Kitabı oxu: «Meren urhoja», səhifə 6

V

Tämä oli alkuna moniin puheluihin Danin kanssa, joka kertoi Harveylle, mistä syystä hän olisi tahtonut muuttaa veneensä nimen tuolle kuvitellulle Burgess-malliselle turskanpyyntialukselle. Harvey sai kuulla aika paljon Gloucesterissa asuvasta todellisesta Hattie'sta; näki suortuvan hänen tukkaansa – minkä Dan, huomattuaan kauniit pyynnöt tehottomiksi, oli "kähveltänyt" Hattien istuessa hänen edessään koulussa viime talvena – ynnä hänen valokuvansa. Hattie oli noin neljäntoista vuoden vanha, halveksi poikia sanomattomasti ja oli tallannut Danin sydäntä koko talven. Kaiken tämän ilmaisi Dan Harveylle juhlallisia vaitiolon lupauksia vastaan kannella kuunvalossa, pilkkopimeässä, taikka sakeassa sumussa, vingahteleva ruoriratas takanaan, kalteva kansi edessään ja ympärillä levoton, pauhaava meri. Kerran, kun pojat oppivat tuntemaan toisiaan, sukeutui heidän välillään tietysti tappelu, joka riehui keulasta perään, kunnes Penn tuli ylös ja erotti heidät, luvaten kuitenkin olla kertomatta Diskolle, joka piti vahtivuorolla tappelemista miltei pahempana kuin nukkumista. Harvey ei ollut läheskään Danin veroinen ruumiinvoimiltaan, mutta hänen uuden kouluutuksensa vaikutus ilmeni erittäin edullisella tavalla siinä, että hän tyytyi tappioonsa eikä koettanut voittaa vastustajaansa millään ala-arvoisilla keinoilla.

Tämä tapahtui sen jälkeen kun Harvey oli parantunut lukuisista ajoksista, joita oli syntynyt hänen käsivarsiinsa kyynärpäitten ja ranteitten välille märän villanutun ja öljytakin hankauksesta. Suolainen vesi kirveli niitä ilkeästi, mutta kun ne olivat kypsyneet, käsitteli Dan niitä Diskon partaveitsellä ja vakuutti Harveylle että hän oli nyt "täysverinen matalikkolainen"; kalanrasvahaavat olivat nimittäin sen säätyluokan ominaismerkki, johon hän nyt kuului.

Koska hän oli poika ja lisäksi uutterasti työssä, ei hän vaivannut päätään liian paljolla ajattelemisella. Hän oli tosin hyvin pahoillaan äitinsä tähden ja kaipasi usein häntä, etenkin saadakseen kertoa hänelle tästä uudesta ihmeellisestä elämästä ja omasta loistavasta edistymisestään siinä. Muuten ei hän mielellään kovin usein mietiskellyt, miten äiti kesti hänen otaksutun kuolemansa tuottaman iskun. Mutta eräänä päivänä, kun hän seisoi kanssin portailla härnäten kokkia, joka oli syyttänyt häntä ja Dania paistinpiirakkain kähveltämisestä, hän johtui ajattelemaan, että tämä oli melkoisesti arvokkaampaa kuin ottaa vastaan nenästyksiä vierailta ihmisiltä vuokratun höyrylaivan tupakkasalongissa.

Hän kuului tunnustettuna osana asiain järjestykseen "Täällä Ollaan" – kuunarilla; hänellä oli määrätty paikkansa pöydän ääressä ja määrätty makuukojunsa, ja hän saattoi hyvin esiintyä puolestaan myrskypäivien pitkinä juttelu-hetkinä, jolloin toiset olivat aina valmiit kuuntelemaan hänen kertomuksiaan – tai "satuja", kuten he sanoivat – hänen maalla viettämästään elämästä. Hän ei tarvinnut montakaan päivää oivaltaakseen, että jos hän esitti niitä piirteinä omasta elämästään, – joka muuten tuntui hyvin kaukaiselta – niin ei kukaan Dania lukuunottamatta (ja Daninkin usko oli kovalla koetuksella) olisi myöntänyt niitä mahdollisiksi. Siksi hän tekaisi itsestään tuttavan, jonkun pojan, josta hän oli kuullut puhuttavan, joka ajeli pienoiskokoisilla, neljän ponyn vetämillä vaunuilla Toledossa, Ohiossa, tilasi neljä vaatekertaa yhdellä haavaa ja piti kutsuja, joissa tytöistä vanhin ei ollut varsin viidentoista vanha. Salters väitti että tuollaiset jutut olivat kovasti synnillisiä, jollei suorastaan Jumalan pilkkaa, mutta hänkin kuunteli yhtä ahnaasti kuin toisetkin; ja ne arvostelut, joita he lausuivat kertomusten lopussa, antoivat Harveylle aivan uusia ajatuksia vaatteista, kultalehti-imukkeisista savukkeista, sormuksista kelloista, hajuvesistä, pienistä päivälliskutsuista, samppanjasta, kortinpeluusta ja hotellimukavuuksista. Vähitellen hänen äänensävynsä muuttui hänen kertoessaan "tuttavastaan", jonka Pitkä Jack oli ristinyt "hulluksi naskaliksi", "kultahela-vauvaksi", "imeväksi huijariksi" muitten samanlaatuisten hyväilynimien ohella; ja merisaappaisiin puetut jalat pöydälle nostettuna hän keksi vielä juttuja silkkipyjamoista ja ulkomailta erikoisesti tilatuista kaulaliinoista "tuttavansa" huonoa mainetta lisätäkseen. Harvey oli hyvin mukautuvainen, ja hänellä oli terävä silmä ja korva tarkkaamaan kaikkien ympärilläolevien kasvojen ja äänien ilmeitä ja sävyjä.

Ennen pitkää hän tiesi missä Disko säilytti vanhaa vihreäksi kuorettunutta kvadranttia – makuukojussaan matrassin alla. Mitattuaan auringon korkeuden ja "Vanhan Maanviljelijän Almanakan" avulla löydettyään leveysasteen, Harvey juoksi kajuuttaan ja raaputti asteluvun ja päivämäärän rautanaulalla kamiininpiipun ruosteiseen pintaan. Eihän valtamerihöyryn yli-insinöörikään olisi voinut tehdä enempää, eikä kolmekymmentä vuotta palvellut laivankuljettaja olisi pystynyt jäljittelemään puoleksikaan sitä vanhan merikarhun ryhtiä ja ilmettä, jolla Harvey, ensin muistettuaan sylkäistä laidan yli, lausui julki kuunarin senpäiväisen aseman ja sitten, ja vasta sitten, otti Diskolta kvadrantin viedäkseen sen pois. Kaikilla tällaisilla tiloilla on tarkat käyttäytymissääntönsä.

Mainittu kvadrantti, merikartta, maanviljelys-almanakka ynnä pari merenkulkua käsittelevää kirjaa olivat ainoat aseet, joita Disko tarvitsi oppaikseen, lukuunottamatta syvänveden pohjustinta, joka oli hänen varasilmänsä. Harvey oli vähällä lyödä Penniä pohjustusluodilla, kun Tom Platt ensiksi opetti häntä "lennättämään sinistä kyyhkyä"; ja vaikkeivät hänen voimansa riittäneet jatkuvaan luotaukseen jonkunkaan nimellisessä aallokossa, niin tyvenellä säällä ja matalilla vesillä Disko käytti häntä hyvin usein seitsennaulaisen laskinluodin heittäjänä. Dan sanoi: "Ei isä tarvitse luotausta, hän tahtoo näytteitä. Rasvaa se hyväksi, Harvey." Ja Harvey rasvasi luodin päässä olevan syvennyksen ja toi huolellisesti siihen takertuneen hiekan, näkinkuoret, lietteen ja muun rojun Diskolle, joka hypisteli ja haisteli sitä ja lausui arvostelunsa. Kuten jo on mainittu, oli Diskolla turskaa tutkiessaan turskan ajatukset; ja jonkin kauan-koetellun vaiston ja kokemuksen sekotuksen ohjaamana hän muutteli kuunariaan pyyntipaikasta toiseen, aina kalan mukana, aivan kuin sokko shakinpelaaja tekee siirtoja näkymättömällä shakkilaudalla.

Mutta Diskon lautana oli Suuri matalikko – kolmio, jonka jokainen sivu oli kaksisataaviisikymmentä meripenikulmaa – vellova vesiaavikko, jota kostea sumu verhosi, myrskyt myllersivät, ajojäät ahdistivat, välinpitämättömien höyrylaivojen väylät viiltelivät ja kalastaja-aluksien purjeet kirjavoittivat pienillä pilkuilla.

Päiväkausia he työskentelivät sumussa – Harveyn läppäillessä kelloa – kunnes hän sakeaan ilmaan jonkun verran totuttuaan lähti ulos pyyntiretkelle Tom Plattin kanssa, vaikkakin sydän kurkussa. Mutta sumu pysyi hälvenemättä ja kalat söivät, eikä kukaan jaksa olla jäytävässä pelossa kuutta tuntia yhtämittaa. Harvey kiinnitti huomionsa siimoihinsa ja atraimeen tai kuonokeppiin, aina kun Tom Platt ilmotti jompaakumpaa tarvitsevansa; ja he soutivat takaisin kuunarille kellon läppäysten ja Tomin vaiston opastamina, Manuelin simpukkatorven kajahdellessa ohutäänisesti ja heikosti syrjässä heistä. Se oli kuitenkin epämieluisa kokemus, ja ensi kerran koko kuukauden ajalla Harvey näki unta liikehtivistä, höyryävistä vesikentistä veneen ympärillä, tyhjyyteen häipyvistä siimoista ja yläpuolella olevasta ilmasta, joka suli alapuolella olevaan mereen kymmenen jalan päässä hänen tähystävistä silmistään. Muutamia päiviä myöhemmin hän oli Manuelin kanssa ulkona paikassa missä olisi pitänyt olla neljäkymmentä syltää vettä, mutta koko ankkuriköyden pituus luisti alas ankkurin sittenkään tapaamatta pohjaa, ja Harvey säikähti tavattomasti, kun täten hänen viimeinen kosketuksensa maahan oli katkaistu. "Valaankuoppa", sanoi Manuel hinaten ankkurin ylös. "Se on hyvä härnätä Disko. Lähtään!" ja hän sousi kuunarille, missä he tapasivat Tom Plattin ja toiset miehet ilkastelemassa Diskolle siitä että tämä kerran oli sattunut viemään heidät riistasta tyhjän Valaansyvänteen, matalikkojen keskellä olevan aukon reunaan. He siirtyivät läpi sumun toiseen ankkuroimispaikkaan, ja tällä kertaa Harveyn hiukset nousivat pystyyn, kun hän meni vesille Manuelin veneessä. Valkoinen haamu liukui vaaleassa sumussa, lähettäen heitä vastaan haudan-kylmän henkäyksen, ja siitä kuului kohinaa ja loiskintaa ja pärskyntää. Se oli hänen ensimäinen tuttavuutensa matalikkojen peljättävien jäävuorien kanssa, ja hän kyyristyi veneen pohjalle Manuelin nauraessa. Mutta oli myöskin selkeitä ja lauhoja ja lämpimiä päiviä, jolloin tuntui synniltä tehdä muuta kuin laiskotella siimojensa ääressä ja läiskytellä vettä airolla; ja oli kevyttuulisia päiviä, jolloin Harveyta opetettiin ohjaamaan kuunaria pyyntipaikalta toiselle.

Riemastuttava tunne värähti hänen läpitseen, kun hän ensi kerran tunsi laivan kölin liikkuvan hänen nappuloista pitelevien kättensä ohjauksen mukaan ja liukuvan loivien aallonlaaksojen yli keulapurjeen sirppikaaren leikatessa edestakaisin sinistä taivasta vasten. Se oli suurenmoista, vaikkakin Disko sanoi että käärmeenkin selkä taittuisi hänen vanavettään seuratessa. Mutta, kuten tavallista, ylpeys kävi lankeemuksen edellä. He purjehtivat haruspurje nostettuna – se oli onneksi vanha – ja Harvey ohjasi aluksen oikein liki tuulta, näyttääkseen Danille kuinka täydelleen hänellä oli ohjaustaito vallassaan. Keulapurje paiskautui jymähtäen toiselle puolelle ja keulamaston kahveli lävisti ja repäisi halki haruspurjeen, jota isotue tietysti esti pääsemästä toiselle puolelle. He laskivat alas purjehylyn painostavan äänettömyyden vallitessa, ja lähinnäseuraavina päivinä Harvey vietti kaikki joutohetkensä opetellen käyttämään neulaa ja purjekinnasta, Tom Plattin antaessa ohjeita vieressä. Dan ulvoi ilosta, koska, kuten hän sanoi, hän oli itse tehnyt ihan saman erehdyksen kerran varhaisempina aikoinaan.

Kuten pojat ainakin, jäljitteli Harvey kaikkia miehiä vuorotellen, kunnes hän oli omistanut itselleen Diskolle ominaisen etukumaran asennon ruorirattaan ääressä, Pitkän Jackin varman itsetietoiset käsiliikkeet siimaa lappaessa, Manuelin kuperahartiaisen mutta tehoisan airon vedon venettä soutaessa ja Tom Plattin reimat "Ohio" – askeleet kannella liikkuessa.

"On kaunista nähdä kuinka hartaasti hän ottaa asiat", sanoi Pitkä Jack, kun Harvey seisoi vintturin vieressä tähystämässä merelle eräänä sumuisena keskipäivänä. "Panenpa vetoa puolet palkastani, että tämä kaikki on hänelle enemmän kuin puoleksi näyttelemistä, ja että hän kuvittelee olevansa vankka merimies. Katsohan hänen selkä-muruaan juuri nytkin!"

"Sillä tavalla me kaikki alamme", sanoi Tom Platt. "Pojat ne uskottelevat olevansa miehiä kunnes heistä tuolla peijauksella lopulta tulee miehiä, sellaista se on aina – aina vain olevinaan ja olevinaan. Niin minäkin tein vanhalla 'Ohiolla', muistan sen. Seisoin ensimäistä vahtivuoroani – se oli satamavartio – ja olin ylpeämpi kuin itse amiraali. Dan on täynnä samanlaisia elkeitä. Katsohan nyt, kuinka ne ovat olevinaan oikeita sammalhartioita – joka karva kuin kaapelilanka ja veri Tukholman tervaa." Sitten hän puhui alas kajuutan porrasaukkoon. "Etköhän sinä ole erehtynyt arvostelussasi tällä kertaa, Disko. Mikä vietävä pani sinut sanomaan meille että poika oli hullu?"

"Hän oli", vastasi Disko. "Niin hullu kuin olla voi, laivalle tullessaan. Mutta minun on myönnettävä että hän on kelpo tavalla selvennyt sittemmin. Minä lääkitsin häntä."

