Kitabı oxu: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», səhifə 44

LV
JÄÄHYVÄISET VILLIHANHILLE

Keskiviikkona marraskuun 9. p: nä.

Poika nousi ennen päivän valkenemista seuraavana aamuna ja käyskenteli merenrantaan. Hän seisoi rannalla vähän matkaa itäänpäin Smygen kalastajakylästä. Oli vielä hämärä. Hän oli aivan yksin. Hän oli käynyt karsinassa Martti hanhikukon luona ja koettanut herättää häntä. Mutta suuri valkoinen ei ollut tahtonut lähteä kotoa. Hän ei ollut sanonut sanaakaan, pistänyt vain päänsä takaisin siiven alle ja nukkunut uudelleen.

Näytti tulevan ihmeen kaunis ja kirkas päivä. Oli melkein yhtä ihana ilma kuin sinä kevätpäivänä, jona villihanhet olivat tulleet meren yli Skooneen. Meri oli tyyni ja kirkas. Tuuli ei hengähtänytkään, ja poika ajatteli, että villihanhien olisi helppo lentää meren poikki.

Hän itse oli vielä kuin huumeessa. Milloin hän oli mielestään haltija, milloin ihminen. Nähdessään kiviaidan tien vieressä hän pelkäsi mennä edemmäksi, ennen kuin oli ottanut selkoa siitä, väijyikö sen takana jokin petoeläin. Kohta hän taas nauroi itselleen ja oli iloinen siitä, että oli niin suuri ja voimakas, ettei hänen tarvinnut mitään pelätä.

Tultuaan meren rannalle hän asettui seisomaan ihan veden rajaan, että villihanhet näkisivät hänet. Oli suuri muuttopäivä. Hän kuuli yhtä mittaa houkutteluhuutoja ylhäältä ilmasta. Hän hymyili itsekseen ajatellessaan, ettei kukaan niinkuin hän ollut selvillä siitä, mitä linnut huusivat toisilleen.

Nyt tuli myöskin villihanhia lentäen. Suuri parvi seurasi toistaan. "Kunhan nuo vain eivät olisi minun hanhiani ja menisi pois sanomatta minulle jäähyväisiä!" hän ajatteli. Hänen teki mieli kertoa heille, kuinka kaikki oli käynyt, ja näyttää heille, että hän nyt oli ihminen.

Tuli lauma, joka lensi reippaammin ja huusi äänekkäämmin kuin muut, ja jokin ääni hänen sisimmässään vakuutti, että se oli juuri se lauma. Mutta hän ei tuntenut sitä niin varmasti kuin edellisenä päivänä.

Lauma hiljensi vauhtiaan ja lensi edestakaisin rannikkoa pitkin. Silloin poika ymmärsi, että se oli se oikea. Sitä hän vain ei ymmärtänyt, miksi eivät villihanhet laskeutuneet hänen viereensä. Olihan mahdotonta, etteivät ne olisi häntä nähneet siinä, missä hän seisoi.

Poika koetti antaa merkkiäänen, kutsuakseen heitä sillä tavalla luokseen. Mutta kieli ei totellutkaan! Hän ei voinut saada esille oikeaa ääntä.

Hän kuuli Akan huutavan ylhäällä ilmassa, mutta ei ymmärtänyt, mitä tämä sanoi. "Mitä tämä on? Ovatko villihanhet ruvenneet käyttämään toista kieltä?" ihmetteli hän.

Hän asettui huitomaan heille hatullaan, ja hän juoksi rantaa pitkin huutaen: "Täss' olen ma, miss' olet sa?"

Näytti siltä kuin ne vain olisivat siitä pelästyneet. Ne kohosivat ylemmä ja lensivät merelle. Silloin hän ymmärsi viimeinkin! Ne eivät tienneet, että hän oli ihminen. Ne eivät tunteneet häntä.

Eikä hän voinut kutsua niitä luokseen sentähden, että ihminen ei voi puhua lintujen kieltä. Hän ei osannut puhua sitä eikä hän myöskään sitä ymmärtänyt.

Vaikka poika olikin iloinen siitä, että oli vapautunut lumouksesta, tuntui hänestä kuitenkin katkeralta, että hänet näin oli erotettu kunnon tovereistaan. Hän istahti hiekkaan ja pani kädet silmiensä eteen. Mitäpä enää hyödytti katsoa niitä?

Mutta kohta sen jälkeen hän kuuli siipien havinaa. Vanhasta Akkamuorista oli tuntunut raskaalta erota Peukaloisesta, ja hän oli kääntynyt takaisin vielä kerran. Ja kun poika nyt istui hiljaa, uskalsi Akka lähestyä häntä. Luultavasti hänen silmänsä olivat sittenkin auenneet näkemään, kuka istuja oli. Lintu laskeutui niemeen ihan pojan lähelle.

Pojalta pääsi riemunhuuto, ja hän otti syliinsä vanhan Akan. Muut villihanhet hivelivät häntä nokallaan ja tunkeilivat hänen ympärillään. Ne kaakattivat ja juttelivat ja toivoivat hänelle sydämestään onnea, ja hän puhui heille hänkin ja kiitti heitä ihmeellisestä matkasta, jonka oli saanut tehdä heidän seurassaan.

Mutta yht'äkkiä syntyi villihanhien kesken omituinen hiljaisuus ja ne vetäytyivät pois hänen luotaan. Oli niinkuin ne olisivat tahtoneet sanoa hänelle: "Ah, hänhän onkin ihminen? Hän ei ymmärrä meitä, me emme ymmärrä häntä."

Silloin poika nousi seisomaan ja meni Akan luo. Hän nosti hänet maasta ja suuteli häntä molemmille poskille. Samoin hän teki Yhdelle ja Kahdelle, Kolmelle ja Neljälle, Viidelle ja Kuudelle, noille vanhoille, jotka olivat olleet mukana alusta alkaen.

Sitten hän astui rantaa myöten maihin, sillä hän tiesi, ettei lintujen suru koskaan kestä kauan, ja hän tahtoi erota heistä, kun he vielä olivat suruissaan siitä, että olivat hänet menettäneet.

Kun hän oli päässyt rantapenkereelle, hän kääntyi ja katseli meren yli lentäviä lintulaumoja. Kaikki huusivat houkutteluhuutojaan, ainoastaan yksi villihanhilauma lensi äänetönnä niin kauan kuin hän saattoi seurata sitä silmillään.

Mutta sen lentorintama oli tasainen ja hyvin järjestäytynyt ja vauhti hyvä; ja lento oli varmaa ja voimakasta. Ja pojalle tuli lentäviä niin ikävä, että hän melkein toivoi olevansa entinen Peukaloinen, joka osasi ratsastaa yli maiden ja merten villihanhien selässä.

Peukaloisen retket II, 1907.