Meren urhoja

"Neitsytkö? Mitä te puhutte? Tämähän on Le Have sunnuntai-aamuna.

Menkää kotiin ja nukkukaa päänne selväksi."

"Menkää kotiin ja sanokaa että mekin tulemme."

Kun parkin perä keinahtaen ja loiskahtaen painui aallonpohjaan, huusi puolikymmentä ääntä kuin yhdestä suusta: "Haaa – nyt se iskee kariin!"

"Tiukkaan ylös! Tiukkaan ylös henkenne tähden! Te olette juuri kohdalla nyt."

"Alas! Tarkkaan alas! Antakaa mennä täyttä päätä!"

"Kaikki miehet pumpuille!"

"Alas halkaisija, ja sauvokaa!"

Tällöin laivuri menetti malttinsa ja sanoi mitä hän ajatteli. Heti paikalla keskeyttivät miehet pyynnin vastatakseen hänelle, ja hän sai kuulla monta merkillistä seikkaa aluksestaan ja sen lähimmästä satamasta. He kysyivät häneltä oliko hän vakuutuksessa, ja mistä hän oli varastanut ankkurinsa, koska, he sanoivat, se kuului "Carrie Pitmanille"; he kutsuivat hänen alustaan mutaproomuksi ja syyttivät että hän penkoo pohjaliejua ja säikyttää kalat pois; he tarjoutuivat hinaamaan häntä ja lähettämään laskun hänen eukolleen; ja muuan uskalias nuorukainen pujahti melkein peräpeilin alle, läimäytti sitä kämmenellään ja kiljaisi: "Nous' ylös, Buck!"

Kokki tyhjensi tuhkapannun hänen päälleen, ja hän vastasi turskanpäillä. Parkin miehistö heitteli pieniä tulisia hiiliä keittiön-uunistaan, ja veneissä-olijat uhkasivat tulla laivaan ja panna siinä toimeen "typistyksiä". He olisivat viipymättä varottaneet, jos laiva olisi ollut todellisessa vaarassa, mutta kun he tiesivät sen turvallisesti sivuuttaneen Neitsyen, niin he käyttivät tilaisuutta parhaaksensa. Hauskuus meni pilalle, kun kari kuohui uudelleen puolen peninkulman päässä tuulen päällä, ja kiusattu parkki nosti kaiken mikä vain otti tuulta ja laski tiehensä; mutta venelaivue tunsi että kunnia oli jäänyt heille.

Koko seuraavan yön Neitsyt kohisi kumeasti, ja aamulla Harvey näki meren lainehtivan äreänä ja kuohupäisenä ja laivaston odottavan johtavaa merkinantoa häälyvin mastoin. Ei ainoatakaan venettä laskettu vesille ennenkuin kello kymmenen, jolloin Jerauldin veljekset "Päivän Silmästä" olematonta tyventymistä kuvitellen antoivat esimerkin. Minuutin kuluttua puolet veneistä olivat ulkona ja poukkuilivat kähärtyvillä vyöryillä, mutta Troop piti oman miehistönsä perkkuutyössä. Hän ei nähnyt mitään järkeä uhkayrityksissä; ja kun myrsky kiihtyi iltapuolella, saivat he tyytyväisyydekseen ottaa vastaan likomärkiä vieraita, jotka kiittivät kun pääsivät johonkaan suojaan ärjyvältä myrskyltä. Pojat seisoivat venetalojen luona lyhdyt kädessä, miehet valmiina hinaamaan, tähystellen merelle jonkun suuren hyökyaallon tulon varalta, joka saisi heidät heittämään kaiken muun ja pitämään kiinni epätoivon voimalla säilyttääkseen henkensä. Pimeästä kuului aina aika-ajoin huuto: "Vene! Vene!" He kiinnittivät nostotaljat, hinasivat kannelle läpimärän miehen ja puoliupoksissa olevan veneen; tätä he tekivät kunnes kuunarin kansi oli täynnään venepinoja ja kojut täynnä miehiä. Viisi kertaa Harvey ja Dan vahtivuorollaan syöksyivät puomiin köytetyn etumaston kahvelin kimppuun ja tarrautuivat käsin, jaloin ja hampain kiinni puihin ja köysiin ja lionneeseen purjevaatteeseen, kun suuri aalto täytti kannen. Muuan vene paiskautui säpäleiksi ja aallot viskasivat miehen pää edellä kannelle, niin että otsaan tuli ammottava haava; ja aamunkoitteessa, kun riehuvien aaltojen harjat kauttaaltaan hohtivat valkoisina, raahautui muuan mies kannelle sinertävänä, kauhun leima kasvoillaan ja taittunein käsivarsin, kysyen veljeään. Seitsemän ylimääräistä suuta oli aamiaisella: eräs ruotsalainen, eräs chathamilainen laivuri, eräs Mainen Hancockista oleva poika, muuan duxburyläinen ja kolme Provincetownin miestä.

