Kitabı oxu: «Säätynsä uhri»

I KIRJA

I

Selden pysähtyi hämmästyneenä. Rientäessään iltapäivällä Suurelta keskusasemalta hänen silmänsä olivat keksineet Miss Lily Bartin.

Oli maanantai syyskuun alkupuolella. Hän palasi toimeensa pikimmältään pistäydyttyään maalla. Mutta mitäs Miss Bart teki kaupungissa tähän vuodenaikaan? Jos hän oli täällä lähteäkseen junalla, niin olisi Selden voinut päättää siitä, että hän oli tavannut Miss Bartin muuttomatkalla toiselta maatilalta toiselle, joille häntä kilvan kutsuttiin Newportin sesongin päätyttyä. Mutta hänen avuton ilmeensä saattoi Seldenin ymmälle. Hän seisoi erillään väkijoukosta antaen sen virrata ohitseen asemasillalle tai kadulle, hänen ilmeensä osoitti päättämättömyyttä, minkä takana Seldenin olettamuksen mukaan saattoi piillä hyvinkin varma aikomus. Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että Miss Bart odotti jotakuta, mutta hän tuskin tiesi, miksi tuo ajatus askaroitti hänen mieltään. Lily Bartissa oli jotakin uutta, vaikkakaan Selden ei milloinkaan saattanut nähdä häntä tuntematta jonkinlaista mielenkiintoa: hänelle oli ominaista, että hän herätti aina mietiskelyä, että hänen vähäpätöisimmätkin työnsä näyttivät olevan kauastähtäävien aikomusten tulos.

Uteliaisuuden puuska sai Seldenin kääntymään ja seuraamaan häntä. Hän tiesi, että jollei tämä halunnut, että hänet nähtäisiin, niin hän koettaisi keksiä, miten karttaa häntä. Ja Seldeniä huvitti ajatus panna hänet koetteelle.

"Mr. Selden – mikä onnellinen sattuma!"

Miss Bart lähestyi hymyillen, melkein innokkaasti, päättäen puhutella häntä. Pari henkilöä, jotka riensivät heidän jäljessään, hiljensi kulkuaan katsellakseen heitä, sillä Miss Bartin ilme olisi voinut saada pysähtymään viimeiselle junalleen kiiruhtavan esikaupunkilaistyömiehenkin.

Selden ei ollut nähnyt häntä koskaan säteilevämpänä. Hänen vilkkaat päänliikkeensä, jotka kuvastuivat jäykkää ihmisjoukkoa vastaan, tekivät hänet silmäänpistävämmäksi kuin tanssisalissa ja tumman hattunsa ja harsonsa alla hän sai jälleen tyttömäisen nuortevuutensa ja hipiän puhtauden, mitkä hän alkoi menettää yksitoista vuotta kestäneen yövalvonnan ja alituisen tanssimisen takia. Oliko sitä kestänyt todellakin yksitoista vuotta, ihmetteli Selden itsekseen, ja onko Miss Bart tosiaankin täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän vuotta, kuten toiset naiset olivat hänelle kertoneet?

"Mikä sattuma!" toisti hän. "Miten kiltisti teitte, kun tulitte pelastamaan minua."

Selden vastasi iloisesti, että se oli hänen elämäntehtävänsä, ja kysyi, minkälaista pelastamista tarvittiin.

"No, melkein mitä vain – vaikkapa sitäkin, että istutte penkille puhelemaan kanssani. Jäädäänhän sitä istumaan kotiljonginkin ajaksi, miksei sitten junanlähtöajaksi? Täällä ei ole yhtään kuumempi kuin rouva Van Osburghin kasvihuoneessa – ja muutamat naiset eivät ole yhtään rumempia."

Hän alkoi nauraen selittää, että hän oli tullut kaupunkiin Tuxedosta, oli matkalla Trenorien luo Bellomontiin ja oli jäänyt pois kolme ja viisitoista Rhinebeckiin lähtevästä junasta.

"Ja ennen puoli kuutta ei lähde toista junaa." Hän kaivoi esille pienen jalokivillä koristetun kellonsa pitsien seasta. "Juuri kaksi tuntia täytyy odottaa. Enkä tiedä, mitä tehdä. Palvelustyttöni tuli tänä aamuna ostoksille, mutta hänen oli mentävä Bellomontiin yhden junassa, ja tätini asunto on suljettu, enkä minä tiedä yhtään tuttua sielua olevan kaupungissa." Hän katseli surkean näköisenä ympäri asemaa. "On sittenkin kuumempi kuin Mrs. Van Osburghin luona. Jos teillä on aikaa, niin viekää minut jonnekin vähän hengähtämään."

Selden sanoi olevansa kokonaan hänen käytettävänään: tämä seikkailu huvitti häntä. Hän oli aina tuntenut katselijan mielenkiintoa Lily Bartiin; ja heidän olentonsa olivat niin erilaiset, että häntä huvitti joutua hetkeksi niin äkilliseen tuttavalliseen seurusteluun, jota Miss Bartin ehdotus edellytti.

"Mennäänkö Sherrylle juomaan kuppi teetä?"

Miss Bart hymyili suostumukseksi ja teki sitten pienen kasvojenilmeen.

"Maanantaina tulee niin paljon ihmisiä kaupunkiin – saa olla varma siitä, että tapaa joukon kiusanhenkiä. Minä olen vanha, eikä minulla ole väliä; mutta te ette ole kyllin vanha", huomautti hän hilpeästi. "Kuolen teen haluun, mutta eikö ole rauhallisempaa paikkaa?"

Selden vastasi hänen hymyynsä. Hänen varovaisuutensa huvitti häntä ehkä yhtä paljon kuin hänen ajattelemattomuutensakin; hän oli varma siitä, että kumpikin kuului samaan huolellisesti valmistettuun suunnitelmaan.

"New Yorkissa ei ole paljon valitsemisen varaa", sanoi Selden; "mutta minä haen ensin ajurin, sitten kyllä keksimme jotakin."

Hän kuljetti hänet palaavien sunnuntairetkeilijöiden tungoksen läpi, kalpeakasvoisten tyttöjen, joilla oli mahdottomat hatut, ja matalarintaisten naisten ohi, jotka viuhtoivat paperikääröillä ja palmunlehtiviuhkoilla. Oliko mahdollista, että Miss Bart kuului samaan rotuun? Tämän naispäähineiden keskitason mauttomuus ja puutteellisuus saattoi hänet tuntemaan, miten paljon ylempänä tuota keskitasoa Miss Bart oli.

Ohimenevä sadekuuro oli viilentänyt ilman ja pilviä riippui vielä kosteiden katujen yllä.

"Miten ihanaa! Kävellään hieman", sanoi Miss Bart heidän poistuessaan asemalta.

He kääntyivät Madison Avenuelle ja alkoivat kulkea pohjoiseen päin. Miss Bartin astuessa hänen rinnallaan pitkin, kevein askelin Selden tunsi erikoista mielihyvää hänen läheisyydessään: hän ihaili hänen pienen korvansa muotoa, hänen tukkansa kampausta – oliko taide saanut aikaan koskaan mitään niin hennon viehättävää? – ja hänen suoria, mustia, tuuheita silmäripsiänsä. Kaikki oli hänessä samalla tarmokasta ja hentoa, samalla voimakasta ja hienoa. Seldenillä oli epämääräinen tunne siitä, että Miss Bart oli vaatinut paljon työtä, että hänet luodakseen on jollakin mystillisellä tavalla täytynyt uhrata suuri joukko rumaa ja halpa-arvoista väkeä. Hän oli tietoinen siitä, että ne ominaisuudet, jotka erottivat hänet hänen sukunsa suuresta joukosta, olivat etupäässä ulkonaisia: tavallinen savi oli saanut kauneuden ja silouden hienon kiillon. Vertailu ei kuitenkaan tyydyttänyt häntä, koska karkea aines ei hevillä tule hienoksi ja jaloksi. Eikö ollut mahdollista, että aines oli hieno, mutta että olosuhteet ovat sen muovailleet arvottomaan asuun?

Hänen päästyään mietiskelyissään tähän kohtaan, aurinko pilkisti pilvistä ja Miss Bartin päivänvarjon avautuminen katkaisi hänen ajatusjuoksunsa. Hetken kuluttua Miss Bart pysähtyi huokaisten.

"Voi, hyvä ystävä, minulla on niin kuuma ja jano – mikä inhoittava pesä tämä New York on!" Hän katseli epätoivoisena ylös ja alas synkkää katua. "Muut kaupungit pukevat kesällä ylleen parhaat vaatteensa, mutta New York näyttää istuvan paitahihasillaan." Hän katseli erästä sivukatua. "Jotkut ovat olleet niin inhimillisiä, että ovat istuttaneet muutamia puita sinne tänne. Mennään varjoon."

"Olen iloinen, että minun katuni löytää armon teidän silmissänne", sanoi Selden heidän kääntyessään kadunkulmassa.

"Teidän katunne? Asutteko täällä?"

Hän silmäili mielenkiintoisesti pitkin uusia kalkkikivitalorivejä, jotka oikullisesti noudattivat amerikkalaista uutuudenvaatimusta, mutta reippaan ja kutsuvan näköisinä ikkunankaihtimineen ja kukkalaatikkoineen.

"Kas tuolla – aivan varmasti se on The Benedick. Miten viehättävä rakennus! En luule nähneeni sitä koskaan ennen." Miss Bart katseli vastapäistä matalaa taloa marmoriporttaaleineen ja pseudo-georgilaiseen tyyliin rakennettuine fasaadeineen. "Mitkä teidän ikkunanne ovat? Nuoko, joiden kaihtimet ovat lasketut alas?"

"Viimeisessä kerroksessa – niin ovat."

"Ja onko tuo sievä parveke teidän? Miten vilpoisalta siellä näyttää!"

Selden pysähtyi hetkiseksi. "Tulkaa katsomaan", hän ehdotti. "Voin tarjota teille kupin teetä vähässä ajassa – ja teidän ei tarvitse tavata kiusanhenkiä."

Miss Bart punastui. Hänellä oli vielä taito punastua oikealla hetkellä, mutta hän otti vastaan ehdotuksen yhtä keveästi kuin se oli tehtykin.

"Miksei? Se on liian houkuttelevaa. – Tahdon uskaltaa", hän selitti.

"En ole vaarallinen", sanoi Selden samassa äänilajissa. Miss Bart ei todellakaan ollut hänestä ollut koskaan niin miellyttävä kuin tällä hetkellä. Hän tiesi hänen suostuneen ilman taka-ajatuksia: hän ei saattanut koskaan olla minkäänlaisena tekijänä Miss Bartin laskelmissa, ja hänen odottamattomassa suostumuksessaan oli yllätystä, ehkä virkistystäkin.

Kynnyksellä Selden pysähtyi hetkiseksi tunnustellen ulko-oven avainta.

"Täällä ei ole ketään, mutta minulla on palvelija, joka tulee aamuisin, ja hän on mahdollisesti juuri laittanut kuntoon teevehkeet ja käynyt hakemassa leivoksia."

Hän vei Miss Bartin pieneen saliin, jonka seinillä riippui vanhoja maalauksia. Miss Bart huomasi kirjeitä ja muistiinpanopapereita pöydällä hansikoiden ja keppien joukossa, ja näki olevansa pienessä kirjastossa, hämärässä, mutta iloisessa, kirjariveineen, lystikkään näköisine turkkilaisine mattoineen, kirjoituspulpetteineen ja, kuten Selden oli olettanut, teevehkeineen matalalla pöydällä lähellä ikkunaa. Tuulenleyhkä puhalsi sisään heiluttaen musliiniuutimia ja tuoden kukkien tuoksua parvekkeen kukkaislaatikosta.

Lily vaipui huokaisten eräälle kuluneelle nahkapäällystuolille.

"Miten ihanaa, kun on tällainen paikka aivan yksinään itseään varten! Miten kurjaa on olla nainen!" Hän nojasi taaksepäin hyvin tyytymättömän näköisenä.

Selden etsi astiakaapista leivoksia.

"Tiedetäänhän olevan naisiakin, jotka saavat nauttia erikoisasunnon etuja", hän sanoi.

"Kyllä, opettajattaria – tai leskiä. Mutta tytöillä, kurjilla, naitavilla tyttöparoilla!"

"Minäkin tunnen tytön, jolla on oma asunto."

Lily hypähti pystyyn. "Tunnetteko."

"Tunnen kyllä", vakuutti toinen hänelle, poistuen kaapilta löydettyään etsimänsä leivokset.

"Aha, minä tiedän – tarkoitatte Gerty Farishia." Hän hymyili hieman nyrpeästi. "Mutta minähän sanoin naitavilla – ja toisekseen, hänellä on kauhean pieni asumus eikä hänellä ole palvelustyttöä, ja niin kummallista kuin hänen ruokansa on. Hänen keittäjättärensä pesee pyykitkin ja ruoka maistuu saippualta. Minä kammoan sellaista, ymmärrättehän."

"Teidän ei pidä olla hänen luonaan ruoalla pesupäivinä", sanoi Selden kakkua leikaten.

Molemmat nauroivat, ja Selden kumartui sytyttämään teekeittiön alla olevaa lamppua, Miss Bartin kaataessa teetä pieneen vihreään teekannuun. Kun Selden tarkkasi hänen kättään, joka oli sileä kuin vanha norsunluu hoikkine vaaleanpunaisine kynsineen, ja safiirirannerengasta, joka riippui hänen ranteessaan, niin hän hymähti ivallisesti ajatellessaan hänen viettävän sellaista elämää kuin minkä hänen serkkunsa Gertrude Farish oli valinnut. Miss Bart näytti olevan niin ilmeisesti sen sivistyksen uhri, jonka tulos hän oli, että hänen rannerenkaansa eri renkaat näyttivät käsirautojen tavoin sitovan hänet hänen kohtaloonsa.

Miss Bart näytti arvaavan hänen ajatuksensa. "Olin kauhea, kun sanoin sellaista Gertystä", sanoi hän viehättävänä tunnonvaivoissaan. "Unohdin, että hän on teidän serkkunne. Mutta me olemme niin erilaisia: hän haluaa olla hyvä, minä onnellinen. Ja sitäpaitsi hän on vapaa, minä en ole. Jos olisin vapaa, luulen, että voisin olla onnellinen hänenkin asunnossaan. On varmaankin autuaallista, kun saa järjestää olonsa ja elämänsä mielensä mukaan. Jos vain voisin jättää tätini salongin, niin tietäisin olevani parempi ihminen."

"Onko siellä sitten niin paha?" kysyi Selden myötätuntoisesti.

Miss Bart hymyili vastaan teekannun takaa, jota hän piti ylhäällä kaataessaan siihen vettä.

"Siitä näkyy, miten harvoin te käytte siellä. Miksette tule useammin?"

"Kun tulen, niin en tule katsomaan rouva Penistonin kotia."

"Eipä ei", sanoi Miss Bart. "Te ette tule ollenkaan – ja kuitenkin meillä on niin hauska, kun tapaamme."

"Ehkä on niin", vastasi toinen äkkiä. "Pelkään, ettei minulla ole kermaa – haluatteko sen sijasta sitruunaa?"

"Mielelläni." Miss Bert odotti Seldenin leikatessa sitruunaa ja pannessa ohuen viipaleen hänen kuppiinsa. "Mutta se ei ole niin", väitti hän vastaan.

"Mikä niin?"

"Se, miksi ette koskaan tule." Hän kumartui eteenpäin neuvottomuuden varjo viehättävissä silmissään. "Toivon, että ymmärsitte – toivon, että selittäisitte. Luonnollisesti te tiedätte, että on miehiä, jotka eivät miellytä minua – senhän voi ilmaista silmänräpäyksessä. Ja on toisia, jotka pelkäävät minua: he luulevat, että tahdon mennä naimisiin heidän kanssaan." Hän hymyili hänelle suoraan vasten silmiä. "Mutta minä en luule, että paheksutte minua – ettekä te varmaankaan luule, että tahdon mennä kanssanne naimisiin."

"En – vapautan teidät siitä", myönsi Selden.

"Hyvä, no sitten —?"

Selden oli vienyt kuppinsa uunin kamaralle ja nojasi uunin reunaa vastaan ja katseli häntä velton hyväntuulisen näköisenä – hän ei ollut otaksunut, että Miss Bart tahtoisi polttaa siipensä niin vähäisessä leikissä, mutta ehkä hän vain piti siinä kätensä; tai ehkä hänen Iaisensa tytön keskustelu on vain persoonallista laatua. Joka tapauksessa Miss Bart oli ihmeen kaunis, Selden oli kutsunut hänet teelle ja hänen oli pidettävä velvollisuuksistaan vaari.

"Hyvä, no sitten", sanoi hän yhtäkkiä, "ehkä on niin."

"Mikä?"

"Se seikka, että ette tahdo mennä naimisiin kanssani. Minä en ehkä pidä sitä erikoisena aiheena käydä teitä katsomassa." Selden tunsi heikkoa väristystä pitkin selkärankaansa lausuttuaan tämän, mutta Miss Bartin nauru rohkaisi häntä.

"Paras Mr. Selden, tuotapa en olisi odottanut teiltä. On typerää, että mielistelette minua, eikä typeryys sovi teille." Hän nojasi taaksepäin, maistellen teetään niin viehättävän tuomitsevan näköisenä, että Seldenillä, jos he olisivat olleet tädin salongissa, olisi ehkä ollut kiusaus kumota hänen johtopäätöksensä.

"Ettekö käsitä", jatkoi Miss Bart, "että on kylliksi miehiä, jotka mielistelevät minua, ja että minä tahdon ystävää, joka ei arkaile sanoa minulle epämiellyttävääkin, kun sitä tarvitsen? Olen kuvitellut, että te tahtoisitte olla tuo ystävä – en tiedä miksi, paitsi että te ette ole itserakas narri ettekä ahdasmielinen ja että minun tarvitsisi teeskennellä teidän kanssanne tai olla varuillani teidän suhteenne." Hänen äänensä oli saanut vakavan sävyn ja hän tuijotti Seldeniin ja hänellä oli lapsen hämmentyneen vakava ilme.

"Te ette tiedä, miten kovasti minä kaipaan sellaista ystävää", hän sanoi.

"Tätini on täynnä muistikirjaviisautta, mutta kaikki se viisaus on omiaan saattamaan ihmisen aikaisin viisikymmenvuotiaaksi.

"Ja toiset naiset – parhaat ystäväni – niin, he käyttävät minua hyväkseen tai käyttävät minua väärin; mutta he eivät välitä hituistakaan siitä, mitä minulle tapahtuu. Minä olen ollut mukana liian kauan – ihmiset alkavat väsyä minuun; he alkavat sanoa, että minun on mentävä naimisiin."

Seurasi hetken hiljaisuus, jonka kestäessä Selden mietiskeli paria vuorosanaa, millä lisätä hetkisen tilanteen viehättävyyttä, mutta jätti sen sikseen ja kysyi sen sijaan yksinkertaisesti: "No, miksette tee sitä?"

Hän punastui ja naurahti. "Ah, näen, että olette sittenkin ystävä ja että tämä on niitä epämieluisia asioita, joita pyysin."

"Tarkoitukseni ei ollut sanoa epämieluista", vastasi Selden ystävällisesti. "Eikö avioliitto ole teidän kutsumuksenne? Eikö teitä kaikkia ole kasvatettu sitä varten?"

Miss Bart huokaisi. "Niin luulen. Mitä sitä olisi muutakaan!"

"Niin juuri. Ja miksei sitten ottaa vauhtia ja saattaa asia päätökseen?"

Miss Bart kohautti olkapäitään. "Te puhutte ikäänkuin minun pitäisi naida ensimmäinen vastaantuleva mies."

"Tarkoitukseni ei ollut sanoa, että te olette niin vain naitettavissa, vaan täytyy olla joku, jolla on sopivat ominaisuudet."

Hän pudisti väsyneesti päätään. "Minä hylkäsin yhden tai kaksi hyvää onnenpotkausta, kun ensi kerran astuin seuraelämään – luulen, että jokainen tyttö tekee samoin; ja te tiedätte, että minä olen hirveän köyhä – ja hyvin tuhlaavainen. Minulla täytyy olla paljon rahaa."

Selden oli kääntynyt ottamaan paperossilaatikkoa uunin reunalta.

"Miten Dillworthin on käynyt?" hän kysyi.

"Oh, hänen äitinsä oli kauhuissaan – hän pelkäsi, että minulle joutuisivat kaikki suvun kalleudet. Ja hän koetti saada minut lupaamaan, etten seurustele hänen kanssaan salongin ulkopuolella."

"Siinä siis todellinen syy, miksi aiotte naimisiin!"

"Juuri niin. Siksi äiti lähetti Dillworthin Intiaan."

"Kova onni – mutta tehän voitte tehdä paremmat kaupat kuin Dillworthin kanssa."

Selden tarjosi paperosseja ja Miss Bart otti kolme tai neljä pistäen yhden huulilleen ja pannen toiset pieneen kultarasiaan, joka oli kiinnitetty hänen pitkään helminauhaansa.

"Vieläkö minulla on aikaa? Juuri vetää yksi haiku." Hän kumartui eteenpäin, pitäen paperossin pään itseensä päin. Tällöin Selden tarkkasi puhtaasti persoonattomalla nautinnolla, miten tasaisesti mustat silmäripset reunustivat hänen pehmeitä valkoisia silmäluomiaan ja miten niiden varjo suli poskien puhtaaseen kalpeuteen.

Miss Bart alkoi kävellä ympäri huonetta, tarkastellen kirjahyllyjä ja vedellen välillä savuja. Muutamissa kirjoissa oli hyviä, taiteellisia värikuvia ja hänen katseensa hyväili niitä, ei kokeneen arvostelevasti, vaan mieltyneenä hauskoihin värivivahduksiin ja tekotapaan, mikä oli hänen erikoisharrastuksiaan. Äkkiä hän kääntyi Seldeniin päin kysyen:

"Te keräilette ensi painoksia ja muita esineitä, eikö niin?"

"Niin paljon kuin sellainen voi sitä tehdä, jolla ei ole rahoja tuhlattavana. Silloin tällöin korjaan jotakin romukasasta ja käyn huutokaupoistakin katsomassa."

Miss Bart oli alkanut tarkastella kirjahyllyjä, mutta hänen katseensa liukui niillä tarkkaamattomasti, ja Selden näki, että uusi ajatus askarrutti hänen mieltään.

"Keräilettekö te Amerikkaa koskevaa kirjallisuutta?"

Selden tuijotti häneen ja naurahti.

"En, se ei juuri kuulu harrastuspiiriini. Oikeastaan en ole keräilijä; minä aivan yksinkertaisesti omistan mielelläni hyviä painoksia kirjoista, joista pidän."

Miss Bart hymähti hieman. "Ja Amerikka-kirjallisuus on hirveän typerää, otaksun?"

"Niin luulisin – muille paitsi historioitsijalle. Mutta oikea keräilijä arvostelee esinettä sen harvinaisuuden mukaan. En luule, että Amerikkaa käsittelevien teosten ostajat viettävät yönsä niitä lukemalla – niin ei ainakaan tehnyt vanha Jefferson Gryce."

Miss Bart kuunteli tarkkaavasti. "Ja kuitenkin ne maksavat satumaisia hintoja, eikö niin? Tuntuu niin hullulta maksaa suuria summia rumasta, huonosti painetusta kirjasta, jota kukaan ei aio koskaan lukea! Ja luulen, etteivät useimmat Amerikka-kirjallisuuden omistajat ole mitään historioitsijoita?"

"Eipä ei; hyvin harvat historioitsijat voivat ostaa niitä. He voivat lukea niitä yleisissä kirjastoissa tai yksityisissä kokoelmissa. Vain pelkkä harvinaisuus näyttää vetävän tavallista keräilijää."

Selden oli istuutunut sen tuolin käsinojalle, jonka lähellä Miss Bart seisoi. Tämä jatkoi kyselyjään: mitkä olivat harvinaisimmat nidokset, pidettiinkö Jefferson Grycen kokoelmaa todellakin maailman arvokkaimpana, ja mikä on korkein hinta, mikä koskaan on maksettu harvinaisesta nidoksesta.

Oli niin huvittavaa istua ja katsella Miss Bartia, kun tämä otti kirjan toisensa perästä hyllyltä, selaillen niitä, hänen kumartuneen profiilinsa kuvastuessa vanhojen nidosten lämminväristä taustaa vastaan, että Selden pysähtymättä jutteli ihmettelemättä hänen äkillistä harrastustaan niin kuivaan alaan. Mutta hän ei voinut koskaan olla kauan hänen seurassaan koettamatta löytää syytä siihen, mitä hän teki, ja kun Miss Bart pani paikoilleen La Bruyerin ensimmäisen painoksen ja kääntyi pois kirjahyllyiltä, alkoi Selden kysyä itseltään, mitä hän tarkoitti. Miss Bartin seuraava kysymys ei ollut omansa antamaan Seldenille tästä selvitystä. Hän pysähtyi hänen eteensä, huulilla hymy, joka kerta kaikkiaan näytti merkitsevän hänen pääsemistään Miss Bartin uskotuksi ja muistuttavan häntä siitä, mihin se häntä velvoitti.

"Ettekö koskaan halua olla kyllin rikas ostaaksenne haluamanne kirjat?" kysyi hän äkkiä.

Selden seurasi silmillään, miten hän loi tarkastelevan katseen ympäri huonetta, jonka kalusto ja seinäverhot olivat kuluneet.

"Ettenkö haluaisi? Pidättekö minua pylväspyhimyksenä?"

"Ja haluatteko tehdä työtä?"

"Ah, työ itsessään ei ole niin pahaa – olen jokseenkin mieltynyt lakialaan."

"Ei sitä; mutta olla sidottu, elää jokapäiväisen tottumuksen mukaan – ettekö koskaan halua matkustaa pois, nähdä vieraita maita ja kansoja?"

"Kauheasti – varsinkin kun näen kaikkien tovereitteni kiiruhtavan laivaan."

Miss Bart huoahti ymmärtävästi. "Mutta jos haluatte kyllin hartaasti, niin rikkaalla avioliitollahan se on autettu."

Selden purskahti nauruun. "Herra varjelkoon!" huudahti hän.

Miss Bart nousi huoaten ja heitti paperossinsa pois.

"Ah, sillä on ero – naisen täytyy, mies saa, jos hän haluaa." Hän tarkasteli Seldeniä arvostelevan näköisenä. "Teidän takkinne voi olla kulunut – mutta kuka siitä välittää? Se ei estä ihmisiä kutsumasta teitä päivällisille. Jos minä kävisin kuluneissa vaatteissa, niin ei kukaan välittäisi minusta: naista pyydetään kutsuihin yhtä paljon hänen vaatteidensa kuin hänen itsensä takia. Vaatteet ovat tausta, runko, jos niin haluatte: ne eivät saa aikaan menestystä, mutta ne ovat osa siitä. Kuka välittäisi tuhruisesta naisesta? Meiltä vaaditaan, että me olemme sieviä ja hyvin puettuja, kunnes menehdymme – ja jollemme kykene siihen yksin, niin on meidän muodostettava yhtiö."

Selden silmäsi häntä huvitettuna. Oli mahdotonta ottaa hänen asiaansa tunteelliselta kannalta, vaikkakin hänen viehättävissä silmissään oli rukoileva ilme.

"Niin, täytyy olla upporikas ajatellakseen sellaista varain sijoittamista. Te ehkä menette tänä iltana kokemaan kohtaloanne Trenoreille?"

Hän käänsi kysyvän katseensa Seldeniin.

"Ajattelin, että menisitte sinne – no ei sitä varten! Mutta siellä tapaatte paljon tuttavianne – Gwen Van Osburgh, Wetherall'it, Lady Cressida Raith – ja George Dorsetin herrasväen."

Miss Bart pysähtyi viimeisen nimen edellä ja katsoi kysyvästi silmäripsiensä läpi; mutta Selden pysyi hämmentymättömänä.

"Rouva Trenor kutsui minua, mutta en voi lähteä ennenkuin viikon lopulla – ja sitäpaitsi nuo suuret kutsut ikävystyttävät minua."

"Niin minuakin", huudahti Miss Bart.

"Miksi sitten käytte niissä?"

"Se kuuluu asiaan – unohdatte sen! Ja sitäpaitsi, jollen kävisi, niin siitä vasta elämä nousisi Richfield Springsin tädin kanssa."

"Se on ehkä yhtä pahaa kuin naimisiinmeno Dillworthin kanssa", lausui Selden, ja molemmat nauroivat puhtaasta mielihyvästä päästyään äkkiä näin tuttavallisiin suhteisiin.

Miss Bart katsoi kelloa.

"Hyvänen aika! Minun täytyy lähteä. Kello on yli viiden."

Hän seisahtui peilin eteen ja tarkasteli itseään suoriessaan harsoaan. Tuo asento toi oikein näkyviin hänen solakkuutensa, joka antoi hänelle jonkinlaisen metsänpuun sulon – ikäänkuin hän olisi vangittu metsänneitonen, joka on saatettu sovinnaiseen salonkielämään, ja Selden mietti, että sama metsien vapauden piirre hänen luonnossaan se pani sellaisen tuoreuden hänen teennäisyyteensäkin.

Hän seurasi häntä huoneen yli eteiseen, mutta kynnyksellä Miss Bart ojensi kätensä hyvästiksi.

"On ollut erittäin hauskaa. Mutta teidän on tultava vastavierailulle."

"Mutta ettekö tahdo, että saatan teitä asemalle?"

"En. Hyvästi vain täällä!"

Hän antoi kätensä levätä hetken Seldenin kädessä, hymyillen hänelle ihailevasti.

"Hyvästi sitten – ja onnea Bellomontiin!" sanoi Selden avaten hänelle ovea.

Porraskäänteessä Miss Bart pysähtyi katsomaan ylös. Oli tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan, ettei hän kohtaisi ketään, mutta siitähän ei saattanut koskaan olla varma, ja harvat tahdittomuutensa hän peitti aina ankaralla varovaisuudella. Täällä ei ollut kuitenkaan ketään näkyvissä, paitsi siivoojamuijaa, joka hankasi portaita. Tämän oma pyylevä olemus ja työaseet hänen ympärillään ottivat niin paljon tilaa, että Lilyn täytyi, päästäkseen hänen ohitseen, kietaista hameen helmansa kokoon ja kulkea aivan seinän viertä. Silloin muija keskeytti työnsä ja katsahti häneen uteliaana. Hänellä oli leveät kellahtavat kasvot ja ohut oljenvärinen tukka, jonka läpi hänen päälakensa kuumotti epämiellyttävästi.

"Suokaa anteeksi", sanoi Lily haluten kohteliaisuudellaan arvostella tuon toisen käytöstä.

Muija, vastaamatta mitään, työnsi harjansa syrjään ja tuijotti yhä edelleen, kun Miss Bart liihoitteli ohi, niin että kuului silkin kahinaa. Lily tunsi punastuvansa. Mitähän tuo ihminen mahtaa ajatella? Eikö koskaan saisi tehdä viattomintakaan tekoa joutumatta ilkeiden otaksumisten alaiseksi? Ensimmäisen porrasvälin puolitiessä hän hymähti ajatellessaan, että siivoojamuija voi saattaa hänet niin hämilleen. Muijaparka oli luultavasti ymmällä sellaisesta oudosta ilmestyksestä. Mutta oliko sellainen ilmestys outo Seldenin portaissa? Miss Bart ei tuntenut poikamiesasuntojen siveellistä ohjesääntöä, ja veri nousi jälleen hänen kasvoilleen, kun hänen mieleensä johtui, että tuon muijan itsepintaiseen tuijotukseen sisältyi taka-ajatuksia. Mutta tuon ajatuksen hän karkoitti hymyillen omaa pelästymistään ja kiiruhti alas ajatellen, löytäisikö hän ajurin Viidenneltä avenueltä.

Georgian portin alla hän taas pysähtyi tähystellen ajuria. Ei yhtään ainoaa ollut näkyvissä, mutta päästyään sivuseinämälle hän törmäsi erästä pientä siloisennäköistä miestä vastaan, jolla oli kukka napinlävessä ja joka nosti hattuaan hämmästyksestä huudahtaen.

"Miss Bart? Eikö olekin! Tämäpä on onnellinen sattuma", selitti mies. Ja Miss Bart huomasi mielihyvän ja ihmettelyn vilahduksen hänen silmissään.

"Aha, Mister Rosedale – miten te voitte?" sanoi hän havaitessaan, että voittamaton kiusaantumisenilme hänen kasvoillaan vaimensi Rosedalen hymyilyn äkillistä tuttavallisuutta.

Mr. Rosedale seisoi tarkastellen häntä mielenkiinnolla ja mielihyvällä. Hän oli tanakka, verevä mies, vaaleaa juutalaistyyppiä, puettuna Lontoon kuosiin. Hänellä oli pienet soikeat silmät, jotka antoivat hänelle harkitsevan ulkomuodon. Hän tähysteli kysyvän näköisenä Benedick-porttiin päin.

"Olette arvattavasti olleet kaupungilla pienillä ostoksilla?" hän sanoi tuttavallisuuden vivahdus äänessä.

Miss Bart hätkähti hieman, mutta sitten hän äkkiä rupesi selittelemään.

"Niin olen, minulla oli asiaa ompelijattarelleni. Olen juuri menossa junalle ja Trenorien luo."

"Aha – ompelijattarenne luota; niinpä niin", sanoi hän hyväilevästi.

"En tiennyt löytyvän ompeluliikkeitä Benedickissä."

"Benedickissä?" Miss Bart oli hämillään. "Onko se tämän rakennuksen nimi?"

"Niin on. Se on luullakseni vanha poikamiesten pesä, eikö olekin? Satun olemaan rakennuksen omistaja – siis tuttua seutua." Hänen suunsa vetäytyi yhä leveämpään hymyyn, kun hän lisäsi yhä vakuuttavammin: "Mutta teidän täytyy sallia että saatan teitä asemalle. Trenorit ovat Bellomontissa, tietenkin? Te tuskin kerkeätte enää 5.40 lähtevälle junalle. Ompelijatar luullakseni antoi teidän odottaa."

Lily jäykistyi tuosta leikinlaskusta.

"Oh kiitos!" soperteli hän; ja samassa hänen silmänsä keksivät ajurin Madison avenuella ja hän viittaili sille epätoivoisin liikkein.

"Olette kovin ystävällinen. Mutta en tahdo häiritä teitä", sanoi Miss Bart, ojentaen kätensä Mr. Rosedalelle. Ja huolimatta tämän vastaväitteistä hän juoksi pelastaviin ajoneuvoihin ja ilmoitti ajurille hätäisesti, mihin oli ajettava.

II

Ajoneuvoissa hän nojasi taaksepäin huokaisten.

Miksi naisen on kalliisti maksettava vähäisinkin poikkeuksensa tavallisesta elämäntavasta? Miksi ei voi toimittaa luonnollista asiaa ilman että täytyisi salata sitä? Hän oli totellut päähänpistoaan mennä sisälle Lawrence Seldenin asuntoon, ja niin harvoin kuin hän kuitenkin myöntyi noudattamaan päähänpistoa! Tämä oli hänelle joka tapauksessa tulla maksamaan koko joukon enemmän kuin mihin hän kykeni. Hänen oli surkeaa nähdä, että huolimatta siitä, että hän oli ollut niin monta vuotta täysi-ikäisenä, hän oli pahasti erehtynyt kaksi kertaa viiden minuutin kuluessa. Tuo typerä juttu hänen ompelijattarestaan oli jotenkin ilkeä – olisi ollut niin yksinkertaista sanoa Rosedalelle, että hän oli ollut teellä Seldenin luona! Asian pelkkä mainitseminen olisi tehnyt sen viattomaksi. Mutta annettuaan itsensä joutua kiinni valheesta oli kaksinkerroin typerää ruveta kaunistelemaan ilmeistä kiinnijoutumistaan. Jos hän olisi hoksannut antaa Rosedalen saattaa itsensä asemalle, niin tuo myönnytys olisi ehkä saattanut hänet pitämään suunsa kiinni. Rosedale oli rotunsa tavoin arka arvostaan, ja se, että hän olisi saanut näyttää itseään asemalla iltapäivällä, jolloin on paljon ihmisiä liikkeellä, Miss Lily Bartin seurassa, olisi ollut hänelle rahaa kukkarossa, kuten hän olisi sanonut. Hän tiesi luonnollisesti, että Bellomontissa olisivat suuret kutsut, ja se mahdollisuus, että häntä pidettäisiin yhtenä rouva Trenorin vieraista, oli epäilemättä hänen laskelmissaan. Mr. Rosedale oli vielä sosiaalisen nousunsa väliasteella, jolloin on tärkeää herättää sellaisia vaikutelmia.

Kiusoittavaa oli, että Lily tiesi kaiken tämän – tiesi, kuinka helppoa olisi ollut tukkia hänen suunsa, siinä paikassa ja kuinka vaikeaa se olisi jäljestäpäin. Mr. Simon Rosedale oli niitä miehiä, jotka pitävät asianaan olla selvillä jokaisen asioista, jotka, luullen olevansa perehtyneitä seuraelämään, pyrkivät pääsemään niiden henkilöiden elintapojen läheiseen tuntemiseen, joiden kanssa he mielellään kuvittelevat olevansa tuttavallisissa suhteissa. Lily oli varma siitä, että vuorokauden kuluessa juttu hänen Benedickissä olevalla ompelijattarellaan käynnistä kiertelisi ahkerasti Mr. Rosedalen tuttavapiirissä. Pahinta oli, että hän oli aina kohdellut yliolkaisesti Mr. Rosedalea. Jo ensi kerran hänet tavatessaan Rosedale heti alkoi mielistellä Miss Bartia tavalla, jossa oli taiteilijan tuntehikkaisuutta ja liikemiehen oveluutta ja joka on ominaista hänen rodulleen. Hän ymmärsi syyt siihen, sillä hänen omaakin käytöstään ohjasivat hienot laskelmat. Harjaantuminen ja kokemus olivat opettaneet hänet olemaan ystävällinen uusia tulokkaita kohtaan, koska edellytyksiltään huonoinkin saattoi olla sittemmin hyödyllinen. Mutta, jokin vaistomainen vastenmielisyys, joka voitti seuraelämäkouluutuksen, oli pakottanut hänet torjumaan Mr. Rosedalen. Tämä oli jättänyt jälkeensä vain heikon jälkimainingin siitä hauskuudesta, minkä hänen kiireellinen ulosajamisensa oli aiheuttanut hänen toveriensa keskuudessa. Ja vaikkakin hän myöhemmin ilmaantui jälleen alempana virrassa, niin se tapahtui vain vilahdukselta hänen oltuaan välillä pitkät ajat sukkelossa.

Tähän saakka Lilyä eivät olleet häirinneet mietiskelyt. Aivan yksinkertaisesti hän oli lausunut Mr. Rosedalelle "mahdotonta" ja nolannut Jack Stepneyn, koska tämä yritti maksaa velkansa päivälliskutsuilla. Vieläpä rouva Trenorkin, jonka vaihtelunhalu oli saattanut hänet muutamiin uskallettuihin kokeiluihin, vastusti Jackin yrityksiä salata sitä, että Mr. Rosedale oli nousukas, ja selitti hänen olevan saman pikku juutalaisen, joka oli toistakymmentä kertaa otettu ja taas potkittu pois seuraelämästä hänen muistiaikanaan. Ja koska Judy Trenor oli itsepäinen, niin Mr. Rosedalella oli hyvin pienet mahdollisuudet päästä tunkeutumaan Van Osburghin kutsujen ulomman esikartanon läpi. Jack luopui vastaväitteistä naurahtaen "saadaan nähdä", ja pitäen miehuullisesti sanansa hän näyttäytyi Rosedalen kanssa hienoissa ravintoloissa henkilökohtaisesti intelligenttien, joskin yhteiskunnalliselta asemaltaan hämäräperäisten naisten kanssa, jotka ovat saatavissa sellaisiin tarkoituksiin. Mutta yritys oli ollut tähän asti turhaa, ja Rosedale maksoi epäilemättä päivälliset toisen nauraessa partaansa.

Mr. Rosedalea, kuten ylläolevasta lienee selvinnyt, ei siis tarvinnut ollenkaan pelätä – jollei joku saattanut itseään hänen valtoihinsa. Ja sen juuri oli Miss Bart tehnyt. Hänen kömpelö hätävalheensa oli ilmaissut Rosedalelle, että hänellä oli jotakin salattavaa; ja hän oli varma siitä, että Rosedalella oli lasku esitettävänä hänelle. Hänen hymyssään oli jotakin, joka antoi ymmärtää, ettei hän ollut unohtanut. Hän koetti karkoittaa tuon ajatuksen, mutta se oli hänen mielessään koko matkan asemalle ja seurasi häntä asemallakin yhtä itsepintaisesti kuin itse Mr. Rosedale.

Hän ennätti parahiksi saada paikan, kun juna läksi. Mutta asetuttuaan nurkkaansa mielessä vaistomainen tunne vaikutuksesta, jonka hän tiesi tekevänsä ja joka ei häntä koskaan pettänyt, hän tähysteli ympärilleen toivoen näkevänsä jonkun Trenorin vieraista. Hän halusi päästä erilleen ajatuksistaan ja keskustelu oli ainoa tuntemansa keino.

Hänen ei tarvinnut etsiä turhaan, sillä hän keksi hyvin vaalean nuoren miehen, jolla oli pehmeä punertava parta ja joka vaunun toisessa päässä näytti olevan piiloutunut sanomalehden taa. Lilyn katse kirkastui ja hymy ilmaantui hänen hienoille huulilleen. Hän oli tiennyt, että Mister Percy Gryce oli myöskin Bellomontiin kutsuttujen joukossa, mutta hän ei ollut osannut odottaa, että hän saisi hänet matkatoverikseen. Tämä seikka karkoitti kaikki kiusalliset ajatukset, joita Mr. Rosedale oli aiheuttanut. Ehkä kaiken jälkeen tämä päivä päättyisi suotuisammin kuin se oli alkanut.

Hän alkoi leikata auki erään kirjan sivuja rauhallisesti tarkastellen saalistaan alaspainettujen silmäripsien läpi ja järjestäessään hyökkäyssuunnitelmaa. Grycen tahallisen hajamielisessä olennossa oli jotakin, joka ilmaisi, että hän tiesi Miss Bartin läsnäolosta: ei kukaan ollut koskaan ollut niin kokonaan syventynyt iltalehden lukemiseen! Miss Bart arvasi, että hän oli liian ujo tullakseen hänen luokseen ja että hänen olisi keksittävä joitakin lähentymiskeinoja, jotka eivät näyttäisi lähentelemisyrityksiltä hänen puoleltaan. Häntä huvitti, että jokin niin rikas kuin Percy Gryce saattoi olla ujo. Mutta Miss Bart oli suopea sellaisia taipumuksia kohtaan ja sitäpaitsi Grycen ujous sopi hänen suunnitelmaansa paremmin kuin liian suuri varmuus. Hänellä oli taito antaa hämillään olevalle itseluottamusta, mutta hän ei ollut yhtä varma siitä, että hän kykenisi saattamaan hämille käytöksessään varmaa.

Hän odotti, kunnes juna oli päässyt pois tunnelista ja kiiti pohjoisten esikaupunkien huonostirakennettujen syrjien välitse. Sitten, kun se hiljensi vauhtiaan lähellä Yonkersia, Miss Bart nousi paikaltaan ja kulki hiljaa vaunun läpi. Hänen kulkiessaan Mr. Grycen ohi juna töytäsi ja Gryce tiesi, että hento käsi tarttui hänen istuimensa selkänojaan. Hän nousi äkkiä ja hänen älykkäät kasvonsa saivat karmosiininpunaisen värin: yksin hänen partansakin punertava väri tummeni. Juna heilahti taasen, nakaten Miss Bartin melkein hänen syliinsä. Miss Bart sai tasapainonsa naurahtaen ja vetäytyi takaisin. Mutta Mr. Gryce tunsi ympärillään hänen vaatteidensa hajua ja hänen olkapäänsä oli tuntenut hänen ohimenevää kosketustaan.

"Aha, Mr. Gryce, tekö se olette? Olen pahoillani – läksin etsimään junanpalvelijaa ja saamaan teetä."

Miss Bart nojasi kädellään, kun juna alkoi jälleen tasaisen kulkunsa, ja he seisoivat vaihtaen muutamia sanoja käytävällä. Kyllä – Mr. Gryce oli menossa Bellomontiin. Hän oli kuullut, että Miss Bartinkin pitäisi tulla kutsuihin – hän punastui taas lausuessaan viimeiset sanat. Ja tulisiko Mr. Gryce olemaan siellä koko viikon? Miten hauskaa!

Mutta juuri tällä hetkellä pari myöhästynyttä matkustajaa astui vaunuun viimeiseltä asemalta, ja Lilyn oli palattava paikoilleen.

"Minun viereiseni istuin on tyhjä – asettukaa siihen", sanoi hän olkansa yli; ja Mr. Gryce, aika lailla hämillään, alkoi muuttaa paikkaa asettuen itse ja siirtäen tavaransa Miss Bartin viereen.

"Aha, tuolla on tarjoilija, ehkä me saamme teetäkin."

Hän antoi merkin junanpalvelijalle, ja yhtä nopeasti kuin kaikki hänen toiveensa näyttivät täyttyvän oli istuimien välissä oleva pieni pöytä levitetty ja hän oli auttanut Mr. Gryceä tämän asettaessa tavaroitaan sen alle.

Kun tee tuotiin, tarkasteli Mr. Gryce ihmetellen hänen käsiään, jotka näyttivät niin hienoilta ja hennoilta, kun ne puuhailivat tarjottimella. Hänestä tuntui ihmeelliseltä, että kukaan saattoi niin huolettoman helposti selviytyä niin vaikeasta tehtävästä kuin on teen laittaminen yleisön nähden kallistelevassa junassa. Hän ei ollut koskaan uskaltanut tilata sitä peläten herättävänsä toisten matkustajain huomiota. Mutta kun kaikkien huomio kohdistui Miss Bartiin, niin hän maisteli tuota tummaa juomaa erinomaisella hilpeällä nautinnolla.

Lilyllä, jonka huulilla oli vielä Seldenin karavaaniteen maku, ei ollut suurta halua haihduttaa sitä rautatiejuomalla, joka näytti olevan ihan herkkujuomaa hänen seuralaiselleen. Mutta aivan, oikein arvellen, että teen juonnin viehätystä lisää, että saa sitä nauttia yhdessä, hän täydensi Mr. Grycen nautintoa hymyilemällä hänelle huulilleen viedyn kuppinsa yli.

"Onko se hyvää – enhän ole laittanut liian väkevää?" kysyi hän innokkaasti; ja Mr. Gryce vastasi, ettei hän ollut koskaan maistanut parempaa teetä.

"Luulen, että se on totta", mietti Miss Bart, ja hänen mielikuvitustaan elähdytti ajatus, että Mr. Grycellä, joka varmaankin oli kokenut mitä erilaisimpia nautintoja, oli nyt ehkä ensimmäinen seikkailunsa yksinään sievän naisen kanssa.

Hänestä tuntui sallimuksen säätämältä, että hän oli oleva hänen perehdyttämisensä välikappale. Jotkut naiset eivät olisi tienneet, miten menetellä hänen kanssaan. He olisivat liioitelleet seikkailun uutuutta koettaen hänen antaa tuntea siinä raisuuden nautintoa. Mutta Lilyn menettely oli hienompi. Hän muisti serkkunsa Jack Stepneyn kerran määritelleen Mr. Grycen nuoreksi mieheksi, joka oli luvannut äidilleen, ettei hän menisi koskaan ulos sateeseen kalosseitta, ja ottaen huomioon tämän vihjauksen hän päätti antaa kaikelle kotoisen leiman toivoen, että hänen seuralaisensa, sen sijaan että hän tuntisi tekevänsä jotakin uhkarohkeaa ja tavatonta, olisi siinä luulossa, että hänellä on seuralainen, jonka tehtävänä on valmistaa hänen teensä junassa.

Mutta huolimatta Miss Bartin ponnistuksista keskustelu katkesi, kun teetarjotin oli viety pois, ja hänen oli uudelleen tutkittava Mr. Grycen ajatusten liikkumisala. Loppujen lopuksi Mr. Gryceltä ei puuttunut kykyä käyttää tilaisuutta hyväkseen, vaan mielikuvitusta: hänellä oli sellainen henkinen makuaisti, joka ei koskaan tahtonut oppia erottamaan rautatieteetä hienosta herkkuteestä. Oli kuitenkin eräs keskusteluaihe, johon Miss Bart saattoi luottaa: eräs seikka, jota hänen tarvitsi vain kosketella pannakseen käyntiin Mr. Grycen yksinkertaisen koneiston. Hän oli varonut koskettamasta sitä, koska se oli hänen viimeinen hätävaransa, ja hän oli luottanut toisiin keinoihin saadakseen aikaan toisia vaikutelmia. Mutta kun avuttomuuden ilme alkoi kuvastua Mr. Grycen viattoman näköisillä piirteillä, Miss Bart näki, että tarvittiin äärimmäisiä toimenpiteitä.

"No miten teidän amerikkakirjallisuutenne puuhat edistyvät?" sanoi hän kumartuen eteenpäin.

Mr. Grycen katseeseen tuli hieman eloa: oli kuin siitä olisi haihtunut alkava verho ja Miss Bart tunsi ylpeyttä, jota synnyttää taidokas leikkaus.

"Olen saanut vähän uusia nidoksia", sanoi Mr. Gryce mielissään, mutta alentaen äänensä ikäänkuin peläten, että toiset matkustajat olisivat liittoutuneet ryöstääkseen hänet.

Miss Bart alkoi jälleen tiedustella osaaottavasti, ja vähitellen hänen seuralaisensa oli joutunut puhumaan viimeisistä aikeistaan. Se oli ainoa aihe, joka saattoi hänet unohtamaan itsensä tai joka pikemmin salli hänen muistaa itseään ilman ahdistuksentunnetta, koska hän oli siinä omalla alallaan ja saattoi osoittaa ylemmyyttä, jota harvat voivat häneltä kieltää. Tuskin kukaan hänen seurapiiristään välitti amerikkakirjallisuudesta tai tiesi siitä mitään. Tietoisuus tästä tuotti Mr. Grycen tietopiirille miellyttävää huojennusta. Ainoa vaikeus oli päästä tuohon keskustelunaiheeseen ja pitää sitä etualalla, sillä useimmilla ei ollut mitään halua paljastaa tietämättömyyttään, ja Mr. Gryce oli kuin kauppias, jonka varastot ovat ahdetut täyteen kaupaksikäymätöntä tavaraa.

Mutta näytti siltä kuin Miss Bart olisi todellakin halunnut saada tietoja amerikkakirjallisuudesta. Ja sitäpaitsi hän oli siitä jo kylliksi perillä tehdäkseen enemmän tiedonsaannin yhtä helpoksi kuin se oli mieluista. Hän kyseli Mr. Gryceltä ymmärtämyksellä, hän kuunteli häntä kärsivällisesti. Ja Mr. Gryce odottaen ikävystynyttä ilmettä, joka tavallisesti hiipi hänen kuuntelijainsa kasvoille, tuli kaunopuheiseksi Miss Bartin tarkkaavaisesti häneen tuijottaessa. Seldeniltä saamansa tiedot olivat hänelle niin hyödyllisiä, että hän saattoi pitää hänen luonaan käyntiään päivän onnellisimpana tapahtumana. Hän oli vielä kerran osoittanut taitoaan käyttää hyödykseen sitäkin, mikä on odottamatonta.

Mr. Grycen vaikutelmat, joskaan ne eivät olleet niin määriteltyjä, olivat yhtä miellyttäviä. Hän tunsi epämääräistä mielihyvää, jolla alemmat olennot lausuvat tervetulleeksi vapautuksensa ahdingostaan, ja kaikki hänen aistinsa tunsivat epämääräistä hyvinvointia, jonka läpi Miss Bartin olento häämötti utuisena, mutta miellyttävänä.

Mr. Grycen amerikkakirjallisuusharrastus ei ollut alkuisin hänestä: oli mahdotonta ajatella hänestä, että hän kehittäisi jotain omasta aloitteestaan. Eräs hänen setänsä oli jättänyt hänelle kokoelman, joka jo oli huomattu bibliofiilien keskuudessa. Tämä kokoelma, oli ainoa, mikä on koskaan tuottanut kunniaa Grycen nimelle, ja Percy Gryce ylpeili tästä perinnöstä ikäänkuin se olisi ollut hänen omaa työtään. Niinpä hän vähitellen alkoi sitä pitääkin sellaisena ja tuntea persoonallista tyydytystä, kun hän kuuli viitattavan Grycein amerikkakirjallisuuteen. Niin arka kuin hän olikin siitä, ettei hän joutunut huomion alaiseksi, hän tunsi kuitenkin, kun hänen nimeään mainittiin kirjoituksissa, niin ehdotonta mielihyvää, että se näytti palkitsevan hänen julkisuuden karttamisensa.

Nauttiakseen tuosta tunteesta niin usein kuin mahdollista hän tilasi kaikki aikakauskirjat, jotka yleensä käsittelivät kirjojenkokoilua ja erikoisesti Amerikan historiaa, ja kun näiden aikakauskirjojen sivuilla oli usein viittauksia hänen kirjastoonsa, niin hän rupesi pitämään itseään tärkeänä henkilönä yleisön silmissä, – sillä nämä aikakauskirjathan olivatkin hänen ainoa lukemisensa – ja nauttimaan siitä ajatuksesta, mitä mielenkiintoa hän herättäisi, jos henkilöt, joita hän tapasi kadulla tai matkoilla, saisivat äkkiä tietää, että hän oli Grycein amerikkakirjakokoelman omistaja.