"Hän on hyvä kertomaan juttuja", sanoi Tom Platt. "Tässä muutamana iltana hän kertoi meille hänen itsensä kokoisesta pojasta, joka ajeli neljän ponin vetämissä pienissä vaunuissa pitkin katuja – Toledossa, muistaakseni, ja piti illalliskutsuja samanikäiselle nulikkajoukolle. Hiukan omituisia satuja, mutta hiivatin mukavia kuunnella. Hän osaa sellaisia jos kuinka paljon."

"Luulen että hän keksii niitä omasta päästään", huusi Disko kajuutasta, missä hän askarteli lokikirjansa ääressä. "Onhan järjellä ymmärrettävää että kaikki tuollainen on sepitettyä. Se ei mene keneenkään muuhun kuin Daniin, ja hänkin nauraa sille minun selkäni takana, sen olen kuullut."

"Oletteko koskaan kuulleet mitä Simeon Peter Calhoun sanoi kun ihmiset keksivät jutun hänen Hetty sisarensa naimisiinmenosta Laurence Jerauldin kanssa ja pojat syöttivät hänelle sitten tuon valheen Georgesilla?" puhella lääpösteli Salters-setä, joka istui rauhallisesti vettätippuvana ylihangan puoleisen venetelineen suojassa.

Tom Platt veteli savuja piipustaan halveksivan äänettömänä, hän oli Cape Codin miehiä ja oli tuntenut tuon jutun yli kaksikymmentä vuotta. Salters-setä jatkoi nauraa höröttäen:

"Simeon Peter Calhoun sanoi Laurencesta, ja aivan oikein sanoikin, että: 'Puoleksi kaupunkilainen', hän sanoi, 'ja toiseksi puoleksi pähkähullu; ja sanoivat sisajeni naineen jikkaan miehen.' Simeon Peter Calhounilla ei ollut suulakea ja hän puhui tuolla tavalla."

"Ei hän puhunut mitään Pennsylvanian mongerrusta", sanoi Tom Platt. "Sinun olisi parasta jättää tuo juttu jonkun Cape Codin miehen kerrottavaksi. Calhounit olivat jostain kauempaa tulleita mustalaisia."

"No, en minä tahdokaan esiintyä minään kaunopuhujana", sanoi Salters. "Minä tulen asian pääkohtaan. Juuri samanlainen on meidän Harveymmekin! Puoleksi kaupunkilainen ja toiseksi puoleksi pähkähullu; ja jotkut pitävät häntä rikkaana miehenä. He-he!"

"Oletteko koskaan ajatelleet kuinka ihanaa olisi purjehtia, jos koko laivan miehistö olisi Salterseja?" sanoi Pitkä Jack. "Puoleksi pellon vaossa ja toiseksi puoleksi lantatunkiossa, kuten Calhoun ei sanonut, ja kuvittelee olevansa kalastaja!"

Pieni hyväntahtoinen naurunhohotus kiersi mies mieheltä Saltersin kustannuksella.

Disko oli vaiti ja ahkeroi lokikirjaansa riipustellen, pitäen kirjaa kirvesmäisen lattealla, neliskulmaisella kämmenellään. Tähän tapaan kulkivat muistiinpanot sivu sivulta kirjan tahriintuneilla lehdillä:

"17 p. heinäkuuta. – Tänä päivänä sakea sumu ja vähän kaloja. Muutettu ankkuripaikkaa pohjoiseen. Niin loppuu tämä päivä.

"18 p. heinäkuuta. – Tämä päivä alkaa sakealla sumulla. Saatu muutamia kaloja.

"19 p. heinäkuuta. – Tänä päivänä kevyt N.E. tuuli ja kaunis ilma. Siirretty ankkuripaikkaa itään. Saatu runsaasti kaloja.

"20 p. heinäkuuta. – Tänä päivänä, sabattina, sumua ja heikkoja tuulia. Niin päättyy tämä päivä. Yhteensä saatu kaloja tällä viikolla 3478."

He eivät milloinkaan työskennelleet sunnuntaisin, vaan peseytyivät ja ajoivat partansa, jos ilma oli kaunis, ja Pennsylvania veisasi virsiä. Kerran tai pari hän esitti, että jos ei vain joku katsoisi sitä sopimattomaksi, niin hän voisi saarnatakin vähän. Salters-setä oli vähällä käydä hänen kimppuunsa tämän kuultuaan ja huomautti hänelle ettei hän ollut mikään saarnaaja ja ettei hänen pitänyt ajatella sellaisia. "Kyllä hän silloin pian muistaisi Johnstowninkin", selitti Salters, "ja mitä sitten tapahtuisi"? Siksi he sopivat että Penn lukisi ääneen kirjasta, joka kävi nimellä "Josefus". Se oli vanha nahkakantinen nide, hajustaan päättäen lukemattomilla retkillä mukana kulkenut, hyvin paksu ja hyvin Raamatun näköinen, mutta sisältävä kertomuksia sotataisteluista ja piirityksistä; ja he lukivat sen melkein kannesta kanteen. Muutoin Penn oli hiljainen olento. Hän ei toisinaan lausunut sanaakaan kolmeen päivään, vaikkakin pelasi shakkia, kuunteli lauluja ja nauroi jutuille. Kun he koettivat vilkastuttaa häntä puhumaan, vastasi hän: "En haluaisi näyttää epätoverilliselta, mutta kun ei minulla ole mitään sanomista. Minun pääni tuntuu ihan tyhjältä. Olen melkein unohtanut oman nimenikin." Hän kääntyi Salters-setään päin odottava hymy huulillaan.

