Auringon poika: Seikkailuja Etelämerellä

IV.
LEIKINLASKU NEW GIBBONILLA

1

"Milteipä pelkään viedä teitä New Gibbonille", sanoi David Grief. "Vasta kun te ja brittiläiset annoitte minulle vapaat kädet ja jätitte paikan rauhaan, voitiin saavuttaa tuloksia."

Wallenstein, saksalainen asiamies Bougainvillestä, kaatoi kurkkuunsa pitkän kulauksen soodawhiskyä ja hymyili.

"Me kohotamme teille lakkiamme, herra Grief", sanoi hän hyvällä englanninkielellä. "Ihmeitä te olette tehnyt tuolla pirunsaarella. Emmekä me halua siihen sekaantua. Sillä pirunsaari se on, ja vanha Koho on itse pääpiru. Me emme koskaan tulleet hänen kanssaan toimeen. Valehtelija hän on eikä ole typerä. Musta Napoleon, päitä katkova, ihmissyöjä Talleyrand. Muistanpa, kun kuusi vuotta sitten tulin sinne brittiläisellä risteilijällä. Neekerit livistivät pensaikkoon tietysti, mutta tapasimmepa muutamia, jotka eivät päässeet. Yksi niistä oli hänen viimeinen vaimonsa. Oli ollut kaksi päivää ja kaksi yötä käsivarrestaan riippumassa auringonpaisteessa. Ja kaulaansa myöten raikkaaseen virtaan upotettuina oli kolme muuta naista. Niiden luut oli ruhjottu ja nivelet katkottu. Kuuluvat siten käyvän mureiksi syödä. Olivat vielä hengissä. Ihmeteltävä elinvoima. Vanhin pysyi hengissä lähes kymmenen päivää. Niin, sellaista on Kohon ruokahalu. Villipeto hän on. Sitä vain emme käsitä, kuinka te hänet rauhoititte."

"Enpä sanoisi juuri sitä, että hän on rauhoittunut", vastasi Grief.

"Vaikka hän väliin tuleekin ja syö kesynä kädestämme."

"Niin paljoa emme me risteilijöillämme saavuttaneet. Eivät saksalaiset eivätkä englantilaiset koskaan saaneet häntä käsiinsä. Te olitte ensimmäinen."

"En ollut; McTavish oli ensimmäinen", selitti Grief.

"Ahaa, muistanpa, se on pieni kuiva skottilainen." Wallenstein maisteli whiskyään. "Metelinpaikkaajaksihan ne häntä sanovat, eikö niin?"

Grief nyökkäsi.

"Kerrotaan että te maksatte hänelle palkan, joka on suurempi kuin minun tai täkäläisten brittien?"

"Pelkäänpä niin olevan asian", myönsi Grief. "Mutta, loukkaamatta ketään, hän on sen ansainnut. On aina siellä, missä meteliä on. Suorastaan tietäjä. Hänpä hankki minulle aseman New Gibbonilla. On nyt Malaitalla plantaasia perustamassa."

"Ensimmäistä?"

"Ei ole koko Malaitalla kauppa-asemaakaan. Työläisten värvääjät pitävät vielä kannellista venettä lukon takana ja vanhaa piikkilankaa aidanlaitana. Tuolla onkin uudistilamme. Puolessa tunnissa ollaan siellä." Hän ojensi merikiikarin vieraalleen. "Bangalon [engl. bungalow] vasemmalla puolella ovat venekodat. Taempana ovat parakit. Oikealla kopra-kasat. Jo on kuivamassa joku määrä. Koho on jo niin sivistynyt, että panee kansansa tuomaan pähkinöitä. Ja tuossa on joensuu, missä ne naiset olivat pehmenemässä."

Wonder kiiti levitetyin purjein suoraan ankkuripaikkaa kohti. Laiskasti se kohoili ja laski sileiden takamaininkien työntelemänä. Monsuuniajan loppu oli käsissä, ja ilma oli täynnä tropiikin paksua tuoksua, taivas muodottomien pilvien liekehtivänä massana. Epätasainen maa oli pilvimöykkyjen ja vihurinpuuskausten hämärässä, ja sen niemekkeet ja huiput näkyivät tummina näiden takaa. Väliin läpäisi kimppu auringonsäteitä pilven, ja tuskin mailin päässä purkautui pilvi rankkasateeksi.

Tämä oli New Gibbonin kostea, vehmas metsäläissaari, viidenkymmenen mailin päässä Choiseulista tuulen alla. Maantieteellisesti se kuului Salomonin-saariin. Valtiollisesti halkaisi Saksan ja Britannian vaikutuspiirin raja sen kahtia, ja se oli kahden kauppa-asiamiehen yhteisen hallinnon alainen. Mutta siihen nähden oli hallinto olemassa vain noiden valtain siirtomaahallitusten papereissa.

