Kitabı oxu: «Novelleja Decameronesta», səhifə 12

KYMMENES KERTOMUS

Erään lääkärin rouva panee unijuomalla huumatun rakastajansa arkkuun, ja kaksi koronkiskuria kantaa hänet siinä kotiinsa. Hän herää ja häntä luullaan varkaaksi. Rouvan palvelijatar sanoo oikeudelle piiloittaneensa hänet tuohon kiskurien varastamaan arkkuun, ja niin pelastuu hän hirrestä; mutta koronkiskurit tuomitaan arkun-varkaudesta sakkoihin.

Tietäkää, että kauan ei ole kulunut vielä siitä, kun Salernossa oli suuri haavalääkäri nimeltä Mazzeo della Montagna, joka, vaikka oli jo äärimmäisen vanhuuden iässä, oli ottanut vaimokseen erään kauniin ja viehättävän tytön kotikaupungistaan. Tämän varusti hän komeilla ja kalleilla vaatteilla ja muilla koristuksilla ja kaikella sellaisella, mikä saattaa naista miellyttää, niin hyvin, ettei hänellä ollut koko kaupungissa vertaistansa, mutta siitä huolimatta on totta, että vaimolla oli enimmät ajat nuha, sillä vanha tohtori-mestari piteli häntä huonosti peiton alla vuoteessa. Hän näet koetteli todistaa, että kun on maannut naisen vieressä yhden kerran, niin tarvitsee sen jälkeen en muistakaan kuinka monta päivää voimistuakseen, ja muuta sellaista lorua. Tähän oli rouva sangen vähän tyytyväinen, mutta koska hän oli älykäs ja rohkea nainen, niin hän päättikin säästää talon varoja ja heittäytyä kadulle ja käyttää toisten tavaraa.

Hän alkoi niin ollen tarkastella sangen monia nuoriamiehiä, ja viimein hän mielistyi erääsen, johon hän kohdisti kaiken toivonsa ja koko onnensa kaipuun. Ja kun nuorukainen sen huomasi, ja rouva oli hänestä sangen miellyttävä, niin suuntasi hän samoin häneen koko rakkautensa.

Tämä nuorukainen oli nimeltänsä Ruggieri da Jeroli, ylhäistä sukua, mutta niin paha tavoiltaan ja moitittava elämältään, ettei hänellä ollut enää ainoatakaan omaista tai ystävää, joka olisi toivonut hänelle hyvää tai tahtonut häntä nähdä; ja koko Salernossa hän oli kuuluisa varkauksista ja muista törkeistä teoista. Mutta siitä ei rouva paljoa välittänyt, sillä nuorukainen miellytti häntä aivan toisista syistä, ja niinpä hän järjesti palvelijattarensa kanssa asiat sille tolalle, että he saivat kerran olla yksissä. Ja kun he olivat jonkun aikaa nauttineet iloa yhdessä, niin nainen alkoi moitiskella nuorukaista hänen entisen elämänsä tähden ja pyytää häntä, hänen rakkautensa nimessä, jättämään pois sellaiset teot. Ja antaakseen hänelle tilaisuuden menetellä vasta toisin, alkoi hän tukea häntä rahalla, milloin milläkin määrällä.

Ja kun he täten jatkoivat salaisesti seurusteluaan, niin tapahtui, että lääkärin käsiin joutui kerran sairas, jonka toinen jalka oli vialla. Kun tohtori oli tutkinut tuon vian, sanoi hän sairaan omaisille, että jos ei kaiveta pois erästä pilaantunutta luuta, joka jalassa on, niin täytyy leikata pois koko jalka taikka mies kuolee; ja jos luu poistetaan, niin hän ehkä paranee, mutta kuitenkaan ei tohtori mennyt hänen hengestään takuusen. Sukulaiset suostuivat viimemainittuun yritykseen ja antoivat sairaan leikattavaksi, aivan kuin jo kuolleena.

Tohtori, joka huomasi, ettei sairas jaksaisi nukuttamatta kestää tuskia eikä antaisi itseään käsitellä ja jonka täytyi sentähden lykätä toimitus iltapuoleen päivää, eroitutti aamulla eräästä lääkesekoituksesta vettä, joka oli vaivuttava sairaan, kun hän sitä joi, uneen siksi aikaa, minkä tohtori luuli tarvitsevansa leikkauksen suorittamiseen. Ja tämän unijuoman hän tuotatti kotiinsa ja asetti huoneesensa sanomatta kenellekään, mitä se oli.

Mutta kun iltapuoli tuli ja mestarin oli mentävä sairaan luo, niin toi lähetti eräiltä hänen parhaimmilta ystäviltään Amalfista sanan, että hänen oli heti lähdettävä sinne eikä annettava minkään asian estää itseänsä, sillä siellä oli ollut suuri tappelu, jossa monta oli haavoittunut. Lääkäri lykkäsi niin ollen jalan leikkaamisen vielä seuraavaan aamuun ja astui venheesen ja meni Amalfiin.

Hänen vaimonsa tiesi, ettei mies palaa kotiin koko yönä, ja siksi kutsutti hän nyt salaa tapansa mukaan Ruggierin luoksensa ja pani hänet miehensä huoneesen ja lukitsi hänet sinne siksi aikaa, kunnes eräät muut talossa asuvat menivät nukkumaan. Mutta kun Ruggieri siellä oleskeli ja rouvaa odotteli, niin tuli hänelle, joko sen päivän ponnistusten tähden tai siksi, että hän oli syönyt suolaista ruokaa, tai ainoastaan tavan vuoksi, ankara jano. Hän näki silloin ikkunalla veden, jonka lääkäri oli valmistuttanut sairasta varten, ja kun hän luuli sitä juomavedeksi, nosti hän pullon huulillensa ja joi sen tyhjäksi. Eikä kulunut kauan, niin hänet voitti raskas uni ja hän nukkui.

Rouva tuli niin pian kuin pääsi siihen huoneesen, ja kun hän näki Ruggierin nukkuvan, niin hän nykäisi häntä ja sanoi hiljaisella äänellä, että nouskoon ylös. Mutta se oli turhaa, nuorukainen ei vastannut eikä liikahtanutkaan. Silloin rouva hiukan suuttui ja pudisteli häntä kovemmin ja sanoi: Nouse ylös, unikeko, sillä jos aioit nukkua, olisit mennyt kotiisi, etkä tullut tänne. Siitä pudistuksesta Ruggieri putosi maahan arkulta, jolla hän istui, eikä antanut elon merkkiä enempää kuin kuollut ruumis.

Siitä rouva hiukan peljästyi ja alkoi nostaa häntä ylös ja pudistella kovemmin ja nykiä nenästä ja vetää parrasta, mutta mikään ei auttanut: hän oli kytkenyt aasinsa lujaan paaluun. Ja siksi alkoi rouva peljätä, että hän on kuollut; mutta kuitenkin hän nipisteli häntä vielä aroista paikoista ja poltteli palavalla kynttilällä; vaan sekin oli turhaa. Silloin hän, joka ei lääketaitoa ymmärtänyt, vaikka hänen miehensä olikin tohtori, uskoi varmasti, että Ruggieri on kuollut.

Ja koska hän rakasti nuorukaista enemmän kuin mitään muuta, niin eipä tarvitse kysyä, oliko hän suruissaan; ja kun hän ei tohtinut nostaa melua, niin alkoi hän hiljaa hänen ääressään itkeä ja tuskitella tällaista onnettomuutta. Mutta hetken kuluttua hän, joka pelkäsi saavansa vahingon lisäksi häpeänkin, ajatteli, että oli keksittävä viipymättä keino, jolla hän saisi ruumiin pois talosta; ja kun hän ei itse tiennyt, mitä tehdä, niin kutsui hän hiljaa palvelijatartaan ja näytti tälle onnettomuutensa ja kysyi häneltä neuvoa.

Palvelijatar kummastui kovasti ja hänkin pudisteli ja nyki nuorukaista, mutta kun näki, että tämä oli aivan tunnoton, sanoi hän samaa, mitä rouvakin sanoi, nimittäin, että Ruggieri on tosiaan kuollut, ja neuvoi toimittamaan ruumiin pois talosta.

Siihen rouva sanoi: Mutta minne hänet voimme panna, niin ettei huomisaamuna, kun hänet nähdään, epäiltäisi, että hänet on tuotu ulos meiltä?

Tyttö vastasi hänelle: Rouva, minä näin tänä iltana myöhään naapurimme, puusepän, puodin edessä kooltaan melkoisen arkun, ja jos mestari ei ole korjannut sitä sisään, niin se on meille hyvään tarpeesen. Sillä me voimme panna kuolleen arkkuun ja antaa hänelle pari kolme puukonpistoa ja jättää sitten sinne. Kun joku hänet siitä löytää, niin enpä ymmärrä, miksi hän ajattelisi, että se on tuotu siihen juuri täältä, eikä muualta. Paremminkin luullaan, että koska hän oli kunnoton nuorukainen, niin oli hän menossa tekemään jotain pahaa, jolloin jokin vihamies surmasi hänet ja pani sitten arkkuun.

Rouvasta oli tytön neuvo hyvä, paitsi ruumiin haavoittaminen, josta hän sanoi, ettei hänen sydämensä millään ehdolla jaksa suvaita sellaista tekoa. Ja hän lähetti katsomaan, oliko arkku vielä siellä, jossa palvelijatar oli sen nähnyt; ja tämä tuli takaisin ja sanoi, että se oli.

Silloin nosti tyttö, joka oli nuori ja voimakas, rouvan avulla Ruggierin hartioilleen, ja rouva meni edeltä tähystämään, tuliko ketään; ja kun he pääsivät arkun luo, panivat he nuorukaisen siihen ja sulkivat sen ja menivät tiehensä.

