Kitabı oxu: «Omantunnon mato»
HENKILÖT:
AAPELI TORKKOLA, rikas talonpoika.
MALAKIAS NYKÄNEN, hänen lankonsa.
TAAVETTI, | Torkkolan renkejä.
MIKKO, |
TILTA, | Torkkolan piikoja.
MAIJA, |
TUUPAISKAN LIISA.
MÄKELÄN TEEMU, rahdin ajaja.
Torkkolan renkejä.
Torkkolan piikoja.
Toisen näytöksen toisen kuvaelman henkilöt:
KIVIOJAN VAARI.
LEENA, hänen vaimonsa.
NIKU, | hänen poikansa.
JUSSI, |
ENSIMÄINEN NÄYTÖS
Torkkolan pirtti. Perällä ikkuna, oikealla samoin, vasemmalla etualalla sivuovi, taka-alalla ovi ulos. Ovien välissä uuni. Oikealla etualalla pöytä, jonka edustalla penkki; penkkiä ympäri seiniä. Pöydän päässä vanhanaikuinen keinutuoli.
Esiripun noustessa ei tuvassa ole ketään. Lautasellinen höyryävää velliä on pöydällä. Ikkunasta näkyy piikoja ja renkiä heinähankoineen ja haravoineen.
LAULU.
(Sävel: Pojat ne marssii ja liput ne liehuu.)
RENGIT.
Varo tyttö poltetta auringon säteen, ettei sun hipiäsi tummeta saa!
PIIJAT.
Sittenhän pojat tuovat kihloja käteen, neitosen poski kun ruskottaa!
MOLEMMAT.
Päivä kun laskee taas, talkootanssit – aatelkaas! – viulut ja pillit polkkaa pauhoaa!
(Menevät laulaen ja hoilaten.)
(Torkkola, Tiitan tukemana, sisään vasemmalta etualalta.)
TORKKOLA. Ohhoo jaa! Taaskin on uusi kirottu päivä elettävä!
TILTA. Elkää isäntä suotta valitelko. Syökää nyt vellinne, muuten se jähtyy.
TORKKOLA. Yhdentekevä lie, syönkö vai en. Ei tule minusta miestä koskaan enää.
(Istuutuu huokaillen, murtaa leipää velliin ja syö
kuin ei olisi ennen ruokaa nähnytkään.)
TILTA. Kyllä teistä vielä mies tulee. Jos vaan jumala tahtoo —
TORKKOLA (Syöden). Vaan hänpä ei tahdo.
TILTA. Tahtoopa kylläkin.
TORKKOLA (Huutaa). Etkö sinä kuule, kun sanon, että hän ei tahdo. Minä kai sen tiedän, minä!
TILTA (Pelästyen). Jestas, kai se sitten niin on!
TORKKOLA (Katsoo häntä). Jokos sinä taas äkämystyit. Sinullakos nyt aina harjakset pystyyn nousee, kun minä hiukkasenkin kiivastun! En kai minä sitä toki niin pahasti tarkottanut! Etkös sinä ymmärrä, että kun syntinen ihminen niin pitkälle joutuu, että hän mielellään alistuu ja kärsivällisesti odottaa, jotta herra sallis pirun periä hänet ihan ensi huomisena, niin silloin hän ei tahdo tulla häirityksi tässä armon tilassa. Eläkä sinä siis siinä vastaan jaarittele!
TILTA. Pysykää te vain "tilassanne", niin paljon kuin tahdotte! Minä en ikinä sano halaistua sanaa!
TAAVETTI (Tulee sisään takaovesta). Hyvää huomenta, isäntä!
(Panee pois piippunsa.)
TORKKOLA. Jumal' antakoon, Taavetti. Pidä sinä vaan piippu hampaissasi, jotta ei se pääse sammumaan.
TAAVETTI. Saanen kai siihen taas tulen, jos niiksi tulee. Teillä on ilmankin kyllin paha yskä, isäntä, mitäpä minä sitä vielä pahentamaan rupeaisin. – Tänään me ryhdymme heinäntekoon, isäntä? Ja korjatuksi se on saatava niin kauvan kuin poutaa kestää! Sillä ellei kaikki merkit petä, on tulossa sade. Eilen päivällisaikaan ilma niin kummasti kimalteli, että oikein tunsi, miten janoista se oli. Pian se laskee vettä ja se olisi vahinko heinälle. Sillä sellaista heinää kuin tänä vuonna on saatu, ei ole ikinä nähty! Niin runsasta ja niin uljasta, – ja entäs tuoksu! Vallan päätä huimaa se ylenpalttinen hyvyys, minkä hankoonsa saa.
TORKKOLA (Huokaillen). Mitäpä hyötyä minulla siitä on!
TAAVETTI. Ihanko te olette riivattu, isäntä? Kun sellaisen heinän kasvoi – heinän, tietäkää, jotta vesi kielelle herahtaa siitä puhuessakin, – niin hienon ja niin pehmeän, ja niin hyvän, ettei lie enää lehmää elossa, jota sellaisella heinällä olisi ruokittu, – ja kukapa sitte siitä riemastuisi, ellette te, isäntä? Ja tuossa te vaan istutte ja voivottelette ja mangutte.
TILTA. Se on oikein, Taavetti! Saarnaa sinä sille lakia!
TORKKOLA. Ei se minua hyödytä, mitä sanotkin. Sillä se heinä ei ole minua varten. Minä kyllä suon lähimmäiselleni kaikkea hyvää. Niin että senvuoksi on kylläkin hyvä, että hyvää heinää tulee. Ja voinet kai sinä korjata senkin, minkä meille kasvoi, jos niin että sinne päin halusi on. Mutta minä, vaivainen syntinen ihminen, minä en saa enää sellaista ajatella. Maallinen heinä ei ole minua varten. Minulla on kylläksi touhua ajatella sitä taivaan heinää, josta sanassa sanotaan: "Ihminen on lakastuva kuin oljenkorsi kedolla." Minä saan olla valmis korjaamaan taivaan latoihin, milloin vaan.
TAAVETTI. Pääkoppanne ei mahtane olla oikein reilassa enää! Ennen jos puhuttiin heinästä – ja vielä sellaisesta helkkarin heinästä, kun tänä vuonna saamme – silloin kyllä tiedettiin teidän mielenne – silloin ette puhuneet tyhmyyksiä! Vaan annas kun kirjanoppineeksi ratkesitte, niin jopa ei teissä siitä pitäen ole tolkkua ollut mitään. Sen koommin ei ole tarvinnut teiltä järjen sanaa toivoakaan.
TILTA. Se on oikein, Taavetti! Anna sille täydellä mitalla!
TAAVETTI. Ja sellaista se on ollut halvauksestanne saakka.
TORKKOLA. Niin, minun tahdostani tietenkin se tapahtui?! Eikös se niin ollut?! Eipäs, poikaseni, vaan viittaus se oli ylhäältäpäin, ettäs sen tiedät, ja tätä sillä meinattiin: "pysy alallasi, poikaseni, ja odota ja sonnusta sinuas! Kohta saat toisenkin läimäyksen!" ja minä en ole vielä valmis, Taavetti. Äsken, kun sinä siitä heinän paljoudesta puhuit, silloin ahneuden rietas henki syntisessä sielussani liikahteli ja minä riemastuin. Eikä se käy laatuun. Ei pidä olla edes heinän kourallistakaan minun ja herramme välillä enää. Ilmankin on jo raskaat taakat syntistä niskaani painostamassa. Olkaa te senvuoksi houkuttelematta ajatuksiani pois jumalastani ja luojastani takaisin tämän maailman turhuuksiin taas.
TILTA. Tehän ruikuttelette, isäntä, kuin olisitte sekä varastanut että murhannut.
TORKKOLA. Ei, en ole minä keltään henkeä riistänyt. Ennemmin – hm – ! – päinvastoin, jos sanon, niinkuin tosi on. Ja lisäksi vielä luvattomalla ja syntisellä tavalla. – Annahan postilla tänne, Tilta, tuolta noin.
TILTA (Ottaa postillan pienen seinäkaapin päältä ja asettaa sen hänen eteensä)
TORKKOLA (Sovittaa silmälasit nenälleen ja avaa kirjan). Kas niin, lapseni. Nyt ryhdymme päivätyöhömme. Kukin omaansa! (Selailee kirjaa.) Eikö lankomieheni vielä ole täällä?
TILTA (Jyrkästi). Ei!
TORKKOLA. Kun hän tulee, niin tuohan kahvia sisälle. Ja menkää herran nimeen!
(Alkaa lukea. Tilta menee.)
TORKKOLA (Hetken kuluttua, keskeyttämättä lukemistaan). Herra olkoon kanssasi, Taavetti!
TAAVETTI. En minä ole mitään sanonut.
TORKKOLA (Katsoo ylös). Tahdotko mitä, vai?
TAAVETTI (Viivytellen). Tahdon. – Tuosta lankomiehestännehän minä vain, – tuosta Nykäsestä minä tahtoisin kanssanne haastaa hiukan, jos niinkuin sopisi.
TORKKOLA. Haasta vaan. Vaan älä yritäkään haukkumisia.
TAAVETTI. Mitäs mokomille naudoille haukkumisia haaskaamaan.
TORKKOLA. Hillitsepäs kieltäsi. Hän on ainoa sukulaiseni, ja ainoa, jolta on riittänyt lohdutuksen sanoja minulle tässä suuressa tuskassani.
TAAVETTI. Jopa se on kaunista lohdutusta! Hän imee teidät kuiviin ja kiitokseksi kiduttaa teitä typerillä kiirastulijutuillaan.
