Kitabı oxu: «Vaihdokas»

HENKILÖT

AUGUST LUMIALA, kauppias.

ANNA, hänen vaimonsa.

SILJA, heidän tyttärensä.

ORAS, Annan poika.

AAPO |

HANNES | Siljan vieraita.

AINA |

MARIA, lastenkodin pitäjä.

ORVOKKI, hänen kasvattinsa.

HAUKKA, hoitaja lastenkodissa.

SUSKA, eräs vaimo.

PALVELIJA.

Nuorisoa, poliiseja ja kulkureita.

Aika nykyinen, paikka maaseutukaupunki.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

Lastenkodin vierashuone, joka on samalla johtajattaren arkihuone ja hänen kasvattinsa asuinhuone. Perällä kaksi akkunaa ja niissä valkeat verhot. Akkunoiden välissä peili ja sen alla pieni pöytä. Vasemmalla seinällä, taka-alalla makuukomero verhojen takana, etualalla kaksipuoleiset ovet eteiseen. Oikealla seinällä on kaksikerroksinen kaappi vanhanaikaista tekoa ja ovi vasemmalle lastenkodin huoneisiin. Keskemmällä lattiaa, lähellä kaappia sohva ja sen edessä pöytä ynnä muutamia keveitä tuoleja sekä pari nojatuolia. Kokonaisuus on ehyt, huonekalut samaa vanhanaikaista tyyliä. Huoneessa vallitsee naisellinen järjestys ja kodikkaisuus. On ilta syyskesällä ja avonaisesta akkunasta näkyy koivu, joka kasvaa akkunan alla. Kuuluu kosken kohina.

MARIA (lastenkodin hoitaja ja omistaja. Hän on noin viidenkymmenen, tukka hiukan harmaa, käy kumarassa, on olennoltaan vaatimaton, valoisilla kasvoilla rauhallinen hymy. Hän liikkuu hitaasti ja puhuu harvakseen, aina hänellä on jotakin tointa taikka työtä käsillä. Hänellä on vaaleanharmaa yksinkertainen puku yllään, seisoo sohvapöydän edessä leikaten vaatteita).

Kuulehan, tyttöseni, sinä olet heittänyt työsi tuohon sohvan nurkkaan.

Ota ja kääri ne kauniisti kasaan ja pistä kaappiin.

ORVOKKI (Marian kasvatti, kahdeksantoista vanha, notkea tyttö, vilkas ja ärsyttävä, aina valmis vastaamaan. Hän seisoo peilin edessä laitellen käherrettyä tukkaansa ja sitoo siihen nauhaa. Kun se on tehty, kohentelee hän hamettaan ja nyppii sen pitsejä ja nauhoja. Hänen turhamaisuudessaan on lapsellista saamattomuutta ja hepsakkuutta, mutta voitolla on kuitenkin somuus ja viehkeys).

Heti kohta, täti! (Ottaa vaatekappaleen ja heittää sen käärittynä kaapin alaosaan.)

MARIA. Miksi olet noin koristellut uuden hameesi? Olisihan se ollut somempi ilman noita nauhoja ja pitsejä.

ORVOKKI. Se oli kuin nuoltu, niin sileä, ja minä olin siinä ihan lakea ja jörö, vallan niinkuin Haukka on uudessa hameessaan.

MARIA (katsoo vakavasti häneen heittäessään mittanauhaa kaulalleen ja kääriessään vaatekappaleita kasaan).

Lapsikulta, miksi sinä ihmisiä nimittelet? Hannalla on kyllä omat vikansa, kaikilla ihmisillä niitä on, mutta hän on uskollinen hoitaja. Ilman häntä en tosiaan jaksaisi pitää tätä kotia.

ORVOKKI. Täti tahtoo sanoa, etten minä kelpaa mihinkään.

MARIA. Sinä et vielä ole tahtonut mitään tehdä!

ORVOKKI. En minä ainakaan lapsia hoida! Ne, ne inhottavat minua ja siinä on aina orjana ja vankina ja niinkuin papukaija pitää aina matkia samoja sanoja ja samoja asioita!

MARIA. Olisit saanut lukeakin, vaan ethän sinä tahtonut.

ORVOKKI. Lukea! Osaan minä ilmankin elää ja rakastaa!

MARIA (katsoo häneen pitkään). Mitä sinä rakkaudesta tiedät?

ORVOKKI (kääntyy selin ja katselee kenkiensä kärkiä). Kyllähän siitä jo minun ijälläni tietää enemmän kuin täti…

MARIA (tulistuen). Sinä olet nenäkäs!

ORVOKKI (kääntyy kantapäillään). Minä vain tahdoin sanoa: vähä enemmän kuin täti luulee.

MARIA. No, sinä koettelet minun kärsivällisyyttäni liiaksikin. (Orvokki laittelee pukuansa peilin edessä.) Oletko sinä jonnekin menossa?

ORVOKKI. Minä – en, muuten vain koettelen uutta pukuani.

MARIA. Minun pitää mennä noutamaan rouva Lumialaa kävelylle. Hän sanoi olevansa hyvin huolissaan eräästä asiasta. Siitä meidän nyt pitäisi neuvotella. (Korjaa töitä kaappiin.) Anna parka on niin levoton.

ORVOKKI. Ah, kun olisikin niin rikas ja mahtava kuin rouva Lumiala. Saisi käydä silkissä ja sametissa, kulkea huvista huviin ja olla kaikkien kadehdittavana!

MARIA. Sekö sitten olisi onnea? Rouva Lumiala ei ole onnellinen. – Kuule, anna se hattu sieltä pöydältä. (Orvokki tuo hatun peilin alta pöydältä ja Maria kiinnittää sen päähänsä.)

ORVOKKI. Lumialalla kuuluu pidettävän tanssiaiset. Olisi hirveän lystiä päästä sinne.

MARIA. Eihän Siljalla ja sinulla ole ketään yhteistä tuttavaa.

ORVOKKI. Minä en ole kylliksi hieno, en, en, en! Sehän siinä olisikin niin juksia, kun saisi Heijassa tavata noiden hienojen kavaljeereja ja nolata heitä. Niin, täti, se olisi hauskaa Heijassa!

MARIA. Mikä on Heija?

ORVOKKI. Eikö täti sitäkään tiedä? Se on palokunnan talon tanssisali.

MARIA. Oletko sinäkin siellä käynyt?

ORVOKKI (ylimielisesti). Olen!

MARIA. Sinä et ole koskaan pyytänyt päästä, etkä puhunut minulle mitään.

ORVOKKI. Täti ei olisi kuitenkaan laskenut ja minun täytyi päästä.

Siellä on niin jumalattoman hauskaa ja siellä käy koko kaupungin nuoret – paitsi sellaiset lasimamsellit kuin Silja, joita hypitetään kotona.

He voisivat Heijassa särkyä. Minulle siellä ei ole mitään vaaraa.

MARIA (nyökkää). Vaara on meissä kussakin itsessämme. (Menee ovelle.)

Vaara on meissä kussakin itsessämme, jospa sinä sen käsittäisit!

Hyvästi, Orvokki! (Menee vasemmalta.)

ORVOKKI. Hyvästi, täti! (Hyräilee ja hypähtää väliin tanssiaskelin lattialla, pysähtyy ja sanoo ääneen:) Vaara on meissä kussakin itsessämme. Äss! (Yltyy äänekkäämmin hyräilemään. Akkunaan koputetaan. Orvokki juoksee sinne ja puhuu akkunasta:)

Kas, sinä juupelikos siellä? Aijaijai, pysy koivun alla, muuten ne hylyt tuolta sisältä näkevät sinut. Älä, älä nouse ylös, älä tule sisään, jos vielä joku tulisi tänne. Voi sinua, Jumalan luoma! Minä sysään sinut alas!

ORAS (on kahdenkymmenen vanha, tuskin mieheksi kehittynyt, tumma, tulinen nuorukainen, katsoo toisinaan alta kulmain. Hänellä on eloisat, kauniit kasvot ja niissä kuvastuu ristiriitainen luonne, jonka väkivaltaisia ja ehdottomia taipumuksia kasvatus ja elämä on hänessä huippuunsa kehittänyt. Hän ei punnitse tekojaan, on välitön ja arvaamaton, elää ja toimii hetkessä. – On hypännyt matalalle akkunalle istumaan ja pitelee pielestä ja ottaa kuvan taskustaan).

Tulin vain näyttämään tätä valokuvaani. Koetteles nyt voimiasi, tules tänne, västäräkki! Jaa, jaa, tule vaan! (Orvokki lähenee ja Oras sieppaa hänet äkkiä kiinni.)

Mikset sinä eilen illalla tullutkaan kosken rannalle? Siellä minä sain vilussa värjötellä ja odottaa turhaan. (Pistää kuvan taskuunsa.)

ORVOKKI (katselee pelokkaasti ympärilleen). Minä en uskaltanut. Maria täti oli kotona koko illan ja minun piti kirjoittaa kuukauden menot isoon kirjaan tädin muistiinpanoista.

ORAS. Olkoon se viimeinen kerta, kun minä sinua odottelen, sinä peevelin tyttö!

ORVOKKI (nauraa). Peevelin? En minä sen tyttö ole. Minä en ole kenenkään tyttö, en sinunkaan. (Riistää itsensä irti.)

ORAS (hyppää huoneeseen ja ottaa uudestaan kiinni). Suutele minua, kas pian, pian!

ORVOKKI (ovat tulleet etualalle). Rakastatko sinä minua?

ORAS. Älä kysele pötyä.

ORVOKKI. Onko rakkaus pötyä?

ORAS (ottaa Orvokin pään käsiinsä ja katsoo silmiin). Se on suutelemista ja silmiin katsomista.

ORVOKKI. Eipäs olekaan. Se on pitämistä, niin että unohtaa kaikki, koko maailman – ei välitä kenestäkään eikä huoli mistään paitsi siitä yhdestä ainoasta.

ORAS. Tulee rannalle eikä välitä kassakirjoista eikä pelkää Maria tätiä. Kas – nyt, västäräkki, olet kiikissä. Sano, milloin olet tässä huoneessa aivan yksin?

ORVOKKI. Päästä irti! Sinä puristat niin kauheasti ja katsot ahnaasti kuin susi. Minä melkein pelkään sinua! (Pääsee irti.)

ORAS. Vai pelkäät. Älä ole olevinasi. Olet juuri sellainen, jota pitää puristaa melkein kuoliaaksi!

ORVOKKI. Sano, rakastatko sinä minua oikein – oikealla tavalla?

ORAS (nauraa ja suutelee). Vieläkö sinä epäilet?

ORVOKKI (siirtyvät vähitellen sohvaan). Katsos, sinussa on sellainen pakottava voima. Tuntuu kuin aina vain ottaisit, et mitään anna. Sinä pitelet minua kuin aalto rantaa: suutelet ja sitten jätät. Ja kuitenkin minä tahtoisin antaa, antaa itseni kokonaan, ihan, ihan sielua myöten. Ja sinun pitäisi olla minun omani samalla tavalla. Silloin minä olisin onnellinen ja tekisin vaikka, vaikka – työtä! Nyt en viitsi.

ORAS. Kyllä siihen aina ehtii. Ei, Orvokki, nyt olemme vapaita ja nuoria, elämme ja rakastamme kuin linnut räystäällä. Sano, koska minä saan tulla tänne, koska olet aivan yksin?

ORVOKKI (kuiskaa). Yöllä. Minä nukun tässä huoneessa. (Peittää kasvonsa Oraan syliin.) Sinä et saa tulla tänne, se olisi niin kauheata.

Sellaista ei saa tehdä. Minua painaa nytkin kummallinen pelko ja kammo.

Ei, ei, minä rakastan sinua – en voi enää luopua sinusta!

(Syleilevät.) Kuule, vaara on meissä itsessämme!

ORAS (ylimielisesti). Sinähän puhut kuin sunnuntaikoulu! Vaikka olisi tuhat tulisinta vaaraa, niin sinut minä otan. Mitä pelkäisimme? Miksi et uskalla minua rakastaa? Oma on meillä ruumis, oma on meillä henki. Miksi rakkauden riemuja säästelis, kun tuli ruumiissa polttaa? Vaikka tähän tulisi maanalaiset voimat ja vielä kaikki maan päälliset mahdit, niin sinua minä syleilen. Elämäni maljan juon pohjaan saakka, kyllä se tyhjänäkin kuolemalle kelpaa!

ORVOKKI. Kuule, mennään Heijaan!

ORAS. Ja sitten minä saatan sinut kotiin.

ORVOKKI (vetää häntä kädestä). Tule katsomaan! Minulla on salaovi. (Menee Oraan kanssa verhon taa.) Tässä on vaatekomero ja siitä pääsee portaille saakka, otan vain kaksi lautaa seinästä irti. (Tulevat takaisin.) Kun panen laudat paikoilleen valeeseen, ei kukaan huomaa, vaikka käsin koettelisi.

ORAS. Se on peevelin sukkelaa. Kuka sinulle sellaista on opettanut?

ORVOKKI. Opettanut! Luuletko sinä minua niin tyhmäksi? Osaan minäkin elää ja olla vapaa.

ORAS. Voinko minä päästä ulkoa päin portaista sisään?

ORVOKKI (kuuntelee). Joku tulee. Voit kylläkin, sysää laudat hiljaa sisään päin.

ORAS (on ottanut taskustaan kuvan). Olen juuri ollut valokuvassa ja tulin oikeastaan näyttämään sinulle tätä. (Antaa kuvan Orvokille.) Minä tulen myöhemmin, kun kaikki nukkuvat – salaovesta!

ORVOKKI. Mene pian! (Työntää hänet verhojen taakse.)

HAUKKA (tulee samassa oikealta lamppu kädessä. Laskee sen pöydälle. Hän on hoitaja lastenkodissa, luiseva ja miesmäinen). Täällä oli joku, kuulin miehen äänen.

ORVOKKI. Silloin sinä kuulit oman äänesi.

HAUKKA (menee akkunaan ja katsoo ulos). Tuollahan se nyt menee. Kyllä kai sen koivet on rakkaus rasvannut. Näin vain hiukan kantapäitä nurkan takaa. (Orvokki seisoo häneen selin ja katselee kuvaa kätensä sisällä.) Mikä se on? Näytähän minulle. Anna tänne se!

ORVOKKI. Kas, kun en anna!

HAUKKA (tarttuu Orvokin käsivarteen). Minäpä otan sen!

ORVOKKI. Sinulla on hirveät kynnet. Ne sinä painat aina käsivarsiini. Älä tule lähelle! Piikkitynnyri ei tainnut olla pahempi. Pysy poissa, sinä haukka, haukka!

HAUKKA. Anna paperi, taikka otan!

ORVOKKI. Ota, ota, minulla on myöskin kynnet. (Kouristaa sormensa.) Katsos, noin pitkät, oikein lastenkotolaisen kynnet ja terävät kuin neulat. Tämä tyttö ei rasitakkaan niitä liiassa työssä. Tuleppas tänne vain, sinä et uskalla, sinä tunnet ne kynnet!

HAUKKA (tavoittaa kiinni). Anna paperi!

ORVOKKI. Ota, ota! (Pitää kuvaa selkänsä takana ja pistää hihansuusta sisään. Vetää kätensä nyrkissä Haukan eteen.) Tuossa on, ota, ota!

(On pistävinään jotakin suuhunsa ja puhuu kuin olisi suu täynnä. Haukka riipoo kädestä.)

Ota, ota salaisuus!

(Haukka likistää hänen poskiaan.)

Oo, senkin kuristaja, koskeppas vielä minuun! Ähä, etpäs saanut.

Salaisuus on minun vatsassani. Se kauhea salaisuus!

HAUKKA. Mitä salaisuuksia sinulla olisi, mokomalla lastenkotolaisella!

ORVOKKI. Mutta kun on. Se on niin ihanaa, kun on oma salaisuus, ettei siitä kukaan täällä tiedä.

HAUKKA. Tiedänhän minäkin sen.

ORVOKKI. Sinä kuotus, sinulle en koskaan kertoisi mitään.

HAUKKA. Entä Maria tädille?

ORVOKKI. Sinä et saa puhua tästä mitään Maria tädille. Ethän puhu? Hän on niin hyvä ja hurskas ja niin ymmärtämätön. Tätä asiaa hän ei käsitä rahtuistakaan. Taikka – mitä minun oikeastaan tarvitsee välittää kestään. (Pyörähtää kantapäillään ja lyö kätensä yhteen.) Minä olen minä, yksin, yksin, yksin! Teen mitä tahdon, menen minne halu vaatii, ei ole väliä kestään, ei aitaa missään. Minulla ei ole isää, ei äitiä, ei siskoa, ei veikkoa, ei mitään häntäjoukkoa! (Pyörii lattialla.) Minä en ole ketään varten eikä kukaan minua varten. Ja minä tahdon elää, pitää hauskaa, tanssia Heijassa – rakastaa… (Pysähtyy äkkiä ja katsoo Haukkaa, joka nauraa ilkkuen.)

HAUKKA. Sinut pitäisi köyttää kiinni rautatuoliin ja naulata tuoli lattiaan ja antaa vain kerran päivässä ruokaa.

ORVOKKI. Ja panna Haukka viereen piiska kädessä pakottamaan työhön.

(Nauraa.) Kuka uskoisi, että sinullakin on lapsi?

HAUKKA (uhkaavana). Ole vaiti!

ORVOKKI (haaveksien ja lapsellisesti). Jospa minullakin olisi äiti! Saisin kertoa hänelle kaikki. Minä olen lukenut niin kauniin kirjan sellaisesta tytöstä, jolla oli äiti. Ja se tyttö oli ihan samanlainen kuin minä.

HAUKKA. Mitähän kaunista sinussakin olisi?

ORVOKKI. Miksei olisi, jos minullakin olisi äiti, niinkuin siinä kirjassa. Se äiti rakasti tytärtään ja teki kovasti työtä, että se tyttö saisi käydä koulussa. Kerrankin se tyttö oli kutsuttu tanssiaisiin erään ylhäisen toverin luokse, ja äiti neuloi hänelle kauniin hameen. Se äiti katseli kadulta ihanaan, kirkkaaseen saliin, missä hänen tyttärensä tanssi, eikä yhtään välittänyt, vaikka oli kylmä ja pimeä ja ihmiset häntä töykkivät ja ihmettelivät, miksi hän siinä seisoi kuin lumottu. Tytär tuli, ja he menivät yhdessä kotiin. Äiti riisui hänet ja peitti lämpöisiin, silitti päätä ja kysyi: Oletko nyt onnellinen? Sellainen on äiti.

HAUKKA (on kääntynyt selin ja pyyhkii liikutettuna silmiään). Älä puhu äidistä täällä! Täällähän on vain kuolleiden äitien lapsia. Kuolleet ovat kateellisia. Etkös sinä pelkää kuolleita?

ORVOKKI. Mikä sinun on? Oikeinko sinä uskot, että… (katsoo arasti ympärilleen) että niiden kuolleiden äitien henget kävisivät täällä – lapsiansa katsomassa?

HAUKKA (salaperäisesti). Ne käyvät täällä, ihan varmaan. Kuule, kerran minä heräsin sikeästä unesta ja kuulin sanovan, ei sanoilla eikä äänellä, mutta minä kuulin sen kuitenkin: Nouse ylös! Minä nousin enkä laisinkaan pelännyt. Menin lasten makuusaliin ja näin heti, että isot tytöt olivat nukkuneet pikku Ässän sänkyyn ja se pikku raukka oli tukehtumaisillaan tyynyjen alla. Minulle on usein tapahtunut täntapaista. Ja minulla on sellainen tunto, etten uskalla lähteä pois tästä kodista, vaikka mielelläni tahtoisin.

ORVOKKI. Sinä pelkäät äitien henkiä. Voisivatko ne tehdä sinulle mitään?

HAUKKA. Kuka tietää. Minä olen niiden vallassa, ja ne pakottavat minua hoitamaan lapsiansa. Jos olen paha, tulevat yöllä unissa sanomaan. Ja tiedätkös, Orvokki?

ORVOKKI. No?

HAUKKA (istuu pöydän ääreen). Täällä ei ole kuollut yhtään ainoata lasta seitsemääntoista vuoteen. Ei ketään!

ORVOKKI. Henget eivät viitsi ottaa lapsia hoitaakseen.

HAUKKA, Neiti Maria sanoo, että kun hän rukoilee joka päivä, niin onnettomuus katoaa. Mutta minä tiedän kuinka asia on.

ORVOKKI. Ne henget

HAUKKA. Niin, äitien henget käyvät täällä. Minä en voi ottaa omaa tyttöäni tänne hoitaakseni. Ne henget ovat kateellisia. Minä en saa pitää omastani enempää kuin heidän lapsistaan, muuten ne…

(Tuuli on vähitellen alkanut viuhua ja sateen rapinaa kuuluu.)

ORVOKKI. Älä puhu! (Nousee.) Täällä on ilmankin kamalaa yöllä, kun koski kohisee ja lapset unissaan valittavat tuolla sisällä ja tuuli viuhuu ja tää vanha rakennus rutisee. Täällä huoneessa tuolitkin narisevat aivan kuin joku niihin raskaasti istuisi. Silloin minä kuvittelen, että joku tarttuu sängyn verhoon ja katsoo minuun…

HAUKKA. Viime yönä minä katselin koskelle päin. En ole oikein varma nukuinko minä vai olinko hereillä, mutta valkoisen haamun minä näin. Se liukui tuon akkunan alle ja nousi siitä sisään. (Osoittaa akkunaa ja nousee.)

ORVOKKI. Tuosta akkunasta… Se oli kaiketi sumua. Hui, kuinka sinä olet taikauskoinen! Uih!

(Ovikello soi ja Orvokki kiljahtaa ja juoksee pois oikealle. Haukka menee avaamaan. Anna ja Maria tulevat.)

MARIA (riisuu hattuaan ja ravistelee sitä). Huh, sade yllätti meidät. Anna, ole hyvä ja istu tänne sohvaan. Kuulehan, Hanna, oliko täällä vieraita?

HAUKKA. Kyllähän minä kuulin täältä ääntä, mutta Orvokki sanoi, ettei ketään ollut. En minä tiedä.

MARIA. Me näimme vain erään nuoren miehen tulevan meidän portaista.

Rouva Lumiala tunsi hänet. Kun saat Orvokin käsiisi, niin käske tänne.

(Haukka menee.) Minä tahdon tietää kävikö hän Orvokin luona. (Tuuli lakkaa vähitellen.)

ANNA (miellyttävä, pehmeäpiirteinen rouva, ijältään neljänkymmenen, hienosti puettu, ei aivan muodikkaasti. Hänen tukkansa kaartuu oikealle niinkuin Oraankin ja hiusrajassa ja otsassa on huomattava yhdennäköisyys. Hänen liikkeissään on jotakin epäröivää ja arastelevaa).

Koko hänen olentonsa muistuttaa nuoruudenystävääni, häntä, josta sinulle kerroin. Puhe ja käynti on niin selittämättömästi samaa.

MARIA. Sinä olet puhutellut häntä?

ANNA. Olen usein tehnyt kauppaa hänen kanssaan Kaarnalla. Minulla on omituinen aavistus – en pääse siitä eroon. Se on aina minun mielessäni. Minun täytyy saada puhua siitä!

MARIA. Tämä levottomuus on niin sinun tapaistasi. Sinulla on hyvä mies, herttainen tytär ja rikas, kaunis koti, ja kuitenkin olet aina onneton – jotakin vailla! Nyt on tuo vieras poika saanut mielesi kuohuksiin.

ANNA. Jospa sinä tietäisit…!

MARIA (on askaroinut huoneessa ja siirtänyt mattoa suoraksi ja löytää Orvokin pudottaman valokuvan lattialta).

Tiesinhän minä sen! Poika kävi taaskin täällä. Heillä on jotakin peliä keskenänsä. Orvokilla on ollut sellaista leippomista koko kesän. Turhia ovat kiellot ja varoitukset. Tässä on pojan kuva. (Katselee kuvaa ja sitten Annaa.) Ei, mutta kuulehan! Tämä on aivan sinun näköisesi. (Antaa kuvan Annalle.) Tule katsomaan peilissä itseäsi ja vertaa kuvaan.

ANNA (katselee kuvaa lumottuna ja menee peilille, vertailee). Luuletko kaikkien huomaavan, että hän on minun näköiseni?

MARIA. Melkein.

ANNA. Tämäkin vielä! Sinä et käsitä, et voi aavistaa, mitä tämä kaikki minulle merkitsee!

MARIA. Anna, sinä et voi vähääkään irtaantua omasta itsestäsi etkä ajatuksistasi. Katsele kaikkea kuin olisit irti niistä, silloin saat tasapainon.

ANNA. Sinä voit puhua noin, (tuskaisena) sillä sinulla ei ole takanasi mitään – paheksuttavaa – mitään rikollista!

MARIA. Mikä sinun on? En ole koskaan nähnyt sinua noin kummallisena.

Rikollista… miksi sinä käytät sellaista sanaa?

ANNA. Mitä sinä sanoisit, jos tuo poika olisi – taikka olisi voinut olla minun poikani.

MARIA. Minä olen aina aavistanut, että sinulla on salainen suru.

ANNA (istuu pöydän ääreen sohvaan). Jos se olisi vain suru! Suru on puhtaiden ja hyvien ihmisten tunne, minä en ole puhdas enkä hyvä. Voi, sinä et tiedä miltä tuntuu, kun syyn taakan alla vanhenee. Se entinen teko kasvaa, se aivan kuin juoksee perässäni ja tavoittaa kiinni. Minä torjun sitä pois ajatuksistani ja näyttelen viatonta ja hyvää ihmistä. Näyttää siltä kuin ei kukaan täällä aavistaisi minun hairahdustani.

MARIA. Minä en ymmärrä, onko sinulla ollut joku rakkaussuhde?

ANNA. On.

MARIA. Tietääkö miehesi siitä?

ANNA. Ei.

MARIA. Sinulla oli siis vakava syy salata se.

ANNA. Oli, oli. Minä en jaksa enää pitää sitä salassa. Kun näin tuon pojan Kaarnan kaupassa, sain heti sellaisen tuskan. Minun täytyy nähdä hänet uudestaan ja uudestaan ja minun täytyy saada puhua hänestä.

MARIA. Minä alan aavistaa. Sinä luulet, että hän olisi entisen rakastettusi poika.

ANNA. Minun poikani! (Maria hämmästyy ja kuuntelee jännityksellä.) Kuule, se syntyi kaukana täältä, toisella puolella Suomea, (kiivaammin) ja minä jätin sen eräälle vaimolle. Susiska eli Suska oli hänen nimensä.

MARIA. Tumma, pitkä, laiha nainen, käy aina mustiin puettuna, ontuu hiukan. Hän on oikeastaan kauhea ihminen.

ANNA. Sinä tunnet sen naisen?

MARIA. Kyllä minä sen ihmisen tunnen. Hän on hyvin kummallinen. Siitä on noin kymmenen vuotta, kun hän ensi kerran ilmestyi tänne, tuli luokseni ja pyysi kaunopuheisesti kahta lasta kotiini, toi paperit ja selitti, mistä lapset olivat. Äiti oli kuollut ja jättänyt hänelle pienokaiset. Ne olivat terveitä lapsia, muka! Samana iltana hän lähetti kaksi kuolevaa raukkaa, niin nääntynyttä ja kidutettua, että minut valtasi ruumiillinen tuska ja kauhu. Suska itse oli hävinnyt. Mutta hän joutui kiinni ja on kärsinyt rangaistuksensa.

ANNA. (Kysyy jännittyneenä.) Nääntyneitä ja kidutettuja! Kuolivatko ne lapset?

MARIA. Kuolivat.

ANNA. Minunkin poikani kuoli – kuoli Suskan kamarissa.

MARIA (jännittyneenä). Suskan kamarissa! Sinun poikasi! Luuletko sinä… tiedätkö sinä ehkä…!

ANNA. Voi, minä en tiedä mitään! Minä näin pienen ruumiin, niin laihan, niin laihan, sen luukkoset olivat kuin lankaan pujotetut. Se oli vain kahden viikon vanha. Minä olen tuskallisina öinä kysellyt itseltäni, kuinka lapsi kuoli. Minä en saa mitään varmuutta, mutta minulla on epäselvä tunne, ettei se ollut minun lapseni.

MARIA. Mikset kysynyt Suskalta?

ANNA (katsoo pelästyneenä Mariaan). Suskalta? Minä en tiedä, missä hän on, ja silloin ensin minä en uskaltanut, en voinut.

MARIA. Suska on nyt täällä, on päässyt vankilasta. Siellä hän on merkillisesti muuttunut. Minä olen antanut työtä hänelle. Hän neuloo liinaompelua erinomaisesti.

ANNA (hätääntyneenä). Onko hän täällä kaupungissa?

MARIA. Asuu täällä aivan lähellä.

ANNA. Hän voi puhua tästä kelle tahansa.

MARIA. Se ei ole Suskan tapaista. Hän tietää paljon ja pitää kaikki salassa. Kuule, Suska tietää varmaan, kuka tämä nuori mies on. Ajattele, jos hän olisi sinun poikasi!

ANNA. Näinhän minä ruumiin!

MARIA. Et ole kuitenkaan varma, oliko se oma poikasi.

ANNA. Minä en koskaan katsonut poikaani. Sanottiin, etten sitten enää voisi siitä luopua, ja minun täytyi!

MARIA. Tahtoisitko, että poikasi nyt eläisi?

ANNA. Hän voisi tulla tänne koska tahansa ja katsoa minuun ja kysyä – kysyä, miksi minä hänet jätin enkä pitänyt itse? Mieheni ja Siljakin näkisivät hänet ja minun pitäisi ilmaista kaikki!

MARIA. Tunnustus on välttämätön, vain sillä tavalla voit sovittaa ja saada rauhan.

ANNA. Jos olisin yksin, saisin heittää tämän naamarin. Nyt minä olen valehdellut kahdeksantoista vuotta miehelleni. Sinä et tunne Augustia. Hän näyttää niin tasaiselta. Kaikki ikäänkuin liukuu hänen ohitsensa kevyesti, aivan kuin ei hän mistään välittäisi. Mutta kun hän ojentaa kätensä ja tarttuu kiinni, pitää hän varmasti. Heti kun tulin hänet tuntemaan, tiesin olevani kiinni, olin tahdoton, näin kaikki hänen silmillään, elin hänen elämäänsä… En uskaltanut ajatellakaan vasta tapahtunutta onnettomuuttani. – Nyt on tunnustus mahdotonta. (Nousee.) Onhan Siljankin onni ja elämä vaarassa. Ajattele lapsi parkaa. Hänen pitäisi saada iloita elämästä nyt juuri, kun hänen nuoruutensa alkaa. Näetkös, minä en voi puhua!

MARIA. Entä poikasi? Tahdotko hyljätä hänet toisen kerran?

ANNA. Minä tahdon varmuutta.

MARIA. Suska yksin tietää ja hänen täytyy puhua. Sinä et voi itsesi etkä poikasi vuoksi olla kysymättä.

ANNA. Tee sinä mitä tahdot, minä en jaksa.

MARIA (menee ovelle, huutaa). Orvokki! Oletko siellä? Tulehan tänne hiukan! (Ottaa pöydältä valokuvan ja kun Orvokki tulee, näyttää hänelle sitä.) Kenen kuva tämä on?

ORVOKKI (hätkähtäen). Näkyy olevan herra Oraan.

MARIA. Mistä se on tänne tullut?

ORVOKKI (nakaten niskojaan). Mistä minä sen tietäisin?

TOINEN NÄYTÖS

Huone Lumialalla. Perällä on kaksi leveää ovea. Vasen ovi johtaa suoraan matalain portaiden kautta puutarhaan, johon on ripustettu puiden ja pensaiden oksille kirjavia paperilyhtyjä. Taustalla nähdään kirkas kosken pinta ja kosken yli käy korkea kaarisilta. Kaaret ovat hiukan kuperat ja niin leveät, että ihminen voi jalasta jalkaa astua niitä myöten ylös ja alas.

Oikeanpuoleinen ovi vie saliin ja siellä nähdään tanssivia pareja ja soittoa kuuluu. Tanssijat ovat melkein lapsi-ijässä olevaa nuorisoa. Ovien välissä seinällä on korkea peili. Oikealla seinällä on ovi etualalla. Keskellä lattiaa on pöytä ja sen ympärillä tuoleja. Pöydällä hedelmiä ja kukkia. Vasemmalla sohva ja pöytä. Siinä virvoitusjuomia. Huonetta valaisee kynttiläkruunu ja pari seinälamppua.

Rakennus on vanhaa tyyliä, viime vuosisadan keskivaiheilta, sisustus uusittua noudattaen alkuperäisyyttä. Tauluja ei ole, eikä muutenkaan yksilöllistä leimaa.

Nuoret tulevat salista.

SILJA (seitsentoistavuotias, vaalea, herttainen tyttö, hemmoteltu onnenlapsi). Tulkaa, tulkaa, hyvät ystävät! Huh, kuinka on kuuma! (Löyhyttelee viuhkalla.) Nyt maistuu hedelmät. Olkaa hyvät! (Antaa lautasia vierailleen.)

AAPO (eräs nuorukainen, Siljan vieraita). Kuulkaa, nyt olen saanut näytelmän ensi tanssiaisiimme.

AINA (Siljan ikäinen tyttö, myöskin vieraita). Sen hän on itse kirjoittanut. Mainiota, mainiota!

TYTÖT. Itse kirjoittanut kappaleen. (Taputtavat käsiään.)

AAPO. Aina panettelee minua. Luuletteko, (pyörittää sormeaan otsansa edessä) että pääni olisi mennyt hiukan pyörälle?

AINA. Niin mutta kun se ei ole painettu etkä sinä sano kuka sen on kirjoittanut. Vaikka samahan tuo on, kuka on ollut (pyörittää sormeaan otsansa edessä) näin. Se on hyvin hauska kappale. Siinä on eräs mainio kohta, jossa sankarittarella on syvä suru. Hän on ihan mustissa, kiireestä kantapäähän, ja pitkä huntu ulottuu maahan saakka ja pitkässä hameessa on pitkä laahustin, ja hän – halveksii elämää!

AAPO. Kuulkaa, Aina lupaa näytellä.

KAIKKI. Hyvä, hyvä!

HANNES (eräs vieraista pojista). No, silloinhan Aapo sopisi rakastajaksi.

KAIKKI. Mainiota, mainiota!

SILJA (on katsellut ovesta sillalle päin). Isä ajaa sillalla, tulee kotiin pankin kokouksesta. Kohta hevoset pysähtyvät isojen portaiden eteen. Minä olen voittanut vedon!

TYTÖT (akkunassa). Missä, missä on hevoset?

SILJA. Nyt kääntyvät sillalle. Isä ja minä olemme lyöneet vetoa. Jos isä nyt tulee pankinjohtajaksi, niin äiti ja minä pääsemme ulkomaille. (Anna ja Maria ovat tulleet oikealta Siljan puhuessa.)

ANNA. Sehän oli edeltäpäin päätetty asia. Tuskin siitä nyt mitään tulee.

SILJA. Kuinka sinä, äiti, niin sanot? Onhan passit jo kunnossa ja minun uusi matkapukuni tuli juuri tänään. Tiedänhän minä isän. Minäpä puhun isälle. Jos isä sanoo: ei! niin minä sanon: juuuu! Ja katson näin. (Katsoo veitikkamaisesti Mariaan.) Silloin isä nauraa ja suostuu.

ANNA. Isäsi nyt antaa sinulle vaikka silmän päästään.

SILJA. Isä on kaikkein paras isä koko maailmassa. Minä olen ylpeä isästäni!

MARIA. Isäsi on harvinaisen kyvykäs mies. Koko kaupunki on ylpeä hänestä. (Silittää Siljan päätä.) Livertele sinä vain isällesi. Hän tarvitsee päivänpaistetta ainaisessa työn paljoudessa.

SILJA. Minä menen noutamaan isää. (Juoksee oikealle, mutta samassa Lumiala tuleekin.) Vihdoinkin, isä, sinä olet kovin myöhäinen!

LUMIALA (noin neljänkymmenen, valpas, teräväkatseinen liikemies, tottunut esiintymään julkisesti kunnan luottamustoimissa ja rahamiehenä ollut paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja oppinut punnitsemaan ihmisarvoa). Hyvää iltaa! (Tervehtii Mariaa ja lähellä olevia. Palaa Marian luokse ja laskee kätensä Siljan hartioille puhuessaan.) Hyvää iltaa! No, se on oikein, että neitikin tulee nuorten joukkoon. Te kuulutte muuten niihin, jotka eivät koskaan vanhene.

MARIA. Vanhakin nuortuu tässä joukossa. Minäkin muistan kerran olleeni seitsentoistavuotias, niinkuin Silja nyt.

LUMIALA. No, Silja, miltä sinä näytät seitsentoista vanhana?

SILJA. Voitinko vedon? Minkä näköinen on pankinjohtaja?

LUMIALA. Voitit kuin voititkin. Senhän sinä veitikka tiesit jo edeltäpäin.

SILJA. Kuulitko, äiti, me matkustamme! (Juttelee vieraiden kanssa.)

MARIA. Aina vaan lisää työtä. Toivotan menestystä uudessa toimessanne!

(Soitto on alkanut salissa ja nuoret menneet tanssimaan.)

LUMIALA. Hieron juuri kauppoja, myyn vanhan liikkeeni, muutan kaikki rahaksi. Sen vuoksi suostuin kiinnittämään itseäni tähän pankinkonttorin johtoon.

MARIA. Parempaa vaalia eivät olisi voineet tehdä. Tehän tunnette varallisuussuhteet ja liike-elämän täällä perinpohjin ja osaatte pitää pankin puolta.

LUMIALA. Sehän se lienee tarkoituskin. Kun kukin pitää omaa puoltaan, niin silloinhan kaikkia puolletaan. Minä aion nyt pitää laiskuuteni puolta ja ruveta nauttimaan elämästä. Anna ja minä olemmekin aina vain raataneet. Ennenkuin tästä aivan uupumus tulee, pitää katsoa vähän ympärilleen kuinka muualla maailmassa eletään.

SILJA. Isä, sinä tulet äidin ja minun kanssani matkalle!

ANNA. Silja, vieraasi ovat liian kauan yksin.

SILJA (tanssii takaperoa saliin). Se on isän syy, herra pankinjohtajan syy. Isä, isä, tule sinäkin katsomaan kuinka me tanssimme! (Vetää Lumialaa kädestä saliin.)

MARIA. Kuinka sinä nyt oikein jaksat? En ole joutanut tänne moneen päivään. Suska on ollut kovin onneton, kun tuli hulluilla puheillaan pelottaneeksi sinua. Hän on toisinaan ihan mahdoton, kun se pää tulee. Sinun ei pitäisi ottaa sitä täydestä todesta.

ANNA. Minä olen ajatellut hänen sanojaan, olen tarkannut Orasta. Olen hänestä niin sanomattoman levoton. Tahtoisin aina nähdä hänet, muuten en saa hetken rauhaa. (On katsellut väliin akkunasta ja liikkuu levottomasti.)

MARIA. Oletko puhunut miehellesi?

ANNA. Tule istumaan, niin kerron. (Istuvat.) August on ollut pari viikkoa matkalla. Minä kirjoitin hänelle Oraasta ja sain luvan ottaa hänet työhön. Me tarvitsemme uutta apulaista nyt, kun inventeeraus on juuri tekeillä.

MARIA. Oletko ilmoittanut Oraalle mitään?

ANNA. En ole voinut. Kun August oppisi ensin pitämään Oraasta, olisi kaikki sitten helppoa.

MARIA. En ole puhunut sinulle mitään oikeasta syystä, miksi en tullut tapaamaan sinua moneen päivään. Minulla on ollut kova tekeminen Orvokin kanssa. Hän on ihan turmiolla. Hänessä on herännyt äidin veri. Äitihän oli katunainen. Minä olen hänelle puhunut, vaatinut pysymään kotona, teljennyt lukkojen taakse, hakenut kaupungilta kerta kerran perästä. Eilenkin hän pakeni huoneestaan käsittämättömällä tavalla.

ANNA. Sinulla on erinomainen kärsivällisyys vieraan lapseen.

MARIA. Kaikkein kauheinta on, että minun kassalippaastani on hävinnyt rahaa.

ANNA. Luuletko sinä, että Orvokki olisi ottanut rahaa?

MARIA. Oras ja Orvokki ovat yksissä. Siitä olen varma.

ANNA (nousee säikähtyneenä). Oletko ilmoittanut poliisille?

MARIA. Ilmoitin heti, kun huomasin rahojen olevan poissa. Enhän minä silloin voinut aavistaa, että lapset olisivat voineet olla missään tekemisissä rahojen kanssa.

ANNA. Oras ei ole voinut – ei, ei, joku muu on syypää! Sydämeeni koskee, en jaksa… (Painaa sydäntään ja istuu.)

LUMIALA (tulee salista). Sitä riemua, sitä riemua. Vanhankin sydän hypähtää ja jalat rupeavat viemään kuin vanhaa sirkkuskonia, kun se kuulee musiikkia.

MARIA. Kunhan teillä vain olisi useampia lapsia, silloin riittäisi riemua ainaisesti. Meitä oli minun kodissani kaksitoista. Kun ihmiset surkuttelivat äitiäni paljosta työstä, sanoi hän aina: – Niinhän minä olen kuin häissä joka päivä.

LUMIALA. Ha, ha, kuule, Anna, kaksitoista!

ANNA. Tahdotko illallista, August?

LUMIALA. En, kiitos, olen jo syönyt.

MARIA. Pitäähän minunkin nähdä tanssia. (Menee säliin.)

LUMIALA. Sinä kirjoitit minulle Oraasta ja annoinhan minä luvan ottaa hänet kauppaan. Otaksuin sinun tunteneen pojan. Nyt tarvittaisiin apua, mutta hänestä ei ole apua.

ANNA. Hän on ollut vähän poissa.

LUMIALA. Hän on aivan mahdoton.

ANNA (pelästyneenä). Onko hän tehnyt jotakin sopimatonta, jotakin väärin?

LUMIALA. Hän on muutamassa päivässä toimittanut liikkeeseen paljon sekaannusta ja suututtanut mieheni. He ovat nyt kaikki ilmiriidassa keskenään.

ANNA. Eihän se vielä niin vaarallista ollut. Hän on vähän kiivas, niinkuin nuoret ovat.

LUMIALA. Sinä suosit häntä erikoisesti. Se on minusta vallan outoa.

ANNA. Mitä me nyt tästä kiistelemme. Sinun ei pitäisi samentaa onnellista päivääsi ikävillä asioilla.

(Maria tulee salista.)

Eikö totta, Maria, tänäänhän on Augustin ja Siljan juhlapäivä.

MARIA. Kun vain katsoo tuonne saliin, niin uskoo, ettei koko maailmassa ole parempaa ja kauniimpaa tehtävää kuin tanssiminen. Se nuoruus, se nuoruus!

(Tanssijat tulevat käsi kädessä, pitkässä jonossa, ja sulkevat piiriinsä Annan, Lumialan ja Marian pyörien kunnes soitto lakkaa. Silloin he lyövät käsiinsä ja pysähtyvät.)

LUMIALA. No, nyt vanhojen sirkkuskonienkin täytyy tanssia!

AAPO. Terve isäntäväelle! Minua on pyydetty lausumaan hartaat kiitokset näistä onnistuneista kemuista. Sen teen hiki otsassa suitsuvalla sydämellä. Ja koska nyt olemme hyvään alkuun päässeet, tahdomme jatkaa omasta kohdasta. Minulla on kunnia pyytää teitä, arvoisa rouva, meidän nuorten tanssiaisiin suojeluspyhäksi. Olemme kovin häälyväisiksi katsottavia. On siis soveliasta, että meillä on tukeva – tuota noin – vakava förkkeli. Eläköön rouva ja herra Lumiala!

(Kaikki huutavat: eläköön!)

LUMIALA. No, Anna, nosta nyt nokkasi sinäkin, kun noin kunnioitetaan.

(Oras on tullut puutarhasta ja Anna menee häntä vastaan. Lumiala jäykistyy ja seuraa katsein Annaa ja Orasta. Silja seisoo sivulla ja katsoo levottomana vuoroin äitiään, vuoroin isäänsä.)

ANNA (esittää). Meidän kauppa-apulaisemme herra Oras.

AAPO. Terve mieheen! Olemmehan vanhoja kansakoulutovereita. Muistatko vielä?

ORAS. Kyllähän minä muistan.

LUMIALA (lähenee Aapoa johtaakseen huomion pois Oraasta). Milloinka ne teidän tanssiaisenne pidetään?

AAPO. Heti kun vain näytelmä saadaan harjoitetuksi. Aina on rakastajatar ja minä olen rakastaja, puuttuu vielä kappaleen demooni.

AINA. Herra Oras sopisi mainiosti. Ei tarvitsisi naamioida ollenkaan.

Hänestä tulisi aivan todellinen ja välitön demooni. Suostuttehan?

ORAS. Ei minusta ole sellaiseen. (Salissa soitetaan ja nuoret menevät parittain tanssimaan.)

AAPO. On vainenkin. Oras oli mainio kertomaan juttuja ennen kansakoulussa. Ne olivat vietävän jännittäviä.

AINA (Oraalle). Tanssitteko?

ORAS (ihastuneena). Kyllä minä olen tanssinut. (Kumartaa Ainalle ja he menevät saliin.)

(Anna ja Lumiala jäävät kahden.)

LUMIALA. Sinä olet kutsunut Oraan tänne. Nyt en ymmärrä. Tämähän on aivan mahdotonta. Meillä on monta kunnon poikaa apulaisena eikä sinun ole koskaan juolahtanut mieleesi kutsua heitä tänne Siljan kemuihin.

SILJA (tulee salista). Isä!

LUMIALA. No…?

SILJA. Miksi Oras on tullut tänne? Eihän apulaiset koskaan ole olleet minun tanssiaisissani.

LUMIALA. Kysy äidiltä.

SILJA. Äiti, kantelenko isälle? Äiti pitää Oraasta, on antanut huoneen tässä rakennuksessa. Oras on syönyt suurusta äidin kanssa. Äiti ei tule enää illoin sanomaan minulle hyvää yötä. Äiti ei tahdo tulla minun kanssani ulkomaille. Äiti pitää vain Oraasta!

LUMIALA (katsoo Annaan ja silittää Siljan päätä). Pidänhän minä sinusta, eikö se riitä?

SILJA. Pidätkö sinäkin Oraasta, isä?

LUMIALA (jyrkästi). En, sillä pojalla on paha nahassa!

AAPO (tulee salista). Sinä veitikka, tännekö pakoon? Näkisit kuinka Oras tanssii! (Salista kuuluu naurua ja iloista melua.) Tytöt ovat ihan hurmaantuneita häneen.

AINA (juoksee sisään ja vetää Siljaa kädestä). Tule pian, nyt alkaa juuri uusi tanssi. Oras tanssii jumalallisesti. On kuin ilmalaivassa lentäisi, kun tanssii hänen kanssaan. Oo, oo, se on hurjaa! (Nuoret menevät. Anna aikoo mennä saliin.)

LUMIALA. Sinä olet antanut hänelle huoneen tässä rakennuksessa. Minulle ei siis suoda rauhaa omassa kodissani.

ANNA. Älä kiivastu. Enhän ole vielä ennättänyt selittää sinulle mitään.

LUMIALA. Asia on hyvin yksinkertainen. Ei se kaipaa selityksiä.

ANNA (istuu pöydän ääreen ja pitelee laseja). Ei aivan yksinkertainen. Katsos, sinä olet aina matkoilla, työssä, kiinni suurissa asioissasi. Minun ahdas näköpiirini ei ulotu niin kauas, että edes ymmärtäisin, mitä sinä milloinkin teet. Minä kuljen täällä niinkuin tyhjä laiva suurissa huoneissa. Jotakinhan minullakin pitää olla. Minä tahdoin auttaa nuorta miestä, joka ei ole oikein onnistunut maailmassa, on omituinen ja avuton. Tahdoin seurustella hänen kanssaan ja vaikuttaa häneen hyvää.

LUMIALA. Yhä merkillisempää. Sinäkö kasvattaisit nuorta miestä? Et ole vielä kyllin vanhakaan sellaiseen.

ANNA. Joutavia, August!

LUMIALA. Jaa, jaa, tiedäthän sinä, että minussa on aina ollut sellainen epäilyksen kauna. Sinä et ole sitä koskaan voinut poistaa. Sinun pitäisi olla varovainen.

ANNA. Kuinka me nyt olemme tähän joutuneet viattomasta asiasta? Sinä sanoit tässä, että meidän olisi aika nauttia elämästä. Minä puolestani tahtoisin tehdä jotakin hyvää persoonallisesti.

LUMIALA (nauraa). Ei, Anna, me olemme vereviä porvareita, ei meidän asia ole tunteilla leikkiä. Pelatkoon niillä hengenihmiset. He voivat elää vaikka lasikaapissa ja levittää sydämensä kaikkien nähtäväksi ja tehdä kummallisia kuperkeikkoja. He näyttävät ihmisille kuinka hyve tehdään paheeksi ja kuinka pahe on heidän oman elämänsä hyve. Ja vaikka he kuinka tällä nuorallaan hyppelisivät, putoovat he aina kuin kissa jaloilleen. Yritäppäs sinä, niin taitat niskasi.

ANNA. Minä tahtoisin vain tehdä velvollisuuteni.

LUMIALA (epäilevänä). Tässä on jotakin outoa takana. Näin heti tänään, kun käväisit liikkeessä, että sinulle oli tapahtunut jotakin erikoista.

ANNA. Voi, miksi sinä kidutat itseäsi?

LUMIALA. Sinä peität jotakin. Minä olen vain kerran ennen nähnyt sinut sellaisena. Se oli, muistathan, häämatkallamme, ja silloin sinun kummallinen levottomuutesi ja välttelysi jätti minuun oudon epäluulon.

ANNA (nousee). August kulta, heitä nyt tuo!

LUMIALA. Hyvä Jumala, enhän minä varmasti voi sanoa, mitä se oli silloin. Se on kuitenkin heittänyt mustan varjon mieleeni. Muistatko sinä häämatkaamme?

ANNA (painaa päänsä alas). Muistan.

LUMIALA. Sinä olit siihen aikaan hurmaava. Sinussa oli kypsyyden polttavaa kiihotusta. Sinä välttelit minua, nauroit ja riehuit, kiusasit minua! Tahdoit ravintolaan, ostit huumaavia viinejä. Minun piti humaltua. Minä olin humaltunut vain sinusta, en voinut juoda. Olithan sinä minun ainoani, en ollut naisista ennen tiennyt. Sano, Anna, miksi sinä silloin välttelit minua, et suonut minulle syleilyäsi?

ANNA (peittelee tuskaansa). Tämähän on aivan käsittämätöntä. Sinä olet kuin humalassa. Minä en tahdo vastata sellaiseen kysymykseen.

LUMIALA. Minä olen ennenkin kysynyt tätä ja sinä olet aina jäänyt vastauksen velkaa.

ANNA. Mitä sinä epäilet? Minä voin aavistaa… August, älä sano!

LUMIALA. Katso minuun, sano, olinko minä sinun ensimäinen rakkautesi?

ANNA (istuvat sivupöydän ääreen). Minä en voi siitä puhua. Tahtoisin olla varma, että luotat minuun, rakastat minua niin paljon, ettei mikään voi meitä erottaa. Sinä et saa kärsiä minun vuokseni. Sinulla ei saa olla surun syytä, vaikka minä olisin jotakin – jotakin outoa tehnyt. Sinä et saa murtua, älä anna sen koskea itseesi. Sinä olet järkevä, hyvä, sinä voit erottaa minut menneistä, voit ymmärtää, että olin aivan toinen ihminen silloin, toinen nyt.

LUMIALA. Nyt sinä tunnustat peitetyllä puheellasi syyllisyytesi.

ANNA (nousee). Minä en tiedä mitä sanon. August, ole kärsivällinen. Minun täytyy pian sanoa sinulle kaikki. Voi, sinä saat nähdä, sinä kyllä ymmärrät, että minulla on ollut syytä vaieta, vaieta meidän kummankin vuoksi.

LUMIALA. Meidän välillämme ei saa olla mitään vaikenemisen syytä. Sinä et voi olla tekemisessä vieraan miehen kanssa minun selkäni takana. (Hillitsee itseään, mutta kiihtyy uudestaan ja puhuu matalalla äänellä.) Sinä olet merkillisen taitavasti osannut peittää minulta totuuden. Sinä olit…

ANNA. Säästä itseäsi ja minua, August!

LUMIALA. Nyt sinä luulet uskaltavasi uudestaan!

ANNA. Sinä olet väärässä. Nyt minun täytyy tehdä sinulle tili, sen näen. Odota, onhan talo täynnä vieraita, myöhemmin illalla. Se voi yhdistää meidät, niin ettemme koskaan ole niin läheisiä olleet. Se voi erottaakin. August, sinusta se riippuu, anna Oraan olla täällä. Hän on minulle hyvin läheinen!

LUMIALA (tarttuu hänen hartioihinsa). Pidätkö sinä minua narrinasi?

(Nuoret tulevat salista meluten ja puhuen kaikki yhtaikaa. Kuuluu huudahduksia: Huh, minä sulan – Hirvittävän lystiä – Täällä saa hengittää!)

AINA. Mikähän siihen on syynä, että täällä Lumialalla tanssituttaa aina niin kauheasti? Kun vaan astuu tuonne saliin, niin heti pitää ruveta hyppimään.

AAPO. Vanhat henget. Tässä talossa on tanssittu puoli sataa vuotta.

AINA. Henget! Hauskoja kavaljeereja.

AAPO. Katsokaa Hannesta, hän näyttää siltä kuin olisi tanssinut hengettärien kanssa.

HANNES. Herra Oras villitsi meidät kaikki.

(Maria on tullut salista ja istuu Annan viereen sohvaan. Oras seisoo tuolin takana etualalla. Lumiala istuu toiselle puolelle huonetta vastapäätä Annaa ja sytyttää sikarin.)

AAPO. Ettekö aio rakentaa uudestaan tätä taloa?

LUMIALA. Minä en vanhaa revi. Tämän talon arvo on sen vanhuudessa. Muuan Saarman-suku on sen rakentanut. He olivat täällä pormestareina monta sukupolvea. Kun pormestarin vaihto sattui, sanottiin vielä minun lapsuuteni aikoina: Kuka nyt saarmanniksi saadaan. Heistä kulkee monta merkillistä tarua. (Istuu ison pöydän ääreen. Silja seisoo hänen tuolinsa takana ja laskee kätensä Lumialan olalle.)

AINA. Kertokaa, setä!

LUMIALA. Eräällä tuomari Saarmannilla oli kaunis rouva, joka oli katsonut liian syvälle toisen miehen silmiin. (Katselee Annaa ja Orasta.)

TYTÖT. Intresanttia!

LUMIALA. Tämän talon tontut ja haltiat ovat aina olleet isäntiensä puolella.

TYTÖT. Oo…!

LUMIALA. Ne kostivat rouvalle.

AINA. Kuinka, kuinka?

LUMIALA. Rouvalla oli ihmeellinen poika. Se oli syntynyt hammas suussa ja onnenlakki päässä.

AINA. Kuin sadussa.

LUMIALA. Ja tietäjät sanoivat, että siitä pojasta tulee merkillinen mies. Hän tekee työtä enemmän kuin tuhat miestä ja on viisaampi kuin sata miestä ja hellempi kuin kymmenen hyväsydämistä naista. Hän tulee hoitamaan maan rahoja ja olemaan mahtava mies. Mutta siinä oli ehtoja.

AINA. Entä se rouva?

LUMIALA. Nyt tulee rouvan vuoro. Hän ei saanut hetkeksikään unohtaa lasta maallisten tähden eikä jättää luotaan jälkeen puoliyön.

AAPO. Mitä siitä seuraisi?

LUMIALA. Malttakaa. Rouva sulkeutui huoneeseensa lapsen kanssa. Täällä oli aina ilo soinut yöt ja päivät. Nyt vieraat hävisivät. Tuomari kulki yksin kolkoissa huoneissa. Ystävät hylkäsivät hänet.

AINA. Ne pitivät rouvasta, eivät välittäneet tuomarista.

LUMIALA. Kuinka lie ollut. Asiat huononivat.

AINA. Eikö haltiat auttaneet?

LUMIALA. Malttakaa. Tuomari laittoi taas kerran komeat pidot ja kutsui kaikki vanhat ystävät. Soitot helkkyivät ihanasti sinä iltana. Rouva kuuli riemun huoneeseensa ja ajatteli: Jos hetkeksi menisin heidän joukkoonsa, muistaisin aina poikaani ja palaisin ennen puoliyötä, ei olisi mitään pahaa tapahtunut.

AINA. Rouva parka.

LUMIALA. Hän pukeutui ja astui pitoihin tuosta ovesta. (Osoittaa oikealle.) Hän oli häikäisevän kaunis. Valot loistivat ja soitot helkkyivät ja nuori rouva tanssi salaisen lemmittynsä kanssa. Kynttilät lepattivat ja vieraiden kasvoilla näkyi jo väsymys, kun rouva äkkiä parkaisi.

AINA. Tapahtui jotakin pojalle!

LUMIALA. Hän juoksi lapsensa luo, otti sen kätkyestä ja painoi povelleen, irroitti vaippoja ja suuteli. Silloin hän tunsi ruumiissaan kummallisen iskun, heitti lapsen vuoteelle ja tuijotti sitä – lapsi oli suuripäinen, kurttuotsainen, ilkkusilmäinen ja iho oli karvainen.

KAIKKI. Vaihdokas!

LUMIALA. Vaihdokas! Niin huusi äitikin ja ajoi tietäjän luo. Tietäjä sanoi lapsen olevan lähellä kotia, ja rouva ajoi korskat hevoset kuoliaaksi, etsi kosken rannalta. Kun aamulla etsiä alkoi, niin keskiyöllä vielä harhaili. Aamulla hänet löydettiin koskesta.

SILJA. Isä, onko se tosi juttu?

LUMIALA. Liiankin tosi. Poikaa sanottiin Saarmannin vaihdokkaaksi ja hänestä tuli tuomari. Kuuluu mainitun vääräksi tuomariksi ja kauhea mies hän lienee ollut.

(Kertomuksen aikana on Orvokki tullut portaille ja nojaa pylvääseen. Hänellä on vaalea, fantastinen puku ja tukka auki, vain kapealla nauhalla sidottu.)

AINA (nousee). Se oli oikeastaan kauhea juttu.

MARIA. Taikauskon synnyttämä. Vielä nytkin kerrotaan Saarmannin rouvan täällä kummittelevan. Hän nousee koskesta ennustaen jonkun kuolemaa.

LUMIALA (katsoo Annaa). Kenties hän etsii täältä kaltaistaan! (Menee oikealta pois.)

AINA (menee ovelle ja kiljaisee). Katsokaa kuka tuolla portailla on!

(Kaikki katsovat Orvokkia.)

MARIA. Tulitko sinä minua hakemaan? Orvokki!

ORVOKKI (on humaltunut, hoippuu hiukan ja puhuu sammaltaen). Minäkin tulin tanssimaan. (Tulee sisään.)

MARIA (kuiskaa). Eihän sinua ole kutsuttu. Mikä sinun on, oletko sairas?

ORVOKKI (tylsä hymy kasvoillaan). En minä sairas ole eikä minua ole kutsuttu. Oras ja minä – (katsoo Oraaseen) olemme onnelliset!

ANNA (hätäisesti). Käykää saliin, tanssikaa vielä! (Nuoret menevät parittain saliin ja soitto alkaa.)

ORVOKKI. Oras kyllä tanssittaa minua. Me olimme Heijassa – oikein samppanjaheijassa. Oras rakastaa minua… (Lähenee Orasta, joka tuijottaa hurjistuneena häneen.)

(Tyttöjä tulee salista.)

AINA. Herra Oras, ettehän te tullutkaan. Kaipaamme teitä valssissa.

(Katselee Orvokkia ja siirtyy saliin.)

(Orvokki on painunut yhä lähemmäksi Orasta, kiljahtaa äkkiä tarttuen käsivarteensa ja hoippuu sohvalle hiljaa valittaen. Kaikki katsovat toisiinsa.)

MARIA (ottaa Orvokin syliinsä). Lapsi kulta, mikä sinun on? Sinä olet sairas! (Annalle.) Suo anteeksi tämä häiriö! Tule, Orvokki, meidän täytyy mennä nyt! Hyvästi, Anna!

ORVOKKI. Minä en tule. Koska Oras teille kelpaa, niin kelpaan minäkin.

Hän pisti minua. Kättäni särkee, niin että päähäni koskee!

ORAS. Ettekö nyt näe, että tyttö on humalassa?

ORVOKKI (katselee suurin silmin Orasta, tavoittaa hajalla olevaa tukkaansa, silittelee pukuansa ja kuiskaa häpeästä kauhistuneena). Minä olen kuin unessa. Humalassa – olenko minä humalassa? (Katselee avuttomana ympärilleen ja yrittää peittää hiuksiin kasvojaan.)

ORAS. Miksi te minua katsotte? Onko se minun syyni, että tuo tyttö on katuhempukka?

ORVOKKI (hervahtaa ja kääntyy pois). Häväiset, häväiset…!

MARIA (hiljaa Oraalle). Te olette julma, nuori mies! Olitte kuitenkin palokunnan talolla Orvokin kanssa. Minä tiedän sen. Jos tätä jatkuu, annan poliisille luvan ottaa kiinni teidät molemmat!

ORAS. Millä oikeudella?

MARIA, Me puhumme tästä vielä kahdenkesken. (Menevät ovelle.) Hyvää yötä, Anna! (Poistuvat.)

ANNA. Odota täällä hiukan, minun täytyy puhua kanssasi. Tulen heti kun olen saattanut vieraat. (Menee.)

SILJA (tulee salista). Onko isä täällä?

ORAS. Ei.

SILJA (juoksee oikealle huudellen). Isä, tulehan tänne! (Palaa kohta Lumialan kanssa.) Vieraat lähtevät, tule sanomaan hyvästi. (Silja menee saliin ja Lumiala aikoo seurata, mutta huomaa Oraan.)

LUMIALA. Teille on minun sanottava pari sanaa. Vaimoni oli ottanut teidät poissa ollessani työhön. Pahaksi onneksi emme voi käyttää teitä enää. Mutta koska näin äkillinen ero on teille rahallinen tappio, korvaan sen teille…

ORAS. Minä en ole mitään saamassa enkä ota almuja.

LUMIALA. Olettehan ollut liikkeessä viikon aikaa.

ORAS. Olen vain harjoitellut. En ole sitäpaitsi ollut säännöllisesti työssä.

LUMIALA (kohottaa hartioitaan). Olette kuitenkin ehtinyt paljon sekoittaa asioita. Firmassa oli eilen sen johdosta syntynyt ilmeinen riita miesten kesken, ja minulle koituu siitä paljon harmia ja ajan hukkaa. Sanon sen teille, sillä pelkään muuten väärin käsittävänne tämän äkillisen eron. Minä olisin vaimoni vuoksi kernaasti pitänyt teidät, mutta toisten miesteni tähden olen pakotettu…

ORAS. Ei tarvitse välittää minusta. Minä menen!

LUMIALA (katsoo häneen). Ketä te odotatte?

ORAS. Rouva Lumialalla on minulle jotakin sanottavaa. (Lumiala kumartaa hiukan ja poistuu oikealle.)

(Oras istuu kyynärpäät polvien varassa ja kasvot käsissä. Anna tulee salista, sammuttaa valoja jättäen vain pienen lampun palamaan, katselee Orasta ja istuu lähelle häntä.)

ANNA. Tuntuu niin pahalta, kun sinä sillä tavalla kohtelit Orvokkia.

Tyttö raukan kohtalo on surkea. Olen sinun vuoksesi hyvin levoton.

ORAS. Ei maksa vaivaa minun vuokseni. Minä menen, niinkuin olen tullutkin.

ANNA. Se ei saa tulla kysymykseen. Vaikka ethän sinä voi ymmärtää, miksi sinua pidätän.

ORAS. En.

ANNA. Onhan meillä ollut monta hyvääkin hetkeä keskenämme. Eikö sinullakin?

ORAS. On kyllä.

ANNA. Sinä sanot sen niin kylmästi. Sinua kummastuttaa minun erinomainen ystävällisyyteni.

ORAS. On se kummallista. Minä en ole tottunut sellaiseen enkä voi luottaa nytkään sen kestävyyteen.

ANNA. Sinun pitäisi tuntea, että pidän sinua hyvin rakkaana. Olemme hyvin läheisiä.

ORAS. Minä en ymmärrä mitä tarkoitatte!

ANNA. Olen ihan sairas levottomuudesta, voisi milloin tahansa tapahtua onnettomuus, joka meidät erottaisi. Kaikki näyttää nousevan meitä vastaan. Oras, me emme saa, me emme voi erota!

ORAS (nousee äkkiä). Miehenne on antanut minulle potkun, ja minä menen nyt heti. Odotin vain teitä, tahdoin kiittää ja sanoa hyvästi.

ANNA. Ei, ei, sinä et lähde. Minä sanon sinulle syyn, miksi et voi lähteä. Mieheni ei tiedä enempää kuin sinäkään. Mutta hän epäilee ja pakottaa minut puhumaan.

ORAS. Te olette varmaan sairas.

ANNA. Olen kyllä sairaskin. Sano, onko sinulla mitään tietoja vanhemmistasi?

ORAS. Eipä juuri. Äitini kerrottiin kuolleen, kun olin pieni.

ANNA. Entä sinä itse, oletko koskaan tiedustellut?

ORAS. En, eihän minunlaiseni kannata syntyperäänsä tiedustella. En tiedä mitään.

ANNA. Minäkään en ole tiennyt sinusta. Sinä katsot minuun oudoksuen. Voi, lapsi parka, olen neuvoton edessäsi. Seisomme tässä perin vieraina toisillemme, kun kaiken olisi pitänyt olla elinikäisesti yhteistä. Me olemme kuin heitetyt tähän komeuteen, johon meillä ei ole oikeutta. Minä en ymmärrä millä tavalla sinulle selittäisin, todistaisin, että olen – äitisi!

ORAS. Äitini! Puhutte merkillisiä asioita. (Kiihtyen.) Älkää leikitelkö minun kanssani. Tällaisessa asiassa ei saa laskea leikkiä.

ANNA. Ei, ei, etkö sinä näe minun tuskaani, minun häpeääni, kun minun täytyy sinulle todistaa asioita, jotka sinun olisi aina, aina pitänyt tietää.

ORAS. Mutta kertokaa, selittäkää!

ANNA (ottaa taskustaan kaksi valokuvaa ja näyttää niitä Oraalle). Tässä on minun kuvani, tässä sinun. Eikö ne ole toistensa näköiset?

ORAS (katselee kiihkeästi kuvia ja sitten Annaa). Eikö tämä voisi olla sattuma?

ANNA. Minulla on varma tieto. Tämä yhdennäköisyys johti minua vain tiedustelemaan. En tiennyt, että olit elossa, pidin sinua kuolleena. Minun on niin vaikea puhua tästä… minä olen varma, ihan varma!

ORAS. Te olette kuitenkin outo ja vieras minulle. Minä en uskalla luottaa tähän.

ANNA. Etkö sinä tahtoisi tunnustaa minua äidiksesi? Etkö sinä ole edes hiukan onnellinen minusta?

ORAS. Minä en käsitä tätä. Se tuli niin äkkiä.

ANNA (vetää häntä käsistä tuolille. He istuvat). En minäkään tuntenut ensin mitään erityistä sinua kohtaan, mutta nyt, kun olen ollut sinun kanssasi nämä päivät, olen nähnyt sinussa oman itseni, pikkupiirteissä tuntenut omia tapojani ja oman luonteeni sinussa – nyt sinua rakastan. (Silittää hänen kumartunutta päätään.) Minä en voi sinusta enää luopua. Tahtoisin ottaa kaikki huolesi, kuulla kaikki ajatuksesi, että voisin sinua suojata ja auttaa. Jos sinulla on mielessäsi jotakin ikävää ja raskasta, kerro se minulle!

ORAS (hyppää ylös epäluuloisena). Mitä te tiedätte? Mitä minun pitäisi kertoa?

ANNA. Rauhoitu, minähän ajattelen vain sinun parastasi.

ORAS. Minä en tarvitse enkä tahdo kenenkään apua. Minulla on nyrkit, näillä minä lyön, niinkuin minua on lyöty. Minä en ketään rakasta eikä kenenkään tarvitse minusta välittää.

ANNA. Sinä olet nuori, et ymmärrä kuinka paljon ihmisten rakkaus meitä auttaa.

ORAS. Enkö minä tällaisena kelpaa pojaksenne?

ANNA (vetää häntä lempeästi kädestä tuolille istumaan). Sinä olet minulle aina rakas. (Silittää hänen otsaansa.) Sinä olet katkeroittunut. Nuorella otsallasi on juova. Jospa näkisit, kun painan sitä, niin se häviää. Sinulla on kaunis, uljas otsa. Ja sinä olet niin nuori.

ORAS (Anna seisoo hänen tuolinsa vieressä ja Oras nojaa päätään hänen syliinsä ja pitelee äitinsä kättä). Äiti, äiti, te kosketatte niin hellästi. Kätenne on niin pehmeä ja puhdas. Te hymyilette niin kauniisti. Minun on tässä niin sanomattoman hyvä olla… hyvä olla… (Ummistaa silmänsä.)

ANNA. Lapsi parka.

ORAS (nousee hetken kuluttua). Minussa on kaikki hämärää. En tiedä olenko enää oma itseni. (Pyyhkii otsaltaan ja silmiltään.) Olen aina ollut yksin – ihan yksin! Nyt nousee kuin seinä eteeni. Kaikki – entinen elämäni – ah! Äiti, äiti, minulla ei voi olla äitiä, ei saa olla äitiä! (Lyyhistyy polvilleen Annan eteen ja painaa päänsä hänen syliinsä.) Minä olen kurja raukka. Minä en tahdo, että sinä tulet onnettomaksi minun vuokseni. Anna minun mennä täältä pois, auta minua pakenemaan. Nyt tahtoisin tulla onnelliseksi, sinulle kelvolliseksi. Sitten minä tulisin takaisin ja silloin meidän olisi hyvä olla.

LUMIALA (tulee oikealta). Tuota minä epäilin. Nouse ylös, poika! Ja sinä, Anna, tämähän on inhottavaa sinun ijälläsi! (Menee uhkaavana Annan eteen.)

ORAS (nousee äkkiä ja seisoo heidän välillään). Älkää koskeko häneen.

Hän on minun äitini!

ANNA. Oras on minun poikani!

LUMIALA. Mitä sanot?

ANNA. Oras on minun lapseni!

LUMIALA. Sinun lapsesi…?

ANNA. Minun poikani.

LUMIALA. Todista se!

ANNA. Kuinka minä voisin sen tällä hetkellä sinulle todistaa. Se on kuitenkin totta!

LUMIALA. Jos tämä on totta, olet sinä kaksikymmentä vuotta minulle valehdellut. Olet peittänyt kaikki täydellisesti, valehdellut joka päivä, joka hetki!

ANNA. Olen!

LUMIALA. Jättänyt poikasi, salannut!

ANNA. Olen!

LUMIALA. Luonnollisesti olet koko ajan pitänyt hänestä huolta, tiennyt missä hän oli. Olet mestarillisesti näytellyt tietämätöntä ja viatonta. Nyt luulit olevasi asiasta varma ja uskalsit tuoda tänne tuon – tuon salattusi. Mainiosti keksitty, mainiosti. Rakastajasta tehdään äpärä.

ORAS (lähenee Lumialaa uhkaavana). Punnitkaa sananne!

ANNA. Ei, ei, August, minä en tiennyt, missä hän kasvoi. Sehän tässä onkin kauheinta.

LUMIALA. Mitä puhetta se on, sinä et olisi tiennyt pojastasi?

ANNA. Hänen hoitajansa ilmoitti hänen kuolleen kaksiviikkoisena.

LUMIALA (vetää Annaa kädestä ja puhuu matalalla äänellä). Ja kuitenkin poikasi elää. Tässä on täytynyt olla rikos takana. Olisitko sinä, Anna, olisitko sinä voinut…? Ei, ei, tämähän on tavatonta, tämä on hulluutta! Mutta se mies, sanohan, elääkö hän?

ANNA. Ei.

LUMIALA. Miksi et mennyt naimisiin hänen kanssaan?

ANNA. Anna kuolleiden levätä rauhassa.

LUMIALA. Vastaa minulle, miksi et mennyt naimisiin hänen kanssaan?

ANNA. Minä en ollut kylliksi hyvä hänestä. Hän ei tunnustanut lastaan.

LUMIALA (Oraalle). Jättäkää meidät!

ORAS. Minun paikkani on tässä ja nämä asiat koskevat minua enemmän kuin teitä.

LUMIALA. Onko niin mieluista kuulla omasta äpäryydestä, (Oras hillitsee vihansa suurella ponnistuksella) kuinka omaa äitiä on hyljätty, kuinka on piiloteltu ja salattu…

(Oras syöksyy raivoisana Lumialaa kohti. Samassa Anna heittäytyy hänen eteensä ja Lumialan torjumisisku sattuu hänen rintaansa. Anna hoippuu taaksepäin, estää epätoivoisen voimalla Orasta lähenemästä Lumialaa ja nujertuu tuolille Oraan auttamana. Silja on seisonut jonkun aikaa salin ovella ja rientää isänsä luo.)

SILJA. Äiti, isä! (Katselee heitä avuttomassa tuskassa.)

LUMIALA. Mene pois, lapsi, tämä ei ole sinun korvillesi!

SILJA. Minä olen kuullut sen, minä tiedän sen. Voi äiti, äiti!

LUMIALA. Sinulla ei ole enää äitiä. Tuo nainen tuossa on pettänyt meitä, pitänyt meitä narrinaan, häväissyt talomme, näytellyt äitiä, emäntää, puolisoa!

SILJA (heittäytyy isänsä kaulaan). Katso äitiä, hän on niin murtunut!

LUMIALA. Äitisi on tottunut valehtelemaan. Kuka tietää kuinka hän nytkin meitä mielessänsä pilkkaa.

ANNA. Isälläsi on oikeus hyljätä minut ja ajaa minut täältä pois.

ORAS (seisoo äitinsä tuolin takana). Te ette saa alentaa itseänne tuon tunnottoman miehen häväistäväksi. Me olemme ihmisiä mekin ja meillä on oikeus elää missä tahdomme!

ANNA. Tee minulle, August, mitä tahdot, kaikkeen minä tyydyn. Minä olen näiden lasten äiti, sitä ei voida toiseksi tehdä. Heihin minulla on sydämen oikeus.

LUMIALA. Noo, Silja, tunnustatko sinä niitä sydämenoikeuksia? Tahdotko sinä olla tuon maankiertäjän sisar?

SILJA. Voi, isä, isä!

LUMIALA. Minä en suostu jakamaan. Tahdotko valita, Silja?

SILJA. Minä en tiedä, minä en voi valita!

ANNA (nousee). Minä en pyydä sinua valitsemaan, lapseni. Minulla ei ole sinulle mitään tarjottavaa. Oraan kanssa menen täältä köyhänä, niinkuin olen tullutkin. Olen onnellisempi, kun tiedän että olet isäsi luona. Täällä on sinun hyvä olla. Sinulla on hyvä isä. Minä voin ajatuksissani etsiä sinua täältä. Ja jos ikävä tulee niin suureksi, etten voi sitä kestää, silloin minä ehkä saan sinut nähdä, vain nähdä!

SILJA (juoksee äitinsä syliin). Äiti, äiti!

LUMIALA (saattaa Siljan saliin ja palaa Annan luo). Sinä et mene minnekään täältä, Anna! Sinä olet katkeroittanut koko minun elämäni, mutta sinä et saa vetää lokaan minun kunniaani. Sinä et saa mennä maailman selkään seikkailemaan ja häpeäämme levittämään. Tämän katon alla on sinun elettävä loput elämääsi! (Osoittaa Orasta.) Ja tuon tuossa minä lähetän merille.

ORAS. Minua ei lähetetä. Minua ette kytke telkienne taakse. Minä en ole syntynyt kenenkään orjaksi enkä minä tahdo olla tiellänne. Minä menen omia teitäni!

ANNA. Älä puhu sillä tavalla. Me emme voi nyt erota. Olisi kaksinkertainen vääryys antaa sinun nyt yksin paeta maailmalle, kun sinut tunnen.

LUMIALA. Joutavia, Anna, turhaan sinä hänen sydämeensä vetoat. Hän on kopea ja röyhkeä. Hänellä on äpärän sydän.

ORAS (astuu Lumialan eteen vihasta huohottaen). Peruuttakaa se sana, peruuttakaa se sana!

ANNA (menee väliin). August, minä rukoilen sinua, malta mieltäsi. Hän on nuori ja tulinen. Säästä itseäsi ja meitä. Anna hänen olla! (Lumiala ja Oras katsovat jäykästi toisiansa ja Lumiala poistuu.) Oras kulta, sinä et voi nyt jättää minua. Jos sinun pitää lähteä täältä, tulen minä mukaasi. Olenhan minä velkaa sinulle kaksikymmentä vuotta. (Vetää Orasta kädestä. He istuvat.) Katso minuun, lapsi kulta! Tahtoisin kerran katsoa silmiisi. (Oras painaa päänsä alas.) Katso minuun. Se rauhoittaisi meitä kumpaakin, tulisimme lähemmäksi toisiamme, epäilykset ja vierastelu häviäisi, emme tarvitsisi sanoja, katsoisimme sielusta sieluun! Sinä saisit nähdä kuinka sinulle toivon hyvää, kuinka kallis minulle olet. Sinä oppisit luottamaan minuun!

(Oras on painanut päänsä yhä syvemmälle ja alkanut nyyhkiä, vaipuu polvilleen äidin eteen ja itkee rajusti.)

ORAS. Minä en voi katsoa sinua silmiin. Minä en saa omistaa sinua äidikseni. Se on jo liian myöhäistä. Sinun ei olisi pitänyt vetää minua tänne. He eivät siedä minua enkä minä tahdo olla heidän tiellään. Minä en ole sellainen, että heille kelpaisin – en sinullekaan.

(Anna ottaa hänen molemmat kätensä. Oras nousee tuskaisena epätoivossa.)

Äiti, anna minun mennä, en tahtoisi enää koskaan tulla tänne, en koskaan! Ennen menen vaikka koskeen! (Syöksyy ulos.)

ANNA. Oras, Oras! (Juoksee ovelle, mutta Lumiala tulee kiireesti oikealta ja hakee Annan takaisin.)

Väliverho

KOLMAS NÄYTÖS

Oraalle annettu huone Lumialalla. Perällä matala akkuna, niin matalalla että näkyy kosken ranta ja siellä penkki, jossa istuu ihmisiä. Vasemmalla seinällä, taka-alalla ovi eteiseen, josta mennään ulos. Etualalla kylpyhuoneeseen vievä, pieni ovi. Oikealla sisähuoneisiin vievä ovi. Akkunan kohdalla kirjoituspöytä ja sen ympärillä tuoleja. Vasemmalla rautasänky. Oikealla piironki ja muuri. Sisustus on nykyaikaista, ei komeata. Seuraavan päivän aamu.

Palvelija pyyhkii pölyä.

ANNA (tulee oikealta). Onko herra Oras käynyt täällä sillä aikaa kuin olin poissa?

PALVELIJA. Ei ole ketään käynyt.

ANNA (vetää auki piirongin laatikoita). Luulin hänen käyneen hakemassa vaatteitansa. (Työntää laatikon kiinni.) Ne ovat vielä täällä.

(Palvelija työntää akkunan auki ja ravistaa pölyliinaa. Hän palaa huoneeseen ja Maria tulee akkunaan ja katsoo sisään.)

MARIA. Hyvää huomenta!

ANNA. Hyvää huomenta, Maria, käy sisään! (Palvelija menee avaamaan ja poistuu.)

MARIA. Sinä näytät niin huonolta, etten tahtoisi vaivata sinua omilla asioillani, mutta minä olen ihan neuvoton. Eilen illalla vein Orvokin kotiin ja telkesin lukkojen taakse. Menin aamulla varhain katsomaan. Tyttö oli poissa ja vuode koskematon. Olen taas etsinyt häntä pitkin kaupunkia. Minä en tiedä mitä tekisin. Sen varkauden vuoksi en voi sekoittaa poliisiakaan Orvokin etsimiseen. Voisi tulla ilmi, että lapset ovat syyllisiä. Sitä minä en voi…!

ANNA. Ei, ei, silloin he olisivat hukassa. Oras lähti eilen illalla sellaisessa mielentilassa, että pelkään…

MARIA. Ei, ei, Anna!

ANNA. Hän on epätoivoinen. August esti minua lähtemästä hänen mukaansa. Pääsin vasta päivän koittaessa häntä etsimään, vaan en tavannut mistään.

MARIA. Joko miehesi tietää asian?

ANNA. Kaikki he sen tietävät. En voinut enää salata sitä. Mitä siinä olisi salattavaa? Oras on minun poikani. Huutaisin sen tuolla kadulla, jos se auttaisi minua löytämään poikaparkani.

MARIA. Mitä sanoivat miehesi ja Silja?

ANNA. Minulla ei ole selvää käsitystä mistään. Sydämeni on sairas. Tuntuu siltä kuin en enää kauan jaksaisi. Kaikki on mennyt rikki. Minä tunnen Augustin. Hän ei voi mitään unohtaa, en voi millään häntä hyvittää. Ainoa toivoni on Oras, jos häntä voisin auttaa.

MARIA. Anteeksianto tulee ajan mukaan, luonnon lahjoittamana.

ANNA. Minä en sitä pyydä. Tahtoisin hyvittää rikokseni Oraalle.

MARIA. Oraalla on itsellään rikoksia sovitettavana. Minä olen nyt ihan varma, että Oras ja Orvokki ovat vieneet rahat.

ANNA (kiljahtaa). Olet varma! Olet ehkä antanut ilmi, todistanut!

MARIA. Totuuden täytyy tulla ilmi. Minä en ole sanonut poliisille lapsista mitään. He epäilevät Suskaa. Kerroin sinulle jo lippaasta. Sinä iltana, kun sinä olit meillä ja me löysimme valokuvan, oli varkaus tehty. Hanna sanoi kuulleensa Orvokin luota miehen äänen. Ja sinä itse kerroit nähneesi Oraan meiltä mennessäsi. Orvokki on ihan suunniltaan, välttelee minua, en saa häneltä kunnon sanaa. He ovat kulkeneet kahden ravintoloissa.

ANNA (tuudittelee itseään tuskassa). Kaikki tämä on minun syyni, miksi sinä syytätkin lapsia?

SILJA (tulee kiireesti oikealta). Täällä sinä olet, äiti. Olen etsinyt ja ollut levoton koko aamun. (Tervehtii Mariaa.) Teette oikein täti, kun tulitte rauhoittamaan äitiä.

ANNA. Etkö sinä nähnyt Orasta, kun olit kaupungilla?

SILJA. Äiti kyselee aina vain Orasta. Olet itse sairas ja minä pelkäsin sinun jonnekin pyörtyneen, kun olit aamulla niin kauan poissa.

ANNA. Lapsi raukka, sinä et ole tottunut tällaiseen!

PALVELIJA (tulee oikealta). Hanna pyytää neiti Mariaa puhelimeen.

MARIA. Hän on varmaan saanut Orvokin käsiinsä. (Menee.)

ANNA. Entä isä, onko hän mennyt pankkiin?

SILJA. Isä on koko yön kävellyt huoneessaan edestakaisin, edestakaisin ja tuijottanut eteensä. Työnsi minut pois, ei ole puhunut sanaakaan, ei tahdo tavata ketään. Aamulla hän sulki ovensa, ei kuullut vaikka rukoilin avaamaan. Nyt juuri hän lähti pankkiin. Äiti, äiti, sinä hengität niin raskaasti, olet varmaan sairas.

ANNA. Älä puhu minusta. Oras on epätoivoissaan, voi vaikka hukuttaa itsensä.

SILJA. Sinä ajattelet aina vain Orasta. Me toiset emme ole enää mitään sinulle.

ANNA (painaa Siljan päätä povelleen). Sinä olet aina ollut kultainen, hyvä lapsi. Onni asuu sinun otsallasi ja hymy silmissäsi. Isän, äidin, kaikkien ihmisten rakkaus antaa sinulle siivet. Sinä et loukkaa jalkaasi kovanonnen kiveen. (Suutelee häntä otsalle.) Orasta ovat pidelleet armottomat kädet. Ja minä – minä tapoin hänestä muistonkin!

SILJA. Parempi olisi, jos hän olisi kuollut.

ANNA. Sano hyvä sana hänestä. Sitä minä janoon! Auta minua, lapsi kulta, etsimään häntä! (Pitelee rintaansa ja yskii, istuu.)

SILJA. Sinä olet sairas. Voi, äiti, kun suljen silmäni, niin näen vieläkin, kuinka isän käsi sattui sinun rintaasi!

ANNA. Lapsi kulta, älä koskaan puhu siitä. Älä anna kenenkään kuulla noita sanoja. Isäsi vuoksi, älä koskaan puhu tästä!

SILJA. Minä en jaksa, tämä on niin raskasta!

MARIA. Hanna on tavannut Orvokin ja saanut hänet tulemaan kotiin päin. Oraan hän myöskin sanoi juuri nähneensä. Mutta Anna, sinähän olet kuin kuumeessa!

SILJA. Äiti on varmaan sairas.

MARIA. Jaa, jaa, surut ovat raskaita. Toisinaan niin raskaita, ettei ruumis eikä sielu niiden painoa kestä. Ne ovat meissä surujenkin siemenet, ja niiden täytyy itää ja kasvaa ja puhjeta kukkaan.

SILJA. Onko teilläkin suruja, täti?

MARIA. Minä voitan ne rukouksella. Olen niin onnellinen, kun saan rukoilla Jumalaa. Minä uskon, että Hän kuulee meitä ja auttaa vastustamaan pahaa. Minä olen sitä niin usein kokenut, että se on minulle aivan tavallinen totuus. Aivan niin kuin minä janooni juon ja saan siitä virkistystä, niin minä heikkoudessani rukoilen ja saan siitä voimaa työhön.

PALVELIJA (oikealta). Suuruspöytä on katettu!

ANNA. Maria, ole hyvä. Meidän pitää vielä… (juttelevat mennessään.)

(Silja jää hiukan jälkeen.)

ORVOKKI (tulee vasemmalta). Joko he menivät? Olen seisonut oven takana ja odottanut, että kaikki poistuisivat. Kuulkaahan, neiti! Oras on tulossa tänne. Minä tahdon välttämättä puhua hänelle kahdenkesken. Menkää tekin, älkää hiiskuko kenellekään, että minä olen täällä. Te kyllä ymmärrätte, miksi minä tahdon puhua Oraalle. Se eilinen juttu täällä teillä… (Puree hammastaan ja likistää nyrkkiään.) Se kirvelee sisuani.

SILJA. Olkaa varovainen. Oras on vaarallinen ihminen.

ORVOKKI (levittää silmänsä). Vai vaarallinen. Kuka tietää vaikka minä olisin vielä vaarallisempi! (Hymyilee.)

(Silja katsoo häneen pitkään ja menee.)

(Orvokki juoksee notkeasti ovelta ovelle ja etsii lymypaikkaa. Raottaa kylpyhuoneen ovea ja pujahtaa sinne.)

(Oras tulee perin uupuneena ja painautuu tuolille istumaan. Orvokki juoksee piilopaikastaan ja peittää käsin hänen silmänsä.)

ORVOKKI. Arvaa ken!

ORAS (nousee äkkiä). Sinä. Mitä sinulla täällä on tekemistä?

ORVOKKI. Tahdon tavata sinua. Juoksethan sinä kuin mikä jänis minua pakoon. Olet tosiaan tullut perin pelkuriksi. Eilen illalla et uskaltanut tunnustaa olleesi ravintolassa minun kanssani. Minä olin hempukka, sinun ei sopinut tuntea minua. (Tulistuu ja lyö jalkaa.) Se on konnamaista. Viime yönä sinä piilottelit pitkin metsiä. Täällä sinä et voi väistää minua. (Lyö jalkaa.) Sinä pettäjä, valehtelija. Sinun täytyy tunnustaa heti paikalla, että olemme kihloissa!

ORAS. Oletko sinä vieläkin humalassa?

ORVOKKI. Herjaa, sinä viettelijä! Nyt olet olevinasi herraa, kun olet päässyt ylhäisten pariin. Saat nuolla heidän hyppysiään ja ihailla heidän siveitä tyttäriään.

ORAS. Ellet lakkaa herjaamasta, lähden pois. (Aikoo mennä.)

ORVOKKI (hyppää eteen). Ei, poika, nyt me juttelemme! Sinä et saa uskoa, että minä sinusta luovun. En ole niinkään typerä kuin luulet. Yhdessä viikossa olen tullut sinun koulussasi niin viisaaksi, ettet sinäkään minua petä. Ahaa, poika, luulitko että minä olisin sellainen viaton nakertaja, joka vilistää koloonsa piiloon, kun hätistetään? Miksi sinä teet naamasi noin julmaksi? Ei se sinua ollenkaan auta. Kas niin, ole kiltti ja juttele kauniisti kanssani. Sinä tulit tapaamaan rouva Lumialaa. Niin, niin, minä tiedän sen.

ORAS. Mitä sinä tiedät ja mitä sinä minusta tahdot?

ORVOKKI. Kas, kas, emmekö olekkaan enää rakastavaisia?

ORAS. Sinä et ymmärrä tätä. Minä en enää voi, en tahdo enkä saa olla tekemisissä sinun kanssasi.

ORVOKKI. Ahaa, sinun tautisi taitaa olla vakavaa laatua. Annappas, minä koettelen suonta. (Ottaa puoliväkisin Oraan käden.) Katsos, me olemme lastenkotolaisia ja hoitelemme toinen toisiamme, pysymme lujasti yhdessä kaikessa pahassa. Autamme toisiamme, kun vaara uhkaa. Muista se, Oras, me autamme toisiamme! (Katsoo häneen.)

ORAS. Sinun lörpötyksesi kiusaa minua. (Kääntää päänsä pois, mutta Orvokki ei päästä hänen kättään.)

ORVOKKI. Eilen en sinua kiusannut. Meillä oli niin vietävän hauskaa. Arvaa, mistä minä nyt tulen? (Kiihkeästi.) Olen tanssinut koko yön. (Liikkuu valssin tahdissa.) Kas näin, kuulen vieläkin soittoa ja keinuva tahti tuudittaa minua joka hetki, aivan kuin yhä vain tanssisin. (Vetää Orasta lähemmäksi.) Minä olen juonut viiniä ja suloisessa houreessa nauranut ja tanssinut. Tahtoisin elää sata vuotta tässä ihanassa huumeessa sinun kanssasi – sinun kanssasi, Oras!

ORAS (puoleksi mukaantuen, puoleksi vastustellen). Minä olen vaihdokas, teen kaikki onnettomiksi. Me emme voi tulla onnellisiksi.

ORVOKKI. Sinulle on tapahtunut jotakin merkillistä. Lähdetään täältä pois. Maailmaan kyllä mahtuu. Pois täältä, Oras! Etkö tunne kuinka minun on hyvä olla tässä sinun sylissäsi? (Likistyy yhä lähemmäksi.) Tahtoisin johtaa sinuun oman, suloisen huumaukseni. Tahtoisin, että nyt olisi yö ja me olisimme kahden suuressa metsässä. Toissa yönä sinä olit niin kuuma ja voimakas. Sinä veit minua tanssissa kuin siivillä ja likistit syliisi tukehuttavan lujasti, painoit suusi suutani vastaan ja kannoit pois tanssisalista. Sinä sytytit vereeni kuuman polton. Se ei sammu, se polttaa, se vaatii sinua! (Syleilevät.)

ORAS (heittää hänet äkkiä). Anna olla, älä tule! (Huohottaa ja taistelee huumaustaan vastaan.) Sinä olet niin pirullisen viekottava ja poltat kuin nokkonen!

ORVOKKI. Kuin nokkonen, jonka juurelta sinä poimit meheviä mansikoita.

ORAS. Minä tahtoisin kiusata sinua, tahtoisin upottaa kynteni sinun lihaasi, tahtoisin kiduttaa, tahtoisin tukehuttaa, tahtoisin kuristaa… Silloin minä pääsisin sinusta irti!

(On ottanut kiinni Orvokin ja kutittaa kainaloista, niskasta, selästä. Orvokki nauraa ensin hiljaa kuhertamalla ja väistyy pitkin lattiaa. Oras seuraa häntä yhä ja leikki käy kiihkeäksi. Orvokki nauraa yhä kipeämmästi kiitäessään pitkin lattiaa, kunnes hän tuskissaan ja tukehtumaisillaan tupertuu sängylle. Nauru muuttuu valittavaksi itkuksi. Silloin Oras äkkiä heittää, tarttuu päähänsä ja tuijottaa eteensä kauhistuneena.) Minä olen kuin mieletön! (Istuu.)

ORVOKKI (tyyntyy vähitellen ja nousee istumaan katsellen Orasta kummastellen). Sinä olet kauhea mies! (Peittää kasvonsa.) Kun ummistan silmäni, näen uudestaan hirveät kasvosi. Sinä olet vaihdokas, karvainen, kurttuotsainen, pistokatseinen vaihdokas. Sinä et voi rakastaa niinkuin muut. Oo, minä rakastan sinua kuitenkin, rakastan kuin omaa hulluuttani!