Niinä päivinä oli sinne lähistölle erääsen taloon muuttanut kaksi nuorta miestä, jotka lainasivat korolle ja himoitsivat paljon voittoa ja tahtoivat itse kuluttaa vähän varojaan. Ja koska he tarvitsivat talouskaluja ja olivat nähneet edellisenä päivänä tuon arkun, niin päättivät he keskenään viedä sen kotiinsa, jos se jäisi siihen vielä yöksi. Ja kun puoliyö läheni, menivät he ulos ja löysivät arkun, ja kantoivat sen kiireesti ja sitä mitenkään tarkastelematta, vaikka se tuntuikin hiukan raskaalta, asuntoonsa. Ja he sijoittivat sen siellä viereiseen huoneesen, jossa naiset nukkuivat, huolimatta asettaa sitä edes vakavasti paikoillensa, ja jättivät sen siihen ja menivät nukkumaan.

Ruggieri, joka oli nukkunut sangen pitkän aikaa ja kuluttanut juoman, niin että sen voima loppui, heräsi aamun lähetessä. Ja vaikka uni oli haihtunut ja aistit saivat takaisin voimansa, oli hänen aivoissaan vielä kuitenkin eräänlainen raskaus, joka piti häntä puolihuumeissa ei ainoastaan sen yötä, vaan monta päivää jälkeenpäinkin. Ja kun hän avasi silmänsä eikä nähnyt mitään, ja ojenteli käsiään sinne tänne ja huomasi olevansa arkussa, niin hän koetteli muistella asioita ja sanoi itsekseen: Mitä tämä on? Missä minä olen? Nukunko minä vai olenko valveilla? Minä muistan ainoastaan, että tulin tänä iltana rakastettuni huoneesen, ja nyt tuntuu minusta siltä kuin olisin arkussa. Mitä tämä merkitsee? Olisikohan tohtori tullut takaisin tai muuta odottamatonta tapahtunut, joten rouva pani minut nukkuessani tähän piiloon? Niin luulen, ja varmaan on asianlaita sellainen.

Ja siksi hän oli aivan hiljaa ja kuunteli, kuuluisiko mitään. Mutta kun hän oli pitkän aikaa ollut sillä tavalla, tuli hänen kovin epämukava arkussa, joka oli ahdas, ja rupesi koskemaan siihen kylkeen, jolla hän makasi. Silloin hän päätti kääntyä toiselle, mutta teki sen niin taitavasti, että töytäisi lonkallaan arkun toista laitaa, joka ei ollut tasavalle paikalle asetettu, ja horjautti arkkua niin, että se putosi kovalla kolinalla lattialle.

Naiset, jotka nukkuivat vieressä, heräsivät ja peljästyivät suuresti, mutta olivat pelon tähden vaiti. Myöskin Ruggieri joutui arkun pudotessa kovan pelon valtaan, mutta kun hän huomasi, että arkku oli pudotessa auennut, niin hän tahtoi mieluummin olla arkusta poissa kuin sen sisässä, jos vielä jotain tapahtuisi. Ja koska hän ei tiennyt, missä oli, alkoi hän esineesen jos toiseenkin kolahdellen kulkea ja hapuilla huoneessa, koetellen, eikö hän löytäisi portaita tai ovea, josta pääsisi ulos. Mutta tuon hapuilemisen kuullessaan alkoivat naiset, jotka olivat valveilla, kysellä: Kuka se on? Ruggieri ei tuntenut heitä äänestä, joten hän ei vastannut; ja siksi huusivat naiset niitä kahta nuorukaista, mutta nämä nukkuivat paljosta valvonnasta niin sikeästi, etteivät tienneet menosta mitään, ja siitä pelästyivät naiset yhä enemmän. He nousivat ja menivät ikkunaan ja alkoivat huutaa: Varkaita, varkaita!

Useita naapureita juoksi silloin eri paikoista sinne, yksi kattojen yli, yksi yhtäältä, toinen toisaalta, ja he tunkeutuivat taloon. Ja nuorukaisetkin heräsivät siihen meluun ja nousivat ylös.

Ruggieri, joka oli hämmästyksestä aivan suunniltaan, kun näki olevansa siellä, eikä tiennyt, minne päin pitäisi tai sopisi paeta, otettiin kiinni ja annettiin sen paikan käskynhaltian vartiain käsiin, jotka olivat jo juosseet meteliin.

Nämä veivät hänet käskynhaltian eteen, ja kun kaikki tiesivät Ruggierin sangen kelvottomaksi ihmiseksi, niin pantiin hänet kohta kidutuslavalle ja hän tunnusti menneensä rahanlainaajien taloon varastamaan. Silloin käskynhaltia ajatteli, että hänet pitää viivyttelemättä hirtättää.

Aamulla kulki koko Salernossa tieto, että Ruggieri oli vangittu koronkiskurien talossa varkauden tähden. Ja kun rouva ja hänen palvelijattarensa tämän kuulivat, valtasi heidät sellainen uusi ihmetys, että he melkein uskoivat, etteivät olleetkaan tehneet sitä, mitä viime yönä tekivät, vaan olivat ainoastaan unissa nähneet moista tekevänsä. Ja rouva oli niin tuskissaan vaarasta, joka Ruggieria uhkasi, että oli melkein tulla hulluksi.