TORKKOLA. Jaa jaa, sinä et ymmärrä, Taavetti, sinä et ole saanut tuntea herätystä.
TAAVETTI. Toivoakseni en ikinä herääkään hulluksi tullakseni. – Ennen kun vielä mies olitte, eipä silloin tuon lankomiehen ollut hyvä jalkaansa teidän kynnyksenne yli nostaa. Ja nyt se täällä juoksentelee aamusta iltaan! Te luulette, että hän sitä tekee teidän ijankaikkisen autuutenne takia, vaikka näkeehän sen jo sokeakin, että hän vain perujanne persoilee. Ja kun hän vaan on saanut kyntensä niihin isketyksi – silloin ei hänellä ole mitään sitä vastaan, vaikka lentäisitte pää edellä autuuteen niin pian kuin mahdollista.
TORKKOLA. Saattaahan niin olla!
TAAVETTI. No, se oli toki järkevä sana. Ja kyllä te olette sen itsekin huomannut, milloin vaan olette puhunut aikovanne heittäytyä lepäämään, kuinka hän katumussaarnoillaan tähtäsi siihen, että te luovuttaisitte talonne hänelle ja itse rupeaisitte syytingille.
TORKKOLA. No, olenhan minä piru vie sen huomannut!
TAAVETTI. Siinä sen nyt näette, mikä tekopyhä rakkari hän on!
TORKKOLA. Ei, sitä hän ei ole.
TAAVETTI. Onpa, pahuus vieköön!
TORKKOLA. Eipä olekaan. Mutta sinä olet pässinpää, niin, se sinä olet. Sillä sinä et ymmärrä, että Malakias ei voi olla muunlainen, kuin on, eikä sillä ole mitään hänen hurskautensa kanssa tekemistä. Ei siinä mitään pahaa ole, että hän omaa etuaan katsoo. Sitä vähemmin, koska hänen etunsa on myöskin minun etuni.
TAAVETTI. Kuinka te sitä voitte sanoa, kun näette, että hän vaan tahtoo vaurastua teidän kustannuksellanne. Silloinhan on päivän selvä, että hän vaan tahtoo pettää teitä.
TORKKOLA. Sitäpä hän ei tahdo. Hän ei puhu muuta kuin päivän selvää totuutta. Siitä voit olla vakuutettu.
TAAVETTI. Kun te noin haastelette, isäntä, en tiedä, mitä minun pitää sanoa. Silloin ei enää kannata teille sanoja tuhlata.
TORKKOLA. Ei, siitä voit olla varma. Malakias, näetkös, on parempi kuin moni pappi. Hän osaa sanoa niin paikalleen toisen synnit. Ja hän osaa herättää uskon. Helvetinmoinen mies hän on, ettäs sen tiedät. Uskominen siinä vaan on. Ei rukoukset auta. Asiansa taitaa. —
Jos hän etujaan valvoo, niin se ei haittaa, kunhan hän sen tekee vilpittä ja rehellisesti. Mutta jos minä vähintäkään epäilen, että hän täällä käy ja valhettelee isän jumalan kustannuksella, silloin, Taavetti, voit sinä sylkäistä kouriisi ja käydä käsiksi ja tehdä hänelle mitä tahdot!
TAAVETTI. Voi hyvä, rakas isäntä, enkö saa tehdä sitä heti paikalla?
TORKKOLA. Et, Taavetti! Sitä et saa. Unhoituksen yöstä hän on raastanut esille erään asian, jonka minä jo luulin kuolleeksi ja kuopatuksi. Ja nyt se on mielessäni yöt ja päivät, enkä saa rauhaa madolta, joka kalvaa. Vaikene vaan ja kärsi ja pure hampaitasi ja kadu.
TAAVETTI. Isäntä, kun ajattelen, millainen te ennen olitte, ja miten jokainen uusi päivä täällä vastaan otettiin ilolla ja riemulla ja miten te olitte iloisin joukossamme, ja nyt näen, miten tuo roisto on teidät viistoon vääntänyt ja meidät sellaiselle tuulelle saattanut, kuin olisimme jok'ikinen hiilihangon nielleet pahojen tekojemme katumukseksi, niin soisinpa hänen nyt olevan tässä sanoakseni hänelle vasten naamaa millainen sakramenskattu konna hän on!
NYKÄNEN (Pieni, laiha ja nuutunut, kiireestä kantapäähän mustiin puettu, päässä neulottu suippolakki. Puhuu lyhyesti ja änkkäillen, tulee ulko-ovesta). Herra olkoon kiitetty!
TAAVETTI (Huutaa). Amen!
TORKKOLA. Amen!
MALAKIAS (Tulee nopeasti Torkkolan luo, piippu hampaissa). Jumalan rauha sinulle, lanko. Kuinka voit tänään!
TORKKOLA. Kiitos kysymästä. Paranemaan päin, lanko, yhä parempaan päin.
NYKÄNEN (istuutuu). Se ilahuttaa minua (vilkuilee häneen) täydestä sydämmestä ilahuttaakin. Siinä uusi todistus rukouksen voimasta ja oikean uskon ja katuvaisuuden lääkitsemiskyvystä. Herraamme ei kyllä petkuteta tyhjällä suunpieksemisellä. Ei totta vie petkutetakaan. Ja muutamilla olisi parempi ollakseen, elleivät olisi niin ruti jumalattomia!
(Polttaa tupruttelee piippuaan.)
TAAVETTI (Lähestyy häntä). Voitte hyvinkin olla polttamatta, Nykänen. Voitte hyvinkin olla polttamatta. Minä olen täällä kotona enkä myöskään polta!
(Tempaa piipun hänen suustaan.)
TORKKOLA (Kiivaasti). Perhanan Taavetti, sinä!
TAAVETTI (Menee tyyneesti ikkunan luo, kopistelee porot piipusta ikkunalautaa vastaan ja sammuttaa hiiloksen jalallaan). Ei teillä kyllä ole mitään sitä vastaan, isäntä. Ja niinkuin hän teidän menestyksestänne huolehtii, niin ei hänkään siitä suuttune.
TORKKOLA. Oli miten oli, niin minä närkästyn, jos sinä olet hävytön.
TAAVETTI. Ette te siitä pahene! (Antaa Malakiaalle piipun). Tuossa sen saatte takaisin.
TORKKOLA (Nousee vaivoin tuolista). Kyllä minä sinulle näytän, että minussa on miestä sinua kurissa pitämään, ellet pysy aisoissa.
TAAVETTI. Tehkää se, rakas isäntä-kulta. Rynnistelläänpäskin hieman, se vaan virkistäisi teitä. Ettekä te minusta paljon vastusta saa.
TORKKOLA (istuutuu uupuneena). Senkin sakramenskattu lortti, mene matkaasi! Ulos siitä!
NYKÄNEN. Rauhoitu lanko, rauhoitu kaikin mokomin (Hurskaasti). Minä annan hänelle anteeksi, – niin, sen teen, kaikesta sydämmestäni.
TAAVETTI (Sanomattoman halveksivasti). Annatte anteeksi?! – Te? Jopa jotakin! (Ovessa). Herra olkoon kanssanne, isäntä!
(Menee.)
NYKÄNEN (Tympeästi). Helvetinmoinen mies, jopa on. Mutta ylpeys käy lankeemuksen edellä. Eikä kukaan ole korvaamaton. Sen hän saa oppia pikemmin kuin luuleekaan.
TORKKOLA. Sekös ääni nyt on kellossa? Ensiksi sanot antavasi hänelle anteeksi. Vaan annas kun hän kääntää selkänsä, haukut sinä häntä kuitenkin.
NYKÄNEN. Välittikö hän ehkä anteeksi annostani?
TORKKOLA. Permannolleko hän sen sitte jätti, mukamas? – Ja oli miten oli, niin ei taloni silti hunningolle saa joutua, niin kauvan kuin minä voin silmäni pystyssä pitää! Ettäs sen tiedät. Taavetti hoitaa sitä kuin omaa silmäteräänsä. Etkä sinä löydä ketään, joka sen paremmin tekee. Vaan sinä kai tuntenet taivaanvaltakunnan tarkemmin kuin maanviljelyksen.
NYKÄNEN. Niin maanviljelykseen ei minulla herra nähköön ole eläissäni ollut paljoakaan tilaisuutta tutustua. Niin että ei se mikään kumma ole, jos herralle kaiken taitoni ja tarmoni uhrasin. – Enkä minä muuten siitä välitä, että hän piipusta torui, – en, en hituistakaan! Mutta se näet pitää suun niin sopivasti kosteana, kun on paljon haastettavaa (Katselee ympärilleen, yskii tarkotuksella). – Sillä, kun kurkku, näet, on niin kuiva, käy puhuminen niin —
TORKKOLA (Ymmärtää yskän). Saattaahan Tilta tuoda tänne vähän juomisia.
NYKÄNEN. Eipä taitaisi olla hullummaksi – eipä tietenkään. Niin paljon kuin meillä on toistemme kanssa haastettavaa! Kurkkuani kuivaakin, totta vie, niin kuin olisi ollut alimmassa helvetissä ja vaan tulta hengittänyt.
TORKKOLA. Kukapa tietää? Ehkäpä lienetkin käväissyt siellä katastamassa!
NYKÄNEN. En, sitä en ole tehnyt. Mutta lukenut siitä olen, jotta kyllä tiedän, kummoista siellä on.
TORKKOLA. Ihanko siitä löytyy kuvauksia?
