lauri.
"Vaivasi palkitsen kyllä. Minä tahdon tavata Takalon Elsaa. Mene häntä huomen aamulla käskemään ja käske hänen tulla puheilleni huomen illalla kenenkään huomaamatta".
"Hm", jupisi Lauri. "Mutta minä tarvitsen jo huomen aamulla rahaa".
"Anna mulle hameeni tuosta tuolilta", käski Lovisa. Lauri ojensi hameen Lovisalle ja tämä otti taskustaan setelin ja antoi sen Laurille.
"Onko siinä kyllä?" kysyi Lovisa.
"No, suunnille", jupisi Lauri. "Vaan mulla olisi huomenna muutakin toimitusta".
Lovisa laski Laurin kouraan kaksi hopearahaa ja kysyi, "onko nyt kyllin?"
"Nyt on", sanoi Lauri. "Ja nyt saatte uskoa, että minä asiani ajan, vaikka puukkoja satelisi".
Hän meni nyt ulos. Sairas pani kätensä ristiin rintansa yli, heikko hymy ilmaantui hänen huulilleen ja hän lausui itsekseen: "miks'en ole ennen tätä tehnyt? Kunhan ei olisi liian hiljaista nyt. Vaan toivossa koetan elää, että Herra huokaukseni kuulee."
Hän sammutti nyt kynttilän, siunasi ja ummisti silmänsä ja vaipui kohta virvoittavaan uneen. Tosin unta ei kestänyt monta tuntia, vaan nuo kauheat ajatukset eivät nyt häntä vaivanneet, vaan hän näki unta, että valkeasiipinen enkeli seisoi hänen vuoteensa vieressä ja pidätti kiusauksen henkiä lähenemästä sairasta. Nuo henget huusivat raivoissaan: "hän on meidän", vaan enkeli sanoi: "ei hän ole teidän, ennenkun hän kääntää selkänsä armon ovelle".
IX
Lauri heräsi varhain seuraavana aamuna eikä ollut aivan hyvällä tuulella, koska kohmelo häntä ahdisteli.
"Ylös akka", hän karjasi vaimolleen; "niin totta kuin henkeäsi rakastat, keitä mulle ennen tunnin kuluttua ohravelliä".
Vaimo hiipi tulta virittämään ja pani kattilan tulelle. "Mihin sulla on näin varhain meno?" kysyi vaimo, luoden salaa silmänsä Lauriin.
"Minä menen vaikka h – tiin ja palaan sieltä illalla" sanoi Lauri. Hän otti nyt taskustaan kukkaronsa, otti sieltä markan ja sanoi vaimolleen: "illalla kun palaan, pitää pullon olla täytetyn; ymmärräthän. Minä nostan mörköelämän, jos en saa virvoitusta palattuani".
"Voi Lauri, miks'et osta lapsille" —
"Hiljaa, akka, tai saat vasten kuonoasi, että hampaat kalisevat", karjasi Lauri ja löi nyrkkinsä rahiin, niin että lapset, joita makasi neljä lattialla, heräsivät. Yksi heistä rupesi itkemään.
"Suu kiinni, penikat!" huusi Lauri. "Säästäkää aamuvirtenne siksi kunnes olen ulkona".
Hän puki nyt yllensä, ja rupesi syömään. Kun hän oli syönyt, läksi hän ulos, laski suksensa, jotka olivat seinää vasten pystyssä, pitkälleen maahan ja lähti hiihtämään.
Hän hiihti viistoon jokea ylöspäin ja sen poikki, nousi maalle ja oli parin tunnin kuluttua lesken mökin edustalla.
Lauri jätti sukset oven eteen, meni mökkiin ja koputti sitten lumen jaloistaan mökin lattialle.
"Aumolan vanha emäntä tahtoo sua tavata, ennenkun hän kuolee", alotti Lauri. "Hän ei enään kauan elä, se vanha veijari".
"Joko se hyvä ihminen kuolee? Kunpa kaikki olisivat niin eläneet kuin hän", huokasi leski.
"Oliko tuo mulle?" ärähti Lauri. "Pidä itsestäsi huoli, kyllä minä pääsen sinne, jonne sinäki".
"En suinkaan sua ole tahtonut loukata", sanoi leski. "Minä tarkoitin, että sairas on mulle paljon hyvää tehnyt ja siis on hyvä ihminen".
"Eikö muut ole hyviä kun ne, jotka sinulle hyvää tekevät?" jupisi Lauri. "Vaimoihmisillä on pitkä tukka mutta lyhyt mieli".
Ikäänkuin vakuuttaakseen nuo viimme sanansa, Lauri pisti suuren tupakkipurun poskeensa.
"Noh, oletko valmis?" kysyi hän leskeltä.
"Aivan kohta", sanoi tämä. "Mun täytyy vaan pistäytyä Torvelassa".
"Osaathan Aumolaan yksinki", virkkoi Lauri, joka nyt huomasi, että hän yksinään kulkisi mukavammin ja suorempaa tietä. "Minä hiihdän suoraan ilmoittamaan, ettäs tulet. Sun pitää hyvin varoen tulla taloon, niin ettei kukaan näe. Niin sanoi vanha emäntä. Kuuletko: hyvin varoen".
Nyykäyttäen päätään lähti nyt Lauri hiihtämään, vaan kääntyi vielä lesken puoleen ja sanoi: "Tule vasta illalla, niin voit paremmin kenenkään huomaamatta päästä sairaan puheille. – Hiisi tiesi kuolevien salaisuuksia".
Lauri katosi kohta lesken nähtävistä. Tämä viipyi vielä useat tunnit kotonaan ihmetellen, mitä asiata Lovisalia olisi hänelle.
Vihdoin hän iltapuoleen läksi matkalle. Päivän kultaterä loimotti vielä lounaiselle taivaanrannalle, vaan vihdoin se vajosi näköpiirin alle. Syntyvän kuun sirppi siinti iltaruskon ylipuolella; vihdoin tähti toisensa jälestä alkoi kiilua avaruuden sinilaelta.
"Enhän minä yötä vasten voi palata kotiini", ajatteli leski, astuessaan alas joelle, "vaan tottahan jossaki yösijaa saanen".
Kohta oli hän kulkenut joen poikki ja läheni varovasti Aumolaa. Vanhan emännän akkunasta loisti valkea.
"Onhan hän nyt yksin?" jupisi leski ja astui hiljaa akkunan luo. Ei mitään ääntä kuulunut sieltä.
Nyt leski rohkeni astua sisään.
Sairas arvasi, kuka oli tulossa. Hän viittasi leskelle tulla lähemmä.
"Kuinka te jaksatte, rakas muori?" sanoi leski, tarttuen sairaan käteen. "Toivoni mukaan te paranette tästä taudista".
"Sitä en usko" sanoi Lovisa. "Sen vuoksi olen sinut tänne kutsunut. Minun tulee täyttää raskas velvollisuus ennen elämästä eroamistani, minun tulee perinjuurin hävittää sinusta kaikki se kunnioitus, joka sinussa on minua kohtaan. Se on raskas tehtävä sille, joka ei vielä ole kenenkään ihmisen edessä tarvinnut julkisesti hävetä.
"Te olette houriossa, muori rakas, kun noin puhutte", sanoi leski, katsoen sääliväisesti sairaasen.
"En ole sinua kutsunut houreita kuulemaan. Minä olen sinut kutsunut, antaakseni sinulle tietoa ryöstetystä lapsestasi", virkkoi Lovisa.
"Ryöstetystä" huudahti leski. – "Niin niin – metsänpedot hänen ryöstivät eikä suinkaan mitään enempää lapsestani tiedetä", hän lisäsi tyvenemmällä äänellä.
"Metsän pedot eivät vieneet lastasi, hänen vei" – Leski hypähti ylös, hänen silmänsä tuijottivat, hänen jalkansa horjuivat. Hän tarttui Lovisan käteen ja huudahti:
"Kautta kaikkivallan, älkää mua hulluksi tehkö puheellanne. Lapseni on kuollut – oi, hän on kuollut!"
"Kahdenkymmenen vuoden vanha synti painaa omaatuntoani ja nyt tahdon sen tunnustaa. – Lastasi ryöstämään minä kehoitin oman lapseni, joka oli maannut lapsensa kuoliaaksi. – Tuolla pihan toisella puolen elää lapsesi ja Valpuriksi häntä kutsutaan".
Huuto pääsi lesken huulilta ja hän vaipui tainnoksiin lattialle. – Sairaskin vaipui hengästyneenä vuoteelleen. – Silloin ovi avattiin ja Helena astui sisään.
"Ahaa, äitini!" hän lausui vihasta kähisevällä äänellä. "Minä näen, että houreenne on enenemään päin!"
"Minä olen totellut omantuntoni ääntä", virkkoi Lovisa.
"Omatunto!" naurahti katkerasti Helena. "Onko se omatunto oikea, joka syöksee onnettomuuteen sen, jonka maan päällä pitäisi olla läheisinnä kulleki, nimittäin oman lapsen? – Te olitte siis leskelle ilmoittaneet asiasta?"
"Niin olen tehnyt".
"Haa!" huusi Helena säihkyvin silmin. "Te ansaitsisitte tulla kuritetuksi, vaan toivon, ett'ei teissä enään paljoa elinvoimaa jäljellä ole. – Miten nyt tuo leski saadaan täältä pois? Tässä talossa ei hän saa olla ja tähän taloon ei hän enään saa tulla".
Näin sanoen hän meni ulos, käski rengin valjastaa hevonen ja viedä Takalon Elsan (joka Helenan lauseen mukaan joko oli saanut halvauksen tai oli juovuksissa) kotiinsa.
Kohta oli renki valjastanut hevosen. Leski alkoi viretä, hän talutettiin rekeen ja vaikka hän mieli tekemään vastarintaa, täytyi hänen matkustaa kotiaan.
Sitten Helena astui äitinsä huoneesen ja sanoi: "Jos te vielä hullutuksianne jatkatte, niin pääsette vapaakyydillä tästä talosta samoin kuiri leskikin".
"Ole huoleti, lapseni; kohta minusta pääset", sanoi Lovisa ja kyyneleet tukehduttivat hänen äänensä, kun hän lisäsi: "näinkö eroat äidistäsi?"
"Näin", virkkoi Helena ja astui katsomatta Lovisaan, ulos.
Esa ei ollut mitään kaikesta tästä kuullut eikä Helena hänelle mitään ilmoittanut, sanoi vaan: "äiti parka houraa kovasti. Parasta olisi, jos hän pääsisi vaivoistaan".
X
Aamulla varhain tuli muuan piika kiiruusti Helenan luokse ja ilmoitti, että vanha emäntä teki loppua.
Esa ja Helena riensivät yli pihan toiselle puolelle. Kun he tulivat sisälle, oli jo kalvo peittänyt sairaan silmät; hän vetäsi kolmasti henkeä ja sitten kaikki oli päättynyt.
Valpuri oli myös juossut tänne. Hän polveusi itkien kuolleen viereen.
Siinä lepäsi nyt Lovisa mailman pysymättömistä iloista ja pettyneistä toiveistaan. Kuolon kalpea sinetti oli sitonut tuon ennen niin elävän muodon juonteet.
Ei Helenan sydän ollut niin kova, kuin joku ehkä edellä sanotusta olisi valmis päättämään. Mielenkiihkossaan hän oli lausunut nuo kovat sanat äidilleen ja oli kohta niiden lausuttua katunut lausuneensa ne ja päättänyt seuraavana aamuna pyytää anteeksi äidiltään. Nyt oli se liian myöhäistä.
Helenan ensi tehtävä oli nyt tavata renki, joka oli vienyt lesken. Hän kysyi rengiltä, oliko Elsa puhunut mitään käynnistään vainajan luona, johon renki vastasi, että leski oli istua mököttänyt aivan äänetönnä.
"Jos hän puhuu jotakin, niin ei hänen puheesensa ole luottamista", sanoi Helena. "Elsa on aina ollut vähä nöyräpäinen, ja nyt hän näyttää menettäneen vähäisenki järkensä melkein kokonaan".
Nyt alettiin tehdä valmistuksia peijaisiin, jotka eivät olleet ai'otut pieniksi.
Pari päivää oli kulunut kuoleman tapauksesta, kun Helena hämmästyksekseen ja harmikseen eräänä iltapäivänä näki Elsan tulevan Aumolaan ja hän arvasi helposti, missä asiassa.
Kun leski tuli ovesta sisään, kysyi Helena: "minuako haet?"
"Niin juuri teitä", sanoi leski. "Sydämeni ääntä en voi tukahduttaa. Minä tulen pyytämään lapseni takaisin. Vainaja ilmoitti mulle koko salaisuuden".
"Hänen ilmoituksensa ei paljoa merkitse", sanoi Helena. "Ensinkin on se lausuttu semmoiselle, jonka puheesen ei suuresti luoteta, toiseksi se on lausuttu houriotilassa ja mikä pahempi, ilman vieraittamiehittä".
"Ettekö siis myönnäkään Valpurin olevan minun lapseni?" kysyi leski hyvin kummastuen.
"Ajatteletko, mihin asemaan minut asettaisit noilla houreillasi?" virkkoi Helena. "Sitä et varmaan ole ajatellut, ja sen vuoksi annan sulle typeryytesi anteeksi, kun et vasta avaa suutasi tässä asiassa".
"Minä en ajattele muuta kun että minulla on oikeus pyytää lapseni takaisin ja teidän on velvollisuus antaa minulle lapseni, vaikkapa olisitte vielä isomman talon emäntä, kuin olettekaan. Minun lapseni on siis kaksikymmentä vuotta ollut oikeaa äitiään tuntematta! Mutta se ei teidän sydäntänne näy liikuttavan".
"Minä en jouda enkä halua kauan kuulla sinun haaveksimisiasi. Onko sinulla muuta asiaa, niin sano se kohta".
"Muuta asiaa", huudahti leski ja purskahti itkemään. "Muuta asiaa! Eiköhän siinä ole kyllin, että pyytää lastaan, josta on ollut kaksikymmentä vuotta eroitettu".
"Sinä olet parantumaton", sanoi Helena malttamattomasti. "Etkö ymmärrä, ettei sinun puheellasi ole mitään laillista voimaa, kun et voi sitä toteen näyttää?"
"Mutta Jumala tuntee, että puhun totta", sanoi leski ja hänen kyyneleensä valuivat kahta runsaammasti. "Kylläpä te olette hävytön, kun Hänen edessään julkeatte noin valhetella. Sitä en kummastele, jos minulle, köyhälle torpan vaimolle, valhettelette, vaan Hänelle, joka on taivaan ja maan luonut".
"Jo on aika lopettaa nuo kauniit puheesi. Astu nyt tuosta samasta ovesta, josta tulit, ulos", virkkoi Helena.
"Minä lähden, kunhan ensin saan lapseni", sanoi leski.
"Minun täytyy siis taaski rengin avulla saada sinut pois täältä", sanoi Helena. "Vaan nyt saat semmoisen kyydin, ett'et halua palata".
Helena avasi oven ja käski rengin tulla sisälle. "Sysää tuo vaimo kartanolle, hän on järkensä menettänyt, enkä saa häntä käskemällä menemään", lausui Helena rengille. Tämä tarttui lesken käsivarteen kiinni. Leski rupesi nyt huutamaan. Samassa Esa avasi sisäoven ja katsoi, mikä melun matkaan sai.