"No, Pennsylvania _Pratt_han se on", huusi Salters. "Kohta kai sinä unhotat minutkin."

"Ei – en koskaan", vakuutti Penn, sulkien huulensa tiukasti. "Pennsylvania Pratt, tietysti", toisti hän kerran toisensa jälkeen. Toisinaan Salters-setä unohti ja sanoi hänelle, että hän oli Haskins tai Rich tai McVitty; mutta Penn oli yhtä tyytyväinen – kunnes hän taas unohti.

Hän oli aina hyvin lempeä Harveylle, jota hän sääli sekä kadonneena lapsena että mielipuolena; ja kun Salters näki Pennin mieltyneen poikaan, tuli hänkin leppeämmäksi. Salters ei ollut luonteeltaan herttaisimpia (hän piti velvollisuutenaan pitää poikia kurissa); ja kun Harvey eräänä tyvenenä päivänä ensi kerran pelolla ja vapistuksella sai kiivetyksi isonmaston nokkaan (Danin pysytellessä hänen takanaan valmiina auttamaan), katsoi hän puolestaan velvollisuudekseen ripustaa sinne Saltersin suuret merimiessaappaat, pilkan ja naurun aiheeksi lähimmälle kuunarille. Diskoon nähden ei Harvey ottanut mitään vapauksia, ei silloinkaan kun laivuri jätti määräyksistään pois suoranaisen käskyn sävyn ja käytti häntä samoinkuin muutakin miehistöä puhutellessaan lausetapaa: "Etkö tahtoisi tehdä sitä ja sitä?" tai: "Eiköhän sinun sopisi", ja niin edespäin. Hänen sileiksi ajeltujen huuliensa ja ryppyisten silmänurkkiensa ilmeessä oli jotain, mikä vaikutti hillitsevästi nuoreen vereen.

Disko opetti häntä tuntemaan paljon-peukaloidun ja runsaasti merkeillä varustetun Eldridgen merikartan merkityksen, joka kartta hänen vakuutuksensa mukaan oli paljon parempi kaikkia hallituksen julkaisemia; kuljetti häntä kynä kädessä pyyntipaikalta pyyntipaikalle yli koko matalikkojen sarjan – Le Have'n, Western'in, Banquereaun, St. Pierren, Vihreän ja Suuren matalikon – puhuen "turskaviisautta" kaiken aikaa. Opetti hänelle myöskin kvadrantin käyttämisen periaatteet.

Korkeusmittarin käytössä Harvey oli Dania etevämpi, sillä hän oli perinyt isänsä hyvän laskupään, ja mahdollisuus varastaa tietoa matalikon vaisun auringon pilkahduksista kiihotti hänen vilkkaita älynlahjojaan. Muissa meriasioissa oli hänen ikänsä tuntuvana haittana. Hänen olisi, kuten Disko sanoi, pitänyt alkaa kymmenvuotisena. Dan osasi panna syöttiä pitkäänsiimaan ja löytää etsimättä jokaisen köyden pilkkopimeässäkin; ja kerran kovalle ottaessa, kun Salters-sedällä oli ajos kämmenessään, hän kykeni perkkaamaankin pelkän tuntoaistin opastamana. Hän osasi ohjata kuunaria kohtalaisessa ilmassa kasvoillaan tuntemansa tuulen hivelyn mukaan, käännellen ruoriratasta juuri silloin ja sillä tavoin kuin alus kulloinkin vaati. Kaiken tämän hän teki aivan vaistomaisesti, samoin kuin hän kapuili köysistössä ja hallitsi venettään kuin oman ruumiinsa jäsentä. Mutta hän ei voinut jakaa tietojansa Harveylle.

Kuitenkin oli kuunarilla saatavissa paljon hyödyllisiä yleistietoja, kun myrskyisinä päivinä loikoiltiin kanssissa tahi istuskeltiin kajuutan laatikoilla, varakapineitten, silmusnaulojen, lyijyluotien ja renkaitten pitäessä kalinaansa keskustelujen lomassa. Disko kertoi valaanpyynti-retkistään viisikymmen-luvulla, suurista naarasvalaista, joita surmattiin poikastensa viereltä, kuolinkamppailuista mustilla, ärjyvillä ulapoilla, verisuihkuista, jotka purskuivat neljäkymmentä jalkaa korkealle ilmaan, pirstoiksi ruhjotuista veneistä, patenttiraketeista, jotka laukesivat väärästä päästä ja pommittivat säikähtynyttä miehistöä, valaitten palottelusta ja ihran keittämisestä, sekä siitä kauheasta tapahtumasta vuonna '71, jolloin kaksitoistasataa miestä joutui kodittomiksi jäälle kolmessa päivässä – ihmeellisiä kertomuksia, tosia kaikki. Mutta vielä ihmeellisempiä olivat hänen kertomuksensa turskista, kuinka ne väittelivät ja keskustelivat omista asioistaan syvällä vedessä kölin alla.