NYKÄNEN. Löytyypä niinkin, ja painettuna sittenkin, suuressa paksussa kirjassa, joka on paljon suurempi kuin tuo postilla tuossa – vieläpä kuvitettuna, jotta voi oikein nähdä, miten kamalaa siellä on.
TORKKOLA. Niin, jos se on oikein präntättynä, niin kyllä se sitte niin on. Sen kirjan sinun pitää antaa minulle luettavaksi.
NYKÄNEN. Annankin, jahka olet niin pitkälle ennättänyt parannuksen tiellä, että olen varma siitä, että kaikki se kauheus, mitä siinä kerrotaan, ei enää koske sinua. Silloin oikein sydäntä hivelee lukea helvetin tuskista ja kaikessa rauhassa ajatella, mikä kaikkien meidän vihamiehiemme perii. Samalta näet tuntuu, kuin milloin rakeet taittavat naapurin laihon, mutta jättävät omat sarkamme koskematta.
TORKKOLA. Mutta kuinka silloin käy lähimmäisen rakkauden, lanko!
NYKÄNEN. Joka on herran oma, hän osaa erottaa lähimmäisensä perkeleen opetuslapsista. Mutta kuinka on sen kurkun kastimen laita, lanko?
TILTA (Tuo sisään kahvia ja asettaa kaikki Nykäsen eteen pöydälle.
Isäntä käy kaapilleen ja ottaa sieltä viinapullon.)
TILTA. Päivää!
NYKÄNEN. Jumal'antakoon, Tilta! – Näytätpä sinä terveeltä ja reippaalta aina vaan! Niin, niin, tuota! (Kaataa viinaa kahvikuppiinsa ja tyrkyttää Tiltalle lasiaan). Kulautappas, Rosa! (Yrittää kiertää kätensä hänen vyötäisilleen). Eikä sinulla ole sulhastakaan, ja kuitenkin siivona pysyt!
TILTA (Lyö häntä sormille). Hellitättekös! Senkin vanha nahjus!
(Menee kiireesti ulos.)
NYKÄNEN. Hyvä tyttö – ei voi muuta sanoa – oikein se on hyvä tyttö, lanko. Minä vaan vähän takerruin hänen esiliinansa nauhaan, ja sekös heti minua näppäämään! (juo) Mutta onpa sinulla hyvää tavaraa, lanko – oikein hyvää! Niin, niin, semmoista se olla pitää! (juo vieläkin kulauksen, siirtää sitte kupin syrjään). Vaan mitäs minä taas aijoinkaan sanoa sinulle! – Niin – koska me nyt olemme kahden kesken, niin – (nousee) Aapeli – (juhlallisesti) Aapeli, älä ikänä yritäkkään syöttää minulle pajunköyttä!
(Täyttää kuppinsa.)
TORKKOLA. Mitä sinä sillä tarkoitat?
NYKÄNEN (Istuutuu ryypätessään). Tarkoitan vaan, että tuota kirjaa helvetistä, sitä saat vielä toistaiseksi koreasti varoa lukemasta! Minulla on kyllä sinusta tarkempi vainu, kuin luuletkaan. Tosin sinä äsken sanoit voivasi paremmin. Vaan se ei ole totta, Aapeli, äläppäs valhettele nyt, kun olemme kahden kesken, älä valhettele, kuuletko! Sinä voit paljoa huonommin kuin eilen, ettäs sen nyt tiedät.
TORKKOLA. En sitä kiellä. Ja jos päinvastaista puhuin, niin vain Taavetin takia sen tein, jotta hän pysyisi levollisena ja olisi torumatta. Mutta siihen voit luottaa, että sisällisesti voin paljon paremmin kuin ennen, sillä sielultani en ikinä ole ollut niin terve kuin nyt.
NYKÄNEN. Jumala suokoon, että niin hyvin olisi! Suokoon Jumala, ettei se taaskin ole vain mielikuvitusta! (Nousee). Sanonko sinulle, Aapeli, miksi et voi jaksaa paremmin? (kaataa kuppiinsa).
TORKKOLA. Niin, sanoppas!
NYKÄNEN. Sinulta näet puuttuu se oikea katuvaisuus! (istuutuu ja ryyppää) Se oikea katuvaisuus!
TORKKOLA. Se on vale, se!
NYKÄNEN. Ei, kyllä se niin on kuin sanon: sinulla ei ole sitä oikeaa katuvaista mielialaa.
TORKKOLA. Sehän merkillistä on!
NYKÄNEN. Niin, sinä kai uskot, että se sinulla on. Vaan näetkös, sama se on ero hurskaudella ja hurskaudella ja katuvaisuudella ja katuvaisuudella, kuin hajuvedellä ja viinalla. Toinen kelpaa vaan komeillaksesi sillä, toinen lämmittää vatsaa ja vahvistaa ruumista! (Nousee taas). Aapeli, kirjoitettu on; "ken minua seurata tahtoo."
TORKKOLA. "Hän ottakoon ristinsä ja" —
NYKÄNEN. Ei se niin ollut.
TORKKOLA. Eikö ollut? No kernaasti minun puolestani.
NYKÄNEN. Kyllähän, tietysti, niinkin on kirjoitettu. Vaan en minä sitä aikonut sanoa. Sillä ristisi sinä kyllä jo olet ottanut, niin että se asia on selvä. Mutta kirjoitettu on myöskin: "ken minua seurata tahtoo, hän omaisuutensa luotaan heittäköön ja upottakoon sen meren syvyyteen."
TORKKOLA. Tahtoisitko sinä ottaa taloni niskaasi ja kantaa sen järveen?
NYKÄNEN. En. Sillä kirjoitettu on: "Hän upottakoon sen meren syvyyteen ja jakakoon köyhille."
TORKKOLA. Se ei ole totta. Semmoista ei ole voitu kirjoittaa.
NYKÄNEN. Miksikäs ei?
TORKKOLA. Sillä jos minä sen "upotan meren syvyyteen", joutuu se kalojen, eikä köyhien ruoaksi, ymmärtänet.
NYKÄNEN (Nousee taas). Oli, miten oli, mutta niin kirjoitettu on.
TORKKOLA. Loruja! Eihän pipliassa toki tyhmyyksiä puhuttane!
TAAVETTI (Nauraen). Sitä en suinkaan tarkoittanut.
LIISA. Oli miten oli, mutta niin ylpeä yhtä kaikki olit.
TAAVETTI. Vaan en ole enää. Sillä nyt me olemme viisastuneet kumpikin. Ja sentähden arvelen, että me voisimme alottaa alusta, kaikella kunnialla. Jos vaan sinä olet samaa mieltä kuin minä.
LIISA. Kukapa tietää? Ehkäpä minä olenkin?
TAAVETTI. Mutta olekin vasta pitämättä minua narrinasi.
LIISA. Kuinka minä sitä voisin? Niin viisaaksi kuin sinä nyt olet käynyt.
TAAVETTI. Jumala tiennee, lienenkö kylliksikään viisas sinun kanssasi ottelemaan. Mutta voimmehan muuten koettaa illan suussa – jos tahdot.
LIISA. Senhän voimme tehdä.
TAAVETTI. Missä sitte tavataan?
LIISA. "Myllypurossa", tiedän mä! Niinhän sinä sanoit!
(Piikoja ja renkiä tulee sisälle.)
TAAVETTI. Senkin irvihammas! Odotahan, tästä saat myllypuroa!
(Tarttuu häneen ja koettaa suudella.)
LIISA. Päästätkö! (Kohottaa kätensä). Yksi on kyllä luvattu. Mutta voit saada kaksikin, jos kovalle ottaa!
(Riuhtasee itsensä irti ja uhkaa häntä kädellään.)
TAAVETTI (Väistää). Niin monta kuin vaan tahdot! Ettei vaan ihmiset näe!
(Renkiä ja piikoja; niiden joukossa Maija, Tilta ja Mikko tulee.)
MIKKO. Varo itseäsi Taavetti, selkänahkasi kai syhyy!
TAAVETTI. Pidä suusi.
MAIJA. Nyt saimme tietää, miks'ei Taavetti meistä välitä. Hänellähän on oma pikku ystävänsä.
TAAVETTI. Ja sinulla ilkeä suusi.
TILTA. Ei ole nyt laitasi oikea, Taavetti, kun jätät päivällisenkin jäähtymään. Me olemme jo syöneet aikoja sitten. Mutta minä korjasin vähän talteen sinulle.
TAAVETTI. En minä mitään huoli. Mutta sinä Liisa? Sinä ehkä lienet nälissäsi pitkästä kävelystä? Tahdotko vähän ruokaa?
LIISA. En kiellä, jos sinulta muuten liikenee.
TAAVETTI. Riittää sitä kyllä kahdellekin. Ei siitä pelkoa. Tule mukaan,
Liisa. Niin voit sopia isäntävaarin kanssa samalla.
MIKKO. Liisako hänen nimensä on?
MAIJA. Ja palvelukseenko hän tänne pyrkii?
TILTA. Se oli hyvä se. Laita sinä, Taavetti, niin, että hän jää
(Liisalle). Oletko sinä aina yhtä iloinen kuin nyt?
LIISA. Niin, mitäs minä murheellinenkaan olisin!
TILTA. Ei, siinä olet oikeassa, murheellinen ei pidä olla. Ja jos sinä voit saada isännän siihen yhtymään, niin teet hyvän työn. Sitten ehkä tässäkin talossa taas saisi kuulla naurua ja laulua.
LIISA. Eikös nyt sitten saa.
TILTA. Ei, herra nähköön! Nyt ei täällä muusta haasteta kuin katumuksesta ja parannuksesta ja sen semmoisesta.
