Rynnäkkö myllyä vastaan

Kolmanteen sotilaaseen sattui luoti, hän syöksyi maahan ääntä päästämättä ja vain hirveä, tuijottava katse hänen silmissään ilmoitti, että hän kärsi.

Fränzchen vapisi tuskasta ja kauhusta. Tahtomattaan oli hän hypähtänyt paikaltaan ja kyyristynyt lattialle seinää vastaan, ollakseen vähemmän vaarassa. Yltympärillä oli pirstautuneita huonekaluja, käyttökelvottomiksi tulleita aseita, ja yhä lensi luoteja sisään.

»Kello on viisi», sanoi päällikkö, »kestäkää vielä hetkinen; – luulen, että he yrittävät tulla joen yli».

Ja hän käski tukkimaan aukon parhaan mukaan sänkypatjoilla.

Äkkiä huudahti Fränzchen: takaisin kimmahtanut luoti oli hiipaissut häntä otsaan, ja muutamia veripisaroita pursusi esiin haavasta. Dominique katsahti häneen, sitten riensi hän kiiruusti ikkunan luo ja ampui ensimäisen laukauksensa. Kiinnittämättä enää huomiotaan siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, ampui hän yhä laukauksen toisensa jälkeen, ainoastaan silloin tällöin katsahtaen Fränzcheniin. Hän tähtäsi tarkasti.

Preussilaiset yrittivät todellakin mennä Morellen ylitse, mutta tuskin oli joku heistä tullut näkyviin poppelien ja pajupensaiden takaa, kun hänet samassa kaatoi Dominiquen tarkasta kädestä lähtenyt luoti.

Päällikkö katseli ihaillen tätä näytelmää, hän onnitteli Dominiquea mestarillisesta ampumisesta ja sanoi toivovansa, että hänellä olisi ollut useampia sellaisia ampujia.

Mutta Dominique tuskin kuuli häntä, hän ampui yhä; hänen olkapäähänsä osui luoti, toinen sattui hänen käsivarteensa, mutta hän ei huolinut siitä, vaan ampui yhä herkeämättä.

Patjat, joilla ikkuna-aukot olivat tukitut, riippuivat siekaleina, ja luodit tunkeutuivat esteettömästi sisään. Vielä kaksi sotilasta kaatui, rakennus huojui perustuksillaan ja uhkasi joka hetki kaatua, asema ei enää ollut puolustettavissa, ja kuitenkin kehotti yhä päällikkö: »Kestäkää vielä, kestäkää vielä puolituntinen!»

Hän oli luvannut päällystölle pidättää vihollista iltaan asti, eikä olisi mistään hinnasta ennen määrättyä hetkeä peräytynyt askeltakaan. Vaikka hän jo laski minuutteja, ei hän kuitenkaan kadottanut levollisuuttaan ja hymyili rohkaisevasti Fränzchenille. Kun jälleen kaatui sotilas, tarttui hän tämän pyssyyn ja alkoi itse ampua.

Morellen vastaisella rannalla näyttäytyivät preussilaiset nyt isona joukkona, eikä ollut epäilystäkään enää, etteivät he pian olisi päässeet joen yli. Myllynsalissa ei enää ollut jälellä kuin neljä sotilasta, mutta päällikkö ei tahtonut heittää asemaansa.

Silloin syöksyi kersantti sisään ilmoittaen, että preussilaisia oli ilmestynyt maantielle: »He ovat varmaankin löytäneet sillan ja hyökkäävät meidän kimppuumme takaa päin».

Päällikkö katsoi jälleen kelloaan: »Vielä viisi minuuttia», sanoi hän, »viidessä minuutissa eivät he voi ehtiä tänne».

Vihdoinkin, täsmälleen kello kuusi, suostui hän peräytymiseen.

Sotilaat vetäytyivät pois takaportista, joka johti ahtaalle kujalle; heidän onnistui pujahtaa huomaamatta kylän lävitse ja saapua Sauvalin metsään.