Pitkän Jackin harrastus liikkui enemmän yliluonnollisten asiain piirissä. Hän piti heitä äänettöminä esittämällä kaameita tarinoita Monomoy-rannikon kyöpeleistä, jotka matkivat ja pelottelevat yksinäisiä simpukanpyytäjiä, ranta-aaveista ja särkkäkummittelijoista, joita ei ollut oikealla tavalla haudattu, Tulisaaren kätketystä aarteesta, jota merirosvo Kiddin miehistön henget vartioivat, aavelaivoista, jotka purjehtivat sumussa suoraan yli Truron kaupunkikunnan, eräästä Maine-valtion satamasta, missä ei kukaan paitsi joku muukalainen ankkuroi kahta kertaa erääseen määrättyyn kohtaan, koska jonkun laivan kuollut miehistö soutaa keskiyöllä laivan sivulle, ankkuri vanhanaikaisen veneensä keulassa, ja viheltää – ei huuda, vaan viheltää – luokseen sen miehen sielua, joka häiritsi heidän rauhaansa.

Harveylla oli sellainen käsitys, että hänen syntymämaansa itäisen rannikon asujamiston muodostivat etupäässä ihmiset, jotka tekivät sinne kesäisin ratsastusretkiä ja viettivät aikaa hupaisesti tammilattiaisissa ja hienoilla uutimilla varastetuissa huviloissa. Hän nauroi kummitusjutuille – ei niin paljon kuin hän olisi nauranut kuukautta aikaisemmin – mutta istui lopulta kuitenkin äänettömänä ja väristen.

Tom Platt kertoi piirteitä koskaan ehtymättömältä retkeltään Kap Hornin ympäri vanhalla "Ohiolla" raipparangaistuksen aikoina, laivaston mukana, joka suuressa sisällisessä sodassa oli hävitetty sukupuuttoon tyystimmin kuin muinaismaailman lentävät matelijat. Hän kertoi kuinka hehkuvan kuumia kuulia työnnetään kanuunaan, tulppa märkää savea sen ja latingin välillä, – kuinka ne sähisevät ja savuavat puuhun sattuessaan ja kuinka "Gemsbockin" pienet laivapojat valoivat vettä niitten päälle ja huusivat linnotukseen kehottaen yrittämään uudestaan. Ja hän kertoi saarrosta – kuinka pitkiä viikkoja kelluttiin ankkurissa, vaihteluna vain silloin tällöin jonkun hiilensä loppuunkuluttaneen höyrylaivan lähtö tai paluu (purjealuksille ei ollut minkäänlaista vaihtelua); myrskyistä ja pakkasista – pakkasista, jotka pitivät kaksisataa miestä yötä päivää hakkaamassa ja survomassa rikki jäätä kettingeistä, pylpyröistä ja taklauksesta, laivankeittiön uunin ollessa yhtä kuuma kuin linnotuksesta ammutut hehkuvan tuliset kanuunankuulat ja miesten hörppiessä kaakaota sangon laidasta. Tom Platt ei pitänyt höyryaluksista. Hänen palvelusaikansa loppui sellaisten laitosten ollessa vielä verraten uutukaisia. Hän myönsi ne kyllä oivallisiksi keksinnöiksi rauhan aikana, mutta odotti toivorikkaana sitä päivää, jolloin purjeet pääsisivät jälleen oikeuksiinsa kymmenentuhannen tonnin rekateilla joitten puomit olivat sataayhdeksääkymmentä jalkaa pitkät.

Manuel puhui mietteliäästi ja rauhallisesti, kertoen kauniista Madeiran tytöistä, jotka pesivät vaatteita kuivuneissa virtojen uomissa kuutamossa, huojuvien banaanipuitten alla; hän kertoi pyhimyslegendoja sekä tanssiais- ja tappeluseikkailuja karun Newfoundlandin satamista. Salters käsitteli pääasiassa maanviljelystä, sillä vaikka hän Josefustakin luki ja selitteli, niin oli hänen tärkein lähetystehtävänsä elämässä todistaa vihantalannotuksen, erikoisesti apilan, paremmuus kaikenkaltaisiin fosfaatteihin verrattuna. Hän intoutui kerrassaan herjaamaan fosfaatteja; hän venytti makuukojustaan likaisia maanviljelyskirjoja ja lukea saarnasi niistä, terottaen asioita sormi pystyssä Harveylle, jolle kaikki tämä oli hepreaa. Mutta kun Harvey teki pilaa Saltersin luennoista, koski se niin kipeästi Penniin, että Harvey lakkasi pilailemasta ja sieti esitykset ollen kohteliaasti ääneti. Se teki erittäin hyvää Harveylle.