Lyhyt aika tämän jälkeen, yhdeksännellä hetkellä, tuli haavalääkäri kotiin Amalfista ja pyysi tuomaan valmistamansa veden, sillä hän aikoi ryhtyä nyt sairasta parantamaan. Ja kun hän näki, että pullo oli tyhjä, nosti hän kovan metelin, että hänen talossaan ei mikään saa olla paikallaan. Rouva, joka oli kiihdyksissä aivan toisenlaisesta tuskasta, vastasi ärtyisesti ja sanoi: Mitähän sanoisitte, messere, suuremmasta asiasta, kun pidätte kaadetusta vesitilkasta niin kovaa melua? Eikö nyt vettä enää maailmassa ole.

Siihen vastasi lääkäri: Vaimo, sinä luulit, että se oli pelkkää vettä; sitä se ei ollut, vaan se oli nukutusta varten valmistettua univettä!

Ja hän kertoi vaimolleen, mistä syystä hän oli sitä teettänyt.

Tuskin rouva tämän kuuli, niin hän arvasi, että Ruggieri oli juonut sitä ja näyttänyt sen vuoksi heistä kuolleelta. Ja hän sanoi: Messere, emme sitä tienneet, valmistakaa siis uutta.

Ja kun tohtori näki, ettei muu auttanut, niin hän valmistutti uutta.

Vähän sen jälkeen palasi myöskin palvelijatar, joka oli rouvan käskystä mennyt tiedustelemaan, mitä Ruggierista puhuttiin, ja sanoi: Madonna, Ruggierista puhuvat kaikki pahaa, ja mikäli minä voin huomata, ei ole sukulaista eikä ystävää, joka olisi noussut tai haluaisi nousta häntä puolustamaan. Ja siksi uskotaan varmasti, että tuomari hänet huomenna hirtättää. Ja sitäpaitsi tuon merkillisiä uutisia, joista minun mielestäni voi käsittää, kuinka hän joutui koronkiskurien taloon. Ja kuulkaa kuinka: tehän tiedätte sen puusepän tässä vastapäätä, jonka se arkku oli, johon me panimme Ruggierin. Hän oli äsken maailman ankarimmassa kiistassa erään miehen kanssa, joka näytti siltä kuin se arkku olisi ollut hänen omansa, sillä hän vaati rahojansa takaisin, ja mestari vastasi, ettei hän ollut sitä arkkua myynyt, vaan se oli häneltä viime yönä varastettu. Siihen tuo toinen sanoi: Se ei ole totta, sinä möit sen kahdelle nuorelle rahanlainaajalle, kuten he itse sanoivat minulle viime yönä, kun minä näin sen heidän asunnossaan, silloin kun Ruggieri otettiin kiinni. Mutta siihen puuseppä sanoi: He valehtelevat, sillä minä en ole sitä heille koskaan myynyt, mutta he ovat sen menneenä yönä minulta varastaneet. Mennään heidän luokseen.. Ja niin he lähtivät sovinnossa koronkiskurien taloon, ja minä tulin tänne. Ja sillä tavalla, minun ymmärtääkseni, niinkuin itsekin huomaatte, Ruggieri joutui sinne, josta hänet tavattiin. Mutta kuinka hän nousi ylös kuolleista, sitä minä en voi käsittää.

Rouva ymmärsi nyt mainiosti, miten asianlaita oli, ja kertoi tytölle, mitä hän oli kuullut tohtorilta, ja pyysi häneltä apua, niin että Ruggieri pelastuisi; sillä jos hän tahtoisi, hän voisi samalla kertaa vapauttaa Ruggierin ja pelastaa emäntänsä kunnian.

Palvelijatar sanoi: Madonna, neuvokaa minulle miten, niin minä teen kaikki mielelläni.

Rouva, jolla oli hätä kintereillä, keksi nopeasti neuvon, mitä oli tehtävä, ja selitti tarkasti asian tytölle.

Tyttö meni ensiksikin tohtorin luokse ja alkoi itkeä ja sanoi: Herra tohtori, minun täytyy pyytää teiltä anteeksi erästä suurta hairahdusta, jonka olen tehnyt teitä kohtaan.

Tohtori kysyi: Ja mitä hairahdusta?