"Mielipuoli vaimo on kunniamme solvaissut", huusi Helena ja vihan sekä hävyn kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
"Minä haen oikeutta", huudahti leski. "Minä en ole mikään mielipuoli", virkkoi hän.
"Mikä vääryys on sinulle tapahtunut?" kysyi Esa tyvenesti. "Ja täältäkö sinä oikeutta haet? Tietääkseni ei sinulle meidän puolelta ole vääryyttä tapahtunut".
"Teillä on minun lapseni, jonka tuo vaimonne ryösti minulta kaksikymmentä vuotta sitten. Minä tahdon lapseni takaisin".
Esa seisoi hetkisen tirkistellen vaimoa, sitten hän jupisi: "mielipuoli raukka" ja lisäsi rengille: "taluta vaimo kartanolle".
Renki teki niinkuin käskettiin.
"Sano hänelle, Esa, ettei hän vasta saa oviamme avata", sanoi Helena rukoillen miehelleen. "Hän häväisee meidät kaikkien silmissä".
"Tuota puhetta älä uudista meille äläkä muille", sanoi Esa leskelle. "Sitä et voi toteen näyttää ja siis saat maksaa sakot kunnianloukkauksesta, sillä en minä ai'o kärsiä syytöntä herjausta".
"Oi isäntä, te ette tiedä", rupesi leski puhumaan, vaan Esa sanoi malttamattomasti: "Ei sen enempää nyt. Pois täältä, ennenkun tuskaun".
"Armollinen Jumala", huokasi leski. "Näinkö piti minun toiveeni toteutuman? Mitä minä heille voin? Enhän voi näyttää toteen syytöstäni".
Katkerasti itkien hän astui ulos pihalta. Ennenkun hän oli joelle laskeunut, tuli häntä vastaan Valpuri.
Raitis talvi-ilma oli neidon poskille ajanut kauniin punan, Hänen suuret, tummansiniset silmänsä katselivat kummastuksella itkevää vaimonpuolta, joka tuli häntä vastaan.
"Mitä itket, vaimoparka?" kysyi Valpuri sääliväisesti.
"Mitä minä itken?" kertoi leski. "Oi sinä viaton olento, sydänverelläni ravittu! Sinä et aavista, kuka – " Mäeltä kuului samassa huuto: "Valpuri! Tule heti pois!"
Neito rupesi astumaan. Leski juoksi hänen eteensä, sulki hänet innokkaasti rintaansa vasten ja huusi epätoivon ja ihastuksen sekaisilla tunteilla: "Sinä olet minun – minun – minun!"
Katsoessaan lesken hehkuvia silmiä ja tuntien hänen kuumeellisen syleilyksensä, säikähti Valpuri ja rupesi huutamaan sekä riisti itsensä irti. Samassa Helena huusi talon portilta: "Joudu, joudu Valpuri, hän on hullu, tuo vaimo!"
Valpuri juoksi ylös taloon niin pian kuin kerkesi. Leski vaipui itkien tien viereen. "Oma lapseni luulee minua hulluksi! Oi katkerin kaikista huolistani!"
Hetken hän istui tässä kuin turruksissa. Vihdoin hän nousi ylös ja astui raskailla askeleilla kotiinsa.
Kun Valpuri tuli Aumolaan, onnitteli häntä Helena, että oli päässyt hengissä hullun kynsistä.
"Tiedätkö, kun hän sanoo, että sinä olet hänen lapsensa", virkkoi Helena. "Isäsi kielsi vaimoa, käräjänkäymisen uhalla, asiasta enempää puhumasta, mutta hullua kieltää lie sama kuin seinälle puhua. Tuskin oikeuskaan hullua voi sakoittaa", virkkoi Helena, kääntyen Esaan.
"Toivon kuitenki, että lesken suu saadaan tukituksi", virkkoi Esa.
