Kitabı oxu: «Meren urhoja», səhifə 8

VII

Seuraavana päivänä he kohtasivat useampia purjealuksia, jotka kaikki suuntasivat kulkunsa hiljalleen koillisesta länttä kohti. Mutta juuri kun he odottivat saapuvansa Neitsyen matalikon näkyville, laskeutui merelle sumu, ja he jäivät makaamaan ankkuriin, näkymättömien kellojen kilahdellessa joka suunnalla heidän ympärillään. Pyyntiä ei ollut puheeksi asti, mutta silloin tällöin kohtasi pari venettä toisensa sumussa vaihtaen uutisia.

Samana yönä vähää ennen päivänkoittoa Dan ja Harvey, jotka olivat nukkuneet suurimman osan päivästä, nousivat ylös "kähveltääkseen" paistinpiirakoita. Ei ollut mitään syytä, minkävuoksi he eivät olisi voineet ottaa niitä julkisesti, mutta ne maistuivat sillä tavoin paremmilta ja lisäksi se harmitti kokkia. Alhaalla kanssissa vallitseva kuumuus ja haju ajoivat heidät saaliineen kannelle; he tapasivat siellä Diskon kellon ääressä, jonka hän antoi nyt Harveyn huostaan.

"Anna sen soida", sanoi hän. "Minä epäilen kuulleeni jotakin. Jos se on jotain, niin minun lienee paras olla paikallani tarpeen varalta."

Kellonsoitto oli heikkoa kilkutusta; sakea ilma tuntui tukahuttavan sen kuulumasta; ja väliaikoina Harvey kuuli höyrylaivan sumutorven kumean toitotuksen, ja hän tunsi matalikkojen oloja tarpeeksi tietääkseen mitä se merkitsi. Hänen mieleensä johtui kammottavan elävästi kuinka eräs kirsikanväriseen mekkoon puettu nuori poika – hän halveksi nyt tuollaisia turhamaisia pukukappaleita niin syvästi kuin oikea kalastaja niitä halveksii – kuinka eräs tietämätön, suurisuinen poikanulikka kerran oli sanonut, että olisi "suurenmoista", jos höyrylaiva ajaisi jonkun kalastaja-aluksen yli. Tuolla pojalla oli ollut loistohytti lämpimine ja kylmine kylpyineen, ja hän oli joka aamu kuluttanut kymmenen minuuttia valitessaan mieleisiään herkkuja kultareunaisesta ruokalistasta. Ja tuo sama poika – ei, vaan hänen paljoa vanhempi veljensä – oli ylhäällä kello neljän aikana usvaisessa aamuhämärässä, vettä valuviin, rauskahteleviin öljyvaatteisiin puettuna, soittaa kilkuttaen sananmukaisesti henkensä edestä kelloa, joka oli pienempi kuin ylitarjoilijan aamiaiskello, samalla kuin jossain lähistöllä kolmekymmentä jalkaa korkea teräskeula porhalsi eteenpäin kahdenkymmenen meripeninkulman tuntinopeudella! Ja kaikista katkerimmalta tuntui ajatus, että kuivissa, pehmeillä patjoilla varustetuissa hyteissä nukkui ihmisiä, jotka eivät tulisi koskaan tietämään ruhjoneensa aluksen miehistöineen ennen aamiaistaan. Siksi Harvey soitti kelloa.

"Niin, nyt ne hiljentävät vietävän potkurinsa vauhtia jonkun kierroksen pysyäkseen lakimääräysten rajoissa", sanoi Dan varustaen käsiinsä Manuelin simpukkatorven, "ja se on tietysti hyvin lohduttavaa sitten kun olemme kaikki pohjassa. Kuuntelehan sitä! Siinä on mölyä!"

"Aouuuu-kuuuu-huuup!" pani sumutorvi. "Ping-ling-ling", pani kello. "Krraaa-uh!" pani simpukkatorvi, ja meri ja taivas olivat kaikki käärityt samaan maitomaiseen usvaan. Sitten Harvey tunsi olevansa lähellä jotain liikkuvaa kappaletta ja huomasi katsovansa suoraan kalliontöyryä muistuttavan laivankeulan terävään särmään, joka näytti syöksyvän suoraan kuunaria kohti. Pieni, hilpeä vesitöyhtö kiertyi kiehkurana sen edessä, ja sen kohoutuessa tuli näkyviin toinen toisensa yläpuolella oleva sarja roomalaisia numeroita – XV. XVI. XVII. XVIII. ja niin edelleen – maalattuina sen lohenväriseen, kiiltävään kylkeen. Se kallistui eteenpäin ja sitten alaspäin vertahyydyttävällä sohinalla; numerosarja hävisi; rivi messinkireunaisia ikkunareikiä vilahti ohi; höyrysuihku tupsahti Harveyn avuttomasti kohotettuihin käsiin; kuumaa vettä purskui pitkin reilinkiä, ja pieni kuunari jytisi ja tärisi potkurin myllertämän veden kuohussa, höyrylaivan rungon hävitessä sumuun. Harvey valmistautui pyörtymään tai tulemaan sairaaksi tai tekemään kummankin, kun hän kuuli rysähdyksen kuin matka-arkkua nakattaessa katuvierukselle, ynnä heikon, ikäänkuin pitkänmatkanpuhelimesta kuuluvan äänen ruikuttamat sanat: "Pysähtykää! Te olette ajanut meidät yli!"

"Meidätkö?" sai hän änkytetyksi.

"Ei, vaan toisen aluksen tuonnempana. Soita! Me menemme paikalle katsomaan", sanoi Dan alkaen laskea ulos venettä.

Puolessa minuutissa kaikki paitsi Harvey, Penn ynnä kokki olivat veneessä ja soutivat pois. Tuokion perästä ajautui keulan sivu kuunarin etumasto, katkenneena suoraan poikki. Sitten tuli tyhjä vihreä vene kolahuttaen kuunaria kylkeen, ikäänkuin pyytäen tulla nostetuksi ylös. Sitten seurasi jokin siniseen mekkoon puettu, suullaan vedessä makaava, mutta – se ei ollut kokonainen mies. Pennin kasvot vaihtoivat väriä ja hän vetäisi nyyhkäisten henkeään. Harvey kilkutti kelloa epätoivoisesti, sillä hän pelkäsi heidän voivan hukkua minä silmänräpäyksenä tahansa, ja hän hypähti kevennyksestä kuullessaan Danin huihkaisevan, kun miehet palasivat takaisin.

"'Jennie Cushman'", sanoi Dan kiihtyneellä äänellä, "katkennut suoraan kahtia – ja ihan murskaksi survottuna! Ei neljännespeninkulmaakaan tästä. Isä pelasti laivurin. Ketään muita ei saatu, ja – siinä oli hänen poikansakin. Voi, Harve, Harve, minä en voi sitä kestää! Minä näin – " Hän painoi päänsä käsivarsiensa varaan ja nyyhkytti, Silläaikaa kun toiset raahasivat kannelle harmaapäisen miehen.

"Mitä varten sinä minut korjasit?" vaikeroi pelastettu. "Disko, mitä varten sinä minut korjasit?"

Disko laski lujasti kätensä miehen olkapäälle, sillä hänen katseensa oli hurja ja hänen huulensa värisivät, kun hän tuijotti äänettömään miehistöön. Silloin astui esiin Pennsylvania Pratt, joka oli myös Haskins tai Rich tai McVitty silloin kun Salters unohti; ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet hullun kasvoista viisaan, kokeneen vanhuksen kasvoiksi, ja hän puhui lausuen lujalla äänellä: "Herra antoi ja Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi! Minä olin – minä olen evankeliumin palvelija. Jättäkää hänet minun huostaani."

"Oi, oletteko, oletteko te?" sanoi mies. "Rukoilkaa sitten poikani takaisin minulle! Rukoilkaa takaisin yhdeksäntuhannen dollarin alus ja tuhat sentneriä kalaa. Jos olisitte antaneet minun olla, olisi leskeni voinut mennä huoltolaitokseen ja tehdä työtä ruokansa edestä, eikä hän olisi saanut koskaan tietää – ei koskaan tietää. Nyt minun täytyy kertoa hänelle."

"Älä nyt huoli puhua mitään", sanoi Disko. "Parempi kun menisit vähän makaamaan, Jason Olley."

Kun mies on kadottanut ainoan poikansa, kokonaisen kesäkauden ansion ja kaiken maallisen pääomansa muutamissa kymmenissä sekunneissa, on häntä vaikea lohduttaa.

"Nehän olivat kaikki Gloucesterin miehiä, vai miten?" sanoi Tom Platt, hypistellen avuttomasti jotain köydenpätkää.

"Oh, se ei tee mitään erotusta", sanoi Jason, vääntäen vettä parrastaan. "Minä tulen kai soutamaan kesävieraita East Gloucesterin tienoilla tänä syksynä." Hän hoiperteli raskaasti reilingin luo ja lauloi:

 
"Linnut taivaan alla, laulain lausukaa kukin äänellänne Herran kunniaa!"
 

"Tulkaa minun kanssani. Tulkaa alas!" sanoi Penn, ikäänkuin hänellä olisi ollut oikeus antaa määräyksiä. Heidän katseensa sattuivat vastakkain ja taistelivat neljäsosan minuuttia.

"En tiedä kuka olette, mutta minä tulen", sanoi Jason alistuvaisesti. "Ehkä saan takaisin jotain – jotain niistä – yhdeksästätuhannesta dollarista." Penn talutti hänet kajuuttaan ja sulki oven jälkeensä.

"Tuo ei ole Penn", huusi Salters-setä. "Se on Jakob Boiler, ja – hän on muistanut Johnstownin! En ole ikinä nähnyt sellaisia silmiä kenenkään ihmisen päässä. Mitä nyt on tehtävä? Mitä minun nyt on tehtävä?"

He saattoivat kuulla Pennin ja Jasonin äänien puhuvan kajuutassa. Sitten Pennin ääni jatkoi yksinään, ja Salters vetäisi hatun päästään, sillä Penn rukoili. Jonkun hetken perästä Penn astui ylös kajuutan portaita, suuret hikipisarat kasvoillaan, ja katseli miehistöä. Dan nyyhkytti yhä ruorirattaan luona.

"Hän ei tunne meitä", vaikeroi Salters. "Kaikki on alettava jälleen alusta, shakki ja kaikki – ja mitä hän sanoo minulle?"

Penn puhui; he saattoivat kuulla että hän puhui kuin oudoille ihmisille. "Olen rukoillut", sanoi hän. "Meidän uskonjoukkomme uskoo rukoukseen. Olen rukoillut että tämä mies saisi poikansa takaisin elävänä. Minun omani hukkuivat silmieni edessä, vaimoni ja vanhin poikani – ja toiset. Tuleeko ihmisen olla viisaampi Luojaansa? En ole koskaan rukoillut heitä takaisin, mutta minä rukoilin tämän miehen poikaa, ja varmasti se annetaan hänelle."

Salters katsoi rukoilevasti Penniin nähdäkseen eikö tämä muistaisi häntä.

"Kuinka kauan olen ollut hulluna?" kysyi Penn äkkiä. Hänen huulensa nytkähtelivät.

"Joutavia, Penn! Ethän sinä ole ollut hulluna", alkoi Salters. "Vähän hämmennyksissä vain."

"Minä näin talojen törmäävän siltaan, ennenkuin tulipalot syttyivät.

En muista mitään muuta. Kuinka kauan siitä on?"

"En voi kestää sitä! En voi kestää sitä!" huusi Dan, ja Harvey nyyhkytti myötätunnosta.

"Noin viisi vuotta", sanoi Disko vavahtelevalla äänellä.

"Minä olen siis ollut jonkun henkilön rasituksena joka päivä koko tuona aikana. Kuka se henkilö oli?"

Disko viittasi Saltersiin.

"Et ole – et ole!" huusi maanviljelijä-merimies, pusertaen käsiään yhteen. "Sinä olet ansainnut ylläpitosi enemmän kuin kaksinkertaisesti; ja sinä olet saamassa rahaa, lukuunottamatta puolta minun neljännes-osuudestani tähän alukseen, joka on sinulle kuuluva puhtaan oston kautta."

"Te olette hyviä miehiä. Minä näen sen teidän kasvoistanne.

Mutta – "

"Armias taivas", kuiskasi Pitkä Jack, "ja hän on ollut mukanamme kaikki nämä matkat! Hän on kerrassaan noiduttu."

Kuunarin kellon ääni kuului laivan sivulta päin, ja sumusta huusi ääni: "Hoi, Disko! Oletko kuullut mitään 'Jennie Cushmanista?"

"He ovat löytäneet hänen poikansa", huusi Penn. "Seisokaa hiljaa ja katsokaa Luojan lunastusta!"

"Jason on täällä meillä", vastasi Disko, mutta hänen äänensä vapisi.

"Ketään muita – ei kai ole löydetty?"

"Me olemme ainakin löytäneet yhden. Tapasimme hänet puurojun seasta, joka näyttää olleen kanssina. Hänen päänsä on vähän loukkaantunut."

"Kuka hän on?"

Kaikkien kannella-olijain sydämet tykyttivät yhtä levottomina.

"Nuorempi Olley se kai on", vastasi ääni.

Penn korotti kätensä ja lausui jotakin saksaksi. Harvey olisi voinut vannoa, että kirkas aurinko paistoi hänen ylöspäin kääntyneille kasvoilleen. Mutta ääni jatkoi: "Hoi, kuulkaa! Te miehet härnäsitte meitä koko lailla toissa yönä."

"Emme me nyt ole härnäystuulella", sanoi Disko.

"Tiedän sen; mutta totta puhuakseni me olimme niinkuin – niinkuin ajelulla, kun tapasimme Olleyn pojan."

Alus, josta puhuteltiin, oli tuo parantumaton "Carrie Pitman", ja "Täällä Ollaan" – kuunarin kannelta remahti hiukan epätasaiselta kuulostava nauru.

"Eiköhän teidän sopisi lähettää Jason-ukko tänne? Me olemme menossa maihin noutamaan lisää syöttiä ja pohjataklinkia. Ette suinkaan te häntä millään tavoin tarvitse, ja tämä vietävän ankkuripeli tekee väkemme vähän riittämättömäksi. Me pidämme hänestä huolta. Hän on naimisissa minun eukkoni tädin kanssa."

"Annan teille mitä vain haluatte", sanoi Troop.

"Emme halua mitään, paitsi ehkä ankkuria, joka pitäisi. Mutta nuori Olley alkaa tulla vähän rauhattomaksi. Lähettäkäähän ukko tänne."

Penn herätti hänet epätoivon tylsyydestään, ja Tom Platt souti hänet toiseen alukseen. Hän jätti heidät lausumatta sanaakaan kiitokseksi ja tietämättä mikä häntä odotti; ja sumu verhosi kaikki kätköönsä.

"Ja nyt", sanoi Penn, vetäisten syvään henkeään kuin saarnaamaan valmistuen. "Ja nyt" – ryhdikäs vartalo lysähti kuin huotraan työnnetty miekka, yliluonnollisen kirkkaitten silmien loiste sammui, ääni muuttui jälleen tavalliseksi heikoksi piipitykseksi – "ja nyt", sanoi Pennsylvania Pratt, "onko mielestäsi liian varhaista ottaa pieni peli shakkia, Salters?"

"No, juuri samaa minä aioin sanoa", huusi Salters vilkkaasti. "On merkillistä, Penn, kuinka sinä osaat arvata toisen ajatukset."

Pikku mies punastui ja seurasi lauhkeasti Saltersia keulaan.

"Ylös ankkuri! Joutuin! Pois näiltä noidutuilta vesiltä", huusi Disko, eikä hänen käskyään ollut koskaan vikkelämmin toteltu.

"Minkä ihmeen selityksen te nyt annatte kaikelle tälle?" sanoi Pitkä Jack, kun he jälleen olivat ponnistelemassa läpi sumun, kosteina, vettätippuvina ja huumautuneina.

"Minä selitän sen tähän tapaan", sanoi Disko ruorirattaan äärestä:

"Kun tuo 'Jennie Cushmahin' tapaus tuli tyhjälle vatsalle – "

"Hän – me näimme yhden heistä menevän sivu", nyyhkytti Harvey.

"Niin, se tietysti ikäänkuin kohotti hänet ylös vedestä, samoin kuin laiva viskautuu rannalle; kohotti hänet ylös, minun käsittääkseni, niin että hän muisti Johnstownin ja Jakob Boilerin ja kaikki senkaltaiset muistot. No niin, ja Jasonin lohduttaminen piti häntä vähän aikaa ylhäällä, samoin kuin pönkät pitävät pystyssä laivaa. Mutta sitten pönkät alkoivat solua ja solua, ja hän luisti rannalta alas, ja nyt hän on veden varassa jälleen. Siihen tapaan minä sen selitän."

He päättivät että Diskon selitys oli täysin oikea.

"Salters olisi tullut kerrassaan onnettomaksi, jos Penn olisi jäänyt Jakob Boileriksi", sanoi Pitkä Jack.

"Näittekö hänen kasvojaan silloin kun Penn kysyi, kenen rasituksena hän oli ollut koko tämän ajan? No, mitäs kuuluu, Salters?"

"Nukkuu – nukkuu kuin tukki. Meni maata kuin lapsi", vastasi Salters, käyden varpaillaan perään päin. "Emme tietysti syö aamiaista ennenkuin hän herää, Oletteko koskaan nähneet sellaista rukouksen lahjaa? Hän totta totisesti veti nuoren Olleyn ylös merestä. Se on minun uskoni. Jason oli kamalan ylpeä pojastaan, ja minä epäilin heti alunpitäen, että se oli hänelle rangaistus epäjumalien palvelemisesta."

"On niitä muitakin yhtä mielettömiä", sanoi Disko.

"Se on erittäin", vastasi Salters joutuisasti. "Penn ei ole aivan täysipäinen, enkä minä tee häneen nähden muuta kuin velvollisuuteni."

He odottivat, nuo nälkäiset miehet, kolme tuntia kunnes Penn ilmestyi kannelle lempein kasvoin ja ajatuksettomin aivoin. Hän sanoi että hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt unta. Sitten hän tahtoi tietää minkätähden he olivat niin hiljaisia, eivätkä he voineet sanoa hänelle syytä.

Disko piti kaikki miehet säälimättömästi työssä seuraavat kolme neljä päivää; kun ei voitu olla ulkona pyytämässä, pani hän heidät ruumaan ahtamaan laivan varastoja pienemmälle alalle, jotta saataisiin enemmän tilaa kalalle. Tiukkaan ahdettu kalakasa ulottui kajuutan väliseinästä kanssin lieden takana olevaan työntöoveen saakka, ja Disko näytti kuinka suurta taitoa kysyi lastin järjestäminen niin että kuunari sai parhaan syvällyksensä. Miehistö tuli tällä tavoin pysytetyksi virkeänä, kunnes heidän mielensä oli vapautunut painostuksesta; ja Pitkä Jack antoi kerran Harveyn maistaa köydenpäästä, koska, kuten hän sanoi, tämä kulki "murheellisena kuin sairas kissa asioista joita ei voinut auttaa." Harvey ajatteli paljon noina vaiteliaina päivinä; ja hän ilmaisi ajatuksensa Danille, ja Dan yhtyi hänen mielipiteisiinsä – aina siinä määrin, että he nyt pyysivät paistinpiirakoita sen sijaan että olisivat niitä salaa näpistelleet.

Mutta viikkoa myöhemmin he molemmat olivat vähällä kaataa kumoon "Hattie S: n" kevytmielisessä yrityksessään seivästää haita kepin nokkaan nidotulla vanhalla pistimellä. Tuo vihainen peto uiskenteli veneen sivuilla kerjäten pieniä kaloja, ja oli todella Luojan onni, että kaikki kolme selvisivät kahakasta hengissä.

Ja kun oli aikansa oltu sokkosilla sumussa, tuli vihdoinkin aamu, jolloin Disko huusi kannelta alas kanssiin: "Joutukaa, pojat! Olemme kaupungissa!"

VIII

Ei koskaan mene Harveyn mielestä se näky, joka avautui hänen eteensä sinä aamuna. Aurinko oli juuri erkautunut taivaanrannasta, jota he eivät olleet nähneet lähes viikkoon, ja sen matalat, punertavat säteet osuivat kolmen ankkuroidun kuunarilaivaston purjeisiin – laivastoista oli yksi pohjoisessa, yksi lännessä ja yksi etelässä. Siellä oli varmaankin lähes sata alusta, jokaista mahdollista tekotapaa ja rakennetta, ulompana erillään muista raakataklauksella varustettu ranskalainen, kaikki kumarrellen ja niiaillen toisilleen. Jokaisesta aluksesta oli veneitä lähdössä vesille kuin mehiläisiä pesästään; ja huutojen kajahtelu, köysien ja pylpyräin kalina ja airojen loiskina kantautui peninkulmittain yli vellovan vedenpinnan. Auringon kohotessa korkeammalle muuttuivat purjeet monen värisiksi – mustiksi, himmeänharmaiksi ja valkoisiksi, ja yhä uusia aluksia ilmestyi esiin etelän ilmalla häämöttävän sumun seasta.

Veneet kokoutuivat rypäisiin, erkanivat, muuttivat uuteen järjestykseen ja hajautuivat taaskin, mutta kaikki pyrkivät samaan suuntaan; ja miehet huutelivat, viheltelivät ja lauloivat, ja vedenpinta oli kirjavana aluksista heitetyistä roskista.

"Se on kaupunki", sanoi Harvey. "Disko oli oikeassa. Se on todellakin kaupunki."

"Olen nähnyt pienempiäkin", sanoi Disko. "Täällä on kaikkiaan tuhatkunta miestä. Ja tuolla on Neitsyt." Hän viittasi tyhjään paikkaan, missä vihertävällä vedenpinnalla ei ollut yhtään venettä.

"Täällä Ollaan" kaarratti pohjoisen laivueen liepeitse, Diskon huiskuttaessa kättään toiselle tuttavalle toisensa jälkeen, ja sitten se ankkuroi yhtä sulavasti kuin kilpapurjehdus-alus purjehduskauden päättyessä. Matalikko-alukset sivuuttavat äänettöminä taidokkaasti suoritetun liikkeen, mutta poropeukalo saa osakseen ivahuutoja pitkin koko linjaa.

"Juuri parhaaseen aikaan täkykalalle", huudettiin "Mary Chiltonista".

"Onko suola kohta kosteana?" kysyttiin "King Philipistä".

"Hei, Tom Platt! Tuletko illalliselle tänään?" sanottiin "Henry Clay'stä"; ja siihen tapaan kysymykset ja vastaukset risteilivät aluksesta toiseen. Miehet olivat tavanneet toisiaan jo aikaisemmin, liikkuessaan pyyntiveneillä sumussa, eikä mikään paikka ole niin otollinen juorujen kulkemiselle kuin matalikkolaivasto. Heillä tuntui kaikilla olevan tietona Harveyn pelastuminen, ja he kysyivät oliko hän jo suolansa arvoinen. Nuoret pojat kompailivat Danin kanssa, jolla myös oli sukkela kieli ja joka kyseli heidän vointiaan käyttäen heidän kaupunkilaisliikanimiään, joista tiesi heidän vähimmän pitävän. Manuelin kanssa lavertelivat hänen maanmiehensä omalla kielellään, ja vähäpuheisen kokinkin nähtiin ratsastavan halkaisijapuomilla huutelemassa gaelinkielellä tuttavalleen, joka oli yhtä musta kuin hän itsekin. Kun he olivat varustaneet poijulla ankkuriköytensä – Neitsyen seutu on kauttaaltaan kallioista pohjaa, ja huolettomuus merkitsee ankkuriköyden poikkihankautumisen ja ajelulle joutumisen vaaraa – kun he siis olivat varustaneet poijulla ankkuriköytensä, lähtivät heidänkin veneensä liikkeelle liittyäkseen noin peninkulman päässä ankkurissa olevaan veneparveen. Kuunarit keinuivat ja nuokkuivat turvallisen välimatkan päässä kuin lapsukaisiaan vartioivat ankkaemot, ja veneet käyttäytyivät kuin vallattomat ankanpoikaset.

Kun he sekaantuivat hälisevään parveen, missä veneet kolahtelivat toisiinsa, Harveyn korvat kihisivät hänen soututapaansa kohdistuvista huomautuksista. Hänen ympärillään sateli sanoja kaikilla Labradorin ja Long Islandin välillä tavattavilla kielimurteilla, portugalin kieltä, napolilaismurretta, lingua francaa, ranskaa ja gaelinkieltä myöten, laulujen ja hoilauksien ja uusien voimasanojen säestäminä, ja hän tuntui olevan niitten kaikkien maalitauluna. Ensi kertaa eläessään hän tunsi itseään ujostuttavan – ehkä hänen kuunarin miehistön pienessä piirissä viettämänsä pitkä aika oli siihen syynä – kun hän näki nuo monet kymmenet hurjat kasvot, jotka nousivat ja laskivat pienen keinuvan aluksen mukana. Laakea, henkäillen kohoileva maininki, noin kolmesataa syltää laaksosta laelle, kohotti aika-ajoin rauhallisesti hartioilleen eriväristen veneitten ketjun. Ne kuvastuivat tuokion omituisena reunuskuvasarjana taivaan rajaviivaa vasten, niissä olevien miehien viittoessa ja huhuillessa. Seuraavassa silmänräpäyksessä nuo avonaiset suut, huitovat käsivarret ja paljaat rinnat taas hävisivät, jonka jälkeen toisen mainingin tullessa kohosi ylös aivan erinäköinen ihmiskuva-sarja, muistuttaen paperikuvia lasten leikkinäyttämöllä. Harvey katseli ihmeissään. "Ole varuillasi!" sanoi Dan heiluttaen lippoa. "Kun minä käsken sinun lipota, niin lippoa. Täkykalat saattavat parveilla milloin hyvänsä tästä puolin. Minne laskemme, Tom Platt?"

Työnnellen, puskien ja hinaten, tervehtien vanhoja ystäviä yhtäällä ja varottaen vanhoja vihamiehiä toisaalla ohjasi eskaaderinpäällikkö Tom Platt pienen laivastonsa kunnialla yleisen tungoksen alapuolelle, ja heti alkoi kolme tai neljä miestä hinata ylös ankkureitaan aikoen siirtyä heidän alapuolelleen. Mutta silloin remahti valtava naurunrähäkkä, kun eräs vene syöksähti paikaltaan tavattomalla vauhdilla, siinä olevan miehen kiskoessa hurjasti ankkuriköydestä.

"Päästä köysi löysälle!" huusi parikymmentä ääntä. "Anna sen pudistaa se irti."

"Mitä se on?" kysyi Harvey veneen viilettäessä etelää kohti. "Eikö se ole ankkurissa, mitä?"

"Ankkurissa – kyllä, mutta sen pohjataklaus on vähän epävakainen", sanoi Dan nauraen. "Valas on sekaantunut siihen… Lippoa, Harve! Nyt ne tulevat!"

Vedenpinta heidän ympärillään sumeni ja tummeni ja kähertyi sitten tiheäksi hopeavälkkeisten pikku kalojen kuuroksi, ja noin puolensadan sylen laajuisella alalla alkoivat turskat hyppiä kuin lohet keväällä; turskien takaa näkyi taasen kolme tai neljä leveää harmaanmustaa selkää, jotka poreita synnyttäen halkoivat vettä.

Silloin joka mies huusi ja koetti hinata ylös ankkuriaan päästäkseen parveen käsiksi, sekotti naapurinsa siiman, purki sydäntään häiritsijöilleen, ammensi vimmatusti lipollaan ja kirkui varotuksia ja neuvoja tovereilleen, vedenpinnan sihistessä kuin vasta-avattu soodavesipullo ja turskien, miesten ja valaitten hyökätessä yksin tuumin onnettomien täkykalojen kimppuun. Harvey oli vähällä horjahtaa yli laidan Danin lipon varren kolhauksesta. Mutta kaiken tämän metelinkin keskellä hän huomasi ja painoi muistiinsa valaan häijyn, päättäväisen, sirkuselefanttia jollakin tavoin muistuttavan pienen silmän katseen, sen kiitäessä melkein vedenpinnan tasalla ja, kuten hän väitti, vilkuttaessa hänelle silmää. Kolmen veneen ankkuriköydet joutuivat näiden häikäilemättömien aavanmeren ajometsästäjien sotkettaviksi, ja ne saivat kulkea näitten hevostensa vetäminä puoli peninkulmaa ennenkuin nämä pudistivat köyden irralleen.

Sitten pikkukalain parvi siirtyi pois, ja viiden minuutin kuluttua ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin painolyijyjen loiskahtelua veteen, turskien sätkintää ja nuijien muksahtelua miesten tainnuttaessa niitä. Se oli ihmeellistä pyyntiä. Harvey saattoi nähdä kuinka alhaalla vedessä välähtelevät turskat uivat verkalleen laumoissa, tarttuen koukkuihin yhtä vääjäämättä kuin uivatkin. Matalikkolaki kieltää jyrkästi käyttämästä useampaa kuin yhtä koukkua samassa siimassa silloin kun veneet ovat Neitsytmatalikolla tai Itäisillä särkillä; mutta niin liki toisiaan olivat veneet, että yksikoukkuisetkin siimat sekaantuivat, ja Harvey joutui ennen pitkää kiihkeään kiistaan lauhkean, parrakkaan newfoundlandilaisen kanssa toisella puolella ja kiljuvan portugalilaisen kanssa toisella.

Pahempaa kuin konsaan siimojen sekaantuminen, oli ankkuriköysien sotkulle joutuminen veden alla. Kukin oli ankkuroinut mihin katsoi sopivaksi, ajelehtien ja soudellen kiinnekohtansa ympärillä. Kun kalat alkoivat syödä laimeammin, tahtoi jokainen nostaa ankkurinsa ja siirtyä paremmalle paikalle; mutta joka kolmas mies näki veneköytensä olevan tiukasti sekaannuksissa neljän tai viiden lähinnäolevan köyden kanssa. Toisen veneköyden katkaiseminen on kuvaamattoman törkeä rikos matalikoilla; kuitenkin sitä tehtiin, tekijän ilmi joutumatta, kolme tai neljä kertaa sinä päivänä. Tom Platt sai kiinni erään Mainen miehen itse teosta ja iski hänet airolla veneen laidan yli veteen, ja Manuel kohteli erästä omaa maanmiestään samalla tavalla. Mutta Harveyn ankkuriköysi katkaistiin ja samoin Pennin, ja heidän veneensä muutettiin apuveneiksi kuljettamaan kaloja kuunariin sitä mukaa kuin toiset veneet täyttyivät. Täkykalat parveilivat vielä toisen kerran illansuussa, jolloin hurja meteli uusiintui; ja hämärän tullen he soutivat kaikki laivalle perkatakseen karsinan laitaan kiinnitettyjen öljylamppujen valossa.

Kaloja oli suunnaton kasa, ja he nukkuivat kesken perkkaustaan. Seuraavana päivänä muutamat veneet pyydystivät Neitsytsärkän huipun kohdalla, ja Harvey, joka oli joukossa, katseli kuulakkaan veden läpi tuota yksinäistä kalliota, joka kohoaa kahdenkymmenen jalan päähän vedenpinnasta, niin että voi nähdä sen pinnalla kasvavat levätkin. Turskia oli siellä epälukuisin, liikehtien vakavan verkkaisesti nahkamaisten levälehvien yllä. Kun ne söivät, söivät ne kaikki yhtäaikaa, ja samalla tavalla ne lakkasivat. Puolenpäivän tienoissa oli joutilas aika, ja miehet alkoivat etsiä ajanvietettä. Dan huomasi ensimäiseksi "Pragin Toivon", joka juuri oli saapunut, ja kun sen veneet liittyivät toisten joukkoon, tervehdittiin niitä kysymyksellä; "Kuka on keljuin mies laivastossa?"

Kolmesataa ääntä vastasi raikkaasti: "Nick Bra-ady." Se kajahti kuin urkumessu.

"Kuka varasti lampunsydämet?" Tämä oli Danin avustus.

"Nick Bra-ady", veisattiin veneistä.

"Kuka keitti velliä suolatuista syöteistä?" Tämä oli joku tuntematon panettelija neljännespeninkulman päässä.

Taas sama raikas kuoro. Brady ei itse asiassa ollut mitenkään erityisemmin halpamainen, mutta hänellä oli sellainen maine, ja laivasto käytti sitä hyväkseen parhaansa mukaan. Sitten he keksivät erään Truron aluksen, joka kuusi vuotta aikaisemmin oli todistettu vikapääksi viisi- tai kuusikoukkuisen siiman käyttämiseen Itäisillä särkillä – "scrowger'iksi" he tuollaista kapinetta nimittivät. Mies oli luonnollisesti saanut nimekseen "Scrowger-Jim"; ja vaikka hän siitä pitäen oli piilotellut Georges-matalikoilla, tapasi hän kunniansa täällä odottamassa häntä täydessä loistossaan. He alkoivat julistaa sitä jonkinlaisessa sähikäiskuorossa: "Jim! Oo Jim! Jim! Oo Jim! Sssscrowger-Jim!" Tämä oli jokaisesta hauskaa. Ja kun muuan runollinen beverlyläinen lauloi "Carrie Pitmanin" ankkurista tekemänsä pilkkalaulun – hän oli muovaillut sitä koko päivän ja puhunut siitä jo viikkokausia – tunsi veneseurue itsensä kerrassaan onnelliseksi. Sitten heidän täyty kysyä samalta beverlyläiseltä, kuinka hänen papuvaransa riittivät, sillä runoilijoillekaan ei kaikki saa käydä mieltä myöten. Jokainen kuunari ja melkein joka mieskin tuli vuorostaan pilan esineeksi. Jos oli jossakin huolimaton tai siivoton kokki, niin veneseurue lauloi hänestä ja hänen ruuistaan. Jos jokin kuunari oli kelvottomaksi havaittu, sai laivasto kuulla sen juurta jaksain. Jos joku mies oli varastanut tupakkaa ruokakumppaniltaan, mainittiin hänet kokouksessa nimeltään. Diskon erehtymättömät arvostelut, Pitkän Jackin jo vuosia sitten myömä kuorma-alus, Danin mielitietty (voi Danin kiukkua silloin!), Pennin huono onni veneen-ankkurien suhteen, Saltersin mielipiteet lannotuskysymyksestä, Manuelin pienet harha-askeleet hyveen tieltä maissa ollessaan ja Harveyn naismainen airojen käsittely – kaikki tuotiin julki; ja kun sumu laskeutui heidän ympärilleen hopeanvalkoisina lakanoina taakse jääneen auringon hohteessa, kajahtelivat äänet ikäänkuin näkymätön tuomarijoukko olisi lausunut tuomioitaan.

Veneet liikuskelivat ja kalastivat ja jupakoivat, kunnes suurehko aallonvyöry kulki yli matalikon. Silloin veneet erkanivat kauemmaksi toisistaan, jotteivät murskaisi laitojaan, ja joku huusi että jos vyöryjä jatkuisi, niin Neitsyt puhkeisi. Muuan arkailematon galwaylainen veljenpoikineen väitti sitä perättömäksi, hinasi ylös ankkurinsa ja souti ihan kallion kohdalle. Monet äänet huusivat heitä tulemaan pois, toisten taasen yllyttäessä heitä pitkittämään. Kun sileälakiset vyöryt liukuivat etelää kohti, nostivat ne veneen korkealle ja yhä korkeammalle sumussa ja pudottivat sen sitten likaisen-väriseen, pyörteiseen, häränsilmäiseen aallonlaaksoon, missä se kieppui ankkurinsa ympäri jalan tai parin päässä piilossa olevasta kalliosta. Se oli leikkimistä kuoleman kanssa vain urheuttaan näyttääkseen, ja toiset veneet katselivat sitä painostavan äänettömyyden vallitessa, kunnes Pitkä Jack souti maanmiestensä taakse ja tyvenesti leikkasi poikki heidän ankkuriköytensä.

"Ettekö kuule sen kolahtelevan?" huusi hän. "Soutakaa henkenne edestä! Soutakaa!"

Miehet kiroilivat ja yrittivät väittää vastaan, kun vene ajautui irralleen; mutta seuraava vyöry pysähtyi hiukan, ikäänkuin ihminen mattoon kompastuessaan. Kuului syvä nyyhkytys ja vahveneva kohina, ja Neitsyt viskasi ylös muutamia kymmeniä neliösyltiä vaahtoavaa vettä, joka kuohui valkoisena, raivoavana ja kammottavana matalan pohjan yläpuolella. Silloin kaikkien veneitten miehet kovasti ylistivät Pitkää Jackia, ja galwaylaiset tukkivat suunsa.

"Eikö se ole komeaa?" sanoi Dan, pyörähdellen kuin hylkeenpoikanen kotikivellään. "Se puhkeaa tästä lähtien kerran joka puolen tunnin aikana, jolleivät vyöryt kovasti suurene. Mikä on sen säännöllinen aika, silloin kun se on toiminnassaan, Tom Platt?"

"Kerran joka viidestoista minuutti, täsmälleen. Harve, sinä olet nähnyt matalikkojen suurimman merkillisyyden; ja ilman Pitkää Jackia olisit saanut nähdä parin miehen lopun vielä lisäksi."

Iloista hälinää kuului siltä suunnalta, missä sumu oli tiheimpänä ja kuunarit soittivat kellojaan. Iso parkki pisti varovasti kuononsa esiin sumusta, ja irlantilaiset ottivat sen vastaan huudellen: "Tule tänne vain, kultaseni!"

"Onko se ranskalainen?" kysyi Harvey.

"Eikö sinulla ole silmiä? Sehän on baltimorelainen, joka kulkee pelossa ja vapistuksessa", sanoi Dan. "Nyt me hassutamme sitä niin että tikut lähtevät. Luulen että sen laivuri kohtaa ensi kerran kalastajalaivaston tällaisissa oloissa."

Se oli musta, eloisa kahdeksansadan tonnin alus. Sen isopurje oli sidottu lämsällä ja märssypurje lepatti epäröiden vähäisessä tuulenhengessä. Parkki on naisellisin kaikista meren tyttäristä, ja tämä kookas, empivä olento valkoiseksi ja kullanväriseksi maalattuine keulakuvineen muistutti ilmielävästi hämmentynyttä naista, joka hiukan kohottaa helmuksiaan mennäkseen rapakoisen kadun poikki häijyjen poikanaskalien ilkkuessa ympärillä. Aluksen tilanne olikin hyvin suuressa määrässä samanlainen. Se tiesi olevansa jossakin Neitsyen lähistöllä, oli kuullut sen kohinan ja kulki sen vuoksi varovasti kysellen tietään. Tässä on pieni osa siitä mitä se sai kuulla pieniltä keikkuvilta veneiltä: