Alhambra

Prinsessa itse oli kumminkin levottoman ja murheellisen näköinen. Hänen kasvonsa vuorottain punastuivat ja kalpenivat, ja hänen silmänsä vilkkuivat levottoman ja tyytymättömän näköisinä rautalakkisiin ritarijoukkoihin. Torvien piti juuri taisteluksi kajahtaa, kun julistaja ilmoitti muukalaisen ritarin tulon ja Ahmed ratsasti kentälle. Teräksinen, kalliilla kivillä koristettu kypäri kohosi hänen käärelakistaan; hänen rautapaitansa oli kullalla tilkoitettu; hänen sapelinsa ja väkipuukkonsa olivat Fez'in työpajoista ja kimeltelivät kalliista hohtokivistä. Pyöreä kilpi rippui hänen olallaan, ja kädessä oli hänellä tuo taiottu keihäs. Hänen Arabialaisen oriinsa loimi oli komeasti viirusteltu ja laahasi maata pitkin, ja uljas eläin liikkui tanssien ja korskuen, ja hirnui ilosta, kun sai nähdä aseisilla oltavan. Prinssin uljas ja jalo ryhti viehätti kaikkein silmiä, ja kun hänen nimensä "Rakkauden pyhiinvaeltaja" julaistiin, alkoi yleinen liike ja levottomuus kaunottarissa parvilla.

Ahmedin tullessa ottelukentälle, tämä kumminkin suljettiin hänelle; hänelle vastattiin että vaan prinssit pääsivät kilpailemaan. Hän sanoi nimensä ja arvonsa. Sitä pahempi! hän oli Mahomettilainen eikä saanutkaan käydä keihäisleikkiin osalliseksi, jossa kristitty prinsessa oli palkintona.

Kilpailevat prinssit keräysivät hänen ympärilleen suurellisesti ja uhkaavasti liikehtien, ja yksi heistä, julkea eljeilleen ja Herkules ruumiinrakennukselleen, naurahteli ylenkatseellisesti hänen hoikalle ja nuorelliselle varrelleen, ja herjasi häntä hänen liikanimestään "Rakkauden pyhiinvaeltaja." Prinssi syttyi vihaan. Hän vaati kilpailijaansa taisteluun. He ratsastivat toistensa ympäri kerran, syöksähtivät yhteen, ja taiotun keihään ensimäisellä sysäyksellä heitettiin roteva pilkkaaja satulasta kenttään. Tähän olis prinssi Ahmed mielellään tyytynyt, mutta ah! hänellä oli noiduttu hevonen ja asu – hänen kerta taisteluun ryhdyttyään ei mikään voinut sitä hillitä. Arabialainen orit hyökkäsi tiheimpään tungokseen; keihäs paiskasi maahan jokaisen, joka teki vastarintaa; hiljainen prinssi temmattiin ottelukentälle, löi kumoon ylhäistä ja alhaista, aatelista ja aatelitonta, tyytymätönnä omiin, vastenmielisiin urotekoihinsa. Kuningas rajusi ja raivosi tästä vieraidensa ja alamaistensa häpeästä. Hän komensi esiin kaiken henkivartionsa – ne heitettiin ratsailta heti tultuansa. Kuningas riisui pukunsa päältään, sieppasi kilven ja keihään ja ratsasti esiin, säpsähyttääkseen muukalaista itse majesteetin läsnäololla. Ah! majesteetin kävi yhtä pahasti kuin rahvaan – orit ja keihäs eivät miestä katsoneetkaan, ja Ahmedin suureksi harmiksi hän vietiin täyttä laukkaa kuningasta kohti, ja silmänräpäyksessä keikahtivat kuninkaalliset sääret ilmaan ja kruunu vierähti multaan.

Juuri tällä hetkellä oli aurinko puolenpäivän korkeudessa; taikaus rupesi taas valtoihinsa, Arabialainen orit laukkasi kentän poikki, hyppäsi aidan yli, syöksähti Tajoon ja sen purskuviin aaltoihin, kantoi hengästyneen ja kauhistuneen prinssin luolaan ja rupesi taas entiseen asentoonsa, kuin kuvapatsaaksi, rautaisen pöydän vierelle. Prinssi astui oikein iloisena alas, ja laski aseet paikoilleen, odottamaan sallimuksen tulevaisia päätöksiä. Sitten istui hän luolaan ja mietti sitä tuskallista tilaa, johonka noiduttu orit ja asu oli hänet saattanut. El koskaan enää tainnut hän rohjeta näyttäytä Toledossa, tehtyään mokoman häpeän sen ritaristolle ja sen kuninkaalle noin törkeän loukkauksen. Ja ilmankin, mitä prinsessa ajattelisi noin raakamaisesta ja rajusta uroteosta? Huolissaan lähetti hän siivelliset sanansaattajansa tietoja hankkimaan. Papukaija meni kaikille yleisille paikoille ja kaikkiin kokouspaikkoihin kaupungissa, missä paljo väkeä liikkui, ja palasi kohta, koko joukko juoru-uutisia muassansa. Koko Toledon kaupunki oli häiriössä ja hämmästyksissä. Prinsessa oli pyörtynyt ja viety jälleen palatsiin; keihästely oli päättynyt huiskin haiskin; kaikki ihmiset puhuivat Mahomettilaisen ritarin äkillisestä ilmaumisesta, ihmeellisistä uroteoista ja kummallisesta katoamisesta. Muutamat sanoivat häntä Maurilaiseksi noidaksi; toiset luulivat häntä itse paholaiseksi, joka oli ruvennut ihmisen muotoon, jota vastoin toiset juttelivat satuja noidutuista sotijoista, joita oli piilossa vuorten rommakoissa, arvellen jonkun näistä äkisti syöksähtäneen salaisesta asunnostaan esiin. Kaikki olivat siinä yksimieliset, ettei mikään tavallinen kuolevainen voinut tehdä semmoisia ihmeitä ja heittää noin täydellisiä ja urhoollisia ritareita satulasta.

Pöllö lensi yöllä ulos, laukuili pimeän kaupungin päällä, ja istuskeli katoilla ja takkapiipuilla. Sitten ohjasi hän lentonsa kuninkaalliselle hovilinnalle, joka oli Toledon kallioisella kukkulalla, lentää räpisteli sen palttain ja kattoin ympärillä, kuunteli jokaisen halkeaman suulla ja kurkisteli suurilla mulkosilmillään jokaisesta akkunasta sisään, mistä valkea näkyi, niin että kaksi eli kolme hoviryökynää roikahti pyörryksiin. Vasta päivänkoiton alkaessa vuorten päällä pilkoittaa, palasi hän vakoilijalennoiltaan ja kertoi prinssille mitä oli nähnyt.

"Lennellessäni palatsin korkeimman tornin ympäri," sanoi hän, "näin minä akkunan kautta kauniin prinsessan. Hän makasi leposijallaan, naispalvelijoita ja lääkäriä ympärillä, mutta ei halunnut näiden palvelusta ja apua. Heidän jätettyään hänet yksinään, näin minä hänen ottavan kirjeen povestaan, suutelevan ja lukevan sitä, ja kuulin hänen isoon ääneen valittavan, josta, niin tietoviisas kuin olenkin, en saattanut olla suuresti liikkumatta."

Ahmedin hellä sydän täyttyi surulla näistä sanomista. "Ah, aivan todet olivat sanasi, viisas Eben Bonabben," huusi hän; "huolet, surut ja unettomat yöt ovat rakastavien osa. Allah varjelkoon prinsessaa sen onnettomasta vaikutuksesta jota ihmiset sanovat rakkaudeksi."

Toledosta edelleen tulleet sanomat vahvistivat pöllön kertomuksen. Kaupunki oli kokonansa levottomuuden ja häiriön vallassa. Prinsessa vietiin hovilinnan korkeimpaan torniin, jonka ovia mitä ankarimmasti vartioittiin. Sillä välin oli hivuttava sydäntauti häneen ruvennut, jonka syytä ei kukaan ihminen voinut keksiä; hän ei ottanut ruokaa ensinkään eikä kuunnellut jos häntä lohdutettiin. Taitavimmat lääkärit olivat turhaan käyttäneet kaikkia taidon välikappaleita, luultiin noituutta häntä vastaan käytetyn, ja kuningas antoi yleisen kuulutuksen, että joka osasi paluuttaa prinsessan terveyden, se oli saapa kalliimman hohtokiven kuninkaallisesta aartehistosta. Kun tarhapöllö, joka istui loukossaan ja torkkui, kuuli tästä kuulutuksesta puhuttavan, mulkoili hän suurilla silmillään ja oli salamielisemmän näköinen kuin koskaan ennen.

"Allah Akbar!" huusi hän, "onnellinen se mies, joka osaa panna tuon parannuksen toimeen, kun vaan tietäisi mikä hänen tulee valita kuninkaallisesta aartehistosta."

"Mitä tarkoitat, kunnian-arvoisin pöllö?" sanoi Ahmed.

"Kuuntele, oi prinssi, mitä olen kertova. Tiedä, että me pöllöt olemme oppinut ammattikunta ja hyvin halukkaat pimeihin ja pölyisiin tutkimuksiin. Viime yönä lennellessäni Toledon kupukattoin ja tornien vaiheilla, näin minä yhteiskunnan pöllöjä, jotka työskentelivät muinaisjäännösten tutkimisessa ja pitivät vähäisiä kokouksia isossa tornissa, jossa kuninkaallista aartehistoa talletetaan. Täällä selittivät he niiden vanhain hohtokivien, kulta- ja hopea-astiain muotoa, päällekirjoituksia ja merkkiä, jotka, erilaisia erinäisten aikain ja maiden aistin mukaan, ovat kerättyinä kuninkaallisessa rahastohuoneessa. Mutta erittäinkin he viipyivät muutamain pyhänjäännösten ja taikakaluin selittämisessä, jotka ovat olleet rahastohuoneessa aina Götiläisen Roderikin ajalta asti. Näissä oli santelipuusta tehty teräsvanteinen lipas, Itämaista tekolaatua ja salaisella päällekirjoituksella varustettu, jonka merkitystä ainoastaan harvat oppineet tunsivat. Tämä lipas ja siihen piirretty kirjoitus oli antanut tälle seuralle tekemistä useissa kokouksissa ja aihetta pitkiin ja vakaisiin väitöksiin. Tornissa juuri käydessäni istui siellä eräs vallan vanha pöllö, joka äskettäin oli tullut Egyptistä, kannella, tutki kirjoitusta ja näytti siitä todeksi, että lipas sisälsi sen silkkihuivin, jolla viisaan Salomon valtaistuin oli peitettynä, ja että epäilemättä sen olivat Toledoon vieneet ne Juutalaiset, jotka Jerusalemin hävityksen jälkeen sinne pakenivat."

Pöllön lopetettua muinaistieteisen puheensa, prinssi seisoi vähän aikaa syvissä ajatuksissa. "Minä olen," sanoi hän, "kuullut viisaan Eben Bonabbenin mainitsevan sen ihmeellisen taikakalun omaisuuksia, joka katosi Jerusalemin hävityksessä ja luultiin iäti menneeksi ihmiskunnalta. Epäilemättä se on lukittu salaisuus Toledon kristityille. Jos saan sen taikakalun haltuuni, niin onneni on valmis."

Päivällä sen jälkeen laski prinssi komean pukunsa syrjään ja pukeutui hyvin yksinkertaisesti, niinkuin erämaan Arabialainen. Hän maalasi kasvonsa keltaruskeaksi, eikä voinut kukaan tuntea häntä siksi loistavaksi sotijaksi, joka oli nostanut niin paljon kummastusta ja hämminkiä keihäispeleissä. Sauva kädessä, pussi kupeella ja vähäinen paimenpilli muassa, tuli hän Toledoon, meni kuninkaallisen hovilinnan portille ja ilmoitutti olevansa semmoinen joka tahtois ansaita prinsessan parantamisesta luvatun palkinnon. Vahdit tahtoivat lyöden ja pieksäin ajaa häntä pois. "Mitä Arabialainen mieronkiertäjä, mokoma kuta sinä olet, voisi toimittaa," he sanoivat, "asiassa, josta maan oppineimpain miesten täytyy tunnustaa tietämättömyytensä?" Mutta kuningas, joka oli kuullut tämän rähinän, käski laskea Arabialaisen sisään.

"Suurivaltaisin kuningas," sanoi Ahmed, "sinä näet edessäsi erämaan Arabialaisen, joka on elänyt enimmän osan aikaansa erämaan yksinäisimmissä tienoissa. Ne tienoot ovat, niinkuin jokainen tietää, pahain henkien pesäpaikkoja, jotka kiusaavat meitä, paimen-parkoja, yksinäisillä vaelluksillamme, menevät karjoihimme ja rääkkäävät niitä ja välistä panevat yksin kärsivällisen kameelinkin vimmaan; ja meillä on lauluja ja viisuja, jotka ovat kulkeneet polvesta polveen, ja joita me laulamme ja soitamme, noita pahoja henkiä karkoittaaksemme. Minä kuulun hyvillä luonnonlahjoilla siunattuun heimokuntaan ja minulla on tämä kyky täydessä voimassaan. Jos joku paha vaikutus sitä laatua on saattanut noituuksen tyttäreesi, niin panen pääni panttiin siitä, että pelastan hänet sen vallasta."

Kuningas, joka oli ymmärtäväinen mies ja tiesi ne ihmeelliset salaisuudet, joita Arabialaisilla oli, alkoi luottamuksesta, jolla prinssi puhui, toivoa. Hän vei hänet hetikohta useampain ovien kautta korkealle siihen torniin, jossa prinsessan kamari oli. Akkunat olivat eräälle käsipuilla varustetulle paltalle päin, josta näki Toledon ja sen ympäristöt. Niissä on kartiinit, sillä prinsessa makasi huoneessa kovin hivuttavan surun valloissa, eikä ottanut minkäänlaista lievennystä vastaan.

Prinssi istui paltalle ja soitti paimenhuilullaan muutamia hurjia Arabialaisia lauluja, jotka hän oli oppinut palvelijaltaan Granadan Generalifessä. Prinsessa pysyi yhä tunnottomuudessaan, ja läsnäolevat lääkärit puistelivat päätänsä epäilevästi ja ylenkatseellisesti naurahdellen. Jo viimein pani prinssi paimenhuilun pois ja lauloi mutkattomalla nuotilla ne värsyt, joissa hän prinsessalle kirjoittaessaan oli ilmoittanut rakkautensa.

Prinsessa tunsi sanat; äkillinen riemu lennähti hänen sydämeensä; hän nousi ylös ja kuunteli; kyyneliä nousi hänen silmiinsä ja vieri hänen kasvoillensa; hänen rintansa kohoili ankarasta mielenkuohusta. Mielellään olis hän käskettänyt laulajan sisälle, mutta neidollinen kainous pidätti hänet. Kuningas arvasi mitä hän halusi, ja Ahmed vietiin hänen käskystään prinsessan kamariin. Nämät toisiaan rakastavat olivat varovaisia: he vaihtoivat vaan silmäyksiä; mutta nämät puhuivat paremmin kuin tuhannet sanat. Ei milloinkaan ollut musiikin riemuvoitto täydellisempi. Ruusut palasivat prinsessan kalvettuneille kasvoille, verevyys hänen huulilleen ja heloittava kirkkaus hänen raukeihin silmiinsä.

Kaikki läsnäolevat lääkärit katsoivat toisiinsa hämmästyksellä. Kuningas katseli Arabialaista laulajaa ihmetellen ja hämmästellen. "Ihmeellinen nuorukainen," huudahti hän, "sinä tulet tästedes olemaan etevin lääkäri minun hovissani, ja muita lääkkeen-määräyksiä en aio käyttää, kuin sinun lauluasi. Ota nyt, täksi kerraksi, kalliin hohtokivi rahastohuoneestani."

"Oi kuningas," vastasi Ahmed; "en halaja kultaa enkä hopeaa, enkä kalliita kiviäkään. Rahastohuoneessasi on eräs pyhänjäännös, jonka ne Mahomettilaiset ovat perinnöksi jättäneet, jotka muinoin vallitsivat Toledossa – santelipuinen lipas, jossa on silkkihuivi; anna minulle se lipas, ja minä olen tyytyväinen."

Kaikki läsnäolevat hämmästyivät Ahmedin kohtuullisesta vaatimuksesta, ja vielä enemmin kun lipas tuotiin esiin ja silkkihuivi siitä otettiin. Se oli hienoa vihriätä silkkivaatetta ja täynnä Hebrealaisia ja Kaldealaisia puustaveja. Hovilääkärit katsoivat toisiinsa, nykäyttelivät hartioitaan, ja nauroivat uuden lääkärin yksinkertaisuudelle, joka tyytyi noin halpaan palkintoon.

"Tämä huivi," sanoi prinssi, "peitti ennen muinoin viisaan Salomon valtaistuinta, se ansaitsee että pannaan kaunottaren jalkain alle."

Näin puhein levitti hän sen paltalle turkkilaisen sohvan alle, joka oli prinsessan mukavuudeksi kannettu ulos; sitten istui hän prinsessan jalkain juurelle ja sanoi:

"Kuka voi vastusta sitä mitä Sallimuksen kirjaan on kirjoitettuna? Katso, tähtein selittäjäin ennustukset ovat toteen käyneet. Tiedä, oi kuningas, että tyttäresi ja minä kauan olemme rakastaneet toisiamme salaisesti. Näe minussa Rakkauden pyhiinvaeltaja."

Tuskin olivat nämät sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun huivi kohosi ilmaan ja vei prinssin ja prinsessan pois. Kuningas ja lääkärit katsella ammottivat heitä suu auki ja silmät seljällään, kunnes huivi oli kuin vähäinen pilkku erään pilvenhattaran valkoisella pohjalla ja sitten katosi taivaan sinilakeen.

Kuningas kutsui, vihaa vimmassa, rahavartijansa luoksensa.

"Kuinka," sanoi hän, "olet sinä antanut uskottoman ihmisen saada tuommoisen taikakalun?"

"Ah herra! me emme tunteneet sen omaisuuksia, emmekä myöskään osanneet lukea lippaan päällekirjoitusta. Jos se tosiaankin oli se huivi, joka on peittänyt viisaan Salomon valtaistuinta, niin siinä on taikavoima ja se voi siirtää omistajansa paikasta paikkaan ilman läpi."

Kuningas keräsi lukuisan sotajoukon ja samosi hetikohta Granadaan, pakolaisia takaa ajamaan. Hänen retkensä oli pitkä ja vaivaloinen. Hän teki leirinsä Vegalle ja lähetti sanansaattajan, vaatimaan tytärtä takaisin. Kuningas itse tuli kaiken hoviväkensä kanssa häntä kohtaamaan. Tämän kuninkaan tunsi hän juuri tuoksi laulajaksi, sillä Ahmed oli, isänsä kuoltua, tullut kuninkaaksi hänen jälkeensä, ja kaunis Aldegonda oli nyt hänen sulttaanittarensa.

Kristitty kuningas saatiin helposti leppymään, kun kuuli ettei hänen tytärtään pakoitettu luopumaan uskostaan; ei juuri sentähden että oli niin erinomaisen jumalinen, vaan uskonto on aina ylpeyden ja säädyllisyyden asia ruhtinaissa. Veristen tappeluiden sijasta seurasi nyt juhlapitoja ja huvituksia toista toisensa perään, jonka perästä kuningas palasi hyvin tyytyväisenä Toledoon, ja uusi parikunta hallitsi sitten yhtä viisaasti kuin onnellisesti Alhambrassa.

Vielä sopinee lisätä, että tarhapöllö ja papukaija olivat eri teitä seuranneet prinssiä Granadaan; edellinen matkusti öillä ja viipyi useissa hänen sukunsa maa-omaisuuksissa; jälkimäinen sitä vastoin vikuleerasi kaikissa seuroissa, joka kaupungissa ja linnassa, mitkä hänen tiellään olivat.

Ahmed palkitsi heille kiitollisesti heidän hänelle hänen vaelluksellaan tekemänsä hyvät teot. Hän nimitti pöllön ensimmäiseksi ministerikseen ja papukaijan seremonian-mestariksi. Liikanaista on lisätä, että valtakuntaa ei koskaan ole hallittu viisammasti, eikä seremonioita missään hovissa tarkemmin noudatettu.

Maurilaisen testamentti
Satu

Alhambran linnassa, vastapäätä kuninkaallista palatsia, on leveä avonainen esplanaatti, nimeltä la Plaza de los Algibes, eli Vesisäilöin tori; tämän nimen on se saanut siitä että sen alla on useampia näkymättömiä vesisäilöjä, jotka ovat aina Maurilaisten aikaisia. Yhdessä nurkassa on Maurilainen, kovaan kallioon hakattu, hämmästyttävän syvä kaivo, jonka vesi on kylmää kuin jää ja kirkasta kuin kristalli. Maurilaisten tekemiä kaivoja pitävät kaikki hyvin hyvinä, sillä yleisesti tunnettu on, mihin vaivaan he rupesivat saadakseen oikein puhtaita ja hyviä lähteitä ja kaivoja. Se, josta nyt puhumme, on mainio koko Granadassa, sentähden että veden kantajat, muutamilla isot vesiruukut olalla, toiset saviastioilla kuormattuja aaseja edellään häätäen, alinomaa kulkevat ylös ja alas noita jyrkkiä, varjoisia mäkiä Alhambraan, varhain aamusta, hiljaiseen yöhön.

Lähteitä ja kaivoja on, aina Pyhän raamatun ajoilta, aina kuvailtu kuumain ilman-alain juorupaikoiksi, ja tämän nyt puheena olevan luona on ikäänkuin alinomainen seura, pitkin Jumalan pitkää päivää, invaliiteja, vanhoja akkoja ja muuta uteliasta ja joutilasta väkeä linnasta, jotka istuvat kivipenkeillä kaivon päälle levitetyssä teltassa, jaarittelevat päivän tapauksista linnassa, kyselevät jokaiselta kaupungista tulevalta vedenkantajalta kaupungin uutisia ja tekevät pitkiä selityksiä kaikesta mitä kuulevat ja näkevät. Joka tunti päivällä nähdään täällä juoruakkain ja joutilaiden palvelustyttöin, saviruukku kädessä tahi pään päällä, kuuntelevan tämän kunnon seuran loppumatonta lorua.

Niiden vedenkantajain joukossa, jotka ennen vanhaan kävivät tällä kaivolla, oli muuan pieni, jäykkä, hartiokas ja länkisääri mies, nimeltä Pedro Gil, mutta jota lyhyyden vuoksi aina sanottiin Peregiliksi. Koska oli vedenkantaja, hän tietysti oli Gallego (Galicialainen). Luonto näkyy muodostaneen muutamia ihmissuvun rotuja, samoin kuin eläinkunnan, erilaisiin kinaustöihin. Ranskanmaalla ovat kaikki kengänsiivoitsijat Savoyalaisia, kaikki portinvahdit Schweitsiläisiä, ja pönkkähameiden ja tukkajauhon aikana Englannissa ei osannut kukaan muu, kuin pitkäsäärinen Irlantilainen, oikein kiikuttaa kantoistuinta. Samaten ovat Hispaniassakin veden- ja takankantajat kaikki pieniä, lujia miehiä Galiciasta. Ei kukaan ihminen sano: "hanki minulle kantaja," vaan: "kutsu tänne joku Gallego."

Palataksemme tältä poikkeukselta, niin oli Gallego Peregil aloittanut ammattinsa ainoastaan isolla saviruukulla, jota hän olallaan kantoi; vähitellen kohosi hän yhä ylemmä ja näki kykenevänsä ostamaan apulaisen vastaavaisesta eläinluokasta, nimittäin vahvan, pörhöisen aasin. Tämän pitkäkorvaisen ajutantin seljässä rippui molemmin puolin jonkunlaisissa vasuissa hänen vesiruukkunsa, viikunanlehdillä peitettyinä, suojaksi auringon hellettä vastaan. Koko Granadassa ei ollut vireämpää vedenkantajaa, eikä iloisempaakaan. Kadut kajahtelivat hänen iloista ääntänsä, kun hän vaelteli aasinsa jäljessä, laulellen tuota tavallista kesälaulua, joka kuullaan kaikissa Hispanian kaupungeissa: "Quien quiere agua – agua mas fria que la nieve"? "Kuka haluaa vettä Alhambran kaivosta, kylmää kuin jää ja kirkasta kuin kristalli"? Ojentaessaan lasillisen vettä jollekin ostajalleen, hän teki sen enimmiten jollain lystillisellä kokkapuheella, joka pani nauramaan; ja jos ostaja sattui olemaan joku kaunotar eli hymyilevä, kuoppaposkinen tyttö, hän aina teki sen narrinparisesti naurahdellen ja sanoen jonkun kohteliaan sievän sanan hänen kauneudestaan, joka oli vastustamaton. Näin oli Galicialainen Peregil tunnettu koko Granadassa mieheksi, joka oli kohteliaimpia, iloisimpia ja onnellisimpia ihmisiä koko paikkakunnassa. Mutta eipä aina ole äänekkäimmästi laulavalla ja leikillisimmällä kevein sydän. Vaikka näin hupaisa ja ulkonäöltään iloinen, ei kunnon Peregil ollut huolittansa ja murheittansa. Hänellä oli koko joukko ryysyisiä lapsia elätettävänä, jotka huusivat ja uikuttivat, niinkuin pojat pääskysen pesässä, ja jotka, joka ilta kun hän tuli kotiin, ympäröitsivät ja kiusasivat häntä huutamalla leipää ja ravintoa. Hänellä oli vaimokin, jonka piti olla hänen apunsa, mutta josta hänellä oli kaikkea muuta vaan ei apua. Vaimo oli ennen naimistaan ollut kylän etevin kaunotar ja tunnettu taidostaan tanssia Boleroa ja näpsyttää kastanjisia; hän piti vaimonakin entiset mielitekonsa, hurvitteli siivon Peregilin työllä ja hiellä ansaitut pennit koristeisin, ottipa usein hänen aasinsakin takavarikkoon, käydäkseen maalla lystäilemässä sunnuntaipäivinä, juhlapäivinä ja noina lukemattomina pyhäpäivinä, jotka Hispaniassa ovat useammat kuin viikon päivät. Kaiken tämän kukkuraksi hän oli siivoton ja maltiton, oivallinen laiskuttelija, mutta erittäinkin kaikkein aimollisin juoruakka, joka ei huolinut lapsista, ei taloudesta etkä mistään, kun vaan sai juosta linttakengässä talosta taloon ja kannella kieliä naapureiden kesken.

Mutta hän, joka lauhentaa tuulen keritylle lampaalle, sovittaa avioliitonkin ikeen notkistuvan niskan mukaan. Peregil kantoi tätä kovaa osaa, että hänellä oli tämmöinen vaimo ja näin monta lasta, yhtä suurella kestäväisyydellä kuin hänen aasinsa kantoi vesiruukkuja; ja vaikka hän salaa monasti pudisti päätänsä, ei hän toki koskaan rohjennut panna maltittoman vaimonsa taloushyveitä kysymykseen.

Muutenkin hän rakasti lapsiansa, aivan niinkuin pöllö rakastaa poikiansa, koska näissä näkee oman kuvansa monistettuna ja ikuisennettuna; sillä hekin olivat kaikki vahvoja, länkäsäärisiä ja hartiokkaita. Myös oli siivo Peregilin paraita huvituksia se, että hän, saatuansa muutamia maravedejä säästetyksi, joskus lähti huvittelemaan ja otti koko sarjan mukaansa, muutamat käsivarsilleen, toiset hänen takinhelmassaan rippumaan ja taas toiset hänen kintereillään juoksemaan; antoi heidän juoksennella Vegan hedelmätarhoissa ja syöttää heille hedelmiä, sillä aikaa kun hänen vaimonsa tanssi fandangoa pyhäseuransa kanssa Darro-lakson Angosturoilla (lehtokujilla).

Oli myöhäinen kesä-yö, ja useimmat vedenkantajat olivat jo lopettaneet vaivaloisen työnsä. Päivä oli ollut tavattoman kuuma; yö oli yksi noita ihanoita kuutamo-öitä, jotka kutsuvat eteläisten ilman-alain asukkaita ottamaan, vihannassa kävelemällä, vahinkonsa päivän helteestä ja työttömyydestä jälleen, ja vielä kotvan keski-yönkin jälkeen nauttimaan tuota raitistuttavaa viileyttä. Vedenostajia oli sentähden vielä ulkona. Peregil, tämä pieni ymmärtäväinen, väsymätön perheen-isä, ajatteli pienokaisiaan. "Vielä yksi matkustus kaivolle," sanoi hän itsekseen, "ansaitsemaan pucheroa (putinkia) pienille kultanuppusilleni, sunnuntaiksi." Näin sanoen kiipesi hän miehuullisesti Alhambran jyrkkää mäkeä ylös, hyräili jotain laulua matkalla, sivaltaen aasiaan silloin tällöin aikalailla, joko laulua säistelläkseen, tahi eläintä kivoittaaksensa; sillä selkään annetaan Hispaniassa kaikille vetoeläimille, rehun sijasta.

Kaivolle tultuansa hän ei tavannut siellä yhtään ihmistä, paitse yhden yksinäisen muukalaisen Maurilaisessa puvussa, joka kuutamossa istui eräällä kivipenkillä. Peregil jäi alaksi seisomaan ja katseli häntä kummastellen, vähän peljätenkin, mutta Maurilainen viittasi häntä astumaan likemmä. "Minä olen heikko ja sairas," sanoi hän, "auta minua kaupunkiin pääsemään, niin maksan sinulle kahta vertaa enemmän koin minkä voisit ansaita, jos täytät nuot vesiruukkusi."

Siivon vedenkantajan sydän liikkui sääliväisyyteen muukalaisen rukouksesta. "Jumala varjelkoon minua," sanoi hän, "vaatimasta maksua eli palkkiota niin mitättömästä asiasta." Hän auttoi hetikohta Maurilaisen aasinsa selkään ja lähti verkasti Granadaan palaamaan, sillä tuo Maurilais-raukka oli niin heikko, että hänen täytyi pitää häntä kiini aasinsa seljässä, estääkseen häntä putoamasta.

Heidän kaupunkiin tultuansa kysyi vedenkantaja minne hänen piti viedä hänet. "Ah," sanoi Maurilainen heikolla äänellä, "ei ole minulla kotoa eikä kartanoa; minä olen muukalainen maassa. Salli minun täksi yöksi kallistaa pääni levolle sinun majassasi, niin minä kunniallisesti palkitsen sinut."

Siivo Peregil oli nyt täten odottamatta saanut uskottoman vieraan vaivoiksensa, mutta hän oli siksi inhimillinen ettei kieltänyt yömajaa mieheltä, joka oli noin surkeassa tilassa, ja niin vei hän Maurilaisen asuntoonsa. Lapset, jotka, niinkuin tavallisesti, olivat avosuin juosseet häntä kohtaamaan, kuultuaan aasin askeleet, juoksivat takaisin peljästyksissä, nähtyänsä käärylakkisen muukalaisen, ja lymysivät äitin taa. Tämä sitä vastoin meni pelkäämättä ulos, kuin kaakottava kana poikainsa edellä, mieron koiran lähetessä.

"Mikä uskoton veitikka se on," huusi hän, "jota sinä tuot kotiin näin myöhään, kääntääkses meihin inkvisitionin huomiota?"

"Malta, vaimoseni," vastasi Gallego, "tämä on sairas muukalais-raukka, ystävittä ja koditta; hennotko käskeä häntä pois, ja antaa hänen kadulle kuolla?"

Vaimon olis tehnyt mieli vielä väitellä; sillä vaikka hän asui viheliäisessä hökkelissä, oli hän kumminkin hyvin huolellinen perheen arvosta; mutta pieni vedenkantaja piti tällä kertaa varsin vakaisesti puoltansa, eikä näyttänyt ensinkään aikovan taivuttaa päätänsä ikeen alle. Hän autti Maurilais-paran astumaan ratsailta, ja levitti hänelle maton lampaannahalle lattialle, huoneen viileimmassä osassa; sillä muuta sänkyä hänellä köyhyytensä tähden ei ollut tarjota.

Ennen pitkää sai Maurilainen ankaroita puistutuksia, joihin vedenkantajan taito sairaanhoitajana ei auttanut mitään. Sairasraukan silmä osoitti hänen kiitollisuuttaan. Tuskain kerran helpottaessa, käski hän hänet luoksensa ja sanoi matalalla äänellä: "Pelkään että viimeinen hetkeni on tullut. Jos kuolen, niin testamenttaan sinulle tämän rasian, laupiutesi palkinnoksi." Näin sanoen, aukasi hän levättinsä, ja näytti vähäistä santelipuista rasiata, joka rippui vyötäisille punotussa nahkavyössä. "Jumala suokoon teidän," vastasi pieni siivo Galicialainen, "vielä elää monta vuotta ja nauttia tavaraanne, olkoon se mikä hyvänsä." Maurilainen puisteli päätänsä; hän laski kätensä rasialle ja aikoi sanoa siitä jotain enemmän, mutta hänen puistatuksensa tulivat yhä ankarammiksi, ja vähän ajan perästä sen jälkeen heitti hän henkensä.

Vedenkantajan vaimo tuli nyt kuin mieleltään pois. "Se tulee sinun tyhmästä, hyvästä sydämestäsi," sanoi hän, "joka aina saattaa sinut vastuksiin, tahtoessasi muita auttaa. Mihinkä joudumme, jos ruumis tavataan meidän huoneessamme? Me pannaan vankeuteen murhaajina, ja jos saamme henkemme pitää, niin Asianajajat ja Alguazilit hävittävät meidät."

Peregil-parka oli yhtä paljon huolissaan, ja miltei katunut hyvää tekoansa. Viimein pisti hänelle jotain päähän. "Ei ole vielä päivä," sanoi hän; "minä saatan kantaa ruumiin pois kaupungista ja haudata sen hietaan Xenilin rannalle. Ei kukaan ole nähnyt Maurilaisen tulevan huoneeseni eikä saa kukaan tietää mitään hänen kuolemastaan."

Tuumista toimiin. Hänen vaimonsa autti häntä; he käärivät onnettoman Mahomettilaisen lattianmattoon, jolle hän oli kuollut, panivat hänet poikkipäin aasin selkään, ja Peregil lähti astumaan virran rannalle.

Kovaksi onneksi asui vedenkantajaa vastapäätä eräs parran-ajaja, nimeltä Pedrillo Pedrugo; uteliain, kielevin koko tuossa juoru-ammatissa, aina valmis rakentamaan riitoja ja juonia, kissan naama, hoikkasäärinen, liukas ja luikerteleva konna. Mainio Sevillan parran-ajaja ei käynyt yli hänen tarkassa tiedossa maiden ihmisten oloista ja asioista, ja yhtä vähän kuin seula taisi hän mitään tykönään pitää. Sanottiinpa hänen nukkuvankin ainoastaan yksi silmä kerrallaan ummessa, ja pitävän toista korvaa aina peitosta poissa, taitaakseen nähdä ja kuulla mitä tapahtui. Se vaan on vissi, että hän tavallaan oli Granadan uutisten-onkijain oikea tietopussi, ja että hänen luonaan kävi enempi parran ja tukan ajattajia kuin kenenkään muun luona hänen ammatissaan.

Tämä häiläkkä parran-ajajakseen kuuli Peregilin tulevan kotiin tavattomalla ajalla yötä ja hänen vaimonsa ja lapsensa voivottavan. Hetikohta oli pää ulkona akkunasta, joka oli hänellä kurkistusreikänä, ja hän näki naapurinsa auttavan erästä miestä Maurilaisissa vaatteissa majaan sisälle. Tämä oli niin tavaton asia, että Pedrillo Pedrugo ei saanut vähintäkään unta sinä yönä silmiinsä. Joka viides minuutti oli hän reiällään kurkistamassa, tähysteli valkeanvaloa joka pilkoitti hänen naapurinsa oven raoista, ja näki Peregilin ennen päivänkoittoa lähtevän aasinsa kanssa matkaan, harvinainen kuorma sen seljässä.

Tähystelevä parran-ajaja tali hirmuisen levottomaksi; hän pisti vaatteet päällensä, puikahti hiljaa ulos, seurasi vedenkantajaa kaukaapitäin, kunnes näki hänen kaivavan kuopan Xenilin hietaiseen rantaan ja panevan siihen jotain kuolleen ihmisen näköistä.

Parran-ajaja riensi kotiinsa, häälyi puodissaan kuin elävä hopea, pannen kaikki paikat nurin narin, kunnes aurinko nousi. Nyt otti hän maljan kainaloonsa ja kiirehti jokapäiväisen parran-ajattajansa, Alkaldin (tuomarin) kotiin.

Alkaldi oli vastikään noussut ylös. Pedrillo Pedrugo asetti hänet tuolille, kääräsi pyyheliinan hänen kaulaansa, piti maljaa, jossa oli lämmintä vettä, hänen leukansa alla ja alkoi sormin pehmitellä partaa.

"Merkillisiä tapauksia!" sanoi Pedrugo, joka yhtä haavaa toimitti parran-ajajan ja uudiskauppiaan virkaa. "Lystisti kylässä eletään! Rosvoutta, murhaa ja hautausta, kaikki yhtenä yönä!"

"Mitä – mitä sanotte?" huudahti Alkaldi.

"Sanon vaan," vastasi parran-ajaja, hieroen Alkaldin leukaa saipuapalasella – sillä Hispanialainen parran-ajaja veisaa viisi harjasta – "sanon vaan että Galicialainen Peregil on rosvonut ja murhannut erään Maurilaisen Mahomettiläisen ja haudannut hänet, juuri tänä Jumalan yönä, Maldita sea la Noche – kirottu olkoon tämä yö."

"Mutta kuinka sen tiedätte?" kysyi Alkaldi.

"Malttakaa, Sennor, niin saatte kuulla kaikki," vastasi Pedrillo, kävi häntä nenään käsin ja pyyhkäsi partaveitsellä hänen leukaansa. Sitten kertoi hän kaikki mitä oli nähnyt, ja teki molemmat tehtävät yhtä haavaa: ajoi partaa, pesi leukaa ja pyyhki häntä likaisella käsiliinalla, samalla kun rosvosi, murhasi ja hautasi Mahomettilaista.

Nyt oli niin asia, että tämä Alkaldi oli väkivaltaisin ja samalla ahnain ja ilkein kansan-nylkijä koko Granadassa. Ei käy kuitenkaan kieltäminen että hän piti oikeutta suuressa arvossa, sillä hän möi sitä kullan-vaa'alla. Hän arvasi hetikohta että puheen-alainen asia koski murhaa ja rosvousta; epäilemättä oli runsas saalis saatu; kuinka oli tämä saatava lain oikeutettuihin käsiin? Sillä saada vaan rikoksentekijä kiini – se olis vaan saaliin saaminen hirsipuulle; mutta saada saalis käsiinsä – se olis tuomarin hyöty, ja tämä oli, hänen lujan uskonsa mukaan, oikeuden suuri tarkoitusperä. Näin ajatteli hän ja käsketti luoksensa uskollisimman Alguazilinsa (kaupungin palvelijan), erään päivettyneen konnan, nälistyneen näköisen, säätynsä tavan makaan vanhassa Hispanialaisessa puvussa, laajassa mustassa hatussa, jonka lierit olivat ylöskäännetyt, hienossa kaula-raajissa, pienoinen musta kaapu hartioilla, likaiset mustat alusvaatteet, jotka vielä enemmin ilmaisivat hänen laihaa pitkänroikeloa aluslaitostaan, ja kädessä kapea valkoinen sauva, hänen virka-arvonsa kammottava merkki. Tämmöinen oli tämä lain vainukoira vanhaa Hispanialaista rotua, jota hän usutti poloisen vedenkantajan jäljille, ja niin suuri oli tämän hoppuisuus ja niin tarkka hänen vainunsa, että oli Peregil-paran kintereillä, ennenkuin tämä oli vielä kotiinsa palannutkaan, ja saatti sekä hänet että hänen aasinsa oikeuden jakajan eteen.