Seuraavana päivänä oli yleinen lajittelu laivaston kesken, ja vaikka ei kukaan virkkanut mitään, söivät kaikki paremmalla ruokahalulla, kun alus toisensa jälkeen ilmotti täyden miehistön olevan laivalla. Ainoastaan pari portugalilaista ja muuan vanha mies Gloucesterista olivat hukkuneet, mutta monet olivat haavottuneet tai saaneet ruhjevammoja; ja kahdelta kuunarilta oli katkennut ankkuriköysi ja ne olivat ajautuneet eteläänpäin kolmen päivän purjehdusmatkan päähän. Eräällä ranskalaisella aluksella kuoli mies – se oli sama parkki, jonka kanssa "Täällä Ollaan" oli tehnyt tupakankauppaa. Alus lähti hiljaa liikkeelle eräänä kosteana, kelmeänä aamuna, siirtyi paikalle jossa oli syvää vettä, purjeitten riippuessa velttoina kaiken aikaa, ja Harvey näki hautaustoimituksen Diskon kiikarilla. Se oli yksinkertainen: pitkulainen käärö vain solautettiin yli laidan. Heillä ei näyttänyt olevan mitään juhlamenoja, mutta illalla aluksen maatessa ankkurissa Harvey kuuli tähtituikkeisen mustan veden yli heidän laulavan jotain, joka kuulosti virreltä. Se kulki hyvin verkkaiseen tahtiin näillä sanoilla:

 
"La brigantine (Jo pursi kääntyy qui va tourner ja keinahtaa, roule et s'incline se kohta kauas pour m'e trainer. mun kuljettaa. Oh, Vierge Marie, Oi Neitsyt Pyhä, pour moi priez Dieu! suo armosi! Adieu, patrie; Oi synnyinmaani, Quebec, adieu!" jää hyvästi!)
 

Tom Platt kävi laivalla, koska, kuten hän sanoi, vainaja oli hänen vapaamuurari-veljensä. Saatiin tietää että aalto oli pusertanut mies-paran taivuksiin kokkapuun tyveä vasten ja taittanut hänen selkänsä. Tieto levisi kuin kulovalkea, sillä laivan miehet pitivät vastoin yleistä tapaa huutokaupan vainajan kapineille – hänellä ei ollut ketään sukulaisia St. Malossa tai Miquelonissa – , ja kaikki tavarat oli levitetty kajuutan katolle, punaisesta, kudotusta lakista tuppipuukolla varustettuun nahkavyöhön asti. Dan ja Harvey olivat "Hattie S: llä" pyydystämässä kahdenkymmenen sylen vedessä ja he luonnollisesti soutivat parkille ollakseen mukana. Se oli pitkä soutumatka, ja he viipyivät perillä jonkunverran, millä aikaa Dan osti puukon, jossa oli omituisen muotoinen messinkipää. Kun he jälleen laskeutuivat veneeseensä ja alkoivat soutaa tihusateessa lotisevaa vedenpintaa pitkin, tulivat he ajatelleeksi että heille saattaisi koitua ikävyyksiä pyyntihomman laiminlyömisestä.

"Eipä liene haitaksi, jos vähän lämpenemmekin", sanoi Dan väristen öljytakissaan, ja he soutivat rivakasti suoraan keskelle valkoista sumua, joka, kuten tavallisesti, laskeutui heidän ylleen ilman edeltäkäyvää varotusta.

"Näillä tienoin on liian paljon merivirtoja, jotta voisi luottaa vaistoihinsa", sanoi Dan. "Heitä ankkuri veteen, Harve, niin kalastamme vähän, kunnes ilma selvenee. Pane suurin lyijysi painoksi. Kolmen naulan paino ei ole liikaa tällä vedellä. Katso kuinka vene on jo vetänyt köyden tiukalle."

Keulan alla kävi kerrassaan pieni pulina, kun joku matalikon säännötön merivirta piti venettä piukalla köyden päässä; mutta he eivät voineet nähdä veneen mittaakaan millekään suunnalle. Harvey käänsi takinkauluksensa ylös ja köykistyi kelansa ylitse uupuneen merenkyntäjän ilmein. Sumulla ei enää ollut mitään erittäin pelottavaa voimaa häneen nähden. He kalastivat jonkun aikaa äänettöminä ja huomasivat turskan syövän hyvästi. Sitten Dan veti puukon tupesta ja koetteli sen terää veneenlaitaan.

"Se on sievä", sanoi Harvey. "Miten sait sen niin halvalla?"

"No, heidän joutavien katolilaisten taikauskojensa takia", sanoi Dan, työnnellen veneenlaitaa kirkkaalla puukonkärjellä. "Heistä on vastenmielistä ottaa rautaista esinettä kuolleelta. Etkö nähnyt niitten Arichatin ranskalaisten vetäytyvän takaperin, kun minä tarjosin?"

"Mutta eihän huutokaupasta ostaminen ole samaa kuin kuolleelta ottaminen. Sehän on kauppaa."

"Me tiedämme sen kyllä, mutta taikauskoon eivät järkisyyt vaikuta. Tästäkin asiasta näkee kuinka edullista on asua edistyneessä maassa." Ja Dan alkoi viheltää:

 
"No, terve, Thatcher, kuinkas voit?
Jo näkyy tuolla Eastern Point.
Koht' ankkurimme heitämme
Cape Ann'in kohdalle!"
 

"Miksikä sitten se Eastportin mies ei tarjonnut? Hänhän osti saappaatkin. Eikö Maine ole edistynyt seutu?"

"Mainekö? Pyh! Maineläisillä ei ole edes niin paljon tietoa tai niin paljon rahaa, että maalauttaisivat talonsa. Minä olen nähnyt niitä. Se Eastportin mies kertoi minulle että tätä puukkoa oli käytetty – ranskalaiselta kapteenilta hän oli sen kuullut – käytetty jossain Ranskan rannikolla viime vuonna."

"Miestäkö lyöty sillä? Nakkaappa nuija tänne!" Harvey veti kalansa veneeseen, pani uuden syötin ja heitti koukun taas veteen.

"Tapettu mies! Kun minä kuulin sen, halutti minua tietysti kahta kovemmin ostaa se."

"Peijakas! Sitä minä en tiennyt", sanoi Harvey käännähtäen ympäri. "Minä annan siitä sinulle dollarin, kun – kun saan palkkani. Kuule, minä annan kaksi dollaria."

"Ihanko todella? Pidätkö siitä niin kovasti?" sanoi Dan punastuen. "Totta puhuakseni minä ostin sen oikeastaan sinua varten – lahjaksi; mutta minä en tahtonut ilmaista sitä ennenkuin näkisin mitä sinä siitä pitäisit. Se on sinun ja hyvästä sydämestä, Harve, koska kerran olemme venetoverit ja niin edespäin. Siinä on, ota!"

Hän ojensi sen Harveylle, vöineen kaikkineen.

"Mutta kuulehan, Dan, minä en ymmärrä – ".

"Ota pois. En minä sillä mitään tee. Minä haluan että sinä otat sen."

Kiusaus oli vastustamaton. "Dan, sinä olet valkoinen mies", sanoi Harvey. "Minä pidän sitä niin kauan kuin elän."

"Hauska kuulla", virkkoi Dan nauraen hyvillä mielin; ja rientäen muuttamaan puheenaihetta hän sanoi sitten: "Minusta näyttää kuin sinun siimasi olisi kiinni jossakin."

"Tarttunut pohjaan varmaankin", sanoi Harvey nykäistyään. Mutta ennenkuin hän ryhtyi vetämään siimaa ylös, kiinnitti hän vyön vyötäisilleen, kuullen mielihyvällä kuinka tupen kärki kalahti tuhtoon hänen takanaan. "Mer-killistä!" huusi hän. "Siinä on ihan sellainen tunne kuin se olisi mansikkapohjassa. Eikös tässä ole puhdas hietapohja, vai mitä?"

Dan kurottui hänen puolelleen ja nykäisi tutkistelevasti. "Kampela jurottaa tuolla tavoin, jos se on huonolla tuulella. Ei tässä ole mansikkapohjaa. Tempaise kerran tai pari. Kas, se antaa perään. On kai parasta hinata ylös ja katsoa varmemmin."

He vetivät yhdessä, kiinnittäen jokaisen siimalenkin hakoihin, ja salaperäinen paino kohosi hitaasti.

"Oop-hei!" huihkasi Dan, mutta huihkaus loppui molempien poikien päästämään kimakkaan kauhunkiljaisuun, sillä vedestä kohosi – kaksi päivää sitten haudatun ranskalaisen ruumis! Koukku oli tarttunut sen oikeaan kainalokuoppaan, ja se kellui pystyssä ja kamalan näköisenä, pää ja hartiat vedenpinnan yläpuolella. Käsivarret olivat sidotut kylkiin, ja – sillä ei ollut lainkaan kasvoja. Pojat tuupertuivat yhteen kasaan veneen pohjalle jääden siihen makaamaan, silläaikaa kun tuo kammotus kellui veneen sivulla tiukalle kiristyneen siiman kannattamana.

"Virta – virta on tuonut sen tänne!" sanoi Harvey värisevin huulin, hapuillen kädellään vyön soikea.

"Voi Herra Jumala!" voihki Dan. "Voi, Harve, joudu! Hän on tullut sitä noutamaan. Anna se hänelle. Ota se pois vyöltäsi."

"Minä en tahdo sitä pitää! En!" huusi Harvey. "Minä en löydä so-solkea."

"Joudu, Harve! Se on sinun siimassasi!" Harvey kohosi istualleen irrottaakseen vyötä, joutuen siten katsomaan kuolleen päätä, jonka vettävaluvain hiussuortuvain alla ei ollut kasvoja. "Se on kiinni vielä", kuiskasi hän Danille, joka kaivoi esiin taskuveitsensä ja katkaisi siiman, samalla kun Harvey viskasi vyön kauas veneen laidan yli. Ruumis vajosi mulskahtaen veden alle, ja Dan kohoutui varovaisesti polvilleen, valkoisempana kuin sumu.

"Se tuli sitä noutamaan. Se tuli sitä noutamaan. Olen ennen nähnyt ruumiin hinattavan ylös pitkässäsiimassa, enkä siitä paljon välittänyt, mutta tämä tuli varta vasten meidän luokse."

"Toivoisin – toivoisin etten olisi ottanut sitä veistä. Silloin se olisi tullut sinun siimaasi."

"Tuskinpa se olisi tehnyt erotusta. Me olemme kumpikin säikähtäneet itseltämme kymmenen vuoden kasvun. Ooh, Harve, näitkö sen päätä?"

"Näinkö? Minä en voi sitä unhottaa milloinkaan. Mutta kuule, Dan; ei suinkaan hän voinut tulla tahallaan. Virta se vain hänet toi."

"Virtako? Ei, kyllä hän tuli sitä noutamaan, Harve. Hehän upottivat hänet kuusi peninkulmaa etelään laivastosta, ja me olemme siitä vain kahden peninkulman päässä. Ja minä kuulin että he olivat panneet painoksi puolitoista syltää ankkurikettinkiä."

"Mitähän hän mahtoi tehdä tuolla veitsellä – siellä Ranskan rannikolla?"

"Jonkin katalan teon. Luulen että hänen täytyy viedä se mukanaan viimeiselle tuomiolle, ja siksi… Mitä sinä teet kaloille?"

"Heitän ne yli laidan", vastasi Harvey. "Mitä varten? Emmehän me niitä syö."

"Sama se sille on. Minun täytyi katsoa hänen kasvoihinsa silloin kun irrotin vyötä. Sinä voit pitää saaliisi, jos haluat. Minä en halua omaani."

Dan ei virkkanut mitään, vaan nakkeli hänkin kalansa takaisin veteen.

"Taitaa olla parasta pysyä varmemmalla puolella", mumisi hän vihdoin. "Antaisin kuukauden palkan, jos tuo sumu hälvenisi. Sumussa liikkuu kaikkea sellaista, mitä ei selvällä ilmalla näe – kyöpeleitä ja särkkäkummituksia ja sellaisia. Tuntuu minusta ikäänkuin vähän keventävältä, että se tuli sillä tavoin eikä kävellen. Se olisi voinut tulla kävellenkin."

"Älä, älä puhu, Dan! Me olemme ihan sen kohdalla vielä. Tahtoisinpa että olisin turvassa laivalla ja Salters-sedän löylyytettävänä."

"He alkavat pian kyllä kaivata meitä. Anna minulle torvi." Dan otti tinaisen merkinantotorven, mutta pysähtyi ennenkuin puhalsi.

"Puhalla pois", sanoi Harvey. "Minä en halua jäädä tänne koko yöksi."

"Kysymys on siitä, miten hän sen ottaa. Muuan etelänpuolen mies kertoi minulle kerran olleensa kuunarissa, jossa ei uskallettu kutsua veneitä torveen puhaltamalla, koska laivuri – ei se jonka kanssa hän oli, vaan joku kapteeni, joka oli kuljettanut sitä viisi vuotta aikaisemmin – oli hukuttanut pojan laivan sivulle juovuspäissään; ja aina sen jälkeen, kun veneitä kutsuttiin torvella, souti poikakin laivan sivulle ja huusi: 'Vene! Vene!' niinkuin toisetkin."

"Vene! Vene!" kuului kumea ääni sumusta. Pojat kyyristyivät jälleen säikähtyneinä, ja torvi putosi Danin kädestä.

"Älä huoli!" huudahti Harvey. "Sehän on kokki."

"Mikä minut panikin muistamaan tuota hupsua juttua", sanoi Dan.

"Tohtorihan se on, ihan selvästi."

"Dan, Danny! Ho-oi, Dan! Harve! Harvey! Hoooi! Haarveee!"

"Täällä ollaan", hoilasivat pojat yhteen ääneen. He kuulivat aironloisketta, mutta eivät nähneet mitään ennenkuin kokki kasvot kiiltävinä ja vettätippuen souti ihan heidän viereensä.

"Mitä on tapahtunut?" sanoi hän. "Te saatte selkäänne kotona."

"Sitä tarvitsemmekin. Sitä juuri kaipaammekin", sanoi Dan. "Mikä vain on kotoista, kelpaa kyllä meille. Meillä on ollut hiukan painostavaa seuraa." Ja kokin ojentaessa heille köyden kertoi Dan tapahtuman hänelle.

"Niin! Hän tuli noutamaan puukkoaan", oli kaikki mitä kokki sanoi kertomuksen loputtua.

Ei milloinkaan ollut pieni keinuva "Täällä Ollaan" näyttänyt niin suloisen kodikkaalta kuin nyt, kun kokki, joka oli syntynyt ja kasvanut sumujen keskellä, souti heidät sen luokse. Kajuutasta loisti lämmin valonhohde ja keulan puolesta tuoksahti miellyttävä ruuanhaju, ja tuntui ihan taivaallisen suloiselta kuulla Diskon sekä muitten ilmielävinä ja reippaina reilingin yli nojautuen ottavan heitä vastaan oikein ensiluokan selkäsaunan lupauksilla. Mutta kokki oli kaikessa mustuudessaan sotataidon mestari. Hän piti huolen siitä, ettei veneitä nostettu kannelle, ennenkuin hän jo oli esittänyt vaikuttavimmat kohdat poikien kertomuksesta ja selittänyt peräpeilin ympäri kiertäessään ja kolistellessaan, kuinka Harvey oli onnenkantaja, joka teki tyhjäksi kaikki mahdolliset turmion yritykset. Näin ollen tulivat pojat kannelle jonkinlaisina kunnioitusta herättävinä sankareina, ja kaikki tekivät heille kysymyksiä sen sijaan että olisivat löylyttäneet heitä häiriön ja turhan vaivan aiheuttamisesta. Pieni Penn piti kerrassaan puheen taikauskon järjettömyydestä, mutta yleinen mielipide oli häntä vastaan ja Pitkän Jackin puolella, joka kertoi mitä karmivimpia kummitusjuttuja melkein puoliyöhön saakka. Tämä vaikutti, ettei kukaan paitsi Salters ja Penn virkkanut mitään "pakanallisuudesta", kun kokki asetti sytytetyn kynttilän, jauhoista ja vedestä leivotun kakun ja hyppysellisen suolaa laudankappaleelle ja laski sen veteen laivan perästä rauhottaakseen ranskalaista, jos tämä vielä oli levoton. Dan sytytti kynttilän, koska hän oli ostanut vyön, ja kokki mumisi ja jupisi loihtuja niin kauan kuin sukeltelevaa liekkiä saattoi nähdä.

Mennessään alas kanssiin vahtivuoronsa päätyttyä virkahti Harvey Danille: "Kuinkas on edistyksen ja katolilaisen taikauskon laita?"

"Hm, enköhän minä ole yhtä edistynyt ja valistunut kuin joku muukin, mutta kun kuollut st. – malolainen laivamies tulee ja säikäyttää hengettömiksi kaksi poika-raukkaa kolmenkymmenen sentin puukon takia, niin silloin minä annan kokille valtuudet toimia puolestani. Minä epäilen muukalaisia, sekä eläviä että kuolleita."

Seuraavana aamuna olivat kaikki paitsi kokki jokseenkin häpeissään illallisista tempuista ja kävivät jatkamaan pitkiä työpäiviä herkeämättömällä tarmolla, puhutellen toisiaan äreästi.

"Täällä Ollaan" lastasi viimeisiä venelastejaan kilpaa "Parry Normanin" kanssa; ja niin tasaväkistä oli kilpailu, että toiset innostuivat ottamaan siihen osaa lyömällä vetoja, jossa panoksina oli tupakkaa. Joka kynsi ahersi pyynti- ja perkkuutyössä, kunnes nukahti paikoilleen – alotettiin ennen päivänkoittoa ja lopetettiin vasta sitten kun ei enää nähnyt työskennellä. Kokkikin pantiin hankoamaan ja Harvey vaihdettiin suolanantajaksi, Danin siirtyessä auttamaan perkkauksessa. Onneksi muuan "Parry Normanin" miehistä nyrjähdytti nilkkansa pudotessaan alas kanssin portailta, ja "Täällä Ollaan" pääsi siten etunenään. Harvey ei voinut käsittää miten ainoatakaan kalaa enää saataisiin mahtumaan kuunariin, mutta Disko ja Tom Platt ahtoivat ja ahtoivat ja pusersivat kalakasaa alemmaksi lankuilla, joitten päällä oli painolastista otettuja suuria kiviä, ja aina vain oli tilaa "vielä yhden päivän työlle". Disko ei sanonut heille milloin kaikki suola oli kosteana. Hän meni vain kajuutan perällä olevaan lasarettiin ja alkoi hilata ulos suurta isoapurjetta. Tämä tapahtui kello kymmenen aamulla. Puolenpäivän aikana oli pieni isonmaston purje otettu alas ja varsinainen isopurje ja huippupurje nostettu sen sijalle, ja veneitä souti kuunarin sivulle tuoden kirjeitä kotiin vietäväksi ja kadehtien heidän hyvää onneaan. Vihdoin puhdistettiin kannet, kohotettiin lippu – kuten ensimäiseksi matalikoilta palaamaan lähtevällä aluksella on oikeus tehdä – , nostettiin ankkuri ja lähdettiin liikkeelle. Disko sanoi haluavansa vähentää vaivaa niiltä, jotka eivät vielä olleet lähettäneet hänelle kirjeitään, ja tällä tekosyyllä ohjaili kuunariaan taitavasti toisten alusten välitse. Itse asiassa tämä oli hänen pieni riemukulkunsa, ja samoin kuin jo viitenä edellisenä vuotena peräkkäin, se osotti kuinka pystyvä merimies hän oli. Danin hanuri ja Tom Plattin viulu soittivat sen taikavoimaisen värsyn säveltä, jota ei pidä laulaa ennenkuin kaikki suola on kostutettu:

 
Hei! Hei! Hoi! Hoi! Tuokaa kirjeenne! Kastettu on suola, ja nyt ankkurin nostamme! Isopurje mastoon, jo paluun aika on, ja viistoista sataa sentneriä, niin, viistoista sataa sentneriä, toista sataa kukkura-sentneriä meillä saaliinamme on.
 

Viimeiset kirjeet putoilivat kannelle hiilipalan ympärille käärittyinä ja Gloucesterin miehet huutelivat terveisiä vaimoilleen ja naisväelleen ja isännilleen, silläaikaa kun "Täällä Ollaan" suoritti soiton säestämää kulkuaan laivaston läpi, keulapurjeitten lieputtaessa kuin ihmisen käsi jäähyväisiä viittoessaan.

Harvey tuli hyvin pian huomaamaan, että ankkuripurjeineen pyyntipaikasta toiseen kuljeksiva "Täällä Ollaan" ja täysin purjein lounasta kohti laskettava "Täällä Ollaan" olivat kaksi aivan eri alusta. Ruoriratas kiskoi ja tempoi "poikasen ilmallakin", hän saattoi tuntea kuinka ruumassa oleva lasti painollaan työnsi kuunarin hyökylaineitten halki, ja laivan sivulla kiitävien porejonojen katseleminen sai hänen silmänsä huikenemaan.

Disko piti heidät työssä purjeita hoidellessa; ja kun ne veltostuivat kuin kilpapurjehtijalla, oli Danin huolehdittava, isosta latvapurjeesta, joka oli käännettävä käsin joka kerta kun alus kävi tuulen yli. Väliaikoina he pumppusivat, sillä tiukkaan ahdetusta kalasta tihkui suolavettä, joka ei ole lastille hyväksi. Mutta kun ei ollut pyyntihommaa, oli Harveylla aikaa katsella merta toiselta näkökannalta. Matalarunkoinen kuunari oli tietysti mitä läheisimmissä suhteissa ympäristöönsä. Taivaanrantaa ei juuri näkynyt muulloin kuin sen ollessa vyöryaallon harjalla; ja tavallisesti se työntyi, pujottelehti ja soljui eteenpäin pitkin harmaita, harmaansinisiä tai mustia, vaahtoviirujen risteilemiä aallonlaaksoja, tai hivuutui hyväillen jonkun isomman vesikummun kuvetta myöten. Se näytti ikäänkuin sanovan: "Ethän tee minulle pahaa? Minä olen vain pikkuinen 'Täällä Ollaan'." Sitten se liukui pois nauraa hihittäen hiljaa itsekseen, kunnes jokin uusi este veti puoleensa sen huomion. Tylsinkään ihminen ei voi katsella tällaista tunti tunnilta kiinnittämättä siihen huomiotaan; ja Harvey, joka oli kaikkea muuta kuin tylsä, alkoi pian tajuta ja nautinnolla seurata aallonharjojen korutonta kuoroa niitten käpertyessä vaahtoreunaisiksi katkeamatonta repeämistä muistuttavalla äänellä, tuulten touhua niitten rientäessä poikki aavojen ilmojen ja paimentaessa purppuransinisiä pilvenlonkia, punaisen päivänkoiton loistokasta nousua, aamusumujen kääriytymistä ja poissiirtymistä valli vallin jälkeen yli valkoisten lakeuksien, keskipäivän suolaista, huikaisevaa päivänpaistetta, sateen kosteaa suutelua sen vihmoessa yli tuhansien aavojen, lakeiden neliöpeninkulmien, näköpiirin viileätä tummenemista päivän päättyessä ja kuunvaloisen meren miljoonia väreitä, kun halkaisijapuomi viittasi juhlallisesti alataivaan tähtiin ja Harvey meni alas pyytääkseen kokilta voitorttuja.

Mutta hauskinta oli silloin kun pojat pantiin yhdessä ruorirattaan ääreen, Tom Plattin ollessa äänen kuulumilla, ja kuunari lyyhisti suojanpuoleisen reilinkinsä alas hyrskivään vedenpintaan ja laittoi pienen omatekoisen sateenkaaren katkeamattomana kaartumaan vintturinsa yläpuolitse. Sitten puomien hangot vingahtivat mastoa vastaan, nuorat narahtivat ja purjeet alkoivat humista; ja liukuessa aallon syvennykseen se tuuskahti eteenpäin kuin silkkihameensa helmuksiin kompastuva nainen ja nousi ylös halkaisija puolitiehen märkänä, kurkistellen ja tähystellen Thatcher-saaren suurta kaksois-majakkaa.

He jättivät taakseen matalikkomeren kylmän harmauden, näkivät St. Lawrence-salmen kautta Quebec'iin matkalla olevat puutavaralaivat sekä Espanjasta ja Sisiliasta palaavat Jerseyn suolaprikit; osuivat Artimon-matalikon kohdalla ystävälliseen koillistuuleen, joka kiidätti heidät Sable Islandin itäisen majakan näkyville – näky, jota Disko ei pysähtynyt ihailemaan – ja seurasi heitä ohi Westernin ja Le Haven, Georgesin pohjoisreunamille saakka. Siinä he saapuivat syvemmälle vedelle ja antoivat aluksensa viilettää hilpeästi.

"Hattie vetää nuorasta", uskoi Dan Harveylle. "Hattie ja äiti. Ensi sunnuntaina saat palkata pojan viskaamaan vettä akkunoihin, jotta voisit nukkua. Sinä jäät kai meille siksi kunnes vanhempasi tulevat. Tiedätkö mikä on parasta päästäessä taas maalle?"

"Lämmin kylpy", sanoi Harvey. Hänen kulmakarvansa olivat aivan valkoisina kuivaneista pärskeistä.

"Se on kyllä hyvä, mutta yöpaita on vielä parempi. Olen nähnyt unta yöpaidoista siitä saakka kun nostimme isonpurjeen. Silloin kelpaa kyyhöttää. Äidillä on varmaankin odottamassa ihan uusi, pehmeäksi pesty. Me tulemme kotiin, Harve, kotiin! Sen tuntee ihan ilmasta. Me kuljemme nyt lämpimän aallon liepeen poikki, ja minä tunnen laakerimarjan hajua. Mahdammeko päästä perille illalliseksi. Käännä hiukan vasemmalle."

Purjeet lepattivat epäröiden ja painautuivat toiselle puolelle raskaassa ilmassa, meren levitessä sinisin, öljymäisin mainingein heidän ympärillään. Heidän toivotellessaan tuulta tuli vain sade lukemattomin ohuin, suorin raipoin, kuplien ja ropisten, ja sateen takana jyrähteli oikea elokuun ukkonen välkähtelevine salamoineen. Miehet makasivat kannella paljain jaloin ja käsivarsin, kertoen toisilleen mitä kukin tilaisi ensimäiseksi ateriakseen maalla; sillä maa oli nyt selvästi näkyvissä. Gloucesterilainen miekkakala-alus ajautui ohitse, ja sen kokkapuulla olevassa aitiomaisessa kojussa istuva mies heilutti harppuunaansa, paljas pää märkänä sateesta. "Kaikki hyvin!" hoilasi hän iloisesti, kuin olisi ollut pitämässä vartiota suurella höyrylaivalla. "Wouverman odottaa sinua, Disko. Mitä kuuluu laivastolle?"

Disko huusi hänelle vastauksen ja ajautui edelleen, rajun loppukesän myrskyn jymistessä yläpuolella ja salamain välkkyessä niemekkeiden kohdalla neljältä taholta yhtaikaa. Ne näyttivät Gloucesterin satamaa ympäröivän matalan kukkulakehän, Kymmenennaulansaaren, kalamakasiinit, talonkattojen murtoviivan ja jokaisen riu'un ja poijun vedenpinnalla häikäisevinä silmänräpäyskuvina, joita välähti kymmenkunta minuutissa, kun "Täällä Ollaan" liukui satamaan nousuveden kuljettamana ja vihellyspoiju vaikeroi ja huokaili sen takapuolella. Sitten myrsky vaimeni pitkiksi, erillisiksi, lieskamaisiksi sinisen valkoisiksi leimahduksiksi, jota seurasi kertautumaton, mörssäripatteria muistuttava jyrähdys, ja järkytetty ilma humisi tähdittyvän taivaan alla, pimeyden ja hiljaisuuden laskeutuessa sen ylle.

"Lippu, lippu", sanoi Disko äkkiä, viitaten ylöspäin.

"Mikä on?" sanoi Pitkä Jack.

"Otto! Puolimastoon. Rannalta voivat jo nähdä meidät."

"Olin kokonaan unhottanut. Eihän hänellä ole omaisia Gloucesterissa, vai kuinka?"

"Tyttö, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin tänä syksynä."

"Neitsyt olkoon hänelle armollinen!" sanoi Pitkä Jack ja laski pienen lipun puolimastoon Oton takia, joka oli huuhtoutunut yli laidan myrskyssä Le Havelia kolme kuukautta aikaisemmin.

Disko pyyhkäisi kosteuden silmästään ja ohjasi Wouvermanin telakkaa kohti, jaellen määräyksiään kuiskaten, kuunarin kaarratellessa ankkurissa olevien hinaaja-aluksien ympäri ja yövahtien huudellessa sille sysimustien laiturien päistä. Tuon pimeyden ja kulkueen salaperäisyyden ohella Harvey saattoi tuntea jälleen ympärillään maan, tuhansine uneen vaipuneine ihmisineen, mullan tuoksuessa tuoreelta sateen jälkeen ja vaihdeveturin röhkiessä tuttua röhkinäänsä jossakin ratapihalla; ja kaikki tämä sai hänen sydämensä sykkimään ja kurkun tuntumaan karhealta hänen seisoessaan keulapurjeen vieressä. He kuulivat ankkurivahdin kuorsaavan jollakin hinaaja-aluksella, työntyivät pimeään perukkaan, jonka kummallakin puolella tuikotti lyhty; joku heräsi murahtaen, viskasi heille köyden, ja he kiinnittivät aluksensa äänettömään laituriin, jota reunustivat lämmintä tyhjyyttä huokuvat, avarat, rautakattoiset vajat, ja jäivät siihen odottamaan hiiskumatta.

Silloin Harvey istui ruorirattaan viereen ja nyyhkytti, nyyhkytti kuin olisi sydämensä ollut särkymäisillään, ja eräs kookas nainen, joka oli istunut vaakalaivalla laiturin vieressä, laskeutui kuunariin ja suuteli Dania kerran poskelle; hän oli Danin äiti ja hän oli nähnyt kuunarin tulon salamain valossa. Hän ei kiinnittänyt huomiotaan Harveyhin ennenkuin tämä oli vähän tointunut ja Disko oli kertonut hänelle hänen tarinansa. Sitten he menivät Diskon kotiin yhdessä aamun kajastaessa; ja siihen saakka kun sähkösanomatoimisto avattiin ja Harvey saattoi sähköttää vanhemmilleen, oli hän ehkä yksinäisin poika koko Amerikassa. Mutta omituista oli se, etteivät Disko ja Dan näyttäneet lainkaan pitävän pahana sitä että hän itki.

Wouverman ei ollut halukas hyväksymään Diskon määräämää hintaa ennenkuin Disko oli antanut hänelle muutamia päiviä aikaa sen sulattamiseksi; Disko saattoi tehdä sen turvallisesti, sillä hän tiesi tulleensa ainakin viikkoa aikaisemmin kuin yksikään muu Gloucesterin aluksista; niin ollen saivat kaikki miehet kuljeksia kaduilla, ja Pitkä Jack pysäytti ahkeraan Rocky Neckin raitiovaunua, periaatteen vuoksi, hän sanoi, kunnes kuljettaja antoi hänen ajaa ilmaiseksi. Mutta Dan kuljeskeli pisamainen nenänsä pystyssä, äärettömän salaperäisenä ja hyvin kopeana kotiväelleen.

"Dan, minun täytyy ottaa sinut käsiini, jos sinä jatkat tähän tapaan", sanoi Troop totisena. "Sinä olet tämän viimeisen kotiintulon jälkeen ollut aivan liian nenäkäs."

"Minä ottaisin hänet käsiini heti, jos hän olisi minun poikani", sanoi Salters-setä äreästi. Hän ja Penn asuivat Troopilla.

"Ohoo!" sanoi Dan, kierrellen hanurineen takapihalla, valmiina hyppäämään aidan yli vihollisen lähestyessä. "Isä, sinä saat kernaasti pitää omat mielipiteesi, mutta muista että minä olen sinua varottanut. Sinun oma lihasi ja veresi on varottanut sinua! Ei ole minun syyni, jos sinä erehdyt, mutta minä aion olla saapuvilla katsomassa. Ja mitä sinuun tulee, Salters-setä, niin faaraon ylimmäinen juomanlaskija ei ole mitään sinun rinnallasi! Odota niin saat nähdä. Sinut kynnetään maahan niinkuin sinun oma siunattu apilasi; mutta minä – Dan Troop – minä kukoistan kuin viheriä laakeripuu, sentähden että minä en pitänyt niin itsepäisesti kiinni mielipiteistäni."

Disko poltteli tupakkaa täydessä maa-arvokkuudessaan, jaloissa koreat huopatohvelit. "Sinä alat tulla yhtä hulluksi kuin Harvey-rukka. Te tirskutte ja iskette silmää ja potkitte toisianne pöydän alitse, niin ettei enää ole rauhaa talossa", sanoi hän.

"Vielä vähemmän sitä on jonkun ajan perästä – joillakin ihmisillä", vastasi Dan. "Odotahan vain."

Dan ja Harvey ajoivat raitiovaunulla East Gloucesteriin, jossa he samosivat laakeripensaitten läpi majakalle ja panivat maata suurille punaisille mukulakiville ja nauroivat itsensä nälkäisiksi. Harvey oli näyttänyt Danille sähkösanoman, ja he lupasivat toisilleen olla hiiskumatta kunnes pommi räjähtäisi.

"Harveyn sukulaisetko?" sanoi Dan levollisin naamoin illallisen jälkeen. "Minä luulen että heistä ei ole paljon laitaa, muuten kai olisimme jo heistä jotain kuulleet. Hänen isänsä pitää jonkinlaista kauppaa Lännessä. Ehkä hän antaa sinulle viitisen dollaria, isä."

"Enkös minä sitä sanonut?" sanoi Salters. "Älä pyrski ruokiisi, Dan."