Kokki ei luonnollisesti ottanut näihin keskusteluihin osaa. Ylimalkaan hän puhui ainoastaan silloin kun se oli aivan välttämätöntä; mutta toisinaan laskeutui hänen ylleen omituinen puheliaisuudenlahja, ja hän saattoi pitää puhetta puoleksi gaelinkielellä, puoleksi murteellisella englanninkielellä tuntikauden yhteen menoon. Erittäin puhelias hän oli poikien seurassa, eikä hän koskaan peruuttanut ennustustaan, että Harveysta kerran tulisi Danin herra ja että hän saisi nähdä sen. Hän kertoi heille postinkuljetuksesta talvisin Cape Bretonin puolessa, koirareestä, joka kulkee Coudrayhin, ja "Arctic" jäänmurtajasta, joka pitää väylää auki Prince Edward saaren ja mantereen välillä. Sitten hän kertoi heille äitinsä hänelle kertomia tarinoita elämästä kaukana etelässä, missä vesi ei koskaan jäädy; ja hän sanoi, että kun hän kuolee, niin hänen sielunsa menee lepäämään lämpöiselle valkealle hiekkarannalle, jossa korkeat palmupuut huojuvat. Tämä tuntui pojista hyvin omituiselta ajatukselta miehelle, joka ei eläessään ollut nähnyt palmua. Sitten hän vielä säännöllisesti joka aterialla kysyi Harveylta, ja ainoastaan Harveylta, oliko ruoka maistunut hänestä hyvälle; ja tämä pani toisen pöytäkunnan aina nauramaan. He antoivat kuitenkin suuren arvon kokin mielipiteille, ja siksi he pitivätkin salaa mielessään Harveyta jonkinlaisena erikoisasemassa olevana henkilönä.

Ja silläaikaa kun Harvey imi itseensä tietoja uusista asioista jokaisella huokosellaan ja karaistua terveyttä jokaisella raittiin ilman siemauksella, kulki "Täällä Ollaan" kulkuaan ja toimitti tehtäväänsä matalikolla, ja tiukkaan puserretut kasat hopeanharmaata kalaa kohosivat yhä korkeammiksi ruumassa. Ei minkään päivän saalis noussut suunnattomiin, mutta keskinkertaisia päiviä oli paljon ja tiheässä.

Luonnollisesti oli mies, jolla oli sellainen maine kuin Diskolla, tarkan huomion alaisena naapurien puolelta, mutta hänellä oli sangen näppärä taito pujahtaa pois heidän näkyviltään sakeitten, liikkuvien sumuröykkiöitten suojassa. Disko karttoi seuraa kahdesta syystä. Ensiksikin hän halusi tehdä omia kokeilujaan, ja toiseksi olivat tuollaiset eri kansallisuuksien aluksien sekavat kokoelmat hänestä vastenmielisiä. Suurin osa niistä oli tosin Gloucesterista kotoisin, ja toiset sieltä täältä Provincetownista, Harwichista, Chathamista ja joistakin Mainen satamista, mutta miehistöt olivat kotoisin Herra ties mistä. Vaaranalaisuus synnyttää häikäilemättömyyttä, ja kun siihen vielä tulee lisäksi ahneus, niin on kaikenlaisten vastenmielisten sattumien mahdollisuus erinomaisen suuri tuollaisessa alusjoukossa, joka on ahtautunut kuin lammaskatras jonkun epävirallisen johtajan ympärille. "Antaa Jerauld-veljesten johtaa heitä", sanoi Disko. "Meidän täytyy liittyä heidän seuraansa joksikin aikaa itäisillä matalikoilla, vaikkakaan ei kauaksi, jos onni vain pysyy hyvänä. Niitä paikkoja missä nyt olemme, Harve, ei pidetä minään hyvinä apajina."

"Eikö?" sanoi Harvey, joka oli nostamassa sangolla huuhteluvettä tavattoman pitkän perkkauksen jälkeen. "Olisipa sitten hauska vaihteen vuoksi osua jollekin oikein huonolle pyyntimaalle."

"Ainoa maa, jota minä haluaisin nähdä, on Eastern Point", sanoi Dan. "Minusta näyttää, isä, ettei meidän tarvitse jäädä kauemmaksi kuin kahdeksi viikoksi itäisille särkille. Siellä sinä saat seuraa niin paljon kuin haluat, Harve. Silloin sitä vasta oikein aletaan tehdä työtä. Ei yhtään säännöllistä ateriaa kenellekään. Saa ahmaista palan silloin kun on nälkä ja nukkua silloin kun ei jaksa pysyä valveilla. Oli hyvä juttu että sinut korjattiin silloin kun korjattiin, eikä jotakin kuukautta myöhemmin, sillä muuten emme olisi mitenkään ehtineet muokata sinua kuntoon Vanhaa Neitsyttä varten." Harvey käsitti merikartasta että Vanha Neitsyt ja joukko omituisen nimisiä matalikoita muodostivat heidän pyyntiretkensä kääntymäkohdan, ja että he hyvässä onnessa saisivat jälelläolevan suolamääränsä kostutetuksi siellä; mutta nähdessään Neitsyen koon (se oli vain pieni pikkuruinen piste) hän ihmetteli kuinka Diskokaan korkeusmittareineen ja pohjustimineen voi löytää sitä. Hän tuli myöhemmin näkemään, että Disko oli täysin sekä tämän että monen muunkin tehtävän tasalla ja saattoipa vielä auttaa toisiakin. Kajuutassa riippui suuri neljä jalkaa leveä ja viittä korkea musta taulu, eikä Harvey vähääkään ymmärtänyt sen tarkotusta, kunnes he muutamina sokaisevan sumuisina päivinä kuulivat jalkavoimalla käytettävän sumutorven epäsointuisen törinän – törinän, joka on kuin keuhkotautisen elefantin röhinä.

