Dityrambeja

Aarni Kouta

Dityrambeja

VERIVALA

Verivalani vannonut oon.

En tahdosta isien, ystävien

kuin Hannibal muinen,

en suitsussa jumalain alttarien.

Minä valani vannoin

kun yöhyt ylläni synkkänä uhkas,

kun tähdet ei välkkyneet kannella taivaan,

vihan salamat viilsi vain pimeätä pintaa,

min alla purjehti pilvet.

Verivalani vannonut oon.

En kostoa vierahan, vennon heimon,

mi omaani uhkaa,

en vuorille nousta ja laaksoihin laskea,

miss’ aavoilla välkkyvi kultaiset viljat,

en polkea peltoja, tallata tarhoja

vainoojan maan.

Minä vannoin laaksoista vuorille nousta,

heimoni hyljätä, ystävät heittää,

jumalien suitsuvat alttarit jättää,

yksin taistella, kamppailla, nousta,

kuiluja, kulkea, tuskia tuntea,

korkeella kangastushuippuja nähdä,

joille aurinko purppurahehkun

kirkkaimman heittää,

joilla humisee raikkaammat tuulet.

Alla syvimmät, synkimmät kuilut,

yllä hopea-kangastus huiput.

HUIPUILLA

Taivas yllä, manner alla,

ympärillä hyiset huiput,

talven kirkkahat kinokset.

Alla uhkuvi elämä,

puhkeavi puihin pihka,

sihisevi mannun mahla,

tuulet ilman tuoksutäydet.

Täällä talvi, viima vinha,

silmä siinnossa lumien,

katse kentillä kiteiden,

sydän surmien ilossa,

mieli häissä Hallatarten.

Kevät keikkuen tulevi,

mielet innosta ilona,

veret valta-valkeana,

tulet Helka-helluntaiset,

rukoukset, riemu soipi,

sydän inehmon herkkä, hellä.

Tääll’ ei riemuita, rukoilla,

tääll’ ei liesku luojan liekit,

sydän ei säälistä sykähdä,

aatos lemmestä avarru,

tääll’ ei syytä, syyttömyyttä.

Tunnon jää on ainut lämpö,

mielen halla hyyrrelamppu,

joka säihkyen säkenöi,

kuumottavi keskiyössä.

Veljenkättä kaikki lyövät.

Kirpoavi kahle, muurit

murtuu raudan, roudan luomat.

Vapahina vangit valjut!

Kajastavi toivo kirkas,

unet, uskot uudet luopi.

Tääll’ ei vankeja, vapaita,

veljeyttä, vertaisuutta,

tääll’ ei uskoja, unia,

tääll’ ei toivoa, totuutta,

ylin yks’ on käsky kylmä:

korkealla aina kierrä,

niinkuin tähti talvitaivon,

pyhä, puhdas, koskematon,

kiillä, konsa ei kimalla

päivän kirkas kultakehrä,

itse pakkasen purema

muille tuhlaten tulesi

näytä oudot ilmanrannat

yösen synkät umpiukset,

vaivan ylpeän ylängöt.

SANKARIT SOTII

Pois katsojajoukot,

pois aseita, kalpoja kantavat joukot,

nyt sankarit sotia käyvät!

Säilittä sotivat, kalvoitta kamppailevat,

ei paisu julmina käsien jänteet,

vihan vasamat silmissä yksin säihkyy,

lyö aivoissa säkenöivät salamat oudot,

yö synkkänä yllä ja alla lepää.

Pois katsojalaumat, kun sankarit sotii!

Yö näkevi yksin sen tulen, mi uhmaa

taivaita, maita ja meriä, joita

tuhannet tuulet pilvihin nostaa,

kuiluihin viskaa.

Yö näkevi mykkä ja helmaansa peittää.

Sankarit sotii, sankarit sotii,

tuskat tuimimmat r