LIISA. Hyi olkoonkin! Sitten minä mieluummin laputan tieheni.
TILTA. Niin se on. Ja äläppäs että tässä muut saisi hiiskahtaakaan.
LIISA. No – jos semmoisia raukkoja olette, niin se on vallan oikein teille. Vaan enpä minä siihen suostuisi. Minä vaan en antaisi suutani tukita. Ei toki. Kun mieleni tekee, niin laulan. Ja juuri nyt luulen, mieleni tekeekin.
TAAVETTI. Puhu sinä vaan ensin isännän kanssa, se on paras, niin näet, tokko häneen suostut.
LIISA. Minkätähden! Käskeköön hän minut vaikka heti paikalla pellolle, se ei minua liikuta. Silloin minä menen ja terveiset heitän ja sillä hyvä.
TAAVETTI. Ethän toki aikone mennä pois?
LIISA. Estääkö se ehkä sinua seuraamasta?
TAAVETTI. Ei – ei – mutta —
LIISA. Ei mitään muttaa. Minä kuitenkin teen oman mieleni mukaan. Kun minä vaan ajattelenkin tällaista murheen tyyssijaa, kuin tämä näyttää olevan, niin vallan rintaa ahdistaa, ettei henki tahdo käydä. Ja jos niin on, että ilmielävänä on tuonne murheeseen mentäväkin, tahdon olla sitä iloisempi niin kauvan kuin vielä olen ulkopuolella. Pankaa se päähänne!
LAULU.
(Sävel: Hurraa me nuoret meripojat.)
Ja poika se astui uljahasti taivaan esikartanoon, pyhän Petrin kammioon: "Hei, tyttöjä tänne nopeasti, kanteleetkin kaikukoon!" Näin ärjäs poika Pietarille, tömähteli taivahat, katot sekä lattiat. Huus' Pietari poikaviikarille: "Helvettihin matkustat!"
Vaan poika se astui uljahasti helvettihin alaspäin, itse pirun luokse näin: "Hei, tyttöjä tänne nopeasti, kanteletta helkyttäin!" – "Ei tyttöjä oo yhtään täällä," piru vastas haikeaan, sitten huokasi hän vaan. "On tyttäret kaikki maan päällä, vaikka täällä kaivataan."
Ja poika se palas uljahasti kotiansa päälle maan etsimähän neitojaan. "Hei, tyttöjä tänne nopeasti, kanteleetkin kaikumaan!" Ja jopahan se kannel kaikui, tanssi nuoret neitoset, kumahteli tanteret, ja kalliot naurustansa raikui. Pursui pojan tuntehet.
(Kööri kertaa kussakin värsyssä viisi viimeistä säettä.)
(Kamarin ovelle ilmestyvät Malakias ja Aapeli veisaten
viimeistä säettä virrestänsä.)
KAIKKI (Nauravat ja vetäytyvät hitaasti ulospäin samalla laulaen viimeistä värsyä. Heidän naurellen mennessään laskee esirippu.)
TOINEN NÄYTÖS
Ensimäinen kuvaelma
Torkkolan puutarha. Asuinrakennus oikealla, etualalla. Oven vieressä lehtimaja, jossa pöytiä ja penkkejä. Perällä veräjä. Taustassa järvimaisema.
NYKÄNEN (Huoneessa). Noin ikään! Ja nyt ulos raitista ilmaa saamaan. Ja sitte avataan ikkunat ja kaikki huoneet savustetaan katajoilla. (Toimeliaana ulos huoneesta, kainalossa suuren suuri tyyny, jonka sovittaa penkille. Torkkola seuraa hitaasti jälessä Tiitan tukemana). Varovasti kaikin mokomin! Ja nojaa Tiltaan, se on varminta. – Pian ovat minun lapseni täällä tukemassa sinua. Ja siitä se hyvä tulee, saat nähdä vaan, ja miten ne sinua sitten vaalivat ja hoitelevatkaan (Auttaa häntä). Noin ikään, – tässä nyt ollaan! (Liikutettuna). Hyvänen aika toki – et uskokaan, kuinka iloinen olen siitä, että minulla on niin hyvä lanko kuin sinä! – Mutta istuhan toki, lanko, istu kaikin mokomin!
TORKKOLA. Istu, sanoit! (Istuutuu vaivalloisesti).
Oh – oh – hoo – jaa – jaa!
TILTA (Sovittaa tyynyn hänen selkänsä taakse ja palaa huoneeseen.)
NYKÄNEN. Noin ikään. Loikoile nyt siinä ja nauti. Ja – mitäs minun pitikään sanomani? Niin – odotahan – sitähän se oli! Se Matleena, näet, hän sanoi, että jos sinua haluttaa jaloitella hetkisen, niin ei se sinua lainkaan vahingoittaisi, jos sen tekisitkin.
TORKKOLA. Matleena on nauta! – Eikös hän käskenyt minua tanssimaankin, ellen voisi hillitä itseäni?
NYKÄNEN. Niin, eipä taitaisi sekään haitata, jos pari kierrosta pyöräyttelisit, kun henki päälle tulee! Tee se! Minä tarkoitan: jos niin on, että katumus niiksi saattaa, niinkuin se kuningas Taavetinkin sai jumalan kunniaksi tanssimaan. Miks'et silloin sinä voisi tanssia jumalan kunniaksi, Aapeli, sinä myöskin?
Sitäpaitsi sanoi Matleena että se ei suinkaan haittaisi sinua, jos tästä vääntäytyisimme kaupunkiin. Ja sitä samaa minäkin. Ei muuta kun järjestyksen vuoksi! Sen vuoksi vaan! Ja samaa sinäkin muistaakseni arvelit.
TORKKOLA. Sinullakos nyt on hiton hoppu sille matkalle!
NYKÄNEN. Minullako? Loruja! Mikäs kiire minulla olisi? Itsehän sinä tahdoit.
TORKKOLA. Vai niin! Tahdoinko? No, kyllä siitä hyvä tulee!
NYKÄNEN. Älä luulekkaan, että minä vähääkään ajattelisin omaa itseäni. Minä vaan ajattelin sitä Leena raukkaa tuolla helvetissä, jolla varmasti on nyt parempi ollakseen meidän rukoustemme tautta. Näetkös, piru ikään kuin pitää häntä kytkettynä pitkissä, hyvin pitkissä kahleissa – justiinsa niin kuin koulupoika kulettelee kovakuoriaista pitkästä langasta. Ymmärrätkö mitä minä meinaan? Ja saipas piru hellittää hieman kahleita, kun me ensi kertaa häntä ahdistimme – niin paljon suunnilleen, kuin tämä lehtimaja tässä on korkea! Ja kun me toistamiseen häntä könistelemme, niin hän taaskin hiukan höllentää, sen verran kuin tuo puu tuossa on korkea, suunnilleen. Ja jos oikein voimasi kokoot ja isket häntä olkasi takaa ja survaiset kaiken ajallisen omaisuutesi järveen – kuvannollisesti, ymmärräthän, – niin saatpas nähdä, että kahleet katkeavat ja sielu raukka vapautuu ja lentää iloisena isän jumalan luo taivaaseen. Ja sieltä ei itse pirukaan häntä enää keksi! – Sitähän minä vaan tarkoitin, lanko, sitä! En muuta mitään.
TORKKOLA. Niin, arvaanhan minä sen.
NYKÄNEN. Ja silloin ei madolla, joka sinua niin kauvan on kiusannut ja vaivannut, ole enää mitään jälellä kalvettavaa. Ja silloin se kuolee nälkään, se kirottu rakkari. Ja silloin te olette vaikeasta synnistänne vapahdetut, sekä Leena että sinä. Se on vissi se.
TORKKOLA. Kunpa vaan niin onnellisesti olisi.
NYKÄNEN. No, siitä hitto vie voit olla varma! (Katsoo hajamielisenä taivaaseen, puhuu koneellisesti edelleen). – Silloin mato taivaaseen livahtaa ja Leena kuolemaan suistuu —
TORKKOLA. Sillä laillako se nyt on? Äsken se oli päinvastoin.
NYKÄNEN. Kas nyt mokomaa! Tuuleen tuossa taisin höpistä.
TORKKOLA. No, sen minä takaan. Mitäs sinä siinä niin perhanasti töllistelet?
NYKÄNEN. Minä vain tarkastelen, kummoisen ilman huomiseksi saamme. Tarkoitan – jos että niinkuin uskaltaisi yrittää sitä kaupunginmatkaa —
(Taavetti ja Liisa tulevat veräjästä.)
TAAVETTI. Siinä hän nyt on! Tuo tuossa, tyyny selässä, se on isäntä.
TORKKOLA. "Tuo tuossa, tyyny selässä"! Ikäänkuin olisin semmoisena luotu! – (Äreästi). Mitä sinä tahdot?
TAAVETTI. Meille on tullut vieraita, isäntä. Tämä tyttö tässä on tullut tänne tervehtimään.
TORKKOLA. Vai on hän tullut? Tulehan tänne, tyttöseni. Mikä sinun nimesi on? Mistä tulet? Mitä täältä tahdot?
LIISA. Kies avita, kuka yhdellä kertaa voi niin paljon vastata! Tehän ahdistatte, niin kuin ette olisikaan niin ikäloppu, kuin miltä näytätte. Hiljakseen vaan, tiedän mä! Pisara kerrallaan!
TORKKOLA. Pisara kerrallaan! Sittehän sitä täytynee ensin kurkkua kastella. Mene Tiltan luo, Taavetti, ja nuuski sen piiloista. Kai sieltä kahvitilkka löytyy ja nisusia.
TAAVETTI (Menee taloon).
TORKKOLA. Istuhan, tyttöseni.
LIISA. Paljon kiitoksia!
(Istuu pöydän ääreen, vastapäätä häntä.)
TORKKOLA. Noin ikään. Nythän me voimme taas alottaa kuulustelua. Pykälä pykälältä, aivan niinkuin sinä tahdot. Mikä siis on nimesi?
LIISA. Tuupaiskan Liisaksihan ne minua kutsuvat.
TORKKOLA. Vai Tuupaiskan Liisaksi! No vie sun, niinkö tekevät. Ja mistäs sinä tulet?
LIISA. Salokylästä, tiedän mä.
TORKKOLA. Salokylältä? Vai niin. Yhtä kai pitänee. Siellä tosiaankin oli muuan, jota Tuupaiskan muoriksi nimittivät, ellen väärin muista.
LIISA. Ette niinkään, oikein on. Minun äitini se on.
TORKKOLA. Niin, hänet minä hyvin muistan. Pieni ja herttainen tyllerö, pyöreä ja pystynenäinen. Eikös hän kerran ollut täällä meillä eukkoni eläessä? Jumala hänen sieluaan armahtakoon!
LIISA. Olipa niinkin. Sillä, totta puhuakseni, olemme me vähän niinkuin sukua, te ja minä.
TORKKOLA. Niinkö tosiaankin! Sepäs kummallista! Millä tavalla sitten.
LIISA (Lukea lopottaa). Teidän vaimonne äidillä oli ensimäisissä naimisissa poika. Ja hänen sisarenpoikansa nai äitini sisarentyttären, ja —
TORKKOLA. Kuinkas se oli? – (Kertaa). Eukollani oli velipuoli —
Ja entäs sitte, miten sanoit?
LIISA (Kuin edellä, hyvää kyytiä). Niin, hänellä oli velipuoli ja hänen sisarenpoikansa nai äitini sisarentyttären, ja —
TORKKOLA. Mokomasta sukulaisuudestahan alkaa päätä vallan särkeä!
LIISA. Äh, siitäkös nyt kannattaa puhua! Sehän käy kuin katkismusta lukien. Kunhan ulkoa oppii, niin kuin minä!
TORKKOLA. Vallan sinä olet suora tyttö, sinä!
LIISA. Olen, ei voi muuta sanoa.
(Tilta ja Taavetti tulevat sisältä.)
TILTA (Asettaa pöydälle kahvivehkeet ja leivoksia).
TORKKOLA. Kas niin, siinähän on kahvia.
TAAVETTI (Osoittaa Malakiasta). Pitääkös hänellekin antaa, vai?
TORKKOLA. Niin, piru vie pitääkin! Äläpäs siinä taas ala!
NYKÄNEN. Antaa olla, ellei minulle hyvästä sydämestä suoda, niin voin minä olla ilmankin!
TORKKOLA (Kiivaasti Taavetille). Panetkos sen kupin paikalleen vai?
TAAVETTI (Asettaa kupin Malakiaan eteen).
TORKKOLA. Ryyppää pois, lanko. Tosin tämä on oikeastaan naisten juomaa.
Mutta hyvää sen pitäisi olla.
NYKÄNEN (Juo). No, sen takaan! Jos tämä on vain naisille meinattu, niin tekisipä mieleni siinä tuokiossa muuttua naiseksi.
TAAVETTI. Sen ämmämäisemmäksi ette enää tulla voi, kuin mitä jo olette.
TORKKOLA. Vaikenetkos, senkin —
TILTA (Asettaa kupin hänen eteensä). Tässä on teillekin, isäntä.
TORKKOLA. Tiedäthän, että minä en saa. No – koska se nyt kerran on kaadettu niin menköön nyt. – Ja nyt me taas puhumme vähän järkeä! Mitenkäs se olikaan tyttöseni? – Niin – yhteen asiaan sinulta jäikin vastaus antamatta. Et sanonut, mitä sinä minusta tahdot.
LIISA (Veitikkamaisesti). No kah, minunhan piti petkuttaa teiltä perujanne, tiemmä!
TORKKOLA. Sinäkös letukka! Sitäkö sun piti, sanot?! Kuka sinut sitte siihen pakoittaa?
LIISA. Ei kukaan. Äitini vaan arveli olevan syytä yrittää. Vaan totta puhuakseni, minä en siihen kelpaa ensinkään. Kättä nuolemaan ja häntää heiluttamaan kuin koira ei minulla ole ensinkään halua. Enkä minä rupee toisen hengenlähtöäkään odottamaan, siksi iloinen elämästäni minä itse olen (Nousee. Sydämmellisesti.) Ei, jumala sen tietäköön, isäntä, että minä kernaasti suon teidän elää vähintäin sata vuotta! Enpä minä tahdo teiltä päivääkään riistää, – en minuuttiakaan.
TORKKIOLA. Siinä teet kiltisti, tyttöseni.
LIISA. Niin että en minä sen tautta tänne tullut. Vaan ei ollut hauskaa myötäänsä kotonakaan kuljeskella, ja siksipä minä mielelläni läksinkin vähän maailmaa katselemaan, – hyvin vähän vaan – ja sitte minä tahdoin toki teitäkin tervehtiä, isäntä – sen verran vain, että saattaisin kotiin tullessani kertoa täällä käyneeni. Sitähän minä vaan tahdoin. Ja kernaasti minun puolestani voitte sanoa, ettei tästä talosta mitään perittävää ole. Ja pellolle ajakaa, jos niiksi tulee.
TORKKOLA. Odotetaan nyt sentään toistaiseksi, ellei sinulla liian kiirettä ole. Tahtoisin vaan hyvin mielelläni kuulla, mistä syystä äitisi tuli lähettäneeksi sinut tänne perimään?
LIISA. Niin, kyllä hän vallan vakavasti sitä tarkoitti! "Liisa", hän sanoi: "sinä olet köyhä orpotyttö", sanoi, "ja vallan yksin maailmassa olet. Saat koettaa tulla toimeen miten sinä paraiten itse taidat. Sukua sinä olet vanhalle Torkkolan Aapelille, ja siitä on minulla mustaa valkoisella, jos tarvitaan. Laittaudu hänen luokseen kiireimmän kautta. Ei hänellä enää pitkälti elonaikaa riitä, sanovat hänen viimeistä virttään veisaavan." – Niin älkään suuttuko, isäntä, mutta niin hän sanoi. – "Ja pyri hänen suosioonsa", sanoi, "ei hän ainakaan ennen hyvää pilaa välttänyt." —
TORKKOLA. Ei, kyllä hän siinä oli oikeassa. Enkä minä muuksi ole muuttunut, jos totta puhun.
NYKÄNEN (Pukkaa häntä kylkeen).
TORKKOLA (Hillitsee itsensä). Tarkoitan näet —
TAAVETTI (Nojautuu pöydän yli. Äkäisesti Nykäselle). Pukkaappas häntä vielä kerran, niin kyllä minä sinulle pukkausta annan, ettäs muistat.
LIISA. "Riennäppäs", hän sanoi, "ennenkuin kukaan muu kerkiää. Äläkä ole tyhmä. Hyvän sanan kun sanot, niin saat koko perinnön." Sillä äiti ei ole tyhmä, hän, sanottakoon mitä tahansa. Ja jos minä olisin hänen neuvojaan seurannut, niin vaikeaksipa teille olisi käynyt. Vaan, kuten sanoin, minä en semmoiseen hommaan kelpaa.
NYKÄNEN. Ei, kyllä minä sen asian hoidan —
TAAVETTI. Siltä se kyllä on näyttänyt, jumala paratkoon!
LIISA (Nykäselle). Tekös perinnön otattekin?
NYKÄNEN. Enkä, enhän minä sitä tarkoittanut, ymmärtänet! Tarkoitan vaan, että kyllä minä varon lankoani, ettei hän omaisuuksiaan kauniiseen sanaan vaihda.
TAAVETTI. Kuinka monta "kaunista sanaa" olettekaan itse sen asian hyväksi suustanne laukaisseet Nykänen?
LIISA. Kah, tekös se Nykänen olette? Hyvänen aika, teitä kai äitini sitte tarkoitti, kun sanoi minulle: "ei se helppoa ole" sanoi. "Sillä se vanha kitupiikki Nykänen, hänen lankonsa, on tainnut viime aikoina roikkua siellä aamusta iltaan."
NYKÄNEN. Mahtaa olla pahanilkinen eukko tuo sinun äitisi!
LIISA. Eipä juuri voi sanoa! Vaikka en ymmärrä, miksi hän minut tänne lähetti. Ehkä siksi, että minä mennessäni viekoittelisin teidät mukaani täältä. Hän kai arveli niinikään, ettei isäntä silti ikäviinsä kuolisi.
TORKKOLA (Naurahtaa). Nytkös sait ottelemista!
NYKÄNEN. Ja sille sinä naurat?
TAAVETTI. Itkeäkö hänen ehkä pitäisi. Kun jo lehmäkin nauraisi, jos nähdä saisi, kuinka vihreä olet naamaltasi juuri nyt.
NYKÄNEN. Oletkos sinä nähnyt lehmän nauravan, vai?
TAAVETTI. En, vaan eipä kestä kauvan, kun jo näen härän nauravan! Ja hyvin suuren sittenkin!
TORKKOLA. Siinäkös sait saparoosi, Malakias.
TAAVETTI. Katsoppas isäntää, kun taas nauraa! Hyvänen aika, kuinka iloiseksi tulin.
TORKKOLA. Olipakin syytä iloiseksi tulla. Niin kehno kun minä olen, – niin vanha – ja niin vaivainen!
LIISA. On niitä huonompiakin nähty. Eikä siinä iässäkään mitään vaaraa ole! Siellä meidän kylässä on muuan ukkorähjä, jolla on hyvinkin kahdeksankymmentä ajastaikaa niskoillaan, mutta sittenkin laulaa, jotta nurkissa kaikaa:
LAULU.
(Sävel: Tääll yksinäni laulelen.)
Ma laulan ja olen iloinen,
Jo vaikka vanhaks' saan.
Jos hautaani käyn tanssien,
Se ketä koskiskaan?
(Toiset kertaavat kaksi viimeistä säettä, Aapeli mukana.)
TAAVETTI. Kies avita! Kuulkaapas isäntää, kun jälleen laulaa! Olisipa tässä nyt ainetta, millä tehdä punssit, niin kilauttaisinpa ilosta kanssanne isäntä!
TORKKOLA. Kyllähän sitä ainetta. Käyppäs Tilta hakemaan. Mutta eihän sinulla ole kuppiakaan?
LIISA. Me juomme samasta kupista.
TAAVETTI (Iloisesti). Sen teemmekin, Liisa, me kaksi, me juomme samasta kupista!
(Ottaa kupin häneltä. Tilta tuo viinapullon, jota Nykänen
hartaasti katselee.)
TORKKOLA. No vie sun, Taavetti! Hänenkö takiaan sinä tässä viime aikoina olet alakärsänä käynyt?
TAAVETTI (Kaataa isännän kuppiin ja omaansa). Saattaapa niin ollakin!
(Kilistelevät.)
LIISA (Laulaa edelleen).
Ah, eihän luojaa loukkaa se,
Ett' iloitsen ma näin.
Ja käskyjään en rikkone,
Jos mull' on ystäväin?
TORKKOLA (Lyö Nykästä selkään). Hörise mukana, senkin vanha hörriäinen!
(Kaikki kertaavat säkeet)
LIISA (Laulaa).
Ei kenkään voine luopua,
Omasta luonnostaan.
Jos tanssin haudan partaalla,
Se kelle kuuluukaan!
(Kaikki yhtyvät.)
NYKÄNEN (Asettaa päättäväisesti kuppinsa pöydälle). Ja semmoista sinä laulat, lanko. Sitä et voi! Vai voitko kenties? Laula sitte, jos puhtaalla omallatunnolla voit väittää, ettet ikinä ole ollut kenellekään haitaksi! Voitkohan ehkä? Mitä?
TORKKOLA (Joka laulaissaan on noussut jo ensivärssyn aikana, vaipuu takaisin penkille. Synkästi). En – kyllä minä en saa sitä laulua laulaa. —
NYKÄNEN (hiljaa ja hurskaasti). Ettäs sen tietäisit: et sinä sillä tavalla syntisen ihmisraukan sielua vapahda, joka sinun tähtesi helvetin tulessa kituu. Etkä sillä matoakaan kuoleta! Vai luuletko, ettei se muka jälleen henkiin virkoo, vaikka sitä viinalla nukutat? Kyllä se siitä virkoo, ole varma siitä – vieläpä julmasti sittenkin!
Syki, leisku sydämmeni rinnassain että kultani muistais mun, yöt päivät olet minun unelmain sua muistaissa riemastun.
Lempi vain nyt aina laulustani soi enkä toista ma lemmi, en kuolo vain mun sulta riistää voi senkin voitamme lempien.
(Tiellä Liisa kääntyy ja nojaa veräjään, laulaessaan. Lopuksi hän heittää Taavetille lentomuiskun ja juoksee pois. Taavetti jälestä ilosta riemuiten.)
Esirippu lankee
Toinen kuvaelma
Talo Autioitten kallioitten luona. Pihamaa vasemmalla, etualalla osa päärakennusta sisäänkäytävineen, oikealla avoin vaja, rakennettu tylsäkulmaisesti asuinrakennusta vastaan, jotta niiden välille jää vain veräjän levyinen tila. Talon takana kohoo suunnattomia kallioita, jotka siintäyvät taustalla. Etäältä kuuluu ukkosen jyrinä.
VAARI, NIKU ja JUSSI (Tulevat hitaasti ja varovasti portista viikatteineen ja haravoineen.)
NIKU. Mitä me näin aikaiseen kotona teemme, isä?
JUSSI. Niin, minkä tähden lopetimme työmme niin aikaiseen tänään?
VAARI (Suunnilleen 70-vuotias, harmaahapsinen ja kumara, tuuheat tummat kulmakarvat, puku huolimaton, nolona). Miksikö? Siksi että rajuilma on tulossa.
(Panevat työaseensa vajaan.)
NIKU. Ettekö siis lähde kylään, isä, naukkua ottamaan?
VAARI. Tiedäthän, ettei muori anna minulle rahoja siihen.
NIKU (Antaa hänelle rahoja). Tässä saatte minulta, isä.
VAARI. Sinä olet kelpo poika, Niku. Jaa-a, niinkin. Laittaudunpa tästä matkaani. Niin, sen teen. Kunhan ei vaan rajuilma yllättäisi minua.
NIKU. Ei siitä ole pelkoa!
JUSSI. Ei, olethan sinä itse useasti sanonut meille, että jos se tuolta suunnalta uhkaa, niin se pysähtyy vuorten taakse.
VAARI. Niinkö sanot, senkin vekkuli. Tahdot kai vain päästä minusta.
Aijot kai itse johonkin?
NIKU. Niin, aijoimme tästä pistäytyä vähän metsälle —
VAARI. Entä jos rajuilma yllättää?
JUSSI. Eikä yllätä.
VAARI. Eihän se, se on totta se.
NIKU. Ja voimmehan sitäpaitsi päästä jonnekin sateen suojaan.
JUSSI. Niin, kyllä me aina jossain suojaa saamme.
VAARI. Vai niin, vai saatte? Missä sitten?
NIKU. Siellä sysihaudan luona.
VAARI. Jopa te olette! Arvasinhan! Sysimies on kuormineen kaupungissa tänään ja silloin ovat hänen tyttärensä yksin kotona. Eikö niin?
JUSSI. Niin, kai ne sitte ovat yksin kotona.
VAARI. Ja niinpä piti teidän lähteä sinne, ja – Niin, sen sanon, nykyajan nuoriso – nykyajan nuoriso!
NIKU. Olitte kai tekin kerran nuori, isä?
VAARI. Kahdeksan viidettä olin, kun muorin kanssa naimisiin menin. Niin kauvan minä odotin!
JUSSI. Niin, mitäs te olitte semmoinen unikeko?!
VAARI (Suuttuneena). Sanoitko "unikeko", niinkö? Mikäs sinä itse sitten olet? Etkös sinäkin muka ole unikeko, vai, kun vetelehdit täällä aamusta iltaan tyhjää toimittamassa. Etkös muka olekin? Kyllä minä sinulle vetelehtimistä opetan. Nyt jäätte kotiin ja sillä hyvä! (Huutaa). Leena!
NIKU (Jussille). Mikset pitänyt turpaasi, nauta!
(Leena tulee sisälle.)
LEENA. Vai niin, jokos te olette kotona?
(Menee sisään takaisin.)
NIKU. Nyt saat taas sukkaa kutoa, näetkös!
JUSSI. Ja sinä myöskin. Ja isäkin!
LEENA (Tulee tuoden kolme suurta lankakerää ja alettua sukankudinta puikkoineen). Kas tuossa saatte. Minä en jouda, ja pennut kuluttavat kuluttamistaan, jotta on mahdotonta pitää heitä sukissa. Kutokaa nyt!
(Äänettömyyden kestäessä istuutuvat vajan eteen ja alkavat kutoa.)
NIKU. Tämäkös nyt lemmon työtä on, jumala paratkoon!
VAARI. No, onpa niinkin!
NIKU (Huokaa). Niin, niin!
JUSSI. Mitähän Ruusa tästä sanoisi?
NIKU. Nenästä vetää, jos tietää tahdot. Arkipäivinä sinä kyllä hänelle kelpaat, mutta sunnuntaina hän onkin toisen kanssa.
JUSSI. Minun viikossani on seitsemän arkipäivää!
NIKU. Ja seitsemäntenä saat nuolla huuliasi!
JUSSI. Suus' kiinni, että voin lukea silmät.
NIKU. Kuulkaas isä, – noinko ne työkalut jätetään? —
JUSSI. Niin, entä jos rajuilma puhkeaisi!
NIKU. Sitähän minäkin – (pistää kutimensa vaarin kainaloon) pidähän tuota sillä aikaa!
(Juoksee perälle.)
JUSSI. Älä ota niin monta yhdellä kertaa. Leikkaat itsesi viikatteisiin. Odota, minä tulen auttamaan.
(Pistää kutimensa vaarin toiseen kainaloon ja juoksee
Nikun jälestä pois.)
VAARI (Kutoo ahkerasti, mutta kainaloissa olevat lankakerät vaivaavat häntä). Enkös taaskin kadottanut silmää! (Syyhyttää puikolla leukaansa). Ala vaan taas laskemaan!
LEENA (Ovessa). Ruoka on valmis. Mutta minne pojat joutuivat?
VAARI. Heidän piti kantaa työkalut vajaan.
LEENA. Näinkö tekivät! Tuossahan ne vielä ovat.
VAARI (Katsoo taakseen). Katsos perhanoita! Eivätkö olekin livistäneet tiehensä!
LEENA. Niin, etsippäs heitä nyt!
(Sisään.)
VAARI. Äh, kyllä minä heidät käsitän (Kääntyy, yhä kutoen, mennäkseen, pudottaa toisen kerän). Perhana! (Kumartuu sitä ottamaan, pudottaa taas toisen ja kolmannenkin kerän). Noin ikään, nyt on helvetti valmis! (Vetää langoista, joten kerät vierivät yhä kauvemmas). No, kun ette tahdo, niin vieköön piru teidät kaikki tyyni! Eipä tarvitse hänen silloin avojaloin käydä. (Survaisee kaikki pihalle). Haukkumisia me kuitenkin saamme, kun kotiin tulemme – ellemme onnistu siitäkin rajuilmasta pelastua.
(Lähtee toisten jälestä. Lyhyt äänettömyys. Jyrisee tuon tuostakin.
Aapeli ja Malakias tulevat portista. Sitten Leena tulee talosta.)
NYKÄNEN. Hyvä toki oli, että mukaasi lähdin, lanko. Eikös ollutkin? Niin ei sinun tarvinnut täällä yksin rämpiä! Niinhän se oli aivan kuin ajattelin, että kyllä sitä ei pääse perille asti ajamaan. Tämä talo tässä on ainoa täällä kallioitten luona!
TORKKOLA (Tulee hitaasti keppiinsä nojaten). Niin, mutta hiukan se on liian suuri yksinäiselle naisihmiselle.
NYKÄNEN. Mielisinpä nähdä tuon naikkosen. Minulla on omat arveluni. Tuo juopporatti Teemu tahtoi vaan juonitella itselleen ryypyn! – Ja tämän jutun hän on keksinyt meitä narratakseen, sen saat nähdä.
LEENA (Sisältä). Kuka siellä? (Ovessa). Vai niin, jokos vihdoinkin olette täällä taas, te tyhjäntoimittajat.
TORKKOLA. Hyvää iltaa.
LEENA. Jumal'antakoon! – Mitäs te täältä etsitte?
TORKKOLA (Lähestyy kiihoittuneena). Sinäkös se olet se Myllärin Leena?
LEENA (Kiivaasti hänen eteensä). Mitäs se kelle kuuluu? Hä? Kuuluukos se kelle, kysyn minä! Minä olen Kiviojan vaarin vaimo, jos tietää tahdot ja tämän talon emäntä. Eikä se kehen kuulu, kuka olin ennen sitä. Eikös sitä saa elää rauhassa, hä? Mitä te täällä juoksentelette kuin hullut sitä kyselemässä. Äskettäinkin oli täällä muuan humalainen ajurinrenki, ja kyseli ja tutkiskeli, jotta vallan pelotti! Mitäs se teitä ja häntä liikuttaa, olenko minä myllärin Leena vai en. Nuoruudessani minä kerran tein vähän tyhmyyksiä erään talonpoikaisroikaleen kanssa. Mutta siitä on jo niin pitkä aika, ettei se ole melkein tosikaan enään. Onko hän ehkä kuollut nyt? Periäkö saan, vai? Tuomariko taas minua hakee, sanokaa pois vain!
TORKKOLA (Tulee lähemmäksi). Leena! (Salamoi ja etäistä jyrinää kuuluu). Etkö enää tunne minua?
LEENA. Mistäs minä teidät tuntisin?
(Taas salamoi.)
TORKKOLA. Minä se olen Torkkolan Aapeli.
LEENA (Huudahtaa). Jeesus – oletteko te Aapeli? (Lyhyt äänettömyys, puhuu vielä suulaammin). Mitäs nyt tahdot täältä? Oletko vihdoinkin tullut ottamaan selkoa, miten minun kävi? Useammin kuin yhden kerran olen halunnut antaa sinulle tietoja siitä. Sinä kyllä luulit, että niin kävisi, kuin sinä mieluummin toivoit, että minä kuolisin jonnekin köyhyyteen ja kurjuuteen. Mutta herra jumala piti minusta parempaa huolta. Ja kolme vuotta sen jälkeen, kun olin sinun luotasi lähtenyt, salli hän ukko Kiviojan ottaa minut. – Hän nai minut ja siitä pitäen minä tätä taloa olen komennellut. Eikä se omastasi paljoakaan perää anna ja se on pääasia. Sillä älä sinä uskokaan, että minä sinun kanssasi rupesin muun tautta, kuin että luulin vaimosi pian kuolevan ja että minä pääsisin hänen tilalleen! Luuletko sinä, että minä välitän sinusta tuon vertaakaan! En, en hiukkaistakaan, – ettäs sen tiedät!
TORKKOLA (Peräytyy hämmästyneenä). En usko, lanko, että minä viimeisilläni tulen koviakaan tuskia tuntemaan tuon takia tuossa!
LEENA. Mutta vaimosi elikin kauvemmin kuin luulin. Ja niin pian kuin hän keksi, mitä minä pyytelin, antoi hän minulle kaikki säästönsä, saadakseen minut pois tieltä. Niin että, en minä tyhjin käsin talostasi lähtenyt, ja lapselleni hän sai elatusapua antaa —
TORKKOLA. Lapsellesiko, sanoit? Sinä siis sittenkin sait lapsen? Sano, jumalan nimessä, Leena, missä se on?
LEENA (Hiukan lempeämpänä). Sitä en voi sanoa sinulle, jos tahtoisinkin. Mutta tyttö se oli, ja se riistettiin minulta heti synnyttyään. (Kuin ennen). Ota selvä hänestä nyt. Nyt on sinun vuorosi! Kun naimisiin jouduin, sain kaksitoista lasta ja olipa kuin olisi paholainen pelissä mukana ollut, sillä jok'ikisellä heistä oli samanlainen käyrä pikkusormi, kuin sinullakin vasemmassa kädessä! – He ovat nyt, jumalalle kiitos, pois talosta, seitsemän vanhinta! – Viittä me vielä toistaiseksi saamme täällä elättää! – Luuletko, että silloin on aikaa ottaa selkoa siitä, minne kolmastoista joutui?
TORKKOLA. Kai sinulla toki on jotain aavistusta, missä se on?
LEENA. Ei pienintäkään! Ja nyt me olemme tästä tarpeeksi pakisseet. Nyt tiedät, miten laitani on. Ja että minun pahemminkin olisi voinut käydä, sen tiesit ennenkin. Ja näet, että omillani olen. Ja ellet siitä laittaudu matkaasi toverinesi, niin on minulla riittämään asti renkejä, jotka panevat jalkanne liikkeelle. Ja ellei se sittenkään käy kyllin joutuun, – niin usutan koirat päällenne. Silloin se nähdään!
TORKKOLA. Hän pian aikaan ajaa meidät talosta, lanko!
LEENA. Senkös nyt saattoi arvata, että hän tänne löytäisi! Mutta minä tahdon elää rauhassa, sanon minä! – Tyydyn siihen, mitä minulla on. – Enkä turhia huolia hanki, – ja kummituksia en huoli nähdä. – Eikä minun, totta vie, tarvitsekaan!
(Menee taloon.)
TORKKOLA. Mennään pois täältä! Pian! Minua niin koskee, pahasti koskee, täältä. (Pitelee sydäntään). Kivi on vierinyt rinnaltani, se on totinen tosi, – mutta vielä suurempi sijalle vieritettiin!
(Menee. Ukkospilvien pimentämä näyttämö on nyt kirkkaasti kuun valaisema.)
NYKÄNEN (Yksin). Odotahan, lanko! Tulen heti! – Ajatteleppas, että heillä oli lapsi – ajatteleppas. Ja minulla kun ei ole ollut siitä aavistustakaan. Kunpa vaan tietäisin, vieläkö se penikka elää, vai onko jo kuollut? Senhän toki ämmä tiennee. Kyllä minä sen häneltä puserran, – minun täytyy saada siitä selvä.
(Menee taloon.)
(Jussi, Niku ja vaari tulevat hitaasti portista, toinen toisensa jälestä.)
JUSSI (Ruikuttaen). Nyt me olemme taas kotona.
NIKU. Niin, nyt sai isä tahtonsa perille.
VAARI. Niin, niin, – odottakaapas, kunhan muori saa teidät kynsiinsä!
(Katselee taivasta). Nähkääs, eipä siitä rajuilmasta mitään tullutkaan.
(Sisältä kuuluu Leenan ja Malakiaan kiivasta keskustelua.)
NIKU. Pian saamme paljoa pahemman.
LEENA (Huoneessa). Kyllä sinä sen tietää saat! Odotappas senkin —
JUSSI. Varokaa itseänne, isä! – Äiti kai antaa selkään jollekin tuolla sisällä!
NYKÄNEN (Lentää ovesta ulos, jälestä suuri luuta).
VAARI. Ottakaa kiinni! Hutkikaa! Suimikaa olkanne takaa!
(Lyövät häntä.)
NYKÄNEN. Älkäähän, hyvät ihmiset. (Ottaa taskustaan rahtisetelin).
Näettekös tätä punaista paperia?
KAIKKI. Näemme!
NYKÄNEN. Osaatteko lukea?
KAIKKI. Emme!
NYKÄNEN. Jumalalle kiitos siitä! – Katsokaahan tätä sinettiä. Näettekös – se on niin kuin olla pitää. Ei se olekkaan mikään tavallinen rahtiseteli tämä; eipä niinkään! Se on kapitulin kieltokirje. Siinä sanotaan, että minulle ei kukaan saa antaa selkään! Ettäs sen nyt tiedätte!
(Poistuu mahtavasti. Muut jäävät töllistelemään.)
Esirippu lankee
KOLMAS NÄYTÖS
Torkkolan pirtti, kuten ensi näytöksessäkin.
TILTA (Tulee vasemmalta kädessä palava lamppu varjostimilleen). Kello on pian kymmenen, eikä isännästä vielä mitään kuulu! (Asettaa lampun pöydälle). Jestas, kyökissä on varmaankin joku? (Aralla äänellä). Kuka siellä?
(Menee ulko-ovelle.)
TAAVETTI (Avaa oven oikealla, perällä). Vaan muuan, jolla on hyvä omatunto!
TILTA. Jumalan kiitos, sinäkös se vaan alet, Taavetti?
TAAVETTI. Niinpä niin, minä se vaan olen! Sinäkös nyt pimeänarka olet, Tilta! (Näyttää piippuaan). Tulin vain saamaan tulta piippuuni, vaan takassa ei ole enään mitään hiillosta.
TILTA. Ei, johan sen tähän aikaan pitää olla sammutettu, tiemmä. —
Mutta missä se isäntä saattaa olla?
TAAVETTI. Eihän hän vielä voi kotona olla. Laske itse. Kolmen ja neljän välissä hän lähti, kolme tuntia kestää matka sinne ja kolme takaisin. Tuskin olisi vielä ehtinytkään, vaikka heti olisi takaisin pyörtänyt, kun kello vasta on kymmenen.
TILTA. Mutta mitäs asiaa hänellä sinne oli?
TAAVETTI. Jos sinä et tiedä paremmin kuin minä, niin ei meidän tarvitse sitä toisiltamme kysyä.
TILTA. Nyt kuuluu ajoa tuolta ulkoa.
TAAVETTI (Kuuntelee). Niin kuuluukin. Mutta Salokylältä päin.
TILTA. Sinulla nyt on aina korvat sinnepäin nykyään.
TAAVETTI. Oli miten oli, mutta nyt ne ajoivat sillan yli, – ja nyt ne kääntyivät kievariin ja ajoivat hevosen vajaan.
TILTA. Niin kai tekivät. Mutta nyt minä taas kuulen ratasten jyrinää ja ne tulevat toisaalta.
TAAVETTI. Niin tulevat. Ja sangen lähellä ovatkin – nyt ajoivat pihaan, – isäntä se on. Minäpä menen katsomaan.
(Ulos.)
TILTA. Sehän nyt oli hyvä se! Jumalalle kiitos, että hänellä oli turkit muassaan! Kylmäksihän siinä vetää, kun yöllä ajaa.
(Torkkola tulee Taavettiin nojaten. Viimeisenä Nykänen,
joka hiipii huoneeseen ikäänkuin piilossa pysyäkseen.)
TAAVETTI (Saattaa Torkkolan nojatuoliin). Hän on kai nyt ajanut kuin hullu, koska jo olette takaisin! Parasta lie, että minä menen talliin katsomaan.
TILTA. Sääli hevoskaakkia.
TORKKOLA. Yhdentekevä minusta. Parempi heillä kuitenkin on, kuin minulla.
TILTA. Kuinka te niin voitte sanoa, isäntä?
TORKKOLA. Sanon, koska se niin on. Aikansa elävät ja vähät muusta välittävät. – Käyhän kuitenkin niitä katsomassa, Taavetti!
TAAVETTI. Hyvää yötä sitten, isäntä.
(Menee.)
TORKKOLA. Hyvää yötä, Taavetti! Kuules Tilta. Elossahan se on se myllärin Leena vielä. Ja ison talon emäntänä. Kuka olisi uskonut.
TILTA. Mikäs kumma siinä nyt on? Joskus köyhääkin onnestaa. Sielläkös isäntä sitten kävi?
TORKKOLA. Siellä! Se Malakias, kun sanoi hänen olevan helvetissä. – Ja minkälaisen kyydin hän minulle antoikin! Kiitän etten saanut selkääni.
TILTA. Kas niin. Eihän teidän siis enää tarvitse murehtia isäntä!
Kaikkihan on nyt hyvin.
TORKKOLA. Ei ole hyvin, ei ole. Mutta mene nyt sinäkin nukkumaan,
Tilta.
TILTA. Ette te yksin mitenkään vuoteeseen pääse, isäntä, nyt olette niin huonona.
TORKKOLA. Jos maata tahdon, niin kyllä minä itsekin vuoteeseen kykenen.
Hyvää yötä.
TILTA. Hyvää yötä sitten, isäntä!
(Menee.)
(Lyhyt äänettömyys.)
TORKKOLA (Nojaa päätään käsiinsä).
NYKÄNEN (Tulee hitaasti esille). Lanko —
TORKKOLA. Ken siellä? (Katsoo häneen). Mitä sinä täältä vielä etsit?
Minähän pidätin talosi kohdalla, että alas pääsit.
NYKÄNEN. Niin kyllä, mutta minä seurasin tänne asti. Sillä minulla on sinulle vielä pari sanaa puhuttavaa.
TORKKOLA. Oletko taas keksinyt jotain uusia pirun juonia?
NYKÄNEN. En minä mitään pirun juonia keksi! Usko minua, lanko, jos minä – puhuakseni vertauksellisesti —
TORKKOLA. Jätä minut rauhaan vertauksinesi! Minulla on kylliksi selvitettävää siinä, mitä todella on tapahtunut ja vasta tapahtuu tässä elämässäni.
NYKÄNEN. Niin, mutta minulle on muuan asia äkkiä selvinnyt' Katsos, se minun uneni, kyllä se sittenkin jotain merkitsi. Itse sinä sanoit että eihän sitä savussa ja tulessa niin tarkkaan taida nähdä. Eikä se ollutkaan myllärin Leena, jonka kiirastulessa näin, – siinä me vallan erehdyimme! Vaan me näimmekin hänen tyttärensä ja häntä Leenaksi luulimme. Ja eikähän se mikään ihme ollut, sillä tietysti lapsi on hänen näköisensä.
TORKKOLA. Joutavia!
NYKÄNEN. Usko minua, Torkkola, niin se on. Sinun lapsesi se siellä on ja se nyt on sieltä pelastettava.
TORKKOLA. Vai niin, kiirastuleenko hänet nyt pistät, ettei hän taloa sinulta veisi?
NYKÄNEN (Innoissaan). Kirjoitettu on, että lapset saavat kärsiä isien pahanteoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Sen tautta hän nyt kiirastulessa pahasti voihkaa. Ja myöskin oman syntinsä tautta. Sillä miten tuollainen isätön ja äiditön kakara olisi synnistä säästynyt?
TORKKOLA. Mitenkä sinä sitten tiedät hänet kuolleeksi.
NYKÄNEN. Sen tiedän. Ja parempi se on hänelle että sinullekin, jos hän on kuollut, kuin jos hän eläisi, niin että sinun nyt pitäisi ajatella tunnustaa hänet lapseksesi.
TORKKOLA (Kiivaasti). Siinä sinä sanoit toden sanan, Malakias. Sillä se on totinen tosi, että se ei olisi läheskään niin vaikeata tietää hänen helvetissä olevan, kuin tietää hänen nyt maailmaa kiertelevän, puutteessa ja hädässä ja ehken täälläkin käyvän turhaan apua pyytämässä. Ja auttaa tahtoisi, eikä voi, kun ei tiedä missä hän on.
NYKÄNEN (Lähemmäksi). Lanko raukka!
TORKKOLA. Pidä suusi! (Tyyntyy). Ja mene nyt kotiin. Minä en huoli kauvemmin kanssasi sanoja vaihtaa tästä asiasta.
NYKÄNEN. Voimmehan sen sitten siirtää toiseenkin kertaan. Hyvää yötä, lanko! (Ovessa). Sanohan minulle —
TORKKOLA. Mitä sitten?
NYKÄNEN. Pysyykös se sitten niin, kuin olemme sopineet?
TORKKOLA. Mistä me olemme sopineet?
NYKÄNEN. Sen sinä toki tietänet. Meidänhän piti lähteä huomenna kaupunkiin, tiedämmä!
TORKKOLA. Siitä en nyt voi tarkempaa sanoa. Mene nyt.
NYKÄNEN (Tulee taas lähemmäksi). Tahdon vaan sanoa, että jos siitä jotain tulee, niin tahdon minä mielelläni saada sen selväksi niin pian kuin mahdollista.
TORKKOLA (Ivallisesti). Niin, sinähän olet aina rakastanut järjestystä asioissa!
NYKÄNEN. Oli miten oli, niin minä en siedä, että jokin asia on noin ikään rempallaan. Tutkistele sieluasi, Aapeli! Ja jos niin on, että vielä lohdutuksen sanoja tarvitset, niin pysy sanassasi, jonka minulle annoit – muutoin saat jäädä ilman niitä.
TORKKOLA. Niin, hauskaa on nähdä, onko lohdutuksen sana sinun suustasi minulle tärkeämpi kuin minun taloni sinulle.
NYKÄNEN. Niin, hauska on nähdä. Älä vaan liian kauvan aprikoi, sillä muuten saattaa tapahtua, ettei minulla enää ole halua. Se olisi ikävä meille molemmille. Mutta kyllä minä osaan puolenikin pitää. (Menee ovea kohti). Minä menen nyt, Aapeli. Hyvää yötä!
TORKKOLA. Hyvää yötä!
NYKÄNEN (Hetken kuluttua). Kutsuitko minua?
TORKKOLA. En!
NYKÄNEN. Arvelin sinun jo katuneen. (Oven luona). Mutta sanassa sanotaan: "en halaja kenenkään syntisen kuolemaa", – niin, niin sanotaan. Ja kai minä sitten pistäydyn luonasi huomenna joka tapauksessa.
