Kitabı oxu: «Auringon poika: Seikkailuja Etelämerellä», səhifə 7

"On tehnyt sen, kapteeni Raffy. Näin sen pohja pystyssä. Jos nyt arvioisimme sen seitsemäksituhanneksiviideksisadaksi. Minä maksan viisitoistatuhatta ja matkan. Älkääpäs liikuttako käsiänne." Grief nousi ja otti häneltä revolverin. "Pieni varovaisuustoimenpide, kapteeni. Nyt lähdemme laivalleni. Tuon myöhemmin tiedon rouvalle ja saatan hänet luoksenne."

"Te käyttäydytte kohteliaasti, herra Hall, se täytyy myöntää", sanoi kapteeni Raffy, kun vene saapui Toby-Sedän kylkeen. "Mutta varokaa Gormania ja Watsonia. Ne ovat hieman kovia sällejä. Ja sivumennen sanoen, olen luvannut vaimolleni neljä-viisi helmeä – te olette tavannut hänet. Watson ja Gormankin suostuivat."

"Älkää siitä huolehtiko. Ne ovat hänen. Tekö siellä, herra Snow. Täällä on naapuri, jonka otatte haltuunne – kapteeni Raffy. Minä menen maihin hänen vaimoaan hakemaan."

8

David Grief istui kirjoittamassa kirjoituspöydän ääressä huvilan isossa huoneessa. Aamunkoitto sarasti ulkona. Oli ollut touhun yö. Rouva Raffy oli tarvinnut kaksi hermostunutta tuntia pakatakseen omansa ja kapteenin tavarat. Gorman oli tavattu nukuksissa, mutta Watson, joka vahti sukeltajia, yritti tappelua. Ei kuitenkaan päästy ampumiseen asti, sillä hän antautui, kun todistettiin, että on turha tapella vastaan. Toistaiseksi olivat hän ja Gorman kahleissa perämiehen kopissa. Rouva Raffy oli Griefin hytissä ja kapteeni Raffy oli kytketty kajuutan pöytään.

Grief laittoi valmiiksi kirjelmän ja luki sen läpi:

Swithin Hall saapa hänen laguunistaan otetuista helmistä (arviolta) ............... 100,000 doll.

Summa 100,000 doll.

Swithin Hall maksava:

Herbert Snowille, "Cascaden" lastista helmissä (arviolta) ............... 60,000 doll. Kapt. Raffylle, helmien kokoamisesta ...... 7,500 " Kapt. Raffylle, korvausta kuunari "Emily L":stä .. 7,500 " Rouva Raffylle, hyvästä tahdosta, viisi helmeä (arv.) ........................ 1,100 " Matkasta Sydneyhin, neljältä hengeltä ...... 480 " Lyijyvalkoisesta, jolla on maalattu kaksi Swithin Hallin venettä ............... 9 " Swithin Hallille tasausta helmissä, kirjastopöydän laatikossa (arv.) .................. 23,411 "

Summa 100,000 doll.

Kuitataan.

Grief pysähtyi ja lisäsi alle:

Lisäksi lainattu Swithin Hallilta kolme kirjaa: Hudsonin

"Fyysillisten ilmiöiden lait", Zolan "Paris" ja Mahanin "Aasian

pulmat". Nämä kirjat tai niiden täysi arvo nostettavissa David

Griefin konttorista Sydneyssä.

Hän sammutti sähkövalon, otti kirjapinkan, sulki huolellisesti oven ja asteli veneensä luo rantaan.

VI.
YÖ GOBOTOLLA

1

Gobotolla kauppamiehet astuvat maihin kuunareistaan ja viljelijät tulevat kaukaisilta, raaoilta rannoilta, pukeutuvat kenkiin, valkoisiin housuihin ja muihin sivistyksen merkkeihin. Siellä on posti, siellä maksetaan laskut ja saadaan lehtiä, jotka eivät ole viittä viikkoa vanhempia, sillä tuo pienoinen, koralliriuttain ympäröimä saari on hyvä ankkuripaikka ja koko hajallisen saariston postikeskus.

Elämä siellä on kuumeista, epäterveellistä ja kolkkoa, ja siellä ilmenee saaren kokoon nähden enemmän alkoholimyrkytystapauksia kuin missään muussa maailman paikassa. Guvutu, Salomoninsaarilla, voi kehua, että heillä ryypätään ryypynväliajoillakin. Goboto ei kiellä sitä, mutta huomauttaa, että sen aikakirjoissa ei tällaisia väliaikoja ole. Tilastoilla se voi myös osoittaa tuonnin olevan päätä kohti paljoa suuremman. Guvutu selittää tämän sanomalla, että Goboto harjoittaa laajempaa liikettä ja että siellä käy enemmän vieraita. Goboto vastaa, että sen vakinainen asujamisto on pienempi ja vieraat janoisempia. Ja riita jatkuu yhä, pääasiassa siksi, että riitelijät eivät elä kyllin kauan lopettaakseen riitansa.

Goboto ei ole iso. Saari on vain neljännesmailin läpimitaten, ja sille on sijoitettu amiraliteetin kivihiiliasema (jossa joitakin hiilitonneja on ollut parikymmentä vuotta koskemattomina). Vielä on parakkeja mustille työläisille, iso peltikattoinen varastohuone ja bangalo, jossa asuu saaren hoitaja ja pari konttoristia. He muodostavat valkoisen väestön. Keskimäärin on yksi näistä kolmesta aina kuumeessa. Työ on kovaa. Yhtiön politiikkana on pitää hyvänä liiketuttaviaan, kuten kilpasille yrittäneet yhtiöt ovat saaneet selville, ja liikkeenhoitajan kuten hänen konttoristiensakin tehtävänä on johtaa tarjoilua. Läpi vuoden tulee kaupankävijöitä kaukaisilta kuivilta merimatkoilta ja plantaasiherroja yhtä kaukaisilta ja kuivilta rannikoilta tuoden mukanaan mahtavan janon. Goboto on juomaveikkojen Mekka, ja saatuaan mekastetuksi he menevät taas aluksilleen ja tiloilleen voimia kokoamaan.

Hieman heikommat tarvitsevat kuusikin kuukautta vierailujen väliaikaa. Mutta liikkeenhoitaja ja konttoristit eivät mitään loma-aikoja tunne. He ovat paikoillaan, ja viikko viikolta monsuunin tai kaakkoisen tuomina tulee kuunareita, joilla on lastina kookoslihaa, pähkinöitä, simpukankuoria, kilpikonnia ja – janoa.

Työ on kovaa Gobotolla ja palkka myös kaksinkertainen muihin asemiin verraten, ja yhtiö valitsee tänne vain rohkeita ja pelottomia miehiä. Enempää ne eivät kestä kuin kaksi vuotta suunnilleen; sitten kuljetetaan niiden raadot Austraaliaan elävinä tai haudataan kuolleina saaren hietaan sen tuulenpuolelle. Johnny Bassett, Goboton miltei legendamainen sankari, löi kaikki rekordit. Hän oli vankkaruumiinen kauppamies ja kesti seitsemän vuotta. Hänen konttoristinsa täyttivät tarkalleen hänen viimeisen toivomuksensa ja panivat hänen ruumiinsa rommitynnyriin (maksaen rommin palkastaan) ja lähettivät sen hänen kotiväelleen Englantiin.

Eipä silti, kyllä Gobotolla koetettiin olla gentlemanneja. Ja vaikka heissä jotakin vikaa olikin, niin gentlemanneja he olivat tai ainakin olivat olleet. Ja siksi oli Goboton kirjoittamaton laki, että kaikkien vieraiden oli puettava ylleen housut ja kengät. Vyöhysvaatteita ja paljaita sääriä ei suvaittu. Kun kapteeni Jensen, hurjin merikarhuista, vaikka vanhaa newyorkilaista Knickerbocker-sukua, tuli maihin puettuna miehustavyöhön ja aluspaitaan, vyössä kaksi revolveria ja väkipuukko, niin hänet pysäytettiin rannalle. Tämä tapahtui Johnny Bassettin päivinä, sillä hän oli tarkka etiketin mies. Kapteeni Jensen nousi veneensä kokkatuhdolle ja vakuutti, että hänen aluksessaan ei ole housuja. Ja kun hänet vihdoin laskettiin maihin, niin heti ensi päivänä Johnny Bassett ystävällisesti mutta varmasti vaati vieraansa pukeutumaan talosta saamiinsa housuihin. Tämä oli suuri ennakkopäätös. Seuraavina vuosina sitä ei koskaan rikottu. Valkoiset miehet ja housut kuuluivat yhteen. Neekerit vain alastomina juoksivat. Housut merkitsivät korkeampaa kastia.

2

Tänä yönä olivat asiat kuten muulloinkin, yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Heitä oli seitsemän miestä, jotka loistavin silmin ja varmajalkaisina olivat viettäneet päivänsä skottilaisen whiskyn ja repäiseväin cocktailien ääressä, ja nyt he istuutuivat aterialle. Jokainen oli puettu takkiin, housuihin ja kenkiin: Jerry McMurtrey, liikkeenhoitaja; Eddy Little ja Jack Andrews, konttoristit; kapteeni Stapler, työläisten pestauslaivasta Merrystä; Darby Shryleton, plantaasiherra Tito-Itolta; Peter Gee, puoliverinen kiinalainen helmenostaja, jonka retket kulkivat Ceylonilta Paumotu-saarille, ja Alfred Deacon, vieras, joka oli tullut viime höyrylaivassa.

Ensin tarjosivat mustat palvelijat viiniä niille, jotka sitä joivat, mutta pianpa kaikki siirtyivät takaisin skottilaiseen ja soodaan, valaen syödessään ruokansa väkiviinalla, ennenkuin se meni heidän korvennettuihin mahoihinsa.

Kahvin ääressä ollessaan he kuulivat ankkuriketjujen räminän, joka merkitsi laivan saapumista.

"David Grief", sanoi Peter Gee.

"Mistä te tiedätte?" kysyi Deacon ylimielisesti ja ryhtyi heti halventamaan puolirotuisen tietoja. "Luulette puijaavanne vierasta. Mutta olen minä purjehtinut itsekin, ja tuollainen laivan nimittäminen, kun sen purjeet vasta häämöttävät, tai omistajan muka tunteminen ankkurin äänestä on pelkkää hölynpölyä."

Peter Gee sytytti juuri savuketta eikä vastannut.

"Jotkut neekerit tekevät siinä suhteessa ihmeitä", huomautti

McMurtrey säveästi.

Tuo vieraan käytös huolestutti isäntää. Jo Peter Geen tulosta asti oli Deacon osoittanut halua näykkiä tätä. Hän oli väittänyt kaikessa häntä vastaan ja ollut yleensä raaka.

"Ehkäpä se johtuu toisen kiinalaisverestä", oli Andrews arvellut.

"Deacon on austraalialainen, ja siellä eivät siedä värillisiä."

"Taitaa niin olla", oli McMurtrey myöntänyt, "mutta me emme voi sallia mitään nokittelua Peter Geen laista miestä vastaan, joka on valkoisempi kuin kukaan valkea mies".

Tässä suhteessa ei johtaja ollut ollenkaan väärässä. Peter Gee oli harvinainen luomus, yhtä hyvä kuin mikä euraasialainen tahansa. Tosiaankin, hänen suonissaan virtaava veri oli onnellinen yhtymä kiinalaisen virheetöntä jämeyttä ja isältä perittyä brittiläistä huolettomuutta ja häikäilemättömyyttä. Sitten hän oli saanut paremman sivistyksen kuin kukaan läsnäolevista, puhui paremmin englanninkieltä kuten useita muitakin kieliä ja tunsi sekä noudatti useampia heidän gentlemanni-ihanteitaan kuin he itse. Lisäksi hän oli ylevämielinen. Ei harrastanut väkivaltaisuutta, vaikka olikin aikoinaan kyllä miehiä tappanut. Meteliä hän inhosi. Vältti sitä kuin ruttoa.

Kapteeni Stapler astui auttamaan McMurtreytä: "Muistanpa, kun vaihdoin alusta ja tulin Altmaniin, niin tunsivat neekerit heti, että minä olin tulija. Minua ei odotettu, ei varsinkaan toisella aluksella. He sanoivat kauppamiehelle, että minä olin tulossa. Hän katsoi kiikarilla eikä uskonut. Mutta ne tiesivät. Sanoivat jäljestäpäin, että koko kuunarin olemuksesta he näkivät, että minä sitä johdin."

Deacon ei ollut kuulevinaan, vaan kävi yhä helmenostajan kimppuun: "Kuinka te ankkurin äänestä voitte tuntea sen miehen, minkä nimen mainitsitte?"

"Monet seikat vaikuttavat siihen arviointiin", vastasi Peter Gee.

"Vaikea selittää. Siihen tarvittaisiin kokonainen käsikirja."

"Sitähän minäkin", ilkkui Deacon. "Selitys, mikä ei mitään selitä, on helppo."

"Kuka tulee bridgeen?" keskeytti Eddy Little, konttoristi, katsellen kysyvästi ympärilleen ja alkaen sekoittaa kortteja. "Pelaattehan, Peter?"

"Tottahan hän nyt, kerskailija", ehätti Deacon. "Tämä humpuuki alkaa kyllästyttää minua. Herra Gee, teette minulle palveluksen ja saatte itsenne parempaan valoon silmissäni, jos selitätte, miten tunsitte, kuka ankkurin laski. Sitten tulen kanssanne pikettiin."

"Minusta bridge on parempi", vastasi Peter. "Ja mitä siihen toiseen asiaan tulee, niin se oli äänestä päättäen pieni alus; ei pilliä, ei sireeniä. Se tuli likelle rantaa – isot jäävät kauemmaksi. Sitten on väylä mutkikas. Näillä mailla ei ole värväys- eikä kauppakapteenia, joka uskaltaisi tulla pimeässä. Ei kukaan muukalainen ainakaan uskaltaisi. Kaksi poikkeusta oli. Mutta Margonvillen teloitutti Fidshi-saarten korkea oikeus, niin että jäi vain David Grief. Yöllä tai päivällä, missä ilmassa tahansa hän sen tien kulkee. Tämän kaikki hyvin tuntevat. Jos nyt Grief olisi muualla, olisi sitä voinut yrittää joku hurjapää nuorukainen. Mutta minä en sellaista tunne eikä kukaan muukaan. Sitten, David Grief on näillä vesillä, purjehtien Gungalla, jonka on määrä pistäytyä täällä matkalla Karo-Karoon. Kolme päivää sitten puhuttelin David Griefiä Sandfly Passagella. Hän oli juuri sijoittamassa välittäjää uudelle kauppa-asemalle. Hän ilmoitti menevänsä Babolle ja tulevansa sitten tänne. Hänellä on ollut riittävästi aikaa. Kuulen ankkurin rasahtavan. Kuka muu kuin David Grief olisi tulossa! Tunnen Gungan kapteenin Donovanin ja tiedän, että hän ei tulisi väylästä pimeällä, jos ei omistaja olisi laivalla. Jonkun minuutin kuluttua astuu David Grief tuosta ovesta sisään ja sanoo: 'Guvutussa juodaan ryyppyjen välilläkin.' Siitä lyön viisikymmentä puntaa vetoa."

Deacon oli täksi kertaa nolattu. Tumma puna kohosi hänen kasvoilleen.

"Vastauksen saitte", nauroi ystävällisesti McMurtrey. "Ja minä panen hänen vetoonsa lisäksi muutaman sovereignin."

"Bridgeä! Kuka rupeaa?" kysyi kärsimättömästi Eddy Little. "Käykää tänne, Peter."

"Te muut saatte pelata", sanoi Deacon. "Me pelaamme hänen kanssaan pikettiä."

"Minä pelaan bridgeä mieluummin", sanoi Peter Gee suopeasti.

"Ettekö pelaa pikettiä?"

Helmenostaja nyökäytti päätään.

"No tulkaa sitten. Ehkä voin osoittaa ymmärtäväni peliä paremmin kuin ankkureita."

"Oh, vai niin…" alkoi McMurtrey.

"Te voitte pelata bridgeä", keskeytti Deacon. "Me pelaamme pikettiä."

Vastahakoisesti Peter Gee taipui peliin, jonka tiesi tulevan ikäväksi.

"Yksi kerta vain", sanoi hän nostaessaan.

"Paljonko?" kysyi Deacon.

Peter Gee kohautti olkapäitään. "Kuinka tahdotte."

"Sata ylös – viisi puntaa peli."

Peter Gee suostui.

"Kaksinkertaisella panoksella kymmenen, tietysti."

"All right."

Toisen pöydän ääressä pelattiin bridgeä. Kapteeni Stapler, joka ei ollut kortinlyöjä, katseli ja täytteli pitkiä skottilaislaseja, jotka olivat kunkin oikealla puolella. McMurtrey seurasi huonosti salatulla tarkkuudella pikettipöydän tapahtumia. Muitakin englantilaisia huoletti tuon austraalialaisen käytös, ja kaikki he pelkäsivät hänen tekevän jotakin varomatonta. Että hän kiihotti itseään tuota puoliveristä vastaan ja että räjähdys voi tulla milloin tahansa, se oli kaikille selvillä.

"Toivonpa Peterin häviävän", sanoi McMurtrey matalalla äänellä.

"Ei häviä, jos on hiukankin onnea", vastasi Andrews. "Hän on piketissä ihan tietäjä. Olen kokenut."

Deaconin ärtyisyys osoitti Peter Geen olevan voitolla. Austraalialainen käytteli lasiaan taajaan. Oli menettänyt ensi pelin ja oli juuri menettämässä toisen, kun ovi avautui ja David Grief astui sisään.

"Guvutussa ryyppäävät ryyppyjen välilläkin", hän lausui, ennenkuin tervehti isäntääkään. "Halloo, Mac! Laivurillani on tuolla veneessä silkkipaita, kravatti ja tenniskengät, kaikki täydelliset, mutta hän pyytää, että lähettäisitte hänelle housut. Minun ovat liian pienet, mutta teidän sopivat. Halloo, Eddy! Kuinka voi ngari ngari? Liikkeelläkö, Jack? Ihme tapahtunut. Ei kukaan kuumeessa eikä kukaan huomattavan humalassa." Hän huoahti. "Mutta onpa yö vasta alulla. Halloo, Peter! Saitteko sen ison ryöpyn niskaanne tuntia jälkeen lähtönne? Me saimme heittää toisen ankkurin."

Sill'aikaa kuin hänet esiteltiin Deaconille, lähetti McMurtrey pojan viemään housuja, ja kun kapteeni Donovan hetken kuluttua astui sisään, oli hän moitteettomassa valkoisen miehen asussa – Goboton mittojen mukaan.

Deacon menetti toisen pelin, ja sisunpurkaus julisti sen maailmalle.

Peter Gee sytytti savukkeen ja oli rauhallinen.

"Mitä? – vai te luovutte pelistä, kun olette voitolla?" ärsytti

Deacon.

Grief kohotti kulmakarvojaan kysyvästi, ja McMurtrey tulkitsi muristen tyytymättömyyttään.

"Johan se tuli täyteen", sanoi Peter Gee.

"Kolme siihen kuuluu. Minun työni. Tulkaa."

Peter Gee tuli, ja kolmas peli alkoi.

"Pentu – sietää opetuksen", mutisi McMurtrey Griefille. "Lopetetaan, pojat. Tekeepä mieleni pitää silmällä tuota nulikkaa. Jos hän käy kovin koppavaksi, heitän hänet rannalle – huolimatta yhtiön ohjeista."

"Kuka hän on?" tiedusteli Grief.