Todellista hallintoa ei ollut eikä ollut koskaan ollutkaan. Entisajan trepanginpyytäjät olivat purjehtineet sen ohitse. Santelipuunkauppiaat olivat ankarain kokemusten jälkeen jättäneet sen rauhaan. Pestauslaivat eivät koskaan olleet sieltä saaneet yhtään työläistä värvätyksi, ja kun kuunari Dorset meni kaikkine miehineen, annettiin saaren olla aloillaan. Myöhemmin oli eräs saksalainen yhtiö yrittänyt kookosviljelyksiä siellä, mutta siitä oli ollut luovuttava, kun muutamat johtajat ja koko joukko sopimustyöläisiä olivat menettäneet päänsä. Eivät olleet Saksan eikä Britannian risteilijät saaneet noita mustia metsäläisiä järkiinsä. Neljä kertaa olivat rauhalliset lähetysseurat yrittäneet saaren rauhallista valloitusta, ja neljä kertaa olivat taudit ja verilöylyt karkoittaneet heidät sieltä. Enemmän risteilijöitä, enemmän rauhoitusta oli seurannut, mutta turhaan. Ihmissyöjät olivat aina piiloutuneet metsiinsä ja nauraneet räjähteleville shrapnelleille. Kun sotalaivat lähtivät, oli helppo rakentaa jälleen poltetut ruohotalot ja laittaa kotanuotiot vanhaan tapaan.

New Gibbon oli suuri saari, sataviisikymmentä mailia pitkä ja puolen sen mitan levyinen. Sen tuuliranta oli kallioinen, vailla ankkuripaikkoja ja lahtia sekä sotaisten heimojen asuma – ainakin oli ollut, kunnes Koho oli noussut ja, kuten Kamehameha, aseitten voimalla ja melkoisella valtiotaidolla yhdistänyt suurimman osan heimosta liittoon. Hänen politiikkansa, ettei mitään kanssakäymistä valkoisten kanssa, oli aivan oikea, kun katsoi asiaa hänen kansansa elämisen kannalta; ja viimeisen risteilijän jälkeen oli hän saanut pitää päänsä, kunnes David Grief ja McTavish, Metelinpaikkaaja, olivat tulleet sille autioksi jätetylle rannalle, jossa oli ollut saksalaisten bangalo ja parakit sekä lukuisat englantilaiset lähetystalot.

Seurasi sotia, valerauhoja ja taas sotia. Tuo kuivettunut pikku skotti osasi kyllä nostaa metelin niinkuin sen paikatakin, ja tyytymättä vain siihen, että piti rannikkoa hallussaan, hän toi Malaitalta viidakkoväkeä ja tunkeutui saaren sisäosien sianpoluille. Hän poltti kyliä, kunnes Koho väsyi niitä uudelleen rakentamaan, ja kun hän sai käsiinsä Kohon vanhimman pojan, pakotti hän vanhan päällikön neuvotteluun. Silloin McTavish myös määräsi päätaksan. Jokaista väkensä menettämää päätä kohti hän uhkasi ottaa kymmenen Kohon miesten päätä. Kun Koho oppi ymmärtämään, että skotti oli mies pitämään sanansa, saatiin ensimmäinen tosi rauha aikaan. Sillä välin oli McTavish rakentanut bangalon ja parakit, raivannut puhtaaksi viidakon rannalta ja istuttanut kookokset. Sitten hän oli mennyt paikkaamaan meteliä, joka oli syttynyt Tasmanian särkillä, missä musta rutto oli puhjennut ja pantu Grief-pirun poppamiesten viljelysten syyksi. Kerran Vuodessa oli hänet kutsuttu takaisin järjestämään tolalleen New Gibbonin asioita; ja Koho, maksettuaan kaksisataatuhatta kookospähkinää pakkoveroa, päätti, että on halvempi pitää rauhaa ja myydä pähkinöitä. Olivat myös hänen nuoruutensa hehkut sammumassa. Hän oli vanhentunut ja ontui toista jalkaansa, jonka pohkeen Lee-Enfield – kiväärin luoti oli puhkaissut.

2

"Tunsinpa pojan Hawajilla", sanoi Grief, "sokeritilan johtajan, joka käytti vasaraa ja kymmenen pennyn naulaa".

He istuivat laajalla kuistilla ja katselivat, kuinka Worth, New Gibbonin asemanhoitaja, paikkasi sairaita. Ne olivat Uuden-Georgian poikia, kymmenkunta, ja se, jolla oli hammas kipeä, oli jätetty viimeiseksi. Worth oli juuri ensi yrityksessään epäonnistunut. Hän pyyhki hikeä otsaltaan toisella ja heilutti pihtejä toisella kädellään.

"Ja murti useammat kuin yhdet leuat", lausui hän irvistäen.

Grief pudisti päätään. Wallenstein hymyili ja kohotti kulmakarvojaan.

"Ei kertonut sitä", selitti Grief. "Vakuutti onnistuvansa aina ensi yrityksellä."

"Näinpä kuinka siinä meneteltiin ollessani toisena perämiehenä hedelmälaivalla", alkoi kapteeni Ward. "Äijä käytti tilkitysnuijaa ja teräksistä maalspiikiä. Kyllä hänkin hampaan ensi iskulla irti otti, se on varma."

"Mutta minulla on pihdit", mutisi Worth irvistäen ja pisti ne mustan suuhun. Hänen vetäessään örisi mies ja kohosi ylös. "Tulkaapas pitämään sitä asemillaan", pyysi toimessa oleva.

Grief ja Wallenstein tarttuivat mustanahkaa kummaltakin puolelta. Tämä vuorostaan tappeli vastaan, niin että hammas kalisi pihtejä vasten. Koko ryhmä häilähteli sinne tänne. Moinen liike hehkuvassa kuumuudessa kohotti hien otsalle. Mustakin hikoili tuskan hikeä. Hänen tuolinsa kaatui. Kapteeni Ward keskeytti kätensä liikkeen, joka juuri oli viemässä ryyppyä suuhun, ja yllytti rohkeuteen. Worth pyysi avustajiaan pitämään lujasti kiinni, puristi sitten hampaan pihtiin, niin että se nirskui, ja yritti nyhtäistä.

Kukaan heistä ei huomannut pientä mustaa miestä, joka nilkutti ylös portaita heitä katsellen. Koho oli vanhoillinen. Hänen isänsä eivät olleet vaatteita käyttäneet eikä hänkään, ei nauhan leveätä. Monet reiät nenässä ja huulissa ja korvissa kertoivat koreiluhalusta, jo ammoin sitten kuolleesta. Korvalehtien reiät olivat revenneet, mutta niiden muistona oli kuivettuneen lihan riekaleita, jotka roikkuivat olkapäille asti. Nyt hän harrasti vain hyötyä, ja eräässä hänen oikean korvansa puolestakymmenestä pikkureiästä roikkui savipiippu. Vatsan ympäri oli kiinnitetty halpa kauppavyö, jonka tekonahan ja ihon välissä oli pitkän veitsen paljas terä. Vyössä riippui bambuinen areka-pähkinä ja läkkilaatikko. Kädessä oli lyhytpiippuinen, isoreikäinen sniderpyssy. Hän oli kuvaamattoman likainen ja isojen arpien merkitsemä; pahin niistä oli Lee-Enfield-luodin jättämä, joka oli pyyhkäissyt puolet pois toisesta pohkeesta. Sisäänpainunut suu osoitti, että vain joku hampaista oli jäljellä. Kasvot ja ruumis olivat kuihtuneet, mutta hänen mustat, nappimaiset silmänsä, pienet ja lähekkäin olevat, olivat hyvin kirkkaat, mutta levottomat ja pälyilevät, enemmän apinan kuin ihmisen silmät.

Hän katseli ja irvisti kuin pieni, viisas apina. Hän tunsi luonnollista iloa nähdessään toisen kärsivän, sillä hänen maailmansa oli kärsimysten maailmaa. Hän oli siitä osansa saanut ja toisille paljoa suuremman osan vuorostaan antanut. Kun sitten hammas heltisi leuasta ja pihdit kilahtivat toista hammasta vasten hermoja vihlaisevasti, kipinöivät vanhan Kohon silmät ilosta ja hän katseli nauttien mustaa, joka kiemurteli kuistin lattialla molemmin käsin päätään pidellen ja hirveästi voihkien.

"Taitaa pyörtyä", sanoi Grief kumartuen uhria katsomaan. "Kapteeni Ward, antakaahan sille ryyppy. Ja paras on teidänkin ottaa, Worth; värisettehän kuin lehti."

"Minäkin taidan ottaa", sanoi Wallenstein pyyhkien hikeä otsaltaan. Hänen silmänsä näkivät Kohon varjon maassa, ja sitä seuraten kohosi hänen katseensa vanhaan päällikköön itseensä. "Halloo, mikäs tämä on?"