Ennen lähtöään lausui päällikkö isä Merlierille kohteliaat jäähyväiset ja pyysi tältä anteeksi. »Älkää olko huolissanne», lisäsi hän, »me tulemme takasin».

Dominique oli yksinään jäänyt saliin, hän ei tiennyt, että ranskalaiset olivat peräytyneet, hän vaan yhä ampui, puolustaakseen morsiantaan.

Äkkiä kuului kovaa melua ja huutoja; preussilaiset olivat tunkeutuneet pihalle, ja Dominique vaan yhä ampui ja ampui. Viimeinen luoti oli juuri lähtenyt hänen kivääristään, kun viholliset hänet ympäröivät, tarttuivat häneen, temmaten vielä savuavan aseen hänen kädestään ja julmistuneina ollen, aikoivat suoraa päätä ottaa hänet hengiltä. Fränzchen oli syöksynyt esiin, väännellen käsiään ja rukoillen armoa.

Silloin saapui huoneeseen upseeri, antoi tuoda vangin luokseen, ja

vaihdettuaan muutamia sanoja saksaksi sotilaittensa kanssa, kääntyi

Dominiqueen päin, ja virkkoi lyhyesti, sujuvalla ranskankielellä:

»Kahden tunnin päästä teidät ammutaan».

III

Saksalainen ylipäällystö oli antanut käskyn, että jokainen ranskalainen – jollei hän kuulunut vakinaiseen armeijaan – joka tavattiin ase kädessä, oli ammuttava.

Tällaisilla drakoonisilla keinoilla, joita käytettiin omaa kontuansa puolustavia talonpoikia vastaan, tahtoivat saksalaiset estää väestöä yleisesti tarttumaan aseisiin, mitä he kovasti pelkäsivät.

Upseeri, pitkä laiha, viisikymmenvuotias mies, kuulusteli Dominiquea hetkisen. Hän puhui hyvää ranskaa, mutta kankeasti, kuten preussilaisille on omituista.

»Oletteko täältä kotoisin?» kysyi hän.

»En, olen belgialainen».

»Miksi olette sitten tarttunut aseihin? Mitä sota teihin koskee?»

Dominique ei vastannut.

Nyt vasta huomasi upseeri Fränzchenin, joka seisoi kalpeana ja äänettömänä ja kuunteli peloissaan, hänen valkealla otsallaan muodosti pieni haava punasen pilkun.

Saksalaisen upseerin katse kulki tytöstä nuorukaiseen ja jälleen takasin; näytti siltä, kuin olisi hän alkanut käsittää asian oikean laidan, mutta hän sanoi vaan: »Te myönnätte siis ampuneenne?»

»Myönnän, ammuin minkä ennätin», vastasi Dominique rauhallisesti.

Hänen tunnustuksensa oli tarpeeton, sillä hänen ulkonäkönsä olisi jo ilmaissut kaiken, hän oli mustana ruudinsavusta, hiestynyt ja olkapäässään olevasta haavasta vuotaneen veren tahraama.

»Hyvä», vastasi upseeri, »kahden tunnin päästä tulette ammuttavaksi».

Fränzcheniltä ei päässyt äännähdystäkään, mutta epätoivoissaan kohotti hän vaijeten käsiään rukoilevasti ylöspäin. Tällä välin oli kaksi sotilasta vienyt Dominiquen viereiseen huoneeseen, missä häntä vartioitiin.

Upseeri silmäili tarkasti nuorta tyttöä, joka musertuneena vaipui istumaan tuolille; liian suuri tuska esti häntä itkemästä, vaikka pidätetyt kyyneleet olivat vähällä tukehduttaa hänet.

Vihdoin kysyi upseeri:

»Onko nuori mies teidän veljenne?»

Fränzchen ravisti päätään.

Upseeri ei hymyillyt, vaan seisoi vakavana ja jäykkänä; oltuaan hetkisen vaiti kysyi hän jälleen: »Onko hän jo pitemmän aikaa asunut täällä?»