"Jäi viime höyrystä. Yhtiön määräys on kohdella häntä hyvin. Katselee plantaasin paikkaa rahoja sijoittaakseen. – Kymmenentuhannen punnan paperi sillä on yhtiöltä. Päässään näkyy olevan 'Austraalia valkoisille'! Luulee saavansa olla törkeä, kun on pintansa valkea ja isänsä oli ylisyyttäjä. Siksi nokkii Peteriä, joka taas viimeisenä rettelöön antautuu, kuten tiedätte. Piru vieköön yhtiön. En minä ole ruvennut tähän toimeen imettääkseni sen pankkitileillä varustettuja pentuja. Täyttäkää lasinne, Grief. Tuo mies on tuhannen tulimmainen."

"Ehkä vain nuori", huomautti Grief.

"Ei kestä päihtymystään – se on selvä." Isäntä osoitti ilmein inhoaan. "Jos se kohottaa kätensä Peteriä vastaan, niin minä pieksän hänet."

Helmenostaja levitti kortit pöydälle ja nojasi taaksepäin. Oli voittanut kolmannen pelin. Silmäsi Eddy Littleen ja sanoi:

"Olen valmis tulemaan bridgeen."

"En minä toki peliä karttaisi", intoili Deacon.

"Vai niin. Minä en nyt välitä", sanoi Peter Gee yhtä tyynenä kuin tavallisesti.

"Tulkaa vain peliin", penäsi Deacon. "Vielä kerta. Ette voi viedä rahojani noin. Olen menettänyt viisitoista puntaa. Kaksinkertainen tai loppu!"

McMurtrey aikoi keskeyttää, mutta Grief pidätti häntä silmin.

"Mutta vain sillä ehdolla, että se on viimeinen", sanoi Peter Gee kokoillen kortteja. "Minun työni kai. Siis viisitoista puntaa. Joko maksatte minulle kolmekymmentä tai tulee tasapeli?"

"Niin on, poikaseni. Joko menee tasan tai minä maksan kolmekymmentä."

"Jokos kiihdytään", muistutti Grief vetäen esille tuolin.

Toiset olivat myös sen pöydän ympärillä, ja Deaconia kohtasi taas kova onni. Selvää oli myös, ettei hän sitä tyynesti kestänyt. Hän kiroili, noitui ja manasi järkähtämätöntä pelikumppaniaan. Vihdoin Peter Gee lopetti, ennenkuin Deaconilla vielä oli viittäkymmentä pistettä. Tämä tuijotti sanattomana vastapelaajaansa.

"Taisi tulla pietti", sanoi Grief.

"Kaksinkertainen", myönsi Peter Gee.

"Ei sitä tarvitse minulle opettaa", kähisi Deacon. "Olen opiskellut laskuoppia. Olen teille maksava viisikymmentäviisi puntaa. Tuoss' on." Se tapa, millä hän heitti yhdeksän viiden punnan seteliä pöydälle, oli jo loukkaus itsessään. Peter Gee oli sitäkin tyynempi, ei osoittanut pienintäkään hermostumisen merkkiä.

"Teillä on pirunmoinen onni, mutta te ette osaa korttia pelata, sen sanon", jatkoi Deacon. "Kyllä minä voisin teille pelaamista opettaa."

Puolirotuinen hymyili ja nyökkäsi myöntävästi kääriessään rahat kokoon.

"On muuan pelilaji, kasino – olettekohan siitä koskaan kuullut puhuttavan – lasten leikkiä."

"Olen nähnyt sitä pelattavan", mutisi puolirotuinen ystävällisesti.

"Vai niin", kahahti Deacon. "Ehkäpä luulette osaavanne sitä pelatakin?"

"Ei, enpä tietenkään. Ei taida olla päätä siihen."

"Se on miesten peliä, kasino", sanoi Grief innostuen. "Minä pidän siitä paljon."

Deacon ei ollut häntä huomaavinaan.

"Minä pelaan teitä vastaan kymmenen guineaa peli – kolmekymmentäyksi pistettä", haastoi Deacon Peter Geelle. "Ja näytän, kuinka vähän te kortinpelistä tiedätte. Tul' pois!"

"Ei kiitos", vastasi puoliverinen. "Odottavat tuolla bridgeen."

"Niin, tulkaa nyt mukaan", pyysi Eddy Little hartaasti. "Tulkaa että päästään alkuun."

"Vai pelkäätte pikku kasinoa", irvisteli Deacon. "Kai oli rahamäärä liian korkea. Minä suostun pelaamaan pennyistä – tai lanteista – jos haluatte."

Tuon miehen käytös oli loukkaus heitä kaikkia vastaan. McMurtrey ei voinut pidättäytyä kauempaa, vaan sanoi: "Lopettakaa jo, Deacon. Kun hän ei tahdo pelata, niin jättäkää hänet rauhaan."

Deacon kääntyi raivoisana isäntäänsä vastaan; mutta ennenkuin hän ennätti purkaa kiukkuaan, astui Grief esiin ja sanoi: "Haluaisin pelata kasinoa kanssanne."

"Mitä tiedätte siitä?"

"Oh, en paljoa, mutta haluaisin opetella."

"Hyvä, mutta minä en aio antaa opetusta penneillä tänä yönä."

"Se on all right", vastasi Grief. "Kyllä minä voin pelata miltei mistä summasta tahansa – järjen rajoissa tietysti."

Deacon yritti iskeä tämän tunkeilijan maahan yhdellä iskulla. "Pelaan sata puntaa pelin, jos teille sopii."

Grief loisti riemusta. "Mainiota, aloitetaan."

Deacon hätkähti. Hän oli luullut murskaavansa gobotolais-kauppiaan heti tuollaisella esityksellä.

"Luetaanko tasalaskut?" kysyi Grief.

Andrews oli tuonut hänelle uuden pakan.

"Ei tietenkään", vastasi Deacon. "Noloa peliä se."

"Sepä hyvä, en minäkään pidä nolosta pelistä."

"Vai ette, no sittenpä sanon jotakin. Pelataan viisisataa puntaa peli."

Taas sai Deacon kömmähtää, sillä Grief kortteja sekoittaen sanoi: "Suostutaan. Padat ensin ulos, tietysti, sitten pikku ja iso kasino ja ässät bridgen arvojärjestyksessä. Niinkö?"

"Olettepa te leikkisiä täällä", nauroi Deacon, mutta nauru oli väkinäistä. "Mistä minä tiedän, saanko rahat?"

"Yhtä vähän minä tiedän teistä. Mac, kuinka suuri on luottoni täällä?"

"Niin suuri kuin ikinä haluatte", vastasi yhtiön edustaja.

"Te vastaatte siitä mieskohtaisesta?" tiukkasi Deacon.

"Varmasti", vastasi McMurtrey. "Luottakaa siihen. Yhtiö hyväksyy hänen papereitansa teidän talletustodisteenne määrään ja yli sen."

"Ottakaa", sanoi Grief, asettaen kortit Deaconin eteen. Tämä viivytteli vielä ja katsoi epäröiden toisten kasvoihin. Kaikki nyökäyttivät päitään.

"Te olette kaikki minulle tuntemattomia", väitti Deacon. "Mistä minä tiedän? Paperille kirjoitettu ei aina ole rahaa."

Silloin Peter Gee veti lehtiön taskustaan ja lainasi McMurtreyltä säiliökynän. Sanoi: "Minä en ole ostanut vielä, niin että tilini on koskematon. Minä siirrän sen teille, Grief. Viisitoistatuhatta. Tuossa."

Deacon silmäsi paperiin sen mennessä hänen ohitseen ja sanoi: "Onko se hyvä?"

"Yhtä hyvä kuin teidänkin", vastasi johtaja. "Yhtiön paperit ovat aina hyvät."

Deacon nosti, sai korttinsa ja asetti ne. Mutta onni oli yhä vastainen ja hän hävisi.

"Uusi peli", sanoi hän. "Ei sovittu siitä, kuinka monta, ettekä te voi jättää minua hävinneeksi."

Grief sekoitti ja ojensi kortit.

"Pannaan peliin tuhat", sanoi Deacon, menetettyään toisen pelin. Ja kun oli mennyt ne kaksi puolituhantista samaa tietä, ehdotti hän kahtatuhatta.

"Sarja kohoaa nopeasti", muistutti McMurtrey ja sai halveksuvan silmäyksen palkakseen. Mutta johtaja intti yhä: "Älkää kohottako tuossa tahdissa, jos ette tahdo olla hullu."

"Kuka tätä peliä pelaa?" heitti Deacon isännälleen. Ja Griefille sanoi hän: "Olette saanut kaksituhatta. Panetteko kaksituhatta peliin?"

Grief nyökkäsi, ja neljäs peli alkoi. Deacon voitti. Tuollaisen pelin kohtuuttomuus oli kaikille selvä. Vaikka Deacon oli menettänyt kolme peliä neljästä, ei hän ollut menettänyt yhtään rahaa. Lapsenkin laskutavan mukaan hän aina voittaessaan sai menettämänsä rahat takaisin. Nyt hän näytti haluavan lopettaa, mutta Grief ojensi hänelle korttipakan.

"Mitä?" huusi Deacon. "Vieläkö haluatte?"

"En ole vielä saanut mitään", heitti Grief. "Siitä viisisatasestako aloitetaan?"

Häpeä äskeisen johdosta lienee aiheuttanut sen, että Deacon sanoi:

"Ei, pannaan rahat. Ja sitten. Eikö 31 pistettä ole liian pitkä?

Riittää kai 21 – jollei ole teille liian nopeata?"

"Siitähän tulee pieni sievä peli", suostui Grief.

Taas uudistui sama temppu. Deacon menetti kaksi peliä, kohotti panoksen kaksinkertaiseksi ja pääsi tasalle taas. Mutta Grief oli kärsivällinen, vaikka sama uudistui usean kerran seuraavan tunnin aikana. Sitten tapahtui mitä hän odotti – Deaconin menestysten sarjat pitenivät. Tämä kahdisti panoksen neljääntuhanteen ja hävisi, kohotti kahdeksaan ja hävisi ja ehdotti sitten kuuttatoista.

Grief pudisti päätään. "Ette voi. Teillä on vain kymmenentuhannen tili yhtiön kanssa."

"Tarkoitatteko, ettette anna minulle enää tilaisuutta?" kysyi Deacon käheänä. "Aiotteko jättää pelin saatuanne minulta kahdeksantuhatta?"