Tyttö ei lakannut vieläkään itkemästä ja vastasi: Messere, tehän tiedätte, millainen nuorukainen Ruggieri da Jeroli on. Ja koska hän pitää minusta, täytyi minun äskettäin pelosta ja rakkaudesta ruveta hänen ystäväkseen. Ja kun hän eilis-iltana sai tietää, että te ette ollut kotona, houkutteli hän minua niin kauan, kunnes minä toin hänet tänne taloonne, kamariini kanssani nukkumaan. Ja kun hänelle tuli jano ja minä en heti tiennyt, mistä ottaa vettä taikka viiniä, enkä tahtonut, että teidän rouvanne, joka oli salissa, näkisi minut, niin minä, joka muistin nähneeni kamarissanne vesipullon, juoksin ottamaan sen ja annoin hänelle juoda, ja panin pullon jälleen siihen, josta olin sen ottanut. Ja nyt minä kuulin, että te olette nostanut talossanne siitä asiasta suuren melun; ja minä kyllä tunnustan, että tein pahasti, mutta kukapa ei sitä joskus tekisi? Minä olen hyvin pahoillani, että sen tein, mutta en niin paljon itse teostani, kuin siitä, mitä teosta seurasi, nimittäin että Ruggieri voi sentähden menettää henkensä. Sentähden pyydän teiltä, niin nöyrästi kuin voin, anteeksi ja anon saada mennä auttamaan mikäli taidan Ruggieria.

Kun lääkäri tämän kuuli, vastasi hän, niin vihainen kuin olikin, ilveillen: Sinä olet jo itse hankkinut anteeksiantosi, koska luulit saavasi viime yöksi nuoren miehen, joka oikein hyvin pöyhisi turkkiasi, mutta saitkin unikeon. Mene siis ja koeta pelastaa lemmittysi, mutta varo vasta kuljettamasta häntä kotiini, muuten annan sinulle sekä tästä kerrasta että tulevasta.

Tyttö, joka arveli suorittaneensa ensi tempun hyvin, juoksi nyt niin nopeasti kuin voi vankilaan, jossa Ruggieri oli, ja houkutteli vartiaa, kunnes tämä antoi hänen puhella Ruggierin kanssa. Ja kun hän oli neuvonut, mitä hänen oli vastattava tuomarille, jos aikoi henkensä pelastaa, hankki hän pääsyn itse tuomarin eteen. Mutta ennenkuin tämä tahtoi hänen mieltään noudattaa, halusi hän, koska tyttö oli kukoistava ja raikas, eräällä koukulla punnita hänen kristillisyyttään ja tyttö ei kursaillutkaan, koska toivoi sitten tulevansa paremmin kuulluksi. Ja noustuaan jauhatukselta häh sanoi: Herra, te olette ottanut Ruggieri da Jerolin varkaana kiinni, mutta hän ei ole varas. Ja hän kertoi alusta loppuun koko tarinan, miten hän oli vienyt lemmittynsä lääkärin taloon, jossa oli hänelle antanut nukutusainetta, sitä siksi arvaamatta, ja luullen Ruggierin kuolleeksi pannut hänet arkkuun. Ja sitten hän kertoi hänelle, mitä oli kuullut puuseppä-mestarin ja arkun omistajan juttelevan keskenään, ja selitti tällä tavalla, kuinka Ruggieri oli joutunut koronkiskurien taloon.

Tuomari, josta näytti helpolta tutkia, oliko tämä, totta, kysyi ensin lääkäriltä, oliko siinä, mikä koski unijuomaa, perää, ja kuuli silloin, että asianlaita oli niin. Ja sitten antoi hän kuulustella puuseppää ja sitä miestä, jonka arkku oli, sekä koronkiskureita, ja huomasi pitkien puheitten jälkeen, että kiskurit olivat varastaneet edellisenä yönä arkun ja kuljettaneet sen kotiinsa. Vihdoin noudatti hän Ruggierin eteensä ja kysyi häneltä, missä hän oli majaillut edellisenä iltana.

Ruggieri vastasi, että missä hän oli majaillut, ei hän tiennyt, mutta sen hän muisti hyvin, että hän oli lähtenyt majailemaan tohtori Mazzeon palvelijattaren luokse, jonka kamarissa hän oli juonut kovaan janoonsa vettä. Mutta kuinka hänen sitten kävi, ei hän tiennyt, paitsi että hän oli herännyt koronkiskurien talossa ja nähnyt olevansa arkussa.

Tuomarista olivat nämä asiat sangen hauskoja kuulla, joten hän antoi tytön ja Ruggierin ja puusepän ja kiskurien kertoa ne itselleen moneen kertaan. Ja koska hän viimein huomasi Ruggierin viattomaksi, tuomitsi hän koronkiskurit, jotka olivat arkun varastaneet, kymmenen florinin sakkoihin ja Ruggierin hän vapautti.

Miten mieleistä tämä oli Ruggierista, ei tarvitse kysyäkään, ja hänen rakastettunsa oli siitä kuvaamattoman onnellinen. Ja monta kertaa rouva sitten naureskeli ja ilakoi nuorukaisen ja kelpo palvelijattarensa kanssa, joka oli tahtonut pistää Ruggieria puukolla, tälle asialle, kun he jatkoivat rakkauttaan ja huviaan yhä entistäänkin paremmin.

Ja niin soisin itsellenikin käyvän, mutta arkkuun en tahtoisi joutua.

VIIDES PÄIVÄ

ENSIMÄINEN KERTOMUS

Cimone tulee järkiinsä, kun on rakastunut, ja ryöstää merellä ihailemansa Efigenian. Rodon saarella hänet pannaan vankeuteen, josta Lisimaco pelastaa hänet, ja he ryöstävät yhdessä uudestaan Efigenian sekä Cassandran keskellä näiden hääkemuja. Sitten he pakenevat Kretaan naisineen, joista tulee siellä heidän vaimonsa, ja palaavat jälleen kotimaahansa, sinne kutsuttuina.

Kypron saarella eli muinoin, niinkuin kyprolaisten vanhoista historioista olemme lukeneet, erittäin jalosukuinen mies, jonka nimi oli Aristippo ja jolla oli enemmän kuin yhdelläkään ainoalla hänen kansalaisistaan ajallista hyvyyttä. Ja ellei kohtalo yhdessä suhteessa olisi tuottanut hänelle surua, olisi hän voinut olla tyytyväisempi kuin kukaan muu.

Ja tämä seikka oli se, että hänellä oli monista pojistaan yksi, joka tosin oli kasvunsa ja ruumiillisen kauneutensa puolesta kaikkia muita nuorukaisia ehompi, mutta melkein heikkopäinen, niin ettei hänestä ollut toiveita. Hänen nimensä oli oikeastaan Galeso, mutta kaikki kutsuivat häntä pilkalla Cimoneksi (joka sikäläisten kielessä vastaa yhtä kuin meidän kielessämme elukka), siksi, ettei hänen päähänsä millään opettajan ponnistuksilla, isän houkutteluilla tai kurituksilla eikä muidenkaan keksinnöillä saatu menemään tietoja tai ihmistapoja, joten hän, jonka äänikin oli karkea ja raaka, käytökseltään oli paremminkin eläin kuin ihminen.

Tämä hukkaan mennyt elämä tuotti isälle ankarinta surua, ja kun häneltä oli kadonnut kaikki toivo pojasta, niin hän, päästäkseen aina näkemästä tuota tuskansa syytä silmäinsä edessä, määräsi, että Cimonne oli mentävä maalle ja oltava siellä hänen työväkensä parissa.

Siitä tuli Cimone sangen hyvilleen, sillä karkeain ihmisten tavat ja elämä olivat hänestä paljon mieleisempiä kuin konsanaan kaupunkilaisten.

Kun Cimone nyt siis meni maalle ja askarteli siellä töissä, jotka maaelämään kuuluivat, niin sattui eräänä päivänä, keskipäivän jälkeen, että kun hän kulki maatilalta toiselle sauva olalla, niin hän tuli metsikköön, joka oli sillä seudulla kauneimpia ja täydessä lehtivihannassa, koska oli juuri toukokuu. Ja hänen siellä kulkiessaan sattui, että hän joutui, ikäänkuin hyvän onnensa opastamana, korkeain puiden ympäröimälle niitylle, jonka toisella liepeellä oli ylen kaunis ja kylmä lähde. Ja lähteen partaalla Cimone näki vihannalla nurmella nukkumassa kauniin tytön, jonka pukimet olivat niin ohuet, että ne tuskin kätkivät mitään hänen valkeasta ruumiistaan, sillä häntä verhosi vyötäröiltä jalkoihin ainoastaan aivan valkea ja ohut vaippa. Ja hänen jaloissaan nukkui samoin pari naista sekä muuan mies, tuon tytön palvelijoita.

Kun Cimone hänet näki, pysähtyi hän sauvansa nojaan, aivan kuin ei koskaan ennen olisi nähnyt naisolentoa, ja alkoi katsella tyttöä, mitään virkkamatta ja tarkasti ja rajattomasti ihaillen. Ja tuossa karkeassa povessa, johon ei tuhansilla opetuksilla oltu saatu kaupunkilaisia mieltymyksiä, tunsi hän nyt heräävän aatoksen, mikä pani hänet viljelemättömässä, yksinkertaisessa mielessään ajattelemaan, että tämä oli ihaninta, mitä kuolevainen koskaan oli nähnyt.

Ja sitten hän alkoi tarkastella tytön ruumiinosia yksitellen, ihaillen hiuksia, joita hän vertasi kultaan, otsaa, nenää ja suuta, kaulaa ja käsivarsia ja erityisesti rintaa, joka vasta vähän kaartui. Ja muuttuen yhtäkkiä talonpojasta kauneudentuomariksi hän toivoi nyt kiivaasti saada nähdä tytön silmätkin, joita tyttö piti suljettuina, koska niitä syvä uni painosti. Ja niitä nähdäkseen teki Cimonen mieli jo monta kertaa herättää hänet, mutta kun hän näytti hänestä monin verroin kauniimmalta kuin kaikki muut naiset, joita hän oli ennen nähnyt, niin hän ajatteli, että ehkä se on jokin jumalatar. Ja niin paljon älyä hänellä toki oli, että hän ymmärsi jumalallisten seikkain ansaitsevan kunnioitusta enemmän kuin maallisten, ja siksi hän malttoi mielensä ja odotti, kunnes tyttö itsestään heräisi. Ja vaikka odotus tuntuikin hänestä hyvin pitkältä, ei hän kuitenkaan voinut, tavattoman ihastuksensa vallassa, paikaltaan poistua.