Tyttö nyökäytti päätään.

»Sitten tuntee hän kai tarkasti läheiset metsät?»

Fränzchen kohotti kummastuneena silmiään.

»Kyllä», vastasi hän.

Upseeri ei enää virkkanut Fränzchenille mitään, kääntyi pois ja antoi käskyn tuoda kylän pormestarin luokseen. Fränzchen luuli arvanneensa kysymysten tarkotuksen; puna kohosi hänen kasvoilleen ja hän alkoi jälleen toivoa.

Mylläri oli oitis ampumisen tauottua lähtenyt myllynratastaan katsomaan. Hän rakasti tytärtään ja tulevaa vävypoikaansa, mutta myllynratas oli myöskin lähellä hänen sydäntään, ja koska lapset kerran olivat onnellisesti välttäneet vaaran – kuten hän luuli – täytyi hänen muistaa vanhaa työtoveriaan, joka oli saanut niin kovia kokea. Ratasraukka näytti vallan kurjalta, ja vanhan myllärin sydäntä vihloi, kun hän kumartui lähemmin sen vaurioita tarkastamaan. Viisi siivistä oli kokonaan murskautunut ja koko ratas täynnä reikiä ja lohkeamia. Hän mietiskeli, mitenkä vahingot parhaiten voisi korjata, ryhtyipä heti paikalla tukkeamaan rakoja puupalasilla ja sammalilla.

Fränzchen riensi kiiruusti hänen luokseen ja sanoi hänelle, että vieras upseeri tahtoi häntä puhutella, kertoen samalla mitä oli kuullut. Nyt vihdoinkin pääsivät hänen kyyneleensä valloilleen, niin että hän saattoi itkeä.

Mutta isä ravisti päätään, »ei sitä noin vaan muitta mutkitta ihmisiä ammuta», virkkoi hän lohduttaen. Sitten läksi hän rauhallisesti myllyyn. Upseeri vaati karskilla äänellä ruokavaroja, mihinkä mylläri tyyneesti vastasi, ettei Rocreusessa mitään raakuudella ja väkivallalla saada aikaan. Hän sanoi olevansa valmis toimittamaan tarpeelliset ruokavarat, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hänelle jätettäisiin vapaat kädet.

Preussilaista upseeria harmitti tosin vanhuksen kuiva vastaus, mutta hän antoi myöten. Kun mylläri jo oli poismenossa, huusi upseeri hänet jälleen luokseen ja kysyi: »Mikä on tuon vastapäätä olevan metsän nimi?»

»Sauvolin metsä».

»Kuinka laaja se on?»

Mylläri katsoi häneen jäykästi, vastaten: »En tiedä», ja poistui.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin preussilaisen upseerin vaatimat ruokavarat olivat hankitut.

Fränzchenin tuska oli rajaton; hän nojasi Dominiquen vankilana olevan huoneen seinään ja seurasi vapisten sotilaiden liikkeitä. Oli kulunut noin tunti, kun upseeri jälleen astui huoneeseen ja meni vangitun luokse. Fränzchen pidätti henkeään, hän kuuli heidän puhuvan sisällä, ja heidän keskustelunsa kävi yhä äännekkäämmäksi. Sitten avautui ovi, upseeri astui kynnykselle ja antoi saksankielellä vahtisotamiehelle käskyn, jota Fränzchen ei ymmärtänyt, mutta mikä kävi hänelle hirvittävän selväksi, kun hän näki kahdentoista sotilaan kiväärit kädessä asettuvan pihalle.

Onneton morsian vapisi koko ruumiiltaan. Tapahtuisi tosiaankin niinkuin upseeri oli sanonut? Oi Jumala, siitä tulisi hänen oma kuolemansakin!

Upseeri oli palannut Dominiquen luokse, ja Fränzchen kuuli heidän jälleen keskustelevan äänekkäästi. Sotilaat odottivat pihamaalla, vihdoinkin astui upseeri ulos.