Grief hymyili ja pudisti päätään. "Se on rosvousta, selvää rosvousta", jatkoi Deacon. "Te otatte rahani ettekä sitten suostu jatkamaan."

"Te olette väärässä. Minä olen aivan valmis tulemaan peliin kanssanne. Teillä on kahdentuhannen punnan edestä tilaisuutta vielä."

"Ne pelataan sitten", sanoi Deacon. "Te nostatte."

Peli pelattiin ääneti, lukuunottamatta ärsyttäviä huomautuksia ja kirouksia, joita Deacon heitteli. Ääneti katselijat täyttivät korkeita whiskylasejaan ja maistelivat niistä. Grief ei välittänyt vastapelaajansa purkauksista, vaan keskitti huomionsa peliin. Hän pelasi tosissaan, ja viisikymmentäkaksi korttia oli mielessä pidettävänä, ja hän piti. Kun viimeistä jakoa oli päästy kaksi kolmannesta, laski hän kätensä.

"Kortit kiertävät minut pois", sanoi hän. "Minulla on kaksikymmentäseitsemän."

"Mutta jos erehdytte", uhkasi Deacon kasvot kalpeina ja vääntyneinä.

"Sitten lienen menettänyt. Luetaan."

Grief ojensi hänelle pinkkansa, ja Deacon totesi laskelman värisevin sormin. Hän lykkäsi tuolinsa taaksepäin ja tyhjensi lasinsa. Hän katseli ympärillään olevien kasvoihin, joissa ei myötätuntoa ollut havaittavissa.

"Luulenpa, että on lähdettävä ensi höyrylaivalla Sydneyhin", sanoi hän ja ensi kerran oli hänen puheensa tyyni ja kerskailematon. – Grief sanoikin toisille jäljestäpäin: "Jos hän olisi ruikuttanut tai ulvonut, en olisi antanut hänelle sitä viime satsia. Mutta kun hän otti lääkkeensä kuin mies, niin täytyi."

Deacon silmäsi kelloonsa, teeskenteli väsynyttä haukotusta ja alkoi nousta.

"Odottakaas", sanoi Grief. "Vieläkö haluatte yrittää?"

Toinen painui takaisin tuoliinsa, yritti puhua, mutt'ei voinut, nuolaisi kuivia huuliaan ja nyökäytti päätään.

"Kapteeni Donovan purjehtii päivänkoitossa Gungalla Karo-Karoon", aloitti Grief näennäisen huolettomasti. "Karo-Karo on hietarengas meren keskellä, ja siellä on joku tuhat kookospuita. Pandanus kasvaa siellä, mutta makeita perunoita ei voi kasvattaa eikä taro-juurta. Siellä on noin 800 alkuasukasta, kuningas ja kaksi pääministeriä, jotka kolme viimeksimainittua ovat ainoat pukuja käyttävät siellä. Se on pieni jumalan hylkäämä maailmankolkka, ja kerran vuodessa lähetän kuunarin sinne Gobotosta. Juomavesi on suolansekaista, mutta vanha Tom Butler on siellä elellyt toista kymmentä vuotta. Hän on ainoa valkoinen mies siellä, ja hänellä on venekuntana viisi Santa Cruzin poikaa, jotka menisivät tiehensä ja tappaisivat hänet, jos voisivat. Siksi heidät onkin sinne lähetetty. Mutta karata ne eivät voi. Hänellä on aina riittämiin visaisia juttuja plantaaseilta. Lähetyssaarnaajia ei ole. Kaksi samoalaista opettajaa nuijittiinkin kuoliaaksi rannalla, kun ne muutamia vuosia sitten sinne yrittivät.

"Ihmettelette kai, mihin tällä kaikella tähtään. Mutta kärsivällisyyttä. Kuten sanoin, lähtee kapteeni Donovan vuotuiselle matkalleen Karo-Karoon aamunkoitossa. Tom Butler on vanha ja käy voimattomaksi. Olin aikonut siirtää hänet Austraaliaan, mutta hän haluaa elää ja kuolla Karo-Karolla, ja ensi vuonna kai se tapahtuukin. Hän on vanha jörö. Nyt on aika lähettää joku hänen työhönsä valmistumaan. Mitähän te pitäisitte siitä toimesta? Kaksi vuotta olisi teidän oltava siellä.

"Älkäähän huoliko! Odottakaa, kunnes lopetan. Olette koko illan toistanut juttua siitä, että haluatte saada tilaisuuden koettaa. Ei se mitään koetusta ole, kun pelaa menemään omaisuutta, jota kootakseen ei ole hikeään vuodattanut. Minulle menettämänne summan olitte perinyt isältänne tai joltakin muulta, joka sen oli kaapinut kokoon. Mutta kaksi vuotta kaupanhoitajana Karo-Karolla, kas se olisi jotakin! Minä panen peliin teiltä voittamani kymmenentuhatta teidän kahta vuottanne vastaan Karo-Karolla. Jos voitatte, on raha teidän. Jos häviätte, lähdette aamunkoitossa Karo-Karolle. Tätä voi sanoa tosi-tilaisuudeksi. Pelataanko?"

Deacon ei voinut puhua. Hänen kurkussaan oli kuin iso möhkäle, mutta hänen päänsä nyökkäsi myöntävästi, ja hän ojensi kättään kortteja kohti.

"Vielä yksi seikka", lisäsi Grief. "Voin parantaa ehtojakin. Jos häviätte, on kaksi vuottanne minun – tietysti ilman palkkaa. Mutta minä maksan palkan. Jos työnne tyydyttää, jos noudatatte ohjeita, niin maksan viisituhatta puntaa vuodessa näiltä vuosilta. Raha sijoitetaan yhtiölle maksettavaksi teille korkoineen, kun aika on täysi. Kelpaako?"

"Se on liikaa teiltä", änkytti Deacon. "Tavallisestihan kaupanhoitaja saa 10-15 puntaa kuussa."

"No, koetetaan sitten", sanoi Grief. "Mutta ennenkuin aloitamme, sanelen minä muutamia ohjeita. Nämä teidän on kerrattava joka aamu näiden kahden vuoden kuluessa – jos häviätte. Ne ovat tarkoitetut sielunne terveydeksi. Kun olette ne kerrannut seitsemänäsatana ja kolmenakymmenenä Karo-Karon päivänä, niin uskonpa niiden pysyvän päässänne. Lainatkaahan kynäänne, Mac. Kas niin…"

Hän kirjoitti tasaisesti ja nopeasti jonkun minuutin ja luki sitten ääneensä seuraavaa:

"Minun on muistettava, että mies on yhtä hyvä kuin toinenkin, paitsi milloin hän pitää itseään parempana.

"Vaikka olisin kuinka juovuksissa, en saa lakata olemasta gentlemanni. Se on, minun on käyttäydyttävä ihmisiksi. Huom.! Muutamien on paras olla juopumatta.

"Kun pelaan miesten peliä miesten seurassa, niin minun on pelattava kuin mies.

"Hyvä voimasana oikein ja harvoin käytettynä, on varsin vaikuttava. Kovin taaja kiroileminen pilaa kiroilemisen. Huom.! Kiroileminen ei muuta korttien asemaa eikä vaikuta tuulen puhaltamiseen.

"Ei ole miehellä lupaa alentaa arvoansa. Kymmenentuhatta puntaa eivät tuota sellaista oikeutta."

Hänen alkaessaan lukea oli Deacon kalpea kiukusta. Sitten kohosi niskasta kasvoille punastus, joka loppua kohti kävi yhä tummemmaksi.

"Siinä on kaikki", sanoi Grief taittaessaan paperin kokoon ja asettaessaan sen pöydälle. "Vieläkö olette valmis peliin?"

"Minä olen sen ansainnut", mutisi Deacon murtuneena. "Olen ollut aasi. Herra Gee, ennenkuin tiedän, voitanko vai häviän, pyydän anteeksi. Ehkä oli whisky tekijänä, en tiedä, mutta haaska minä olen, moukka, tolvana – mitä nimiä kehnoudella on."

Hän ojensi kätensä, ja puolirotuinen puristi sitä iloisesti.

"Minä sanon, Grief", hän julisti, "poika on all right. Peruuttakaa se temppu ja unohtakaamme koko juttu."

Grief aikoi ryhtyä väittelyyn, mutta Deacon huusi: "Ei, sitä en salli. En minä peräänny. Jos on tullakseen Karo-Karo, niin tulkoon. Ei siitä sen enempää."

"Oikein", sanoi Grief ja alkoi sekoittaa. "Hän on oikeaa lajia menemään Karo-Karoon, eikä se tee hänelle pahaa."

Peli oli kiivas ja kireä. Kolme kertaa he tulivat tasalleen. Viidennen ja viimeisen pelin alkaessa Deacon tarvitsi kolme pistettä päästäkseen pois ja Grief neljä. Edellinen ei enää kiroillut eikä metelöinyt ja pelasikin parhaan pelinsä koko iltana. Saipa vielä molemmat mustat ässät ja herttaässänkin.

"Voitteko luetella käsissäni olevain neljän kortin nimet?" kysyi hän viime pelin lähetessä loppuaan.

Grief nyökkäsi. "Luetelkaa."

"Patasotilas, patakakkonen, herttakymppi ja ruutuässä", vastasi Grief.

Deaconin takana olevat ja hänen kortteihinsa katsovat eivät ilmettä muuttaneet. Mutta luettelo oli sattunut kohdalleen.

"Luulenpa, että pelaatte kasinoa paremmin kuin minä", myönsi Deacon. "Minä voin luetella vain kolme teidän korteistanne: sotilas, ässä ja iso kasino."

"Väärin. Ei ole viittä ässää pelissä. Olette saanut kolme, ja neljäs on kädessänne."

"Totta tosiaan", myönsi Deacon. "Minähän sain ne kolme. Mutta minäpä saan 'kortit'. Enkä muuta tarvitse."

"Minä annan teidän pelastaa pikku kasinon" – Grief laski. "Niin, ja ässän myös, ja sittenkin teen kortit ja sen ison kasinon. Pelatkaa."