Tapahtui sitten, että neito, jonka nimi oli Efigenia, heräsi pitkän ajan perästä, ennen kaikkia seuralaisiaan, ja kun hän, kohottaen päätänsä ja avaten silmänsä, huomasi edessään Cimonen sauvansa nojassa seisomassa, niin hän kummastui suuresti ja sanoi: Cimone, mitä sinä tähän aikaan täällä metsässä haeskelet?

Melkein jokainen näillä seuduilla tunsi Cimonen sekä hänen muotonsa ja tuhmuutensa että hänen isänsä ylhäisen suvun ja rikkauksien vuoksi.

Cimone ei vastannut mitään Efigenian sanoihin, mutta heti, kun hän näki neidon silmät avoinna, alkoi hän tuijottaa niihin ylen tarkasti, ja tunsi niistä hohtavan itseensä sellaisen sulon, ettei hän sen vertaista ollut ikinä kokenut. Mutta kun tyttö tämän näki, alkoi hän peljätä, että moinen tiukka tähystely voisi johtaa hänen moukkamaisuutensa johonkin sellaiseen, joka saattaisi tuottaa katseltavalle häpeää. Ja niinpä Efigenia herätti palvelijansa, nousi ylös ja sanoi: Cimone, jää hyvästi.

Siihen Cimone vastasi: Minä tulen sinun kanssasi.

Ja vaikka Efigenia kielsi Cimonea tulemasta kanssaan, koska hän yhä häntä pelkäsi, niin ei hän voinut eroittaa häntä itsestään, ennenkuin Cimone oli saattanut hänet kotiin.

Sieltä meni Cimone isänsä luo ja vakuutti, ettei hän enää millään ehdolla mene takaisin maalle. Ja vaikka tämä oli isästä ja sukulaisista tukala asia, niin sallivat he kuitenkin hänen olla niinkuin tahtoi, odottaen, mikä hänet oli saanut tällä tavalla mieltään muuttamaan.

Kun nyt Cimonen sydämeen, johon ei opin murentakaan voinut tunkeutua, oli aivan tuokiossa päässyt Amorin nuoli Efigenian kauneuden lennättämänä, niin alkoi hän kehittyä nopeasti yhdestä järkiaatoksesta toiseen ja hämmästytti siten isänsä ja omaisensa ja kaikki muut, jotka hänet tunsivat. Ensin hän pyysi, että isä antaisi hänen esiintyä yhtä kauneissa vaatteissa kuin hänen veljilläänkin oli, ja muutenkin yhtä somistettuina kuin he, ja tähän isä suostui kovin mielellään.

Sitten hän alkoi seurustella hienojen nuorten miesten kanssa, ja kuulusteltuaan heiltä, mikä ylimyksille ja varsinkin rakastuneille sopii, hän oppi sangen lyhyessä ajassa, kaikkien suureksi ihmeeksi, ei ainoastaan tieteiden ensi alkeet, vaan tulipa hänestä etevä filosofikin.

Ja sitä mukaa (tähän kaikkeen oli syynä hänen rakkautensa Efigeniaan) muuttui hänen karkea ja talonpoikainen äänensä sivistyneeksi ja kaupunkilaiseksi ja hänestä tuli mestarillinen laulaja sekä soittoniekka, jopa taitava ratsastaja ja kokenut ja urhea sota-asioissakin niin maalla kuin merellä. Ja lyhyesti sanoen, ettei tarvitsisi kaikkia hänen avujaan yksitellen luetella: ei ollut kulunut täyttä neljää vuotta Cimonen ensimäisestä rakastumisen päivästä, kun hänestä jo tuli hauskin, hienotapaisin ja suurimmilla hyveillä varustettu nuorukainen, mitä Kypron saarella oli.

Mitä arvella, herttaiset naiset, nyt Cimonesta? Ei todellakaan muuta, kuin että kade kohtalo oli kytkenyt ja sulkenut ne korkeat avut, jotka taivas oli tälle kunnon sielulle antanut, johonkin aivan pieneen kolkkaan hänen sydämessään arvottomilla kahleilla, jotka kaikki Amor, tuo kohtaloakin väkevämpi, nyt rikkoi ja katkoi ja herätti nukahtaneet vaistot ja jalot avut, jotka olivat olleet julmassa pimeydessä ja horteessa, ja johti ne voimallaan kirkkaasen valkeuteen. Sitenpä hän selvästi näytti, mistä hän voi alamaistensa sielut pelastaa ja mihin hän ne valollaan johtaa.

Monesti meni Cimone rakkaudessaan Efigeniaan eräissä suhteissa liiallisuuksiinkin, kuten nuoret rakastuneet hyvin usein tekevät, mutta kun Aristippo ajatteli, että rakkaushan oli muuttanut hänet, hölmön, mieheksi, niin salli hän sen maltillisesti, jopa suorastaan rohkaisikin häntä menettelemään tässä asiassa kaikkien halujensa mukaan.

Cimone, joka ei enää sallinut kutsuttavan itseään Galesoksikaan, kun muisti, että Efigenia oli kutsunut häntä siksi, tahtoi nyt päästä kunniallisesti halujensa määrään ja lähetti siis useamman kerran pyytämään Efigeniaa vaimokseen hänen isältään Cipseolta. Mutta Cipseo vastasi Cimonelle aina, että hän oli jo luvannut Efigenian eräälle nuorelle rodolaiselle ylimykselle nimeltä Pasimunda, eikä aikonut peruuttaa sanaansa.

Kun sitten Efigenian sovittu hääaika tuli ja sulhanen laittoi noutamaan morsianta luokseen, niin sanoi Cimone itselleen: Nyt on aika näyttää, oi Efigenia, miten suuresti sinua rakastan. Sinun tähtesi on minusta tullut ihminen, ja jos sinut saan, niin en epäile, että saavutan kunniaa kuin mikä jumala. Ja varmasti minä sinut otan taikkapa kuolen.

Ja näin sanottuaan hän pyysi salaisesti avukseen eräitä nuoria ylimyksiä, jotka olivat hänen ystäviään, ja varusti kaikessa hiljaisuudessa laivan hyvään kuntoon meritappelua varten ja lähti merelle odottamaan sitä laivaa, jonka oli määrä viedä Efigeniaa hänen sulhaselleen Rodon saarelle.

Kun isä oli osoittanut monella muotoa kunnioitustaan Efigenian sulhasen ystäville, astui neito laivaan, keula käännettiin Rodoa kohti ja lähdettiin matkaan.

Mutta Cimone, joka ei nukkunut, yllätti matkalaiset laivallaan seuraavana aamuna ja huusi purtensa keulasta ankarasti niille, jotka olivat Efigenian laivassa: Pysähtykää, laskekaa purjeet alas, tai valmistukaa tulemaan voitetuiksi ja heitetyiksi mereen.

Cimonen viholliset olivat jo tuoneet aseita kannelle ja hankkiutuivat puolustukseen. Mutta Cimone otti nuo sanat huudettuaan rautaisen valtaushaan ja iski sen rodolaisten laivan perään, vaikka he täyttä vauhtia pakoon painoivat, ja kytki heidän laivansa väkivallalla oman purtensa keulaan. Ja sitten hän karkasi hirmuisena kuin jalopeura, ilman yhdenkään toverinsa seuraa, rodolaisten aluksen kannelle, aivan kuin pitäen arvottomina heitä kaikkia. Ja koska Amor häntä kannusti, syöksyi hän ihmeellisellä voimalla väkipuukko kädessä keskelle vihollisten parvea ja haavoitti heitä milloin oikealle, milloin vasemmalle ja kaasi heitä kuin lampaita. Tämän nähdessään nakkasivat rodolaiset aseensa maahan ja huusivat melkein yhtä suuta, että he antautuvat vangeiksi.

Cimone sanoi silloin heille: Nuoret miehet, ei saaliin himo eikä viha mikään saanut minua lähtemään Kyprolta ja karkaamaan teidän kimppuunne keskellä merta asekädessä. Minut toi tänne eräs muu haluttava, joka minun on ehdottomasti saatava valloitetuksi, ja teidän on varsin helppoa luovuttaa se minulle kaikessa rauhassa. Ja se on Efigenia, jota minä rakastan yli kaiken. Kun minä en voinut häntä saada ystävänä ja sovussa hänen isältään, niin pakoitti minut Amor riistämään hänet teiltä vihamiehenä ja aseilla. Minun aikomukseni on näet olla hänelle sama, joksi teidän Pasimundanne piti hänelle tulla. Antakaa hänet minulle ja jatkakaa matkaanne Jumalan nimessä.

Nuorukaiset, joita paremminkin väkivalta kuin aulius pakoitti, luovuttivat itkevän Efigenian Cimonelle. Mutta kun Cimone näki neidon itkevän, sanoi hän: Jalo neito, älä ole tuskissasi, minä olen sinun Cimonesi ja olen pitkäaikaisella rakkaudella ansainnut sinut paljoa paremmin kuin Pasimunda saamallaan lupauksella.

Sitten palasi Cimone, johdettuaan Efigenian laivaansa ja koskematta mihinkään rodolaisten omaisuuteen, toveriensa luokse ja antoi rodolaisten jatkaa matkaansa.

Nyt oli Cimone maailman tyytyväisin ihminen niin kalliin saaliin saamisesta ja piti velvollisuutenaan lohduttaa jonkun aikaa itkevää Efigeniaa, jonka jälkeen hän päätti toveriensa kanssa, että parhainta on nyt olla heti palaamatta Kyproon. Sentähden käännettiin yksimielisesti laivan keula Kretaa kohti, jossa melkein kaikki heistä ja varsinkin Cimone Efigenian kanssa uskoivat saavansa turvaa vanhojen ja uusien sukulaisten ja lukuisien tuttujen luona.