»Miettikää asiaa», huusi hän mennessään, »annan teille aikaa vielä huomiseen saakka». Ja hän löi oven kiivaasti jälkeensä kiinni.

Sotamiesten antoi hän jälleen poistua.

Isä Merlier, joka rauhallisesti piippuaan polttaen oli katsellut asiain kulkua meni nyt Fränzchenin luokse, joka pelosta oli kadottamaisillaan järkensä, ja vei hänet huoneeseensa.

»Mene nukkumaan, lapsi», sanoi hän, »huomenna kyllä asiat selviävät, ole huoletta».

Hän jätti Fränzchenin yksikseen ja sulki varovaisuuden vuoksi hänen huoneensa oven. Sillä hän pelkäsi tyttären ryhtyvän johonkin, ja »naiset pilaavat vaan kaikki, sekaantuessaan vakaviin asioihin», arveli hän; muita kun hän ei pääse huoneestaan poistumaan, niin hän varmaankin vihdoin rauhoittuisi ja kävisi nukkumaan.

Mutta Fränzchen ei saattanut nukkua, hän istahti riisuutumatta vuoteensa reunalle ja alkoi kuunnella.

Pihalle leiriytyneet saksalaiset sotilaat, jotka söivät iltaruokaansa, nauroivat ja hoilottivat myöhäiseen yöhön. Rakennuksessa oli hiljaista, vain silloin tällöin kuului vahdista päässeen sotilaan raskaita askeleita. Mutta kaiken huomionsa kiinnitti Fränzchen hiljaiseen meluun, joka kuului hänen allaan olevasta huoneesta, Dominiquen vankihuoneesta. Fränzchen kumartui alas ja asetti korvansa lattiaa vastaan kuullakseen paremmin. Hän kuuli Dominiquen kauvan astelevan edestakasin, sitten kävi kaikki yhtäkkiä äänettömäksi – Dominique kävi kai levolle.

Pihallakin vallitsi hiljaisuus, mistään ei kuulunut hiiskahdustakaan, kaikki mahtoivat nukkua.

Silloin astui Fränzchen ikkunan luokse, avasi sen ja nojautui ulos.

Yö oli viileä ja suloinen. Kapea kuunsyrjä, joka katosi hitaasti Sauvolin metsien taakse, loi lempeätä valoaan yli nukkuvan maan. Tummat varjot kattoivat niityt, jotka niiltä kohdin, missä kuuvalo niihin sattui, hohtivat vihreältä sametilta.

Mutta Fränzchen ei nyt huomannut luonnon salaperäistä lumoavaisuutta. Hän etsi silmillään saksalaisia vartiosotamiehiä; Morellen raunioille oli niitä asetettu useampia, ja hän saattoi nähdä niiden tummat varjot, mutta myllyn tykönä ei hän huomannut kuin yhden ainoan, joka seisoi vastaisella rannalla liikkumattomana suuren pajupensaan luona. Miehen unelmoiva katse oli suuntautunut etäisyyteen ja hän näytti syviin mietteisiin vaipuneelta.

Fränzchen silmäili kauvan ja tarkasti rakennuksen seinää, sitten palasi hän jälleen vuoteelleen ja mietti ja mietti. Silloin nousi Fränzchen jälleen seisomaan ja alkoi uudelleen kuunnella. Mikään ei liikahtanut talossa eikä ulkonakaan, mutta puiden välistä esiinhohtava kuuvalo ei ollut hänen hankkeelleen sopiva, minkä vuoksi hän odotti kunnes se kokonaan katosi.

Nyt muistutti koko tasanko suunnatonta, pimeätä syvännettä; mitään ei saattanut erottaa, kaikki oli kadonnut yöhön ja pimeyteen. Fränzchen kuunteli vielä hetkisen, ja vihdoin uskalsi hän ryhtyä aijettaan toteuttamaan.