"Halloo, Koho!" sanoi Grief tuttavallisesti, mutta tiesi, ettei ollut kättä tarjottava.

Kohon tambo, poppamiehen jo hänen syntyessään antama taika, oli sellainen, ettei koskaan pitänyt hänen lihansa sattua valkoisen miehen lihaan. Worth ja Wonderin kapteeni Ward tervehtivät myös Kohoa, mutta Worth murahti nähdessään sniderin, sillä hänen tambojaan oli, että ei yhdenkään tilalla käyvän viidakkolaisen ollut lupa kantaa asetta. Pyssyillä oli näet paha tapa tällaisissa tilaisuuksissa laueta varsin köykäisesti. Johtaja löi kätensä yhteen, ja musta palveluspoika, San Cristobalista värvätty, tuli juosten. Worthin antaman merkin mukaisesti hän otti vieraan pyssyn ja vei sen sisähuoneisiin.

"Koho", sanoi Grief esittäen saksalaisen, "tämä herra Bougainvillestä – hitto vie – suuri herra paljon".

Koho, muistaen useiden saksalaisten risteilijäin käynnin, hymyili silmissään ikäväin muistojen välkähdys.

"Älkää antako kättä, Wallenstein", varoitti Grief. "Tambo, tiedättehän." Sitten Koholle: "Hitto vie, sinä lihava taas. Pitää ottaa uusi Mary, vaimo, eh?"

"Minä vanha jo", vastasi Koho, väsähtäneesti päätään heiluttaen. "Ei minä huoli Mary. Ei minä huoli kai-kai [= ruoka]. Minä kuolla kohta." Hän loi merkitsevän katseen Worthiin päin, jonka pää oli taapäin painunut pitkän ryypyn takia. "Minä huoli rommi."

Grief pudisti päätään. "Tambo se musta mies."

"Hän musta mies, ei tambo", vastasi Koho osoittaen voihkivaa työläistä.

"Hän mies sairas", selitti Grief.

"Minä mies sairas."

"Sinä mies valehdella", nauroi Grief. "Rommi tambo, aina tambo. Nyt,

Koho, puhua tämä suuri herra kanssa."

Wallensteinin ja vanhan päällikön kanssa hän istuutui neuvottelemaan valtion asioista. Koho sai kehumista siitä, että oli pitänyt rauhaa, ja vanhuuden raihnaisuuttaan osoittaen hän toivoi ikuista rauhaa. Sitten keskusteltiin saksalaisen viljelysaseman perustamisesta rannikolle kahdenkymmenen mailin päähän. Maa oli tietenkin ostettava Koholta ja hinta määrättiin tupakassa, veitsissä, napeissa, piipuissa, kirveissä, delfiininhampaissa ja näkinkuorirahassa – kaikessa muussa paitsi rommissa. Keskustelun aikana Koho vilkuili ikkunaan päin, jonka takana näki Worthin sekoittavan lääkkeitä ja asettavan hyllylle. Näki hän myös johtajan lopettavan työnsä ottamalla ryypyn skottilaista. Koho pani pullon tarkasti merkille. Ja vaikka hän keskustelun jälkeen roikkuili vielä tunnin siellä, ei sattunut tilaisuutta, jolloin ihmisiä ei olisi ollut huoneessa. Kun Grief ja Worth istahtivat puhumaan keskenään, heitti Koho toivon.

"Minä mennä kuunari", hän ilmoitti, kääntyi ja nilkutti ulos.

"Suuri on mahtavien alennus", nauroi Grief. "Ajatellapa, että tämä oli kerran Koho, verisin murhaaja koko Salomonin-saarilla. Kaiken elämänsä on hän tehnyt pilkkaa kahdesta maailman suurvallasta. Ja nyt hän menee kerjäämään Denbyltä ryyppyä."

3

Viimeisen kerran Wonderin päällysmies teki pilkkaa alkuasukkaasta. Hän oli isossa kajuutassa merkitsemässä listalle, mitä tavaroita vietiin veneellä maihin, kun Koho kiipesi alas portaita ja asettui istumaan häntä vastapäätä pöydän ääreen.

"Kyllä minä pian kuolla", ilmoitti vanha päällikkö. Kaikki lihan nautinnot olivat hyljänneet hänet. "Minä ei huoli Mary. Minä ei huoli kai-kai. Minä paljon sairas. Minä kuolla pian." Pitkä ja ikävä väliaika, jonka kuluessa hänen kasvonsa ilmaisivat syvää huolestumista vatsan takia, jota hän taputteli ilmein kuvaten sen tuskia. "Vatsa paljon sairas." Taas hän odotti, odotti, että Denby ehdottaisi jotakin. Sitten tuli pitkä, väsynyt huokaus ja: "Minä tahto rommi."

Denby nauroi sydämettömästi. Tuo vanha ihmissyöjä oli ennenkin inunut häneltä ryyppyjä, mutta Griefin ja McTavishin määräämistä tamboista oli ankarin se, ettei New Gibbonin alkuasukkaille saanut antaa alkoholia.

Pahinta oli, että Koho oli päässyt sen makuun. Nuorempina päivinään hän oli tutustunut humalan autuuteen, Silloin kun rosvosi kuunari Dorsetin. Mutta onnettomuudeksi hän oli oppinut sen tuntemaan yhdessä koko kansansa kanssa, eikä varasto ollut pitkälle riittänyt. Kun hän sitten johti alastomat heimolaisensa tuhoamaan saksalaista viljelysasemaa, oli hän viisaampi ja varasi kaikki juomat itselleen. Seurauksena oli ollut hirvittävä sekamelska, jossa toistakymmentä juomaa teki palvelusta, kiniinillä terästetystä oluesta absinttiin ja aprikoosiviinaan asti. Se humala oli kestänyt kuukausia, ja sellaisen janon se jätti, ettei se ikinä sammunut. Herkkänä alkoholille villikansain tapaan koko hänen elimistönsä huusi nyt sitä. Se himo kuiskutti hänelle korvaan ihania tunnelmia, korvissa sihisi ja soi, aivoissa kierteli lämpimiä ja ihania mielijohteita, koko olemuksen valtasi hyvinvoinnin ja onnen tunne. Ja vanhuutensa ikävystyksessä, jolloin naiset ja syömingit eivät häntä huvittaneet ja vanhat vihat olivat unohtumassa, hän kaihosi yhä uudelleen sitä elähdyttävää tulta, joka lähti pullojen nesteistä – kaikenlaisten pullojen – sillä hyvin hän ne muisti. Hän saattoi istua tuntikausia auringonpaisteessa, väliin torkahdellen, murhein miettimässä sitä hummausta, jonka oli saanut nauttia silloin, kun saksalainen asema oli hävitetty.

Denby oli ystävällinen. Hän tutki vanhuksen tautia ja tarjosi tälle pastilleja lääkelaatikostaan, monenlaisia pillereitä ja viattomia kapseleita. Mutta Koho kieltäytyi lujaluontoisesi. Hän oli kerran puraissut Dorsetista löytämäänsä kiinakapselia. Myös oli kaksi hänen sotilaistaan maistanut valkoista jauhetta ja kuollut nopeasti hirveihin tuskiin. Ei, lääkkeisiin hän ei luottanut. Mutta pullojen nesteet olivat leiskuavia elonantajia ja untenluojia. Eipä ihme, että valkoiset miehet pitivät niitä niin suuressa arvossa ja kieltäytyivät niitä antamasta.

"Rommi hyvä tavara", hän kehuskeli yhä uudelleen, selvästi ja vanhuksen väsyneellä kärsivällisyydellä.

Ja silloin Denby teki erehdyksensä ja suunnitteli pilan. Hän kiersi Kohon taa, avasi lääkelaatikon kaapin ja otti esille sinappiesanssia. Oli vetävinään korkin auki ja juovinaan. Kuvastimesta hän näki, kuinka Koho puoliksi häneen päin kääntyneenä piti häntä silmällä. Denby maiskutti huuliaan, karautti kurkkuaan mielihyvissään ja pani pullon takaisin. Jättäen kaapin oven lukitsematta palasi hän paikoilleen ja sopivan väliajan kuluttua meni kannelle. Kajuutan oven lähimailta hän kuunteli. Vähän ajan päästä kuului alhaalta hirvittävä, kuristava, vinkuva yskä. Hän hymyili itsekseen ja palasi hiljalleen kajuuttaan. Pullo oli paikoillaan hyllyllä, ja vanhus istui äskeisessä asennossaan. Denby ihaili hänen rautaista itsehillintäänsä. Suu ja huulet ja kieli ja kaikki aistimet olivat tulen polttamina. Jonkun kerran mies vetäisi henkeään tai yskähti pakosta kyynelten väkistenkin kieriessä hänen silmistään poskia alas. Tavallinen mies olisi tunnin ainakin yskinyt ja kakistellut. Mutta vanhan Kohon kasvot olivat julman päättävät. Hän käsitti, että hänestä oli tehty pilkkaa, ja hänen silmiinsä tuli vihan ja kiukun ilme, niin alkuperäinen, niin hirvittävä, että se pani kylmät väreet karsimaan Denbyn selkäpiitä. Koho nousi arvokkaasti.

"Minä mene nyt", sanoi hän. "Kutsu vene otta minä."

4

Nähtyään Griefin ja Worthin lähtevän ratsastamaan tiluksille istahti Wallenstein arkihuoneeseen öljyämään ja puhdistamaan automaattista pistooliaan. Pöydällä hänen edessään oli välttämätön skottilaispullo ja lukuisia soodapulloja. Vieressä oli vaillinainen pullo, jossa oli whiskyn leima, mutta joka sisälsi hevoslinjamenttia. Worth oli sitä sekoittanut eikä muistanut panna pulloa pois.

Akkunan läpi Wallenstein näki Kohon tulevan polkua pitkin. Ukko nilkutti nopeasti, mutta kuistille päästyään hän malttoi mielensä ja astui arvokkaasti sisään. Hän istuutui katsomaan pistoolinpuhdistusta. Vaikka suu ja huulet ja kieli olivat tulessa, ei hän siitä merkkiäkään antanut. Viiden minuutin kuluttua hän sanoi:

"Minä tahto rommi. Rommi hyvä."

Wallenstein hymyili ja pudisti päätään, ja sitten hänen mieleensä juolahti pila, joka oli oleva viimeinen hänen elämässään. Noiden pullojen yhtäläisyys se siihen aiheen antoi. Hän laski hajalle otetun pistoolinsa pöydälle ja sekoitti itselleen pitkän ryypyn. Seisoen pöydän ja Kohon välissä hän vaihtoi pullot, tyhjensi lasinsa ja oli sitten etsivinään jotakin sekä lähti huoneesta. Ulos hän kuuli syljeskelemistä ja yskinää; mutta hänen tullessaan sisään istui vanha päällikkö entisellä paikallaan. Mutta linjamentti oli vähentynyt ja näkyi, että sitä oli liikutettu.

Koho nousi, löi kätensä yhteen, ja kun poika tuli, antoi hän merkin, että halusi pyssynsä. Poika toi aseen ja tavan mukaisesti lähti vieraan edellä sitä viemään ulos. Vasta portin ulkopuolella hän antoi sen omistajalleen. Virnistellen itsekseen katseli Wallenstein vanhaa päällikköä tämän nilkuttaessa rantaa pitkin joelle päin.

Muutamia minuutteja myöhemmin pannessaan pistoolia kokoon kuuli Wallenstein kaukaisen paukauksen. Hetkisen ajatteli hän Kohoa, mutta se ajatus häipyi hänen mielestään. Worthilla ja Griefillä oli pyssyt matkassaan ja he ampuivat arvatenkin kyyhkysiä. Wallenstein nojautui taapäin tuolillaan, naureskeli, väänsi keltaisia viiksiään ja torkahti. Hän heräsi Worthin kiihtyneeseen huutoon:

"Soita iso kello, pian! Soita kuin helvetti!"

Wallenstein kiiti kuistille nähden samassa johtajan hyppäävän hevosensa selästä ja yli matalan aidan sekä lentävän Griefin perään, joka ratsasti hurjasti edellä. Kovaääninen räiske ja kookospuiden välitse kohoava savu kertoivat asian. Venehuoneet ja parakit olivat tulessa. Iso tilankello soi lujasti saksalaisen juostessa rantaa kohti, ja hän näki veneiden nopeasti lähtevän kuunarilta.

Parakit ja venehuoneet, olkikattoiset ja kuivat kuin taula, olivat tulen vallassa. Grief tuli keittiöstä kantaen jalasta alastonta mustaa lasta. Sen pää oli poissa.

"Keittäjä on tuolla sisällä", sanoi hän Worthille. "Hänen päänsä on mennyt myös. Oli liian painava, ja minun oli jouduttava."

"Tämä on minun syyni", sanoi Wallenstein. "Vanha Koho sen teki. Mutta minä annoin hänen ryypätä Worthin hevoslinjamenttia."

"Luulenpa, että hän on matkalla viidakkoon. Oliver on tuolla joella.

Kun hän vaan ei tapaisi häntä."

Johtaja nelisti pois puiden lomitse. Muutamia minuutteja myöhemmin parakkien romahtaessa he kuulivat hänen huutavan ja menivät sinnepäin. Joen törmällä he tapasivat hänet. Hän istui yhä hevosensa selässä ja tuijotti kalmankalpeana maahan. Siinä oli nuoren apulaisjohtajan Oliverin ruumis, vaikka sitä oli vaikea tuntea, sillä pää oli poissa. Mustat työläiset tulivat hengästyneinä juoksustaan työmailta ja joukkoutuivat ruumiin ympärille. Griefin johdolla he laittoivat paarit vainajalle.

Wallenstein oli tosisaksalaisen surun vallassa. Vedet valuivat silmistä hänen lakatessaan valittamasta ja alkaessaan kirota. Kuohuva viha oli yhtä tosisaksalainen kuin manauksetkin, ja kun hän yritti siepata Worthin pyssyn, oli vaahtoa noussut hänen huulilleen.

"Ei mitään sellaista", sanoi Grief jyrkästi. "Malttakaa mielenne, mies. Älkää olko hullu."

"Mutta annatteko hänen paeta?" huusi saksalainen hurjana.

"Hän on paennut. Viidakko alkaa tästä juuri. Kas tuosta hän on kahlannut yli joen. Hän on jo sianpoluilla. Sama kuin hakea neulaa heinäsuovasta, ja jos seuraisimme häntä, saattaisivat jotkut hänen nuoret miehensä yllättää meidät, Sitäpaitsi ovat polut ansoja täynnään – tiedättehän, teräviä piikkejä, myrkytettyjä okaita ja muuta samanlaista. McTavish ja hänen viidakkomiehensä vain voivat siellä liikkua, ja viime kerrallakin menetti hän siellä kolme miestään. Palataan taloon. Ensi yönä kuulette torvisimpukkain ja sotarumpujen äänen ja koko helvetin olevan valloillaan. Ne eivät hyökkää taloon, mutta pidä väki koossa sen likellä, Worth. Tulkaa."

Palatessaan polkua pitkin he tapasivat mustan, joka inisi ja itki ääneensä.

"Suu kiinni sinä", huusi Worth. "Mikä melu tämä?"

"Se mies Koho tappa kaksi mies", vastasi musta ja vetäisi sormellaan kuvaavasti kaulaansa.

"Se on tappanut lehmätkin", sanoi Grief. "Ette saa maitoa vähään aikaan. Lähetän joitakin Ugista."

Wallenstein oli lohduton, kunnes Denby tuli rannalta ja tunnusti sinappijutun. Saksalainen kävi sen takia miltei iloiseksi, vaikka yhä väänteli viiksiään kiivaasti ja noitui Salomonin-saaria kirouksilla, jotka olivat kotoisin neljän kielen varastoista.

Seuraavana aamuna nähtiin Wonderin mastonhuipusta, että viidakko oli täynnä merkkitulia. Mäeltä mäelle ja taajan viidakon läpi näkyi savupatsas toisensa takana. Kaukaiset kylät, McTavishin kaukaisimpien retkeilyjen rajan takaisilta vuorilta, yhtyivät tähän merkinantoon. Joen takaa kuului torvien hirveä räikinä, ja mailien päästä kaikui suurten sotarumpujen jymy – ne olivat isoja, onttoja puunrunkoja, tulella koverrettuja ja kivi- sekä raakunkuori-aseilla. Kaavittuja.

"Niin kauan ei ole hätää, kun pysytte lähellä taloa", selitti Grief aseman johtajalle. "Minun on lähdettävä Guvutuun. Eivät ne hyökkää avoimella kentällä. Pidä työläiset lähellä taloa. Ei tehdä uutisraivausta niin kauan kuin tätä kestää. Ne tuhoavat jokaisen eristyneen joukon. Ja mitä tapahtuukin, älä lähde niiden jäljestä viidakkoon. Jos lähdet, niin Koho saa sinut. Odota McTavishia. Lähetän hänet ja joukon Malaitan metsäläisiä. Hän vain voi tunkeutua sinne. Siis, siihen asti jätän Denbyn luoksesi. Jääthän? McTavish tulee Vandalla ja sillä pääset takaisin Wonderille. Kapteeni Ward selviää kyllä nyt ilman sinua."

"Aioin itse esittää sitä", vastasi Denby. "En aavistanut tällaista saattavan syntyä pienestä pilasta. Tavallaan pidän itseäni syyllisenä."

"Vastuussa olen minäkin", keskeytti Wallenstein.

"Mutta minä aloitin", sanoi päällysmies.

"Ehkä aloititte, mutta minä jatkoin."

"Ja Koho päätti", sanoi Grief.

"Joka tapauksessa jään minäkin", sanoi saksalainen.

"Arvelin teidän tulevan Guvutulle mukanani", sanoi Grief.

"Niin oli aikomukseni. Mutta tämä on minun asiani, osaksi, ja minä olen tehnyt tuhmuuksia. Minä jään auttamaan asiain selvittämistä."

5

Guvutulta Grief lähetti täydet tiedot McTavishille juuri Malaitalle lähtevän pestauslaivan mukana. Kapteeni Ward purjehti Wonderilla Santa Cruzin saarille, ja Grief lainasi veneen ja mustan miehistön brittiläiseltä sekä souti kanaalin poikki Guadalcanariin tutkimaan Penduffrynin takamaita.

Kolme viikkoa myöhemmin hän purjenuorat vapaina ja iloisen vihurin puhaltaessa saapui läpi koralliriuttavyön Guvutun ankkuripaikan tyyneen veteen. Satama oli miltei tyhjä. Vain pieni alus oli lähellä rantaa. Grief tunsi sen Vandaksi. Se oli nähtävästi juuri tullut Tulagi-väylää pitkin, sillä sen musta miehistö oli vielä purjeiden kimpussa. Veneen saapuessa sen vierelle ojensi McTavish itse kätensä auttaakseen hänet kannelle.

"Mikäs on?" kysyi Grief. "Etkö ole vielä lähtenyt?"

McTavish nyökkäsi. "Jo palannut. Kaikki hyvin aluksella."

"Entäs New Gibbonilla?"

"Mikäli minä näin, puuttui maisemasta joitakin röyhelöitä."

Hän oli kuin kylmä liekki, pieni kuin Koho, naama kuiva, mahonginvärinen, ja siinä pienet, ilmeettömät, siniset silmät, jotka olivat enemmän näverinkärkien kuin skottilaismiehen silmäin näköiset. Peloton ja innostumaton mies, johon eivät taudit, ei ilmanala eivätkä mielialat pystyneet; hän oli laiha ja katkera ja kuolettava kuin käärme. Grief huomasi, etteivät uutiset voineet olla hyviä.

"Sylkäise ulos mitä tiedät", sanoi hän. "Mitä on tapahtunut?"

"Kirous ja kuolema, kun ei osata olla leikkimättä pakananeekerien kanssa", kuului vastaus. "Kallista lystiä. Tule alas, Grief. Paras kun saat ensin pitkän lasin käteesi."

"Miten sinä asiat selvitit?" kysyi isäntä heidän päästyään kajuuttaan.

Pieni skottilainen pudisti päätään. "Ei siellä ollut mitään selvitettävää. Riippuu siitä, miten asiaa katsotaan. Voisi sanoa, että kaikki oli selvitetty, täysin selvitetty, ennenkuin sinne saavuinkaan."

"Entä plantaasi, mies? Plantaasi?"

"Ei ole mitään plantaasia. Vuosien työ mennyt hukkaan. Siinä ollaan taas, mistä aloitimme, mistä lähetyssaarnaajat aloittivat, mistä saksalaiset aloittivat – ja mihin he lopettivat. Ei ole kiveä kiven päällä laiturissa. Talot ovat mustana tuhkana. Joka puu on poikki hakattu, ja villisiat kaivavat jamssijuuria ja makeita perunoita. Ja ne Uuden Georgian pojat, hyvää sakkia kymmenen kymmentä, ja hyvät rahat maksoivat. Ei yhtään ole jäljellä sitä tarinaa kertomassa."

"Entä Worth? Ja Denby? Ja Wallenstein?"

"Selko on tehtävä niistäkin. Katsohan."

McTavish veti esille riisimatosta tehdyn säkin ja tyhjensi sen sisällyksen lattialle. David Grief kauhistui, sillä hänen edessään oli kolmen hänen New Gibbonille jättämänsä miehen päät. Wallensteinin keltaiset viikset olivat menettäneet ylpeän kaarteensa ja retkottivat ylähuulen päällä.

"En tiedä, kuinka kaikki on käynyt", jatkoi skottilainen kuivasti. "Mutta pelkäänpä niiden lähteneen viidakkoon sen vanhan saatanan jäljessä." "Ja missä on Koho?" kysyi Grief. "Viidakossa ja päissään kuin pääpiru. Siksi sainkin nämä päät. Hän oli niin päissään, ettei seisoallaan pysynyt. Selässään retkottivat häntä pois kylästä, kun ryntäsin sinne. Ja jos vapautat minut noista päistä, olen kiitollinen." Hän vaikeni huokaisten. "Kaipa haluaisivat oikeat hautajaiset ja päästä maahan. Mutta minun mielestäni tulisi niistä mainiot näyte-esineet. Jokainen hyvä museo maksaisi niistä satasen kappaleelta. Ota toinen ryyppy. Hieman kalpea. – Älä tätä nyt tunnollesi ota, vaan päätä antaa tiukat ohjeet, ettei näiden neekerien kanssa saa laskea leikkiä. Siitä koituu aina meteliä, ja se tulee hiton kalliiksi."