He olivat juuri suorittamassa lyhytmatkaista ankkuripaikan siirtoa, hinaten ankkuria vedessä vaivoja säästääkseen. "Raakataklaaja mölisemässä leveysastetta", sanoi Pitkä Jack. Parkkilaivan punaiset etupurjeet liukuivat näkyviin sumusta, ja "Täällä Ollaan" soitti kelloaan kolmasti, meri-pikakirjotusta käyttäen.

Suurempi alus peräytti märssypurjeensa huutojen ja hälinän säestäessä.

"Ranskalainen", sanoi Salters-setä halveksivasti. "Miquelonilainen St. Malo'sta." Tällä maamiehellä oli tarkka merisilmä. "Minulta on tupakat melkein lopussa, Disko."

"Sama täälläkin", sanoi Tom Platt. "Hei! Peräytykää – peräytykää!

Kääntäkää syrjään, tukkinokkainen paljo-hyvä! Mistä kotoisin – St.

Malo'sta, mitä?"

"Aa, aa! Paljo hyvä! Oui! oui! Clos Poulet – St. Malo! St. Pierre et Miquelon", huudettiin toisesta aluksesta villalakkeja heiluttaen ja nauraen. Sitten kaikki yhteen ääneen: "Taulu! Taulu!"

"Käy noutamassa taulu, Danny. Kummastelen miten nuo ranskalaiset osaavat minnekään, paitsi juuri Amerikan rannikolle ylimalkaan. Neljäkymmentäkuusi neljäkymmentäyhdeksän saa kelvata heille; ja kyllä se on jokseenkin oikein, luullakseni."

Dan piirusti liidulla numerot taululle, joka sitten ripustettiin isonmaston köysistöön, "merci!" – kuoron kaikuessa parkista.

"Eiköhän ole vähän epäystävällistä laskea heitä menemään noin vain", esitti Salters taskujaan tunnustellen.

"Oletko oppinut ranskaa sitten viime matkan?" sanoi Disko. "En halua joutua painolastikivien maalitauluksi toista kertaa siitä syystä että sinä kutsut Miquelonin aluksia 'sorkkaporsaiksi', niinkuin teit viimein Le Havella."

"Harmon Rush sanoi että sillä tavalla saa heidät hereilleen. Selvä Yhdysvaltain kieli on kyllin hyvä minulle. Meillä on kaikilla tupakat hyvin vähissä. Kuules, nuori mies, etkös sinä osaa ranskaa?"

"Osaan kyllä", sanoi Harvey rohkeasti; ja hän hoilasi: "Hei! Kuulkaa! Arretez-vous! Attendez! Nous sommes venant pour tabac."

"Ah, tabac, tabac!" huusivat toisen laivan miehet ja nauroivat taaskin.

"Se osui. Lasketaanhan vene vesille", sanoi Tom Platt. "Minulla ei juuri ole mitään todistuksia ranskan taidostani, mutta minä osaan erästä toista kieltä, jolla luulen asiain selviävän. Tule mukaan, Harvey, tulkitsemaan."

Hälinä ja hyörinä, jotka vallitsivat parkilla, kun Tom Platt ja Harvey hinattiin ylös sen mustaa kylkeä pitkin, olivat sanoin kuvaamattomat. Sen kajuutan seinät olivat täynnään räikeänvärisiä painokuvia Pyhästä Neitsyestä – Newfoundlandin Neitsyeksi he sitä kutsuivat. Harvey huomasi ettei hänen ranskansa ollut matalikoilla käypää laatua, ja hänen keskustelunsa rajottui nyökytyksiin ja virnistyksiin. Mutta Tom Platt huitoi käsillään ja selvisi mainiosti. Kapteeni antoi hänelle ryypyn kuvaamattoman makuista viinaa, ja jotain koomillisen oopperan näyttelijäkuntaa muistuttavat miehet karvaisine kurkkuineen, punaisine lakkeineen ja pitkine puukkoineen tervehtivät häntä veljenä. Sitten alkoi kaupanteko. Heillä oli tupakkaa suuret määrät – amerikkalaista, joka ei ollut koskaan maksanut tullia Ranskalle. He tahtoivat suklaata ja korppuja. Harvey souti takaisin sopimaan asiasta kokin ja Diskon kanssa, jotka olivat varaston isäntiä, ja hänen palattuaan levitettiin kaakaorasiat ja korppupussit ranskalaisen aluksen ruorirattaan ääreen. Se muistutti merirosvojen saaliinjakoa. Mutta Tom Platt palasi retkeltään köytettynä ja vyötettynä mustalla rullatupakka-pötkyllä, ja taskut pullollaan puru- ja piipputupakka-kakkuja. Sitten nuo vilkasluontoiset meripojat suuntasivat kulkunsa jälleen sumuun, ja viimeiseksi kuuli Harvey iloisen yhteislaulun: