Kitabı oxu: «Raskaan syytöksen alla; Kun on olevinaan liian ovela: Kaksi kertomusta»

Ludvig Anzengruber (s. Wienissä 1839, k. 1889) oli jo yli 30 v. elänyt, kun hän kansannäytelmällään "Kirchfeldin pastori" saavutti ensimäisen, kauvas yli maansa rajojen kantavan kuuluisuuden. Köyhäin vanhempain lapsena oli hän saanut käydä alemman realikoulun, oli sitte parisen vuotta oppilaana kirjakaupassa. Mutta halu paloi kirjalliselle alalle ja – näyttelemään. Monet vuodet näki hän nälkää näyttelijänä eikä onnistunut. Vihdoin haki hän turvaa huonopalkkaisesta kirjurinvirasta poliisilaitoksessa. Sitte vihdoin "Kirchfeldin pastori" vapautti hänet kirjalliseen toimintaan. Ja silloin alkoi tulla kuin tuiskua näytelmiä, romaaneja (parhaimpia "Häpeäpilkku") kertomuksia, runoja, kunnes hän kuusikymmenvuotiaana kuoli verenmyrkytykseen. Kansan pohjakerroksiin, laajalle Amerikaa myöten ovat hänen teoksensa levinneet. Monissa hänen teoksissaan, kuten tässäkin julaistussa mestarillisessa pikkukertomuksessa näkyvät jäljet hänen toiminnastaan poliisilaitoksen kirjurina.

RASKAAN SYYTÖKSEN ALLA

Niin, rakkaus ei yksistään riitä, kun kaksi ihmistä iäksi liittyvät yhteen; lempikööt he toisiaan niin lämpimästi kuin ikinä voivat, niin ihmisellä on valitettavasti myös vatsa, ja se ei siitä täyty, vaikka rakastavaiset molemmin puolin mielellään söisivät toisensa, ja se ei kaipaa mitään hyväilyä, korkeintaan se sietää mielellään, kun se on kauniisti täynnä, että sitä miellyttävästi sivelee kämmenellään.

Se täytyi uskoa myös palstatilallisen Peter Kirningerin ja hänen vaimonsa Rosalian. Heidät oli vihitty puolikolmatta vuotta sitte. Peterillä oli mökkinsä perintönä vanhemmiltaan eikä muuta mitään, Rosalialla ei ollut yleensä mitään ja toikin sentähden, paitsi mitä hänellä oli yllään, vain sangen vaatimattoman nyytin mukanaan. Molempain nuorten aviopuolisojen täytyi kovasti tehdä päivätyötä elatuksekseen, ja he tunnustivat pian kaikessa hiljaisuudessa, että olisi parempi, jos he yksin huolehtisivat kumpikin puolestaan.

Kun avioriitapiru tahtoo saada köyhän kansan keskuuteen toraa ja eripuraisuutta, lähettää se edeltäpäin kaksi kokenutta veitikkaa niiden luo, jotka tahtoo erottaa: yksi niistä on liehakoiva viettelijä, joka on olevinaan valoisain ihmisystävällisten toiveiden lähin heimolainen, – hän lupaa kultaisia vuoria, – arpajaisista toisensa jälkeen, houkuttelee vaimoparat viemään niukat kolikkonsa arpajaisiin. Mutta miesten luo saapuu ilkeä paholainen, joka kuiskuttaa hänen korvaansa: "Vaimosi kantaa kaikki rahasi typösen tyhjiin, tuhma arpajaispeli on hänen intohimonsa, älä annakaan viedä rahojasi, ja kun niistä ei kotona voi olla varma, niin käytä niitä hyväksesi ja koeta unhottaa sitä harmia, jonka vaimosi saa matkaan, lähde hyvään veljesseuraan!" Se on juoppous- ja viinapiru. Kun molemmat kerran ovat käyneet uhriensa kimppuun, eivät ne kuunaan hellitä, yksi riuhtoo uhriaan yhtäälle, toinen taasen toista omalle taholleen, ja nyt on riitapirulla tilaa ajautua väliin ja erottaa ne, jotka luulivat olevansa yhdistetyt eliniäkseen.

Vielä arpoi mökin emäntä vain vähin erin, säästäen asioistaan sen mitä arpajaisiin uskalsi panna, samoin hillitsi isäntä itseään, hän nipisti omastaan sen minkä kantoi kapakkaan, mutta pelin ja juopottelun mukana kasvaa intohimo ja jano, ja molemmat puolisot olisivat lopulta varmaan lopettaneet kuten muutkin oman tuhonsa häikäisemät, jollei väliin olisi tullut jotakin, joka sai vaimon unhottamaan Wienin, Linzin, Grazin, Pragin ja kaiken maailman arpajaiset ja miehen kompuroimaan aivan toisten kynnysten eikä kapakan kynnysten ylitse.

Kirningerillä oli serkku, hänen isänsä sisaren poika; vanha Kirninger oli kahdestatoista sisaruksesta nuorin, mainittu sisar oli vanhin; sisar meni naimisiin kahdenkymmenen iässä, veli vasta kahdeksankolmatta vanhana, niin että hän yhdeksännellä vuodellaan jo oli eno, ja kun hänen poikansa tuli maailmaan, oli tällä jo kaksikymmenvuotias serkku. Tästä, Vinzenz Kallinger oli hän nimeltään, oli tullut kuleksija, hän oli hävittänyt kotinsa ja kontunsa ja haihaili nyt iäkkäänä ja rappiolle joutuneena miehenä ympärinsä, autteli ihmisiä ja kulki heidän asioillaan, joissa heillä ei ollut mitään kuntoa, mutta hän ymmärsi niitä aivan hyvin; hän osasi asettaa kelloja, osasi sirosti koverrella aita- ja päätylautoja, jotta ne antoivat puutarhalle ja talolle kunnioitettavan ulkonäön, puoskaroi ihmisiä ja eläimiä, lyhyesti, elätti itseään milloin askarrellen, milloin kerjäten, oikein ja väärin, enimmäkseen kyllä viimeksi mainitulla tavalla, sillä hän oli nyt kerran maankiertäjä. Hän oli myöskin arpajaisveikko ja sellaisena suuri tietäjä ja arvossa pidetty unien selittäjä, ja sentähden Kirningerin majassa vaimo tervehti hänen tuloaan paljo mieluisemmin kuin mies; kun hän tätä harmitti käynneillään, teki hän sen pilan vuoksi, ja nuori isäntä ajatteli jo ensi kerralla käännyttää hänet kynnykseltä, sillä he olivat jo useamman kerran joutuneet kovaan riitaan keskenään.

Mutta asia ei päässyt silleen. Äkkiä katosi Vinzenz tienoilta. Aluksi ei se voinut lainkaan pistää silmiin, sillä mies näyttäytyi milloin siellä, milloin täällä, kulki muutaman seudun lävitse, yöpyi toiseen, mutta jonkun ajan jälkeen pantiin merkille, ettei häntä enää näkynyt missään; ihmiset alkoivat enemmän uteliaisuudesta kuin osanotosta kysellä, mihin hän oli joutunut.

Seuraava kevät toi selityksen, mutta se oli sellainen, että sai koko seudun ihmiset kuohuksiin ja kauhistuksiin.

Vielä oli rinteillä ja metsäniityillä ohut lumikohva, joka vitkaan suli pois; yksinäisten talojen ja erillään sijaitsevain taloryhmien lasten täytyi kulkea metsän lävitse kyläkouluun, tämä yhä hälisevä joukko suureni suurenemistaan kouluun mennessään ja pieneni palatessaan, jolloin lapsi toisensa jälkeen erosi vanhempainsa kotiin.

Lopuksi jäi aina kolme, kaksi poikaa ja tyttö, jotka asuivat viimeisessä suuressa talossa. Oli päiväpaisteinen aamupäivä, ilma henkäili leudosti, sulava lumi virtaili lukemattomina vesipuroina rinteitä ja notkelmia myöten seuraten maanpinnan uurteita, linnut ilmottivat liverrellen läsnäoloaan, ja tämä sai kolme pientä taivaltajaa iloiselle tuulelle, he lauloivat ja kirkuivat kilvan. Erääseen tienmutkaan näkyi metsäaukon lävitse pieni piiloutunut metsäniitty, ja sen keskeltä pisti sulavan lumen alta esiin jokin tumma esine. Tarkoin katsoen saattoi erottaa parin saappaita, ja lapset nauroivat keksinnölleen, että tänne oli jonkun täytynyt jättää jalkineensa lumeen, tai mahtoivatko ne olla perin rikkinäiset tallukkaat? Rohkein näistä kolmesta uskalsi lähteä niitä hilaamaan tielle, hänen toveriensa varotellessa; saattoihan siinä piillä joku taika ja tallukkaat muuttua käärmeeksi, jos niihin tarttui. Mutta uskalikko tunkeutui tiheikön lävitse ja meni esineen luo, joka oli herättänyt heidän uteliaisuutensa, todistajat näkivät hänen tarttuvan toiseen saappaaseen, sitte kuulivat he leikkitoverinsa äkkiä päästävän huudon ja juoksevan takaisin tielle kuin koirien ajamana.

Siellä makasi joku!

Nyt oli aikailu lopussa; lapset pakenivat päätäpahkaa kotiin.

Ei kestänyt tuntiakaan, kun koko seutu jo tiesi, että joku makasi metsässä, ettei hän ollut kukaan muu kuin Vinzenz Kallinger ja että tämä, kuten murskattu pääkallokin osotti, oli murhattu.

Hän oli maannut siellä talven ylitse. Siitä hetkestä alkaen, jona tämä tieto tuli ilmoille, eivät seutulaiset voineet tyyntyä kiihtymyksestään. Nähtiin oikeuden toimimiesten, jotka nopeasti oli paikalle sähkötetty, ajavan metsään, silmäiltiin arkoina ja vilunväreitä tuntien palaavien vaunujen jälkeen, joille ruumis oli nostettu ja karkean hevosloimen alta pistivät jalat ja nyrkkiin puristettu käsi näkyviin, kierreltiin ympäri ruumishuonetta, johon murhattu oli toistaiseksi viety, ei puhuttu mistään muusta kuin tästä hirmuteosta koko iltapäivänä ja yöllä nähtiin pahoja unia ja pelättiin jotakin pahaa – tietämättä mitä – ja samoin jatkettiin aamulla. Siitä kuiskailtiin kotona ja meluttiin kylän kapakassa tai kuiskailtiin kapakan pöydän ääressä ja huudettiin kotona, aina sen mukaan miten urhoisalla tuulella seura oli tai tunsi pelkoa – kentiesi istuessaan tuntemattoman tihutyön tekijän rinnalla.

Kuka sen oli tehnyt?

Ja miksi se oli tapahtunut?

Mutta sen tutkiminen oli virkamiesten tehtävä, ja koko kylä odotti kuumeisella kärsimättömyydellä, että herrat pian näyttäisivät kekseliäisyyttään, sillä eihän ollut mikään pieni asia tietää, että mailla liikkui murhaaja, jonka edessä ei "puolikerjäläinenkään" ollut turvassa.

Jos olisi käynyt ihmisten mielen mukaan, olisivat he mieluimmin kuulleet edeltäpäin vastauksen kysymykseen: Kuka sen on tehnyt? Kun kerran tunsi rikollisen, niin saattoihan häneltä helposti kysyä: Miksi olet siihen ryhtynyt ja kuinka olet siinä menetellyt?

Mutta oikeusherrat käsittivät asian vähemmän keveästi: vaikkapa olisi saanutkin vangituksi jonkun, joka oli suurimmassa määrin epäilyksen alainen, niin tämä epäilemättä valehtelisi kuten lurjus ja heittiö, joka hän olikin. Jollei siis tahtonut joutua siihen kiusalliseen asemaan, että täytyi pistää ihmisiä tyrmään ja päästää jälleen tiehensä, niiden joukossa taitavasti tekonsa kieltävän rikollisenkin, ei ollut mitään muuta keinoa kuin kerätä omiin käsiinsä niin paljo todistuksia, että rikollinen ne nähdessään tulisi viheriäksi ja keltaiseksi eikä voisi niihin lisätä muuta kuin sanoa: "Minä sen olen tehnyt!" Sentähden pitivät oikeusherrat ensimäisenä ja kaikkia muita tärkeämpänä kysymyksen: Miksi se on tapahtunut?

Niin alettiin tässäkin silmukka silmukalta kutoa verkkoa, johon syyllinen oli pääsemättömästi takertuva. Tutkimusta suoritti muuan sangen innokas, nuori piirioikeuden virkamies, joka jo oli antanut monta näytettä rikosasiallisista lahjoistaan, ja hänen avukseen oli annettu santarmipäällikkö, jolla oli monivuotinen kokemus. Nämä molemmat tekivät työtä suurella innolla, saattoipa – se oli nyt kerran heidän virkansa – melkein sanoa, eräänlaisella ilolla tämän surullisen tapauksen paljastamiseksi.

Tärkein, mitä metsästä tarkastettaessa löydettiin, oli ase, jolla murha oli tehty; se oli tavallinen kirves, jollaista käytetään halkojen hakkuussa.

Vanhukselta ei löydetty mitään, joka olisi antanut jonkunlaista ohjaavaa viittausta; hänen takintaskustaan pisti esiin niinkutsuttu egyptiläinen unikirja ja kirjava nenäliina, ja liivintaskussa, jossa muut kantavat kelloa, säilytti hän kokoonrutistettua paperilappua, johon omin käsin oli raapustanut viisi numeroa, ja erään kuitin, jonka päivänmäärästä saattoi päättää, ettei Vinzenz Kallinger ollut lähtenyt elämästä ilman arpajaisvoiton toivoa.

Ettei tällä "puolikerjäläisellä" ollut mitään rahoja mukanaan, näytti aivan luonnolliselta; heräsi siis ensiksi kysymys, elikö hän kenenkään kera epäsovussa, ilmivihollisuudessa? Siitä ei kukaan tiennyt mitään tarkempaa sanoa, miten paljo lie kyseltykin. Vanhusta eivät ketkään, jotka hänet tunsivat, "erikoisesti suosineet", tavallisesti ei hänestä välitetty mitään. Riitaa ja jupakkaa hänen kanssaan oli siellä ja täällä ollut, mutta se oli vain "sellaista pientä kinaa", jota ei huomenna enää muistettukaan. Korkeintaan saattoi olla niin, ettei hänen sukulaisensa, palstatilallinen Kirninger, saattanut häntä sietää, koska tämän vaimo veljensä viekottelusta antautui arpajaishumuun, joka ei Kirningeriä oikein "miellyttänyt".

Sitä vastoin saatiin mitä tarkimmasti selville, milloin Vinzenz Kallinger oli nähty kylässä viimeisen kerran. Se tapahtui puoliviidettä kuukautta takaperin, viime marraskuun loppupuolella, ja tarvitsi vain selailla viime vuoden allakkaa, niin tiesi sen päivälleen, sillä se oli ensimäinen keskiviikko viidennentoista päivän jälkeen, päivä, jolloin vanha arvanvetäjä aina tallusteli piirikaupunkiin ottaakseen selvän, mille numeroille voitot olivat langenneet. Löydetylle kuitille merkitty lähimmän arvanvedon määräpäivä oli sama, jona murhattu katosi.

Erittäin tärkeän ilmotuksen teki "Kotkan" emäntä: Kallinger oli juuri samana keskiviikkona, mahtoi olla tuossa kahdentoista korvilla, tullut kapakkaan ja ryyppyjään maksaessaan vetänyt taskustaan kätensä, jossa oli "kimppu" rypistyneitä seteleitä, ja hän oli sanonut ne edellisessä arvanvedossa voittaneensa.

Oikeusvirkamies sähkötti heti arpatoimistoon; sieltä saapui kohta tieto, että siellä tunnettu Kallinger oli tosiaankin saanut ja nostanut arpajaisvoiton. Sen kera taasen kävi yhteen toinen seikka, joka ensin oli viranomaisia hämmästyttänyt, nimittäin löydettyyn kuittiin merkityn panoksen suuruus; mutta nyt oli selvää, kuinka mies saattoi uskaltaa peliin kokonaista viisikymmentä kreutseria, hän kai ajatteli tulleen ajan, jolloin onni oli hänelle suotuisa, hän toivoi voittavansa vielä kerran ja tällä toisella kertaa enemmän, ja tämän tähden uskalsi hän kouraista syvemmälle taskuaan, kun sitäpaitsi saattoi ottaa voittorahoista; kun nyt löydettäessä hänen taskunsa olivat tyhjät, niin oli häneltä otettu rahat, joita hän vielä oli "Kotkan" ravintolassa näytellyt ominaan, ja kysymyksessä oli siis ryöstömurha.

Nyt oli saatava selville: kenen seurassa Kallinger oli viimeksi nähty? Tohtori Haidenreich, se oli nuoren oikeusvirkamiehen nimi, sai santarmipäälliköltä mitä parhainta apua. Viimeksi mainittu esitti jo aamulla anivarhain ruumiinlöydön jälkeisenä päivänä tärkeän todistajan, jonka tiedot olivat painavat. Hän oli vanha kokoonkuivanut vaimo, joka tuona kohtalokkaana keskiviikkona oli ollut metsässä puita keräilemässä. Hän tiesi kertoa, että Kirninger oli mennyt metsään päin ja kohdattuaan Vinzenzin olivat he vaihtaneet jokseenkin kovia sanoja ja kadonneet metsään. Kotvan jälkeen oli vaimo palannut risukimppuineen ja näki kylän kadulta, että toinen heistä palasi yksikseen metsätietä takaisin.

"Kallinger", tuumi hän, "oli tietysti aikonut piirikaupunkiin, mutta herra Jehus, nythän tiedettiin mihin hän oli joutunut. Ei, ei voi lainkaan aavistaa, miten perin kehnoa väkeä sitä metsässä liikkuu."

Tohtori Haidenreich lähetti puheliaan vanhuksen jokseenkin tuikeasti tiehensä ja kielsi ilmottamasta mitään siitä mitä häneltä oli kyselty. Kun ovi hänen jälkeensä sulkeutui, nyökkäsi tohtori tyytyväisesti santarmipäällikölle. "Korb, nyt hän on kiinni. Tapaus on niin selvä kuin olisimme itse olleet paikalla. Todistukset liittyvät niin kauniisti toisiinsa, että kieltäminen oikeastaan jää syytetyn makuasiaksi; voimme olla välittämättä hänen tunnustuksestaan."

"Kuten käskette, herra tohtori", sanoi Korb. "Emme välitä siitä."

"Ajattelen", jatkoi nuori tutkintotuomari, "asiain näin ollen teemme jutusta lopun lyhyeen. Meidän ei tarvitse jäädä tänne kauvemmaksi. Sanokaa, että vaununi laitetaan valmiiksi ja hankkikaa ajoneuvot vangin viemiseksi piirioikeuden vankilaan. Tuokaa sitte mies luokseni ja kuulustelun jälkeen lähdemme matkalle. Menkää nyt."

Korb laski kätensä sulkahatulleen, teki käännöksen ja meni. Kun hänen askeleensa lakkasivat kuulumasta, saapui huoneeseen melkein kammottava hiljaisuus, tohtori Haidenreich nousi tuoliltaan ja alkoi astuskella edestakaisin. Hän hierasi tuontuostakin käsiään. Hänellä oli onnea. Siitä työstä, jonka hän oli tehnyt, tullaan kyllä puhumaan. Vaikkakin sattuma oli hänelle suotuisa, niin ansaitsi hän ylistystä siitä varovaisuudesta, jolla oli sattumaa käyttänyt hyväkseen.

Mutta tämä väliaika, joka seurasi kiihdyttävän toimeliaisuuden jälkeen, oli hänestä kiusallinen. Mikä äärettömän pitkä aika, ennenkuin ovi tuolla aukeaa ja hänen miehensä päästetään sisään!

Hän heitti juuri kärsimättömän katseen oveen, kun sille samassa koputettiin.

Tohtorin kehotettua astumaan sisään, työntäytyi pieni, kömpelö ihminen kynnyksen ylitse; hänellä oli jokseenkin kookas kyttyrä, mutta mikä hänen selkärankansa pituudesta puuttui, oli käsien jatkona. Hänen kasvonsa esiinpistävine poskiluineen ja terävine leukoineen näyttivät melkein kolmikulmiolta, jonka keskellä oli koukkunenä; se oli samassa paikassa kuin muillakin, mutta paitsi käyrää muotoaan, erotti sen tavallisista jokapäiväisnenistä väri, hieno, heleä viininpuna; sen molemmin puolin vilkkui pieni tumma silmäpari, joiden yllä tuuhottivat vienosti pensasmaiset kulmakarvat.

Tohtori heitti häneen ankaran katseen.

"Älkää iskekö harhaan, tahdoin sanoa", sammalsi Rosl.

"Voin tässä, kuten yleensä, menetellä vain siten kuin velvollisuuteni vaatii. Asian päätöksestä ei minun ole huolehdittava, se riippuu oikeuden käsittelystä, ja jos Kirninger luulee kieltämällä jotakin hyötyvänsä, niin tehköön niin, hän voi hankkia taitavan puolustajan, ja tämän tehtävä on kanteen kumoaminen, ja hänen – ei oikeuden, joka on toisella kannalla – on huolehdittava myös siitä, kuinka hän tekee tylsästä kirveestä terävän." Viime sanoja lausuessaan viittasi hän murha-aseeseen, joka vielä lepäsi pöydällä.

Rosl seurasi aralla katseella virkamiehen valkosen sormen osottamaan suuntaan. Äkkiä pysähtyi hänen katseensa jäykkänä esineeseen, joka häntä juuri oli pelästyttänyt. Kirveen varrella lepäsi kuitti ja numerolippu, johon viimeksi mainittuun vaimo tarttui ja kysyi änkyttäen: "Pyydän – onko tämä lippu vainajan?"

"Se löydettiin häneltä", sanoi tohtori Haidenreich, ja kun hän, tuntien vaimon intohimon, saattoi tämän mielenkiinnolle löytää vain yhden syyn, lisäsi hän halveksivasti: "Tahdotteko kentiesi tällä numerolla koettaa onneanne? Voittehan sitä katsoa." Hän sieppasi paperin ja nakkasi sen vaimolle.

Tämä tarttui siihen ja seuraavana silmänräpäyksenä kajahti huoneessa hurja huuto, jossa kuitenkin helähti rajaton riemu. Sitte heittäytyi Rosl pöydän viereen polvilleen, ja tarttuen molemmin käsin pöydän jalkaan, alkoi hän vuoronperään nauraa ja itkeä, samalla silmäili hän kyyneleisin, riemusta säkenöivin silmin virkamieheen ja huusi kerta toisensa perään: "En ole hullu, herra! – Vaikkei se olisi mikään ihme! – Vain hetkinen antakaa aikaa, herra. Puhun pian enemmän!"

Tutkintatuomarin sai tämä kohtaus levottomaksi. Hän nosti vaimon lattialta ja sanoi hartaasti: "Taivaan tähden, malttakaa mieltänne! Teidän täytyy puhua, muuten en voi ymmärtää, mikä teidän on."

"Jaa", sanoi vaimo hiljaa, ja sitte seisoi hän kotvan painaen molempia käsiään rintaansa vasten, ja nyt ojensi hän äkkiä kätensä ja piteli lippua kaikilla kymmenellä sormellaan. "Tuollaisia lippuja on hän tuonut minulle satoja kotiin, ja tämä on se, jonka hän lupasi minulle tuoda viimeksi, ja se todistaa mieheni syyttömyyden! Sillä – herra – jos mieheni olisi serkkunsa tappanut, silloin ei häneltä olisi voinut löytyä lippua numeroineen, jotka samaan aikaan, kun heidät molemmat nähtiin metsässä, olivat vielä kirjottamatta ja kirjotettiin vasta monien tuntien jälkeen piirikaupungissa, monen peninkulman päässä murhapaikalta."

Nuoren tohtorin kasvoilla olivat nopeasti värit vaihdelleet; ensin oli hän kalvennut, sitte punastunut aina tukanjuureen asti, mutta pian saavutti hän entisen malttinsa, nyökkäsi äänetönnä nuorelle vaimolle, asteli sitte nopeasti huoneessa edestakaisin, sivellen otsaansa oikean kätensä sormilla.

Kuinka nyt oli asian laita? Kallinger oli siis ollut piirikaupungissa, sen todisti epäämättömästi lippu – joka, harmillista kyllä, oli jäänyt aivan huomioon ottamatta – , sen todisti myös kirves, jonka vanhus oli siellä terotuttanut ja jolla hänet joko seuraavana aamuna tai samana iltana oli lyöty kuoliaaksi; jos otaksui, että hänet oli murhattu samana iltana, ei hän mitenkään voinut tätä verrattain pitkää matkaa tehdä jalkaisin niin lyhyessä ajassa, hänen täytyi siis – ajaa hevosella! Ketään ei ilmottautunut sanomaan, että olisi ottanut hänet rattailleen, ja tällaisesta vaikenemisesta saattoi olla hyötyä ainoastaan murhantekijälle, ja ainoastaan hänelle oli etua myös viranomaisten saattamisesta väärille jälille; mutta ajomies Zach oli valehdellut Kirningeriin nähden; huudon ja ainoastaan yhden, oli hän mahtanut kuulla silloin, kun itse löi vainajaa, ja samaten oli hän itse mahtanut vetää ruumista pensaston lävitse.

Tohtori Haidenreich tempasi kellonnuoraa. "Korb", sanoi hän sisäänastuvalle santarmipäällikölle, "Kirninger saa mennä vapaana."

Korbin silmät suurenivat, mutta kyseleminen ei ollut hänen asiansa, muuten se ei tässä asiassa ollut lainkaan tarpeellistakaan, sillä tohtori jatkoi kuiskaavalla äänellä: "Mutta ilman vankia emme kuitenkaan lähde täältä. Vangitkaa siis heti ajomies Zach." Sitte kääntyi hän palstatilallisen vaimoon: "Menkää vain päällikön mukana, hän antaa teille miehenne takaisin."

Rosl syöksähti virkamiehen luo: "Jumala palkitkoon sen teille, herra!" Hän painoi hänen kätensä huuliinsa, ja herra tunsi kätensä kyynelistä kostuvan. Hän katsoi avutonna ja hämillään Korbiin.

"Tulkaa, Kirningerin vaimo, iloitkaa ulkona", kehotti päällikkö.

Sotilas meni edellä tanakoin askelin, Rosl seurasi kompastellen, sillä hänen polvensa vapisivat mielenliikutuksesta; kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, alkoi tohtori jälleen kävellä huoneessa edestakaisin. Hän pyyhki taskuliinallaan kättään, jolle vaimon kyyneleet olivat vuotaneet, jollei hän olisi liiaksi kiintynyt ajattelemaan esillä olevaa asiaa, olisi hänen silmäänsä kentiesi pistänyt, kuinka rajattoman kiitollisia ihmisiä vähäväkisten keskuudesta esiintyy, jos heille vain vähänkin tapahtuu oikeuden mukaan.

Tohtori Haidenreichillä oli kuitenkin niukasti aikaa antautuakseen minkäänlaisiin mietelmiin, sillä Korbin ei tarvinnut kauvan ajorenkiä etsiä, hän tapasi tämän läheltä kunnantaloa muiden vetelehtijäin joukossa, jotka tahtoivat nähdä, kun Kirningeriä vietiin. Häntä tarvitsi siis vain kohteliaasti kutsua sisään, hän astui portista pihaan, portaista ylös saliin.

Suotta ei sanota, että syyllisen selkäpiitä karmii; kyttyräselästä tuntui sangen ahdistavalta vielä kerran astua oikeusvirkamiehen eteen, ja kun hänelle oli esitetty väärä todistuksensa ja siitä häneltä vähemmän kyselty, mutta paljo enemmän hänelle selitetty, millaisia asioita ja mihin tapaan oli tapahtunut, kävi hänelle yhä ahdistavammaksi. Tosin oli hän aluksi näyttävinään siltä kuin ei mitään ymmärtäisi koko syytöksestä, ja kotvan aikaa koetti hän päätään pudistellen, vakuutellen ja surkein elein kieltää sen, johon tosin kaikki perustuikin, että hän nimittäin oli ollut yksissä Kallingerin kera. Mutta kun tuomari hänelle tiuskasi, ettei hänen pitänyt olla niin tuhma, sillä näkymättömiksi eivät he molemmat voineet itseään tehdä, ja olihan heidät siis täytynyt nähdä yksissä leipurin, jolle hän jauhot oli toimittanut, isännän, jonka luona he olivat olleet sisällä, tullinkantajan, jonka ohitse he olivat ajaneet tullen mennen – silloin jätti hän kaiken silleen; maassa maaten, ruskeanpunaisena kasvoiltaan, ahmi hän ilmaa niin, että Korb riensi hänen kaulaliinansa solmuja aukomaan.

Kun hänet oli jälleen nostettu pönkilleen, teki hän tunnustuksensa, hänellä olikin vain vähän lisää sanottavaa. Hän tapasi Kallingerin metsässä ja tämä pyysi saada istua hänen kuormalleen. Silloin ei hän vielä lainkaan ajatellut vanhusta ryövätä, se ajatus tuli hänen päähänsä vasta palausmatkalla, kun he kulkivat perätysten, Kirninger edellä, rinnettä alaspäin rattaiden vierellä. Rattaiden istuinlaudalla lepäsi kirves, joka oli kaupungissa majapaikan isännän tahkolla yhdessä terotettu, jotta siten ansaittiin tahkoamispalkka; hän otti sen oikealla kädellään, samalla kuin vasemmalla tarttui ohjaksiin ja pysähdytti hevosen. "Uskotellen, että joku nuora oli epäkunnossa sain vanhuksen kyykistymään sitä katsomaan, ja niin hänen kyykistäessään hutasin minä. Ruumiin vedin pensaikon lävitse läheiselle metsäniitylle." Seuraavana yönä oli suuri lumisade, joka hävitti kaikki jäljet. Rahat oli hän seuraavan karnevaalin aikaan tuhlannut.

* * * * *

Kirningin aviopari oli mitä mieluisimmin suostunut siihen, että heidät huomion välttämisen vuoksi päästettiin eräästä kunnantalon takaportista menemään, eivätkä he ollenkaan arastelleet pitkää mutkatietä kylän ympäri; kuten kaksi lasta juoksivat he käsi kädessä kotiinsa.

Oli jo jokseenkin myöhäinen yö, kun heidän majansa edustalla kuului rattaiden kolinaa; Rosl astui ikkunan ääreen, jonka toinen puolisko oli auki, ja näki "Kotkan" ravintolan vaunujen kulkevan ohitse, niillä istui tohtori Haidenreich, joka oli painanut hattunsa reunukset syvälle otsalleen; vaunut kääntyivät nurkan ympäri, metsätielle, jälestä tulivat ajorattaat, joilla istui useampia ihmisiä, pistimet salamoivat kuutamossa. – Rosl vetäsi nopeasti ikkunan puolikkaan kiinni ja astui arasti takaperin. Matkue kulki nopeasti ohitse, ja jälleen vallitsi ulkona yön hiljaisuus.

Rosl oli painautunut Peteriin kiinni. Oi, kuinka iloisia he olivat, kun jälleen saivat olla kahden! He olivat ensin yhdessä rukoilleet, nyt tekivät he toisilleen pyhiä lupauksia, Peter lupasi, ettei koskaan enää juopottele, Rosl, ettei enää välitä arpojen vedosta; heidän silmiinsä ei tahtonut uni tulla lainkaan, koittava aamu tapasi vielä onnellisen avioparin valveella. Sitä vain en voi sanoa, olivatko he koko yön rukoilleet ja tehneet lupauksia, sillä minä en ollut saapuvilla.

KUN ON OLEVINAAN LIIAN OVELA

Leikillinen kertomus

Oberndorfilaisen "Sinitähden" leskiemännän suruvuosi oli lopussa, hänellä oli miehensä kuoleman jälkeen kaksi lasta, poika ja tyttö, kasvatettavana ja suuri, yleisesti käytetty ravintola hoidettavana; siinä oli kylläkin liikaa yksinäiselle rouvalle ja paikkakuntalaiset olivat vakuutettuja, ettei hän tästä kaikesta voisi suoriutua, ja että hänen pian olisi pakko katsella ympärilleen kuinka pääsisi uusiin naimisiin, eikä kukaan epäillyt, että hänen tarvitseisi kosijoista hätäillä, sillä hänen muhkea kolmikymmeninen persoonansa oli aivan kuin luotu houkuttelemaan useampiakin jakamaan kaikkia taakkoja hänen kanssaan.

Oli luonnollista, ettei kukaan, jolla oli mielitekoja pulskaan emäntään tai hyvään liikkeeseen nähden, antanut koko suruajan kulua vihjaamatta leskelle, kuinka hän hänestä piti ja kuinka mieluista hänestä olisi, jos tämä vastaisi samalla mitalla. Vähän jälkeen kuolemantapauksen, joka emännästä tekin "Sinitähden" isännän, menettivät molemmat toiset paikkakunnan ravintoloitsijat surukseen aivan äkkiä monta kantavieraistaan, mutta he tiesivät aivan hyvin, missä nämä olivat tavattavissa; pian kuitenkin palasivat nämä uskottomat takaisin aikalailla tuohduksissaan siitä vastaanotosta, jonka olivat saaneet surevalta leskeltä, sillä tämä oli häikäilemättömään tapaan antanut ymmärtää, että jääköön vaan kukin sinne, missä oli autuaan vainajan elinpäivinäkin oleskellut, hän ei anna mitään "moisille liehtareille". Hän myönsi vain kantavierailleen oikeuden itseään lohduttaa ja neuvoa; sentähden sai hän kahdelta kilpailijaltaan kunniarouvan tittelin, eikä heillä ollut mitään häntä vastaan muistutettavaa. Lohduttamaan ja neuvomaan ei jokainen pysty yhtä hyvin, ja sentähden lankesi luonnostaan, että muutamat hänen kantavieraistaan luovuttivat toisille etusijan. Vaivannäkö, josta ei saa mitään kiitosta, alkaa pian maistaa puulle kenestä tahansa, ja niin jättivät muutamien viikkojen jälkeen kaikki ne, joiden puheneuvot eivät olleet oikein "käyttökunnossa", kentän etevämmilleen. Oikeastaan oli vanhan hyvän luvun mukaan ainoastaan kolme, joiden osanoton ilmauksia emäntä kuunteli ystävällisellä ilmeellä; ensimäinen oli "Ryöväri-Ferdl", mutta häntä kohtaan ei ollut lainkaan epäluuloja, että hän viettäisi ryövärin vapaata elämää ja ainoastaan harvinaisissa poikkeustapauksissa, kun hän hyvin myöhään palasi ravintolasta kotiin, "oli kuu hänen aurinkonaan"; oikeastaan hänen nimensä olikin Ferdinand Räuber [Ryöväri], hän oli viininviljelijä ja lapseton leskimies; hänellä oli lempeä sydän, sentähden onnistui hän parhaiten niinä hetkinä, joina hyljätty leski valitti yksinäisyyttään, puhumaan tämän sydämelle; lohduttamaan oli hän kaikkia muita etevämpi, koituihan hänen hyväkseen se myötätuntoa herättävä seikka, että hän oli kokenut samallaista surua. Sanottiin tosin, että hän oli hieman viiniinmenevä, mutta niin väittivät ainoastaan sellaiset naapurit, jotka sanoivat sen kuulleensa hänen vaimovainajaltaan ja joiden mielestä hän liian usein meni kellariin ja viipyi siellä liian kauvan; ken ei itse ole viinimäen mies, eihän hänellä ole aavistustakaan siitä, kuinka viini vielä tynnyreissäkin vaatii hoitamista ja vaalimista ja kuinka ei ainoastaan ihminen tarvitse viiniä, vaan myöskin viini ihmistä! Ravintolassa ja ylipäätään ihmisten nähden ei "Ryöväri-Ferdl" ollut koskaan esiintynyt juopuneena.

Toinen oli paikkakunnan teurastajan poika, aika viekas veitikka, kuten hänen ammattiinsa kuuluikin, sillä hän kierteli vuodet läpeensä maan kaikilla neljällä kolkalla härkiä ja vasikoita ostelemassa. Hän kyllä tuli toimeen maailmassa ja osasi ihmisten kera seurustella, eikä hän tässäkään jäänyt teerenpojan osalle. Kun leskeä painoivat talous- tai liikehuolet, osasi hän puhua tämän mieltä myöten ja oli siten paras neuvoja. Paikkakunnalla ei hänestä tietty puhua hyvää eikä pahaa, sillä, kuten sanottu, hän vietti aikansa enemmän liikeliepehillä kuin kotosalla, ostellessaan elukoita ei ainoastaan isälleen, vaan muillekin ihmisille. Vain muutamat ilkeäkieliset, jotka melkein kenestä tahansa löytävät jotakin juoruttavaa, olivat tietävinään, että "Liha-Vostl" ei matkoillaan levännyt tehdyn työn jälkeen, vaan kaupoista sovittuaan ryhtyi korttia pelaamaan ja sitä harjotti niin jumalattomasti, että oli monet kerrat juuri ostamansa härän hävinnyt pelissä, voittanut jälleen ja taasen hävinnyt. Mutta nähnyt sitä ei ollut kukaan, ja jos Vostl "Sinitähdessä" tai muualla kotosalla "pistikin kortiksi", teki hän sen seuran vuoksi ja muutamista lanteista.

Ei voi kieltää, että rouva emäntä oli jo kauvan hiljaisuudessa ajatellut samaa, mitä kaikki seudun ihmiset ajattelivat, nimittäin, että niin hyvin lohduttaja kuin neuvojakin katselivat häntä hyvällä silmällä. Toisekseen ei voi kieltää, että hän oli katsellut heitä molempia samalla silmällä ja mielessään pohti kysymystä: kummanko ottaisi? Kuitenkaan ei valinnassa ollut mitään erinäistä vaaraa tarjolla, sillä henkilönä ei Ferdl eikä Vostl jäänyt "allekynsin", ja liikkeeseen sopi yhtä hyvin viininviljelyä kuin teurastajakin. Silloin ei hän voinut iskeä kovin paljo vikaan, minnepäin mahtoi kallistuakin ja saattoi purjehtia aivan tuulen mukaan.

Niin selvä ja sivakka olisi asia ollut, jos hänellä olisi ollut vain noiden kahden kera tekemistä. Mutta nyt oli vielä kolmaskin, "Pyökkipellon Dieter", joka teki asian hieman mutkikkaammaksi. Hän oli vasta vähän "Sinitähden" isännän kuoleman jälkeen tullut Oberndorfiin ja oli muuten erään vanhemman, kivuloisen apilasviljelijän tilanhoitaja. Hän oli palvellut ratsuväessä ja saanut eron vahtimestarina, hänen vanhemmillaan piti "jossakin ylämaassa" olla suurempi maatila; tämä Dieter oli nyt sangen pulska mies ja huolimatta hieman vakaantuneesta ijästään aika velikulta ja osasi saada ihmiset nauramaan, halusivatpa tai eivät. Lyhyesti, Dieter oli heilurina vaa'assa Ferdlin ja Vostlin välillä, ja jos vaaka seisoi tasapainossa, oli hän yläpuolella! Se oli järkähtämätön totuus: rahaa, jos hänellä oli sitä laisinkaan, ei hänellä ollut yhtä paljo kuin molemmilla toisilla, mutta taloutta – sen sanoi hänestä isäntänsä – ymmärsi hän kyllä, ja verrattomasti hauskempaa toki oli Ferdlin sääliväisten eleiden ja kaikenäänisten lohdutusten sijaan antaa näin lystikkään ihmisen nauraa huolet tiposen tiehensä, jotka samat silmät, jotka aluksi olivat surusta kosteat, lopulta kostuivat naurun kyynelistä, ja miellyttävämpää kuin kuulla Vostlin loistelevan nokkeluudellaan oli päästä suruistaan ikäänkuin leikillään tehdyllä tepposella ja kepposella. Mikä hauska isäntä tämä mies olisikaan? Ja lopuksi oli hän siistimpikin kuin Ferdl ja Vostl!

Siitä huolimatta ei vaaka päässyt asettumaan, Ferdlin ja Vostlin vaakakuppi kiikkui alituiseen, vaa'an heiluri tuli silloin aina seisomaan vinossa, sillä teurastajan poika ei hoitanut vain liikeasioita, vaan teki muitakin palveluksia, viininviljelyä ei hänkään tullut tyhjin käsin ja hänellä olivat täydet kellarit ja tuottavat viinitarhat; emäntä vältti yksin omissa ajatuksissakin ratkaisua ja lykkäsi sen aikaan, jolloin sitä ei enää voisi välttää, silloin saisi sattuma ratkaista, kenen hän kolmesta asettaisi etusijaan, olihan hän kuitenkin varma, että he kaikki olivat yhtä kelvollisia! Niin esiintyi hän yhtä ystävällisesti kaikkia kohtaan.