Arkuus ja ujous vaatii sellaisia salaisia palkintoja, ja Miss Bart oli kyllin tarkkanäköinen tietääkseen, että sisälliseen turhamaisuuteen liittyy tavallisesti ulkonainen vaatimattomuus. Jonkin varmakäytöksisemmän henkilön kanssa hän ei olisi uskaltanut syventyä niin pitkälle samaan aiheeseen tai osoittaa niin liioiteltua mielenkiintoa siihen, mutta hän oli aivan oikein vainunnut, että Mr. Grycen itsekkäisyys oli kuin kuiva suo, joka odottaa ravintoa ulkoapäin. Miss Bartilla oli taito seurata ajatuksen pohjavirtaa näyttäessään purjehtivan keskustelun pintavesiä. Ja tässä tapauksessa hänen henkinen retkeilynsä sai nopean yleissilmäyksen muodon Mr. Grycen tulevaisuuteen liittyen hänen omaan tulevaisuuteensa. Grycet olivat Albanysta ja joutuneet vasta hiljakkoin New Yorkiin, jossa äiti ja poika olivat vanhan Jefferson Grycen kuoltua perineet hänen talonsa Madison avenuella – kauheannäköisen talon, joka oli kokonaan ruskeaa kiveä ulkoapäin ja mustaa pähkinäpuuta sisältä ja jossa Grycein kirjasto oli tulenkestävässä mausoleumia muistuttavassa lisärakennuksessa. Lily tiesi kuitenkin kaikki heidän asiansa: nuoren Mr. Grycen ilmaantuminen oli saanut aikaan touhua New Yorkin äitien mielissä, ja kun ei naimattomalla tytöllä ole äitiä, jonka sydän löisi kiivaasti hänen puolestaan, niin hänen täytyy välttämättä olla itse vahdissa omasta puolestaan. Siksi Lily ei ainoastaan pyrkinyt tuppautumaan nuoren miehen tielle, vaan oli hankkiutunut rouva Grycen tuttavuuteen. Rouva Gryce oli valtava nainen, ääni kuin juhlapuhujalla ja ajatusmaailma askarrellen palvelijainsa kepposissa. Hän tuli silloin tällöin istumaan rouva Penistonin luokse ja saamaan häneltä neuvoa, miten hänen oli meneteltävä estääkseen kyökkipiian kuljettamasta ruokatavaroita salaa pois talosta. Rouva Grycellä oli jonkinlaista persoonatonta hyvänsuopaisuutta: yksilölliseen ahdinkoon hän suhtautui epäillen, mutta hän tilasi "Institutioneja", kun niiden vuositilit osoittivat huomattavaa voittoa. Hänen kotoiset velvollisuutensa olivat moninaiset, sillä ne ulottuivat palvelijahuoneiden salaisista tarkasteluista aina aavistamattomiin kellareissa käynteihin, mutta hän ei ole koskaan sallinut itselleen monia huvituksia. Kerran hänellä kuitenkin oli ollut erikoispainos Sarum Rule'a; tuo kullattu albumi, jossa hänen omistuskirjoituksensa oli kulunut, muodosti hänen salonkinsa pöydän pääkoristeen.

Percy oli kasvatettu niiden periaatteiden mukaan, joita niin erinomainen nainen välttämättömänä teroittaa mieleen. Jokainen varovaisuuden ja epäluulon muoto oli juurrutettu itsestäänkin vastahakoiseen ja varovaiseen luonteeseen sillä seurauksella, että rouva Grycen olisi tuskin tarvinnut ottaa häneltä kalossinkäyttölupausta, sillä niin epätodennäköistä oli, että hän olisi uskaltanut mennä sateeseen. Päästyään miehuusikään ja perittyään isänsä omaisuuden nuori Percy jäi edelleenkin asumaan äitinsä kanssa Albanyyn. Mutta Jefferson Grycen kuoleman jälkeen, kun eräs toinen suuri omaisuus joutui hänen poikansa käsiin, rouva Gryce oli sitä mieltä, että hänen poikansa "edut" vaativat tämän oleskelua New Yorkissa. Rouva Gryce asettui siis asumaan Madison avenuella olevaan taloon, ja Percy, jonka velvollisuudentunto oli jäänyt jäljelle hänen äitinsä velvollisuudentunnosta, vietti kaikki arkipäivänsä Broad Streetin toimistossa, jossa liuta kalpeita pienipalkkaisia miehiä oli harmaantunut Grycein pesää selvittäessä.

Mikäli Lily saattoi tietää, tämä oli ollut tähän saakka Percy Grycen ainoa toimi, ja hänelle suotaneen anteeksi, ettei hän pitänyt liian vaikeana tehtävänä herättää sellaisen nuoren miehen mielenkiintoa, jota oli pidetty helpossa komennossa. Joka tapauksessa hän tunsi olevansa niin täydellisesti tilanteen herra, että hän antautui turvallisuuden tunteeseen, jossa kaikki Mr Rosedaleen ja niihin vaikeuksiin kohdistuva pelko, joista tämä pelko riippui, hävisi ajatuspiiristä.

Junan pysähtyminen Garrisonsissa ei olisi häntä häirinnyt näissä ajatuksissa, jollei hän olisi huomannut hajamielisyyden ilmettä seuralaisensa katseessa. Tämä istui oveen päin, ja Miss Bart arvasi, että jonkun tuttavan saapuminen oli kääntänyt hänen huomionsa puoleensa; sitä todisti päänkääntäminen ja koko ruumiin äkillinen liike, jonka hänen omakin astumisensa rautatievaunuun oli saanut aikaan.

Miss Bart ymmärsi heti nuo oireet eikä siis ollut hämmästynyt, kun häntä tervehti eräs kaunis nainen, joka astui vaunuun palvelustytön, rotukoiran ja kantajan seuraamana, joka hoippui matkatavarataakan alla.

"Kas, Lily, oletko matkalla Bellomontiin? Silloin et kai voi luovuttaa minulle paikkaasi, arvelen? Mutta minun täytyy saada paikka tässä vaunussa – kantaja, teidän täytyy hankkia minulle paikka heti. Eikö kukaan voi siirtyä muuanne? Minä haluan olla tuttavieni seurassa. Aha, päivää, Mr. Gryce! Olkaa hyvä ja antakaa hänen ymmärtää, että minun täytyy saada paikka teidän ja Lilyn lähellä."

Rouva George Dorset, välittämättä erään matkustajan kohteliaista ponnistuksista, joka matkalaukku kädessä koetti parhaansa tehdäkseen hänelle tilaa poistuessaan junasta, seisoi, keskellä käytävää levittäen ympärilleen tuota yleistä rauhattomuutta, jota kaunis nainen osoittaa usein matkoilla.

Hän oli pienempi ja hoikempi kuin Lily Bart, eläväliikkeinen ja notkea kuin kiemurteleva harso tai renkaan läpi juoksija. Hänen pienet kalpeat kasvonsa näyttivät olevan pelkkänä mustana, oudonsuurena silmäparina, joiden ihmeellinen loiste oli merkillisenä vastakohtana hänen itsetietoiselle äänelleen ja liikkeilleen, niin että hän oli, kuten eräs hänen ystävistään huomautti, vapautuneen hengen kaltainen, joka tarvitsi paljon tilaa.

Huomattuaan vihdoin, että Miss Bartin viereinen paikka oli hänen käytettävänään, hän asettui sille asettaen kapineensa hujan hajan ympärille ja selittäen sillä välin, että hän oli tullut suoraan Mount Kiscosta automobiililla samana aamuna ja hät'hätää noin tunti sitten saapunut Garrisonsiin saamatta edes vetää kunnon savuja, hänen mies-riiviönsä kun oli jättänyt täyttämättä hänen laatikkonsa heidän lähtiessään tänä aamuna.

"Eikä sinullakaan, Lily, ole luultavasi tähän aikaan päivästä yhtään jäljellä," päätteli hän valittavalla äänellä.

Miss Bart huomasi Mr. Percy Grycen pelästyneen katseen, sillä eihän tämä itse ollut vielä koskaan vetänyt savuakaan.

"Mikä mieletön kysymys, Bertha!" huudahti Miss Bart punastuen ajatellessaan tupakoimistaan Lawrence Seldenin luona.

"Mitä, etkö sinä polta? Milloin olet siitä lakannut? Mitä – sinäkö et koskaan —? Ettekö tekään, Mr. Gryce? Aha, niinpä niin – miten typerää minulta – ymmärrän."

Ja rouva Dorset nojasi matkatyynyjään vastaan huulilla hymy, joka sai Lilyn toivomaan, ettei hänen vieressään olisi ollut vapaata paikkaa.

III

Bellomontissa bridgepeli kesti tavallisesti pikkutunneille. Kun Lily meni vuoteeseensa tuona yönä, oli hän pelannut liian kauan omaksi hyväkseen.

Koska hän ei tuntenut mitään halua itsetutkisteluun, joka odotti häntä hänen huoneessaan, hän viivytteli leveällä porraskäytävällä katsellen alas saliin, missä viimeiset kortinpelaajat olivat ryhmittyneet tarjottimen ympärille, jolla oli korkeita laseja ja hopeakaulaisia viinikarahveja ja jonka hovimestari oli juuri asettanut matalalle pöydälle lähelle tulta.

Sali oli holvattu ja siinä oli parvi, jota kannattivat vaaleankeltaiset marmoripylväät. Kukkivia kasveja oli suurissa ryhmissä ja niiden taustana oli nurkissa tummaa lehvistöä. Karmosiinipunaisella matolla veteli yksi hirvikoira ja kaksi tai kolme viiriäiskoiraa herkullista unta tulen ääressä, ja suuri kattolamppu valoi ylhäältä valoa naisten hiuksiin ja sai heidän jalokivensä säihkymään, kun he liikkuivat.

Oli hetkiä, jolloin kaikki tuo ilahdutti Lilyä, jolloin ne tyydyttivät hänen kauneudenaistiaan ja elämän ulkonaisen hienouden vaatimustaan, mutta oli sellaisiakin hetkiä, jolloin ne saivat hänet selvemmin huomaamaan omien sopivien tilaisuuksiensa niukkuuden. Nyt oli sellainen hetki, jolloin vastahakoisuuden tunne oli etualalla, ja hän kääntyi pois kärsimättömästi, kun rouva Dorset, serpentiineihin kietoutuneena, veti Percy Gryceä jäljessään erääseen rauhalliseen loukkoon parven alle.

Eipä silti, että Miss Bart pelkäsi vasta hankitun Mr. Grycen suosion menettämistä. Rouva Dorset saattaa pelästyttää tai häikäistä Mr. Gryceä, mutta hänellä ei ollut ollenkaan taitoa tai kärsivällisyyttä saada tätä valtaansa. Hänellä oli liian paljon puuhaa oman itsensä kanssa voittaakseen tämän ujouden, ja sitäpaitsi, miksi hän häiritsisi rauhaansa? Enintään hän saattoi urheilla yhden illan Mr. Grycen yksinkertaisuudella – tämän jälkeen hän olisi pelkkänä taakkana rouva Dorsetille, ja sen tietäen tämä oli liian kokenut yllyttääkseen häntä. Mutta jo pelkkä ajatuskin siitä, että joku toinen nainen, joka saattoi ottaa valtaansa miehen ja työntää hänet luotaan mielensä mukaan pitämättä häntä suunnitelmiensa todellisena tekijänä, täytti Lily Bartin kateudella. Percy Gryce oli ikävystyttänyt häntä koko iltapäivän – jo pelkkä ajatuskin näytti herättävän Percyn avuttoman äänen kaikua – mutta Lily ei saattanut olla välittämättä hänestä huomenna, jättää menestystänsä sikseen, hänen täytyi mukautua enempäänkin ikävyyteen, olla osoittavinaan uutta miellyttäväisyyttä ja sopivaisuutta, ja kaikki tämä vain siinä tarkoituksessa, että Percy Gryce lopulta päättäisi tehdä hänelle sen kunnian, että ikävystyttäisi häntä koko elämänsä läpi.

Se oli ikävä kohtalo, mutta miten päästä siitä? Joko olla yksin tai jokin Gerty Farish. Astuessaan makuuhuoneeseensa, jonka valaistus oli pehmeästi himmennetty, jossa neilikkavaasi täytti ilman tuoksullaan ja viimeiset uutiset ja kuvalehdet olivat leikkaamattomina lukulampun viereisellä pöydällä, hänen mieleensä tuli Miss Farishin ahdas asunto niukkoine mukavuuksineen ja kauheine seinäpapereineen. Ei, hän ei ollut luotu sellaisiin halpamaisiin sovitteluihin köyhyyden kanssa. Koko hänen olentonsa viihtyi ylellisyyden ja loiston ilmapiirissä; se oli se tausta, jota hän vaati, se ainoa ilma, jota hän saattoi hengittää. Mutta toisten ylellisyyttä hän ei halunnut. Muutamia vuosia sitten se oli riittänyt hänelle: hän oli joka päivä ottanut osansa huvituksista välittämättä siitä, kuka niistä huolehti. Nyt hän alkoi pelätä sen tuomia velvollisuuksia, tuntea olevansa tuon loiston eläkkeennauttija, joka oli kerran näyttänyt kuuluvan hänelle. Olipa hetkiä, jolloin hän tiesi saavansa maksaa elämäntapansa.

Kauan aikaa sitten hän oli jättänyt bridgen peluun. Hän oli nähnyt, mitä vaaraa se oli tuottanut useallekin hänen tuttavapiiristään – esimerkiksi eräälle nuorelle Ned Silvertonille, viehättävälle vaaleaveriselle nuorukaiselle, joka nyt oli turvattomasti rouva Fisherin, ilmehikkään, miehestään eronneen naisen, saaliina. Lily muisti, kun nuori Silverton oli joutunut heidän piiriinsä säteillen Arkadian onnea. Hän oli julaissut viehättäviä sonetteja toverikuntalehdessä. Jouduttuaan rouva Fisherin ja bridgepelin pauloihin ja kun ainakin viimeksimainittu oli tuottanut hänelle menoja, joista hänet useita kertoja olivat pelastaneet hänen naimattomat sisarraukkansa, jotka ihailivat hänen sonettejaan ja joivat teensäkin ilman sokeria pitääkseen lemmikkinsä elämän pinnalla. Lily tunsi Nedin kohtalon: hän oli nähnyt hänen viehättävän katseensa – jossa oli paljon enemmän runoutta kuin hänen soneteissaan – muuttuvan hämmästyksestä huvinhaluun ja huvinhalusta hätääntymiseen hänen kulkiessaan onnen jumalattaren kauheissa lumoissa. Ja Lily pelkäsi huomaavansa samoja oireita omassa kohdassaan.

Sillä kuluvan vuoden aikana hän oli huomannut, että hänen vieraanvaraiset emäntänsä odottivat häneltä, että hän ottaisi osaa korttipeliin. Se oli yksi niitä veroja, joita hänen oli maksettava heidän jatkuvasta vieraanvaraisuudestaan ja puvuista ja koristeista, jotka tilaisuuden sattuessa täydensivät hänen epätäydellisiä varustuksiaan. Ja siitä lähtien kun hän oli pelannut säännöllisesti, pelihimo oli kasvanut hänessä. Kerran tai kahdesti hän oli voittanut suuren summan, mutta pitämättä sitä vastaisten tappioiden varalta hän oli tuhlannut sen pukuihin tai jalokiviin. Ja halu korvata tämä varomattomuus, yhtyneenä yltyvään pelihimoon, sai hänet uskaltamaan yhä suurempia panoksia jokaiseen uuteen yritykseen. Hän koetti puolustaa itseään sillä tekosyyllä, että jos Trenorien tavan mukaan ollenkaan pelasi, niin täytyi joko pelata suuresti summasta tai kokonaan pelaamattomana joutua omahyväisen ja saidan maineeseen. Mutta hän tunsi, että hänessä oli pelihimo ja että hänellä tässä ympäristössä oli vähän toivoa vastustaa sitä.

Tänä iltana onni oli ollut itsepintaisen huono, ja pieni kultakukkaro, joka riippui hänen koristeidensa joukossa oli melkein tyhjä, kun hän palasi huoneeseensa. Hän avasi vaatesäiliön, ja ottaen esille jalokivirasiansa hän katsoi setelipakkaa, josta hän oli täyttänyt kukkaronsa ennen päivällisille menoaan. Vain kaksikymmentä dollaria oli jäljellä: tuo oli niin yllättävää, että hän hetken ajan mietti, että häneltä oli varmaankin varastettu. Sitten hän otti kynän ja paperia ja koetti laskea, mitä hän oli menettänyt päivän kuluessa. Hänen ajatuksensa olivat väsyneet ja hänen oli yhä uudelleen käytävä läpi eriä. Mutta vihdoin hänelle kävi selväksi, että hän oli menettänyt korttipelissä kolmesataa dollaria. Hän otti esille shekkikirjansa katsoakseen, oliko hänen tilinsä suurempi kuin mitä hän muisteli, mutta hän huomasi, että asia oli päinvastoin. Sitten hän alkoi jälleen tehdä laskelmiaan, mutta tuota kolmensadan dollarin menetystä ei voinut auttaa. Tuon summan hän oli varannut ompelijattarelleen – jollei hän päättäisi käyttää sitä jalokivien ostoon. Joka tapauksessa hän olisi tarvinnut sitä niin moneen kohtaan, että sen riittämättömyys oli saanut hänet pelaamaan korkein panoksin toivoen siten kartuttavansa sitä. Mutta tietystikin hän oli menettänyt – hän, joka tarvitsi joka pennin, kun taas Bertha Dorset, jonka mies aivan hukutti hänet rahaan, korjasi varmaankin taskuunsa viisisataa, ja Judy Trenor, jolla olisi ollut varoja menettää tuhat dollaria illassa, puristi pelipöydästä noustuaan sellaista setelitukkoa, että hänen oli ollut mahdotonta pudistaa vieraidensa kättä, kun nämä toivottivat hänelle hyvää yötä.

Maailma, missä saattoi tapahtua sellaista, näytti olevan kurja paikka Lily Bartille, mutta hän ei ollutkaan koskaan kyennyt ymmärtämään sellaisen maailman lakeja, joka oli niin valmis jättämään hänet pois laskelmistaan.

Hän alkoi riisuutua soittamatta palvelustyttöään, jonka hän oli lähettänyt maata. Hän oli ollut kyllin kauan toisten ihmisten huvitusten kahleissa ajatellakseen niitäkin, jotka olivat riippuvaisia hänen mielihaluistaan, ja joskus hän katkeroituneena ajatteli, että hän oli palvelustyttönsä kanssa samassa asemassa sillä erotuksella vain, että tämä sai palkkansa säännöllisemmin kuin hän.

Istuessaan peilin edessä kampaamassa tukkaansa hänen kasvonsa näyttivät ontoilta ja kalpeilta, ja hän kauhistui huomatessaan kaksi pientä viivaa lähellä suutaan, kaksi hienoa viirua pehmeässä poskipielessä.

"Oho, minun täytyy lakata kiusaamasta itseäni!" huudahti hän. "Ellei se ole sähkövalon ansiota —" mietti hän, kimmoten istuimeltaan ja sytyttäen toilettipöydällä olevat kynttilät.

Hän väänsi kiinni seinävalot ja tarkasteli itseään kynttilävalossa. Hänen valkoiset soikeat kasvonsa sukelsivat ikäänkuin epäröiden esille varjojen taustalta, lepattavan valon kietoessa sen kuin usvaan. Mutta molemmat suun ympärillä olevat viivat pysyivät.

Lily nousi ja riisuutui nopeasti.

"Ainoana syynä on se, että olen väsynyt ja että minulla on niin ikävää ajattelemista", toisteli hän, ja hänestä tuntui lisävääryydeltä, että pienet huolet jättivät jälkensä kauneuteen, joka oli hänen ainoa puolustuksensa niitä vastaan.

Mutta ikävät asiat eivät tahtoneet jättää häntä. Hän käänsi väsyneesti ajatuksensa jälleen Percy Gryceen, kuten kulkija nostaa hartioilleen raskaan taakan ja jatkaa raatamistaan lyhyen levon jälkeen. Hän oli varma siitä, että hän oli "vetänyt maihin" hänet. Vielä muutamien päivien työ ja hän tahtoi saada palkkansa. Mutta itse palkka tuntui vastenmieliseltä juuri silloin: voitonajatus ei voinut innostaa häntä. Se oli oleva lepoa ikävyyksistä, ei mitään muuta – ja miten vähäiseltä se olisi näyttänyt hänestä muutamia vuosia aikaisemmin! Hänen kunnianhimonsa oli vähitellen surkastunut. Mutta miksi hän oli epäonnistunut? Oliko se hänen oma syynsä vai kohtalon syy?

Hän muisteli, miten hänen äidillänsä, heidän menetettyään omaisuutensa, oli tapana sanoa hänelle jonkinlaisella ylpeällä kostonhimolla: "Mutta sinä saat sen vielä takaisin – saat sen vielä takaisin näölläsi…" Tuohon muistoon liittyi koko joukko muita, ja hän makasi pimeässä muistellen menneisyyttä, josta hänen nykyisyytensä oli kehittynyt.

Talo, jossa ei kukaan koskaan syönyt päivällistä kotona, ellei ollut "seuraa"; ovikello, joka soi alituisesti, eteispöytä, jolle satamalla satoi nelikulmaisia koteloja, jotka kiireesti avattiin, ja pitkulaisia kääröjä, jotka saivat tomuttua pronssiastian pohjassa; joukko ranskalaisia ja englantilaisia palvelustyttöjä, jotka tulivat ja menivät; yhtä vaihtuva lakeijojen ja lapsenhoitajien lauma, riitaa ja toraa ruokasäiliössä, kyökissä ja salongissa; pikaisia lähtöjä Eurooppaan ja palatessa täyteen ahdettuja matka-arkkuja ja loppumatonta tavaroiden purkamista monta päivää; puoli vuotta kestäviä keskusteluja siitä, missä kesä vietettäisiin, ikäviä taloudellisia välikohtauksia ja sitten tuntuvaa kulutuksen vähentymistä – sellaisia olivat Lily Bartin ensimmäiset muistot.

Tuon kodiksi kutsutun sekasotkun ohjakset olivat voimakkaan ja päättäväisen äidin käsissä, joka oli vielä kyllin nuori tanssiakseen tanssiaispukunsa repaleiksi, kun taas puolueettoman isän utuinen ulkonainen olemus oli hovimestarin ja sen miehen välimuoto, joka tuli asettamaan kelloja oikein. Lapsenkin silmillä katsottuna rouva Hudson Bart oli näyttänyt nuorelta; mutta Lilyn koko muistiajan hänen isänsä oli ollut kaljupäinen ja hieman kumarassa, harmaita hiuksia päässä ja käynti väsynyttä. Lily oli tyrmistynyt saatuaan sittemmin tietää, että isä oli vain kaksi vuotta äitiä vanhempi.

Lily näki isäänsä harvoin päiväsaikaan. Tämä oli koko päivän "kaupungilla", ja talvisaikaan Lily kuuli vasta pitkältä hämärän tultua hänen uupuneet askeleensa portaissa ja hänen kätensä lukuhuoneen ovella. Hän tahtoi suudella Lilyä hiljaa ja tehdä pari kysymystä lapsenhoitajalle tai kotiopettajalle. Sitten rouva Bartin palvelustyttö tuli muistuttamaan hänelle, että hänen oli oltava päivällisillä ulkona, ja hän riensi pois nyökäten Lilylle. Kesäiseen aikaan, kun hän oli heidän kanssaan sunnuntairetkellä Newportissa tai Southamptonissa, hän oli raihnaisempi ja hiljaisempi kuin talvella. Lepo näytti väsyttävän häntä, ja hän istui tuntikausia tuijottaen merelle hiljaisesta verannansopukasta, huomaamatta vaimonsa meluavaa olemassaoloa. Tavallisesti kuitenkin rouva Bart ja Lily matkustivat kesäksi Eurooppaan, ja ennenkuin laiva oli puolitiessä, Mr. Bart oli häipynyt taivaanrannan taa. Joskus hänen tyttärensä kuuli häntä syytettävän siitä, ettei hän ollut jouduttanut rouva Bartin rahalähetystä. Mutta enimmäkseen häntä ei koskaan mainittu tai ajateltu, kunnes hänen kärsivällinen ja kumarainen olemuksensa näyttäytyi New Yorkin satamassa ikäänkuin mikäkin puskuri hänen vaimonsa uhkeiden matkatavaroiden ja amerikkalaisen tullialueen välillä.

Hajanaista ja levotonta oli perhe-elämä Lilyn tyttövuosina: alituista huvittelua ja alituista rahantarvetta. Lily ei muistanut pientäkään aikaa, jolloin olisi ollut kylliksi rahaa, ja hänen isänsä näytti aina jollakin epämääräisellä tavalla valittavan puutetta. Se ei tietenkään voinut olla rouva Bartin vika, joka oli tuttaviensa kesken "erinomaisen talousihmisen" maineessa. Hän oli erinomainen sen rajattoman vaikutuksen vuoksi, minkä hän sai aikaan rajoitetuilla keinoilla. Ja talonrouvan ja hänen tuttavapiirinsä mielestä oli sankarillista elää ikäänkuin olisi paljon rikkaampi kuin mitä pankkikirja osoitti.

Lily oli tietenkin ylpeä äitinsä kyvystä tässä suhteessa: hän oli kasvatettu siinä uskossa, että on pidettävä hyvä ruokakomento ja, kuten rouva Bart sanoi, käytävä "säädyllisesti puettuna", maksoi mitä maksoi. Rouva Bartin Pahin moite miehelleen oli kysyä häneltä, halusiko hän vaimonsa "elävän kerjäläisen tavoin", ja kun hänen kielteistä vastaustaan pidettiin aina ikäänkuin oikeutuksena sähkösanomalla tilata Parisista ylimääräinen puku tai kaksikin ja telefonoida kultasepälle, että tämä lähettäisi hänelle sittenkin kotiin turkoosinsinisen rannerenkaan, jota rouva Bart oli ollut katsomassa sinä aamuna.

Lily tunsi ihmisiä, jotka "elivät kuin kerjäläiset", ja heidän ulkoasunsa ja ympäristönsä teki oikeutetuksi hänen äitinsä vastenmielisyyden sellaista elämäntapaa kohtaan. Ne olivat enimmäkseen sukulaisia, jotka asuivat likaisissa taloissa ja joiden vastaanottohuoneen seinillä oli kuparipiirroksia Colen Elämän kulku-teoksesta ja joiden huonosti puetut sisäköt sanoivat "minä menen katsomaan" vieraille, jotka olivat kutsuttuja sellaiseen aikaan, jolloin kaikki säädylliset ihmiset ovat ulkona. Harmittavaa tässä oli, että useat näistä sukulaisista olivat rikkaita, niin että Lily johtui ajattelemaan, että ihmiset elävät kuten kerjäläiset vapaasta tahdostaan ja ilman varsinaista käytösohjetta. Tämä antoi hänelle harkitun ylemmyyden tunteen eikä hän tarvinnut rouva Bartin huomautuksia perhesaitureista kasvattaakseen luontaista elävää taipumustaan loistoon.

Lily oli 19-vuotias, kun olosuhteet saivat hänet tarkistamaan maailmankatsomustaan.

Edellisenä vuonna hän oli alkanut häikäisevällä tavalla ottaa osaa seuraelämään raskaiden vekseliukkospilvien säestäessä. Alkajaisleimahdus viipyi vielä taivaanrannalla, mutta pilvi oli synkentynyt, ja äkkiä se purkautui. Tuo äkillisyys lisäsi kauheutta; ja oli vieläkin aikoja, jolloin Lily eli uudelleen tuskallisen elävästi sen päivän jokaisen yksityisseikan, jona isku kohtasi. Hän oli äitinsä kanssa istuutunut aamiaispöytään, jossa oli chaufroix'ta ja kylmää lohta edellisen illan päivällisiltä: ihme kyllä oli rouva Bart siinä suhteessa säästäväinen, että yksityisoloissa syötiin kutsuaterioiden herkkutähteitä. Lily tunsi tuota miellyttävää ikävää, joka on nuoren ihmisen rangaistus siitä, että on tanssinut itsensä loppuun; mutta hänen äitinsä, huolimatta muutamista viiruista suun ympärillä ja keltaisista kiehkuroista ohimoilla, oli niin hilpeä, päättäväinen ja raikasvärinen, ikäänkuin hän olisi nukkunut hyvin rauhallisesti yönsä.

Keskellä pöytää sulavan kastanjajäätelön ja sokeroitujen kirsikkojen välillä kohotti joukko Amerikan kaunokkeja vankkoja runkojaan. Niiden latvat ulottuivat yhtä korkealle kuin rouva Bartin pää, mutta niiden ruusunpuna oli haalistunut, ja Lilyn sopivaisuuden tunnetta loukkasi niiden ilmaantuminen vielä aamiaispöytään.

"Äiti," sanoi hän moittivasti, "minusta meidän pitäisi hankkia muutamia tuoreita kukkia aamiaispöytään. Muutamia valley-liljoja."

Rouva Bart tuijotti häneen. Hänen oma tarkkuutensa oli kohdistunut vain maailmaan, eikä hän välittänyt siitä, miltä aamiaispöytä näytti, jollei aamiaisilla ollut ketään vierasta. Mutta hän hymyili tyttärensä viattomuudelle.

"Valley-liljat", sanoi hän rauhallisesti, "maksavat kaksi dollaria tusina tähän vuodenaikaan."

Lilyyn se ei vaikuttanut mitään. Hän tiesi hyvin vähän rahan arvosta.

"Tämä vaasi täyttyy kuudesta tusinasta", tuumi hän.

"Kuusi tusinaa mitä?" kuului hänen isänsä ääni ovelta.

Naiset katsahtivat ylös hämmästyneinä; oli lauantai ja Mr. Bartin ilmaantuminen aamiaiselle oli odottamatonta. Mutta ei hänen vaimonsa eikä tyttärensä välittäneet kysellä sen enempää.

"Olin juuri sanomassa", alkoi Lily, "että minusta on vastenmielistä nähdä kuihtuneita kukkia aamiaispöydässä; ja äiti sanoo, ettei kimppu valley-liljoja maksa enempää kuin kaksitoista dollaria. Saanko ilmoittaa kukkaiskauppiaalle, että hän lähettää niitä joka päivä?"

Hän nojasi luottavaisesti isän puoleen: tämä harvoin kielsi häneltä mitään, ja rouva Bart oli opettanut tyttärensä keskustelemaan isän kanssa, kun hänen omista pyynnöistään ei ollut apua.

Mr. Bart istui liikkumatta, hän tuijotti yhä loheen, ja hänen alaleukansa värisi. Hän näytti myöskin kalpeammalta kuin tavallisesti ja hänen ohut tukkansa riippui huolimattomasti otsalla. Äkkiä hän katsoi tyttäreensä ja nauroi. Nauru oli niin outoa, että Lily punastui: hän luuli tehneensä itsensä naurunalaiseksi, ja hänen isänsä näytti näkevän jotakin naurettavaa hänen pyynnössään. Ehkä isästä oli hassua, että hän vaivasi häntä sellaisella pikkuasialla.

"Kaksitoista dollaria – kaksitoista dollaria päivässä kukkiin? Totta totisesti, hyvä lapsi, tilaa kahdentoista sadan arvosta." Isä yhä nauroi.

Rouva Bart loi häneen nopean silmäyksen.

"Teidän ei tarvitse odottaa, Poleworth – soitan, kun tarvitaan", sanoi hän palvelijalle.

Tämä vetäytyi pois ikäänkuin itsekseen paheksuen, jättäen chaufroix'n tähteet sivupöydälle.

"Mikä sinun on, Hudson? Voitko pahoin?" sanoi rouva Bart vakavasti.

Hän ei sietänyt kohtauksia, jotka eivät olleet hänen itsensä toimeenpanemia, ja hänestä oli ilkeää, että talon isäntä rupesi konstailemaan palvelijoiden läsnäollessa.

"Voitko pahoin?" toisti hän.

"Pahoinko? – En, olen menettänyt omaisuuteni", vastasi Mr. Bart.

Lily hypähti ylös pelästyneenä, ja rouva Bart nousi seisoalleen.

"Menettänyt omaisuutesi —?" huudahti hän. Mutta hilliten heti itsensä hän kääntyi rauhallisin kasvoin Lilyyn päin.

"Pane ruokasäiliön ovi kiinni", hän sanoi.

Lily totteli ja kun hän kääntyi jälleen huoneeseen päin, istui hänen isänsä ja nojasi molemmilla kyynäspäillään pöytään, lohilautanen niiden välissä, ja pää käsien varassa.

Rouva Bart seisoi hänen vierellään kalpein kasvoin, mikä teki hänen tukkansa luonnottoman keltaiseksi. Hän katsoi Lilyyn, kun tämä lähestyi; hänen katseensa oli kauhea, mutta ääneensä hän sai kamalan hilpeyden.

"Isäsi ei voi hyvin – hän ei tiedä, mitä hän sanoo. Ei se ole mitään – mutta parasta on, että sinä menet huoneeseesi, äläkä sano mitään palvelijoille", lisäsi hän.

Lily totteli. Hän totteli aina, kun äiti puhui tuolla äänellä. Rouva Bartin sanat eivät olleet pettäneet häntä: hän tiesi heti, että he olivat menettäneet omaisuutensa. Niinä pimeinä hetkinä, jotka seurasivat, tuo kauhea tosiasia loi varjonsa myöskin isän hitaaseen ja vaikeaan kuolemaan. Hän sammui lakattuaan täyttämästä tehtävätään, ja rouva Bart istui hänen vuoteensa ääressä ikäänkuin matkustaja, joka odottaa myöhästyneen junan lähtöä. Lilyn tunteet olivat herkemmät: hän sääli isäänsä pelästyneellä, tehottomalla tavalla. Mutta se seikka, että isä oli enimmät ajat tiedottomassa tilassa ja että hänen huomionsa Lilyn pujahtaessa huoneeseen kääntyi hänestä hetken kuluttua pois, teki hänet vielä vieraammaksi kuin ennen, jolloin hän ei ollut koskaan tullut kotiin ennenkuin pimeän tultua. Lilystä tuntui kuin hän olisi aina nähnyt hänet verhon – ensin unen, sitten välimatkan ja välinpitämättömyyden läpi – ja nyt oli sumu sakeutunut melkein läpinäkymättömäksi. Jos hän olisi tehnyt hänelle yhdenkään palveluksen tai vaihtanut hänen kanssaan yhdenkään hellän sanan, niin tyttären vaisto olisi herännyt hänessä. Mutta hänen säälinsä, joka ei löytänyt ilmaisumuotoa, jäi tarkasteluasteelle ja siihen loi varjonsa äidin hellittämätön katkeruus. Jokainen rouva Bartin katse ja teko näytti sanovan: "Sinä suret häntä nyt – mutta tunteesi kyllä muuttuvat, kun näet, mitä hän on tehnyt meille."

Lily tunsi helpotusta, kun isä kuoli.

Sitten tuli pitkä talvi. Oli jäänyt hieman rahaa, mutta rouva Bartin mielestä se oli pahempaa kuin ei mitään – se oli pelkkää ivaa siitä, mihin hän oli oikeutettu. Mitä arvoa oli elämällä, jos piti elää kuin kerjäläinen? Hän vaipui jonkinlaiseen välinpitämättömyyteen, tylsään vihaan kohtaloa vastaan. Hänen "taloudenpitotaitonsa" hylkäsi hänet tai hän ei ollut enää kyllin ylpeä harjoittaakseen sitä. Oli kyllä hyvä "pitää taloutta", kun saattoi pitää omat ajoneuvot, mutta kun ei parhaalla tahdollaankaan saattanut salata sitä seikkaa, että oli kuljettava jalan, niin ei kannattanut enää koettaa.

Lily kulki äitinsä kanssa paikasta toiseen käyden vastavierailuilla sellaisten tuttujen luona, joiden taloudenpitoa rouva Bart oli arvostellut ja jotka valittivat sitä, että hän antoi Lilyn nauttia eineensä sängyssä, kun tyttären tulevaisuus oli epävarma, ja oleskellen nyt halvoissa mannermaan täysihoitoloissa, missä rouva Bart pysytteli itsepintaisesti poissa onnettomuustoveriensa niukoista teekekkereistä. Hän karttoi erittäin huolellisesti vanhoja seuraystäviään ja entisten menestystensä näyttämöjä. Köyhyys tuntui hänestä sellaiselta epäonnistumisen tunnistamiselta, että se läheni häpeää. Ja hän keksi sääliväisyyden varjon ystävällisimmässäkin lähenemisyrityksessä.

Eräs ajatus lohdutti häntä: se oli Lilyn kauneus. Hän tarkasteli sitä jonkinlaisella intohimolla, ikäänkuin se olisi ase, jonka hän oli ovelasti muovaillut kostaakseen. Se oli heidän onnensa viimeinen tuki, se keskipiste, jonka ympärille heidän elämänsä oli rakennettava uudelleen. Hän valvoi sitä huolellisesti, ikäänkuin se olisi hänen omaisuuttaan ja Lily vain sen hoitaja. Ja koetti teroittaa tämän mieleen edesvastuuntunnetta, jota sellainen tehtävä vaati. Hän seurasi ajatuksissaan toisten kaunotarten elämänuraa huomauttaen tyttärelleen, mitä sellainen lahja saattoi tuoda mukanaan ja mietiskellen niiden kauhistuttavaa esimerkkiä, jotka siitä huolimatta eivät olleet päässeet toiveidensa perille; rouva Bartin mielestä vain tyhmyys saattoi selittää heidän valitettavan epäonnistumisensa. Hän moitti niin katkerasti rakkaudesta solmittuja avioliittoja, että Lily olisi luullut hänen oman avioliittonsa olleen sitä lajia, jollei rouva Bart olisi usein vakuuttanut, että hänet oli siihen "taivutettu" – kuka sen oli tehnyt, sitä hän ei koskaan selvittänyt.

Lilyyn teki asianomaisen vaikutuksen hänen äitinsä suurenmoinen sopivien tilaisuuksien hyväkseen käyttäminen. Hänen nykyisen elämänsä harmaudesta oli hänet vapauttava sellainen elämä, johon hän tunsi olevansa oikeutettu. Vähemmän selväjärkiselle rouva Bartin neuvot olisivat voineet olla vaarallisia, mutta Lily ymmärsi, että kauneus on vain menestyksen raaka-aine ja että sen käyttäminen menestyäkseen vaatii toisia keinoja; ja pian hän oppi näkemään, että kaunis ihminen tarvitsee enemmän tahdikkuutta kuin keskinkertaisen näköinen.

Hänen kunnianhimonsa ei ollut yhtä kursailematonta kuin rouva Bartin. Eräs tämän valituksenaiheita oli ollut se, että hänen miehensä – aikaisempina aikoina, ennenkuin hän oli liian väsynyt – oli kuluttanut iltansa "lukemalla runoutta", kuten rouva Bart sanoi; ja Mr. Bartin kuoleman jälkeen huutokaupattavaksi asetettujen tavaroiden joukossa oli muutamia kymmeniä pölyttyneitä nidoksia, jotka olivat joutuneet hänen pukuhuoneensa hyllyille kenkien ja lääkepullojen joukkoon. Lilyssä oli tunnesuoni, ehkä peräisin samasta lähteestä, joka antoi hänen jokapäiväisimmillekin hommilleen ihanteellisuuden vivahduksen. Hän mielellään ajatteli kauneuttaan hyvän välikappaleeksi, joka antaisi hänelle tilaisuuden saavuttaa aseman, missä hän käyttäisi vaikutustaan yhdistääkseen jollakin tavoin hienostuneisuuden ja hyvän maun. Hän ihaili maalauksia ja kukkia ja tunteellista runoilua eikä hän päässyt siitä ajatuksesta, että sellainen jalosti hänen haluaan menestyä elämässä. Hän ei kuitenkaan huolehtinut joutua yksinomaan rikkaisiin naimisiin: hän salaisesti häpesi äitinsä kursailematonta rahanhimoa. Lily olisi mieluimmin halunnut englantilaista aatelismiestä, joka pyrkisi valtiolliseen asemaan ja jolla olisi suuret maatilat; tai sitten italialaista ruhtinasta, jolla olisi linna Apenniineilla ja perinnöllinen virka Vatikaanissa. Kaikella kadonneella oli hänestä romanttinen viehätys, ja hän kuvitteli mielellään seisovansa kaukana Quirinalin arkipäiväisestä tungoksesta ja touhusta ja uhraavansa huvituksensa kuolemattoman traditsionin vaatimuksille.

Kuinka kaukana tämä kaikki näytti jo olevan! Nuo kunnianhimoiset haaveet olivat tuskin tyhjempiä ja lapsellisempia kuin aikaisemmatkaan, joiden keskipisteenä oli ollut ranskalainen liikkuva nukke, jolla oli oikeat hiukset. Oliko siitä vasta kymmenen vuotta, kun hän oli mielikuvituksessaan ollut kahden vaiheilla, valitako englantilainen kreivi vai italialainen ruhtinas? Hänen ajatuksensa vaelsivat taipumatta tuon kaamean väliajan yli…

Kahden vuoden nälkäisen vaelluksen jälkeen oli rouva Bart kuollut – kuollut syvään inhoon. Hän oli vihannut köyhyyttä ja köyhyys oli hänen kohtalonsa. Hänen kuvittelunsa Lilyn joutumisesta loistaviin naimisiin olivat haihtuneet vuoden kuluttua.

"Eihän sinua voi kukaan ottaa, jollei kukaan sinua näe – ja miten sinua voi nähdä kukaan näissä sopukoissa, joihin olemme joutuneet?" Näin hän valitteli. Ja viimeiseksi hän vannotti tytärtään, että tämä nousisi köyhyydestä, jos suinkin voisi.

"Älä heittäydy sen valtaan ja anna sen painaa itseäsi alas. Taistele itsellesi siitä ulospääsy jollakin tavalla – olet nuori ja voit sen tehdä", vakuutti hän.

Rouva Bart oli kuollut eräällä lyhyellä New Yorkissa käynnillään, ja Lily joutui yht'äkkiä perheneuvottelun keskustaksi. Tähän neuvotteluun otti osaa varakkaita sukulaisia, joita hänet oli opetettu halveksimaan, koska he elivät kuin kerjäläiset. Heillä mahtoi olla aavistus tästä, kosk'ei kukaan heistä osoittanut erikoista halua hänen seuraansa. Niinpä kysymys uhkasi jäädä ratkaisematta, kunnes rouva Peniston ilmoitti huoaisten: "Otan hänet koetteeksi yhdeksi vuodeksi."

Jokainen osoitti hämmästystä, mutta salasi sen, jottei se pelästyttäisi rouva Penistonia tarkistamaan päätöstään.

Rouva Peniston oli herra Bartin sisar ja leski, ja vaikk'ei hän ollutkaan mitenkään sukukunnasta rikkain, niin sen muut jäsenet esittivät siitä huolimatta runsaasti syitä, miksi hän oli aivan kuin kohtalon määräämä ottamaan Lilyn huomaansa. Ensiksikin hän oli yksin ja nuori seuralainen sopisi hänelle erinomaisesti. Sillä hän matkusteli silloin tällöin, ja Lilyn vieraiden tapojen tuntemus – jota hänen vanhoillisemmat sukulaisensa valittivat onnettomuutena – tekisi hänet sopivaksi toimimaan jonkinlaisena matkaoppaana. Mutta nämä näkökannat eivät erikoisesti viehättäneet rouva Penistonia. Hän oli ottanut tytön aivan yksinkertaisesti siitä syystä, ettei kukaan muu tahtonut ottaa häntä ja koska hänen oli vaikea osoittaa julkisesti itsekkyyttä. Rouva Penistonin olisi ollut mahdotonta olla sankarillinen autiolla saarella, mutta häntä ympäröivän pikku maailmansa nähden hän osoitti jonkinlaista hyväntahtoisuutta toimissaan.

Hän löysi veljentyttäressään miellyttävän seuralaisen. Hän oli odottanut Lilyn olevan itsepäisen, kriitillisen ja "vieraan" – sillä rouva Penistonillakin oli, vaikkakin hän oli joskus matkustanut vieraissa maissa, perheen kammo kaikkea vierasta kohtaan – mutta tyttö osoittikin taipuvaisuutta, joka tarkkanäköisemmälle henkilölle kuin rouva Penistonille olisi ollut vähemmän vakuuttavaa kuin nuoruuden avoin itsekkyys. Onnettomuus oli tehnyt Lilyn taipuisaksi, ei paaduttanut häntä, ja taipuisa aines on kestävämpi kuin jäykkä.

Rouva Peniston ei kuitenkaan kärsinyt veljentyttärensä mukautuvaisuudesta. Lilyllä ei ollut aikomusta käyttää hyväkseen tätinsä hyvää luontoa. Hän oli todellakin kiitollinen hänelle tarjotusta suojasta: rouva Penistonin kodin uhkea sisustus ei ainakaan ulkonaisesti vaikuttanut likaiselta. Mutta likaisuus on ominaisuus, joka verhoutuu kaikenlaisiin valepukuihin. Ja Lily huomasi pian, että se oli yhtä salaisesti hänen tätinsä kalliissa elämäntavassa kuin jonkun mannermaatäysihoitolan kituvassa elämässä.

Rouva Peniston kuului niihin henkilöihin, jotka ovat elämän täytteenä. Oli mahdotonta uskoa, että hän oli koskaan itse ollut toiminnan polttopisteenä. Suurin tekijä hänen elämässään oli se, että hänen isoäitinsä oli ollut eräs Van Alstyne. Tämän suhteen todisteena tuon entisen New Yorkin hyvinvoivan ja yritteliään tuen kanssa oli rouva Penistonin salongin kylmä sirous ja hänen erinomainen ruokakomentonsa. Hän kuului siihen vanhojen newyorkilaisten luokkaan, joka on aina viettänyt hyvää elämää, käynyt hyvin puettuna ja tehnyt vähän muuta. Ja näihin perinnöllisiin velvollisuuksiin rouva Peniston mukautui uskollisesti. Hän oli ollut aina elämän "päältäkatsoja" ja hänen henkinen elämänsä oli niiden pienten peilien kaltainen, joita hänen saksalaisten esi-isiensä oli tapana kiinnittää ikkunoidensa ulkopuolelle, niin että he saattoivat sisältä rauhassa katsella, mitä kadulla tapahtui.

Rouva Penistonilla oli maatila New Jerseyssä, mutta hän ei ollut oleskellut siellä koskaan miehensä kuoleman jälkeen. Se oli järkyttävä tapahtuma, joka näytti pysyvän hänen muistissaan niiden henkilökohtaisten muistojen jakokohtana, jotka muodostivat hänen keskustelunsa aiheen. Hän muisti erinomaisesti tapahtuma-ajat ja saattoi kertoa ykskaks, oliko salonkiin pantu uudet verhot ennen vai jälkeen Mr. Penistonin kuolintaudin.

Rouva Penistonin mielestä maallaolo oli yksinäistä ja puut kosteita, ja hän pelkäsi härkiä. Välttääkseen sellaisia ikävyyksiä hän oleskeli suurissa kylpypaikoissa, joissa hän asettui asumaan vuokrataloon ja katseli elämää verantansa verhojen läpi. Sellaisen huoltajan hoivissa Lilylle kävi pian selväksi, että hän saattoi nauttia vain niistä aineellisista eduista, joita hyvä ruoka ja kalliit vaatteet tarjosivat, ja vaikkakaan hän ei ollenkaan halveksinut näitä, hän olisi ne iloisella mielellä vaihtanut siihen, mitä rouva Bart oli opettanut hänen pitämään onnenpotkauksina. Hän huokasi ajatellessaan, mitä hänen äitinsä ylpeä tarmo olisi saanut aikaan, jos heillä olisi ollut käytettävänään rouva Penistonin varat. Lilyllä itselläänkin oli runsaasti tarmoa, mutta sitä rajoitti välttämättömyys mukautua tätinsä tapoihin. Hän näki, että hänen on pysyteltävä rouva Penistonin suosiossa, kunnes hän saattoi seisoa omilla jaloillaan, kuten rouva Bart olisi sanonut. Lilyllä ei ollut halua köyhään seikkailevaan elämään, ja jättäytyessään rouva Penistonin hoiviin hän oli jossakin määrin omaksunut tämän passiivisen elämäntavan. Hän oli kuvitellut ensin, että hänen olisi helppo saada tätinsäkin hänen oman toimeliaisuutensa piiriin, mutta rouva Penistonissa oli jäykkää voimaa, jota vastaan hänen veljentyttärensä ponnistukset olivat turhat. Koettaa saattaa hänet toimivaan elämään oli samaa kuin kiskoa irti huonekalua, joka on kiinnitetty lattiaan. Hän ei kuitenkaan vaatinut Lilyä pysymään yhtä liikkumattomana: hänellä oli kaikkien amerikkalaisten holhoojien suvaitsevaisuus nuoruuden elämänhalua kohtaan. Hän oli suvaitsevainen myöskin muutamia muita veljentyttärensä tapoja kohtaan. Hänestä tuntui luonnolliselta, että Lily kulutti kaikki rahansa vaatteisiin, ja hän täydensi tytön niukkoja tuloja satunnaisilla "sievillä lahjoilla", joita oli tarkoitus käyttää samaan tarkoitukseen. Lily, joka oli erittäin käytännöllinen, olisi mieluummin halunnut määrättyä avustusta, mutta rouva Penistonista olivat mieleen ne ajoittaiset kiitollisuuden osoitukset, joita odottamattomat pankkiosoitukset herättivät, ja hän oli ehkä kyllin viisas huomatakseen, että sellainen antamistapa piti hänen veljentyttäressään yllä terveellistä riippuvaisuuden tunnetta.

Sen enempää ei rouva Peniston ollut tuntenut olevansa velvollinen pitämään hänestä huolta: hän oli yksinkertaisesti ollut syrjässä antaessaan tytön käydä kamppailuun. Lily oli siihen käynytkin, ollen ensin varma voitostaan, sitten vähitellen vähentäen vaatimuksiaan, kunnes hän tällä hetkellä huomasi taistelevansa jalansijasta sillä leveällä alalla, joka näytti kerran olevan kokonaan hänen valloitettavissaan. Miten se tapahtui, sitä hän ei tiennyt. Välistä hän ajatteli, että se oli rouva Penistonin liiallisen passiivisuuden syy, välistä taas hän pelkäsi, ettei hän itse ollut ollut kyllin passiivinen. Oliko hän osoittanut kohtuutonta voiton intoa? Oliko häneltä puuttunut kärsivällisyyttä, taipuvaisuutta ja teeskentelykykyä? Olipa hänellä liian paljon näitä vikoja tahi olipa hän niistä liian vapaa, se oli samantekevää hänen epäonnistumisensa lopputulokseen nähden. Nuorempia ja jokapäiväisempiä tyttöjä oli joutunut tusinoittain naimisiin, mutta hän oli 29-vuotias ja yhä Miss Bart.

Hän alkoi saada vihaisia kapinapuuskia kohtaloa vastaan, haluten vapautua rodustaan ja viettää itsenäistä elämää. Mutta millaista tuo elämä tulisi sitten olemaan? Hänellä oli tuskin kylliksi rahaa maksaakseen ompelijattarensa ja pelilaskut, eikä yksikään niistä hajanaisista intresseistä, jotka hänen mielestään ansaitsivat taipumuksen nimen, kyennyt tekemään hänen elämäänsä tyytyväiseksi huomaamattomassa asemassa. Oi ei, hän oli liian älykäs ollakseen epärehellinen itseään kohtaan. Hän tiesi vihaavansa vähäpätöistä elämää kuten äitinsäkin oli tehnyt ja viimeiseen hengenvetoonsa asti hän arveli taistelevansa sitä vastaan, laahaten itseään yhä uudelleen ylös, kunnes pääsisi menestyksen valoisille huipuille, jonka pinta oli liukas kavuta.

IV

Seuraavana aamuna Miss Bart löysi einetarjottimeltaan kirjelapun emännältään.

"Paras Lily", oli siinä, "jollei ole liian vaivaloista laittautua kuntoon kello kymmeneksi, niin tule työhuoneeseeni auttamaan minua muutamissa ikävissä asioissa?"

Lily työnsi kirjelapun syrjään ja vaipui tyynyilleen huoaten. Oli vaivaloista laittautua kuntoon kello kymmeneksi – mitä Bellomontissa pidettiin jotenkin yhtä varhaisena kuin auringonnousunaikaa – ja hän tiesi liiankin hyvin, mitä lajia nuo kysymyksessä olevat ikävät asiat olivat. Miss Pragg, sihteeri, oli kutsuttu pois, ja olisi kirjoitettava kirjeitä ja päivälliskortteja, etsittävä tietymättömiä osoitteita ja suoritettava muita seuraelämän rasituksia. Oli kuin itsestään selvää, että Miss Bart täyttäisi aukon sellaisissa odottamattomissa tapauksissa ja tavallisesti hän taipui velvollisuuteensa napisematta.

Tänään kuitenkin uudistui tuo orjuuden tunne, jonka oli aiheuttanut hänen shekkikirjansa tarkastelu edellisenä yönä. Kaikki ympärillä oli omansa herättämään helppouden ja mieltymyksen tunnetta. Avonaisista ikkunoista tulvi sisään syyskuun aamun raikkaus ja keltaisten lehtien lävitse hän näki pensasaitojen ja pengermien takana leviävän puutarhan etäämpänä yhä luonnonomaisempana aallonmuotoisine epätasaisuuksineen. Hänen palvelijattarensa oli sytyttänyt pikku valkean liedelle ja se sulautui iloisesti auringonvaloon, joka paistoi yli sammalenvihreän maton. Vuoteen vieressä oli pöytä, jolla oli einetarjotin sopusointuisine porsliineineen ja hopeineen ja orvokkikimppu ohuessa lasissa ja aamulehti hänen kirjeidensä alla. Nämä harkitun ylellisyyden merkit eivät tarjonneet Lilylle mitään uutta. Mutta vaikka ne muodostivat osan hänen ilmapiiristään, hän ei koskaan kadottanut herkkyyttään niiden viehätykselle.

Rouva Trenorin kutsukirje toi kuitenkin äkkiä hänen mieleensä hänen riippuvaisen asemansa, ja hän nousi ja pukeutui ärtyneellä mielellä, jota osoittamaan hän tavallisesti oli liian varovainen. Hän tiesi, että sellaiset mielenliikunnot jättävät merkkejä kasvoihin yhtä hyvin kuin luonteeseenkin, ja hän oli päättänyt ottaa vaaria niistä pienistä rypyistä, jotka hän oli huomannut yöllä itseään tarkastellessaan.

Rouva Trenorin tervehdyksen sävy lisäsi hänen suuttumustaan. Jos joku kerran on riistäytynyt vuoteesta niin varhain ja tullut säteilevänä ja raikkaana yksitoikkoiseen kirjelappujen kirjoittamiseen, niin näytti jokin tunnustus uhrauksesta olevan paikallaan. Mutta rouva Trenorin äänensävy ei osoittanut, että hän tajusi tämän.

"Ah, Lily, se oli kiltisti sinulta", hän melkein huokasi kirjeiden, laskujen ja muiden paperien ylitse, jotka antoivat ympäristöön soveltumattoman kauppahuoneen leiman hänen kirjoituspöytänsä sirolle loistoille.

"Tänä aamuna on näin kauhean paljon ikävää työtä", lisäsi hän raivaten tyhjää tilaa sekasotkun keskellä ja nousten jättääkseen paikkansa Miss Bartille.

Rouva Trenor oli pitkä, vaalea nainen, jonka pituus parahiksi esti hänen näyttämästä liika lihavalta. Hänen verevä vaaleutensa teki sen, että vaikka hän oli joitakuita vuosia yli neljänkymmenen, ei siitä huomannut muuta jälkeä kuin kasvonpiirteiden vähentyneen ilmehikkäisyyden. On vaikea määritellä häntä muuten kuin sanomalla, että hän näytti olevan olemassa vain ottaakseen vastaan vieraita, ei niin paljon jostakin liioitellusta vieraanvaraisuuden vaistosta kuin siitä, ettei hän voinut sietää elämää muutoin kuin suuressa seurassa. Hänen intressiensä kollektiivinen luonne vapautti hänet sukupuolensa tavallisista kilpailuista ja hän vihasi syvästi naisia, jotka luulivat antavansa suurempia päivällisiä tai hauskempia kutsuja kuin hän itse. Koska hänen seuraelämälahjansa – Mr. Trenorin pankkitilin turvissa – takasi hänelle melkein aina lopullisen voiton sellaisissa kilpailuissa, niin menestys kehitti hänessä reilua hyväntahtoisuutta muita sukupuolensa jäseniä kohtaan.

"Oli suorastaan epäinhimillistä, että Pragg lähti nyt", selitti rouva Trenor, kun hänen ystävättärensä oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen. "Hän sanoi sisarensa saavan pian pieniä – ikäänkuin se olisi kutsujen pitoa! Minä joudun aivan sekaisin ja siitä syntyy kauheaa melua. Ollessani Tuxedossa kutsuin paljon vieraita ensi viikoksi ja minä kadotin luettelon enkä muista, ketä tulee. Ja tästäkin viikosta on tulemassa myöskin kauhea hämminki – ja Gwen Van Osburgh kertoo varmaankin äidilleen, kuinka ikävää täällä oli. En ajatellut kutsua Wetheralleja – se oli Gus'ien erehdys. He paheksuvat Carry Fisheriä, kuten tiedätte. Ikäänkuin kukaan voisi auttaa sitä, että on saanut Carry Fisherin! Oli mieletöntä, että hän erosi toisen kerran miehestään – Carry aina liioittelee – mutta hän sanoi, että ainoa keino saada pennikään irti Fisheriltä oli erota hänestä. Ja Carry-paran on otettava huomioon jokainen dollari. On todellakin typerä, että Alice Wetherall pitää sellaista melua hänen kohtaamisestaan, kun ajattelee, millaista seuraa kokoontuu. John sanoi tässä eräänä päivänä, että jokaisessa tiedetyssä perheessä on avioerotapaus. Sitäpaitsi Carry on ainoa henkilö, joka voi pitää Gusia hyvällä tuulella, kun pakkaa käymään ikäväksi. Oletko huomannut, että kaikki naimisissa olevat miehet pitävät hänestä. Kaikki, tarkoitan, paitsi hänen oma miehensä. On jokseenkin älykkäästi tehty Carrylta, että hän on ottanut erikoistehtäväkseen uhrautua typerien ihmisten hyväksi – toimialahan on niin laaja ja käytännössä hän saa sen pitää yksin hallussaan. Hän saa siitä epäilemättä palkinnon – tiedän, että hän lainaa rahaa Gusilta – mutta kun minä voisin maksaa hänelle siitä, että hän pitää hänet hyvällä tuulella, niin en kuitenkaan kaikitenkaan voi valittaa."

Rouva Trenor pysähtyi katsellakseen, miten Miss Bart koetti selvittää hänen sotkuista kirjevaihtoaan.

"Mutta on muutakin kuin Wetherallit ja Carry", virkkoi hän saaden jälleen valittavan sävyn ääneensä. "Olen todellakin katkerasti pettynyt Lady Cressida Raithin suhteen."

"Pettynyt? Etkö ole tuntenut häntä ennen?"

"En – en ole häntä nähnytkään ennen kuin eilen Lady Skiddaw lähetti hänet tänne mukana kirjeitä Van Osburgheille, ja kun kuulin, että Maria Van Osburg oli järjestänyt häntä varten tällä viikolla suuret kutsut, niin ajattelin, että olisi hauskaa saada hänet riistetyksi pois, ja Jack Stepney, joka tutustui häneen Intiassa, hoiti asian puolestani. Maria oli kiukuissaan, ja nyt hän on niin hävytön että kutsuttaa Gwenilla itsensä tänne, niin etteivät he aivan niin vain pääsisi siitä – jos olisin tiennyt, millainen otus Lady Cressida oli, niin olisivat he hyvin mielellään saaneet pitää hänet. Mutta luulin, että Skiddawien ystävä oli varmaankin hauska ihminen. Muistathan, miten hupaisa Lady Skiddaw oli? Joskus minun täytyi yksinkertaisesti lähettää tytöt pois huoneesta. Sitäpaitsi Lady Cressida on Beltshiren herttuattaren sisar ja minä tietenkin otaksuin, että hän olisi samanlainen, mutta noista englantilaisista suvuista ei voi päättää mitään. Ne ovat niin suuria, että niihin mahtuu kaikenlaista väkeä, ja Lady Cressida sattuu olemaan moraalista lajia – hän on naimisissa pappismiehen kanssa ja tekee lähetystyötä itäisellä laitakaupungilla. Ajattele, millaista vaivaa näin pappismiehen vaimon takia, joka käyttää Intian jalokiviä ja tutkii kasveja! Hän kuljetutti itseään Gusilla eilen läpi koko kasvihuoneen ja väsytti hänet kuoliaaksi kyselemällä häneltä kasvien nimiä. Hullunkurista kohdella Gusia ikäänkuin hän olisi puutarhuri."

Rouva Trenor syyti tämän suustaan yhä kasvavalla suuttumuksella.

"No hyvä, ehkäpä Lady Cressida taivuttaa Wetherallit tapaamaan Carry Fisheriä", sanoi Miss Bart rauhallisesti.

"Sitä todellakin toivon! Mutta hän ikävystyttää hirveästi kaikkia miehiä. Pahinta on, että hän tahtoisi olla hyödyksi sopivalla hetkellä. Kuten tiedätte, täytyy meidän kutsua piispa kerran vuodessa ja Lady Cressida tahtoisi antaa juuri oikean sävyn tuolle tilaisuudelle. Minulla on aina ollut kova onni piispan käynneillä", lisäsi rouva Trenor, jonka nykyinen ahdinko alkoi saada yllykettä hänen muistinsa äkillisestä noususta; "viime vuonna Gus unohti kaiken muun piispan täällä ollessa ja toi tänne Ned Wintonit ja Farleyt – neljä puolisostaan eronnutta ja kuusi eri lapsisarjaa heidän keskensä!"

"Milloin Lady Cressida lähtee?" kysyi Lily.

Rouva Trenor loi epätoivoisena silmänsä selko selälleen. "Hyvä ystävä, jospa joku sen tietäisi! Minulla oli sellainen kiire saada hänet riistetyksi Marialta, että unohdin mainita määräaikaa, ja Gus sanoo hänen maininneen jotakin, että hän viipyisi täällä koko talven."

"Täällä? Tässä talossa?"

"Älä ole yksinkertainen – Amerikassa. Mutta jollei kukaan muu kutsu häntä – tiedät, etteivät he koskaan mene asumaan hotelleihin."

"Ehkä Gus sanoi sen vain säikyttääkseen sinua."

"Ei —. Kuulin hänen kertovan Bertha Dorsetille, että hänellä on käytettävänään kuusi kuukautta, koska hänen miehensä oli parannuksilla Engadinissa. Kuvittelepas, miten typertyneen näköinen Bertha oli! Mutta se ei ole leikin asia – jos hän viipyy täällä koko syksyn, niin hän pilaa kaiken, ja Maria Van Osburgh on riemuitseva."

Ajatellessaan tätä rouva Trenorin ääni värisi säälistä omaa itseään kohtaan.

"Oh, Judy – ikäänkuin kellään olisi ikävä Bellomontissa!" väitti Miss Bart hienotunteisesti vastaan. "Tiedät sen täysin hyvin, että jos rouva Van Osburgh saisi kaikki oikeat ihmiset ja jättäisi sinulle kaikki hylyt, niin sittenkin sinä selviytyisit, ja sitä hän ei tahtoisi."

Tuollainen vakuutus olisi tavallisissa oloissa saanut rouva Trenorin jälleen hyvälle tuulelle, mutta tässä tilaisuudessa se ei karkoittanut pilveä hänen mielestään.

"Ei ole ainoastaan Lady Cressida", valitti hän. "Kaikki on mennyt hullusti tällä viikolla. Näen, että Bertha Dorset on minulle kiukuissaan."

"Kiukuissaan? Miksi?"

"Koska kerroin hänelle, että Lawrence Selden tulee tänne; mutta Selden ei loppujen lopuksi tahtonutkaan tulla ja Bertha Dorset luulee, että se on minun syyni."

Miss Bart laski kynän kädestään ja jäi hajamielisenä tuijottamaan kirjeeseen, jonka hän oli alkanut.

"Luulen, että kaikki on jo ohi", sanoi hän.

"Niin onkin Seldenin puolelta. Eikä Bertha ole tietenkään senjälkeen ollut toimeton. Mutta luulen hänen nyt juuri koettelevan parastaan – joku antoi minulle vihjauksen, että minun olisi paremmin kutsuttava Lawrencea. No niin, minä kutsuin häntä, mutta en saanut häntä tulemaan. Ja nyt luulen Berthan korvaavan vahinkonsa minun kustannuksellani olemalla hyvin häijy kaikkia kohtaan."

"Korvatkoon vahinkonsa Lawrencen kustannuksella olemalla hyvin rakastettava – jotakuta muuta kohtaan."

Rouva Trenor pudisti päätään surullisesti. "Bertha tietää, ettei Lawrence tahtonut muistaa. Ja ketä muita olisi? Alice Wetherall ei halua päästää Luciusta silmistään. Ned Silverton ei voi irroittaa silmiään Carry Fisheristä – poika parka! Gusia Bertha rasittaa, Jack Stepney tuntee hänet liian hyvin – ja – mutta totta tosiaan, onhan vielä Percy Gryce!"

Hän nousi hyvillään tuosta ajatuksesta.

Miss Bart ei näyttänyt siitä ilostuvan.

"Oh, Bertha ja Mr. Gryce eivät todennäköisesti menestyisi paremmin."

"Tarkoitat, että Bertha loukkaa häntä ja hän ikävystyttää Berthaa? No niin, se ei ole niinkään huono alku. Mutta toivon, ettei Bertha saa päähänsä olla hänelle kiltti, koska kutsuin hänet sinua varten."

Lily nauroi. "Kiitoksia kohteliaisuudesta! Minulla ei totisesti ole mitään edellytyksiä Berthan rinnalla."

"Luuletko, että minä olen epäkohtelias? En todellakaan ole. Jokainen tietää, että sinä olet tuhat kertaa sievempi ja älykkäämpi kuin Bertha; etkä sinä ole ilkeäkään."

Miss Bart tuijotti häneen muka moittivasti. "Luulin sinun olleen niin ihastunut Berthaan."

"Oh, niin olen – on paljon turvallisempaa olla ihastunut vaarallisiin ihmisiin. Hän on vaarallinen – ja jos olen häntä koskaan katsonut ylön, niin sitä saa nyt katua. Minä voin kertoa George-paran tavoin, joka on täydellinen ilmapuntari – hän tietää aina, kun Bertha —"

"Epäonnistuu, niinkö?" virkkoi Miss Bart.

"Älä ole ilkeä! Tiedäthän, että George luottaa häneen yhä. Ja tietenkään minä en siis sano, että Bertha on todellakin ilkeä. Hänestä on vain hauskaa tehdä ihmisiä ja erittäinkin George onnettomaksi."

"No, George näyttääkin olevan siihen omiaan. Minusta ei ole ihme, että Bertha rakastaa iloisempaa seuraa."

"Ei George niin synkkä ole kuin luulet. Jollei Bertha kiusaisi häntä, olisi hän aivan toisenlainen. Berthan on siis jätettävä hänet yksin ja annettava hänen järjestää elämänsä mielensä mukaan. Mutta hän ei uskalla päästää Georgea käsistään millään hinnalla, ja kun ei George ole mustasukkainen, niin on hän sitä olevinaan."

Miss Bart jatkoi hiljaa kirjoittamistaan, ja hänen emäntänsä istui jatkaen ajatuksiaan.

"Kuulehan", huudahti hän pitkän vaitiolon jälkeen, "minä pyydän Lawrencen telefooniin ja sanon hänelle, että hänen aivan yksinkertaisesti täytyy tulla."

"Oh, älä tee sitä", sanoi Lily äkkiä punastuen. Tuo punastuminen hämmästytti häntä melkein yhtä paljon kuin hänen emäntäänsäkin, joka, vaikkakaan hän ei tavallisesti tarkannut kasvonilmeiden muutoksia, istui tuijottaen häneen hämmästyneen näköisenä.

"Hyvä isä, miten sievä sinä olet! – Mitä? Onko hän sinusta niin vastenmielinen?"

"Ei ensinkään; pidän hänestä. Mutta jos aiot minua hyväntahtoisesti turvata Berthalta – en luule, että tarvitsen suojelustasi."

Rouva Trenor nousi pystyyn huudahtaen: "Lily! – Percy?

Tarkoitatko, että olet todellakin tehnyt sen?"

Miss Bart hymyili. "Tarkoitan vain sanoa, että Mr. Gryce ja minä olemme tulemassa hyvin hyviksi ystäviksi."

"Hm – ymmärrän." Rouva Trenor loi häneen nopean silmäyksen. "Olethan kuullut, että hänellä on 800 tuhatta dollaria vuosituloja – eikä kuluta mitään paitsi muutamiin vanhoihin kirjarähjiin. Hänen äidillään on sydänvika ja jättää hänelle vielä suuren summan. Ah, Lily, mene hiljaa eteenpäin", vakuutteli hänen ystävänsä hänelle.

Miss Bart hymyili yhä vaivattomasti. "Ei minulla nyt olisi mitään kiirettä sanomaan hänelle", huomautti hän, "että hänellä on joukko vanhoja kirjarähjiä."

"Eipä tietenkään. Tiedän, että sinä olet ihmeellinen löytämään kunkin mieliaiheen. Mutta hän on hirveän ujo ja helposti loukkaantuva ja – ja —"

"Mikset sano sitä, Judy? Olenko siinä maineessa, että jahtaan rikasta miestä?"

"Oh, sitä en tarkoita. Hän ei sitä sinusta luule aluksi", sanoi rouva Trenor, viattoman ovelasti. "Mutta tiedäthän, että täällä on ajoittain aika vilkasta – minun täytyy antaa vihjaus Jackille ja Gusille – ja jos hän ajattelisi, että sinä olisit sitä, mitä hänen äitinsä kutsuisi lujaksi ja kestäväksi – no niin, tiedät, mitä minä tarkoitan. Älä pue päivällisille päällesi helakanpunaista crêpe-de-chine-harsoa äläkä polta, jos suinkin voit olla polttamatta, Lily hyvä!"

Lily sysäsi syrjään lopetetun työnsä hymyillen kuivasti. "Olet hyvin hyvä, Judy. Panen paperossini lukon taakse, ja puen ylleni viimevuotisen puvun, jonka lähetit minulle tänä aamuna. Ja jos todellakin katsot minun etuani, niin olet ehkä niin kiltti, ettet pyydä minua pelaamaan taas tänä iltana bridgeä."

"Bridgeä? Pitääkö hän bridgestäkin lukua? Voi, Lily, mihin kiusalliseen elämään sinä aiot antautua! Mutta tietenkään en siinä tapauksessa pyydä sinua siihen. Mikset antanut minulle vihjausta eilen illalla? Ei ole mitään, mitä en tekisi nähdäkseni sinut, nukke-parka, onnellisena!"

Ja rouva Trenor, hehkuen sukupuolensa tavoin innosta saada tasoittaa todellisen rakkauden tietä, kietoi Lilyn pitkään syleilyyn.

"Onko aivan varma", kysyi hän pyytävästi, kun Lily irroittautui hänestä, "ettet pitäisi siitä, jos telefonoisin Lawrence Seldenille?"

"Aivan varma", sanoi Lily.

* * * * *

Kolmena seuraavana päivänä tuli hänen omaksi täydelliseksi tyydytyksekseen näkyviin Lilyn taito järjestää omat asiansa ilman vierasta apua.

Istuessaan lauantai-iltapäivällä Bellomontin terassilla hän hymyili rouva Trenorin pelolle, että hän etenisi liian raisusti. Jos tuollainen varoitus olisi ehkä joskus ollutkin tarpeellinen, niin olivat vuodet antaneet hänelle terveellisen opetuksen ja hän tunsi imartelua siitä, että hän tiesi, miten sovittaa askeleensa ajamansa otuksen mukaan. Mr. Gryceen nähden hän oli nähnyt parhaaksi kulkea liehutella edellä – pitämällä häntä silmällä yhä tarkemmin tämän sitä aavistamatta. Ympäröivä ilmapiiri oli suotuisa tällaiselle liehittelylle. Rouva Trenor uskollisena sanalleen ei ollut näyttänyt pienintäkään merkkiä, että Lilyn pitäisi ottaa osaa bridgepeliin, ja hän oli antanut toisillekin kortinpelaajille vihjauksen, etteivät nämä ihmettelisi Lilyn pelistä poisjääntiä. Tämän vihjauksen johdosta Lily huomasi olevansa tuon naisellisen huolen keskuksena, joka kohdistuu nuoreen naiseen pelikautena. Hänen ympärilleen oli itsestään syntynyt yksinäisyys Bellomontin hälinässä, ja hänen ystävänsä eivät olisi voineet osoittaa suurempaa valmiutta itsehillintään, jos Lilyn kosiskelulla olisi ollut romaanin viehätys. Lilyn seurapiirissä tähän käyttäytymiseen sisältyi hänen motiiviensa hyväntahtoista ymmärtämystä, ja Mr. Grycen arvo nousi Lilyn silmissä, kun tämä näki, mitä kunnioitusta hän herätti.

Bellomontin puutarhapengermä oli syyskuun iltapäivällä sopiva tunteellisen haaveilun paikka, ja Miss Bart seisoi nojaten kaiteita vastaan ja katseli alas puutarhaan vähän matkan päässä vilkkaasta teepöytäseurasta; hän oli nähtävästi vajonnut epämääräisen onnen haaveisiin. Haaveilupaikaltaan hän saattoi nähdä onnensa ruumiillistuneena Mr. Grycessä, joka istui hieman hermostuneen näköisenä tuolinsa reunalla yllään kevyt päällystakki ja kaulahuivi, Carry Fisherin kaikella sillä katseen ja liikkeiden tarmolla, jolla luonto ja taide oli yhteisvoimin varustanut hänet, selittäessä hänelle velvollisuutta ottaa osaa kunnollisten uudistusten toimeenpanoon.

Rouva Fisherin viimeinen keppihevonen oli kunnollinen uudistus. Sen edellä oli käynyt samanlainen innostus sosialismiin, joka oli vuorostaan astunut kristillisen tieteen sijalle. Rouva Fisher oli pieni, tulinen ja dramaattinen, ja hänen kätensä ja silmänsä olivat ihmeellisiä välikappaleita jokaisen asian palveluksessa, jota hän rupesi ajamaan. Hänellä oli kuitenkin tuo jokaiselle innostuneelle yhteinen vika, ettei hän huomannut kuuntelijainsa väsymystä, ja Lilyä huvitti hänen tietämättömyytensä siitä vastustuksesta, joka ilmeni Mr. Grycen koko olennossa. Lily itse tiesi, että Mr. Grycen ajatuksen täytti kaksi seikkaa: hän pelkäsi vilustuvansa, jos olisi liian kauan ulkona tähän aikaan, ja toiseksi hän pelkäsi, että jos hän menisi sisälle, niin rouva Fisher seuraisi häntä allekirjoitettava paperi kädessä. Mr. Grycellä oli syvä vastenmielisyys kaikkea sitä kohtaan, mitä hän kutsui "itsensä luovuttamiseksi", ja koska hän oli arka kokonaisuudestaan, hän nähtävästi tuli siihen päätökseen, että oli turvallisempi jäädä ulos kuin tarttua kynään, kunnes sattuma pelastaisi hänet rouva Fisherin verkosta. Sillävälin hän loi hätääntyneitä silmäyksiä Miss Bartiin päin, jonka ainoa vastaus oli se, että hän otti vielä viehättävämmän haaveilun ilmeen. Hän oli oppinut vastakohdan arvon, kun oli kysymyksessä hänen oman viehätyksensä esille saaminen, ja oli täysin tietoinen siitä, miten hyvään valoon rouva Fisherin suulaus oli saattanut hänen rauhallisuutensa.

Hän heräsi haaveistaan, kun häntä lähestyi serkkunsa Jack Stepney, joka Gwen Van Osburghin rinnalla palasi puutarhan poikki tenniskentältä.

Tämä pari oli joutunut samanlaiseen romanttiseen valoon kuin Lilykin, joka tunsi jonkinlaista harmia, kun se näytti hänen oman asemansa pilakuvalta. Miss Van Osburgh oli suurikasvuinen, latteannäköinen tyttö, jonka äly ei ollut terävä: Jack Stepney oli kerran sanonut hänestä, että hän on yhtä luotettava kuin paistettu lammas. Jackin ainoa pyrkimys oli tähdätty vähemmän voimakkaaseen, mutta enemmän oloihin sopivaan ruokajärjestykseen. Mutta nälkä on ruuan särvin, ja oli ollut aikoja, jolloin Mr. Stepneyn oli tyytyminen kalalle ja leivälle.

Lily tarkasteli uteliaana heidän kasvonilmettään: tytön kasvot olivat kääntyneet seuralaiseensa päin ikäänkuin tyhjä levy, joka kaipaa täyttämistä, kun taas hänen sivullaan asteleva mies jo ilmaisi yhä kasvavaa ikävystymistä, joka nyt tahtoi särkeä hymyn ohuen kuoren.

"Miten kärsimättömiä miehet ovat!" mietti Lily. "Jackin on ainoastaan pysyttävä rauhallisena ja annettava tytön ottaa hänet miehekseen saadakseen kaikki, mitä hän haluaa, jota vastoin minun on harkittava ja keksittävä, peräännyttävä ja kuljettava eteenpäin, ikäänkuin tanssisin monimutkaista tanssia, jossa yksi harha-askel pilaisi auttamattomasti kaiken."

Kun he tulivat lähemmäksi, oli hän omituisesti hämmästynyt jonkinlaisesta tutunomaisesta yhtäläisyydestä Miss Van Osburghin ja Percy Grycen välillä. Kasvonpiirteissä ei ollut yhtäläisyyttä. Gryce oli eräällä tavalla sievä – hän oli kuin älykkään oppilaan kipsiteos – kun taas Gwenin kasvot olivat kuin leikkipalloon piirretty naama. Mutta heidän syvempi yhtäläisyytensä oli epäämätön: molemmilla oli samat ennakkoluulot ja ihanteet, ja sama ominaisuus tehdä itselleen toisia ei olemassaolevia ojennusnuoria, joita he eivät tunteneet. Tämä oli yhteistä useimmille Lilyn seurapiirissä: heillä oli kieltämisen voima, joka karkoitti kaiken heidän oman tajuntapiirinsä taa. Gryce ja Miss Van Osburgh olivat sanalla sanoen luotuja toinen toisilleen kaiken moraalisen lain ja fyysillisen yhtäläisyyden mukaan. – "Kuitenkaan he eivät katselisi toisiaan", mietti Lily, "sitä he eivät ikinä tee. Kumpikin haluaa erirotuista olentoa, Jackin ja minun rotuani kaikenlaisine intuitsioneineen, mielenliikkeineen ja tajuamisineen, joiden olemassaolosta heillä ei ole aavistustakaan. Ja aina he saavat, mitä haluavat."

Hän seisoi puhellen serkkunsa ja Miss Van Osburghin kanssa, kunnes tämä tunsi rinnassaan, että serkkujenkin keskeiset mielistelyt voivat olla epäiltäviä, ja Miss Bart muistaen, miten välttämätöntä on, ettei herätä vihollisuuksia elämänsä ratkaisukohdalla, vetäytyi syrjään, kun tuo onnellinen pari meni teepöytää kohti.

Istuutuen pengermän ylimmälle askelmalle Lily nojasi päänsä kaidepylvästä vastaan. Myöhäisten kukkien tuoksu tuntui kuin rauhallisen näköalan henkäykseltä, maisema tarjosi maalaisen loiston täydellisyyden. Etualalla hehkuivat puutarhojen lämpimät väriläikät. Nurmikon takana pyramiidinmuotoisine vaaleankeltaisine vaahteroineen ja sametinhienoine kuusineen levisi laidunmaita, joilla näkyi karjaa. Ja metsäaukon läpi välkkyi joki kuin järvi syyskuun hopeaisessa valossa. Lily ei halunnut yhtyä seuraan teepöydän ympärillä. Ne siellä edustivat tulevaisuutta, jonka hän oli valinnut, ja hän oli siihen tyytyväinen, mutta hänellä ei ollut kiirettä nauttimaan siitä ennakolta. Varmuus siitä, että hän voi saada Percy Grycen miehekseen, koska vain tahtoi, oli nostanut raskaan painon hänen sydämeltään. Hänen tavalliset huolensa olivat lopussa. Hän kykenisi järjestämään elämänsä kuten häntä halutti, nousemaan niin turvalliseen korkeuteen, etteivät hänen velkojansa pääse sinne tunkeutumaan. Hänellä tulisi olemaan hienompi aamupuku kuin Judy Trenorilla, ja paljon, paljon enemmän jalokiviä kuin Bertha Dorsetilla. Hänen ei vastedes tarvitsisi käyttää hätäkeinoja eikä kärsiä köyhyyden tuottamia nöyryytyksiä. Hänen ei tarvitsisi mielistellä, vaan häntä mielisteltäisiin; hänen ei tarvitsisi olla kiitollinen, vaan hän saisi kiitoksia. Hän saattaisi maksaa vanhoja laskuja yhtä hyvin kuin palauttaa vanhoja etuoikeuksia. Eikä hänellä ollut mitään epäilyjä, mitä tuli hänen valtansa laajentumiseen. Hän tiesi, että Mr. Gryce oli tuota pientä varovaista lajia, joka on kaikkein mahdottominta mielijohteille ja mielenliikunnoille, sitä luonteenlaatua, jossa varovaisuus on pahe ja hyvä neuvo vaarallista ravintoa. Mutta Lily oli tuntenut sellaisia jo ennen: hän tiesi, että sellaisen luonteen täytyi löytää jokin suunnaton ulospääsy itsekkyydelleen, ja Lily päätti olla hänelle, mitä amerikkakokoelma oli ollut hänelle tähän saakka: ainokainen omaisuus ja kalleus, josta hän olisi kyllin ylpeä tuhlatakseen siihen rahoja. Lily tiesi, että tämä omaa itseään koskeva anteliaisuus on yksi halpamaisuuden ja saituuden muotoja, ja hän päätti täten yhtäläistyttää itsensä miehensä turhamaisuuden kanssa, niin että hänen toiveidensa tyydyttäminen olisi tälle itsetyydytyksen oivallinen muoto. Tämä menettely saattoi aluksi tehdä välttämättömäksi turvautumisen johonkuhun niistä monista hätäkeinoista, joista hän toivoi sen vapauttavan hänet; mutta hän oli vakuutettu siitä, että hän kykenisi lyhyessä ajassa pelaamaan pelin omalla tavallaan. Kuinka hän olikaan voinut epäillä voimiaan? Yksin hänen kauneutensakaan ei ollut pelkkää haihtuvaa rikkautta, jota se olisi ehkä ollut kokemattoman käsissä: hänen taitonsa lisätä sitä, hänen huolenpitonsa siitä, se tapa, jolla hän käytti sitä, näytti sille antavan jonkinlaisen pysyväisyyden. Hän tunsi voivansa luottaa siihen, että se seuraisi häntä loppuun asti.

Ja loppu oli ylimalkaan nykyhetken arvoinen. Elämä ei ollut pilkantekoa, kuten hän oli ajatellut kolme päivää sitten. Hänellekin oli loppujen lopuksi tilaa tässä täyteen ahdetussa itsekkäässä nautintojen maailmassa, jonka niin vähän aikaa sitten hänen köyhyytensä näytti sulkevan häneltä. Nuo ihmiset, joille hän oli nauranut ja joita hän oli kuitenkin kadehtinut, olivat iloisia saadessaan tehdä hänelle tilaa siinä lumopiirissä, jonka ympäri kaikki hänen halunsa pyörivät. He eivät olleet niin raakoja ja itsekylläisiä kuin hän oli kuvitellut – tai pikemminkin, sen jälkeen kuin ei olisi enää välttämätöntä mielistellä heitä, tuli tuo puoli heidän luontoaan vähemmin näkyviin. Seurapiiri on pyörivä kappale, jota voi arvostella sen paikan mukaan kunkin ihmisen taivaalla. Ja nyt se oli kääntänyt valaistun puolensa Lilyyn.

Sen ruusunpunaisessa valaistuksessa hänen seuralaisillaan näytti olevan vain rakastettavia ominaisuuksia. Häntä miellytti heidän hienoutensa ja komeutensa, keveytensä, voiman ja innostuksen puutteensa, vieläpä heidän olentonsa varmuus, joka joskus lähenteli tylsyyttä, tuntui nyt olevan yhteiskunnallisen ylemmyyden luonnollinen merkki. He olivat sen ainoan maailman valtiaita, josta hän välitti, ja he olivat valmiita ottamaan hänet piiriinsä ja antamaan hänen vallita siinä kanssaan. Hän jo tunsi itsessään salaista uskollisuutta heidän elämänohjeitaan kohtaan, heidän ahdasmielisyytensä hyväksymistä, hän tunsi epäilevänsä niitä asioita, joihin he eivät uskoneet, halveksivaa sääliä niitä ihmisiä kohtaan, jotka eivät voineet elää heidän tavallaan.

VI

Iltapäivä oli ihana. Ei tuntunut tuulen hengähdystäkään, ja Amerikan syksyn kirkkautta vaimensi auer sitä kuitenkaan sumentamatta.

Puiston puiden siimeksessä oli jo hieman viileää, mutta sitä mukaa kuin maaperä kohosi, ilma kävi kirkkaammaksi, ja noustessaan pitkän matkan rinteitä Lily ja hänen toverinsa joutuivat myöhäisen kesän piiriin. Polku kiemurteli puiden varjostaman niityn poikki; sitten se upposi astereita ja orjantappurapensaita kasvavaan kujanteeseen, mistä ohuen lehtiverhon läpi seutu laajeni idyllimäisenä.

Ylempänä solasta näkyi yhä tiheämpiä sananjalkaryhmiä ja varjoisien rinteiden tuoresta vihreyttä. Puut alkoivat reunustaa sitä ja varjo syveni pyökkikujan hämäräksi. Puun rungot olivat erillään, vain hieman kasvoi alusmetsää. Polku kulki pitkin metsänreunaa, siellä täällä sivuuttaen aurinkoisen laidunmaan tai hedelmätarhan.

Lily ei ollut oikein luonnontuntija, mutta hän ihaili suuresti sen omituisuutta ja saattoi olla hyvin herkkä luonnon tarjoamalle näylle, joka oli sopiva tausta hänen omille tunteilleen. Hänen alapuolellaan leviävä maisema näytti kuvastavan hänen omaa mielialaansa ja hän löysi jotain omasta itsestään sen rauhassa ja sen vapaassa laajuudessa. Läheisillä rinteillä helottivat vaahterat kuin tuliroviot, alempana oli harmaita hedelmätarharyhmiä ja siellä täällä myöhäistä tammirivien vihreää. Pari kolme maalaistaloa näkyi omenapuiden varjossa ja erään kylän kirkon valkoinen puutorni näkyi mäen takaa, kun taas alempana autereessa häämötti valtatie peltojen välillä.

"Istutaan tähän", ehdotti Selden heidän saapuessaan avonaiselle kallionkielekkeelle, jonka yläpuolella pyökit kohosivat jyrkästi sammaleisten vierinkivien välissä.

Lily istuutui kalliolle, posket hehkuen pitkästä kiipeämisestä. Hän istui hiljaa, suu raollaan nousun jännityksestä, rauhallisesti tarkastellen maiseman katkonaisia piirteitä. Selden ojentautui pitkäkseen nurmikolle hänen jalkojensa juureen suojaten kasvojaan hatullaan vinosti tulevia auringonsäteitä vastaan ja kiertäen kätensä päänsä alle, jonka hän nojasi kalliota vastaan. Hänellä ei ollut halua saada Lily puhumaan; tämän hiljaisuus tuntui olevan osa luonnon yleisestä rauhasta ja sopusoinnusta. Selden tunsi omassa mielessään vain uneliasta mielihyvää, joka verhosi tunteen voimakkaita kuohuja kuten syyskuun auer verhosi maisemaa heidän jalkojensa juuressa. Mutta Lilyn mielen, niin rauhalliselta kuin hän ulkonaisesti näyttikin, täytti ajatustulva. Hänessä oli tällä hetkellä kaksi elämää: toinen huokui syvää rauhaa ja iloa, toinen haukkoi ilmaa pelon mustassa vankilassa. Mutta vähitellen vangin läähätys heikkeni, tai tuo toinen puoli kiinnitti siihen vähemmän huomiota: taivaanranta avartui, taivas yleni ja henki valmistautui vapaana lentämään.

Hän ei olisi itse voinut selittää sitä keveyden tunnetta, joka näytti nostavan hänet jalkojensa juuressa olevan auringon valaiseman maailman yläpuolelle. Hän ihmetteli, oliko se rakkautta vai pelkkää onnellisten ajatusten ja tunteiden satunnaista yhtymistä? Miten paljon siitä oli ihanan iltapäivän lumouksen, metsän tuoksun ja tyhjyyden ajatuksesta pakenemisen ansiota? Lilyllä ei ollut mitään määrättyä kokemusta, minkä avulla saada selville tunteidensa laatu. Hän oli useita kertoja ollut rakastunut omaisuuteen tai virkauraan, mutta vain yhden kerran mieheen. Siitä oli jo vuosia, se oli hänen seuraelämään osanottonsa ensimmäisiä aikoja, jolloin eräs nuori aatelismies nimeltä Herbert Melson, sinisilmäinen ja kiehkuratukkainen, sytytti hänet romanttiseen intohimoon. Mutta tämä aikaisempi tunnesisältö ei ollut verrattavissa nykyiseen; ainoa vertailukohta oli helppouden, vapautumisen tunne, jota hän muisteli tunteneensa valssin pyörteessä tai kasvihuoneen yksinäisyydessä tuon lyhyen nuoruudenromaaninsa kestäessä. Hän ei ollut tähän saakka tuntenut uudelleen tuota keveyttä, tuota vapauden hehkua. Mutta nyt se oli jotakin enempää kuin veren sokeaa hapuilemista. Omituista viehätystä hänen tunteelleen Seldeniä kohtaan antoi se, että Lily ymmärsi sen; hän saattoi sormellaan koskettaa sen ketjun jokaista rengasta, joka veti heitä yhteen. Vaikka Seldenin populariteetti oli rauhallista lajia, jota hänen ystävänsä pikemminkin tunsivat kuin toitottivat julki, ei Lily ollut koskaan erehtynyt pitämään hänen vaatimattomuuttaan vähäpätöisyytenä ja lahjattomuutena. Seldenin arvossapidettyä sivistyneisyyttä pidettiin yleensä pienenä haittana kevyelle seurustelulle, mutta Lilyä, joka oli ylpeä laajana pidetystä kirjallisuuden tuntemisestaan ja joka kuljetti matkalaukussaan aina mukanaan Omar Khayamia, tämä miellytti ja hän tunsi, missä arvossa sitä olisi pidetty seuraelämässä, jonka sivistys olisi ollut vanhempi. Yksi Seldenin kykyjä oli sitäpaitsi se, että hän käsitti asemansa. Hänessä oli mielen ylevyyttä, joka kohotti hänet päätä korkeammalle muuta kansaa, noita samaan kaavaan valettuja hämäriä olentoja, ja muodottomien tyyppien maassa hän näytti kuuluvan erikoiseen rotuun ja kantavan keskitetyn menneisyyden leimaa. Rehentelevät henkilöt pitivät häntä hieman kuivana, ja hyvin nuoret tytöt purevan ivallisena. Mutta ystävällisen erillään pysyttelemisen ilme, joka oli mahdollisimman kaukana persoonallisen edun tavoittelusta, herätti eniten Lilyn mielenkiintoa. Kaikki oli Seldenissä sopusoinnussa Lilyn maun herkän aineksen kanssa, yksin se hieno ivakin, jolla hän suhtautui siihenkin, mikä Lilystä näytti pyhimmältä. Lily ihaili häntä eniten ehkä siksi, että hän osoitti yhtä selvää ylemmyyden tunnetta kuin rikkain mies, mitä Lily oli koskaan kohdannut.

Tämän ajatuksen itsetiedotonta jatkamista se oli, joka sai Lilyn sanomaan naurahtaen: "Olen rikkonut tänään teidän takianne kaksi sopimusta. Kuinka monta te olette rikkonut minun takiani?"

"En yhtään", sanoi Selden rauhallisesti. "Ainoan sopimukseni Bellomontissa olen tehnyt teidän kanssanne."

Lily katseli häntä, hieno hymy huulillaan.

"Tulitteko todellakin Bellomontiin katsomaan minua?"

"Tietysti tulin."

Selden näytti vaipuvan mietteisiin. "Miksi?" kuiskasi Lily äänenpainolla, joka oli aivan vapaa keimailusta.

"Koska te olette niin ihmeellinen nähtävä. Minun tekee aina mieleni nähdä, mitä te teette."

"Kuinka te tiedätte, mitä minä tekisin, ellette olisi täällä?"

Selden hymyili. "En minä ole niin itserakas, että kuvittelisin tuloni muuttaneen teidän toimianne hiuskarvaakaan."

"Typeryyttä – enhän minä tietenkään voisi olla kävelyretkellä kanssanne, jos te ette olisi täällä."

"Eipä ei; mutta teidän kävelyretkenne minun kanssani on vain eräs toinen tapa käyttää ainestanne. Te olette taiteilija ja minä satun olemaan väripalanen, jota te käytätte tänään. Teidän taitavuutenne tulee siinäkin näkyviin, että te kykenette saamaan aikaan ennakolta mietittyjä vaikutuksia sattumalta."

Lily hymyili myöskin. Seldenin sanat olivat liian sattuvia ollakseen herättämättä hänen taipumustaan leikinlaskuun. Hän aikoi tosin käyttää Seldenin läsnäoloa hyvin määrätyn vaikutuksen aikaansaamiseksi tai oli se ainakin salainen tekosyy, jonka hän oli keksinyt rikkoakseen lupauksensa lähteä kävelemään Percy Grycen kanssa. Häntä oli joskus syytetty siitä, että hän oli liian innokas – Judy Trenorkin oli kehoittanut häntä kulkemaan hiljaa. No hyvä, hän ei tahtonut olla liian innokas tässä tapauksessa: hän tahtoi antaa kosijalleen pitkän epävarmuuden ja jännityksen esimakua. Missä velvollisuus ja taipumus sattuivat yhteen, siellä ei ollut Lilyn luonteen mukaista pitää niitä erillään. Hän oli selittänyt Percy Grycelle olevansa estetty kävelyretkeltä päänsäryn takia: tuon hirveän päänsäryn, joka oli estänyt hänet aamulla lähtemästä kirkkoon. Hänen aamiaiselle ilmaantumisensa vahvisti tuota selitystä. Hänen katseensa oli laimea ja hänen kasvoissaan oli kärsivää suloa. Hänellä oli hajuvesipullo kädessä. Mr. Gryce oli outo sellaiselle. Hän jokseenkin hermostuneena ihmetteli, oliko Miss Bart terveydeltään heikko, ja hänellä oli kauastähtäävä pelko jälkeläistensä tulevaisuudesta. Mutta myötätunto pääsi voitolle ja hän vakuutti Miss Bartille, ettei tämä panisi terveyttään alttiiksi menemällä ulkoilmaan.

Lily oli vastannut tähän myötätunnon osoitukseen raukealla kiitollisuudella, pyytämällä pyytäen häntä, hänestä itsestään kun ei ollut seuralaiseksi, lähtemään aamiaisen jälkeen toisten kanssa automobiililla Van Osburghien luo Peekskilliin. Mr. Gryce oli liikutettu hänen huolenpidostaan ja paetakseen peloittavaa iltapäivän tyhjyyttä hän seurasi Lilyn neuvoa ja läksi surullisena, varustettuna tomupäähineellä ja suojussilmälaseilla. Kun automobiili jyryytti alas tietä, hymyili Lily hänen hullunkuriselle ulkonäölleen.

Selden oli tarkastanut Lilyn temppuja hilpeällä mielellä. Tämä ei ollut vastannut mitään hänen pyyntöönsä, että he viettäisivät iltapäivän yhdessä, mutta kun Lilyn suunnitelmat tulivat näkyviin, oli Selden jotenkin varma siitä, että hän sisältyi noihin suunnitelmiin. Talo oli tyhjä, kun hän ennen pitkää kuuli Lilyn askelet portaissa ja tuli biljaardisalista yhtyäkseen hänen seuraansa. Lilyllä oli hattu ja kävelypuku, ja koirat seurasivat hänen kintereillään.

"Luulen kuitenkin, että ulkoilma tekisi minulle hyvää", selitti hän.

Ja Selden myönsi, että niin yksinkertaista keinoa ansaitsi koettaa.

Retkeilijät arvelivat viipyvänsä ainakin neljä tuntia. Lilyllä ja Seldenillä oli käytettävänään koko iltapäivä ja vapauden ja varmuuden tunne teki Lilyn mielen kevyeksi. Hän saattoi maistaa henkisen irtolaisuuden harvinaisia iloja voidessaan jutella niin kauan aikaa ilman mitään määrättyä aihetta.

Hän tunsi olevansa niin vapaa taka-aikeista, että Seldenin syytös häntä hieman harmitti.

"En tiedä", sanoi hän, "miksi te aina minua syytätte ennakolta harkitsemisesta."

"Minusta te tunnustitte sen itse; te kerroitte minulle eräänä päivänä, että te seuraatte määrättyä suuntaa – ja jos joku tekee jotakin, niin on se hänen ansiokseen, jos hän tekee sen perinpohjaisesti."

"Jos tarkoitatte, että tyttö, jolla ei ole ketään, joka ajattelisi hänen puolestaan, on pakotettu ajattelemaan itse puolestaan, niin olen aivan valmis ottamaan vastaan tuon syytöksen. Mutta te varmaankin pidätte minua kamalana ihmisenä, jos otaksutte, etten koskaan ole mielijohteiden alainen."

"Mutta sitäpä minä en otaksu: enkö ole teille sanonut, että teidän neronne on siinä, että te muutatte mielijohteet aikomuksiksi?"

"Neroni?" tokaisi Lily äänessä äkillinen kyllääntymisen sävy. "Onko olemassa mitään lopullista neron koetinta paitsi menestys? Eikä minulla totisesti ole ollut menestystä."

Selden työnsi hattunsa syrjään ja loi häneen syrjäsilmäyksen. "Menestys? – mitä on menestys? Olisi mielenkiintoista kuulla, miten te sen määrittelette."

"Menestyksenkö?" Lily epäröi. "Kuinka saada elämästä irti niin paljon kuin mahdollista, otaksun. Se on sittenkin relatiivinen ominaisuus. Eikö se ole teidänkin käsityksenne siitä?"

"Minun käsitykseni siitä? Herra varjelkoon!" Selden nousi äkkiponnistuksella istualleen, nojaten kyynärpäänsä polviinsa ja tuijottaen pehmeään maisemaan. "Minun käsitykseni menestyksestä on persoonallinen vapaus."

"Vapaus? Vapaus vaivoista?"

"Kaikesta – rahasta, köyhyydestä, mukavuudesta ja huolesta, kaikista aineellisista asioista. Jonkinlainen hengen tasavallan pitäminen – sitä minä kutsun menestykseksi."

Lily nojasi eteenpäin. "Ymmärrän – ymmärrän – se on omituista, mutta sitä minäkin olen juuri tuntenut tänään."

Selden kohtasi Lilyn katseen, jossa piili häneen kohdistuvaa suloa.

"Onko tunteminen teille niin harvinaista?" sanoi hän.

Lily hieman punastui hänen katseestaan. "Te pidätte minua hirveän tyhmänä, eikö niin? Mutta ehkä se pikemminkin johtuu siitä, ettei minulla ole koskaan ollut valinnan varaa. Tarkoitan, ettei kukaan ole puhunut minulle hengen tasavallasta."

"Se onkin maa, johon jokaisen on itse löydettävä tie."

"Mutta minä en olisi koskaan löytänyt tietäni sinne, jollette te olisi puhunut minulle siitä."

"Ah, siellä on merkkejä, mutta kukaan ei tiedä, miten niitä on luettava."

"Onpas, minä olen tiennyt, olen tiennyt!" sanoi Lily hehkuvalla innostuksella. "Milloin vain näen teidät, huomaan teidät tavailemassa jotakin merkkiä, kirjainta – ja eilen – eilen illalla päivällisillä – näin äkkiä pienen polun teidän tasavaltaanne."

Selden katseli yhä häntä, mutta toisin silmin. Tähän saakka hän oli tuntenut Lilyn seurassa ja keskustelussa esteettistä mielihyvää, jota miettivä mies mielellään etsii tarkoituksettomasta seurustelusta kauniin naisen kanssa. Hänen suhtautumisensa oli ollut ihailevaa tarkastelua ja hän olisi ollut melkein suruissaan havaitessaan Lilyssä jotakin tunteellista heikkoutta, joka olisi ristiriidassa hänen tarkoitustensa kanssa. Mutta nyt tuon heikkouden vihjaus oli tullut hänen mielenkiintoisimmaksi puolekseen. Selden oli tavannut hänet tuona aamuna epäjärjestyksen hetkenä; hänen kasvonsa olivat olleet kalpeat ja muuttuneet ja hänen kauneutensa vähentyminen oli antanut hänelle erikoista viehätystä. Tuon näköinen hän on ollessaan yksin! oli ollut Seldenin ensimmäinen ajatus; ja toinen oli tarkata, minkä muutoksen hänen tulonsa sai Lilyssä aikaan. Vaarallinen kohta heidän seurustelussaan oli se, ettei hän voinut aavistaa Lilyn mielen välittömyyttä.

"Hyvä", hän sanoi, "eikö se anna teille halua nähdä enempää? Oletteko tulemassa meikäläiseksi?"

Hän oli ottanut esille paperossinsa puhuessaan, ja Lily ojensi kätensä laatikkoon päin.

"Ah, antakaa minullekin – en ole polttanut moneen päivään!"

"Mistä niin luonnoton pidättyväisyys? Kaikkihan Bellemontissa polttavat."

"Niin kyllä – mutta sitä ei pidetä sopivana naimisiin aikovalle tytölle. Ja minähän olen tätä nykyä tuollainen jeune fille à marier."

"Ah, sittenkin minä pelkään, ettemme voi viedä teitä tasavaltaan."

"Miksei? Onko se celibaattinen järjestö?"

"Ei ensinkään, vaikka minun velvollisuuteni on sanoa, ettei siellä ole monta naimisissa olevaa ihmistä. Mutta te otatte hyvin rikkaan miehen, ja rikkaan on hyvin vaikea tulla taivaan valtakuntaan."

"Se on väärin, niin arvelen, koska, mikäli asiaa ymmärrän, kansalaisoikeuden ehtoja on, ettei ajattele liian paljon rahoja, ja ainoa keino olla ajattelematta rahoja, on se, että niitä on runsaasti."

"Te voisitte sanoa yhtä hyvin, että paras keino olla ajattelematta ilmaa on, että sitä on kylliksi hengittää. Se on kylläkin totta eräässä merkityksessä. Mutta keuhkonne ajattelevat ilmaa, jollette te sitä teekään. Samoin on niiden teidän rikkaidenkin laita – he saattavat olla ajattelematta rahaa, mutta he hengittävät sitä koko ajan; pankaa heidät toiseen ainekseen ja katsokaa, miten he kiemurtelevat ja haukkovat ilmaa!"

Lily istui tarkastellen hajamielisesti puhaltamiaan savupyörylöitä.

"Minusta näyttää", sanoi hän lopulta, "että te kulutatte suuren osan aikaanne siinä, mitä te ette hyväksy."

Selden otti vastaan tämän piston levollisena. "Niin kyllä; mutta olen koettanut pysyä kahdenluontoisena: kaikki on hyvin niin kauan kuin keuhkot voivat toimia toisessa ilmassa. Todellinen alkemia on taito muuttaa kulta takaisin joksikin muuksi aineeksi. Ja salaisuus on siinä, että useimmat ystävänne ovat kadottaneet sen."

Lily jäi miettimään. "Ettekö luule", vastasi hän hetken kuluttua, "että ihmiset, jotka miettivät seuraelämää, ovat liian taipuvaisia pitämään sitä päämääränä eikä välikappaleena, aivan kuten ihmiset, jotka halveksivat rahaa, puhuvat ikäänkuin jos sen ainoa käyttö olisi pitää sitä pussissa ja vartioida sitä? Eikö ole rehellisempää pitää niitä kumpaakin mahdollisuuksina, joita voi käyttää joko typerästi tai viisaasti käyttäjän mukaan?"

"Se on varmasti terve näkökanta. Mutta seuraelämän laita on niin kummallisesti, että ne pitävät sitä päämääränä, jotka kuuluvat siihen, eivätkä ulkopuolella olevat arvostelijat. Juuri tuo toinen tie tarjoo enemmän nähtävyyksiä – katsomo saattaa olla harhaluulon vallassa, mutta näyttelijät tietävät, että todellinen elämä on ramppivalon toisella puolen. Ihmiset, jotka pitävät seuraelämää pakopaikkana työstä, arvostelevat sitä oikein. Mutta kun se tulee omaksi päämääräkseen, vääntyvät elämän kaikki suhteet." Selden nousi kyynäspäilleen. "Taivas varjelkoon!" hän jatkoi, "minä en halveksi elämän koristeellista puolta. Minusta näyttää, että loiston tajunta on osoittanut oikeutuksensa sillä, mitä se on tuottanut. Pahinta siinä on, että niin monta ihmisluontoa käytetään tuohon työhön. Jos me kerran olemme maailmankaikkeuden raaka-aine, niin onhan sitä mieluummin tuli, joka karkaisee miekan kuin kala, jota käytetään purppuravaipan värjäämiseen. Ja meidän seuraelämämme kaltainen seuraelämä pilaa hyvän aineen käyttämällä sitä pieneen purppuratilkkuunsa! Katsokaapa Ned Silvertonin tapaista nuorta miestä – hän on todellakin liian hyvä käytettäväksi jonkun seuraelämän kaunistukseksi. Siinä on juuri nuori mies etsimässä maailman salaisuuksia; eikö ole sääli, että hän sen lopulta löytää rouva Fisherin salongista?"

"Ned on herttainen poika, ja minä toivon, että hän säilyttäisi harhaluulonsa kyllin kauan, kirjoittaakseen niistä muutamia sieviä runoja; mutta luuletteko, että hän saattaa ne kadottaa vain seuraelämässä?"

Selden kohautti vastaukseksi olkapäitään. "Miksi me kutsumme kaikkia jaloja aatteitamme harhaluuloiksi ja keskitietä totuuksiksi? Eikö sellaisten sanontatapojen käyttäminen ole seuraelämän riittävää tuomitsemista? Minä omaksuin tuon puhetavan hyvin tarkoin Silvertonin iällä, ja minä tiedän, miten nimitykset voivat muuttaa vakaumusten värit."

Lily ei ollut kuullut hänen koskaan puhuvan niin vakuuttavasti. Hänen tavallinen puheensa oli helposti vaihtuvaa ja vertailevaa; ja Lily oli hämmästynyt saadessaan äkkiä vilahdukselta katsoa laboratorioon, jossa Seldenin vakaumukset muodostuivat.

"Ah, te olette yhtä paha kuin muutkin sen uskokunnan jäsenet", huudahti Lily; "miksi te kutsutte tasavaltaanne tasavallaksi? Se on suljettu seura ja te luotte mielivaltaisia vastaväitteitä pitääksenne ihmisiä ulkopuolella."

"Se ei ole minun tasavaltani; jos se sitä olisi, niin minä tekisin vallankaappauksen ja asettaisin teidät valtioistuimelle."

"Kun te kai todellisuudessa ajattelette, etten koskaan voi jalallanikaan astua kynnyksen yli? Ymmärrän, mitä te tarkoitatte. Te halveksitte minun pyyteitäni – te pidätte niitä minulle arvottomina!"

Selden hymyili, mutt'ei ivallisesti. "No hyvä, eikö se ole suosionosoitusta? Pidän niitä kyllin hyvinä useimmille jotka elävät niissä."

Lily katsoi häneen vakavasti. "Mutta enkö mahdollisesti käyttäisi niitä paremmin, jos minulla olisi näiden ihmisten varat? Raha on kaikkea varten – sen käyttö ei rajoitu automobiileihin ja timantteihin."

"Ei suinkaan: te voitte sovittaa rikkautenne perustamalla sairashuoneen."

"Mutta jos luulette, että minä siitä todella iloitsen niin te varmaankin ajattelette, että minun kunnianhimoiset tavoitteluni ovat kyllin hyviä minulle?"

Selden naurahti tälle vetoamiselle. "Ah, paras neiti Bart, en aio ennustaa sallimusta, taata sitä, että pääsisitte tavoittelujenne perille!"

"Silloin on kai parasta, mitä voitte minulle sanoa, se että koetettuani kaikin voimin tavoitella, minä en luultavasti tule pitämään siitä, mitä olen saavuttanut?" Lily huokaisi syvään. "Miten kurjaa tulevaisuutta te ennustatte minulle!"

"No niin – ettekö ole koskaan ennustanut sitä itse itsellenne?"

Lily punastui vähitellen, ikäänkuin hengen ponnistelu olisi aiheuttanut tuon punastumisen.

"Usein, hyvinkin usein", sanoi hän. "Mutta se näyttää sitäkin synkemmältä, kun te sen osoitatte!"

Selden ei vastannut hänen huudahdukseensa, ja hetken ajan he istuivat hiljaa, ja tuntui kuin jotain olisi sykkinyt heidän välillään ilman avarassa rauhassa. Mutta äkkiä Lily kääntyi kiivaasti Seldeniin päin.

"Miksi teette sen minulle?" huudahti hän. "Miksi saatatte minun vihaamaan sitä, minkä olen valinnut, jollei teillä ole antaa mitään sijaan?"

Nämä sanat herättivät Seldenin mietiskelystä, johon hän oli vaipunut. Hän itse ei tiennyt, miksi hän oli johtanut keskustelun sille alalle; sellaista hän ei suinkaan olisi osannut odottaa itseltään iltapäivän yksinäisyydessä Miss Bartin kanssa. Mutta se oli noita hetkiä, jolloin ei kumpainenkaan näyttänyt puhuvan harkitusti, jolloin sisäinen ääni kumpaisessakin puhui toiselle tunteen äänettömien syvyyksien yli.

"Ei, minulla ei ole antaa teille mitään sijaan", sanoi hän, nousten istualleen ja kääntyen Lilyyn vasten kasvoja. "Jos minulla olisi, niin se olisi teidän tietystikin."

Lily otti vastaan tämän äkillisen selityksen vieläpä oudommalla tavalla kuin millä se oli tehty: hän painoi kasvonsa käteensä ja Selden näki, että hän itki hetkisen.

Kuitenkin vain hetkisen, sillä kun Selden kumartui lähemmäksi ja veti hänen kätensä alas vähemmän intohimoisella kuin vakavalla liikkeellä, käänsi Lily häneen kasvonsa, joiden ilme oli pehmeämpi, mutta ei liikutuksen vääntämä, ja Selden sanoi itsekseen hieman julmasti, että yksin hänen itkunsakin oli taidetta.

Miettiminen teki hänen äänensä vakavaksi, kun hän kysyi puoleksi säälivästi, puoleksi ivallisesti: "Eikö ole luonnollista, että minun on koetettava vähäksyä kaikkea sitä, mitä minä en voi teille tarjota?"

Lilyn kasvot kirkastuivat tämän kuullessaan, mutta hän veti kätensä pois, ei teeskennellen, vaan ikäänkuin luopuen jostakin, johon hänellä ei ollut oikeutta.

"Mutta te vähäksytte minua, eikö niin, ollessanne niin varma siitä, että se on ainoaa, mistä minä välitän?"

Selden tunsi säpsähtävänsä, mutta se olikin hänen itsekkyytensä viimeinen nuoli. Hän vastasi melkein heti aivan koruttomasti: "Mutta välitättehän siitä? Eikä mikään minun toivomukseni voi muuttaa sitä."

Hän oli niin kokonaan lakannut ottamasta huomioon, miten kauas tämä saattoi viedä hänet, että hän tunsi selvästi pettymystä, kun Lilyn kasvoista kuvastui ivaa.

"Ah", huudahti Lily, "kaikista hienoista sanoistanne huolimatta te olette yhtä suuri pelkuri kuin minäkin, sillä te ette olisi lausuneet ainoaakaan niistä, jollette olisi ollut varma minun vastauksestani."

Tämä naseva vastaus kiteytti Seldenin häilyvät aikomukset.

"En ole niinkään varma teidän vastauksestanne", sanoi hän rauhallisesti. "Ja minä teen teille niin paljon oikeutta, että uskon, ettette tekään sitä ole."

Nyt oli Lilyn vuoro katsoa häneen hämmästyneenä; ja hetken perästä hän kysyi: "Aiotteko mennä kanssani naimisiin?"

Selden purskahti nauruun. "En, en aio – mutta ehkä minä, jos te aikoisitte!"

"Sitähän minä teille sanoin – te olette niin varma minusta, että voitte huvitella kokeilla." Lily veti takaisin kätensä, johon Selden oli jälleen tarttunut, ja istui katsoen häneen alakuloisena.

"En minä tee kokeita", vastasi Selden. "Tai jos niitä teenkin, niin en tee niitä teissä, vaan omassa itsessäni. En tiedä, mikä vaikutus niillä tulee olemaan minuun – mutta jos teidän kanssanne naimisiinmeno on yksi niitä, niin aion uskaltaa."

Lily hymyili raukeasti. "Siihen tarvitaankin aivan varmaan suurta rohkeutta – en ole teiltä koskaan salannut kuinka suurta."

"Aha, tepä se olettekin pelkuri!" huudahti Selden.

Lily oli noussut seisaalleen ja Selden seisoi katsoen häneen vasten silmiä. Illan pehmeä hiljaisuus ja yksinäisyys ympäröi heitä: he tunsivat kohoutuneensa ohuempaan ilmaan. Viimeisen tunnin erinomaiset vaikutukset värisivät heidän suonissaan ja ajoivat heitä toinen toiseensa kuten irtautuneet lehdet ajautuvat maahan.

"Te olette pelkuri", toisti Selden, tarttuen hänen käsiinsä.

Lily nojasi häneen hetken ajan ikäänkuin väsyneitä siipiä lepuuttaen. Selden tunsi ikäänkuin Lilyn sydän löisi pikemminkin pitkän lennon jännityksestä kuin uusien etäisyyksien aiheuttamasta odotuksen väristyksestä. Sitten vetäytyen takaisin hieno varoituksen hymy huulillaan Lily selitti: "Tulen varmaankin olemaan kauhean näköinen, kun vaatteeni ovat epäjärjestyksessä; mutta voinhan minä somistaa omat hattuni."

He seisoivat hetken hiljaa tämän jälkeen, hymyillen toisilleen kuin seikkailevat lapset, jotka ovat kiivenneet kiellettyyn korkeuteen, josta he näkevät uuden maailman. Heidän jalkojensa juuressa lepäävä nykyinen maailma oli kietoutunut sumuun ja laakson yli nousi kuu paksun sinen keskeltä.

Äkkiä he kuulivat kaukaista ääntä, ikäänkuin jättiläishyönteisen surinaa, ja seuraten valtatietä, joka kiemurteli tavallista valkoisempana ympäristön hämärässä, eräs musta esine ryntäsi näkyviin.

Lily havahtui hajamielisyydestään. Hänen hymynsä katosi ja hän alkoi liikkua kujannetta kohti.

"Minulla ei ollut aavistustakaan, että oli niin myöhä! Me emme joudu takaisin ennen pimeän tuloa", sanoi hän melkein kärsimättömästi.

Selden katsoi häntä hämmästyneenä: kului hetki ennenkuin hän näki Lilyn entisillä silmillä. Sitten hän sanoi epämääräisen kuivasti: "Se ei ollut meikäläisiä, se meni toista tietä."

"Tiedän, tiedän —" Lily pysähtyi, ja Selden huomasi hänen punastuneen hämärässä. "Mutta minä sanoin heille, etten voinut hyvin – etten menisi ulos. Mennään alas!" kuiskasi hän.

Selden yhä katsoi häneen. Sitten hän otti taskustaan paperossilaatikkonsa ja sytytti hitaasti paperossin. Hänestä näytti välttämättömältä tuona hetkenä ilmaista jollakin tavalla koettavansa pitää kiinni nykyhetkestä. Hänellä oli melkein poikamainen halu antaa seuralaisensa nähdä, että hän oli heidän lentoretkensä jälkeen päässyt jaloilleen.

Lily odotti, kun Selden sytytti paperossinsa kämmenkuopassaan. Sitten Selden tarjosi hänelle paperosseja.

Hän otti yhden epäröiden ja pistäen sen huulilleen hän kumartui eteenpäin ottaakseen Seldenin paperossista tulta. Hämärässä pieni punainen kipinä valaisi hänen kasvojensa alaosan, ja Selden näki hänen suunsa ympärillä hymyn väreitä.

"Olitteko tosissanne?" kysyi Lily äänessä omituista ilon väristystä, jonka hän oli saattanut kiireessä saada jostakin, hänellä olematta aikaa valita oikea sävy.

Selden hallitsi paremmin ääntään. "Miksen?" vastasi hän. "Ymmärrättehän, ettei minun tarvinnut uskaltaa mitään ollakseni tosissani." Ja kun Lily yhä seisoi hänen edessään hieman kalpeana nasevasta vastauksesta, lisäsi Selden nopeasti: "Mennään alas."

VII

Osoitti rouva Trenorin syvää ystävyyttä, että hänen äänensä Miss Bartia nuhdellessaan sai saman persoonallisen epätoivon sävyn kuin jos hän valittaisi jonkin talouden luhistumista.

"Kaikki, mitä minä voin sanoa sinulle, Lily, on se, että minä en saa sinusta selvää!" Hän nojasi taaksepäin huoaten, pitsi- ja musliiniaamupuvussaan ja kääntyen välinpitämättömän näköisenä työpöytäänsä päin, johon oli kasattu kaikenlaista kamaa.

"Jollet olisi edes minulle kertonut, että vakavasti aioit häntä – mutta olen varma, että sinulla oli tuo suunnitelma kyllä alussa! Miksi muuten pyysit minua pitämään itseäsi erilläsi bridgestä ja pitämään hänestä loitolla Carrya, ja Kate Corbya? En luule, että teit sen siksi, että hän huvitti sinua. Ei kukaan meistä kuvittelisi toimittaa sinua hänen seuraansa, jollet aio mennä hänelle. Olen varma siitä, että joku pitää sillä hauskaa! Kaikki he tahtoivat auttaa asiaa eteenpäin. Berthakin pysyi syrjässä – tahdon sanoa sen – kunnes Lawrence tuli ja sinä riistit hänet häneltä. Tämän jälleen hänellä oli oikeus kostaa – miksi herran nimessä asetuit poikkiteloin hänen tielleen? Sinä olet tuntenut Lawrence Seldenin jo vuosia – miksi menettelit, ikäänkuin olisit juuri nähnyt hänet ensi kerran? Jos sinulla on kaunaa Berthaa kohtaan, niin oli sopimaton aika osoittaa sitä nyt – olisithan sen voinut tehdä aivan yhtä hyvin mentyäsi naimisiin! Sanoinhan sinulle, että Bertha on vaarallinen. Hän oli pahalla päällä tänne tullessaan, mutta Lawrencen ilmaantuminen sai hänet hyvälle tuulelle, ja jos olisit antanut hänen olla siinä luulossa, että Lawrence oli tullut hänen tähtensä, niin ei hänen päähänsä olisi koskaan pistänyt tuottaa sinulle tätä harmia. Ah, Lily, sinä et koskaan saa aikaan mitään, jollet ole vakava!"

Miss Bart kuunteli tätä puhetulvaa välinpitämättömän näköisenä. Miksi hän olisi suuttunut? Hänen omantuntonsa äänihän se puhui hänelle rouva Trenorin kautta. Mutta omaa omaatuntoansakin vastaan hänen oli ainakin näön vuoksi puolustauduttava.

"Käytin vain yhden päivän itselleni – luulin hänen viipyvän koko viikon, ja tiesin, että Mr. Selden lähtisi tänä aamuna."

Rouva Trenor torjui tuon väitteen liikkeellä, joka ilmaisi sen onttouden.

"Hän aikoi jäädä – sepä se onkin asiassa pahinta. Nyt saa asia sen näön kuin hän olisi paennut sinua, että Bertha on tehnyt tehtävänsä ja myrkyttänyt hänet perinpohjin."

Lily naurahti hieman. "Oh, joskin hän juoksee tiehensä, niin aion vallata hänet!"

Hänen ystävättärensä teki torjuvan kädenliikkeen. "Mitä teetkin, Lily, älä tee mitään!"

Miss Bart hymyili tuolle varoitukselle. "En aio suorastaan lähteä ensi junalla. Onhan niitä keinoja —" Mutta hän ei ruvennut niitä selittelemään tarkemmin.

Rouva Trenor korjasi terävästi: "Olisihan niitä keinoja – paljonkin! En luullut, että sinun tarvitsi erikoisesti huomauttaa siitä. Mutta älä petä itseäsi – hän on pelästynyt pahanpäiväisesti. Hän juoksi suoraan kotiin äidin luo, ja tämä on suojeleva häntä!"

"Niin, aina kuolemaan asti", myönteli Lily hymyillen tuolle olettamukselle.

"Miten voit nauraa —" torui häntä hänen ystävättärensä ja päästäkseen suoraan asian ytimeen Lily kysyi: "Mitä Bertha oikeastaan kertoi hänelle?"

"Älä kysy minulta – kauheita! Hän näytti kaivaneen esille kaikki tyyni. Tiedät, mitä minä tarkoitan – tietenkään siinä ei ollut mitään totta. Mutta luulen hänen viitanneen ruhtinas Variglianoon – ja Lord Hubertiin – ja siinä oli jokin juttu sinun lainailuistasi vanhalta Ned Van Alstyneltä: oletko sitä koskaan tehnyt?"

"Hän on isäni serkku", huomautti Miss Bart.

"No niin, tietysti hän jätti tämän mainitsematta. Ned näyttää kertoneen Carry Fisherille ja tämä Berthalle, tietystikin. Nehän ovat kaikki samanlaisia, kuten tiedät: he pitävät kielensä alla jonkin asian vuosikausia, ja luulet olevasi turvassa, mutta kun asia vaatii, niin he muistavat kaikki tyyni."

Lily oli kalvennut: hänen äänessään oli terävä sointu, kun hän lausui: "Kysymys on summasta, jonka menetin bridge-pelissä Van Osburgheilla. Tietysti minä sen maksoin."

"Niin kyllä, mutta sitä he eivät tahtoneet muistaa. Sitäpaitsi tuo ajatus, että se oli pelivelkaa, pelästytti Percyä. Bertha kyllä tiesi, kenelle hän puhui – ja mitä hän puhui!"

Samaa kyytiä toruili ja neuvoskeli rouva Trenor melkein tunnin ajan ystävätärtään. Miss Bart kuunteli ihailtavan rauhallisena. Hänen luonnostaan hyvän luonnonlaatunsa oli vielä taltuttanut useiden vuosien aikana hänelle välttämätön myöntyväisyys, hän kun saattoi melkein aina saavuttaa päämääränsä vain toisten kiertoteillä, ja ollen taipuvainen uhmailemaan epämieluisia tapahtumia, heti kun ne ilmaantuivat, hän ei pannut pahakseen kuulla muidenkin toteavan sitä, mitä hänen hulluutensa saisi todennäköisesti aikaan, vaikka hänen omat ajatuksensa liikkuivat vielä enimmäkseen toisilla teillä. Esiintyen rouva Trenorin valtavassa sanatulvassa tuo tilitys oli todellakin hirveä, ja Lily huomasi sitä kuunnellessaan vähitellen joutuneensa katsomaan asiaa samalta kannalta kuin rouva Trenor. Tämä tiesi, että Lily-parasta täytyi todellakin olla hirveää, kun täytyi lakata toivomasta oikeita pitsejä alushameisiinsa ja automobiilia ja höyryalusta käytettäväkseen. Mutta jokapäiväinen harmi maksamattomista laskuista ja jokapäiväinen taistelu tuhlauksen pieniä houkutuksia vastaan olivat hänen kokemukselleen yhtä etäisiä kuin päivätyöläisnaisen talouskysymykset. Rouva Trenorin tietämättömyys tilanteen todellisesta jännityksestä teki sen Lilylle sitäkin kiusallisemmaksi. Mikä hulluuden puuska oli hänet ajanut jälleen noille pimeille vesille?

Jos vielä tarvittiin jotakin hänen nöyrtymiseensä, niin se oli tietoisuus siitä tiestä, jonka hänen vanha elämänsä avasi hänelle saadakseen hänet jälleen takaisin. Eilen hänen mielikuvituksensa oli liidellyt vapaasti toimiensa valikoimista ajatellessaan, nyt hänen oli pysyttävä tutun elämänuran tasapinnalla; hetken loiston ja vapauden harhakuva muuttui alistuvaisuuden pitkiksi tunneiksi.

Hän laski apua rukoillen kätensä ystävättärensä käteen. "Judy rakas! Minua surettaa, että olen tuottanut sinulle niin paljon ikävyyttä. Sinä olet kovin hyvä minulle. Mutta sinun täytyy antaa minulle muutamia kirjeitä vastattaviksi – anna minun olla edes hyödyksi."

Hän asettui kirjoituspöydän ääreen, ja rouva Trenor myöntyi hänen esitykseensä huoaten, mikä merkitsi, että Miss Bart oli loppujen lopuksi osoittanut olevansa kelpaamaton korkeampiin tehtäviin.

Aamiaispöydässä oli vähemmän väkeä. Kaikki miehet, paitsi Jack Stepney ja Dorset, olivat palanneet kaupunkiin (Lilystä näytti viimeiseltä kohtalon ivalta, että Selden ja Percy Gryce olivat matkustaneet samassa junassa), ja Lady Cressida ja läsnäolevat Wetherallit olivat ajaneet automobiililla erääseen etäiseen maakartanoon aamiaiselle. Sellaisina hetkinä, jotka tarjosivat vähemmän mielenkiintoa, rouva Dorset pysyi huoneessaan iltapäivään asti, mutta tässä tilaisuudessa hän ilmaantui pöytään, kun ateria oli puolitiessä, silmät syvällä päässä ja asento velttona, mutta ilkeyden välähdys välinpitämättömyytensä pohjalla.

Hän kohotti kulmakarvojaan katsoessaan pöydän yli. "Miten vähän meitä on jäänyt. Minä niin nautin levosta – etkö sinä myöskin, Lily? Toivon, että miehet pysyisivät poissa – on todellakin paljon parempi ilman heitä. No sinua ei tietysti oteta lukuun, George: eihän kukaan puhu miehestään. Mutta luulin Mr. Grycen viipyvän koko viikon", lisäsi hän udellen. "Eikö se ollut hänen aikomuksensa, Judy? Hän on niin kiltti poika – minua ihmetyttää, mikä hänet karkoitti pois. Hän on jokseenkin ujo, ja pelkään, että me olemme loukanneet häntä: hänet on kasvatettu niin vanhanaikaiseen tapaan. Tiedätkö, Lily, hän kertoi minulle, ettei hän ollut koskaan nähnyt kenenkään tytön pelaavan korttia ennenkuin sinun toissa iltana? Ja hän elää tulojensa koroilla ja häneltä jää aina jokin summa pantavaksi säästöön!"

Rouva Fisher kumartui eteenpäin kiivaasti. "En usko, että on kenenkään velvollisuus kasvattaa sellaista nuorta miestä. On kiusoittavaa, ettei häntä ole koskaan saatu täyttämään velvollisuuksiaan kansalaisena. Jokainen maailmanmies pitäisi pakottaa tutkimaan maansa lakeja."

Rouva Dorset katsoi häneen rauhallisesti: "Luulen hänen tutkineen avioerolakeja. Hän kertoi minulle luvanneensa piispalle tehdä jonkinlaisen anomuksen avioeroa vastaan."

Rouva Fisher punastui ja Stepney sanoi katsahtaen nauraen Miss Bartiin: "Luulen, että hän aikoo naimisiin ja haluaa paikata vanhan laivan ennenkuin hän astuu siihen."

Hänen morsiantaan näytti tuo sutkaus loukkaavan ja George Dorset huudahti ivallisesti: "Mies raukka! Ei laiva sitä tarvitse, vaan laivaväki."

"Tai pelastusvyöt", sanoi Miss Corby hilpeästi. "Jos aikoisin hänen kanssaan matkalle, niin koettaisin hankkia jonkin ystävän laivaruumaan."

Miss Van Osburgh koetti löytää sopivaa ilmaisumuotoa harmintunteelleen. "Minä en totta tosiaankaan ymmärrä, miksi te nauratte hänellä; minusta hän on hyvin kiltti", huudahti hän; "ja hänelle menevällä tytöllä tulisi joka tapauksessa olemaan mukavat olot."

Hän joutui ymmälle siitä kauheasta naurusta, joka seurasi hänen sanojaan, mutta häntä lohdutti varmaankin tieto siitä, miten syvälle hänen sanansa olivat painuneet erään hänen kuulijansa mieleen.

Mukavat olot! Tällä hetkellä oli sana "mukava" Lily Bartista kielen hienoin sana. Rouva Dorsetin pistelyt eivät tehneet niinkään kipeää, sillä hänen oma ivansa viilsi syvemmältä: ei kukaan saattanut kohlia häntä niin pahoin kuin hän oli kohlinut itseään, sillä ei kukaan muu – ei edes Judy Trenor – tiennyt hänen hulluutensa pohjattomuutta.

Näistä hyödyttömistä mietiskelyistä hänet herätti rouva Trenor, joka veti hänet syrjään heidän noustuaan pöydästä.

"Lily rakas, jollei sinulla ole mitään erikoista tehtävää, niin saanko kertoa Carry Fisherille, että aiot ajaa asemalle noutamaan Gusia? Gus palaa kello 4, ja tiedän Carryn aikovan mennä häntä vastaan. Minä tietenkin olen hyvin iloinen, jos olen tuottanut Gusille hauskuutta, mutta minä satun tietämään, että Carry on täällä olonsa aikana ollut hänelle suurena kiusana, ja Carrylla on sellainen tuska päästä häntä hakemaan, että hän on varmaankin saanut koko joukon laskuja tänä aamuna. Minusta näyttää", päätti rouva Trenor, "että hän maksattaa suurimman osan laskuistaan toisten naisten aviomiehillä!"

Miss Bartilla oli matkalla asemalle tilaisuus miettiä ystävättärensä sanoja ja niiden omituista soveltumista häneen. Miksi hänen piti kärsiä siitä, että oli kerran muutamiksi tunneiksi lainannut rahaa vanhemmalta sukulaiseltaan, kun kerran Carry Fisherin tapainen nainen vietti moitteetonta elämää miehisten ystäviensä hyväsydämisyydellä ja heidän vaimojensa suvaitsevaisuudella? Kaikki tämä johtui kiusallisesta erotuksesta naineen ja naimattoman naisen oikeuksien välillä. Tietenkin naimisissa olevan naisen oli sopimatonta lainata rahaa – ja Lily tiesi kokemuksesta, mihin hankaluuksiin se johti – mutta kuitenkin se oli pelkkä malum prohibitum – paha, jota koetetaan karttaa ja jota maailma moittii, mutta antaa anteeksi ja joka ei herätä seuraelämän yleistä paheksumista, vaikkakin sitä saattaa käyttää yksityisen koston aseena. Miss Bartille eivät sellaiset edut kerta kaikkiaan olleet mahdollisia. Hän saattoi tietenkin lainata naisystäviltään – satasen silloin tällöin korkeintaan – mutta he antoivat mieluummin puvun tai jonkin koristeen ja katsoivat vähän kysyvästi, kun hän antoi ymmärtää haluavansa lainan mieluummin rahana. Naiset eivät ole anteliaita lainaajia, ja ne, joiden puoleen hän kääntyi, olivat joko samassa asemassa tai liian kaukana siitä ymmärtääkseen sitä. Hänen mietiskelynsä tuloksena oli se, että hän päätti matkustaa tätinsä luo Richfieldiin. Hän ei voinut jäädä Bellomontiin pelaamatta bridgeä ja kietoutumatta muihin menoihin; ja hänen tavallinen syksyinen vierailukierroksensa vain pidentäisi samoja vaikeuksia. Hän oli päässyt siihen kohtaan, missä nopea ratkaisu oli välttämätön, ja ainoa arvoton elämä oli puutteellinen elämä. Hän tahtoi huomenaamuna matkustaa Richfieldiin.

Asemalla hän oli huomaavinaan, että Gus Trenor oli hieman ällistyneen näköinen, nähdessään hänet. Lily heitti käsistään ohjakset ja Gus Trenor kiipesi työläästi hänen rinnalleen ja anastaen runsaasti kaksi kolmannesta istuimesta hän sanoi: "Kappas sitä! Te ette usein tee minulle tällaista kunniaa. Teillä on ollut varmaankin tavattoman vaikeaa keksiä ajan kuluketta."

Iltapäivä oli lämmin, ja Gus Trenorin läheisyys sai Lilyn huomaamaan, että Trenor oli punainen ja lihava, ja että hikipisaroiden ja junan pölyn vaikutus oli epämiellyttävä hänen leveillä poskillaan ja kaulallaan, jonka hän käänsi Lilyyn päin. Mutta Lily tiesi myöskin, että hänen tuoreutensa ja solakkuutensa kosketus oli Gus Trenorille yhtä mieluista kuin vilpas juoma.

Tämän seikan toteaminen auttoi häntä vastaamaan iloisesti: "Minulla ei ole usein sitä onnea. Liian monta naista kiistelee etuoikeudesta minun kanssani."

"Etuoikeudesta noutaa minut kotiin? No hyvä, olen iloinen, että jotenkuten pääsitte voitolle. Mutta tiedän, miten se todellisuudessa tapahtui – vaimoni lähetti teidät. Eikö niin?"

Kuten usein hidasjärkisillä, oli hänelläkin odottamattomia oveluuden puuskia, ja Lily ei voinut olla yhtymättä nauruun, jolla Gus Trenor oli lausunut tuon totuuden.

"Nähkääs, Judyn mielestä minä olen varmin henkilö olemaan teidän seurassanne, ja hän on aivan oikeassa", lisäsi hän.

"Mahtaako olla? Jos niin on, niin se on siksi, ettette te tahdo hukata aikaanne tällaisen vanhan rähjän kanssa. Meidän naineiden miesten on tyydyttävä siihen, mitä saamme: kaikki voitot ovat niitä viisaita vekkuleja varten, jotka ovat pysyneet vapaalla jalalla. Sallikaa minun sytyttää sikari, tahdotteko? Minulla on ollut kova päivä."

Hän pysähtyi kylätien varjossa ja antoi ohjakset Lilylle siksi aikaa kuin hän sytytti sikarin. Pieni liekki hänen kätensä alla teki hänen hohtavat kasvonsa vieläkin punaisemmiksi ja Lily käänsi pois katseensa tuntien hetkellistä vastenmielisyyttä. Ja kuitenkin jotkut naiset pitivät häntä sievänä!

Ojentaessaan ohjakset takaisin sanoi Lily myötätuntoisesti: "Onko teillä ollut niin paljon ikäviä asioita suoritettavana?"

"Onpa jotenkin!" Trenor, joka sai harvoin kenenkään itseään kuuntelemaan – vaimonsa yhtä vähän kuin tämän ystävätkään – antautui tuttavallisen juttelun harvinaiseen huviin. "Te ette tiedä, miten miesparan on puskettava eteenpäin pitääkseen tällaiset asiat käynnissä." Hän huiskautti piiskaansa Bellomontin peltoihin päin, jotka levisivät siinä heidän edessään uhkuvina. "Judylla ei ole käsitystäkään siitä, mitä hän kuluttaa – ei siitäkään, ettei asioita niin vaan pidetä käynnissä", keskeytti hän itsensä, "mutta mies on saanut pitää silmänsä auki ja käyttää kaikkia keinoja. Vanhempani elivät tavallisesti kuin tappelevat kukot tuloillaan ja säästivät niistä – onneksi minulle – myöskin huomattavan osan. Kaikki naiset luulevat – tarkoitan: Judy luulee —, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin mennä kerran kuussa kaupunkiin leikkaamaan irti osakekuponkeja, mutta tosiasia on se, että koneiston käynnissäpito kysyy kovaa työtä. Eipä sillä, että minulla olisi tänään valittamista", jatkoi hän hetken kuluttua, "sillä minä tein oikein hyvät affäärit, kiitos siitä Stepneyn ystävän Rosedalen: sivumennen sanoen, Miss Lily, toivon, että koettaisitte vakuuttaa Judylle, että hän kohtelisi ihmisiksi tuota vekkulia. Hän on tulemassa kyllin rikkaaksi lyödäkseen meidät kaikki laudalta jonakin lähipäivänä, ja jos Judy kutsuisi hänet vain päivällisille silloin tällöin, niin saattaisin ehkä saada hänestä irti jotakin. Se mies on kärkäs tuntemaan henkilöt, jotka eivät tahdo tietää hänestä, ja sellainen mies tahtoo tehdä kaikkensa ensimmäiselle naiselle, joka osoittaa hänelle huomiota."

Lily epäröi hetkisen. Alkuosa hänen seuralaisensa puhelusta oli saanut liikkeelle mielenkiintoisen ajatussarjan, mutta Mr. Rosedalen nimen mainitseminen keskeytti sen jyrkästi. Hän teki heikon vastaväitteen.

"Mutta tiedättehän, että Jack koetti ottaa hänet mukaan, mutta hän oli mahdoton."

"Oh, hitto vie – koska hän on lihava ja kiiltävä ja hänellä on kauppiaan eleet! No hyvä, minä en voi sanoa muuta kuin että ne, jotka ovat kyllin viisaita kohtelemaan häntä ihmisiksi, tulevat nyt siitä hyötymään suunnattomasti. Muutaman vuoden kuluttua hän on oleva mukana seuraelämässä, tahdoimmepa tai emme, ja silloin hän ei halua antaa pois puolta miljoonaa juomarahoja päivällisistä."

Lilyn ajatukset alkoivat jälleen suuntautua Mr. Rosedalen tungettelevasta olennosta Trenorin ensimmäisiin sanoihin. Eikö hän saattanut tästä autiosta, salaperäisestä Wall Streetin maailmasta löytää keinoja päästä pois ikävästä ja tukalasta tilastaan? Hän oli usein kuullut naisten keinottelevan rahaa tällä tavalla ystäviensä kautta. Hänellä ei ollut sen parempaa käsitystä toiminnan laadusta kuin useimmilla hänen sukupuolestaan ja tuon toiminnan epämääräisyys näytti vähentävän sen epämieluisuutta. Hän ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut kuvitella nöyrtyvänsä keinottelemaan "irti" rahoja Mr. Rosedalelta; mutta olihan tässä hänen rinnallaan mies, jolla oli varoja yllin kyllin ja joka hänen läheisimmän ystävättärensä miehenä oli häneen melkein veljellisen läheisissä suhteissa.

Sisimmässään Lily tiesi, ettei tuolla veljelliseen vaistoon vetoamisella Gus Trenor ollut taivutettavissa. Mutta tämä tilanteen selitystapa auttoi tekemään sen vähemmän räikeäksi, ja Lily oli aina arka arvostaan omissa silmissään. Hän oli moraalisesti yhtä herkän tarkka kuin ruumiillisestikin, ja kun hän tarkasteli omaa sisäistä elämäänsä, oli siellä muutamia lukittuja ovia, joita hän ei avannut.

Kun he saapuivat Bellomontin portille, kääntyi hän hymyillen Trenoriin päin.

"On niin ihana iltapäivä – ettekö halua ajeluttaa minua vielä hieman? Olen ollut jokseenkin tympeällä päällä koko päivän, ja on niin rauhallista saada olla erillään ihmisistä, jonkun kanssa, joka ei tahdo muistella, jos olen hieman ikävä."

Hän katsoi niin valittavan suloisesti ikäänkuin esittäisi anomuksen, niin lohdullisen varmana Trenorin myötätunnosta ja ymmärtämyksestä, että Trenor tunsi toivovansa, että hänen vaimonsa olisi näkemässä, miten toiset naiset kohtelivat häntä – ei rouva Fisherin kaltaiset, vaan sellainen tyttö, että useimmat miehet olisivat antaneet saappaansakin saadakseen sellaisen katseen joltakin.

"Tympeällä päällä? Miten te koskaan maailmassa saatatte olla tympeällä päällä? Eikö teidän viimeinen Doucet-leninkinne ole onnistunut, vai puijasiko Judy teidät puille paljaille eilisiltaisessa bridgessä?"

Lily pudisti päätään huoaten. "Minun on ollut luovuttava Doucetista, ja bridgestä myöskin – minun ei kannata pelata sitä. Itse asiassa minun ei kannata tehdä mitään, mitä minun ystäväni tekevät, ja pelkään, että Judy pitää minua ikävänä, kun minä en enää pelaa korttia ja kun en ole yhtä hienosti puettu kuin toiset naiset. Mutta te pidätte minua myöskin ikävänä, jos puhun teille huolistani, ja mainitsin vain niistä, koska toivon, että tekisitte minulle palveluksen – oikein suuren palveluksen."

Hänen katseensa etsi Trenorin katsetta, ja hän hymyili itsekseen lukiessaan siitä pelon vivahduksen.

"Miten, tietysti – jos se on jotakin, jota voin auttaa —" Trenor pysähtyi kesken sanojaan, ja Lily aavisti, että hänen iloaan häiritsi rouva Fisherin menettelytapojen muisteleminen.

"Oikein suuren palveluksen", jatkoi Lily hiljaa. "Seikka on se, että Judy on vihainen minulle, ja toivon, että te sovitatte meidät."

"Vihainen teille? No mitä joutavia —" Trenor naurahti helpotuksesta.

"Tiedättehän, että hän on kovasti kiintynyt teihin."

"Hän on paras ystäväni, ja siksipä pelkäänkin tuottavani hänelle ikävyyksiä. Mutta luulen teidän tietävän, mitä hän tahtoo minun tekevän. Se poloinen on tehnyt sydämenasiakseen naittaa minut – toimittaa minut hyvin rikkaisiin naimisiin."

Hän pysähtyi hieman hämillään ja Trenor äkkiä kääntyen alkoi katsella häntä yhä kasvavalla ymmärtämyksellä.

"Rikkaisiin naimisiin? No, helkkarissa – ettehän tarkoita vain Gryceä? Mitä – niinkö? No ei, tietenkään minä en halua mainita sitä – saatte luottaa siihen, että pidän suuni kiinni – mutta Gryce – hyvä Jumala, Gryce! Onko Judy todellakin ajatellut, että te voisitte mennä naimisiin tuon pikku aasin kanssa. Ettehän toki voi sitä tehdä? Ja niinkuin te annoitte hänelle lähtöpassin – siitä syystähän hän kai häipyi tänä aamuna ensimmäisellä junalla?" Hän asettui selkäkenoon levittäen itseään vielä suuremmalle alalle ikäänkuin iloiten omasta arvostelukyvystään. "Miten Herran nimessä Judy saattoi ajatella, että te tekisitte sellaista? Minun olisi pitänyt puhua hänelle, ettette te koskaan huolisi sellaista maitovarsaa!"

Lily huokaisi yhä syvemmin. "Joskus", mutisi hän, "minusta miehet ymmärtävät naisen vaikuttimia paremmin kuin toiset naiset."

"Jotkut miehet – aivan varmasti! Minun olisi pitänyt puhua Judylle", toisti hän riemuissaan siitä, että oli vihjattu hänen ylemmyyteensä vaimoonsa verraten.

"Arvelin teidän ymmärtävän, siksi halusin puhua kanssanne", jatkoi Miss Bart. "Minä en voi mennä sellaisiin naimisiin; se on mahdotonta. Mutta en voi myöskään jatkaa sellaista elämää, jota minun säätyiseni viettävät. Olen ehkä kokonaan riippuvainen tädistäni, ja vaikka hän onkin minulle hyvin hyvä, ovat hänen avustuksensa minulle hyvin epäsäännöllisiä. Äskettäin menetin rahaa korttipelissä enkä uskalla sanoa sitä hänelle. Olen tietenkin maksanut pelivelkani, mutta muihin menoihini on tuskin jäänyt mitään, ja jos jatkan nykyistä elämääni, niin saattaa se minut hyvin vaikeaan asemaan. Minulla on hieman omiakin tuloja, mutta pelkään, että raha-asioitani hoidetaan huonosti, sillä tuloni näyttävät vähenevän vuosi vuodelta. Minä olen niin vähän perillä raha-asioista, etten tiedä, onko tätini asiamies, joka hoitaa omaisuuttani, mies paikallaan." Hän pysähtyi hetkiseksi ja lisäsi kevyemmästi: "Tarkoitukseni ei ollut ikävystyttää teitä kaikella tällä, mutta toivon, että tekin koetatte saada Judyn ymmärtämään, etten nykyään voi jatkaa sellaista elämää kuin teillä täytyy viettää. Aion huomenna tätini luo Richfieldiin, jossa viivyn koko loppusyksyn, ja sanon irti palvelustyttöni ja opettelen korjaamaan itse vaatteeni."

Trenor ei voinut vastustaa tätä rakastettavan naisen ahdinkotilan kuvausta, jonka tehokkuutta vielä lisäsi kepeä esitystapa; hänen huuliltaan kuului harmistuneen myötätunnon aiheuttamaa mutinaa. Päivää aikaisemmin hän olisi sanonut, jos hänen vaimonsa olisi neuvotellut hänen kanssaan Miss Bartin tulevaisuudesta, että Miss Bartin elämäntapoihin tottunut ja rahaton tyttö tekee paraiten mennessään ensimmäiselle rikkaalle miehelle, jonka voi saada. Mutta kun nyt toinen oli kääntynyt luottamuksellisesti hänen puoleensa, antanut hänen tuntea, että hän ymmärsi hänet paremmin kuin läheisimmät ystävät ja kun tätä vielä vahvisti puhuttelijan läheisyys hänen rinnallaan, niin hän oli valmis vannomaan, että sellainen avioliitto olisi sopimaton ja että hänen velvollisuutensa kunnian miehenä oli tehdä voitavansa suojellakseen tyttöä sellaisesta. Jos hän saattoi löytää keinoja, miten auttaa sellaisista vaikeuksista Carry Fischerin tapaisen naisen, joka piti ammattinaan toisten kukkarolla elämistä, niin hän, totta vie, saattoi tehdä yhtä paljon sellaisen naisen hyväksi, joka herätti hänen syvintä myötätuntoaan ja uskoi hänelle huolensa lapsen luottamuksella.

He jatkoivat ajeluaan pitkälle auringonlaskun jälkeen; ja ennen kotiintuloa Trenor oli koettanut nähtävästi jonkinlaisella menestyksellä todistaa Miss Bartille, että jos tämä vain luottaisi häneen, niin hän hankkisi hänelle sievän summan rahaa saattamatta mitenkään vaaranalaiseksi hänen omaisuuttaan. Lily oli todellakin liian tietämätön pörssikeinottelusta ymmärtääkseen sen tekniikan selityksiä tai ehkä edes käsittääkseen, että jotkut kohdat olivat epäselviä. Tuota toimintaa verhoava hämäryys auttoi peittämään hänen hämmennystään ja epämääräisen häpeän läpi hänen toiveensa laajenivat ikäänkuin lanpunvalot sumussa. Hän vain ymmärsi, että hänen vaatimattomat korkotulonsa lisääntyisivät ihmeellisellä tavalla ilman mitään vaaraa hänelle, ja vakuutus siitä, että tämä ihme tapahtuisi lyhyessä ajassa, vapautti hänet epäröinnistä.

Hän tunsi jälleen taakkansa keventyvän ja tukahdetun toimintahalunsa heräävän. Karkoitettuaan välittömät hankaluutensa hänen oli helppo päättää, ettei hän koskaan enää saattaisi itseään sellaisiin ahdinkoihin ja kun säästäväisyyden ja itsekieltäymyksen tarve väistyi etualalta, niin hän tunsi olevansa valmis täyttämään jonkun muun elämän hänelle ehkä esittämän vaatimuksen, niin että sekin seikka, että hän antoi Trenorin paluumatkalla kumartua hieman lähemmäksi ja pitää kätensä vakuuttavasti hänen kädessään, maksoi hänelle vain hetkellisen vastenmielisyyden puuskan. Asiaan kuului saada Trenor luulemaan, että Lilyn vetoomus häneen oli harkitsematon mielijohde, jonka oli synnyttänyt hänen myötätuntonsa Trenoria kohtaan. Ja tuntien saavuttaneensa jälleen miesten hallitsemiskykynsä, mikä lohdutti hänen loukattua turhamaisuuttaan, hän saattoi myöskin paremmin hälventää tuota vaatimusajatusta, johon Trenorin käytöstapa vihjaisi. Trenor oli raaka, hidasjärkinen mies, joka huolimatta kaikesta näennäisestä arvovallastaan oli pelkkä avustaja siinä varoja kysyvässä näytelmässä, joka maksettiin hänen kukkarostaan; viisaan naisen oli oleva helppoa pitää häntä harhaluulossaan ja siten velvoittaa häntä.

VIII

Ensimmäinen tuhannen dollarin shekki, jonka Lily sai varustettuna Gus Trenorin huolimattomalla nimikirjoituksella, nosti hänen itseluottamustaan siihen määrin kuin se vähensi hänen velkojaan.

Tuon teon tekivät oikeutetuksi sen tulokset: Lily näki nyt, kuinka tyhmä hän olisi ollut, jos olisi lapsellisen epäröimisen antanut estää itsensä käyttämästä tätä helppoa velkojainsa hyvittämiskeinoa. Lily tunsi menettelevänsä todella hyveellisesti kuluttaessaan tuon summan käyttämiensä liikkeiden makupaloiksi, ja se seikka, että uusi tilaus seurasi jokaista maksua, ei suinkaan vähentänyt hänen epäitsekkyyden tunnettaan. Kuinka moni nainen olisi hänen asemassaan tehnyt tilauksia maksamatta!

Hän oli huomannut Trenorin hyvällä tuulella pitämisen lohdullisen helpoksi. Hänen juttujensa ja salaisuuksiensa kuunteleminen, hänen pilapuheilleen nauraminen näytti tällä hetkellä olevan kaikki, mitä Lilyltä vaadittiin, ja se hyvänsuopaisuus, millä rouva Trenor katseli näitä eleitä, vapautti ne kokonaan siitä, mikä vähänkin vivahti väärinkäsitykseen. Rouva Trenor ilmeisesti oletti, että Lilyn lisääntyvä tuttavallisuus hänen miehensä kanssa oli yksinkertaisesti jonkinlainen epäsuora tulos hänen omasta hyväntahtoisuudestaan.

"Olen niin iloinen, että sinä ja Gus olette tulleet niin hyviksi ystäviksi", sanoi hän hyvillään. "On liian kiltisti tehty sinulta, että olet niin hyvä hänelle ja jaksat kuunnella kaikkia hänen ikäviä juttujaan. Tiedän, mitä ne ovat, koska minun täytyi kuunnella niitä, kun olimme kihloissa – olen varma siitä, että hän kertoo yhä vielä niitä samoja. Ja nyt minun ei aina tarvitse kutsua Carry Fisheriä pitämään häntä hyvällä tuulella. Carry on oikea korppikotka, kuten tiedät; ja hänellä ei ole hituistakaan moraalia. Hän saa aina Gusin keinottelemaan hyväkseen, ja olen varma siitä, ettei hän maksa koskaan, kun häviää."

Miss Bartin ei tarvinnut sovelluttaa tätä asiantilaa itseensä. Hänen oma asemansahan oli aivan erilainen. Eihän saattanut olla kysymys hänen maksamattajättämisestään, kun hän menetti, kun kerran Trenor oli vakuuttanut hänelle, että hän saattoi olla varma siitä, ettei hän menettäisi. Lähettäessään hänelle shekin Trenor oli selittänyt voittaneensa hänelle viisituhatta Rosedalen yrityksissä ja panneensa takaisin neljätuhatta samaan yritykseen, koska toinen "hyvä apaja" näytti olevan luvassa. Lily ymmärsi, että Trenor keinotteli nyt hänen omilla rahoillaan ja ettei hän siis ollut Trenorille muuta velkaa kuin sen kiitollisuuden, mitä tuollainen palvelus vaati. Lily aavisti hämärästi, että nostaessaan ensimmäisen summan Trenor oli lainannut hänen arvopapereitaan vastaan, mutta tämä oli seikka, joka ei kiinnittänyt hänen uteliaisuuttaan. Se oli tällä hetkellä keskittynyt seuraavaan mahdolliseen "hyvään apajaan".

Tästä hän sai tiedon muutamia viikkoja myöhemmin Jack Stepneyn ja Miss Van Osburghin häissä. Sulhasen sukulaisena häntä oli pyydetty morsiustytöksi, mutta hän oli kieltäytynyt sillä tekosyyllä, että koska hän oli paljon pitempi kuin muut morsiusneidot, niin hänen läsnäolonsa saattaisi häiritä ryhmän sopusuhtaa. Todellinen syy oli se, että hän oli ollut saattamassa liian monta morsianta alttarille. Hän tiesi, miten lasketaan leikkiä naimattomista tytöistä, jotka ovat liian kauan yleisön nähtävänä, ja hän päätti karttaa tilaisuuksia, jotka saattoivat ihmiset luulemaan häntä vanhemmaksi kuin mitä hän todella oli.

Van Osburghin häät vietettiin kyläkirkossa, joka oli lähellä Hudsonlahden rannalla sijaitsevaa sukutilaa. Ne olivat "yksinkertaiset maalaishäät", johon kutsutut saatettiin erikoisjunilla ja josta poliisin väliintulo piti loitolla kuokkavieraiden lauman. Sillä aikaa kuin juhlamenoja suoritettiin hienosti koristetussa kirkossa, kuljeskelivat sanomalehtien edustajat muistiinpanovihko kädessä häälahjojen labyrintin läpi ja biograafiyhdistyksen asiamies asetti kompeensa kirkon ovelle. Tuo oli näytelmä, jossa Lily oli usein kuvitellut suorittavansa pääosaa, ja se seikka, että hän vielä tässäkin tilaisuudessa oli pelkkä satunnainen katselija eikä tuo salaperäisesti verhottu henkilö, joka on huomion keskipisteenä, vahvisti hänen päätöstään päästä naimisiin ennenkuin vuosi oli kulunut umpeen. Joskin hän oli päässyt välittömästä ahdinkotilastaan, niin hän oli kyllin selvänäköinen huomatakseen, että se saattoi uudistua. Se seikka antoi hänelle vain voimaa vapautua vielä kerran epäilyksistään ja luottaa jälleen kauneuteensa, voimaansa ja kykyynsä loihtia itselleen loistava elämänura. Eihän ollut mahdollista, että henkilö, joka tunsi itsessään sellaisia kykyjä, oli tuomittu iät päivät epäonnistumaan; ja hänen erehdyksensä näyttivät helposti korjattavilta hänen takaisinsaamansa itseluottamuksen valossa.

Näihin mietteisiin sopi erikoisesti, kun hän huomasi naapuripenkissä istuvan Mr. Percy Grycen vakavan profiilin ja huolellisesti suitun parran. Itse tämän näkemisessä oli jo jotakin häitä muistuttavaa: hänen suuri valkoinen kukkansa näytti Lilystä olevan hyvän enteen vertauskuva. Loppujen lopuksi hän ei siinä samankaltaisten ihmisten joukossa ollut naurettavan näköinen. Lily kuvitteli, että Percy oli senlaatuinen mies, jonka tunne-elämän sovinnaiset häämenot saattoivat liikkeeseen, ja hän kuvitteli Van Osburghin kasvihuoneiden kätköissä taitavasti käyttävänsä hyväkseen hänen täten herkistynyttä mielentilaansa. Itse asiassa, kun hän katseli toisia naisia ympärillään ja muisteli omaa kuvaansa peilistä, niin ei näyttänyt tarvittavan erikoista taitoa hänen erehdyksensä korjaamiseen ja Percy Grycen saattamiseen jälleen hänen jalkoihinsa.

Huomatessaan Seldenin tumman pään melkein häntä vastapäätä olevassa penkissä hänen hyvä mielensä hetkiseksi hämmentyi. Veri nousi hänen poskilleen, kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, mutta tätä seurasi päinvastainen liikutus, vastustuksen ja peräytymisen tunne. Lily ei halunnut nähdä häntä uudestaan, ei siksi, että hän pelkäsi hänen vaikutustaan, vaan koska Seldenin läsnäolo vaikutti aina haitallisesti hänen suunnitelmiinsa ja saattoi koko hänen maailmansa pois teloiltaan. Sitäpaitsi Selden oli hänen elämänuransa pahimman erehdyksen elävä muistuttaja, ja se seikka, että hän oli ollut sen aiheuttaja, ei suinkaan edistänyt Lilyn tunteita häntä kohtaan. Lily saattoi yhä kuvitella olemassaolon ihanteellista tilaa, jossa kaiken muun lisäksi seurustelu Seldenin kanssa olisi ylellisyyden huippuna; mutta nykyisellään sellainen etuoikeus tuntui maksavan hänelle enemmän kuin minkä arvoinen se oli.

"Lily rakas, minä en ole nähnyt sinua koskaan niin suloisena! Sinä olet sen näköinen kuin olisi sinulle juuri sattunut jotain onnellista!"

Se nuori nainen, joka täten ilmaisi ihastuksensa loistavaan ystäväänsä, ei omasta kohdastaan herättänyt niin onnellisia mahdollisuuksia. Miss Gertrude Farish edusti itse asiassa keskinkertaisuutta ja vähäpätöisyyttä. Joskin tätä korvasivat avoin katse ja hänen hymynsä raikkaus, niin nämä ominaisuudet huomasi vain myötätuntoinen tarkastelija ennen sitä huomiota, että hänen silmänsä olivat arkipäiväisen harmaat ja huulensa suorat. Lily itse osaksi häntä sääli, osaksi oli kärsimätön, että tämä niin mielellään tyytyi huonoon osaansa. Se näytti Lilystä, samoin kuin hänen äidistäänkin, olevan typeryyden merkki. Ja oli hetkiä, jolloin hän, tietoisena omasta kyvystään olla ja esiintyä täydellisesti tilaisuuden mukaan, melkein tunsi, että toiset neitoset olivat tahallaan jokapäiväisiä ja häntä alempana. Totta totisesti ei kenenkään tarvitse osoittaa sellaista tyytyväisyyttä osaansa kuin mikä tuli ilmi Gerty Farishin puvun värissä ja hänen hattunsa kuosissa: on ehkä yhtä typerää osoittaa vaatteillaan tietävänsä, että on ruma, kuin siten ilmaista luulevansa, että on kaunis.

Koska kohtalo oli määrännyt Gertyn köyhäksi ja rumaksi, niin oli viisasta, että hän turvautui hyväntekeväisyys- ja sinfoniakonsertteihin. Mutta oli jotain suututtavaa siinä hänen väitteessään, ettei elämä vaatinut korkeampia nautintoja ja että vaatimatonkin elämä tarjoaa yhtä paljon mielenkiintoista ja jännittävää kuin Van Osburghien loistelias elämä. Tänään ei hänen ihastuksensa kuitenkaan ärsyttänyt Lilyä. Se näytti vain tuovan paremmin esille hänen oman erikoisuutensa ja antavan hänen elämismuodolleen korkealle tähtäävän, laajan leiman.

"Mennään vilkaisemaan lahjoja, ennenkuin kukaan muu lähtee ruokasalista!" kuiskasi Miss Farish tarttuen ystävättärensä käsikoukkuun. Hänelle oli ominaista, että hän osoitti tunteellista ja epäitsekästä mielenkiintoa häiden kaikkiin ykstyisseikkoihin: hän oli sitä ihmislajia, että hän piti nenäliinansa valmiina koko vihkimistoimituksen ajan ja lähti hääkakkurasia kädessä.

"Eikö kaikki olekin kauniisti järjestetty?" vakuutti hän, kun he astuivat salonkiin, johon oli asetettu Miss Van Osburghin morsiuskapiot. "Olen aina sanonut, ettei kukaan osaa järjestää paremmin kuin serkku Grace! Oletko sinäkään maistanut koskaan mitään herkullisempaa kuin oli hummerihyytelö samppanjakastikkeen kanssa? Jo viikkoja edeltäpäin pidin mielessäni nämä häät ja kaikki tuli yhtä hauskaksi kuin kuvittelin. Kun Lawrence Selden kuuli, että tulisin, kävi hän minut välttämättä noutamassa asemalle, ja palatessamme kotiin tänä iltana minun on mentävä hänen kanssaan päivällisille Sherrylle. Tunnen todellakin sellaista liikutusta kuin jos olisin itse naimisiin menossa!"

Lily hymyili: hän tiesi, että Selden oli aina ollut kiltti rumaa serkkuaan kohtaan, ja hän oli joskus ihmetellyt, miksi Selden tuhlasi niin paljon aikaa hyödyttömästi; mutta nyt tuo ajatus toi hänelle epämääräistä mielihyvää.

"Näetkö häntä usein?" kysyi hän.

"Kyllä, hän käy mielellään sunnuntaisin katsomassa. Ja silloin tällöin käymme yhdessä huveissa, mutta viime aikoina en ole häntä nähnyt paljoa. Hän ei ole oikein terveen näköinen, hän näyttää hermostuneelta ja epävarmalta. Poika parka! Toivon, että hän naisi jonkun sievän tytön. Puhuinkin siitä hänelle tänään, mutta hän sanoi, ettei hän välitä todella sievistä, ja toiset taas eivät välitä hänestä – mutta sen hän tietenkin sanoi leikillään. Hän ei koskaan naisi tyttöä, joka ei olisi sievä. Ah, rakas ystävä, oletko koskaan nähnyt tuollaisia helmiä?"

He seisahtuivat pöydän eteen, jolle morsiamen jalokivet olivat asetetut. Lilyn sydän tykytti kiivaasti kateudesta, kun hänen silmänsä kohtasivat niiden säteilyn ja säihkeen – täysin yhdenmukaisten helmien maidonkarvaisen hohteen, rubiinien välkkeen samettitaustaa vastaan, safiirien syvänsiniset säteet sulautuneina ympäröivien timanttien hehkuun: kaikkia näitä vivahteita vahvisti ja syvensi niiden erilainen asettamistapa. Kivien hehku lämmitti Lilyn suonia kuin viini. Täydellisemmin kuin mikään muu maailmassa ne olivat sen elämän vertauskuvana, johon hän pyrki, elämän, jonka jokainen yksityiskohta olisi jalokivellä koristettu.

"Ah, Lily, katsopas tuota riippuvaa timanttia – se on suuri kuin lautanen! Kuka sen on mahtanut antaa?" Miss Farish kumartui likinäköisesti tarkastamaan siinä olevaa nimikorttia. "Mr. Simon Rosedale. Mitä, tuoko hirveä mies? Ah, niin – minä muistan, hän on Jackin ystävä, ja luulen, että serkku Gracen oli kutsuttava hänet, mutta hänestä on varmaankin ollut vastenmielistä antaa Gwenin ottaa vastaan sellainen lahja häneltä."

Lily hymähti. Hän epäili rouva Van Osburghin vastenmielisyyttä, mutta tiesi kyllä, että Miss Farishin tapana oli sovittaa oma, hieno tuntemistapansa henkilöihin, jotka olivat siitä aivan vapaat.

"No hyvä, jollei Gwen välitä käyttää sitä, niin hän voi sen aina vaihtaa johonkin muuhun", huomautti hän.

"Aha, tässä on vielä somempaa", jatkoi Miss Farish. "Varmaankin on henkilö, joka sen on valinnut, nähnyt siitä erikoista vaivaa. Mikä nimi siinä on? Percy Gryce? Aha, silloin ei ole ihmekään!" Hän hymyili merkitsevästi asettaessaan kortin paikoilleen. "Tietystikin olet kuullut, että hän on hyvin kiintynyt Evie Van Osburghiin? Serkku Grace on siitä niin mielissään – se on täydellinen romaani! Percy Gryce tapasi Evien ensi kerran Dorseteilla vasta kuusi viikkoa sitten. Se onkin mahdollisimman sopiva avioliitto Evielle. En tarkoita rahoja – niitä hänellä kyllä on yllin kyllin – mutta hän on sellainen rauhallinen koti-ihminen, ja Percy Gryce näyttää olevan juuri samaa maata, niin että he ovat kuin luodut toisilleen."

Lily seisoi tuijottaen ajatuksissaan valkoiseen safiiriin, joka oli samettialustalla. Evie Van Osburgh ja Percy Gryce? Nuo nimet välähtelivät hänen aivojensa läpi, herättäen hänessä hilpeyttä. Evie Van Osburgh? Tuo nuorin, vantterin, hidasälyisin niistä neljästä hidasälyisestä ja vantterasta tyttärestä, jotka rouva Van Osburgh oli "sijoittanut" yksitellen olemassalon kadehdittavan onnellisiin komeroihin. Oi niitä onnellisia tyttöjä, jotka saavat kasvaa äidinrakkauden turvissa! Järkevinkin tyttö saattaa laskea väärin, kun hänen omat etunsa ovat kysymyksessä; hän saattaa antaa liian paljon perään jonakin hetkenä ja paeta liian kauas seuraavana, tarvitaan äidin erehtymätöntä tarmoa ja huolenpitoa saattaakseen tyttärensä turvallisesti rikkaaseen ja mukavaan elämään.

Lilyn mielenkeveys haihtui pian, kun hänet taas valtasi epäonnistumisen tunne. Elämä oli liian typerää, liian erehtyväistä! Miksi piti Percy Grycen miljoonien yhtyä toiseen suureen omaisuuteen, miksi tuon tytön tantturan piti joutua valta-asemaan, jota hän ei koskaan osaisi käyttää?

Näistä mietteistä hänet herätti tutunomainen kosketus hänen käsivarteensa ja käännettyään päätään hän näki Gus Trenorin vieressään. Hän tunsi pientä kiusaantumisen tapaista: mikä oikeus Gus Trenorilla oli koskettaa häntä? Onneksi oli Gerty Farish mennyt seuraavan pöydän luo ja he olivat yksin.

Trenor, frakkipuvussaan uljaamman näköisenä kuin koskaan ja aika tavalla hääjuominkien liikuttamana, tuijotti häneen peittelemättömällä mielihyvällä.

"Kautta taivaan, Lily, te olette lumoava!" Hän oli huomaamatta alkanut puhutella Lilyä ristimänimeltään eikä tällä ollut ollut koskaan sopivaa tilaisuutta korjata sitä. Sitäpaitsi hänen seurapiirissään kaikki miehet ja naiset kutsuivat toisiaan ristimänimeltään, vain Trenorin suusta tuolla tuttavallisuuden osoituksella oli epämiellyttävä merkitys.

"No niin", jatkoi Trenor hilpeydessään yhä huomaamatta Lilyn kiusaantumista, "oletteko miettinyt, millaisia koristeita aiotte hankkia huomenna Tiffanyltä? Minulla on taas teille shekki taskussani, ja tätä menoa jatkuu vielä pitkältäkin!"

Lily loi häneen pelästyneen katseen. Trenor puhui kovemmin kuin tavallisesti, ja huoneeseen alkoi tulla ihmisiä. Mutta kun hän näki, etteivät he olleet vielä kuulomatkan päässä, mielihyvän tunne sai hänet valtoihinsa.

"Toinenko voitto-osuus?" kysyi hän hymyillen ja meni Trenoria lähemmäksi, jotteivät muut kuulisi.

"No, ei aivan: möin nousun vallitessa ja voitin teille neljä tuhatta. Se ei ole mikään huono alku, eihän? Otaksun teidän alkavan luulla, että olette aika näppärä keinottelija. Ja ehkä te ette pidä vanhaa Gus-parkaa sellaisena peloittavana aasina kuin jotkut pitävät."

"Pidän teitä ystävistä kilteimpänä, mutta nyt en voi teitä tässä asianmukaisesti kiittää."

Lilyn katse korvasi kädenpuristuksen, jota Trenor olisi vaatinut, jos he olisivat olleet yksin – miten iloinen Lily oli, etteivät he olleet yksin! Tuo uutinen täytti hänet innolla, jonka aiheuttaa fyysillisen kivun äkillinen lakkaaminen. Maailma ei ollut sittenkään niin typerä ja erehtyväinen: silloin tällöin tuli onnen muru onnettomimmankin osaksi. Tuo ajatus sai hänen henkensä liikkeelle: hänelle oli kuvaavaa, että pieni onnenpotkaus antoi siivet kaikille hänen toiveilleen. Hän rupesi heti miettimään, ettei Percy Gryce ollut auttamattomasti menetetty, ja hän hymyili ajatellessaan, minkä melun saisi aikaan, kun hän valloittaisi hänet takaisin Evie Van Osburghilta. Mitä edellytyksiä sellaisella tyhmeliinillä olisi hänen rinnallaan, jos hän vain ponnistaisi voimansa? Hän katsahti ylös toivoen saada nähdä vilahduksen Grycestä, mutta hän huomasikin sen sijaan kiiltävänaamaisen Mr. Rosedalen, joka oli pujahtanut väkijoukon läpi puoleksi liehittelevän, puoleksi tungettelevan näköisenä.

Lily käänsi äkkiä katseensa jälleen Trenoriin, jolle jo suoritettu kiitollisuuden osoitus ei näyttänyt antaneen täydellistä hyvitystä, jota Lily oli tarkoittanut.

"Vähät kiitoksista – en niistä välitä, mutta mielelläni haluaisin sanoa teille pari sanaa silloin tällöin", mutisi Trenor. "Luulin teidän aikovan viettää meillä koko syksyn, ja viime kuukautena olen teitä kovasti pitänyt silmällä. Miksette voi palata Bellomontiin tänä iltana? Olemme aivan yksin ja Judy on äreä kuin karhu. Tulkaa ratoksemme. Jos suostutte, niin saatan teidät automobiililla ja te voitte soittaa palvelustytöllenne, että hän tuo kapineenne kaupungista ensi junalla."

Lily pudisti päätään ikäänkuin mitä viehkeimmin valittaen. "Toivon, että voisin – mutta se on aivan mahdotonta. Tätini on tullut kaupunkiin ja minun täytyy olla hänen kanssaan seuraavat päivät."

"Olen nähnyt teitä paljon vähemmän kuin silloin, kun te olitte Judyn ystävä", jatkoi hän tietämättään tungettelevasti.

"Kun minä olin Judyn ystävä? Enkö muka enää olekaan hänen ystävänsä? Te totta totisesti puhutte aivan päättömiä! Jos olisin aina Bellomontissa, niin te väsyisitte minuun paljon pikemmin kuin Judy – mutta tulkaa katsomaan minua tätini luo, kun tulette ensi kerran kaupunkiin; silloin saamme puhua rauhassa ja te voitte neuvoa minua sijoittamaan edullisimmin rahani."

Viimeisten kolmen tai neljän viikon aikana hän oli todellakin ollut poissa Bellomontista sillä tekosyyllä, että hänen oli välttämättömästi noudatettava muita kutsuja.

Lilyn ehdotus ei näyttänyt niinkään tyydyttävän Trenoria kuin hän oli toivonut, ja Trenorin kulmakarvat yhä rypistyivät hänen sanoessaan: "En tiedä, voinko luvata teille uutta voitto-osuutta joka päivä. Mutta on eräs asia, jonka te voitte tehdä minulle, nimittäin se, että olette hieman kohtelias Rosedalelle. Judy on luvannut kutsua hänet päivällisille, kun tulemme kaupunkiin, mutta hän ei millään suostu kutsumaan häntä Bellomontiin, ja jos te sallitte minun tuoda hänet nyt luoksenne, niin asia olisi toinen. En luule, että löytyy kahtakaan naista, jotka olisivat puhutelleet häntä tänään, ja voin sen sanoa teille, että hän on mies, jonka puhutteleminen maksaa kyllä itsensä."

Miss Bart teki kärsimättömän liikkeen, mutta tukahdutti sanat, jotka näyttivät seuraavan sitä. Tämä oli sittenkin odottamattoman helppo keino kuitata laskunsa; ja eikö hänellä ollut omasta puolestaan syytä toivoa olevansa kohtelias Mr. Rosedalelle?

"No, tuohan hänet kaikin mokomin", sanoi hän hymyillen, "ehkä minäkin hyödyn hänestä omaan laskuuni."

Trenor pysähtyi äkkiä ja loi häneen katseen, joka sai hänet punastumaan.

"Minä sanon, tehän tiedätte – olkaa hyvä ja muistakaa, että hän on menestyvä mies", sanoi Trenor. Ja naurahtaen kääntyi Lily avoimeen ikkunaan päin, jonka lähellä he seisoivat.

Tungos huoneessa oli lisääntynyt, ja Lily halusi tilaa ja raitista ilmaa. Sitä hän löysi terassilta, missä oli vain muutamia miehiä paperosseja poltellen ja likööriä maistellen, kun hajanaisia pareja kulki aukkopaikan yli syksyn värittämille kukkaistarhan reunamille.

Lilyn ilmaantuessa tuli eräs mies tupakoitsijoiden joukosta häntä kohti, ja hän huomasi edessään Seldenin. Sitä hämminkiä, jota tämän läheisyys aina aiheutti, lisäsi lievä pelon tunne. He eivät olleet tavanneet tuon sunnuntaisen kävelyretken jälkeen Bellomontissa, ja tuo episoodi oli vielä niin elävästi Lilyn mielessä, että hän saattoi tuskin luulla, ettei Selden muistaisi sitä yhtä hyvin. Mutta tämän tervehtiminen ilmaisi vain tyydytystä, jota jokainen sievä nainen odottaa kuvastuvan miehen katseessa; ja tämä huomio, niin vähän kuin se miellyttikin hänen turhamaisuuttaan, rauhoitti hänen hermojaan. Mietittyään, miten päästä pakoon Trenoria ja tunnettuaan epämääräistä pelkoa Rosedalen tapaamisesta, oli mieluista tavata ihminen, jonka kanssa hänellä oli niin paljon keskinäistä ymmärtämystä.

"Sepä oli onni", sanoi Selden hymyillen. "Ihmettelin juuri, enkö saisi puhua sanaakaan kanssanne ilman erikoista retkeä. Tulin Gerty Farishin kanssa ja lupasin pitää huolta siitä, ettei hän myöhästyisi junasta, mutta olenpa varma siitä, että hän vielä hakee lohdutusta tunteilleen häälahjoista. Hän näyttää pitävän niiden lukua ja arvoa nuoren parin epäitsekkään kiintymyksen ilmaisuna."

Hänen äänessään ei ollut jälkeäkään hämmennyksestä ja kun hän puhui, nojaten kevyesti ikkunanpieltä vastaan ja antaen katseensa levätä Lilyn katseessa ja nauttien kursailematta tämän sulosta, tunsi Lily pientä mielipahan vilahdusta, että Selden oli mennyt pois, yrittämättä palauttaa samanlaista suhdetta, missä he olivat toisiinsa ennen heidän viimeistä puheluaan keskenään. Lilyn turhamaisuutta loukkasi Seldenin avoin hymyily. Hän halusi olla hänelle jotakin enempää kuin kauneustajuntaa tyydyttävä sievä nainen, ohimenevä silmien ja aivojen ilo; ja tuo kaipaus ilmeni hänen äänessään.

"Ah", sanoi hän, "minä kadehdin Gertyä, jolla on kyky antaa runollisuutta rumille ja jokapäiväisille laitteillemme! En ole koskaan enää saanut takaisin itsekunnioitustani sen jälkeen kuin te osoititte minulle, miten köyhiä ja mitättömiä minun pyyteeni olivat."

Tuskin olivat nuo sanat lausutut, kun hän totesi niiden huonon vaikutuksen. Näytti olevan hänen kohtalonsa, että hän esiintyi huonoimmassa valossa Seldenille.

"Luulin päinvastoin", vastasi Selden kevyesti, "olleeni välikappaleena osoittamaan, että ne olisivat teille tärkeämpiä kuin mikään muu."

Oli kuin Lilyn olemuksen innon olisi äkkiä lamauttanut äkillinen este, joka ajoi sitä takaisin itseensä. Hän katsoi Seldeniin avuttomana kuin pelästynyt lapsi: hänen todellinen itsensä, jonka Selden kykeni vetämään esille syvyyksistä, oli niin tottunut kulkemaan yksin!

Lilyn avuttomuus kosketti Seldenissä, kuten tavallisesti, myötätunnon salaista kieltä. Hänelle ei olisi merkinnyt mitään se huomio, että hänen läheisyytensä teki Lilyn loistavammaksi, mutta tämä epäröinnin välähdys, jonka hän yksin saattoi aiheuttaa, näytti yhä enemmän asettavan hänet erikoisasemaan hänen suhteensa.

"Ainakaan ette voi ajatella mitään pahempaa minusta kuin mitä sanotte!" huudahti Lily naurahtaen, mutta värisevällä äänellä; mutta ennenkuin Selden ennätti vastata, keskeytti heidän alkavan keskinäisen ymmärtämyksensä äkkiä Gus Trenorin ja Mr. Rosedalen läheneminen.

"Hitto vieköön, Lily, luulen teidän antaneen minulle lähtöpassin:

Rosedale ja minä olemme tähystelleet teitä kaikkialta!"

Hänen äänessään oli aviomiehen tuttavallisuuden sävy: Miss Bart luuli huomanneensa Rosedalen vilkuttaneen ymmärtäväisesti silmää, ja se ajatus teki tämän yhä vastenmielisemmäksi hänelle.

Lily vastasi hänen syvään kumarrukseensa hieman nyökäyttämällä päätään, sitäkin ylenkatseellisemmin, kun hän huomasi Seldenin hämmästyvän siitä, että Rosedale kuului hänen seurapiiriinsä. Trenor oli kääntynyt pois ja hänen seuralaisensa seisoi yhä Miss Bartin edessä, huomaavaisena ja odottavana, huulensa jo valmiina hymyilemään, kaikelle, mitä ikinä Miss Bart sanoisikaan, ja täysin tietoisena siitä etuoikeudesta, että hänet nähdään Miss Bartin seurassa.

Se hetki kysyi tahtia, nopeaa aukon yli kulkemista. Mutta Selden yhä nojasi ikkunaa vastaan, kohtauksen erillisenä tarkastelijana, ja hänen tarkastelunsa lumouksen alaisena Lily tunsi olevansa voimaton käyttämään hyväkseen tavallista taitoaan. Pelko, että Selden epäilisi hänen puutteen pakottamana turvautuvan Rosedalen tapaiseen mieheen esti hänet lausumasta tavallisia kohteliaisuuksia. Rosedale seisoi yhä hänen edessään odottavan näköisenä, ja Miss Bart katsoi häneen hiljaa.

Rosedale punastui vähitellen, muuttaen jalkaa, hypisteli kömpelötekoista mustaa helmeä kaulaliinallaan ja sipaisi hermostuneesti viiksiään; sitten, silmäillen Miss Bartia, hän vetäytyi takaisin ja, luoden syrjäsilmäyksen Seldeniin, hän sanoi: "Kautta sieluni, moista en ole koskaan nähnyt! Onko tämä Benedickissä asuvan räätälinne viimeistä työtä? jos on, niin ihmettelen, etteivät kaikki toisetkin naiset tee myöskin häneltä tilauksiaan!"

Sanat olivat jyrkkänä vastakohtana Lilyn vaikenemiselle, ja hän näki äkkiä, että hänen oma menettelynsä oli antanut niille niiden pontevuuden. Tavallisessa puheessa ne olisivat voineet jäädä huomaamatta, mutta seuratessaan hänen pitkää vaitioloaan ne saivat erikoisen merkityksen. Hän tunsi katsomattaankin, että Selden oli heti käsittänyt sen ja yhdistäisi tuon vihjauksen Lilyn käynnin kanssa hänen luonaan. Tuo tietoisuus lisäsi hänen kiihtymystään Rosedalea kohtaan, mutta myöskin hänen tunnettaan, että nyt, jos koskaan, oli tilaisuus tehdä hänet suopeaksi, niin vastenmielistä kuin se olikin Seldenin läsnäollessa.

"Miten te tiedätte, etteivät toiset naiset tee tilauksiaan räätälilläni?" kysyi Lily vastaan. "Näettehän, etten pelkää antaa hänen osoitettaan ystävilleni!"

Lilyn katse ja ääni sulki Rosedalen niin täydellisesti tähän etuoikeutettuun piiriin, että hänen pienet silmänsä ilmaisivat kiitollisuutta ja ymmärtäväinen hymy kohotti hänen viiksiään.

"Ette totta totisesti!" selitti Rosedale. "Te antaisitte heille koko varustukset ja sittenkin voittaisitte kilpanelistyksessä!"

"Ah, se on teiltä hyvin kiltisti tehty ja olisi vieläkin kiltimpää, jos huolehtisitte minut johonkin rauhalliseen sopukkaan ja toimittaisitte minulle jotakin viatonta juotavaa, ennenkuin meidän kaikkien on rynnättävä junalle."

Lily kääntyi puhuessaan poispäin antaen hänen tallustella rinnallaan terassille kokoontuneiden ryhmien sivuitse, kun jokainen hermo hänessä värähti tietoisena siitä, mitä Selden mahtoi ajatella tuosta kohtauksesta.

Mutta huolimatta siitä, että hän tunsi mieliapeutta asioiden nurinkurisuudesta, ja jutteli kevyesti Rosedalen kanssa, kolmas ajatus pysyi itsepintaisesti: hän ei aikonut olla yrittämättä saada ilmi, mikä Percy Grycen jutussa oli totta. Sattuma tai ehkä tämän oma päätös oli pitänyt heidät erillään Bellomontista lähdön jälkeen. Mutta Miss Bart oli kyllin kokenut saamaan mahdollisimman paljon aikaan odottamattomasta, ja muutamien viimeisten minuuttien ilkeät tapahtumat – juuri sen hänen elämänsä puolen ilmaiseminen Seldenille, jonka hän tahtoi häneltä salata enimmän – lisäsivät hänen ikäväänsä saada suojaa, päästä sellaisista nöyryyttävistä mahdollisuuksista. Mika tahansa määrätty tilanne olisi siedettävämpi kuin tämä sattumien sysiminen, niin että hän sai olla varuillaan kaikkia elämän mahdollisuuksia vastaan.

Sillä välin oli yleistä lähtötouhun tuntua ilmassa, ikäänkuin jos yleisö olisi tehnyt lähtöä päänäyttelijöiden jättäessä näyttämön. Mutta jäljellejääneistä ryhmistä ei Lily voinut huomata ei Gryceä eikä nuorinta Miss Van Osburghia. Se että molemmat livahtaisivat hänen käsistään, vihlaisi pahaenteisesti hänen mieltään, ja hän ihastutti Mr. Rosedalen ikihyväksi ehdottamalla, että he suuntaisivat kulkunsa kasvihuoneisiin talon ulompaan päähän. Niissä huoneissa, joiden läpi he kulkivat, oli juuri kylliksi jäljellä ihmisiä, jotta heidän kulkunsa yhdessä herätti huomiota, ja Lily tiesi, että häntä seurasivat ilvehtivät ja kysyvät katseet, jotka näkivät yhtä selvästi hänen välinpitämättömyytensä kuin hänen seuralaisensa tyytyväisyyden. Hän vähät välitti tällä hetkellä, jos hänet nähtiin Rosedalen seurassa: kaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet hänen etsintänsä esineeseen. Tämä ei kuitenkaan ollut löydettävissä kasvihuoneista, ja Lily, jonka sydäntä kouristi epäonnistumisen äkillinen varmuus, aikoi juuri livistää pakoon haitallista seuralaistaan, kun he kohtasivat rouva Van Osburghin palavissaan ja hengästyneenä, mutta säteillen velvollisuutensa täyttämisen tietoisuutta.

Hän katseli heitä hetkisen suopeana ja ajatuksettomana kuten ainakin väsynyt emäntä, jolle hänen vieraansa ovat käyneet pelkiksi panoraaman hyöriviksi pisteiksi; sitten hänen huomionsa sai äkkiä määrätyn suunnan ja hän tarttui Miss Bartiin kuten ainakin hyvään uskottuun.

"Lily rakas, minulla ei ole ollut aikaa puhua sanaakaan kanssasi ja nyt luulen sinun olevan vapaan. Oletko nähnyt Evietä? Hän on etsinyt sinua kaikkialta: hän halusi uskoa sinulle pienen salaisuutensa; mutta otaksun, että olet sen jo arvannut. Kihlausta ei julaista ennenkuin ensi viikolla – mutta kun sinä olet niin hyvä ystävä Mr. Grycen kanssa, niin he molemmat toivoivat, että sinä saisit ensimmäisenä tietää heidän onnestaan."

IX

Rouva Penistonin nuoruudessa oli tapana muuttaa kaupunkiin lokakuussa. Sentähden Viidennellä avenuella olevan asunnon ikkunaluukut avattiin kuun 10:nnen päivän tienoilla, ja pronssiin valetun Kuolevan Gladiaattorin silmät alkoivat salongin ikkunasta jälleen pitää vahtia tuolle vielä autiolle valtakadulle.

Kaksi ensimmäistä viikkoa palaamisensa jälkeen rouva Peniston omisti kotoisille puuhille kuten uskovaiset uskonnollisille hartaudenharjoituksille. Hän nuuski talonsa joka sopen yhtä tarkasti kuin tutkitaan omantunnon sopukat, aina kellarin ja hiilisäiliön pohjia myöten, ja koko talo peitettiin kuohuvaan saippuavaahtoon.

Taloushommat olivat tällä asteella, kun Miss Bart saapui iltapäivällä Van Osburghien häistä. Matka kaupunkiin ei ollut omansa viihdyttämään hänen hermojaan. Vaikka Evie Van Osburghin kihlaus oli vielä virallisesti salainen, tiesivät siitä jo kuitenkin lukemattomat perheen läheiset ystävät, ja palaavat vieraat tekivät kautta koko junan vihjauksia ja ennakkopäätelmiä. Lily oli sillä hetkellä tietoinen siitä, mikä osa tuli hänelle näistä vihjauksista. Hän tunsi tilanteen herättämän hilpeyden tarkan laadun. Se siekailematon muoto, jonka hänen ystäviensä leikinlasku sai, sisälsi äänekkään iloitsemisen sellaisista asiainsotkeutumisista. Lily tiesi kyllin hyvin, miten käyttäytyä vaikeissa tilanteissa. Hänellä oli hiuskarvalleen täsmällinen tapa toimia voiton ja tappion välillä: jokaisen luovimisen toimitti ilman ponnistuksia hänen käytöstapansa loistava huolettomuus. Mutta hän alkoi tuntea asennon tuottamaa pingoitusta; vastavaikutus oli nopeampaa, ja hän liukui syvään itsensä halveksimiseen.

Kuten hänelle kävi aina, purkautui hänen moraalinen vastenmielisyytensä fyysillisesti inhoon ympäristöään kohtaan. Hänen mielensä nousi rouva Penistonin mustan pähkinäpuukaluston rehentelevää rumuutta, eteishallin tiilikivien hiottua siloutta ja huonekalujen kiilloituksesta lähtenyttä hajua kohtaan, joka kohtasi häntä ovella.

Portaissa ei ollut vielä mattoja ja matkalla huoneeseensa hänen tiensä tukki vaahtotulva. Nostaen heimojaan hän vetäytyi sivulle kärsimättömin elein ja tällöin hänen mieleensä johtui olleensa jo kerran ennen samassa tilanteessa, vaikka toisessa paikassa. Hänestä tuntui kuin laskeutuisi hän jälleen portaita Seldenin huoneesta, ja katsoessaan alas huomauttaakseen saippuaveden hoivaamisesta hän sai vastaansa samanlaisen tuijotuksen, joka oli kerran ennen uhmannut häntä samanlaisissa oloissa. Benedickin siivoojamuija se kyynäspäihinsä nojaten tutki häntä samalla häikäilemättömällä uteliaisuudella, päästäen hänet ilmeisesti yhtä vastahakoisesti kulkemaan ohi. Tässä tapauksessa Miss Bart oli kuitenkin omalla pohjallaan.

"Ettekö näe, että haluan päästä ohi? Väistäkää sankoanne, olkaa hyvä", sanoi hän terävästi.

Nainen ei näyttänyt kuulevan. Sitten hän anteeksi pyytämättä tempasi sankonsa ja lennätti märän lattiaharjan porraspäädyn yli, tuijottaen Lilyyn, kun tämä kulki ohi. Oli sietämätöntä, että rouva Peniston piti tuollaisia talossaan; ja Lily päätti huoneeseensa astuessaan, että nainen saisi lähtöpassit samana iltana.

Rouva Peniston ei kuitenkaan ollut tällä hetkellä tekemässä vastaväitteitään: aamusta varhain hän oli ollut palvelustyttönsä kanssa tarkastelemassa turkiksiaan, mikä puuha muodosti huippukohdan taloudenpidon uudistusdraamassa. Illalla Lily huomasi myöskin olevansa yksin, sillä hänen tätinsä, joka söi harvoin päivällistään kaupungilla, oli noudattanut erään käymäseltään kaupungissa olevan Van Alstyne-serkun kutsua. Talo oli luonnottomassa puhtauden ja järjestyksen tilassaan synkkä kuin hauta, ja kun Lily meni vastajärjestettyyn häikäisevän puhtaaseen salonkiin, tunsi hän ikäänkuin hänet olisi elävänä haudattu rouva Penistonin elämäntavan tukehduttavaan ahtauteen.

Tavallisesti hän koetti karttaa kotona olemista noina suursiivouksen aikoina. Mutta tässä tapauksessa eri syyt olivat saattaneet hänet kaupunkiin, etupäässä se seikka, että hän oli saanut vähemmän kutsuja kuin tavallisesti syksyksi. Hän oli niin kauan tottunut kulkemaan yhdeltä maatilalta toiselle, kunnes lupa-ajan päättyminen sai hänet palaamaan kaupunkiin, että hänelle sattunut loma-aika sai hänet tuntemaan, että hänen suosimisensa oli vähenemässä. Oli käynyt, kuten hän oli sanonut Seldenille – ihmiset olivat väsyneet häneen. He toivottaisivat hänet kyllä tervetulleeksi uudessa asemassa, mutta Miss Bartina he tunsivat hänet ulkoa. Hän tunsi itsekin itsensä ulkoa ja oli kyllääntynyt tuohon vanhaan juttuun. Oli hetkiä, jolloin hän kaipasi sokeasti jotain erilaista, outoa, etäistä ja koettelematonta; mutta hänen mielikuvituksensa ulommaisinkaan ala ei kyennyt esittämään hänen totuttua elämäänsä uudessa valossa. Hän ei voinut kuvitella itseään muualla kuin salongissa levittämässä hienoutta ja loistoa kuten kukka levittää tuoksua.

Kun sillävälin lokakuu kului, oli hänellä kaksi vaihtoehtoa: joko palata Trenorien luo tai mennä tätinsä luo kaupunkiin. Vieläpä lokakuisen New Yorkin masentava synkkyys ja rouva Penistonin asunnon aina haitallinen siistiminen tuntui hänestä paremmalta kuin se mikä häntä odotti Bellomontissa, ja hänellä oli sankarillisen alistuvaisuuden ilme, kun hän ilmoitti aikovansa jäädä tätinsä luo koko lupa-ajaksi.

Tämänluontoiset uhraukset otetaan joskus vastaan yhtä sekavin tuntein kuin mikä ne on aiheuttanutkin; ja rouva Peniston huomautti uskotulle palvelijalleen, että jos kerran jonkun sukulaisen piti olla hänen apunaan sellaisina kiireellisinä aikoina (vaikkakin häntä oli jo neljäkymmentä vuotta pidetty pätevänä valvomaan omien antimiensa ripustamista), niin hänelle totta totisesti olisi Miss Grace sopivampi kuin Miss Lily. Grace Stepney oli eräs serkku mukiinmenevine tapoineen ja harrastuksineen, joka pistäytyi rouva Penistonin luo, kun Lily söi päivällisensä liian säännöllisesti ulkona; joka pelasi bézique'ä, pani paikoilleen auenneita "silmiä", luki ääneen kuolinilmoituksia Times'ista ja rehellisesti ihaili salongin verhojen purppuranpunaista satiinia, ikkunalla olevaa kuolevaa gladiaattoria ja Niagaraa esittävää maalausta, mitkä edustivat Mr. Penistonin vaatimattoman elämän taiteellista ylellisyyttä.

Rouva Penistonia ikävystytti tuo moitteeton sukulainen kuten sellaisten palvelusten vastaanottajaa tavallisestikin henkilö, joka niitä suorittaa. Hän piti paljon enemmän uhkeasta ja itsenäisestä Lilystä, joka ei osannut erottaa virkkausneulan toista päätä toisesta, ja joka usein loukkasi hänen tuntehikkaisuuttaan ehdottamalla, että salonki laitettaisiin toiseen kuntoon. Mutta kun oli etsittävä hävinneitä pyyheliinoja tai neuvoteltava siitä, tarvitsivatko portaat uudet matot, oli Gracen arvostelu tosin terveempi kuin Lilyn mainitsemattakaan sitä, että viimeksimainittua harmitti tuo iankaikkinen siistiminen ja saippuan holvuu, ikäänkuin talo pysyisi puhtaana itsestään.

Istuen salongin kynttilän lohduttomassa valossa – rouva Peniston ei koskaan sytyttänyt lamppuja, jollei ollut seuraa – Lily näytti odottavan oman kuvansa ilmaantuvan himmeänä ja keski-ikäisenä kuten Grace Stepneyn. Lakattuaan huvittamasta Judy Trenoria ja hänen ystäviään hänen olisi vaivuttava huvittamaan rouva Penistonia; minne hän katsoikaan, hän näki vain tulevaisuuden toisten oikkujen palveluksessa, ei koskaan oman intomielisen yksilöllisyytensä turvaamisen mahdollisuutta.

Ovikellon soitto, joka tuntui räikeältä tyhjässä talossa, herätti hänet äkkiä tajuamaan ikävyytensä katkeruuden. Oli kuin viime kuukauden koko kyllääntyminen olisi saavuttanut huippukohtansa tämän loppumattoman illan tyhjyydessä. Jospa edes tuo soitto tarkoitti kutsua ulkomaailmasta – olettamalla, että häntä sinne vielä haluttiin!

Hetken kuluttua ilmaantui palvelija ilmoittamaan, että eräs henkilö pyytää tavata Miss Bartia, ja Lilyn vaatiessa lähempiä tietoja, hän lisäsi:

"Se on rouva Haffen; hän ei halua ilmaista asiaansa."

Lily, jolle tuo nimi ei ilmaissut mitään, avasi oven ja sisään astui nainen rypistyneessä päähineessä ja seisoi kuin kiinninaulattuna kattolampun alla. Varjostamaton valo valaisi tutunomaisesti hänen rokonarpisia kasvojaan ja punertavaa päänahkaansa, joka kuumotti oljenvärisen ohuen tukan alta. Lily katsoi hämmästyneenä siivoojamuijaan.

"Haluatteko puhutella minua?" kysyi Lily.

"Sanoisin teille mielelläni pari sanaa, neiti." Ääni ei ollut riitaa- eikä rauhaarakentava: se ei ilmaissut mitään puhujan asiasta. Siitä huolimatta jokin varovaisuusvaisto sai Lilyn vetäytymään pois palvelijattaren kuuluvilta.

Hän antoi rouva Haffenille merkin seurata häntä salonkiin ja sulki oven heidän jälkeensä.

"Mitä te haluatte?" tiedusteli hän.

Siivoojanainen seisoi, kuten sellaisten ihmisten on tapana, käsivarret käärittyinä shaaliinsa. Hän otti esille pienen nipun, joka oli kääritty sanomalehtipaperiin.

"Minulla on täällä jotakin, jota te varmaankin näkisitte mielellänne, Miss Bart." Hän lausui nimen epämiellyttävästi painostaen, ikäänkuin se seikka, että hän tiesi sen, olisi osaltaan syynä hänen täällä oloonsa. Lilystä tuo äänensävy kuulosti uhkaukselta.

"Oletteko löytänyt jotain minulle kuuluvaa?" kysyi hän, ojentaen kätensä.

Rouva Haffen vetäytyi takaisin.

"No, jos siksi tulee, niin arvelen, että se on minun yhtä paljon kuin jonkun muunkin", vastasi hän.

Lily katsoi häneen kiusaantuneena. Hän oli nyt varma siitä, että kävijän eleet tarkoittivat uhkausta; mutta koska hän oli kokenut sellaisissa asioissa, oli hänen kokemuksessaan jotakin, joka valmisti häntä arvioimaan tämän kohtauksen tarkkaa merkitystä. Hän tunsi kuitenkin, että sen täytyi päättyä niin pian kuin mahdollista.

"En ymmärrä; jollei tuo käärö ole minun, niin miksi te pyritte puheilleni?"

Vaimo ei ollut milläänkään koko kysymyksestä. Hän oli ilmeisesti valmistautunut vastaamaan siihen, mutta, kuten sen säätyiset ihmiset yleensä, hänen oli mentävä pitkä matka takaisinpäin alkaakseen, ja vasta hetkisen oltuaan ääneti hän vastasi: "Mieheni oli Benedickin talonmiehenä tämän kuun ensimmäiseen päivään. Sen jälkeen hän ei ole saanut mistään työtä."

Lily ei virkkanut mitään ja vaimo jatkoi: "Se ei ollut ensinkään meidän syymme: isännöitsijä halusi tuota paikkaa eräälle suosikilleen, ja meidät ajettiin pois kimpsuinemme kampsuinemme hänen oikkunsa tähden. Minä sairastelin kauan viime talvena ja leikkauskin oli tehtävä, niin että kaikki säästömme meni suihin; ja minä saan lapsineni kovat kokea, kun Haffen on niin kauan ollut ilman ansiota."

Hän oli siis loppujen lopuksi tullut vain pyytämään Miss Bartia hommaamaan paikkaa hänen miehelleen tai luultavammin pyytämään häntä puhumaan hänen puolestaan rouva Penistonille. Lilyn ulkomuodosta saattoi päättää, että hän sai aina, mitä tahtoi, niin että häntä voi käyttää puolestapuhujana, ja tyynnyttyään ensi pelostaan hän turvautui sovinnaiseen lauseeseen:

"Olen pahoillani, että olette ollut niin ikävässä asemassa", sanoi hän.

"Niin on oltu, neiti, eikä leikki ole vielä lopussa. Jos vain saisimme toisen hyvän paikan, – mutta isännöitsijä on meille sydämetön. Se ei ole meidän syy, ei sitte likikään, mutta —"

Nyt loppui Lilyn kärsivällisyys. "Jos teillä on jotakin sanottavaa minulle —" tokaisi hän väliin.

Tämä kiihoitti eukon puhetulvaa.

"Onpa on, neiti. Kyllä siihenkin tullaan", hän sanoi. Hän pysähtyi hetkiseksi, katsoen Lilyyn, ja jatkoi sitten hajanaisesti kertovalla äänellä: "Benedickissä ollessamme siivosin muutamien herrojen huoneita, viimeksi tein suursiivouksen lauantaisin. Jotkin herrat saivat hirveästi kirjeitä: sellaista kirjeiden siivoa en ole ikinä nähnyt. Niiden suuret paperikorit olivat kukkuroillaan ja paperit putosivat lattialle. Ei ne niistä paljoa pitäneet lukua. Muutamat ovat pahempia kuin toiset. Mr. Selden, Mr. Lawrence Selden, se oli niitä huolellisimpia: poltti kirjeensä talvella ja leikkeli ne säpäleiksi kesällä. Mutta joskus hän sai niin paljon, että sitoi ne yhteen nippuun, kuten toisetkin tekivät ja repäisi sen yhdellä kertaa – kas tässä."

Puhuessaan hän oli irroittanut nauhan käärön ympäriltä ja veti esille yhden kirjeen, jonka hän asetti pöydälle, joka oli Miss Bartin ja hänen itsensä välillä. Kuten hän oli sanonut, oli kirje repäisty kahtia, mutta nopein liikkein hän asetti reväistyt päät yhteen ja silitti sivun.

Lilyn valtasi suuttumus. Hän tunsi hämärästi olevan tekeillä jotakin halpamaista – sellaista halpamaista, josta ihmiset kuiskuttelevat, mutta jonka hän ei koskaan ollut ajatellut koskevan itseään. Hän peräytyi osoittaen liikkeellään inhoa, mutta tuon peittymisen ehkäisi eräs äkillinen huomio: kynttilän valossa hän oli tuntenut kirjeen käsialan. Se oli suurta ja hajanaista ja siinä oli jotain miehekästä, joka vain heikosti salasi sen vapisevaa heikkoutta, ja raskaalla kädellä piirretyt sanat sattuivat Lilyn korviin ikäänkuin hän olisi kuullut niiden puhuvan.

Aluksi hän ei oivaltanut tilanteen koko merkitystä. Hän ymmärsi vain, että hänen edessään oli Bertha Dorsetin kirjoittama kirje ja osoitettu otaksuttavasti Lawrence Seldenille. Siinä ei ollut päivämäärää, mutta musteen tuoreus osoitti, että se oli jokseenkin äskettäin kirjoitettu. Rouva Haffenin kädessä oleva paketti sisälsi epäilemättä useita samanlaisia kirjeitä – tusinan verran, kuten Lily päätti sen paksuudesta. Kirje oli lyhyt, mutta ne muutamat sanat, jotka olivat osuneet hänen silmiinsä, ennenkuin hän tiesi niitä lukevansa, kertoivat pitkää juttua – juttua, jolle kirjoittajan tuttavat olivat viimeisen neljän vuoden aikana nauraneet ja kohauttaneet olkapäitään, pitäen sitä vain yhtenä seuraelämän komedian lukemattomista "hauskoista jutuista". Nyt näki Lily asian toisen puolen, ulkokuoren tuliperäisen alapuolen, jonka yli arvelu ja vihjaus liukui niin kevyesti, kunnes ensimmäinen kuilu muutti heidän kuiskutuksensa huudoksi. Lily tiesi ettei seuraelämä kosta mitään niin ankarasti kuin sitä, että se on antanut suojeluksensa niille, jotka eivät ole osanneet käyttää sitä hyväkseen. Eikä tässä tapauksessa tarvinnut epäillä, miten asia päättyisi. Lilyn maailmankäsityksen mukaan mies oli vaimonsa käytöksen ainoa tuomari: nainen teknillisesti epäilyksen yläpuolella, kun hänellä oli miehensä hyväksymisen, taikkapa vain välinpitämättömyyden suoja. Mutta George Dorsetin luontoiselta mieheltä ei voinut ajatellakaan anteeksiantoa – hänen vaimonsa kirjeiden omistaja saattoi yhdellä kosketuksella murskata koko tämän elämän. Ja millaisiin käsiin Bertha Dorsetin salaisuus oli joutunut! Hetken ajan toi sattuman ironia Lilyn vastenmielisyyteen epämääräisen voitonriemun tunteen. Mutta vastenmielisyys voitti – koko hänen vaistomainen vastustuskykynsä, taipumuksensa, kasvatuksensa, sokeat, perinnäiset epäröimiset nousivat tuota toista tunnetta vastaan. Hänestä tuntui kuin olisi hän saanut pahan tartunnan.

Hän astui poispäin, ikäänkuin päästäkseen mahdollisimman kauas tuosta vieraasta. "En tiedä mitään näistä kirjeistä", hän sanoi; "en käsitä, miksi olette ne tuonut tänne."

Rouva Haffen tuijotti häneen lujasti. "Sanon teille, neiti, miksi. Toin ne teille myytäviksi, koskei minulla ole muuta keinoa saada rahaa, ja jollemme huomisiltaan maksa vuokraamme, niin meidät ajetaan ulos. En ole koskaan tehnyt ennen mitään täntapaista ja jos puhuisitte Mr. Seldenille tai Mr. Rosedalelle, että Haffen saisi takaisin paikkansa Benedickissä – näinhän, minä teidän puhuvan Mr. Rosedalen kanssa portaissa tuona päivänä, jolloin te tulitte Mr. Seldenin asunnosta —"

Veri nousi Lilyn poskille. Nyt hän ymmärsi – rouva Haffen luuli hänen olevan kirjeiden kirjoittajan. Vihansa ensi puuskassa hän oli soittaa ja käskeä naisen ulos, mutta eräs hämärä mielijohde pidätti häntä. Seldenin nimen mainitseminen oli herättänyt uusia ajatuksia. Bertha Dorsetin kirjeet eivät olleet hänelle mitään – menkööt ne sinne, minne sattuma ne vie! Mutta Selden oli auttamattomasti kietoutunut niiden kohtaloon. Miehet eivät paha kyllä kärsi paljoa sellaisesta ilmitulosta, ja tällä hetkellä tuo aavistus, joka oli tuonut Lilyn tietoisuuteen kirjeiden sisällön, oli saanut ilmi, että ne olivat hartaita pyyntöjä – yhä toistuvia, mikä siis osoitti, ettei niihin oltu vastattu – uudistamaan suhde, jonka aika oli nähtävästi höllentänyt. Yhtä kaikki se seikka, että kirjeet olivat voineet joutua vieraisiin käsiin, syyttäisi Seldeniä huolimattomuudesta, koska maailma pitää sitä vähimmän anteeksiannettavana.

Jos Lily punnitsi kaikkea tätä, niin tapahtui se tiedottomasti: hänellä esiintyi tietoisesti vain se tunne, että Selden varmaankin haluaisi hävittää kirjeet ja että Lilyn itsensä oli siis päästävä niiden omistajaksi. Tämän ajatuksen takana ei ollut enää mitään muuta. Hänen aivojensa läpi välähti kuitenkin ajatus palauttaa tuo paketti Bertha Dorsetille ja siten saada valtit käteensä, mutta tämä ajatus johti kuiluihin, joilta hän peräytyi häpeissään.

Sillä välin oli rouva Haffen huomattuaan pian Lilyn epäröinnin jo avannut käärön ja asettanut sen sisällön pöydälle. Joka kirje oli paikkailtu yhteen ohuilla paperiliuskoilla. Muutamat olivat pieninä siepaleina, toiset vain repäisty kahtia. Vaikka niitä ei ollutkaan monta, peittivät ne näin levitettyinä pöydän melkein kokonaan. Lilyn katse sattui sanaan siellä täällä – sitten hän sanoi matalalla äänellä: "Mitä te vaaditte näistä?"

Rouva Haffen punehtui tyydytyksestä. Oli selvää, että nuori vallasnainen oli pahasti pelästynyt, ja rouva Haffenissa oli muijaa käyttämään mahdollisimman paljon tuollaista pelkoa hyväkseen. Jo etukäteen nauttien helpommasta voitosta kuin mitä hän oli osannut odottaa hän mainitsi hyvin suuren summan.

Mutta Miss Bart ei näyttänyt olevankaan niin helppo saalis kuin olisi voinut odottaa hänen varomattomasta alkamisestaan. Hän kieltäytyi maksamasta mainittua summaa ja hetken epäröityään hän tarjosi puolet siitä.

Rouva Haffen jähmettyi. Hänen kätensä hamuili levitettyjä kirjeitä ja hiljalleen niitä kosketellen hän näytti aikovan panna ne uudelleen kääreeseen.

"Arvaan niiden olevan suurempiarvoisia teille, neiti, kuin minulle, mutta köyhällä on oikeus elää yhtä hyvin kuin rikkaalla", huomautti hän sukkelasti.

Lilyn valtasi pelko, mutta tuo tarkoittelu vahvisti hänen vastustustaan.

"Erehdytte", sanoi hän välinpitämättömästi. "Olen tarjonnut korkeimman summan, minkä suostun maksamaan kirjeistä, mutta lienee muitakin keinoja, miten saada ne."

Rouva Haffen kohotti epäilevästi katseensa: hän oli liian kokenut ollakseen tietämättä, että puuhassa, johon hän oli antautunut, oli yhtä suuria vaaroja kuin oli palkintokin siitä, ja hän oli suunnitellut valmiiksi koko kostokoneiston, minkä yksikin tämän nuoren naisen sana saattoi panna liikkeeseen.

Hän vei shaalinsa nurkan silmilleen ja mutisi sen takaa, ettei koituisi mitään hyvää siitä, että on kova köyhälle, mutta ettei hän puolestaan ollut koskaan ennen sekaantunut sellaisiin puuhiin ja että kaikki, mitä hänen ja Haffenin kunnia kristittyinä vaati, oli, etteivät kirjeet saaneet kulkea kauemmaksi.

Lily seisoi liikkumatta, pysytellen muijasta niin etäällä kuin hiljaapuhuminen sen suinkin salli. Ajatus käydä kauppaa kirjeillä oli hänelle sietämätön, mutta hän tiesi, että rouva Haffen korottaisi heti alkuperäistä vaatimustaan, jos hän osoittaisi horjumisen merkkiä; hän tiesi vain, että ovi oli lopullisesti sulkeutunut ja että hän seisoi yksin käärö kädessä.

Hänellä ei ollut minkäänlaista aikomusta lukea kirjeitä, jopa rouva Haffenin likaisen sanomalehtikääreen avaaminen olisi näyttänyt hänestä arvoa-alentavalta. Mutta mitä aikoi hän tehdä sen sisällöllä? Kirjeiden saajan tarkoitus oli ollut hävittää ne, ja Lilyn velvollisuus oli panna toimeen hänen aikomuksensa. Hänellä ei ollut oikeutta säilyttää niitä – se olisi ollut samaa kuin vähentää sen ansion merkitystä, että hän oli ottanut ne huostaansa. Mutta miten hävittää ne niin tehokkaasti, ettei tarvinnut enää pelätä niiden joutuvan tuollaisiin käsiin? Rouva Penistoninin salongin tulisija oli kielletty pyhättö: siellä, kuten lampuissakin, sytytettiin valkea vain kun oli vieraita.

Miss Bart kääntyi viemään kirjeitä ylös, kun hän kuuli avattavan ulko-ovea ja hänen tätinsä astui salonkiin. Rouva Peniston oli pieni pönäkkä nainen, jonka värittömillä kasvoilla oli ryppyjä. Hänen harmaa tilkkansa oli kammattu huolellisesti ja hänen pukunsa näytti erittäin uudelta, mutta kuitenkin hieman vanhamuotiselta. Hän kävi aina mustissa: Lily ei ollut nähnyt häntä koskaan muuten kuin kiiltävään mustaan haarniskoituna, jalassa pienet paksut kengät ja näyttäen aina olevan valmiina matkalle; hän ei kuitenkaan koskaan lähtenyt.

Hän tarkasteli salonkia pikkuseikkoja myöten tottunein katsein. "Näin valoviirun erään luukun alitse; on ihmeellistä, etten saa tuota naista koskaan oppimaan vetämään niitä täysin alas."

Korjattuaan tuon vian hän istuutui erään kiilloitetun purppuranpunaisen nojatuolin reunalle; rouva Peniston istui aina siten, ei koskaan koko tuolilla. Sitten hän käänsi katseensa Miss Bartiin.

"Näytät väsyneeltä, hyvä ystävä; luulen, että se johtuu häärasituksista. Cornelia Van Alstyne ei osannut puhua muusta kuin häistä. Molly oli siellä. Ja Gerty Farish juoksi heti luoksemme kertomaan meille niistä. Minusta on omituista, että ne tarjosivat meloneja ennen consomméta: hääaamiaisten on aina alettava consommélla. Molly ei pitänyt morsiamen puvuista. Hän oli kuullut Julia Melsonilta, että ne maksavat kolme sataa dollaria kappale, mutta siltä ne eivät näyttäneet. Olen iloinen, että päätit olla rupeamatta morsiustytöksi: lohenvärinen varjostin ei olisi sopinut sinulle."

Rouva Peniston kuunteli mielellään pienimpiäkin yksityisseikkoja juhlallisuuksista, joihin hän ei ollut ottanut osaa. Mikään ei ollut saanut häntä niihin ponnistuksiin ja väsymykseen, joka olisi seurauksena Van Osburghin häistä, mutta niin suuri oli hänen mielenkiintonsa niihin, että kuultuaan niistä kaksi selontekoa hän nyt valmistautui houkuttelemaan esille kolmatta veljentyttäreltään. Lily oli kuitenkin ollut valitettavan välinpitämätön panemaan mieleensä juhlamenojen erikoisseikkoja. Häneltä oli jäänyt huomaamatta rouva Van Osburghin leningin väri eikä voinut myöskään sanoa, käytettiinkö hääpöydässä vanhoja Van Osburghien sèvresporsliineja; rouva Peniston huomasi, sanalla sanoen, että häntä saattoi käyttää enemmän kuuntelijana kuin kertojana.

"Lily, en todellakaan käsitä, miksi vaivauduit menemään häihin, kun et kerran muista, mitä tapahtui tai ketä näit siellä. Kun minä olin tyttönä, säilytin aina jokaisen päivällisen ruokalistan, jolle oli käsketty, ja kirjoitin osanottajien nimet takasivulle, enkä koskaan heittänyt pois kotiljonkirusettejani setäsi kuolemaan saakka, jolloin näytti sopimattomalta pitää niin paljon värillisiä esineitä talossa. Minulla oli niitä muistaakseni laatikollinen, ja vieläkin voin sanoa, missä tanssiaisissa minkin olen saanut. Molly Van Alstyne muistuttaa minua siinä iässä, on ihmeellistä, miten hän huomaa asiat. Hän pystyi kertomaan äidilleen tarkoin, minkä kuosinen morsiamen leninki oli, ja me tiesimme heti, että se oli tilattu Paquinilta."

Rouva Peniston nousi äkkiä, ja läheten kelloa, jonka päällä oli kypäriniekka Minerva, hän vetäisi pitsinenäliinansa kypärin ja sen silmikon välitse.

"Tiesinhän sen – palvelustyttö ei koskaan pyyhi sitä!" huudahti hän voitonriemuisena huomatessaan nenäliinalla pienen pölypilkun; sitten hän jatkoi istuuduttuaan jälleen: "Mollyn mielestä rouva Dorset oli ollut häissä parhaiten puettu. En epäilekään, ettei hänen pukunsa olisi ollut kallisarvoisin, mutta sopuli- ja point de Milan-yhdistelmää en voi täysin sulattaa. Näyttää siltä, että hän on löytänyt Pariisista uuden räätälin, joka suvaitsee ottaa tilauksen vastaan vain, kun hänen asiakkaansa on kuluttanut koko päivän hänen kanssaan hänen Neuillyssä olevassa huvilassaan. Hän sanoo, että hänen täytyy tutkia tilaajan kotioloja – merkillinen järjestelmä, totta vie! Mutta rouva Dorset kertoi siitä Mollylle itse; hän sanoi huvilan olleen täynnä mitä erinomaisimpia tavaroita ja hän oli todellakin pahoillaan, kun oli lähdettävä. Molly ei sanonut hänen koskaan ennen olleen sievemmän näköinen; hän oli peloittavan sukkela ja sanoi toimittaneensa Evie Van Osburghin ja Percy Grycen toisilleen. Hänellä näyttää tosiaankin olevan suuri vaikutus nuoriin miehiin. Hänen mielenkiintonsa kuuluu nyt kohdistuvan nuoreen Silverton-houkkioon, joka on ollut Carry Fisherin kukitettavana ja pelannut niin kauheasti. No niin, Evie on todellakin kihloissa: rouva Dorset on hommannut kaiken ja Grace Van Osburgh on seitsemännessä taivaassa – hän oli ehkä menettänyt toivonsa saada Evie naimisiin."

Rouva Peniston pysähtyi taas, mutta tällä kertaa hänen tarkastelunsa ei kiintynyt huonekaluihin, vaan veljentyttäreensä.

"Cornelia Van Alstyne oli niin hämmästynyt: hän oli kuullut, että sinä aikoisit naimisiin nuoren Grycen kanssa. Hän tapasi Wetherallit juuri, kun he olivat saapuneet Bellomontista ja Alice Wetherall oli aivan varma, että tapahtui kihlaus. Hän kertoi kaikkien luulleen Mr. Grycen rientäneen kaupunkiin sormuksen hakuun, kun hän lähti odottamatta eräänä aamuna."

Lily nousi ja meni oveen päin.

"Luulen, että olen väsynyt, lienee parasta mennä vuoteeseen", sanoi hän, ja rouva Peniston oli Lilyä suudellessaan hajamielisen näköinen, koska hän huomasi äkkiä, että herra Peniston vainajan muotokuvan jalusta ei ollut suorassa sen edessä olevan sohvan kanssa.

Omassa huoneessaan hän sytytti kaasuliekin ja katseli uuniin päin. Se oli yhtä kiiltävä kuin salongin uunikin, mutta täällä hän ainakin saattoi huoleti polttaa joitakin papereja tarvitsematta pelätä tätinsä moitteita. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä, vaan vaipuen tuolille katseli väsyneesti ympärilleen. Hänen huoneensa oli suuri ja mukavasti kalustettu – se oli köyhän Grace Stepneyn kateuden ja ihailun esine, – mutta verrattuna niiden vierashuoneiden loistoon, joissa Lily oli kuluttanut niin monta viikkoa, se näytti synkältä kuin vankila. Mikä ero tämän huoneen ja sen sisustuksen taipuisan eleganssin välillä, jota hän oli suunnitellut itselleen – asunto, joka voittaisi hänen tuttaviensa asuntojen konstikkaan ylellisyyden sen taiteellisen maun kautta, jossa hän tunsi olevansa heitä ylempänä; jonka jokainen vivahdus ja piirre yhtyisi lisäämään hänen kauneuttaan ja antamaan viehätystä hänen joutohetkilleen! Tuota fyysillisen rumuuden kiusaavaa tunnetta tehosti vielä hänen henkinen lamaantumisensa, niin että tuon häntä kiusaavan kaluston jokainen esine näytti hänestä sitäkin suututtavammalta.

Hänen tätinsä sanat eivät olleet ilmaisseet hänelle mitään, mutta ne olivat saattaneet näkemään Bertha Dorsetin hymyilevänä, liehakoituna, voitokkaana, saattaen itsensä naurunalaiseksi liehittelyillään, jotka jokainen heidän pikku ryhmänsä jäsen käsitti. Naurettavuuden ajatus sattui syvemmälle kuin mikään muu tunne: Lily tiesi vihjaavan puheentavan jokaisen käänteen, jotka saattoivat nylkeä uhrinsa verta vuodattamatta. Hän nousi ja otti kirjeet. Hän ei aikonut hävittää niitä enää: sen aikomuksen tekivät tyhjäksi rouva Penistonin sanat.

Hän meni sillä välin kirjoituspöytänsä luo ja sytyttäen kynttilän hän kääri ja sinetöi paketin. Sitten hän avasi vaatesäiliön pienen laatikon ja pani kirjeet sinne. Tällöin hän tunsi ironian vivahdusta, muistaessaan, että oli velkautunut Gus Trenorille voidakseen ostaa ne.

X

Syksy kului yksitoikkoisesti. Miss Bart oli saanut kirjeen tai pari Judy Trenorilta, joka torui häntä siitä, ettei hän palannut Bellomontiin; mutta hän vastasi vältellen viitaten siihen, että hänen oli oltava tätinsä luona. Todellisuudessa häntä kuitenkin hirveästi ikävystytti yksinäinen olonsa rouva Penistonin kanssa, ja vain se vaihtelu, minkä tuotti hänen vasta hankitun rahansa kulutus, helpotti hänen synkkiä päiviään.

Lily oli koko ikänsä nähnyt rahan menevän yhtä nopeasti kuin se tulikin, ja miten hän tekikään päätöksiään panna säästöön osan voitoistaan, hänellä ei valitettavasti ollut pelastavaa käsitystä tuhlaavaisuuden vaaroista. Hänelle tuotti suurta tyydytystä, kun hän tunsi, että hän ainakin muutamiksi kuukausiksi oli riippumaton ystäviensä hyväntekeväisyydestä, että hän saattoi esiintyä tarvitsematta pelätä, että jokin tarkkanäköinen keksisi hänen puvussaan Judy Trenorin jälleenkiilloitettua loistoa. Se seikka, että raha vapautti hänet sillä hetkellä kaikista pikkuvelvoituksista, hämmensi hänen mielensä suuremmista, ja kun hän ei ollut koskaan ennen käytellyt niin suurta summaa, hänelle tuotti huvitusta sen tuhlaaminen.

Eräässä tällaisessa tilaisuudessa, poistuessaan eräästä liikkeestä, jossa hän oli ollut tunnin ajan keskustelemassa eräästä hyvin upeasta ja taidokkaasta matka-arkusta, hän törmäsi yhteen Miss Farishin kanssa, joka tuli samaan laitokseen yksinkertaisesti vain korjuuttamaan kelloaan. Lily oli harvinaisen hyveellisellä tuulella. Hän oli päättänyt lykätä matka-arkun oston siksi, kunnes hän olisi saanut laskun uudesta oopperapuvustaan, ja tuo päätös teki hänet paljon rikkaammaksi kuin liikkeeseen astuessaan. Tällaisessa itseensätyytyväisessä mielentilassa hän katseli myötätunnolla muita, ja hän säpsähti, kun hänen ystävänsä näytti niin alakuloiselta.

Kävi ilmi, että Miss Farish tuli erään hyväntekeväisyysseuran komitean istunnosta. Seuran tarkoituksena oli hankkia mukavia huoneistoja lukuhuoneineen ja muine nykyaikaisine mukavuuksineen, joissa virassa olevat nuoret naiset löytäisivät kodin ollessaan vapaana työstään tai levon tarpeessa, ja ensimmäisen vuoden tilikertomus osoitti niin surkean pientä tulopuolta, että Miss Farish, joka oli vakuutettu asian tärkeydestä, tunsi itsensä verrattain masentuneeksi. Lilyn tunne-elämä ei ollut kohdistunut toisista huolehtimiseen ja häntä usein ikävystyttivät ystävättärensä filantroopiset ponnistelut, mutta tänään hänen nopea kuvittelukykynsä kiintyi vastakohtaan, mikä oli hänen oman asemansa ja jonkun Gertyn holhokin aseman välillä. Nämä holhokit olivat naimattomia naisia, kuten hänkin; muutamat ehkä sieviä, muutamat ilman piirtoakaan hänen hienommasta tunneherkkyydestään. Hän kuvitteli itsensä viettämässä samanlaista elämää kuin hekin – elämää, jossa työn suoritus näytti yhtä synkältä kuin epäonnistuminen – ja tuo ajatus sai hänen myötätuntonsa hereille. Matka-arkun hinta oli yhä hänen taskussaan; ja vetäen taskustaan pienen kullatun kukkaron, hän pisti aika summan Miss Farishin käteen.

Tätä työtä seurannut tyydytys olisi riittänyt innokkaimmallekin moralistille. Lily tunsi heränneen itsessään hyväntekeväisyysvaistoja ja tämä synnytti hänessä mielenkiintoa omaan itseensä: hän ei ollut koskaan ennen ajatellut tehdä hyvää maailmalle, jonka omistamista hän niin usein oli uneksinut, mutta nyt oli antelias hyväntekeväisyys avartanut näköpiiriä. Sitäpaitsi hän jonkin hämärän johdonmukaisuuslain kautta tunsi, että hänen hetkellinen jalomielisyyspuuskansa hyvitti kaiken edellisen tuhlaavaisuuden. Miss Farishin hämmästys ja kiitollisuus vahvisti tätä tunnetta, ja Lily erosi hänestä tuntien itsekunnioitusta, jota hän luonnollisesti erehtyi pitämään epäitsekkyyden hedelmänä.

Tähän aikaan hän sai myöskin kutsun viettää kiitosviikkoa Adirondacksin leirissä. Tuo kutsu olisi vuotta aikaisemmin herättänyt hänessä epäröintiä, koska viikon, vaikkakin se oli rouva Fisherin suunnittelema, näkyväisenä toimeenpanijana oli eräs hämärää syntyperää oleva nainen, jolla oli kesyttömät yhteiskunnalliset pyrkimykset ja jonka tuttavuutta Lily oli tähän saakka karttanut. Nyt hän oli kuitenkin taipuvainen yhtymään rouva Fisherin katsantokantaan, ettei ollut väliä, kuka järjesti viikon, kunhan se vain oli hyvin järjestetty. Ja hyvin järjestäminen oli rouva Wellington Bryn vahva puoli. Jolleikaan seura ollut yhtä valittua kuin keittiö, oli rouva Bryllä ainakin se tyydytys, että hän saattoi ensi kerran esiintyä seuraelämän luetteloissa yhden tai kahden huomattavan nimen ohella; näistä oli etusijassa tietenkin Miss Bartin nimi. Tuota nuorta naista kohteli hänen emäntäväkensä vastaavalla huomaavaisuudella, ja hän oli siinä mielentilassa, jolloin nuo huomaavaisuudet otetaan vastaan, tulivatpa ne miltä taholta tahansa. Rouva Bryn ihailu oli kuvastin, jossa Lilyn itseensätyytyväisyys löysi jälleen kadotetun ääriviivansa. Ei mikään hyönteinen ripusta pesäänsä puihin niin hauraasti kuin ne, jotka tahtovat tukea inhimillisen turhamaisuuden painoa, ja tunne siitä, että oli tärkeä henkilö vähäpätöisten joukossa, riitti palauttamaan Miss Bartin vallan tietoisuuden. Näiden ihmisten huomaavaisuus osoitti, että hän yhä vielä merkitsi jotain siinä maailmassa, johon he pyrkivät, ja hän ei voinut olla tuntematta jonkinlaista iloa huomatessaan, että hän teki heihin vaikutuksen hienoudellaan ja ylemmyydellään.

Ehkä hänen mielihyvänsä johtui kuitenkin enemmän kuin hän itsekään tiesi retkeilyn fyysillisestä kehoituksesta, äkillisen kylmyyden ja kovan harjoituksen vaikutuksesta ja ruumiin totuttamisesta talvisten metsien vaikutuksiin. Hän palasi kaupunkiin tuntien nuorentumisen hehkua, raikkaampaa väriä poskillaan, tuoresta joustavuutta lihaksissaan. Tulevaisuus näytti olevan täynnä epämääräisiä lupauksia, ja kaikki hänen pelkonsa näyttivät häipyvän näköpiirin taa.

Muutamia päiviä hänen tulonsa jälkeen hän sai epämieluisan yllätyksen. Mr. Rosedale tuli vieraisille. Hän tuli aikaan, jolloin teepöytä on vielä valmiina tuttavallisesti odottaen vieraita takan ääressä, ja hänen esiintymistapansa osoitti, että hän oli valmis omaksumaan tilaisuuden tarjoaman tuttavallisuuden sävyn.

Lily, joka epämääräisesti tunsi, että Rosedalen ilmaantuminen oli jossakin yhteydessä hänen omien onnellisten yrittelyjensä kanssa, koetti antaa hänelle sellaisen vastaanoton kuin hän odotti, mutta Rosedalen nerokkuuden laadussa oli jotakin, joka viilensi hänen omaansa, ja hän tiesi, että jokainen heidän seurustelunsa askel oli uusi erehdys.

Mr. Rosedale, joka löysi pian mukavan olon läheisellä tuolilla ja maisteli teetään arvostelevasti huomauttaen: "Teidän pitäisi maistaman, mitä minun miespalvelijani valmistaa, saadaksenne jotakin oikein hyvää," näytti olevan aivan tietämätön siitä vastenmielisyydestä, mikä piti Lilyä kylmän jäykkänä toisella puolen pöytää. Ehkä Lilyn tapa pitää itseään loitolla viehätti hänen kaiken harvinaisen ja saavuttamattoman kokoilun intohimoaan. Hän ei antanut millään tavoin tuntea sitä ja näytti voivan omalla käytöstavallaan korvata kaiken sen helppouden, mikä puuttui Lilyn käytöstavasta.

Rosedalen käynnin tarkoitus oli pyytää Miss Bartia aitioonsa oopperan avajaisillaksi, ja nähdessään hänen epäröivän hän sanoi vakuuttavasti: "Rouva Fisher tulee, ja lisäksi olen saanut lupautumaan erään teidän sokean ihailijanne, joka ei ikinä antaisi anteeksi minulle, jollette lupaa tulla."

Kun Lily pysyi äänettömänä, lisäsi hän tuttavallisesti hymyillen: "Gus Trenor on luvannut tulla kaupunkiin asioille. Luulen, että ilo saada nähdä teitä veisi hänet koko joukon pitemmälle."

Miss Bart tunsi vastenmielisyyttä: oli jo kyllin epämieluista kuulla nimeään rinnastettavan Trenorin nimen kanssa, ja Rosedalen huulilta tuo vihjaus oli erikoisen vastenmielistä.

"Trenorit ovat parhaita ystäviäni – minun mielestäni me kulkisimme kaikki pitkän matkan tavataksemme toisiamme", sanoi hän, koettaen päästä asiasta valmistamalla uutta tietä.

Hänen vieraansa hymy tuli yhä tuttavallisemmaksi. "No, en ajatellut rouva Trenoria tällä hetkellä – sanotaan, ettei Gus tee sitä aina, kuten tiedätte." Sitten, hämärästi tuntien, ettei hän ollut koskettanut oikeaa kieltä, hän lisäsi koettaen huvittaa Lilyä: "Miten ovat asiat luonnistaneet Wall Streetillä? Gus on kuulemma voittanut teille sievän summan viime kuussa."

Lily laski alas teekannun nopeasti. Hän tunsi käsiensä vapisevan ja pani ne polvilleen tukeakseen niitä; mutta hänen huulensa vapisivat myöskin ja hetken ajan hän pelkäsi, että vapiseminen ilmenisi hänen äänestäänkin. Hän puhui kuitenkin täysin keveässä äänilajissa.

"Niin, minulla oli hieman rahaa sijoitettavana, ja Mr. Trenor, joka auttaa minua näissä asioissa, neuvoi minua sijoittamaan sen valtion obligatsioneihin eikä hypoteekkikiinnityksiin kuten tätini asiamies tahtoo. Sitäkö te kutsutte onnen potkaukseksi?"

Lily hymyili hänelle nyt vuorostaan siten höllittäen asentonsa jäykkyyttä ja sallien Rosedalen astua askeleen eteenpäin tuttavallisuutta kohti. Suojeleva vaisto antoi hänelle aina voimaa menestyksellisesti salaamaan, eikä hän käyttänyt ensi kertaa kauneuttaan kääntämään pois huomiota epämukavasta keskusteluaiheesta.

Kun Mr. Rosedale lähti, oli hän saanut myöntymyksen kutsuunsa ja hän tunsi yleensä käyttäytyneensä harkitulla tavalla, joka edisti hänen asiaansa. Hän oli aina osannut mielestään suhtautua hyvin naisiin, ja se kopea tapa, millä Miss Bart oli (kuten Rosedale olisi sanonut) "tullut linjalle", vahvisti hänen luottamustaan omaan kykyynsä käsitellä tuota oikullista sukupuolta. Miss Bart oli ilmeisesti hermostunut, ja Mr. Rosedale ei häikäillyt käyttää hyväkseen hänen hermostuneisuuttaan, jollei hän muuten päässyt edistymään seurustelussaan hänen kanssaan.

Hän jätti Lilyn inhon ja pelon valtaan. Näytti uskomattomalta, että Gus Trenor olisi puhunut hänestä Rosedalelle. Kaikista vioistaan huolimatta Trenoria suojelivat hänen traditsioninsa, joiden rikkominen näytti sitäkin vähemmän todennäköiseltä, kun ne olivat niin puhtaasti vaistomaisia. Mutta Lily muisteli äkillisellä tuskalla, että oli juhlahetkiä, jolloin – kuten Judy oli hänelle uskonut – Gus puhui hassutuksia; jonakin sellaisena hetkenä tuollainen vaarallinen sana oli epäilemättä pujahtanut hänen huuliltaan. Mitä Rosedaleen tuli, niin hän ei ensi säikähdyksestä toinnuttuaan suuresti ollut huolissaan siitä, mitä johtopäätöksiä tämä teki. Vaikkakin hän tavallisesti oli kyllin taitava, kun hänen omat intressinsä olivat kysymyksessä, erehtyi hän, kuten usein henkilöt, joilla seuratavat ovat vaistomaisia, olettamaan, että kykenemättömyys tottumaan niihin nopeasti merkitsi yleistä tyhmyyttä. Niinpä se seikka, että Mr. Rosedalelta puuttui salonkitottumus, saattoi Lilyn asettamaan hänet Trenorin ja muiden tuntemiensa tyhmeliinien luokkaan ja otaksumaan että pikku liehakoiminen ja silloin tällöin hänen tarjoilujensa vastaanottaminen riittäisi tekemään hänet vaarattomaksi. Ei kuitenkaan ollut epäilystäkään siitä, että hänen kyllä sopi näyttäytyä Rosedalen aitiossa oopperan avajaisiltana. Ja jos kerran Judy Trenor oli luvannut ottaa tämän seuraelämään tänä talvena, niin saattoihan hän yhtä hyvin olla ensimmäisenä korjaamassa satoa.

Päivän tai pari Rosedalen käynnin jälkeen Lilyn mielessä oli Trenorin onneton vaatimus ja hän toivoi pääsevänsä selvemmin tietämään tuon muutoksen oikean luonteen, joka näytti syösseen hänet hänen valtaansa. Mutta tämä haihtui hänen mielestään, kun hänellä oli epätavallista ajattelemista. Sitäpaitsi hän ei ollut nähnyt Trenoria Van Osburghien häiden jälkeen ja Rosedalen sanat häipyivät pian toisten vaikutusten tieltä.

Kun tuli oopperan avajaisilta, oli hänen pelkonsa haihtunut niin jäljettömiin, että Trenorin yltäkylläisyyttä uhkuvan olemuksen näkeminen Rosedalen aition perällä herätti hänessä levollista hyvää tuulta. Lily ei ollut voinut oikein sulattaa välttämättömyyttä esiintyä Rosedalen kumppanina niin arassa tilaisuudessa, mutta olihan nyt häntä tukemassa hänen oman seurapiirinsä jäsen – sillä rouva Fisherin seura oli tavallisesti liian sekalaista, jotta se olisi oikeuttanut Miss Bartin ilmaantumisen siinä seurassa.

Lilyltä, joka aina mielellään näytti kauneuttaan julkisesti ja joka tiesi, miten puku lisäsi tänä iltana hänen viehätystään, hukkui Trenorin tuijotus niiden ihailevien katseiden yleiseen virtaan, joiden keskipisteenä hän tunsi olevansa. Ah, miten suloista oli olla nuori, säteilevä, tuntea solakkuuden, voiman, notkeuden, kauniiden piirteiden ja hyvän värin tuottamaa hehkua, tuntea nousseensa aivan erikoiseen asemaan tuon saavuttamattoman sulon kautta, joka on hengen ja neron ruumiillinen vastine!

Lilyn runollista nautintoa häiritsi tällä hetkellä se matala ajatus, että hänen oopperapukunsa oli välillisesti maksanut Gus Trenor. Tämä taas puolestaan tiesi vain, ettei hän ollut koskaan elämässään nähnyt Lilyä viehättävämpänä, ettei koko oopperasalissa ollut hienommin puettua naista, ja ettei hän, jolle Miss Bart oli suonut tällaisen mielihyvän, ollut saanut minkäänlaista vastausta siihen katseeseen, jonka hän ja sadat silmäparit lähettivät Miss Bartiin.

Siksi oli Lilylle epämieluisan yllättävää, kun, heidän väliajalla istuessaan kahdenkesken aition perällä, Trenor sanoi muitta mutkitta: "Katsokaas tänne, Lily! Miekkonen, ken saa joskus nähdä teitä. Vietän kaupungissa kolme tai neljä päivää viikossa, ja te tiedätte tien klubille, josta minut aina löytää, mutta te ette näytä muistavan minun olemassaoloani nykyään, vaikkakin haluatte käyttää raha-asioissa minua hyväksenne."

Vaikka huomautus osoittikin ilmeisesti huonoa makua, ei siihen ollut sen helpompi vastata, sillä Lily tiesi vallan hyvin, ettei hetki ollut sopiva näyttää nyrpeää naamaa eikä hämmästyneenä kohauttaa kulmakarvoja, kuten hän tavallisesti teki torjuessaan tuttavallisuuden osoitukset.

"On hyvin imartelevaa, että haluatte nähdä minua", sanoi hän koettaen saada kevyen äänensävyn, "mutta jollette ole merkinnyt väärin osoitettani, niin olisi ollut helppoa tavata minua iltapäivisin tätini luona – tosiaankin, odottelinkin teitä sinne."

Mutta Lily erehtyi toivoessaan taltuttavansa hänet tällä viimeisellä myönnytyksellä, sillä Trenor vastasi laskien alas tuttavallisesti kulmakarvojaan, mikä saattoi esiintymään hänet vielä typerämmän näköisenä: "Lempo menköön tätinne luo ja hukatkoon iltapäivänsä kuuntelemalla, mitä joukko toisia vekkuleja puhuu teille! Tiedättehän, etten ole sitä maata, että istun ihmisjoukossa ja pieksän kieltäni – mieluummin olen tyyten tykkänään sellaisesta erilläni. Mutta miksemme voi mennä yhdessä pitämään pientä lystiä – kuten oli se ajeluretki Bellomontissa, kun tulitte minua hakemaan asemalta?"

Hän nojasi epämiellyttävän läheisesti koettaen pakottaa Lilyyn tämän mielijohteen, ja Lily luuli tuntevansa merkitsevän tuoksun, mikä selitti tumman hohteen Trenorin kasvoilla ja kiiltävän kosteuden hänen otsallaan.

Ajatus että närkästynyt vastaus herättäisi epämiellyttävän purkauksen, hillitsi Lilyn vastenmielisyyttä ja hän vastasi naurahtaen: "En oikein ymmärrä, miten voi tehdä maalaisajeluretkiä kaupungissa, mutta ei minua aina ympäröi ihailijalauma, ja jos tahdotte ilmoittaa minulle, minä iltapäivänä tulette, niin järjestän asiat niin, että voimme jutella rauhassa."

"Viis juttelusta! Sitähän te aina sanotte", vastasi Trenor, joka ei ollut sutkauksissaan vaihteleva. "Sillähän te minut torjuitte Van Osburghin häissäkin – mutta selvällä engelskalla se merkitsee sitä, että kun olette saanut minulta, mitä olette tahtonut, te haluatte mieluummin jotain toista seuralaista."

Hän oli korottanut ääntään viime sanoilla ja Lily sävähti punaiseksi, mutta pysyi kuitenkin aseman herrana ja laski vakuuttavasti kätensä Trenorin käsivarrelle.

"Älkää hullutelko, Gus; en voi sallia, että puhuttelette minua tuolla naurettavalla tavalla. Jos todella tahdotte tavata minua, niin miksemme mene jonakin iltapäivänä kävelylle Puistoon? Olen yhtä mieltä kanssanne, että on huvittavaa olla maalaisittain kaupungissa, ja jos haluatte, niin tapaan teitä siellä ja me menemme syöttämään oravia ja te otatte minut järvelle höyrygondooliin."

Tätä sanoessaan hän hymyili, antaen katseensa levätä hänen katseessaan tavalla, joka katkaisi kärjen hänen pilaltaan ja teki Trenorin äkkiä taipuvaiseksi hänen tahtoonsa.

"No hyvä, olkoon menneeksi. Tahdotteko tulla huomenna? Huomenna kello kolme, Mall'in päässä? Olen siellä varmasti, muistakaa se. Ettehän tahtonut päästä minusta, Lily?"

Mutta Miss Bartin ei tarvinnut toistaa lupaustaan, sillä aition ovi aukeni ja sisään astui George Dorset.

Trenor luovutti äreästi paikkansa ja Lily kääntyi tulijan puoleen säteilevä hymy huulilla. Hän ei ollut ollut puheissa Dorsetin kanssa sitten Bellomontin aikojen, mutta jokin tämän katseessa ja käyttäytymisessä ilmaisi, että hän muisti sen ystävällisen suhteen, joka vallitsi heidän välillään heidän viimeksi tavatessaan. Dorset ei ollut mies, joka helposti ilmaisi ihastuksensa: hänen pitkät tuhkanharmaat kasvonsa ja hajamielinen katseensa näyttivät olevan suljettuja liiallisilta liikutuksilta. Mutta mitä tuli Lilyn omaan vaikutukseen, niin hän oli siinä hyvin herkkätuntoinen ja kun hän teki Dorsetille tilaa ahtaassa sohvassa, oli hän varma siitä, että tämä tunsi hiljaista mielihyvää hänen läheisyydestään. Harvat naiset vaivautuivat koettamaan miellyttää Dorsetia, mutta Lily oli ollut hänelle ystävällinen Bellomontissa ja nytkin hänen hymyilynsä osoitti uudistuvaa jumalaista hyvyyttä.

"No, tässä sitä ollaan taas alkamassa kuusikuukautisia naukujaisia", alkoi hän valittavalla äänellä. "Ei ole hituistakaan eroa tämän ja viime vuoden välillä, paitsi että naisilla on uudet puvut ja etteivät laulajat ole saaneet uusia kurkkuja. Vaimoni on musikaalinen, kuten tiedätte, ja pakottaa minut käymään läpi tämän kurssin joka talvi. Italialaisissa illoissa ei ole asiat niin hullusti, sillä ne alkavat myöhään, niin että on aikaa sulattaa ruokansa. Mutta kun ne esittävät Wagneria, niin täytyy hotkaista päivällisensä nopeasti, ja sen minä saan kyllä tuntea vatsassani. Kappas kun Trenor lähtee aitiosta odottamatta väliverhon nousemista! Oletteko koskaan tarkannut Trenorin syöntiä? Jos olette, niin varmaan ihmettelette, miten hän on elossa. Luulen hänen olevan sisältäkin nahkaa. – Mutta minähän tulin teille sanomaan, että vaimoni toivoo, että tulisitte meille ensi sunnuntaina. Luvatkaa tulla Herran nimessä. Sinne tulee liuta ikävää väkeä – intelligenssia, tarkoitan. Se on nyt hänen uusinta hommaansa, enkä minä tiedä varmaan, eikö se ole vielä pahempaa kuin musiikki. Muutamilla vieraista on pitkä tukka eivätkä he huomaa, kun heille tarjotaan ruokia. Seuraus siitä on, että päivällinen jäähtyy, ja minun vatsani ei sitä siedä. Se Silverton-aasi niitä kuljettaa taloon – hän kirjoittaa runoja, kuten tiedätte, ja Berthasta ja hänestä on tullut hirveän hyvät ystävät. Bertha voisi kirjoittaa paremmin kuin yksikään heistä, jos tahtoisi, enkä minä tahdo moittia häntä siitä, että hän haluaa seuraansa hyväpäisiä vekkuleita; tahtoisin vain sanoa: 'päästäkää minut näkemästä heidän syövän!'"

Tämä omituinen puhetulva saattoi Lilyn loistavalle tuulelle. Tavallisissa oloissa ei Bertha Dorsetin kutsussa olisi ollut mitään hämmästyttävää, mutta hiljainen vihamielisyys oli pitänyt heidät erillään. Nyt Lily tunsi sisäiseksi ihmeekseen, että hänen kostonhalunsa oli hävinnyt. Jos tahdot antaa vihamiehellesi anteeksi, niin anna hänelle ensin läimäys, sanoo malaijilainen sananlasku, ja Lily sai tuta sen totuuden. Jos hän olisi hävittänyt rouva Dorsetin kirjeet, niin hän olisi yhä vihannut häntä, mutta kun ne jäivät hänen haltuunsa, niin hänen kostonhalunsa oli tyydytetty.

Hän lupasi hymyillen tulla toivoen siten pääsevänsä Trenorin tungettelevaisuudesta.

XI

Sillävälin oli lupa-aika päättynyt ja sesonki alkoi. Viidennellä avenuella kulki joka ilta ja yö ajoneuvovirta, joka suuntautui Puiston puoleisiin hienoihin kaupunginosiin, missä valaistut ikkunat ja esiin vedetyt markiisit olivat kutsujen merkkinä. Toiset sivuliikennevirrat leikkasivat päävirtaa vieden ihmisiä teattereihin, ravintoloihin tai oopperaan. Ja rouva Peniston saattoi tähystyspaikastaan yläikkunan äärestä ilmoittaa tarkalleen, kun liikenteen tavallinen humu äkkiä kasvoi Van Osburghien tanssiaisiin menevistä ajoneuvoista tai kun ajoneuvojen lisääntyminen tarkoitti vain, että ooppera oli loppunut tai että Sherryllä oli suuret illalliset.

Rouva Peniston seurasi sesongin kulkua yhtä kiinteästi kuin innokkainkin sen huvituksiin osanottaja, ja päältäkatsojana hän saattoi vertailla ja yleistää paremmin kuin itse osanottajat. Ei yksikään olisi voinut seurata tarkemmin seuraelämän kulkua tai erehtymättömämmin erottaa jokaisen sesongin ominaisia piirteitä: sen uneliaisuutta, sen liiallisuuksia, sen tanssiaisten niukkuutta, sen aikana tapahtuneiden avioerojen lukuisuutta. Hän piti erikoisesti mielessään "nousukkaiden" vikoja joita sukelsi pinnalle joka nousuaikana, ja hänellä oli terävä silmä näkemään heidän lopullisen kohtalonsa, niin että heidän näyteltyään osansa loppuun hän melkein aina saattoi sanoa Grace Stepneylle – ennustustensa kuulijalle – että hän oli tarkalleen tiennyt, miten tulisi käymään.

Erikoisesti tälle sesongille olisi rouva Penistonin mielestä ollut luonteenomaista se, että siinä jokainen "tunsi köyhyyttä" paitsi Welly Bryn herrasväki ja Simon Rosedale. Oli ollut huono syksy Wall Streetillä, jossa hinnat putosivat tuon rahalain mukaan, joka osoittaa rautatieosakkeiden ja puuvillapaalien olevan herkempiä toimeenpanevan mahdin vaihtumiselle kuin monen arvossapidetyn kansalaisen, joka on harjaantunut itsehallinnon kaikkiin etuihin. Sellaisetkin omaisuudet, joiden luultiin olevan riippumattomia markkinoista, osoittivat taipumusta riippuvaisuuteen niistä.

Rikastuminen aikana, jolloin useimpien tulot vähenevät, on omansa herättämään kateellista huomiota; ja Wall Streetin huhujen mukaan Welly Bry ja Rosedale olivat keksineet tämän ihmeenteon salaisuuden.

Erittäinkin Rosedale oli kaksinkertaistuttanut omaisuutensa, ja hänen kerrottiin ostaneen äskettäin rakennetun talon eräältä pulakauden uhrilta, joka vajaan kahdentoista kuukauden kuluessa oli hankkinut yhtä monta miljoonaa, rakentanut talon Viidennelle avenuelle, täyttänyt taulukokoelman vanhojen mestarien tuotteilla, kestinnyt siinä koko New Yorkin ja luikahti salaa pois paikkakunnalta, hänen velkojiensa vartioidessa vanhojen mestarien tauluja ja vieraidensa selittäessä toisilleen, että he olivat käyneet hänen päivällisillään vain nähdäkseen tauluja. Mr. Rosedale arveli menestyksensä olevan pysyväisempää lajia. Hän tiesi, että hänen oli kuljettava verkalleen ja hänen rotunsa vaistot tekivät hänet sopivaksi kestämään takaiskuja ja etenemään vähitellen. Mutta hän käsitti nopeasti, että sesongin yleinen laimeus tarjosi hänelle tavattomia etuja ja hän ryhtyi kärsivällisen uutterana muodostamaan taustaa kasvavalle kunnialleen. Hänelle oli tänä aikana arvaamattomaksi hyödyksi rouva Fisher, joka oli asettanut niin monta nousukasta seuraelämän näyttämölle. Mutta Rosedale halusi ajan pitkään yksilöllisempää ympäristöä. Hän tunsi, että häneltä puuttui käytöstavan vaihtelevaisuus, ja hänelle kävi yhä selvemmäksi, että Miss Bartilla oli juuri ne puuttuvat ominaisuudet, joita hänen seuraelämäkykynsä muovaileminen tarvitsi.

Tällaiset erikoisseikat eivät osuneet rouva Penistonin näköpiiriin. Hän oli tarkka huomaamaan pikkuseikkoja etualalta ja otti paljoa mieluummin selvän Carry Fisherin ja Bryn herrasväen suhteista kuin veljentyttärensä olosta. Hänellä oli kuitenkin tiedonantajia, jotka olivat valmiita korvaamaan hänen tietämättömyytensä. Grace Stepneyn muisti oli kuin henkinen kärpäspaperi, joka kuin luonnon pakosta veti puoleensa kulkupuheita ja säilytti ne. Lily olisi hämmästynyt tietäessään, miten paljon häntä koskevia pikkuseikkoja oli kasaantunut Miss Stepneyn päähän. Hän oli kyllä täysin tietoinen siitä, että hän herätti huomaamattomassa asemassa olevien ihmisten mielenkiintoa, mutta hän otaksui löytyvän vain yhtä lajia vaatimatonta elämää ja että loiston ihailu on tuon alemman asteen luonnollinen ilmaus. Hän tiesi, että Gerty Farish ihaili häntä sokeasti, ja siksi hän otaksui, että hän herätti samoja tunteita Grace Stepneyssä, jonka hän luki samaan luokkaan kuin Gerty Farishin, mutta ilman nuoruuden ja intomielisyyden pelastavia piirteitä.

Todellisuudessa nuo molemmat erosivat toisistaan yhtä paljon kuin he erosivat yhteisestä tarkastelunsa esineestä. Miss Farishin sydän oli hellien harhaluulojen lähde, Miss Stepneyn asioiden tarkka luettelo sellaisina kuin ne esiintyivät suhteessaan häneen. Hänellä oli arkatunteisuutta, joka olisi Lilystä näyttänyt koomilliselta henkilön taholta, jonka nenällä oli pisamia, jolla oli punaiset silmäluomet, joka asui täysihoitolassa ja ihaili rouva Penistonin salonkia. Mutta Grace paran ulkonainen ahtaus antoi sille keskitetympää sisäistä elämää, kuten karu maaperä saa muutamat kasvit kukkimaan runsaammin. Hänellä ei itse asiassa ollut abstraktista taipuvaisuutta häijyyteen: hän ei ollut pitämättä Lilystä siksi, että tämä oli loistava ja kyvykäs, vaan koska hän luuli, että Lily ei pitänyt hänestä. Sellaisetkin niukat kohteliaisuudet, joita Lily soi Mr. Rosedalelle, olisivat tehneet Miss Stepneystä hänen ystävänsä elämäniäkseen. Mutta miten Lily saattoi arvata, että sellainen ystävä oli huomaamisen arvoinen? Ja miten hän vihdoin saattoi arvata, että hän oli kuolettavasti loukannut Miss Stepneytä aiheuttamalla hänen kutsumatta jättämisensä erääseen rouva Penistonin harvoista päivälliskutsuista?

Rouva Peniston ei pitänyt mielellään päivälliskutsuja, mutta hänellä oli korkea käsitys sukulaisvelvollisuuksista, ja Jack Stepneyn palattua häämatkaltaan hän tunsi velvollisuudekseen sytyttää salongin lamput ja tuoda parhaat hopeat esille varmoista säilytyspaikoistaan. Rouva Penistonin harvinaisten kutsujen edellä vaivattiin päiväkaudet päätä juhlan kaikilla yksityiskohdilla, vieraiden istumajärjestyksestä pöytäliinan laskoksiin asti ja erään tällaisen alustavan keskustelun kuluessa hän oli varomattomasti vihjannut serkulleen Gracelle, että koska päivälliskutsut olivat sukulaisten keskeiset, hän tulisi ottamaan niihin osaa. Viikon ajan oli tuo ajatus tuonut eloa Miss Stepneyn yksitoikkoisuuteen. Sitten hänen annettiin ymmärtää, että olisi sopivampaa, jos hän tulisi jonakin toisena päivänä. Miss Stepney tiesi tarkalleen, mitä oli tapahtunut. Lily, joka inhosi sukulaistilaisuuksia, oli vakuuttanut tädilleen, että "hienojen" vieraiden kutsuminen olisi enemmän nuoren parin mieleen, ja rouva Peniston, joka seuraelämäkysymyksissä oli auttamattomasti Lilyn vallassa, oli pakotettu jättämään Grace kutsumatta. Saattoihan Grace tulla sitäpaitsi jonakin toisena päivänä; miksi hän siis pitäisi itseään poiskarkoitettuna?

Juuri siksi, että Miss Stepney saattoi tulla jonakin toisena iltana – ja että hänen sukulaisensa tiesivät, että hänen iltansa olivat vapaita – tämä tapahtuma kangasti jättiläismäisenä hänen näköpiirissään. Hän tiesi, että hän sai kiittää tästä Lilyä, ja hiljainen pahastuminen muuttui toimeliaaksi vihaksi.

Rouva Peniston, jonka luokse hän oli pistäytynyt päivän tai pari päivälliskutsujen jälkeen, laski käsistään virkkauksensa ja kääntyi äkkiä tähystyspaikaltaan ikkunan äärestä.

"Gus Trenor? – Lily ja Gus Trenor?" sanoi hän kalveten niin äkkiä, että hänen vieraansa melkein hätääntyi.

"Ah, serkku Julia… tietenkään minä en tarkoita…"

"En tiedä, mitä sinä tarkoitat", sanoi rouva Peniston pelästynyt sävy vapisevassa äänessään. "Sellaista ei koskaan kuultu minun päivinäni. Ja minun oma veljentyttäreni! En ole varma, ymmärränkö sinua. Sanovatko ihmiset, että Trenor on rakastunut häneen?"

Rouva Penistonin kauhu oli todellista. Vaikkakin hän oli harvinaisen tarkoin perillä seuraelämän tapahtumista, oli hän kuitenkin viaton kuin koulutyttö, jonka mieleen ei koskaan juolahda, että skandaalit, joista hän lukee oppitunneilla, toistuisivat ensimmäisellä kadulla. Rouva Peniston oli säilyttänyt mielikuvituksensa yhtä puhtaana kuin salonkinsa kaluston. Hän tiesi kyllä, että seuraelämä "oli paljon muuttunut"; hän oli keskustellut avioeron turmeluksesta pappinsa kanssa ja oli ajoittain tuntenut kiitollisuutta siitä, että Lily oli vielä naimaton. Mutta ajatus, että jokin skandaali saattaisi kohdata nuoren tytön nimeä, ennen kaikkea, että siihen saattoi yhdistää naineen miehen, oli niin outoa hänelle, että hän oli yhtä hämillään kuin jos häntä olisi syytetty siitä, että hän oli jättänyt mattonsa alas koko kesäksi ja rikkonut jotain muuta taloudenpidon perussääntöä vastaan.

Miss Stepney alkoi ensi säikähdyksen hälvettyä tuntea avaramman ymmärryksen ylemmyyttä. Oli todellakin säälittävää olla niin tietämätön maailmasta kuin rouva Peniston!

Hän hymyili viimeiselle kysymykselle. "Ainahan sitä puhutaan ikävyyksiä – ja varmaankin he ovat paljon yksissä. Eräs ystäväni tapasi heidät toissa iltapäivänä Puistossa – hyvin myöhään, kun lamput olivat jo sytytetyt. On sääli, että Lily esiintyy niin silmiinpistävästi."

"Silmiinpistävästi!" tavaili rouva Peniston. Hän kumartui eteenpäin alentaen äänensä lieventääkseen kauhuaan. "Mitä ne puhuvat? Aikooko hän erota vaimostaan ja naida Lilyn?"

Grace Stepney nauroi kursailematta. "Eihän toki, hyvä ystävä! Hän tuskin tekisi sitä. Se on mielistelyä – ei mitään muuta."

"Mielistelyä? Veljentyttäreni ja naineen miehen välillä? Tarkoitatko sanoa, että Lilyn ulkonäöllä ja avuilla ei osaisi paremmin käyttää aikaa kuin hukata sitä seurustelemalla lihavan tyhmän miehen kanssa, joka voisi melkein olla hänen isänsä?" Tällä todistelulla oli niin vakuuttava voima, että se saattoi rouva Penistonin kyllin rauhalliseksi alkaakseen uudelleen työnsä odottaessaan, että Grace Stepney rohkaisisi hänen järkytettyä mieltään.

Mutta Miss Stepney oli hetken kuluttua taas asiassa. "Sepä se onkin pahinta – ihmiset sanovat, ettei Lily hukkaa aikaansa! Jokainen tietää, että hän on liian sievä ja – ja viehättävä uhrautuakseen sellaiselle miehelle kuin Gus Trenor, jollei —"

"Jollei?" tokaisi rouva Peniston.

Miss Stepney hengähti hermostuneesti. Oli mieluista järkyttää rouva Penistonia, mutt'ei järkyttää häntä hätääntymiseen asti. Miss Stepney ei tuntenut kylliksi klassillista draamaa tietääkseen, miten huonojen sanomien tuojia otetaan vastaan sananlaskuksi käyneellä tavalla, mutta nyt hänen aivojensa läpi välähtivät menetetyt päivälliset ja supistettu vaatevarasto hänen epäitsekkäisyytensä palkkana. Sukupuolensa kunniaksi viha Lilyä kohtaan voitti kuitenkin persoonallisemmat näkökohdat. Rouva Peniston oli valinnut väärän hetken veljentyttärensä kauneuden kehumiseen.

"Jollei", sanoi Grace, kumartuen eteenpäin puhuakseen hiljaa ja innokkaasti, "jollei ole aineellisia etuja voitettavana, kun mielistelee Trenoria."

Hän tunsi, että hetki oli hirveä ja hän muisti äkkiä, että rouva Penistonin musta brokaadi olisi joutunut hänelle sesongin lopulla.

Rouva Peniston laski jälleen työnsä käsistään. Hänelle esiintyi saman ajatuksen toinen puoli ja hän tunsi, ettei ollut hänen arvonsa mukaista, että hän antoi järkyttää hermojaan hänestä riippuvan sukulaisen, joka käytti hänen vanhoja vaatteitaan.

"Jos sinusta on mieluista kiusata minua salaperäisillä vihjauksilla", sanoi hän kylmästi, "niin olisit ainakin voinut valita sopivamman ajan kuin nyt, jolloin juuri olen tointumassa suurten päivälliskutsujen rasituksista."

Päivällisten mainitseminen haihdutti Miss Stepneyn viimeisetkin epäröimiset. "En käsitä, miksi minua syytetään siitä, että minun on mieluista puhua sinulle Lilystä. Olinkin varma, etten siitä kiitosta saisi", vastasi hän kuohahtaen. "Mutta minulla on jäljellä hieman sukulaistunnetta, ja kun sinä olet ainoa henkilö, jolla on Lilyyn jonkinlaista valtaa, niin ajattelin, että sinun pitäisi tietää, mitä hänestä puhutaan."

"Hyvä", sanoi rouva Peniston, "sitä minä valitan, ettet ole sanonut minulle, mitä todellakin sanotaan."

"En otaksunut, että minun olisi puhuttava niin täydellisesti. Ihmiset puhuvat, että Gus Trenor maksaa hänen laskunsa."

"Maksaa hänen laskunsa – hänen laskunsa?" Rouva Peniston purskahti nauruun. "En jaksa kuvitella, mistä sinä olet saanut tuollaisia hullutuksia. Lilyllä on omat tulonsa – ja minäkin huolehdin hänestä aika lailla —"

"Sen kyllä kaikki tiedämme", tokaisi Miss Stepney kuivasti. "Mutta Lily tarvitsee hyvin useita hienoja leninkejä —"

"Minusta on mieleen, että hän on hyvin puettu – se on vain kuin ollakin pitää!"

"Tietenkin. Mutta sitäpaitsi on hänellä pelivelkoja."

Miss Stepney ei ollut alussa aikonut saattaa asiaa näin pitkälle, mutta rouva Penistonin oli moittiminen vain omaa uskomattomuuttaan. Hän oli kuin raamatun uppiniskaiset epäuskoiset, jotka oli masennettava saadakseen ne vakuutetuiksi.

"Pelivelkoja? Lilylläkö?" Rouva Penistonin ääni värisi suuttumuksesta ja hämmennyksestä. Hän ihmetteli, oliko Grace Stepney kadottanut järkensä. "Mitä sinä tarkoitat hänen peliveloillaan?"

"Sitä vain, että jos joku pelaa bridgeä rahasta kuten Lily, niin saattaa menettääkin suuria summia – enkä luule Lilyn aina voittavan."

"Kuka sinulle sanoi, että veljentyttäreni pelaa korttia rahasta?"

"Kiitoksia paljon, serkku Julia, älä luule minun koettavan rikkoa sinun ja Lilyn välejä! Jokainen tietää, että hän on vimmattu bridgenpelaaja. Rouva Gryce sanoi minulle itse, että hänen pelaamisensa se peloitti Percy Grycen – hän näyttää aluksi todellakin olleen ihastunut Lilyyn. Mutta Lilyn seurustelupiirissä on melkein tapana, että tytöt pelaavat rahasta. Itse asiassa ihmiset ovat taipuvaisia suomaan hänelle anteeksi sillä syyllä —"

"Suomaan anteeksi minkä?"

"Sen, että hän on kovassa pulassa – ottaa vastaan huomaavaisuuksia sellaisilta miehiltä kuin Gus Trenor – ja George Dorset —"

Rouva Peniston huudahti jälleen: "George Dorset? Onko muita vielä?

Haluan kuulla pahimmankin, ole hyvä."

"Älä ota asiaa siltä kannalta, hyvä Julia. Lily on äskettäin ollut paljon Dorsetien kanssa ja George Dorset näyttää ihailevan häntä – mutta se on tietysti luonnollista. Ja olen varma siitä, ettei ihmisten kertomissa kauheissa jutuissa ole siteeksikään totta. Mutta hän on kuluttanut paljon rahaa tänä talvena. Evie Van Osburgh oli joku päivä sitten Celestellä tilaamassa trousseauta – niin, hääthän ovat ensi kuussa – ja hän kertoi minulle Celesten näyttäneen hänelle mitä kallisarvoisimpia esineitä, joita hän oli juuri lähettänyt Lilylle. Ja kuuluu puheita, että Judy Trenor on riidellyt Lilyn kanssa Gusin takia. Mutta olen pahoillani, että olen puhunut, vaikkakin vain tarkoitin sillä hyvää."

Rouva Penistonin luontainen uskomattomuus sai hänet toimittamaan Miss Stepneyn halveksuen tiehensä, mikä ei ennustanut hyvää tämän mustan brokaadin saantitoiveelle. Mutta järkisyille suljetuimmissakin luonteissa on tavallisesti aukko, jonka kautta epäluulo valuu ja Miss Stepneyn vihjaukset eivät haihtuneet niinkään helposti hänen mielestään kuin hän oli odottanut. Rouva Peniston ei pitänyt kohtauksista, ja hänen päätöksensä karttaa niitä oli aina saanut hänen pysymään erillään Lilyn elämän yksityisseikoista. Hänen nuoruudessaan tyttöjen ei katsottu tarvitsevan erikoista valvontaa. Heidän otaksuttiin yleensä tyytyvän luvalliseen kurtiisiin ja avioliittoon ja heidän luonnollisten valvojiensa sekaantumista näihin asioihin pidettiin yhtä sopimattomana kuin katselijan äkillistä sekaantumista näyttelemiseen. Rouva Penistonkin muisti kyllä olleen "eloisia" tyttöjä, mutta heidän eloisuuttaan ei pidetty pahempana kuin "epänaisellisena". Nykyinen eloisuus näytti olevan samaa kuin epäsiveellisyys, ja pelkkä epäsiveellisyyden käsite oli rouva Penistonista yhtä loukkaava kuin keittiönhaju salongissa: hänen mielensä kieltäytyi sitä sulattamasta.

Hän ei aikonut heti toistaa Lilylle kuulemaansa tai koettaa edes vahvistaa sen todellisuutta kiertäen kaartaen kyselemällä. Sehän johtaisi kohtaukseen, ja kohtaus oli, katsoen hänen hermojensa järkytettyyn tilaan, jota päivälliskutsujen vaikutukset eivät suinkaan olleet parantaneet, ja hänen mieleensä, joka yhä pelkäsi uusia vaikutuksia, vaara, jota hän piti velvollisuutenaan karttaa. Mutta hänen mieleensä jäi veljentytärtään kohtaan määrätty varasto kaunaa, joka kasvoi, kun ei sitä voinut selvittää selvittelyillä ja keskusteluilla. Oli kauheaa, että nuori tyttö antoi itsestään puheenaihetta. Tästä häntä täytyi moittia, vaikk'ei syytteissä häntä vastaan olisikaan perää. Rouva Penistonista tuntui kuin olisi talossa ollut tarttuva tauti ja hän oli tuomittu istumaan vavisten tartutettujen huonekalujensa keskellä.

XII

Miss Bart oli todella kasvatettu kierolla tavalla, eikä, yksikään hänen arvostelijoistaan olisi tuntenut sitä elävämmin kuin hän. Mutta hänellä oli turmiollinen tunne siitä, että häntä väijyi toinen kovan onnen potkaus toisen jälkeen, huomaamatta koskaan oikeaa tietä ennenkuin oli liian myöhäistä lähteä kulkemaan sitä.

Lily, joka ei sovittanut itseensä ahtaita ennakkoluuloja, ei ollut kuvitellut, että hänen rahanhankkimisensa Gus Trenorin kautta tulisi koskaan järkyttämään hänen rauhaansa. Ja asia näyttikin itsessään jokseenkin viattomalta, mutta se oli ilkeämielisten selitysten vuolas lähde. Kun hän oli tyydyttänyt rahantuhlaamishalunsa, kävivät nämä selittelyt yhä äänekkäämmiksi, ja Lily, joka saattoi olla ankaran johdonmukainen viedessään vastoinkäymistensä syyt toisten tiliin, puolusteli itseään sillä ajatuksella, että kaikki hänen ikävyytensä johtuvat Bertha Dorsetin vihamielisyydestä. Tämä vihamielisyys oli kuitenkin ilmeisesti haihtunut, kun ystävyys molempien naisten välillä oli uudistunut. Lilyn käynnistä Dorseteilla oli ollut seurauksena, että he huomasivat voivansa olla toisilleen hyödyksi, ja sivistyneet vaistot ovat kyllin ovelia huomatakseen, että on parempi käyttää hyödykseen vastustajaansa kuin häiritä häntä. Rouva Dorset oli itse asiassa joutunut sydämenasioissa uusiin kokeiluihin, joiden kukoistavana uhrina oli rouva Fisherin viimeinen valloitus, Ned Silverton. Ja sellaisina hetkinä hän tunsi, kuten Judy Trenor oli kerran huomauttanut, pakottavaa tarvetta kääntää miehensä huomion toisaalle. Dorset oli yhtä vaikea huvitettava kuin villi-ihminen, mutt'ei hänenkään itsekylläisyytensä kestänyt Lilyn taidon edessä, tai oli tämä erikoisen sopiva taltuttamaan vaikeaa itsekkyyttä. Lilyn kokemus Percy Grycestä oli hänelle hyvänä tukena hallitessaan Dorsetin mielialaa, ja joskin miellyttämishalu oli vähemmän kiihkeä, niin opettivat hänen asemansa vaikeudet tekemään enemmän pienemmistä etuisuuksista.

Tuttavallisuus Dorsetin kanssa ei näyttänyt vähentävän aineellisia vaikeuksia. Rouva Dorsetilla ei ollut Judy Trenorin tuhlaavaisuusmielijohteita, eikä Dorsetin ihailu näyttänyt ilmenevän raha-asioissa, varoipa Lilykin uudistamasta kokemuksiaan tähän suuntaan. Dorsetien ystävyydestä hän vain toivoi tällä hetkellä seuraelämän hyväksymistä. Hän tiesi, että hänestä alettiin puhua; mutta tämä ei häntä hälyyttänyt kuten se hälyytti rouva Penistonia. Hänen seurapiirissään sellainen ystävyyssuhde ei ollut tavatonta, ja kauniin naisen, joka flirttaili naineen miehen kanssa, otaksuttiin olleen siihen etujensa pakottaman. Trenor itse hänet peloitti luotaan. Heidän kävelyretkensä Puistossa ei ollut onnistunut. Trenor oli nainut nuorena, ja senjälkeen hän ei ollut keskusteluissaan naisten kanssa tavannut oikeaa sävyä. Hän oli ensin joutunut hämille ja sitten häntä oli suututtanut huomatessaan aina joutuneensa takaisin lähtökohtaan, ja Lily tunsi, että hän kadotti vähitellen aseman herruuden. Trenor oli todellakin mahdottomalla tuulella. Huolimatta ystävyydestään Rosedalen kanssa häneenkin oli jokseenkin tuntuvasti koskenut arvopaperien lasku; hänen talousmenonsa rasittivat häntä ja hän näytti joka taholla kohtaavan tahtonsa itsepintaista vastustamista, kun häntä tähän saakka oli onni seurannut kuin itsestään.

Rouva Trenor oli vielä Bellomontissa pitäen kaupunkiasuntoa avoinna ja pistäytyen siellä silloin tällöin tunnustelemassa maailmaa. Lupa-ajan päätyttyä hän ei ollut enää kiusannut Lilyä tulemaan Bellomontiin ja kun he aluksi tapasivat kaupungissa, luuli Lily huomaavansa kylmyyden vivahdusta hänen käytöksessään. Oliko se vain mielipahan ilmausta Lilyn huomaamattomuudesta häntä kohtaan vai olivatko hälyyttävät huhut tulleet hänen korviinsa? Jälkimmäinen olettamus näytti mahdottomalta, mutta Lily ei kuitenkaan voinut vapautua epämieluisasta tunteesta. Jos missään, niin Judy Trenorin ystävyydessä olivat hänen häilyvät sympatiansa löytäneet tukevan pohjan. Hän uskoi tämän ystävyyden vilpittömyyteen, vaikkakin se joskus ilmaantui itsekkäällä tavalla, ja hän varoi tarkoin saattamasta sitä vaaranalaiseksi. Mutta tätä huomioonottamatta hän oli tarkoin tietoinen tavasta, jolla tuollainen vieraantuminen vaikuttaisi häneen. Se seikka, että Gus Trenor oli Judyn mies, oli ajoittain suurin syy siihen, että hän ei pitänyt Trenorista ja että hän harmitteli sitä kiitollisuudenvelkaa, johon Trenor oli saattanut hänet.

Päästäkseen epäilyistä rauhaan Miss Bart ehdotti heti uuden vuoden jälkeen, että hän tulisi Bellomontin kutsuihin. Hän oli huomannut, että suuressa seurassa hän olisi suojattu Trenorin tungettelevaisuudelta, ja rouva Trenorin sähkösanoma "tule kaikin mokomin" näytti vakuuttavan, että hän oli yhtä tervetullut kuin tavallisesti.

Judy otti hänet ystävällisesti vastaan. Suurten kutsujen huolet veivät aina voiton persoonallisista tunteista, eikä Lily nähnyt mitään muutosta emäntänsä käytöksessä. Siitä huolimatta hän huomasi pian, ettei hänen kokeilunsa Bellomontiin tulolla ollut määrätty onnistumaan. Kutsutut olivat sellaista väkeä, joka ei pelaa bridgeä, ja kun rouva Trenorilla oli tapana ryhmittää kaikki sellaiset "siivot" samaan luokkaan, niin hän tavallisesti kutsui heidät yhdessä katsomatta heidän muihin ominaisuuksiinsa. Seurauksena oli yhteensopimaton ryhmä henkilöitä, joilla ei ollut muuta yhteistä kuin se, etteivät he pelanneet bridgeä, ja hankauksia edisti tässä tapauksessa vielä huono ilma ja isännän ja emännän huonosti salattu ikävystyminen. Sellaisissa tapauksissa Judy tavallisesti tahtoi antaa Lilyn tehtäväksi sovittaa erimieliset ainekset, ja Miss Bart olettaessaan, että häneltä odotettiin sellaista, palvelusta, ryhtyi siihen tavallisella innollaan. Mutta jo alussa hän huomasi nenäkästä vastustusta pyrinnöilleen. Jos rouva Trenorin suhtautuminen häntä kohtaan olikin muuttumaton, niin osoittivat muut naiset hänelle jonkinlaista kylmyyttä. Sellaiset tilapäiset terävät vihjaukset kuin "teidän ystävänne Bryn herrasväki" tai "se pikku juutalainen, joka osti Greinerin talon – joku sanoi meille teidän tuntevan hänet, Miss Bart", – osoittivat Lilylle, että hän oli joutunut sen seurapiirin osan epäsuosioon, joka, vaikkakin vähimmin myötävaikutti sen hauskuuteen, on ottanut oikeudekseen määrätä, millaista tuo hauskuutus oli oleva. Vihjaus oli viatonta laatua, ja vuosi takaperin Lily olisi hymyillyt sille luottaen siihen, että hänen persoonallinen viehätyksensä tekisi tyhjiksi kaikki ennakkopäätelmät häntä vastaan. Mutta nyt hän oli tullut herkemmäksi arvostelulle ja vähemmän luotti kykyynsä tehdä se tyhjäksi. Sitäpaitsi hän tiesi, että jos Bellomontin naiset julkenivat arvostella julkisesti hänen ystäviään, niin todisti se, etteivät he arkailleet asettamasta häntä samanlaisen kohtelun alaiseksi hänen selkänsä takana. Hermostunut pelko, ettei vain Trenorin käytöksessä ollut jotakin, joka näyttäisi oikeuttavan heidän paheksumisensa, sai hänet etsimään kaikenlaisia tekosyitä karttaakseen häntä, ja Lilyllä oli Bellomontista lähtiessään tunne siitä, että hän oli epäonnistunut siellä kaikissa yrityksissään.

Kaupungissa hän sai puuhaa, jolla sillä hetkellä oli se onnellinen vaikutus, että se karkoitti ahdistavat ajatukset. Percyn herrasväki oli pitkällisen väittelyn jälkeen ja huolellisesti neuvoteltuaan vastahankittujen ystäviensä kanssa päättänyt panna toimeen suuret kutsut. Rouva Fisher, jolle he olivat uskoneet puuhan johdon, oli päättänyt, että tableaux vivants – elävät taideteokset – ja komea musiikki olivat ne kaksi syöttiä, jotka näyttivät enimmän vetävän saalista puoleensa, ja pitkien neuvottelujen jälkeen hän oli saanut tusinan hienoja naisia näyttämään itseään kuvasarjassa, jota järjestämään hän oli saanut – mikä oli ihmeellinen saavutus – etevän muotokuvamaalarin Paul Morpethin.

Lily oli sellaisissa tilaisuuksissa oikeassa elementissään. Morpethin johdolla hänen vilkas plastillinen taipumuksensa, joka ei tähän saakka ollut saanut parempaa ravintoa kuin vaatteiden sommittelemista ja verhoilua, löysi innokkaan ilmaisumuodon verhojen asettelemisessa, asentojen tutkimisessa, valojen ja varjojen vaihteluissa. Hänen dramaattisen vaistonsa herätti aiheiden valinta, ja historiallisten pukujen uhkeat esitykset saivat liikkeelle mielikuvituksen, jolla oli kirkkaan taiteellisen näkemyksen voima. Mutta suurinta ihastusta tuotti hänelle oman kauneutensa esiintyminen uudessa valossa: nähdessään, ettei hänen sulonsa ollut pelkkä kiinteä ominaisuus, vaan aines, joka loi kaikki liikutukset viehätyksen ja sulon uusiksi muodoiksi.

Rouva Fisherin toimet olivat onnistuneet ja seurapiiri, yllätettynä laimeana hetkenä, lankesi rouva Bryn vieraanvaraisuuden houkutuksiin. Vastusteleva vähemmistö joutui unhotuksiin tungoksessa; ja katselijakunta oli ehkä yhtä loistava kuin näytelmäkin.

Lawrence Selden kuului niihin, jotka olivat antautuneet siihen mitä esitettiin. Jos hän ei usein menetellyt sen seuraelämän väitteen mukaan, että mies voi mennä sinne, minne häntä haluttaa, niin oli se siksi, että hän oli aikoja sitten oppinut löytämään hupinsa pääasiassa samoinajattelevien pikku ryhmästä. Mutta hän nautti näytelmävaikutuksista eikä ollut tunteeton sille osalle, mikä rahalla oli niiden esittämisessä. Bryn herrasväkeä ei voinut syyttää siitä, että he kuluttivat rahojaan typerällä tavalla. Heidän vastarakennettu talonsa, miten siltä sitten saattoikaan puuttua kodikkuutta, oli ehkä yhtä sopiva juhlatilaisuuksia varten kuin jokin noista ulkoilmajuhlahalleista, joita italialaiset arkkitehdit rakentavat yht'äkkiä ruhtinasten pitoja varten. Tuo tilapäisyys ilmeni todellakin räikeällä tavalla. Koko näyttämölleasetus oli niin juurivalmistunutta, niin nopeasti esiinloihdittua, että teki mieli koskettaa marmoripylvästä päästäkseen selville siitä, etteivät ne olleet kartongista, istuutua johonkin damaskipäällyksiseen kullattuun nojatuoliin ollakseen varma siitä, etteivät ne olleet maalatut seinälle.

Selden, koeteltuaan erästä tuollaista istuinta, tarkasteli tanssihuoneen eräästä nurkasta näyttämöä vilpittömällä nautinnolla. Vieraat, noudattaen tuota koristusvaistoa, joka vaatii hienoja pukuja hienoon ympäristöön, olivat pukeutuneet pikemminkin silmälläpitäen rouva Bryn ympäristöä kuin häntä itseään. Suunnattoman huoneen täytti, vaikk'ei tungokseen asti, yleisö, jonka kallisarvoiset vaatteet ja jalokiviä hohtavat hartiat olivat sopusoinnussa koristeltujen seinien ja loistavan venetsialaisen katon kanssa. Huoneen toiseen päähän oli rakennettu näyttämö etukaaren taakse, jota verhosivat vanhan damaskin poimut.

Gerty Farish oli Seldenin vieressä antautunut liikoja arvostelematta katselemisen iloon, mikä oli niin suututtavaa Miss Bartin hienommalle maulle. Mahdollisesti myöskin Seldenin läheisyys jotenkin vaikutti hänen serkkunsa mielihyvään.

"Eikö ollut kiltisti tehty Lilyltä, että hän toimitti minulle kutsun? Tietysti ei Carry Fisherin mieleen olisi juolahtanut panna minun nimeäni kutsuluetteloon, ja mieleni olisi ollut niin paha, jos olisin jäänyt näkemättä kaikkea tätä – ja erikoisesti Lilyä itseään. Joku kertoi minulle, että katto oli Veroneselta. Se on minusta hyvin kaunis, mutta hänen naisensa ovat hirveän jokapäiväisiä, jumalattariako? Olkoot, voin vain sanoa, että jos he olisivat olleet kuolevaisia ja heidän olisi pidettävä korsetteja, niin se olisi ollut heille parempi. Minusta meidän naiset ovat paljon sievempiä. Ja tämä huone on ihmeen sopiva – jokainen esiintyy täällä edukseen! Oletko koskaan nähnyt tuollaisia jalokiviä! Katsopas rouva Dorsetin helmiä – minusta niistä pienin maksaisi meidän tyttöklubimme vuosimenot. Eipä siltä, että minulla olisi klubista valittamista; jokainen on ollut niin ihmeen hyvä. Kerroinko sinulle, että Lily antoi meille kolmesataa dollaria? Eikö se ollut suurenmoista häneltä? Ja sitten hän keräsi joukon rahaa tuttaviltaan – rouva Bry antoi meille viisisataa ja Mr. Rosedale tuhat. Toivoisin, ettei Lily olisi niin hyvä Rosedalelle, mutta hän sanoo, ettei hyödytä mitään olla hänelle ynseä, kosk'ei Rosedale näe erotusta. Lily ei todellakaan voi sietää toisten tunteiden loukkaamista – mieltäni niin pahoittaa, kun kuulen häntä sanottavan kylmäksi ja itserakkaaksi! Niin eivät klubin tytöt sano hänestä. Tiedätkö, että hän on ollut siellä minun kanssani kahdesti? – niin, Lily! Ja sinun olisi pitänyt nähdä heidän silmänsä! Eräs heistä sanoi, että hänen näkemisensä korvasi päivää maalla. Ja hän istui siellä ja puheli heidän kanssaan aivan kuin jos se olisi ollut hänelle yhtä mieluista kuin heille. He ovatkin kyselleet jälkeenpäin, milloin hän tulee takaisin; ja hän on luvannut tulla!" —

Miss Farishin puhelu katkesi äkkiä, kun väliverho nousi ensimmäistä taulua varten, joka esitti nymfiryhmää tanssimassa kukilla sirotetulla nurmikolla Botticellin Kevään rytmillisissä asennoissa. Tableaux vivants'ien vaikutus ei riipu ainoastaan onnellisesta valon käytöstä ja harsojen sommittelusta, vaan vastaavasta henkisen näkemyksen tilasta. Vastahakoiselle mielelle ne pysyvät, kaikesta taiteen avusta huolimatta, vahatöiden korkeampana lajina, mutta alttiille mielelle ne voivat antaa välkähdyksiä todellisuuden ja mielikuvituksen välillä olevasta taikamaailmasta. Selden kuului tähän ryhmään. Rouva Bryn "tauluista" ei puuttunut mitään niistä ominaisuuksista, jotka saavat aikaan tällaisia illusioneja ja Morpethin järjestämänä taulut seurasivat toisiaan rytmillisesti kuin loistavassa friisissä, jossa elävän ihmisruumiin ohivilahtavat piirteet ja nuorten silmien liikkuva valo lisäsi plastillista sopusointua kadottamatta elämän viehätystä.

Kohtaukset oli otettu vanhoista mestareista, ja osanottajat oli valittu viisaasti heidän tyyppeihinsä sopivaa luonnetta silmälläpitäen. Ei kukaan olisi esim. voinut olla tyypillisempi Goya kuin Carry Fisher lyhyine, tummine kasvoineen, rohkeine hymyineen, silmissä liioteltu hehku. Eräs muhkea neiti Smedden Brooklynistä näytteli erinomaisesti uhkeaa Titianin Tytärtä ja nuori rouva Van Alstyne, joka esitti hauraampaa alankomaalaistyyppiä korkeine suonikkaine otsineen ja vaaleine silmineen ja silmäripsineen, oli kuvaava Vandyck, puettuna mustaan satiiniin väliverho taustana. Sitten siellä oli vielä Kauffmannin nymfejä seppelöimässä Rakkauden alttaria, ja Watteaun luuttua soittavien näyttelijöiden ryhmä, jotka loikoivat lähteellä auringonpaisteisessa metsäaukiossa.

Jokainen ohivilahtava kuva kosketti Seldenin kuvittelukykyä, johtaen hänet niin etäälle mielikuvitusmaailmaan, että Gerty Farishinkin huomautukset – "Ah, miten suloisen näköinen Lulu Melson on!" tai: "Tuo on varmaankin Kate Corby, tuolla oikealla, purppuraan puettu" – eivät saattaneet häntä pois illusionin lumosta. Esittäjien henkilöllisyys oli niin taitavasti sovitettu heidän esittämiinsä olentoihin, että vähimminkin kuvittelukykyinen kuulijakunnasta tunsi varmaankin räikeää vastakohtaa, kun väliverho äkkiä vedettiin syrjään ja näkyviin tuli maalaus, joka oli yksinkertaisesti ja selvästi Miss Bartin muotokuva.

Tässä oli persoonallisuuden etevämmyys ilmeinen – katselijoiden kuin yhdestä suusta tullut "Oh" ei kohdistunut Reynoldsin teokseen "Rouva Lloyd", vaan Lily Bartin ilmielävään suloon. Hän oli näyttänyt taiteellisen intelligenssinsä valitsemalla niin itsensä kaltaisen tyypin, että hän saattoi ruumiillistuttaa esittämänsä henkilön lakkaamatta olemasta oma itsensä. Oli ikäänkuin hän ei olisi astunut esille Reynoldsin kankaasta, vaan sijoittunut siihen karkoittaen hänen kuolleen kauneutensa oman elävän sulonsa säteillä. Hänen mielijohteensa näyttäytyä loistavassa asussa – hän oli hetken ajan ajatellut Tiepolon Cleopatran esittämistä – oli saanut väistyä todellisemman vaiston tieltä, joka luotti pelkkään omaan kauneuteensa, ja hän oli tahallaan valinnut maalauksen, jossa ei ollut puvun eikä ympäristön häiritseviä sivuvaikutuksia. Hänen vaaleat verhonsa ja lehtitausta edistivät vain hänen pitkien dryadimaisten ääriviivojensa esille tulemista. Hänen asentonsa jalo plastillisuus, sen leijaileva sulo toi hänen kauneudessaan esille runollisuuden vivahdusta, mitä Selden aina tunsi hänen läheisyydessään. Sen ilmaus oli nyt niin elävä, että Seldenistä tuntui kuin hän näkisi ensi kertaa edessään todellisen Lily Bartin, vapaana pikku maailmansa jokapäiväisyyksistä ja saaden hetkiseksi tuon ikuisen sopusoinnun leiman, josta hänen kauneutensa oli osa.

"Helkkarin rohkeaa näytellä noin itseään; mutta, hitto vie, ääriviivoissa ei ole pienintäkään virhettä, ja luulen hänen haluavan meidän tietävän sen!"

Nämä sanat, jotka lausui kokenut tuntija, Mr. Ned Van Alstyne, jonka vahatut valkoiset viikset olivat pyyhkäisseet Seldenin olkapäätä, vaikuttivat niiden kuulijaan odottamattomalla tavalla. Selden ei nyt ensi kertaa kuullut tehtävän Lilyn kauneudesta keveitä huomautuksia, ja tähän asti selittelyjen sävy oli huomaamattomasti värittänyt hänen käsitystään Lilystä. Mutta nyt se herätti vain harmistunutta ylenkatsetta. Tällainen oli se maailma, jossa Lily eli, nämä olivat ne mittapuut, joilla kohtalo oli määrännyt hänet mitattavaksi! Onko mentävä Kalibanin luo arvostellakseen Mirandaa?

Ennenkuin väliverho laskeutui, oli Seldenillä aikaa tuntea Lilyn elämän koko traagillisuus. Tuntui kuin olisi hänen kauneutensa, täten vapautuneena kaikesta, mikä halvensi ja samensi sitä, ojentanut rukoilevat kätensä Seldenille maailmasta, jossa he olivat kerran kohdanneet hetken ajan, ja minne hän tunsi vastustamatonta halua päästä uudelleen Lilyn kanssa.

Hänet herätti käden puristus. "Eikö hän ollut liian kaunis, Lawrence? Eikö hän sinustakin esiinny enimmin edukseen tuossa yksinkertaisessa puvussa? Se tekee hänet todellisen Lilyn näköiseksi – siksi Lilyksi, jonka minä tunnen."

Selden kohtasi Gerty Farishin hehkuvan katseen. "Siksi Lilyksi, jonka me tunnemme", oikaisi hän; ja hänen serkkunsa, perustaen siihen sisältyvään ymmärtämykseen, huudahti iloisesti: "Tuon minä kerron hänelle! Hän sanoo aina, että sinä et pidä hänestä."

Kun esitys oli ohi, oli Seldenin ensimmäinen ajatus etsiä Miss Bart. Sen musiikkiesityksen aikana, joka oli seurannut tableau'ita, olivat esiintyjät asettuneet sinne tänne katselijoiden joukkoon, tuottaen siihen siten pittoreskia vaihtelua puvuillaan. Lily ei kuitenkaan ollut heidän joukossaan, ja hänen poissaolonsa oli omansa pidentämään sitä vaikutusta, jonka hän oli aikaansaanut Seldenissä: olisi särkenyt lumouksen, jos hänet olisi nähnyt liian pian ympäristössä, josta hän oli niin onnellisesti irroittautunut. He eivät olleet tavanneet sitten Van Osburghien häiden ja Seldenin puolelta oli karttaminen ollut tahallista. Tänä iltana hän kuitenkin tiesi, että hän ennemmin tai myöhemmin joutuisi hänen rinnalleen; ja vaikkakin hän antoi ihmisvirran viedä itseään, minne se tahtoi, koettamatta välittömästi tavata Lilyä, ei hänen viivyttelynsä tarkoittanut vastaanhangoittelua, vaan hän halusi antautua tapaamaan.

Lily ei ollut epäillyt hetkeäkään sen melun tarkoitusta, jolla hänen ilmaantumistaan tervehdittiin. Ei yksikään muu tableau ollut saanut osakseen niin ilmeistä hyväksymistä: sen oli hän itse ilmeisesti saanut aikaan eikä kuva, jota hän esitti. Hänen voittonsa täydellisyys antoi hänelle jälleensaavutetun valta-aseman huumaavan tunteen. Kun hän ei tahtonut vähentää aikaansaamaansa vaikutusta, pysytteli hän erillään katselijakunnasta, kunnes joukko alkoi hajaantua illallisten edellä, ja siten hänellä oli toinen sopiva tilaisuus näyttäytyä edukseen, kun väkijoukko vyöryi hiljalleen tyhjään salonkiin, jossa hän seisoi.

Hän oli pian yhä kasvavan ja vaihtuvan ryhmän keskipisteenä, kun kiertokulku kävi yleiseksi, ja yksityiset huomautukset hänen menestyksestään olivat yleisen suosionosoituksen miellyttävänä jatkona. Sellaisina hetkinä hän hieman irtautui luonnollisesta hienomakuisuudestaan ja hän välitti vähemmän saamansa ihailun laadusta kuin sen runsaudesta. Persoonallisuuden erotukset olivat sulautuneet ylistelyn lämpimään ilmapiiriin, jossa hänen kauneutensa rehoitti kuin kukka auringonpaisteessa. Ja jos Selden olisi saapunut hetkeä aikaisemmin, olisi hän nähnyt Lilyn kääntävän Ned Van Alstyneen ja George Dorsetiin katseen, jonka hän oli uneksinut saavansa osakseen.

Sattuma kuitenkin soi, että rouva Fisher, jonka apuna Van Alstyne toimi, hajoitti äkillisellä tulollaan ryhmän, ennenkuin Selden saapui huoneeseen. Pari miestä meni etsimään pöytätoveriaan, ja toiset huomatessaan Seldenin lähenevän väistyivät hänen tieltään kuin tanssisalien salaisesta sopimuksesta. Lily seisoi siis yksin, kun Selden yhtyi hänen seuraansa, ja huomatessaan odottamansa ilmeen Lilyn silmissä hän tyydytyksekseen otaksui, että hän oli sytyttänyt sen. Ilme syveni, kun Lilyn katse lepäsi hänen katseessaan, sillä tällä itsehuumauksen hetkellä Lily tunsi elämän kiivaamman lyönnin, jonka Seldenin läheisyys aiheutti. Hän luki hänenkin katseestaan suloisen vahvistuksen voitostaan, ja sillä hetkellä hänestä tuntui kuin välittäisi hän olla kaunis vain Seldenin vuoksi.

Selden oli tarjonnut hänelle käsivartensa puhumatta mitään. Lily tarttui siihen vaieten ja he lähtivät, ei illallishuoneeseen, vaan ihmisvirtaa vastaan, joka kävi yhä tiheämmäksi. Kasvot vilahtivat hänen ohitseen kuin unen ohikiitävät kuvat: hän tuskin huomasi, miten Selden vei häntä, kunnes he kulkivat ulos lasiovesta, joka oli pitkän huonerivin päässä, ja seisoivat äkkiä tuoksuvassa hiljaisessa kasvihuoneessa. Sora karskahti heidän jalkojensa alla, ja heidän ympärillään oli kuin keskikesäyön kuulakkuus. Riippuvat valot muodostivat smaragdinvärisiä luolia lehvistön syvennyksiin ja valkaisivat suihkukaivon vaahdon, joka putosi liljojen joukkoon. Tuo lumottu paikka oli tyhjä: ei kuulunut muuta ääntä kuin veden lorina liljojen lehdillä ja etäinen musiikin kaiku, joka näytti tulevan nukkuvan järven yli.

Selden ja Lily seisoivat yhä, ja ympäristön epätodellisuus tuntui osalta heidän omista unenkaltaisista tunnelmistaan. Heitä ei olisi hämmästyttänyt, jos olisivat tunteneet kesäisen tuulenhenkäyksen kasvoillaan tai nähneet valojen oksien joukossa toistuvan tähtikirkkaalla taivaalla. Outo yksinäisyys heidän ympärillään ei ollut oudompi kuin heidän siinä yksinolemisensa sulous.

Vihdoin Lily veti kätensä pois ja astui askeleen poispäin, niin että hänen valkoisiin puettu solakka vartalonsa kuvastui tummaa oksataustaa vastaan. Selden seurasi häntä ja yhä vaieten he istuivat penkille suihkukaivon viereen.

Äkkiä Lily nosti katseensa, joka oli vakava kuin apuapyytävän lapsen. "Te ette koskaan puhu minulle – te ajattelette vaikka mitä minusta", mutisi hän.

"Ajattelen teitä joka tilaisuudessa, Jumala sen tietää!" sanoi Selden.

"Miksemme sitten koskaan näe toisiamme. Miksemme voi olla ystäviä. Te lupasitte kerran auttaa minua", jatkoi Lily samassa äänilajissa, ikäänkuin sanat olisivat tulleet hänen huulilleen vastoin hänen tahtoaan.

"Ainoa tapa auttaa teitä on rakastaa teitä", sanoi Selden hiljaa.

Lily ei vastannut, mutta hänen kasvonsa kääntyivät hänen puoleensa kuten kukka kääntää terälehtensä aurinkoon päin. Seldenin kasvot tapasivat ne hiljaa, ja heidän huulensa yhtyivät.

Lily vetäytyi takaisin ja nousi. Selden nousi myöskin, ja he seisoivat vastakkain. Äkkiä Lily tarttui hänen käteensä ja painoi sitä hetken ajan poskelleen.

"Ah, rakastakaa, rakastakaa minua – mutta älkää puhuko minulle noin!" huokaisi hän katsoen Seldeniä silmiin. Ja ennenkuin tämä ehti puhumaan, oli Lily kääntynyt ja pujahtanut oksien lomitse kadoten taka-alan kirkkauteen.

Selden seisoi samassa paikassa. Hän tiesi suurten hetkien katoavaisuuden liian hyvin koettaakseen seurata häntä, mutta tällä hetkellä hän meni jälleen sisälle ja kulki autioiden huoneiden läpi ovelle. Muutamia uhkeastipuettuja naisia oli jo kokoontunut marmorieteiseen, ja pukeutumishuoneessa hän tapasi Van Alstynen ja Gus Trenorin.

Edellinen tutki Seldenin lähestyessä hopeisia sikarilaatikkoja, jotka houkuttelivat polttajia oven pielessä.

"Hei, Selden, minne matka? Hitto, mikä joukko hyvännäköisiä naisia; mutta yksikään niistä ei voisi voittaa tuota pikku serkkuani. Koristeista puhuen – mitä tekee jalokivillä nainen, joka on itse riittävä näyteltäväksi. Siitä on vain haittaa, että kaikki nuo hetaleet, joita heillä on yllään, peittävät heidän piirteensä. Tähän iltaan saakka en ole koskaan tiennyt, millaiset ääriviivat Lilyllä on?"

"Se ei ole hänen vikansa, jollei jokainen sitä nyt tiedä", murisi Trenor, puhkuen päällystakkia päälle pantaessa. "Vietävän huono maku, minä kutsun sitä – ei, ei minulle sikaria. Ei voi tietää, mitä saa polttaa näissä nousukastaloissa. Jäädäkö illalliselle? Ei tällä päällä! Kun heidän huoneensa ovat niin tungokseen asti täynnä, ettei pääse sen lähellekään, jota tahtoisi puhutella, niin yhtä hyvin illastelen kunnollisesti. Vaimoni oli hiton oikeassa jäädessään pois; hän sanoo, että elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi seurusteluun nousukkaiden kanssa."

XIII

Kun Lily heräsi suloisesta unesta, löysi hän kaksi kirjettä vuoteensa vierestä.

Toinen oli rouva Trenorilta, joka ilmoitti tulevansa iltapäivällä pistäytymään kaupungissa ja toivoi, että Miss Bart voisi syödä päivällistä hänen kanssaan. Toinen oli Seldeniltä. Hän kirjoitti lyhyesti, että tärkeä asia kutsui häntä Albanyyn, josta hän ei voinut palata ennenkuin illalla ja pyysi Lilyn ilmoittamaan, mihin aikaan hän tahtoisi tavata häntä seuraavana päivänä.

Lily tuijotti mietteissään Seldenin kirjeeseen. Kohtaus Bryn kasvihuoneessa oli ollut kuin unennäköä; hän ei ollut odottanut heräävänsä sen niin ilmeiseen todellisuuteen. Hänen ensimmäinen tunteensa oli kiusaantuminen: tämä odottamaton Seldenin toimi synnytti toisen pulman. Seldeniltä ei olisi voinut odottaa taipumista tuollaiseen järjettömään mielijohteeseen! Aikoiko hän todellakin naida hänet? Lily oli hänelle kerran osoittanut tuollaisen toiveen mahdottomuuden, ja Seldenin johdonmukainen käyttäytyminen näytti todistavan hänen mukautuneen tilanteeseen sellaisella järkevyydellä, että se jollakin tavalla loukkasi Lilyn turhamaisuutta. Oli mieluisampaa huomata, että tämä järkevyys säilyi vain sillä edellytyksellä, ettei Selden nähnyt häntä. Mutta vaikkei mikään ollutkaan niin suloista kuin hänen valtansa Seldeniin, näki hän sen vaaran, mikä siitä koituisi, jos hän antaisi edellisen illan episoodin toistua. Koskei hän kerran voinut mennä Seldenin kanssa naimisiin, niin olisi parempi Seldenille, samoin kuin helpompi hänelle itselleenkin kirjoittaa rivi, jossa hän ystävällisesti epäisi Seldenin pyynnön tavata häntä: Selden oli mies, joka ymmärsi sellaisen vihjauksen, ja he tapaisivat ensi kerralla tavallisina ystävinä.

Lily hypähti sängystä ja meni suoraan kirjoituspöytänsä luo. Hän tahtoi kirjoittaa heti, kunhan vielä saattoi luottaa päätöksensä voimaan. Hän oli vielä raukea niukan unen ja illan ilojen jälkeen, ja Seldenin kirjeen näkeminen taittoi hänen voitoltaan kärjen, minkä muodosti hetki, jolloin Lily oli lukenut Seldenin silmistä, ettei mikään filosofia kyennyt vastustamaan hänen valtaansa. Olisi mieluista tuntea vielä tuota… ei kukaan muu kyennyt saamaan sitä hänessä aikaan täydellisesti. Hän tarttui kynään ja kirjoitti kiireesti: Huomenna kello neljä; mutisten itsekseen pistäessään paperin kuoreen: "voinhan helposti toimittaa hänet pois huomenna."

Judy Trenorin kutsukirje oli Lilylle hyvin tervetullut. Hän sai nyt ensi kerran suoranaisia tietoja Bellomontista sitten viimeisen käyntinsä siellä, ja hänellä oli yhä pelko siitä, että hän oli joutunut Judyn epäsuosioon. Mutta tämä pyyntö näytti palauttavan ennalleen heidän entiset suhteensa; ja häntä hymyilytti se ajatus, että Judy pyysi häntä tulemaan luultavasti kuullakseen Bryn herrasväen kekkereistä. Rouva Trenor oli jäänyt niistä pois ehkä suorastaan siitä syystä, jonka hänen miehensä ilmoitti, ehkä, kuten rouva Fisher ilmaisi sen hieman toisin, koska "hän ei voinut sulattaa nousukkaita, jollei hän ollut itse keksinyt niitä." Joka tapauksessa, vaikka hän jäikin ylimielisesti Bellomontiin, oletti Lily hänen olevan hyvin halukkaan kuulemaan, mitä häneltä oli jäänyt näkemättä ja missä määrin rouva Wellington Bry oli voittanut kaikki entiset kilpailijat seuraelämän tunnustuksesta. Lily oli aivan valmis tyydyttämään hänen uteliaisuuttaan, mutta sattui, että hänen oli oltava kaupungilla päivällisillä. Hän päätti kuitenkin tavata rouva Trenoria edes vähäisenkin ajan ja soitti palvelustyttöään viemään sähkösanoman, jossa lupasi tulla ystävänsä luo illalla kello 10.

Hän oli päivällisillä rouva Fisherin kanssa, joka oli koonnut yksinkertaiseen juhlaan muutamia edellisen illan esiintyjiä. Päivällinen oli oleva musikaalinen illanvietto atelierissä, – sillä rouva Fisher oli ruvennut muovailemaan ja liittänyt pieneen ahtaaseen taloonsa tilavan huoneiston, jota hän käytti paitsi plastillisiin harrastuksiin myöskin väsymättömän vierasvaraisuutensa harjoittamiseen. Lily lähti niiltä vastahakoisesti, sillä päivällisillä oli hauskaa ja hän olisi halunnut polttaa paperossin ja kuulla muutamia lauluja. Mutta hän ei saattanut rikkoa sopimustansa Judyn kanssa ja vähän yli kymmenen hän pyysi emäntänsä soittamaan ajuria ja ajoi Viidettä avenuetä Trenorien luo.

Hän odotti kyllin kauan ovella ihmetelläkseen, ettei häntä pikemmin päästetty sisään huolimatta Judyn kaupungissaolosta, ja hänen hämmästyksensä lisääntyi, kun odotetun lakeijan asemesta huonostipuettu ihminen vei hänet halliin, jonka uutimet olivat alaslasketut. Trenor ilmaantui kuitenkin äkkiä salongin kynnykselle, tervehtien häntä tavattoman innokkaasti ja ottaen hänen päällysvaatteensa vei hänet salonkiin.

"Tulkaa eteenpäin valkean ääreen, se on ainoa mukava paikka koko talossa. Eikö tämä huone ole sen näköinen, kuin se odottaisi vain työvoimaa joutuakseen alasrevittäväksi? Teitä näyttää vähän palelleen matkalla: siellä on jokseenkin kipakka pakkanen. Huomasin sen kävellessäni klubilta. Seuratkaa minua, annan teille ryypyn konjakkia, ja te voitte lämmitellä takan ääressä ja koetella uusia egyptiläisiäni ja jos pidätte niistä, niin annan niitä teille koko joukon: niitä ei ole täällä, mutta sähkötän niitä."

Hän vei Lilyn talon läpi suureen huoneeseen, missä rouva Trenor istui tavallisesti, ja mikä näytti kodikkaalta hänen poissaollessaankin. Nytkin siellä oli kukkia, sanomalehtiä, epäjärjestyksessä oleva kirjoituspöytä; lamput olivat sytytetyt, niin että oli yllättävää ettei näkynyt Judyn tarmokasta olentoa nojatuolissa takan ääressä.

Trenor itse oli nähtävästi istunut tuolla paikalla, sillä sen yläpuolella oli sikarinsavupilvi ja sen vieressä oli yksi noita kääntöpöytiä, jotka ovat tehdyt helpottamaan tupakan ja alkoholin tarjoilua. Tuollaisten laitosten näkeminen salongissa ei ollut tavatonta Lilyn seurapiirissä, missä tupakanpoltto ja juominen olivat riippumattomia ajasta ja paikasta, ja hänen ensimmäinen liikkeensä tarkoitti yhtä Trenorin suosittelemia paperosseja, kun hän pysähdytti Trenorin kielevyyden luoden hämmästyneeni silmäyksen: "Missä Judy on?"

Trenor hieman hengästyneenä tavattomasta puhetulvastaan kumartui viinikarahvien yli selittääkseen niiden hopeisia etikettejä.

"Kas tässä, Lily, tippa konjakkia selterveden kanssa – näytätte kylmettyneeltä; vannon, että nenänpäänne on punainen. Minä otan toisen lasin seuran vuoksi – Judy? – niin, nähkääs, Judy sai päänsärkykohtauksen – on poloinen melkein menehtyä siihen – hän pyysi minua selittämään – Tulkaa tulen ääreen kumminkin; te näytätte todellakin paleltuneelta. Antakaa nyt minun laittaa olonne mukavaksi, enhän minä tässä tyhjän takia häärää!"

Hän oli tarttunut Lilyn käteen puolileikillä ja veti häntä matalalle tuolille takan ääreen. Mutta Lily pysähtyi ja irroitti itsensä nopeasti.

"Tarkoitatteko, ettei Judy jaksa tavata minua? Eikö hän halua, että minä menen hänen luokseen?"

Trenor tyhjensi lasin, jonka hän oli täyttänyt itselleen, ja pani sen pöydälle ennenkuin vastasi.

"Ei – seikka on se, ettei hän voi tavata ketään. Se tuli niin äkkiä ja hän pyysi sanomaan teille, miten kauhean pahoillaan hän oli – jos hän olisi tiennyt, missä te olitte päivällisillä, olisi hän lähettänyt teille sanan."

"Hän tiesi, missä minä olin päivällisillä; mainitsin sen sähkösanomassani. Mutta eipä sillä väliä, tietenkään. Luultavasti hän on niin huono, ettei hän voi matkustaa takaisin Bellomontiin aamulla, niin että voin tulla tapaamaan häntä silloin."

"Juuri niin – se on oivallista. Sanon hänelle, että tulette huomenaamulla. Ja nyt istutaan minuutiksi ja pakistaan kaikessa rauhassa yhdessä. Ettekö ota ryyppyä, juuri seuran vuoksi? Sanokaa, mitä pidätte tuosta paperossista. Kuinka, ettekö pidä siitä? Miksi se ei teille kelpaa?"

"Koska minun täytyy lähteä. Tahdotteko olla niin hyvä ja kutsua minulle ajuria", vastasi Lily hymyillen.

Hän ei pitänyt Trenorin tavattomasta vilkkaudesta, millä oli liian kouraantuntuva tarkoitus, ja ajatus, että hän oli yksin hänen kanssaan, hänen ystävättärensä ollessa saavuttamattomissa suuren aution talon toisessa päässä, ei antanut hänelle halua jatkaa heidän kahdenkesken-oloaan.

Mutta Trenor oli kiepsahtanut hänen ja oven väliin ketteryydellä, joka ei jäänyt häneltä huomaamatta.

"Miksi teidän täytyy lähteä, haluaisin sen tietää? Jos Judy olisi ollut täällä, niin te olisitte istuneet juttelemassa täällä tuntikausia – voittehan minulle myöntää viisi minuuttia! Ainako sama juttu? Eilen illalla en päässyt teitä lähellekään, ja jokainen puhui teistä ja kysyi minulta, olinko koskaan nähnyt mitään niin suurenmoista, ja kun koetin tulla puhumaan sanan kanssanne, ette te ollut huomaavinannekaan, vaan nauroitte ja laskitte leikkiä niiden aasien kanssa, jotka vain halusivat saada kerskailla jälkeenpäin ja olla tietävän näköisiä, kun teitä mainitaan."

Hän pysähtyi, sillä sanatulva rasitti häntä, ja kiinnitti Lilyyn katseen, jossa viha oli se aines, mikä oli Lilylle vähimmin vastenmielistä. Mutta tämä oli saavuttanut jälleen mielenmalttinsa ja seisoi tyynenä keskellä huonetta, hänen hymynsä näyttäessä yhä lisäävän välimatkaa hänen ja Trenorin välillä.

Tämän jälkeen hän sanoi: "Älkää hassutelko, Gus. Kello on yli yhdentoista, ja minun täytyy todellakin pyytää soittamaan ajuria."

Trenor ei liikahtanutkaan mataline otsineen, jota Lily oli ruvennut inhoamaan.

"Luulen, etten soita ketään – mitä te sitten tekisitte?"

"Menen ylös Judyn luo, jos te pakotatte minun häiritsemään häntä."

Trenor tuli askeleen lähemmäksi ja pani kätensä Lilyn käsivarrelle. "Katsokaas, Lily; ettekö suo minulle viisi minuuttia omasta tahdostanne?"

"Ei tänä iltana, Gus, te —"

"No hyvä sitten! Minä otan ne viisi minuuttia. Ja niin monta enemmänkin kuin tahdon." Hän oli asettunut kynnykselle, kädet työnnettyinä syvälle taskuihin. Hän viittasi takan ääressä olevaan tuoliin.

"Menkää istumaan tuonne, olkaa hyvä: minulla on sanottava teille yksi sana."

Lilyn kiivas luonne oli voittamaisillaan hänen pelkonsa. Hän kulki oveen päin.

"Jos teillä on jotain sanottavaa minulle, niin voitte sen sanoa joskus toiste. Menen Judyn luo, jollette kutsu minulle ajuria heti."

Trenor purskahti nauruun. "Menkää ylös ja olkaa siellä tervetullut, ystäväiseni. Mutta Judya te ette löydä. Hän ei ole siellä."

Lily loi häneen hätääntyneen katseen. "Tarkoitatteko, ettei Judy ole koko talossa – ei kaupungissakaan?" huudahti hän.

"Sitä juuri tarkoitan", vastasi Trenor ja hänen pöyhistelynsä aleni nyrpeydeksi Lilyn katsoessa häneen.

"Hupsutusta – sitä en usko. Menen ylös", sanoi Lily kärsimättömästi.

Trenor vetäytyi odottamatta sivulle antaen Lilyn esteettömästi päästä kynnykselle.

"Terve menoa ylös, mutta vaimoni on Bellomontissa."

Mutta Lily ei ollut niin helposti vakuutettavissa. "Jollei hän olisi tullut, olisi hän lähettänyt minulle sanan —"

"Sen hän tekikin. Hän soitti minulle tänään iltapäivällä, että ilmoittaisin teille."

"En saanut sanaa."

"En lähettänytkään."

He katsoivat toisiinsa hetken ajan, mutta Lilyn katseessa kuvastui yhä iva, mikä samensi kaikki muut ajatukset.

"En voi kuvitella, että ryhtyisitte pelaamaan niin typerää peliä kanssani. Mutta jos olette täysin tyydyttänyt tavattoman huumorin tarpeenne, niin minun täytyy taas pyytää toimittamaan minulle ajuri."

Se oli väärä sävy ja Lily tiesi sen puhuessaan. Ei ole sanottu, että ivaa käsitetään, ja suuttumuksen viirut Trenorin kasvoilla olivat varmaankin viimeisen piston aiheuttamat.

"Katsokaapas, Lily, älkää käyttäkö noin ylvästä ja mahtavaa kieltä minun kanssani." Hän oli jälleen mennyt ovelle ja vaistomaisesti häntä väistäen Lily päästi hänet taas kynnykselle. "Tein teille kepposen, tunnustan sen. Mutta jos luulette, että olen hämilläni, niin erehdytte. Luoja tietää, että olen ollut kärsivällinen – olen pyörinyt perässänne ja näyttänyt aasinnaamaa. Ja tämä sillä aikaa kuin te annoitte muiden veijarien mielistellä itseänne… tehdä minusta pilkkaa, totta tosiaan… Minä en ole tarkka, enkä saata ystäviäni naurunalaisiksi, kuten te… mutta voin sanoa, kun minusta tehdään pilkkaa… Voin sanoa kyllin tiukasti, kun minua…"

"Ah, sitä en osannut ajatella!" pääsi Lilyn suusta; mutta hänen naurunsa jähmettyi Trenorin katseen alla.

"Eipä ei, ette ole tahtonut ajatella sitä; mutta nyt te paremmin tiedätte. Sitä minun piti sanoa teille toissa iltana. Olen odottanut sopivaa hetkeä puhellakseni kanssanne, ja kun sen nyt olen saanut, aion saada teidät kuulemaan itseäni."

Hänen ensimmäistä sanattoman vihansa puuskaa oli seurannut äänensävyn järkähtämättömyys ja keskitys, mikä vielä enemmän saattoi Lilyn levottomaksi kuin edelläkäynyt kiihkeys. Hetken ajan Lilyn mielenmaltti petti. Hän oli useammankin kuin kerran ollut tilanteissa, missä sukkela leikillisyys oli tarpeen peittämään hänen pettymistään; mutta hänen pelästynyt sydämentykytyksensä sanoi hänelle, ettei tässä auttaisi sellainen taito.

Voittaakseen aikaa hän toisti: "En ymmärrä, mitä te tarkoitatte."

Trenor oli työntänyt tuolin Lilyn ja oven välille. Hän heittäytyi itse siihen ja nojasi taaksepäin katsoen Lilyyn.

"Sanon teille, mitä tahdon: Tahdon tietää tarkalleen, missä te ja minä olemme. Totta vieköön, miehellä, joka kustantaa päivällisen, on tavallisesti paikkansa pöydässä."

Lily kuohahti suuttumuksesta ja samalla hän oli masentunut.

"En käsitä, mitä te tarkoitatte – mutta teidän täytyy ymmärtää, Gus, etten minä voi jäädä puhelemaan kanssanne tähän aikaan —"

"Lempo soikoon, te käytte kyllin rohkeasti miesten asunnoissa keskellä kirkasta päivää – minua kummastuttaa, että te ette aina ole niin riivatun tarkka sopivaisuudesta."

Näiden sanojen raakuus antoi hänelle huumauksen tunteen, mikä seuraa lyöntiä. Rosedale oli siis puhunut – sillä tavalla miehet puhuivat hänestä —. Hän tunsi äkkiä heikkoutta ja avuttomuutta, sääliä itseään kohtaan. Mutta koko ajan toinen puoli hänen olennostaan terästi häntä kuiskaten hänelle hätäisen varoituksen, että jokainen sana ja liike oli punnittava.

"Jos olette tuonut minut tänne herjataksenne —" hän alkoi.

Trenor naurahti. "Älkää puhuko roskaa. En halua herjata teitä. Mutta miehellä on tunteensa – ja te olette leikkineet minun tunteillani liian kauan. Minä en alkanut tätä hommaa – pysyin syrjässä ja pidin radan selvänä toisille veijareille, kunnes te huomasitte minut ja ryhdyitte työhön tehdäksenne minusta aasin – se oli teille helppoa se, liiaksikin helppoa. Siitä hämmennys – se oli teille liian helppoa – te tulitte häikäilemättömäksi – ajattelitte, että voisitte kääntää minut nurin ja heittää katuojaan kuin tyhjän kukkaron. Mutta lempo vieköön – se ei ole puhdasta peliä: se on pelisääntöjen vääristelemistä. Tietystikin minä tiedän mitä te tahdoitte – minun kauniita silmiäni ette jahdanneet – mutta sanon teille, Miss Lily, mitä olette saanut maksaa siitä, että olette saanut minut ajattelemaan näin —"

Hän nousi asettaen olkapäänsä kuin hyökkäysasentoon ja astui Lilyä kohti otsa punehtuen. Mutta Lily pysyi urheasti paikoillaan, vaikka jokainen hermo käski hänen peräytymään Trenorin lähestyessä.

"Saan maksaa?" sammalsi Lily. "Tarkoitatteko, että olen teille velkaa?"

Trenor naurahti jälleen. "Oh. En vaadi maksua rahassa. Mutta on sellaistakin kuin puhdas peli – ja rahan korko ja – piru minut vieköön, jos olen saanut teiltä edes yhtä katsetta —"

"Teidänkö rahanne? Mitä minulla on tekemistä teidän rahanne kanssa? Te neuvoitte minua sijoittamaan omat rahani… varmaankin näitte, etten ymmärtänyt raha-asioista mitään… Te sanoitte minulle, että kaikki oli hyvin."

"Kaikki oli hyvin – se merkitsee, Lily: olette kaikkeen siihen tervetullut osanottaja. Ja kymmenen kertaa enemmänkin. Pyydän vain yhtä kiitossanaa teiltä."

Trenor oli yhä salaperäisempi ja suljetumpi. Ja Lilyn pelästynyt olento tukahdutti hänen olentonsa toisen puolen.

"Minä olen kiittänyt teitä; olen osoittanut, että olin kiitollinen. Mitä te olette tehnyt enemmän kuin jokin ystävä tekisi, tai jokin ottaisi vastaan ystävältä?"

Tämä herätti Trenorin ivahymyn.

"En epäile, että olette ottanut vastaan yhtä paljon ennenkin ja sysännyt pois muut veijarit, kuten te niin mielellänne sysäätte minut. Älkää katsoko minuun tuolla tavoin – tiedän, etten puhu kuten miehen luullaan puhuvan tytölle – mutta, hitto vie, jollette pidä siitä, niin voitte kyllä nopeasti tukkia suuni – te tiedätte, että olen hullaantunut teihin – viis rahoista, niitä kyllä on enemmänkin – jos se teitä kiusaa… Minä olen järjetön elukka, Lily – Lily! – katsokaa suoraan minuun —"

Lilyn ympärillä kohosi nöyryytyksen meri – laine tapasi lainetta, niin että moraalinen häpeä yhtyi fyysilliseen pelkoon. Hänestä näytti, että hänen itsekunnioituksensa olisi tehnyt hänet haavoittumattomaksi – että hänen oma häpeänsä saattoi kauhistuttavan yksinäisyyden hänen ympärilleen.

Trenorin kosketus oli töytäys hänen uinuvaan tietoisuuteensa. Hän peräytyi ylenkatseellisesti.

"Sanoin teille, etten ymmärrä – mutta jos olen teille velkaa, niin maksun saatte —"

Trenorin kasvot punehtuivat raivosta. Lilyn inhon ilmaus oli herättänyt hänessä eloon alkuihmisen.

"Niin – te lainaatte Seldeniltä tai Rosedalelta – ja onnistutte hullaannuttamaan heidät kuten olette hullaannuttanut minut! Jollette – jollette ole jo tehnyt muita sopimuksia – ja minä olen ainoa, joka on jätetty kylmään värjöttämään!"

Lily seisoi hiljaa, jähmettyneenä paikalleen. Sanat – sanat olivat pahempia kuin kosketus! Hänen sydämensä tykytys tuntui yli koko ruumiin – hänen kurkussaan, jäsenissään, toimettomissa käsissään. Hänen katseensa tarkasteli epätoivoisesti ympäri huonetta – se osui soittokelloon, ja hän muisti, että hän saattoi kutsua apua. Niin, mutta entä häväistys – kauhistuttava kielenpieksäminen. Ei, hänen täytyi päästä täältä yksin pois. Siinäkin oli jo kylliksi, että palvelijat tiesivät hänen olevan talossa Trenorin kanssa – ei saanut olla mitään, mikä herättäisi arveluja hänen täältä lähtiessään.

Lily nosti päätään ja suuntasi viimeisen kirkkaan katseen Trenoriin.

"Olen täällä yksin teidän kanssanne", sanoi hän. "Mitä teillä on sanottavaa vielä?"

Hänen hämmästyksekseen vastasi Trenor katseeseen tuijottaen häneen äänettömästi. Viimeisen sanatulvan mukana oli tämän kiihko asettunut jättäen hänet kylmäksi ja masentuneeksi. Oli kuin kylmä ilma olisi haihduttanut hänen juomauhrinsa höyryt ja tilanne törrötti hänen edessään mustana ja autiona kuin tulipalon rauniot. Vanhat tavat, vanhat pidättymiset, perityn sivistyksen vaikutukset taltuttivat villiintyneen mielen, jonka intohimo oli saanut pois uomistaan. Trenorin katseessa oli vaarallisen pengermän partaalla heränneen unissakävijän kauhistunut ilme.

"Menkää kotiin! Menkää pois täältä" – sammalsi hän ja kääntyen Lilystä poispäin hän astui takan luo.

Äkillinen vapautuminen pelostaan palautti Lilyn heti selvyyteen. Trenorin tahdon äkillinen murtuminen sai hänet tarkistamaan asemaa ja hän kuuli itsensä äänellä, joka oli hänen omansa, vaikkakin hänen ulkopuolellaan, pyytävän Trenorin soittamaan palvelijaa, käskemään toimittamaan hänelle ajurin ja saattamaan häntä vaunuihin, kun ne saapuisivat. Miten tuo tarmo oli tullut häneen, sitä ei hän tiennyt. Muta sisäinen ääni varoitti häntä lähtemästä talosta salakähmäisesti ja antoi hänelle voimaa puhelemaan hallissa maleksivan palvelijan kuullen kevyesti Trenorin kanssa ja käskemään hänen sanoa tavanmukaiset terveiset Judylle, sillä aikaa kuin häntä värisytti koko ajan sisäinen inho. Ulko-ovella, katu silmiensä edessä, hän tunsi vapautuksen huumausta kuten vanki ensi kerran hengittäessään raitista ilmaa. Mutta aivojen selkeys jatkui ja hänen huomiotaan herätti Viidennen avenuen hiljaisuus, mikä johtui myöhäisestä ajasta, ja hän huomasi miehen varjon – oliko sen ääriviivoissa jotakin puoleksi tuttua? – mikä Lilyn astuessa vaunuihin kääntyi vastakkaiselta nurkalta ja hävisi sivukadun hämäryyteen.

Mutta vaunujen pyöriessä eteenpäin tuli takaisku ja hänet ympäröi kauhistuttava pimeys. "Minä en voi ajatella, en voi ajatella", valitteli hän ja nojasi päänsä vaunujen tärisevää laitaa vastaan. Hän tuntui vieraalta omasta itsestään, tai pikemminkin hänessä oli kaksi olentoa, toinen, jonka hän oli aina tuntenut, ja uusi kauhistuttava, johon hän huomasi olevansa kahlehdittu. Hän oli kerran saanut käsiinsä Eumenideen käännöksen, ja hänen mielikuvituksensa oli vanginnut sen kohtauksen syvä kauhu, missä Orestes tapaa oraakkelin luolassa leppymättömät vainoojattarensa unessa ja saa nauttia hetken ajan lepoa. Niin, hänen raivottarensa saattavat joskus nukkua, mutta aina ne ovat olemassa, aina noissa pimeissä nurkissa, ja nyt ne olivat valveilla ja niiden siipien raudankalske kuului hänen aivoissaan… Hän avasi silmänsä ja näki katujen vilahtavan ohi – tuttujen, mutta outojen katujen. Kaikki, mitä hän näki, oli samaa ja kuitenkin muuttunutta. Suuri kuilu oli asettunut tämän ja huomisen päivän välille. Kaikki mennyt näytti yksinkertaiselta, luonnolliselta, päivänpaisteiselta – ja hän oli yksin pimeässä ja saastaisessa paikassa. – Yksin! Yksinäisyys häntä pelotti. Hänen katseensa osui kadun kulmauksessa olevaan valaistuun kelloon ja hän näki viisarin osoittavan puolta kahtatoista. Vasta puoli kaksitoista – miten pitkältä yötä vielä oli! Ja hänen oli vietettävä se yksin, vääntelehtimällä unettomana vuoteellaan. Hän näki itsensä mustassa pähkinäpuuvuoteessa – ja pimeys peloittaisi häntä, ja jos hän jättäisi valot sammuttamatta, niin huoneen synkät yksityiskohdat syöpyisivät iäksi hänen mieleensä. Hän oli aina vihannut rouva Penistonin talossa olevaa huonettaan – sen rumuutta, sen luonteettomuutta, sitä, ettei siinä todellisuudessa ollut mikään hänen omaansa.

Lily ei voinut kääntyä tätinsä puoleen. Heidän suhteensa oli yhtä pintapuolinen kuin suhde tilapäiseen vuokralaiseen, jonka tapaa porraskäytävässä. Mutta vaikkapa he olisivat olleet lähemmässäkin kosketuksessa, oli mahdotonta ajatella, että rouva Peniston olisi kyennyt tarjoamaan tukea tai ymmärtämystä sellaiseen kurjuuteen kuin Lilyn. Joskin jaettu suru on vain puoli surua, niin ei sääli, jota tuo surun ilmaiseminen herättää, ole suinkaan omansa sitä lieventämään. Lily tarvitsi hiljaisuutta, joka ei ole yksinäisyyttä, vaan henkeään pidättävää myötätuntoa.

Hän kavahti pystyyn ja katseli ohivilahtavia katuja. Gerty! – He lähenivät Gertyn kulmaa. Kun hän vain ennättäisi sinne ennenkuin kirvelevä tuska raivaisi itselleen tien rinnasta huulille – kun hän vain voisi tuntea Gertyn syleilyn hänen ruumiinsa väristessä pelosta, joka valtasi hänet! Hän työnsi katto-oven auki ja mainitsi ystävättärensä osoitteen ajurille. Eihän ollut niin myöhä – Gerty oli vielä varmaankin valveilla. Ja jollei hän olisikaan, niin ovikellon ääni herättäisi hänet kyllä vastaamaan ystävänsä avunpyyntöön.

XIV

Gerty Farish heräsi Wellington Bryn kekkerien jälkeisenä aamuna yhtä onnellisista unista kuin Lilykin. Ne olivat kuitenkin vähemmän värikkäitä hänen persoonallisuutensa ja kokemuksensa mukaan. Sellaiset ilonpuuskat, joita Lily tunsi, olisivat sokaisseet Miss Farishin, joka oli tottunut onnen tiellä siihen niukkaan valoon, mikä näkyi toisten ihmisten elämän raoista.

Nyt hän oli oman pienen juhlavalaistuksensa keskustana: pieni, mutta selvä säde, johon sisältyi Lawrence Seldenin lisääntyvä hyvyys häntä kohtaan ja se huomio, että tämä piti myöskin Lily Bartista. Nämä kaksi tekijää näyttävät käsittämättömiltä naisen sielunelämän tutkijasta, mutta on muistettava, että Gerty oli aina ollut moraalisen järjestyksen loiseläjä, joka eli toisten pöydältä pudonneista muruista ja tyytyi katsomaan ikkunan läpi juhla-ateriaa, johon hänen ystävänsä ottivat osaa. Nyt, kun hänellä oli oma pieni yksityisjuhla, olisi näyttänyt uskomattoman itsekkäältä, jollei hän olisi asettanut jollekin ystävällekin lautasta. Eikä ollut ketään, jonka kanssa hän olisi jakanut mieluummin iloa kuin Miss Bart.

Mitä Seldenin kasvavan hyvyyden laatuun tulee, niin Gerty olisi yhtä vähän uskaltanut määritellä sitä kuin hän olisi koettanut oppia tuntemaan perhosen värit poistamalla tomun sen siivistä. Ihmeen käsittäminen vaatisi sen kukan poisnyhtämistä ja sen näkemistä ehkä kuihtuneena kädessään: parempi tuntea saavuttamattomissa väreilevää kauneutta hänen seuratessa, henkeään pidättäen, minne se painuisi alas. Seldenin olo Bryllä oli kuitenkin saattanut siipien lepatuksen niin lähelle, että ne näyttivät koskettavan Gertyn sydämeen. Tämä ei ollut nähnyt häntä milloinkaan niin herkkänä, niin huomaavaisena ja niin tarkoin seuraavan hänen puhettaan. Selden osoitti tavallista hajamielistä suopeutta, johon Gerty tyytyi, ja oli kiitollinen, jos hänen ylitsevuotava tunteensa näytti inspireeraavan Seldeniä; mutta Gerty tunsi nopeasti hänessä muutoksen: hän, Gerty, saattoi herättää mieltymystä yhtä hyvin kuin tunteakin.

Ja oli suloista, että tämän heidän suuremman sympatiansa aiheutti heidän mielenkiintonsa Lily Bartiin! Gertyn mieltymys ystävätärtään kohtaan – tunne, joka oli oppinut pitämään itsensä elossa mitä niukimmalla ravinnolla – oli kasvanut aktiiviseksi ihailuksi, sen jälkeen kuin Lilyn väsymätön uteliaisuus oli vetänyt hänet Miss Farishin työalalle. Lilyssä oli herännyt hetkellinen hyväntekeväisyyden halu. Hänen ensimmäinen käyntinsä Tyttöjen yhdistyksessä oli ensi kertaa saattanut hänet kosketuksiin elämän dramaattisten vastakohtien kanssa. Hän oli aina hyväksynyt filosofisella tyyneydellä sen asiaintilan, että hänen kaltaistensa olemassaolojen perustuksena oli tuntemattomien ja halpojen ihmisten suuri joukko. Köyhyyden ja puutteellisuuden synkkä tyyssija on kaikkialla tuon pienen valaistun piirin ympärillä ja alapuolella, missä elämä saavutti hienoimman kukoistuksensa, kuten talviyön lika ja lumisohju ympäröi kasvihuonetta, joka on täynnä kukoistavia troopillisia kasveja. Kaikki tämä oli luonnollista.

Mutta toista on mukavasti eläen abstraktisesti pohtia köyhyyttä, toista joutua kosketuksiin sen kanssa ihmiselämässä. Lily ei ollut koskaan kuvitellut näitä kohtalon uhreja mielessään muuten kuin joukkona. Että joukon muodostivat yksilölliset elämät, lukemattomat eri tunnekeskukset, omine kiihkeine onnen tavoitteluineen, omine ylpeine vapautumisyrityksineen tuskasta – että joillakuilla noista tunnekeskuksista oli ruumiillinen asu, joka ei paljoakaan eronnut hänen ulkonaisesta olemuksestaan: silmät, jotka oli tarkoitettu näkemään iloa, nuoret huulet, jotka oli luotu rakkautta varten – tämä huomio antoi Lilylle yhden noita äkillisiä säälinpuuskia, jotka joskus järkyttävät elämän. Lilyn luonto ei taipunut sellaiseen uudistukseen: hän saattoi tuntea toisten tarpeita vain omien tarpeittensa avulla, ja ainoastaan se tuska oli kauan elävä, jota hän itsekin tunsi. Ensimmäistä lahjaansa hän oli täydentänyt avustamalla henkilökohtaisesti paria suurimmassa avun tarpeessa olevaa Miss Farishin holhokkia, ja se ihailu ja mielenkiinto, jota hänen läsnäolonsa herätti yhdistyksen väsyneissä työntekijöissä, tyydytti uudella tavalla hänen väsymätöntä mielihyvän haluaan.

Gerty Farish ei ollut kyllin tarkka luonteenlukija erottaakseen ne sekavat langat, joista Lilyn hyväntekeväisyys oli kudottu. Hän otaksui, että hänen kauniiseen ystävättäreensä olivat vaikuttaneet samat syyt kuin häneenkin – siveellisen käsityksen voimistuminen, mikä tekee kaiken inhimillisen kärsimyksen niin läheiseksi ja pakottavaksi, että elämän muut vaatimukset häipyvät etäälle. Yksinkertaisessa vilpittömyydessään Gerty ei epäröinyt rinnastaa ystävättärensä tilaa "sydämen muutoksen" kanssa, johon hänen osanottonsa köyhien elämään oli totuttanut hänet, ja häntä ilahdutti ajatus, että hän oli ollut tämän muutoksen vaatimaton välikappale. Nyt hän saattoi vastata kaikkiin Lilyn käytöksen arvosteluihin: hän tunsi, kuten hän oli sanonut, "todellisen Lilyn", ja se huomio, että Selden oli yhtä mieltä hänen kanssaan, kohotti hänen hiljaisen elämääntyytymisensä sen mahdollisuuksien häikäisevään tajuamiseen – mikä yhä lisääntyi, kun hän iltapäivällä sai Seldeniltä sähkösanoman, missä tämä pyysi saada tulla hänen luokseen päivällisille.

Gertyn ollessa sen onnellisen puuhan vallassa, minkä tämä ilmoitus sai aikaan, Selden ajatteli yhtä paljon kuin hänkin Lily Bartia. Asia, joka oli vaatinut hänen Albanyssa käyntinsä, ei ollut kyllin monimutkainen vetääkseen kaiken hänen huomionsa puoleensa, ja hänellä oli kyky pitää osa ajatuksiaan vapaina, jollei jokin asia vaatinut niitä kokonaan. Tämä osa – mikä tällä hetkellä näytti vaarallisesti kokonaiselta – oli kukkuralleen täynnä edellisen illan tunnelmaa. Selden ymmärsi oireet; hän oivalsi sen tosiasian, että hänen oli maksettava menneisyytensä vapaaehtoisesta yksinäisyydestä. Hän oli aikonut pysyä vapaana pysyvistä siteistä, ei tunteen köyhyydestä, vaan koska hän oli yhtä paljon kuin Lilykin, vaikka eri tavalla, ympäristönsä uhri. Siinä oli ollut totuuden hiven, kun hän oli selittänyt Gerty Farishille, ettei hän ollut koskaan halunnut mennä naimisiin. Seldenillä oli viehättävä äiti; hänen isänsä oli sellaisia miehiä, joita viehättävät naiset ihastuttavat. Ei kumpikaan välittänyt rahasta, vaan he kuluttivat sitä aina hieman enemmän kuin mikä oli varovaista. Joskaan heidän kotinsa ei ollut ylellinen, oli se erinomaisessa kunnossa; jos hyllyillä oli hyviä kirjoja, oli myöskin pöydällä hyviä ruokia. Isä Selden oli taiteen harrastaja, hänen vaimonsa vanhojen pitsien tuntija.

Vaikka useat Seldenin tuttavista olisivat kutsuneet hänen vanhempiaan köyhiksi, oli hän kasvanut ilmapiirissä, missä varojen puutetta tuntui vain mikäli se esti järjetöntä tuhlausta, missä se, mitä oli, oli niin hyvää, että sen erinomaisuus korvasi ansiokkaasti sen niukkuuden, ja rouva Seldenin käsissä vanhakin silkki ja sametti näytti aina uudelta. Miehellä on se etu, että hän pääsee aikaisemmin vapaaksi kodin elämäntavoista, ja jo ennenkuin hän oli lopettanut koulunkäyntinsä, oli Selden oppinut, että on yhtä monta tapaa tulla toimeen rahatta kuin tuhlatakin sitä. Valitettavasti hän ei löytänyt muuta niin miellyttävää keinoa kuin kotona käytetyn. Äidiltään hän oli perinyt stoalaisen huolettomuuden aineellisissa asioissa, johon oli liittynyt epikurolainen mieltymys niihin. Elämä, joka sisältäisi vain jommankumman tunteen, näytti hänestä puolelta elämältä; eikä missään näiden kahden aineksen sekoitus ollut niin oleellinen kuin sievän naisen luonteessa.

Seldenistä oli aina tuntunut siltä, että kokemuksella oli tärkeä sija tunneseikkailun ohella, hän saattoi vielä elävästi kuvitella rakkautta, joka lavenisi ja syventyisi, ennenkuin se tuli elämän keskeiseksi tekijäksi. Hän ei omasta kohdastaan tahtonut taipua hellyyteen, joka vetoaisi sääliin eikä ollenkaan koskettaisi ymmärrystä: myötätunto ei saanut eksyttää häntä enempää kuin silmien tenho, eikä avuttomuuden viehätys enempää kuin kasvojen viehkeys.

Mutta nyt – tuo pieni mutta pyyhkäisi pois kaikki hänen juhlalliset lupauksensa. Hänen järkensä vastustukset näyttivät tällä hetkellä olevan paljon vähäpätöisempiä kuin kysymys, saisikohan Lily hänen kirjeensä. Hän alistui jokapäiväisten puuhien viehätykseen, mietiskellen, milloin Lilyn vastaus saapuisi, millä sanoilla se alkaisi. Sen sisältöä hän ei epäillytkään – hän oli yhtä varma Lilyn taipuvaisuudesta kuin omastaankin. Ja niin hänellä oli tilaisuus miettiä kaikkia sen hienoimpiakin yksityisseikkoja, kuten kova työntekijä lepää vapaapäivän aamuna vuoteessaan ja tarkkaa valonsädettä, joka vähitellen ulottuu yli huoneen. Mutta uusi valo häikäisi, se ei sokaissut häntä. Hän saattoi vielä eroittaa asioiden ääriviivat, vaikkakin hänen oma suhteensa niihin oli muuttunut. Hän tiesi yhtä hyvin kuin ennenkin, mitä Lily Bartista arveltiin, mutta hän saattoi erottaa naisen, jonka hän tunsi, sen jokapäiväisestä maineesta. Hänen mieleensä tulivat Gerty Farishin sanat ja maailman viisaus näytti hapuilevalta viattomuuden näkökyvyn rinnalla. Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan – vieläpä naapurinsakin sydämeen kätketyn jumalan! Selden oli siinä rauhallisen hajamielisyyden tilassa, jonka rakkauden ensimäinen aste synnyttää. Hän tarvitsi sellaisen seuraa, jonka näkökanta vahvistaisi hänen omaansa. Hän ei voinut odottaa puolipäivälomaa, vaan käytti hetken loma-aikaa pannakseen kokoon sähkösanomansa Gerty Farishille.

Saavuttuaan kaupunkiin hän ajoi suoraan klubilleen, jossa hän toivoi tapaavansa Miss Bartin kirjeen. Mutta hänen laatikostaan löytyi vain rivi Gertyltä ja hän kääntyi nyrpeänä lähteäkseen, kun hänet pysähdytti tupakkahuoneesta tuleva ääni.

"Halloo, Lawrence! Syötkö täällä päivällistä? Ota minun kanssani pala."

Hän huomasi Trenorin päiväpuku yllään istuvan urheilulehden takana, edessään korkea lasi.

Selden kiitti häntä, mutta sanoi olevansa kutsuttu muuanne.

"Hitto vieköön, minusta tuntuu, että kaupungin joka mies on kutsuttu muuanne. Minä saan pitää klubin omissa hoteissani. Tiedäthän, millaista minun elämäni on tänä talvena, saan harhailla ympäri tyhjää taloa. Vaimoni aikoi tulla tänään kaupunkiin, mutta sikseen se taas jäi, ja miten miehisenä miehenä syöt yksin päivällistä huoneessa, joka on peilien peittämä ja jossa on vain Harvey-kastikeastia sivupöydällä? Sanon sinulle, Lawrence, jätä muuanne menosi ja sääli minua – on helkkarin ikävää syödä yksin eikä täällä ole ketään muita kuin tuo teeskentelevä Wetherall-aasi."

"Kovasti ikävää, Gus, mutta en voi jäädä."

Pois kääntyessään Selden huomasi tumman hehkun Trenorin kasvoilla, epämiellyttävän kosteuden hänen ihmeen valkoisella otsallaan, hänen jalokivillä koristetut sormuksensa uurtivat syvän vaon hänen lihaviin punaisiin sormiinsa. Totisesti oli eläin hänessä silmiinpistävä – lasin pohjalla löytyvä eläin. Ja hän oli kuullut mainittavan tämän miehen nimeä Lilyn nimen rinnalla. Uh – tuo ajatus saattoi hänet voimaan pahoin; koko kotimatkan näki hän mielessään Trenorin lihavat poimuiset kädet.

Hänen pöydällään oli kirje: Lily oli lähettänyt sen hänen huoneeseensa. Hän tiesi, mitä se sisälsi, ennenkuin hän murti sinetin – harmaan sinetin, jossa oli kirjoitus. Toiselle puolen! kulkevan laivan alla. Niin, Selden tahtoi ottaa hänet toiselle puolen rumuutta, ilkeyttä, pikkumaisuutta ja sielun kuihtumista.

Gertyn pieni vierashuone säteili tervetuliaisiksi, kun Selden astui sinne. Sen vaatimattomat "efektit" puhuivat Seldenille juuri silloin hänen korvilleen suloisinta kieltä. On hämmästyttävää, miten vähän merkitsevät ahtaat seinät ja sisustus, kun sielun ovet ovat avautuneet. Gerty säteili myöskin tai näytti ainakin hillityn kirkastuneelta. Pienessä päivällispöydässä (ja tässäkin vaikutukset olivat ihmeellisiä) Selden sanoi hänelle, että hänen pitäisi mennä naimisiin – Selden oli sillä tuulella, että hän olisi toimittanut kaikki ihmiset yhteen. Oliko Gerty valmistanut omin käsin jälkiruoan? Oli synti pitää sellaisia lahjoja itseään varten. Hän mietti ylpeillen, että Lily saattoi laittaa kuntoon omat hattunsa – niin hän oli kertonut hänelle heidän ollessaan kävelyretkellä Bellomontissa.

Selden ei puhunut Lilystä ennenkuin päivällisen jälkeen. Aterian aikana hän piti puhetta emännän kanssa, joka, tuntien imartelua siitä, että oli huomion keskipisteenä, oli yhtä punertava kuin kynttilävarjostimet, jotka hän oli tehnyt tilaisuutta varten. Selden osoitti erikoista mielenkiintoa hänen talousjärjestelyitänsä kohtaan: lausui tunnustuksensa hänen kekseliäisyydestään käyttää hyväkseen pienintäkin alaa asunnostaan, kysyi, mitä hänen palvelijansa hommasi iltapäivisin, sai kuulla, miten voi nopeasti valmistaa herkullisen päivällisen ja huomautti rasituksesta, minkä suuri asunto tuottaa.

Heidän ollessaan jälleen vierashuoneessa ja Gertyn laittaessa kahvia ja kaataessa sitä isoäitinsä munankuorenmuotoisiin kuppeihin, kirkastui Seldenin silmä, kun hän siinä nojasi taaksepäin ja nautti lämpimästä tuoksusta, huomatessaan Miss Bartin uuden valokuvan, ja toivottu keskusteluaineen siirtyminen kävi kuin itsestään. Valokuva oli kyllä hyvä – mutta toista oli nähdä häntä sellaisena kuin hän oli eilen illalla! Gerty oli yhtä mieltä – hän ei ollut ollut koskaan niin säteilevän kaunis. Mutta saattoiko valokuvaus kuvata sellaista valoa. Hänen kasvoissaan oli ollut jotakin uutta – jotakin erilaista. Niin, Seldenkin oli yhtä mieltä, että niissä oli ollut jotakin erilaista. Kahvi oli niin erinomaista, että hän pyysi toisen kupin: se oli toista kuin klubin sumppivesi! Voi sinuas poikamiesparkaa persoonattomine klubiruokinesi, johon tuo vaihtelua yhtä persoonaton päivälliskutsujen ruokakomento!

Mies, joka elää vuokralaiselämää, kadottaa parhaan osan elämästään – Gerty kuvitteli Seldenin yksinäistä mautonta ateriaa ja tunsi ohivilahtavaa sääliä tuota miestä kohtaan… Mutta tämä palasi jälleen Lilyyn – ja yhä uudestaan ja uudestaan hän palasi häneen, kysellen, tehden arveluja, ohjaten Gertyä, houkutellen esille hänen sisimmätkin ajatuksensa ystävästään.

Aluksi Gerty tyhjensi itsensä ilman mitään rajoituksia, onnellisena tästä heidän sympatiojensa täydellisestä yhtymisestä. Se että Selden ymmärsi Lilyä, auttoi vahvistamaan hänen omaa uskoansa ystävättäreensä. He olivat yhtä mieltä, ettei Lilyllä ollut ollut onnea. Gerty mainitsi esimerkkinä hänen jalomielisyyden puuskansa – hänen levottomuutensa ja tyytymättömyytensä. Se seikka, ettei hänen elämänsä ollut koskaan tyydyttänyt häntä, todisti, että hän oli tarkoitettu parempaa varten. Hän olisi voinut mennä useammankin kerran naimisiin – sovinnaisiin rikkaisiin naimisiin, jota hänet oli opetettu pitämään olemassaolon ainoana päämääränä – mutta kun sopiva tilaisuus tuli, niin hän oli aina peräytynyt siitä. Percy Gryce oli esimerkiksi ollut rakastunut häneen – jokainen Bellomontissa oli otaksunut heidän olevan kihloissa, ja heidän eronsa oli käsittämätöntä. Tämä Gryce-juttu sopi liian hyvin yhteen Seldenin mielen kanssa ollakseen heti tarttumatta siihen. Olisiko todellakin tapahtunut ero – ja hän ihmetteli nyt, että hän oli sitä koskaan epäillyt! – sillä hänellä oli salaisuuden avain hallussaan, ja Bellomontin rinteitä valaisi ei tällä kertaa auringonlasku, vaan päivänkoitto. Hän se oli epäröinyt ja ollut ottamatta vaaria sopivasta tilaisuudesta – ja ilo, joka lämmitti nyt hänen rintaansa, olisi varmaankin ollut tuttu tunne, jos hän olisi tarttunut siihen sen ensimmäisellä pakoretkellä.

Ehkä tässä kohdassa ilo, joka juuri koetteli siipiään Gertyn sydämessä, putosi maahan ja pysyi yhä alallaan. Hän istui katsoen Seldeniin toistaen koneellisesti: "Ei, häntä ei ole koskaan ymmärretty —" ja koko ajan hänestä tuntui, että hän itse oli ymmärtämyksen keskipisteenä. Pieni, kodikas huone, jossa hetki sitten heidän ajatuksensa olivat niin läheisesti liittyneet toisiinsa, kasvoi oudon suureksi, erottaen hänet Seldenistä pitkin hänen uuden tulevaisuudenkuvansa koko pituutta – ja tuo tulevaisuus ulottui loppumattoman pitkälle ja hänen yksinäinen olentonsa, joka oli pelkkä piste yksinäisyydessä, ahersi siinä.

"Hän on vain harvojen kanssa oma itsensä; ja sinä kuulut niihin", kuuli hän Seldenin sanovan. Ja sitten: "Ole hyvä hänelle, Gerty, olethan?" ja: "Hän on sellainen, että hänestä tulee se, mikä hänen luullaan olevan – tahdothan auttaa häntä uskomalla hänestä parasta?"

Nämä sanat sattuivat Gertyn mieleen kuten ääni, joka etäältä kuulostaa tutulta, mutta kun tulee lähemmäksi, huomaa, että se on käsittämätöntä. Hän oli tullut hänen luokseen puhelemaan Lilystä – siinä kaikki! Juhlassa, jonka hän oli valmistanut Seldenille, oli ollut kolmas, ja tuo kolmas oli vallannut hänen oman paikkansa. Hän koetti seurata, mitä Selden sanoi, tarttua omasta puolestaan puheeseen, mutta se oli yhtä tarkoituksetonta kuin aaltojen loiske hukkuvan korvissa, ja hän tunsi, kuten hukkuva varmaankin tuntee, ettei hukkuminen olisi mitään sen tuskan rinnalla, mitä tuottavat pinnalla pysymisponnistukset.

Selden nousi ja Gerty huokasi syvään tuntien, että hän sai pian turvautua pelastaviin aaltoihin.

"Rouva Fisherillä? Sanoitko, että hän oli siellä päivällisinä? Siellä on aterian jälkeen musiikkia; luulen, että sain häneltä kutsukortin." Selden katsahti hullunkurisen näköiseen kelloon, joka juuri löi. "Neljänneksen yli kymmenen? Minun on varmaankin pistäydyttävä siellä; Fisherien illat ovat huvittavat. Enhän ole pidättänyt sinua liian myöhään, Gerty? Näytät väsyneeltä – olen tässä puhunut puuta heinää ja ikävystyttänyt sinua." Ja tunteidensa vallassa hän lähtiessään tahdottomasti suuteli serkkuaan poskelle.

* * * * *

Fisherillä tervehti atelierin tupakansavun läpi toistakymmentä ääntä Seldeniä. Esitettiin parhaillaan laulua, kun hän astui sisään, ja hän istuutui tuolille lähelle emäntää katseellaan etsien Miss Bartia. Mutta hän ei ollut siellä, ja tuo huomio koski häneen odottamattoman kipeästi. Mutta hänen povitaskussaan oleva kirje vakuutti hänelle, että he tapaisivat seuraavana päivänä kello neljä. Odottaminen tuntui hänestä loppumattoman pitkältä ja puoleksi häveten päähänpistoaan hän kumartui rouva Fisherin puoleen kysyen laulun loputtua, eikö Miss Bart syönyt päivällistä heillä.

"Lilykö? Hän lähti juuri. Hänen oli mentävä jonnekin, unohdin, minne.

Eikö hän ollut ihmeen ihana eilen illalla?"

"Lilystäkö on puhe?" kysyi Jack Stepney läheisen nojatuolin pohjasta. "Te tiedätte, etten ole turhankaino, mutta kun tyttöihminen asettuu yleisön nähtäväksi kuin huutokaupassa – ajattelin vakavasti puhua serkku Julian kanssa."

"Te ette tiedä, että Jackista on tullut meidän seuraelämän sensorimme!" sanoi rouva Fisher Seldenille naurahtaen; ja Stepney sopersi keskellä yleistä naurua: "Mutta hän on serkku, hitto vieköön, ja kun mies on naimisissa – Mitä kaupungilla puhutaan oli täynnä kirjoituksia Lilystä tänä aamuna."

"Niin, se oli eloisaa lukemista", sanoi Mr. Ned Van Alstyne, sivellen viiksiään peittääkseen siten hymyään. "Tietenkään en osta mokomaa moskaa, jotkut veijarit näyttivät sen minulle – mutta olen ennenkin kuullut noita juttuja. Kun nainen on niin hyväntahtoinen kuin hän, niin on parempi, että hän menee naimisiin; sitten ei tehdä enää kyselyjä. Meidän vaillinaisesti järjestetyssä yhteiskunnassamme ei ole ainakaan toistaiseksi ymmärtämystä nuorelle naiselle, joka vaatii avioliiton etuoikeuksia tunnustamatta sen velvollisuuksia."

"Hyvä, ymmärrän, että Lily ei niitä tunnusta Mr. Rosedaleen nähden", sanoi rouva Fisher naurahtaen.

"Rosedale – taivas varjelkoon!" huudahti Van Alstyne pudottaen silmälasinsa. "Stepney, se on sinun syysi, että tuo elukka pääsi meidän seuraamme."

"No, hitto vieköön, tiedäthän, ettemme naita Rosedalea sukuumme", vastusteli Stepney veltosti; mutta hänen vaimonsa, joka täydessä loistossaan istui huoneen toisella puolella, tukkesi hänen suunsa tuolla arvostelevalla mietelmällä: "Lilyn asemassa on erehdys pitää lippua liian korkealla."

"Rosedalekin on kuulemma äskettäin säikähtänyt puheista", huomautti rouva Fisher; "mutta Miss Bartin näkeminen eilen illalla saattoi hänen päänsä pyörälle. Mitä luulette hänen sanoneen Miss Bartin tableaun jälkeen? 'Hyvä Jumala, rouva Fisher, jos saisin Paul Morpethin maalaamaan hänet sellaisena, niin maalaus tuottaisi sata prosenttia kymmenessä vuodessa.'"

"Mutta Herran nimessä – missä Miss Bart nyt on?" huudahti Van Alstyne, asettaen silmälasejaan jälleen nenälleen.

"Hän livahti tiehensä, kun te laitoitte tuutinkia. Mihin hän oikein mahtoi mennä? Mitä tänä iltana on? En ole kuullut mistään."

"Oh, ei mitään kutsuja luullakseni", sanoi eräs kokematon nuori Farish, joka oli tullut myöhään. "Saatoin hänet vaunuihin tänne tullessani, ja hän mainitsi ajurille Trenorien osoitteen."

"Trenorien?" huudahti rouva Stepney. "Mitä? Talohan on suljettu – Judy soitti minulle Bellemontista tänä iltana."

"Soittiko? Sepä on kummallista. Olen varma siitä, etten erehtynyt. No, nyt yskän ymmärrän, Trenor on kotona, jotenkuten – minä – no niin – seikka on se, että minun on mahdoton muistaa numeroita", koetti hän sotkea puheensa saadessaan varoittavan töytäyksen vierustoverinsa jalasta ja herättäen hymyä ympäri huonetta.

Selden oli noussut ja pudisti emännän kättä. Huoneen ilma tukahdutti häntä ja hän ihmetteli, miten hän oli sietänyt sitä niin kauan.

Kynnyksellä hän vielä pysähtyi, muistellen Lilyn sanoja: "Minusta näyttää, että te kulutatte suuren osan aikaanne ympäristössä, jota ette hyväksy."

No niin – mikäpä muu se saattoi hänet sinne kuin Lilyn etsiminen? Se oli Lilyn ympäristö, ei hänen. Mutta hän tahtoi nostaa Lilyn siitä pois, pelastaa hänet toiselle puolen! Tuo toiselle puolen hänen kirjekuoressaan oli kuin avunhuuto. Hän tiesi, ettei Perseuksen tehtävä ole vielä suoritettu, kun hän on irroittanut Andromedan kahleet, sillä tämän jäsenet ovat orjuudessa kangistuneet eikä hän voi nousta ja kävellä, vaan tarttuu häneen raukein käsivarsin hänen ponnistellessaan maihin taakkansa kanssa. Niin, hän oli ponnistellut molempien takia – toisen heikkous se oli pannut häneen tuon tarmon. Heidän ei ollut päästävä vain aaltojen puhtaan kuohun, vaan myöskin vanhojen suhteiden ja tapojen haitallisen suon läpi, ja tällä hetkellä sen höyryt olivat hänen kurkussaan. Mutta hän oli näkevä selvemmin, hengittävät vapaammin Lilyn läsnä ollessa: tämä oli samalla kertaa raskaana painona hänen rinnallaan ja parruna, joka kantaisi heidät turvaan. Hän hymyili tuolle vertaussikermälle, jonka avulla hän koetti rakentaa puolustusta viimeisen tunnin vaikutuksia vastaan. Oli säälittävää, että hän, joka tiesi ne erilaiset syyt, joista seuraelämän arvostelut riippuvat, tunsi niiden yhä itseänsä hallitsevan. Kuinka hän saattoi nostaa Lilyn vapaampaan elämänkäsitykseen, jos hänen omaan käsitykseensä hänestä vaikutti ympäristö?

Henkinen ahdistus oli aiheuttanut fyysillisen raittiin ilman tarpeen, ja hän harppasi pitkin katuja vetäen henkeensä kylmää yöilmaa. Viidennen Avenuen kulmassa Van AIstyne tervehti häntä tarjoten seuraansa.

"Kävelemässäkö? Erinomainen keino tuuletuttaa itsestään pois tupakansavu. Nyt, kun naiset ovat alkaneet polttaa, saamme aivan kylpeä nikotiinissa. Olisi huvittavaa tutkia paperossien vaikutusta sukupuolien suhteeseen. Tupakanpoltto on ehkä yhtä eristävä kuin avioero: kumpikin pyrkivät himmentämään moraalista saavutusta."

Ei mikään olisi ollut niin vähän sopusoinnussa Seldenin mielenlaadun kanssa kuin Van Alstynen päivällisen jälkeiset aforismit, mutta niin kauan kuin tämä rajoittui yleistämiseen, saattoi hänen kuulijansa hallita hermojaan. Rouva Fisher asui itäisellä sivukadulla Puiston vieressä, ja kun he kulkivat Viidettä Avenueta alas, teki Van Alstyne selityksiään tuon lakkaamatta uudistuvan pääliikenneväylän rakennustaiteellisesta kehityksestä.

"Tuo Greinerin talo – no, se on tyypillinen askelma sosiaalisissa portaissa! Mies, joka sen rakensi, tuli sellaisesta milieustä, jossa kaikki ruokalajit tuodaan yhtaikaa pöydälle. Sen fasaadi on täydellinen arkkitehtooninen ruokapöytä. Ei mikään huono kauppa Rosedalelle, vaikkakin se herättää huomiota ja Lännen katselunhaluisten kunnioitusta. Ennen pitkää hän tahtoo päästä erilleen tästä ja haluaa jotakin, jonka ohi ihmisjoukko kulkisi pysähtymättä. Erittäinkin, jos hän naisi viisaan serkkuni —"

He olivat juuri avaran valkoisen fasaadin alla rikkaine viivaesteineen, mikä vaikutti kuin liikalihavan vartalon älykäs korsetilla puristaminen.

"Tuo on ensimmäinen aste: halu vihjata, että on käynyt Euroopassa ja että on nähnyt esimerkkejä mitä jäljitellä. Rouva Bry luulee varmaankin, että hänen talonsa on jäljennös Trianonista; Amerikassa pidetään jokaista marmoritaloa, jossa on kullattu sisustus, jäljennöksenä Trianonista. Mikä ovela veitikka tuo arkkitehti onkaan, vaikka – miten se osaakaan sovittaa työnsä rakennuttajan mukaan! Trenoreille, kuten kai muistat, hän valitsi korinttilaisen tyylin: se on yltäkylläinen, mutta perustuu parhaimpiin esikuviin. Trenorin talo on parhaita hänen tekeleistään – se ei näytä juhlasalilta, jonka sisus on käännetty näkyviin. Rouva Trenor haluaa kuulemma rakennuttaa uuden tanssisalin, ja Gusin vastustelu pitää häntä Bellemontissa. Bryn herrasväen tanssisalin suuruussuhteet varmaankin tarttuvat: saat olla varma, että hän tuntee ne yhtä hyvin kuin jos hän olisi ne mitannut eilen illalla metrimitalla. Kuka sanoi, että hän oli kaupungissa? Sekö nuori Farish? Rouva Trenor ei ole kaupungissa, tiedän sen. Rouva Stepney oli oikeassa. Talo on pimeä, näethän sen, luulen Gusin asuvan pihanpuolella."

Hän oli pysähtynyt vastapäätä Trenorien nurkkaa, ja Selden pakostakin pysäytti myöskin kulkunsa. Talo törrötti pimeänä ja asumattomana, vain kapea viiru oven yläpuolella ilmaisi, että siellä tilapäisesti oli eloa.

"He ovat ostaneet takanaolevan talon: heillä on alaa 150 jalkaa sivukadulle päin. Sinne se pitäisi tanssisalikin sijoittaa, lämmin käytävä yhdistäisi sen biljardihuoneeseen j.n.e. Minä ehdotin sisäänkäytävän muuttamista ja salongin siirtämistä ulottumaan yli koko Viidennen Avenuen päädyn: näethän, että päätyovi on yhdenmukainen ikkunoiden kanssa —"

Kävelykeppi, jota Van AIstyne heilutti selittäessään, putosi hänen hämmästyneenä huudahtaessaan "Halloo!", kun ovi aukeni ja kaksi olentoa kuvastui valoa vastaan. Samassa pysähtyivät ajoneuvot oven eteen ja toinen olennoista hävisi niihin, kun taas toinen, musta ja lihava pysyi itsepäisesti paikoillaan kuvastuen valoa vastaan. Molemmat tuon kohtauksen katselijat olivat hetken hiljaa. Sitten ovi sulkeutui, vaunut vierivät pois ja koko kohtaus hävisi.

Van Alstyne pudotti silmälasinsa hiljaa viheltäen.

"Aha – hm – eikö mitään, hoi, Selden? Kun joku suvusta, tiedän, että saan luottaa sinuun – silmäthän saattavat pettää – ja Viides avenue on niin vaillinaisesta valaistu —"

"Hyvästi!" sanoi Selden kääntyen äkkiä sivukadulla näkemättä toisen ojennettua kättä.

* * * * *

Yksin jäätyään, serkkunsa suudelma poskellaan, Gerty tuijotti omiin ajatuksiinsa. Selden oli suudellut häntä ennenkin, mutta ei toinen nainen huulillaan. Kunpa hän olisi säästänyt häntä, jotta hän olisi voinut nukkua rauhassa, niin tervetuloa musta virta, kun se upottaisi hänet laineisiinsa. Mutta nyt oli vaikeampi hukkua auringon noustessa kuin pimeässä. Gerty kätki kasvonsa valolta, mutta se tunkeutui hänen sielunsa piilopaikkoihin. Hän oli ollut niin tyytyväinen, elämä oli tuntunut niin yksinkertaiselta ja riittävältä – miksi hän oli tullut järkyttämään häntä uusilla toiveilla? Ja Lily – Lily, hänen paras ystävänsä! Naisena hän syytti naista. Ehkä ilman Lilyä hänen sisin kuvittelunsa olisi käynyt toteen. Selden oli aina pitänyt hänestä – oli ymmärtänyt ja tuntenut myötätuntoa hänen elämänsä vaatimatonta riippumattomuutta kohtaan. Hän, joka oli niin hienon arvostelijan maineessa, oli ollut häneen nähden yksinkertainen ja vaatimaton: Seldenin älykkäisyys ei ollut koskaan herättänyt hänessä pelonsekaista kunnioitusta, koska hän tunsi olevansa kotiutunut hänen sydämessään. Ja nyt hänet oli pistetty ulos, ja oven oli sulkenut häneltä Lilyn käsi! Lily, jonka sinne laskemista hän itse oli puoltanut! Tilanne esiintyi ironian synkässä valaistuksessa. Hän tunsi Seldenin – hän näki, miten hänen oman uskonsa voiman Lilyyn oli täytynyt auttaa haihduttamaan Seldenin epäröintiä. Hän muisti myöskin, miten Lily oli puhunut Seldenistä – hän näki itsensä tutustuttamassa nuo kaksi toisiinsa. Seldenin puolelta haava oli epäilemättä tiedottomasti saatu aikaan; hän ei ollut koskaan aavistanutkaan Gertyn mieletöntä salaisuutta. Mutta Lily – Lily oli varmaankin tietänyt! Milloin naisen huomio osuu sellaisissa tapauksissa harhaan? Ja jos hän sen tiesi, silloin hän oli harkitusti ryöstänyt hänen ystävänsä, ja pelkästä vallanhimosta, kun kerran – äkkiäleimahtavassa mustasukkaisuudessaan Gertystä näytti uskomattomalta, että Lily toivoisi itseään Seldenin vaimoksi. Saattoi olla, että Lilyn oli mahdotonta mennä rahan vuoksi naimisiin, mutta yhtä mahdotonta oli, että hän eläisi ilman sitä, ja Seldenin innokkaat tiedustelut talouden pikkuseikoista osoittivat Gertylle, että hän oli yhtä traagillisesti petetty kuin hän itsekin.

Gerty istui kauan aikaa vierashuoneessaan, missä kekäleet murenivat kylmänharmaiksi ja lamppu himmeni korean varjostimensa alla. Juuri sen alapuolella oli Lily Bartin valokuva katsellen hallitsevan näköisenä pienen huoneen vaatimattomaan kalustoon. Saattoiko Selden kuvitella häntä tällaiseen kotiin? Gerty tunsi ympäristönsä köyhyyden, vähäpätöisyyden: hän tarkasteli elämäänsä sellaisena kuin sen näytti Lilystä. Ja Lilyn arvostelujen julmuus muistui hänen mieleensä. Hän näki, että hän oli varustanut epäjumalansa omatekoisilla ominaisuuksilla. Milloin Lily oli todella tuntenut tai säälinyt tai ymmärtänyt? Hän ei halunnut muuta kuin uusia kokemuksia; hän näytti olevan kuin julmuri, joka kokeilee laboratooriossa.

Kello löi taas ja Gerty nousi äkkiä. Hänen oli tavattava varhain seuraavaa aamuna Itäkaupungin aluetarkastajaa. Hän sammutti lampun, peitti tulen takassa ja meni makuuhuoneeseensa riisuutumaan. Toalettipöydän pienessä peilissä hän näki kasvonsa, joihin huoneen varjot heijastuivat ja kyyneleet ilmaisivat hänen mietteensä. Mikä oikeus hänellä oli uneksia lemmenunelmia? Ikävät kasvot toivat mukanaan ikävän kohtalon. Hän huudahti hiljaa riisuutuessaan, asettaen vaatteensa paikoilleen tavallisella täsmällisyydellä, pannen kaikki järjestykseen huomispäivää varten, kun vanhaa elämää oli jälleen ruvettava elämään ikäänkuin sen kulussa ei olisi tapahtunut mitään häiriötä. Hänen palvelijansa tuli vasta kahdeksan jälkeen, ja hän valmisti oman teetarjottimensa ja asetti sen vuoteen viereen. Sitten hän lukitsi eteisen oven, sammutti valon ja pani maata. Mutta uni ei tahtonut tulla ja hän totesi vihaavansa Lily Bartia. Tuo viha tarrasi häneen pimeässä kuten jokin muodoton paha, jonka kanssa on käytävä sokeasti käsikähmään. Järki, arvostelu, kieltäytyminen, kaikki terveet valonvoimat saivat väistyä itsesäilytysponnistusten tieltä. Hän tahtoi onnea – tahtoi sitä yhtä ylpeästi ja arkailematta kuin Lilykin, mutta, ilman Lilyn voimaa saavuttaa sitä. Ja tietoisena voimattomuudestaan hän loikoi väristen ja vihasi ystävätärtään —

* * * * *

Ovikellon kilahdus saattoi hänet jaloilleen. Hän teki tulta ja seisoi pelästyneenä, kuunnellen. Hetken ajan hänessä liikkui ristiriitaisia tunteita, sitten hän suhtautui tyynesti asiaan ja muisti, etteivät sellaiset kutsumiset olleet tuntemattomia hänen hyväntekeväisyystyössään. Hän heitti ylleen yönuttunsa ja avatessaan lukosta ovea hän huomasi Lily Bartin häämöttävän oven takana.

Gerty kääntyi ensin poispäin, ikäänkuin Lilyn läsnäolo lietsoisi liian äkillisesti valaistusta hänen kurjuuteensa. Sitten hän kuuli huudettavan nimeään, näki vilahduksen ystävättärensä kasvoista, tunsi heltyneensä ja tarttui Lilyyn kiinni.

"Lily – mikä on?" huudahti hän.

Miss Bart päästi hänet ja seisoi hengittäen katkonaisesti, kuten se, joka on päässyt turvaan pitkän paon jälkeen.

"Minulla oli niin kylmä – en voinut mennä kotiin. Onko sinulla valkeaa?"

Gertyn säälivät vaistot, tottumuksen vahvistamina, lakaisivat pois kaiken hänen ynseytensä. Lily oli yksinkertaisesti apuatarvitsevainen – mistä syystä, sitä ei ollut aikaa nyt pysähtyä arvelemaan: harjoituksen kautta vahvistunut myötätunto karkoitti ihmettelyn Gertyn huulilta, hän veti ystävättärensä hiljaa vierashuoneeseen ja istutti hänet sammuneen hiilloksen viereen.

"Täällä on sytykkeitä; tuli syttyy siinä paikassa."

Hän kyykistyi ja liekki leimahti pian. Se hehkui oudosti kyynelten läpi, joita vielä oli hänen silmissään, ja kajasti Lilyn kalpeille sammuneille kasvoille. Tytöt katselivat toisiaan hiljaa. Sitten Lily toisti: "En voinut mennä kotiin."

"Et, et – tulit tänne, rakas! Sinun on kylmä ja olet väsynyt – istu rauhassa, minä laitan sinulle teetä."

Gerty oli tiedottomasti omaksunut lohduttavan sävyn: kaikki hänen persoonalliset tunteensa olivat väistyneet velvollisuuden tunteen tieltä, ja kokemus oli opettanut hänelle, että verenvuoto on ensin tukittava, ennenkuin haavaa tutkitaan.

Lily istui hiljaa, kumartuneena tulta kohti. Kuppien kalina hänen takanaan viihdytti häntä kuten tutut äänet viihdyttävät lasta, jota hiljaisuus on pitänyt valveilla. Mutta kun Gerty seisoi hänen vierellään teensä kanssa, työnsi hän sen pois ja käänsi oudon katseen tuttuun huoneeseen.

"Tulin tänne, koska en sietänyt yksinäisyyttä", sanoi hän.

Gerty laski kupin kädestään ja polvistui hänen viereensä.

"Lily! Jotakin on tapahtunut – etkö voi kertoa minulle?"

"En voinut maata valveilla huoneessani aamuun asti. Vihaan huonettani täti Julian luona – niin minä tulin tänne —"

Hän liikahti äkkiä, heräsi tylsyydestään ja tarttui Gertyyn uuden pelonpuuskan vallassa.

"Oh, Gerty, raivottaret… tunnethan niiden siipien suhinan – yksin, yöllä, pimeässä? Mutta sinähän et tiedä – on jotakin, joka saa sinut pelkäämään pimeyttä —"

Nuo sanat saivat Gertyn naurahtaen mutisemaan. Mutta Lily ei oman kurjuutensa sokaisemana nähnyt mitään muuta.

"Annathan minun jäädä? En osaa laskea, milloin päivä tulee – onko jo myöhä? Onko yö pian ohi? On varmaankin kauheaa, kun ei saa unta – kaikki seisoo vuoteen ääressä ja tuijottaa —"

Miss Farish tarttui hänen rauhattomiin käsiinsä. "Lily, katso minuun! Jotakin on tapahtunut – tapaturmako? Olet pelästynyt – mikä sinua on pelästyttänyt? Kerro minulle, jos voit – sana tai kaksi – niin että voin auttaa sinua."

Lily pudisti päätään.

"En ole pelästynyt: se ei ole oikea sana. Voitko kuvitella katsovasi peiliin jonakin aamuna ja näkeväsi vääntyneet kasvosi? – Jokin kauhea muutos on tapahtunut sinussa nukkuessasi. Niin, sellaiselta minä näytän itsestäni – en siedä nähdä itseäni omissa ajatuksissani – vihaan rumuutta, kuten tiedät – olen aina kääntynyt siitä pois – mutta en voi selittää sinulle – et kuitenkaan ymmärtäisi."

Hän nosti päätään ja hänen katseensa osui kelloon.

"Miten pitkä yö on! Ja tiedän, etten saa unta huomenna. Joku kertoi minulle, että isäni valvoi usein vuoteessaan ja ajatteli kauheita. Eikä hän ollut ilkeä, onneton vain – ja nyt minä käsitän, miten hänen on täytynyt kärsiä, valvoen yksin ajatuksineen! Mutta minä olen paha – paha tyttö – kaikki ajatukseni ovat pahoja – ympärilläni on aina ollut huonoja ihmisiä. Onko se puolustus? Luulin voivani hallita oman elämäni – minä olin ylpeä – ylpeä! Mutta nyt minä olen heidän tasollaan —"

Nyyhkytykset pudistivat hänen ruumistaan kuten myrsky puuta.

Gerty polvistui hänen vierelleen odottaen kokemuksen kasvattamalla kärsivällisyydellä, kunnes tämä kurjuuden puuska antaisi tilaa puhetulvalle. Hän oli ensin ajatellut jotakin fyysillistä järkytystä, jotakin tapaturmaa ihmisiä vilisevillä kaduilla, Lilyn ollessa kotimatkalla Fishereiltä. Mutta nyt hän näki, että toiset hermokeskukset olivat järkytetyt, ja hänen mielensä säpsähti.

Lilyn nyyhkytykset lakkasivat ja hän nosti päätään.

"Teidän slummeissanne on huonojakin tyttöjä. Sano minulle – pääsevätkö he koskaan nousemaan? Koskaan unohtamaan ja tuntemaan kuten ennen?"

"Lily! Et saa puhua noin – sinä uneksit."

"Eivätkö he aina mene pahasta huonompaan? Paluutietä ei ole – vanhat olentomme karkoittavat meidät pois."

Hän nousi ojentaen kätensä kuin äärimmäisen fyysillisen tuskan vallassa. "Mene vuoteeseen, hyvä ystävä! Sinulla on paljon työtä ja nouset varhain. Minä valvon täällä tulen vieressä, ja jätä lamppu palamaan ja ovi auki. En halua muuta kuin että tunnen, että olet lähelläni." Hän laski molemmat kätensä Gertyn olkapäille, ja hänen hymynsä oli kuin auringonnousu merellä, jossa uiskentelee haaksirikkoutuneiden laivojen kappaleita.

"En voi jättää sinua, Lily. Tule minun vuoteeseeni. Kätesi ovat kylmät – sinun täytyy riisuutua ja päästä lämpimäksi." Gerty pysähtyi äkkiä. "Mutta rouva Peniston – on jo yli puoliyön! Mitä hän ajattelee?"

"Hän menee maata. Minulla on ulkoavain. Siitä ei ole huolta – en voi mennä sinne takaisin."

"Ei tarvitsekaan. Sinä jäät tänne. Mutta sinun täytyy kertoa minulle, missä olet ollut. Kuule, Lily – puhuminen helpottaa!" Hän tarttui jälleen Miss Bartin käsiin ja puristi niitä itseään vastaan. "Koeta kertoa minulle – se selvittää pää-raukkaasi. Kuule – sinä olit Carry Fisherin päivällisillä." Gerty pysähtyi ja lisäsi sankarillisesti: "Lawrence Selden meni täältä tapaamaan sinua."

Tuon kuullessaan Lilyn kasvot heltyivät salpautuneesta tuskasta lapsen avonaiseksi avuttomuudeksi. Hänen huulensa värähtelivät ja silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"Hän meni tapaamaan minua? Ja minä kadotin hänet! Oi, Gerty, hän koettaa auttaa minua. Hän puhui minulle – hän varoitti minua aikoja sitten – hän näki ennakolta, että tulisin vihaamaan itseäni!"

Tuo nimi, kuten Gerty näki vihlovin sydämin, oli irroittanut itsesäälin lähteet hänen ystävättärensä rinnassa ja Lily valoi kyyneleihin tuskansa. Hän oli heittäytynyt poikittain Gertyn suureen nojatuoliin, hänen päänsä kaivautui siihen, mihin äsken Seldenin pää oli nojannut. Lilyn avuton kauneus sai hänet tuntemaan oman tappionsa välttämättömyyden, Lilyn puolelta ei tarvittu mitään tahallista aietta riistämään Gerty unelmistaan! Tuo sulous oli kuin luonnon voima, rakkauden ja vallan tunteminen kuului Lilyn kaltaisille, kun taas luopuminen ja palvelu on niiden osa, joita he ryöstävät. Mutta joskin Seldenin hurmaantuminen näytti kohtalon välttämättömyydeltä, niin tuon nimen synnyttämä vaikutus järkytti Gertyn mielenlujuutta ja herätti hänessä suurta tuskaa. Miehet pääsevät ehjin nahoin tuollaisesta yli-inhimillisestä rakkaudesta: se on koetuskivenä, joka alistaa sydämen inhimillisille iloille. Kuinka mielellään Gerty olisi ryhtynyt pelastustoimintaan, viihdyttänyt kärsivän sietämään jälleen elämää! Mutta Lilyn itsepaljastus riisti häneltä tämän viimeisen toivon. Mainen impi on rannalla avuton sireeniä vastaan, joka rakastaa saalistaan: sellaiset uhrit ajautuvat kuolleina seikkailultaan.

Lily hypähti pystyyn ja tarttui häneen voimakkain käsin. "Gerty, sinä tunnet hänet – ymmärrät hänet – sano minulle: jos menisin hänen luokseen, jos kertoisin hänelle kaikki – jos sanoisin: 'olen kauttaaltaan huono – haluan ihailua, kiihoitusta, rahaa' – niin, rahaa! Se on häpeäni, Gerty – ja se tiedetään, sitä puhutaan minusta – sitä miehet ajattelevat minusta —. Jos sanoisin kaiken sen hänelle – kertoisin hänelle koko jutun – sanoisin valittaen: 'olen vaipunut alemmaksi alhaisinta, sillä olen ottanut, mitä he ottavat, enkä ole maksanut, kuten he maksavat' – oi, Gerty, sinä tunnet hänet, voit puhua hänelle: jos kertoisin hänelle kaikki, inhoisiko hän minua? Tai säälisikö hän minua ja ymmärtäisi ja pelastaisi minut inhoamasta itseäni?"

Gerty seisoi kylmänä ja passiivisena. Hän tiesi, että hänen koetushetkensä oli tullut, ja hänen sydänparkansa löi rajusti kapinoiden kohtaloaan vastaan. Kuten synkkä virta lipuu ohitse valoläikän alla, näki hänkin onnensa virtaavan ohi houkutuksen alitse. Mikä esti häntä sanomasta: "Hän on kuten muutkin miehet?" Hän ei loppujen lopuksi ollut niinkään varma Seldenistä! Mutta näin menettelemällä olisi hän häväissyt omaa rakkauttaan. Hän saattoi esittää hänet itselleen vain parhaimmassa valossa: hänen täytyi uskoa hänet sellaisena kuin hän näki hänet oman intohimonsa korkeudesta.

"Niin, tunnen hänet; hän tahtoo auttaa sinua", sanoi Gerty, ja hetken ajan Lily itki tuskaansa hänen rintaansa vasten.

Pienessä asunnossa oli vain yksi vuode, ja kumpikin asettui siihen vierekkäin, kun Gerty oli auttanut Lilyä riisuutumaan ja saanut hänet maistamaan lämmintä teetä. Kun valo oli sammutettu, makasivat he vielä valveilla pimeässä, Gerty painautuen ahtaan sängyn reunaa vasten välttääkseen koskettamasta vuodetoveriaan. Tietäen, ettei Lily pitänyt hyväilyistä, hän oli jo aikoja sitten oppinut pidättämään hyväilynhaluaan ystävätärtään kohtaan. Mutta tänä yönä jokainen hermo hänen ruumiissaan vetäytyi pakoon Lilyn läheisyyttä: oli kiduttavaa kuulla hänen hengitystään ja tuntea lakanan kohoavan sen mukaan. Kun Lily kääntyi, pyyhkäisi yksi hiuskarva Gertyn poskea. Kaikki oli hänessä lämmintä ja pehmeää ja tuoksuavaa: vieläpä hänen tuskansakin vaikutti häneen kuten sadepisarat vaikuttavat katkenneeseen ruusuun. Mutta kun Gerty makasi kädet ojennettuina pitkin ruumistaan, tunsi hän nyyhkytystä viereltään, ja Lily ojensi kätensä, hapuili ystävättärensä kättä ja piti siitä kiinni.

"Pidä minusta kiinni, Gerty, tai minä ajattelen kauheita", vaikeroi hän; ja Gerty kietoi hiljaa käsivartensa hänen ympärilleen sovittaen hänen päätään kainaloonsa kuten äiti asettelee rauhatonta lasta. Näin viihdytettynä Lily makasi hiljaa ja hänen hengityksensä kävi hiljaisemmaksi ja säännöllisemmäksi. Hänen kätensä yhä puristi Gertyn kättä kuten karkoittaakseen pois pahat unet, mutta hänen sormiensa ote höltyi, hänen päänsä vaipui syvemmälle suojapaikkaansa ja Gerty tunsi, että hän nukkui.

XV

Kun Lily heräsi, oli hän yksin sängyssä ja oli jo valoisaa.

Hän nousi istualleen hämmästyen ympäristönsä outoutta – sitten hän muisti kaikki ja hän katseli väristen ympärilleen. Kylmässä valoviirussa, joka heijastui naapuritalon seinästä, hän näki juhlapukunsa koreana kasana tuolilla. Syrjäänpannut hienoudet ovat yhtä vastenmielisiä kuin juhlan jätteet ja Lilyn mieleen tuli, että kotona hänen palvelustyttönsä piti huolta siitä, ettei hänen tarvinnut nähdä sellaista. Hänen ruumiinsa oli kipeä väsymyksestä ja Gertyn vuoteen ahtaudesta. Koko ajan hän oli rauhattomassa unessaan ollut tietoinen siitä, ettei hänellä ollut liikkumisalaa, ja pitkä ponnistus pysyä liikkumattomana sai hänet tuntemaan ikäänkuin hän olisi viettänyt yönsä junassa.

Tämä fyysillinen epämukavuuden tunne tuli ensimmäisenä hänen tajuntaansa. Sitten hän tajusi sen yhteydessä vastaavaa sielullista masennusta, vielä sietämättömämpää kauhun tuomaa raukeutta kuin oli ensimmäinen inhon puuska. Ajatus, että hänen oli herättävä joka aamu tuo taakka rinnassaan, nosti hänen väsyneen mielensä uusiin ponnistuksiin. Hänen oli keksittävä jokin keino miten päästä liejusta, johon hän oli juuttunut: hänen toimintatarvettaan eivät niinkään kiirehtineet tunnonsoimaukset kuin aamuajatusten pelko. Mutta hän oli sanomattoman väsynyt, oli tuskallista ajatella yhtenäisesti. Hän asettui jälleen pitkälleen, katsellen ympäri köyhännäköistä huonetta, tuntien jälleen fyysillistä vastenmielisyyttä. Korkeiden rakennusten väliin suljettu ulkoilma ei tuonut ikkunan läpi raikkautta, kuuma höyry alkoi soida likaisissa pattereissa ja kiehuvan veden porina tunkeutui oven raosta.

Ovi aukeni ja Gerty pukeutuneena ja hattu päässä toi kupin teetä. Hänen kasvonsa olivat tuhruisen ja turpean näköiset synkässä valaistuksessa ja hänen tumma tukkansa yhtyi huomaamatta hänen hipiänsä väriin. Hän katsahti arasti Lilyyn kysyen häneltä epävarmalla äänellä, miten hän jaksoi. Lily vastasi yhtä väkinäisesti ja nousi juomaan teetä.

"Olin varmaankin liikarasittunut eilen illalla. Luulen, että sain hermokohtauksen vaunuissa", sanoi hän, kun tee selvitti hänen velttoja ajatuksiaan.

"Et voinut hyvin. Olen niin iloinen, että tulit tänne", vastasi Gerty.

"Mutta miten minä pääsen kotiin? Ja täti Julia —?"

"Hän tietää, soitin aikaisemmin, ja palvelustyttösi toi tavarasi.

Mutta etkö söisi jotain?"

Lily ei voinut syödä. Mutta tee virkisti häntä, niin että hän saattoi nousta ja pukeutua. Oli helpotus, että Gertyn täytyi kiiruhtaa pois: he suutelivat hiljaa, mutta siinä ei ollut jälkeäkään yöllisestä liikutuksesta.

Kun Lily tuli kotiin, oli rouva Peniston kiihtynyt. Hän oli lähettänyt hakemaan Grace Stepneytä ja otti lääkettä. Lily vastasi tiedustelutulvaan parhaansa mukaan selittäen, että hän oli saanut pyörtymiskohtauksen palatessaan Carry Fisherin kutsuista, ja peläten, että hänen oli vaikea päästä kotiin asti, hän oli mennyt sen sijaan Miss Farishin luo, jossa yön lepo oli virkistänyt häntä niin, ettei hän tarvinnut lääkäriä.

Se oli helpotus rouva Penistonille, joka saattoi kääntää huomionsa omaan vaivaansa, ja Lily sai neuvon mennä vuoteeseen, mihin hänen tätinsä turvautui kaikissa fyysillisissä ja henkisissä vaivoissa. Oman huoneensa yksinäisyydessä hän johtui tarkastelemaan tapahtumia. Päivänvalossa ne esiintyivät ehdottomasti toisessa valossa kuin yöllä. Siivekkäät raivottaret olivat nyt hiiviskeleviä, kielitteleviä ystäviä, jotka kokoontuivat teelle. Mutta hänen pelkonsa näytti pahemmalta, kun se oli täten saanut määrätymmän muodon; ja sitäpaitsi hänen oli toimittava eikä hourailtava. Ensi kertaa hän nyt pakotti itsensä laskemaan tarkoin sen summan, minkä hän oli velkaa Trenorille; ja tulokseksi hän sai yhdeksän tuhatta dollaria. Hän tunsi nyt, ettei pennikään siitä ollut hänen omaansa ja että palauttaakseen itsekunnioituksensa hänen oli yhdellä kertaa maksettava takaisin koko summa. Tottumattomuus täten hyvittämään loukattuja tunteitaan antoi hänelle herpaisevan vähäpätöisyyden tunteen. Hän totesi ensi kerran, että naisen arvo saattaa olla tärkeämpi kuin hänen elämänsä.

Aamiaisen jälkeen, kun Grace Stepneyn vaaniva silmä ei ollut näkemässä, Lily pyysi saada vaihtaa sanan tätinsä kanssa. He nousivat vierashuoneeseen, missä rouva Peniston istui mustaan satiininojatuoliinsa. Täällä hän oli uskonut asiansa tädilleen ne harvat kerrat, jolloin hän sen teki. Tämän kauhu perhekohtausta kohtaan antoi hänelle heltymättömyyden, jota suurinkaan luonteenlujuus ei olisi voinut saada aikaan, kun se kerran oli riippumaton kaikesta oikean tai väärän harkitsemisesta; ja tämän tietäen Lily harvoin uskalsi käydä tuon heltymättömyyden kimppuun. Hänestä ei koskaan yrittäminen ollut tuntunut vastenmielisemmältä kuin tässä tilaisuudessa. Mutta hän oli turhaan etsinyt muita keinoja päästäkseen sietämättömästä tilanteesta.

Rouva Peniston tarkasteli häntä arvostelevasti. "Värisi on huono, Lily: tuo alituinen meno alkaa tuntua sinussa", sanoi hän.

Miss Bart näki, mistä päästä asiaan käsiksi. "En luule, että se on sitä, täti Julia; minulla on ollut ikävyyksiä", vastasi hän.

"Aha", sanoi rouva Peniston, sulkien huulensa kuten suljetaan rahakukkaro pyytäjältä.

"Olen pahoillani, että vaivaan teitä niillä", jatkoi Lily, "mutta uskon todellakin, että eilisiltainen heikkouteni johtui osaksi kiusallisista ajatuksista —"

"Minun olisi pitänyt sanoa, että Carry Fisherin keittäjätär kyllä saattoi vaikuttaa siihen. Se on sama vaimo, joka oli Maria Melsonilla v. 1891 – sen vuoden keväänä, jolloin me menimme Aixiin – ja muistan syöneeni siellä päivällistä kaksi päivää ennen lähtöämme merimatkalle ja tunteneeni varmasti, ettei kupariastioita oltu puhdistettu."

"En luule syöneeni paljoa; en voi syödä enkä nukkua." Lily pysähtyi ja jatkoi sitten äkkiä: "Seikka on se, täti Julia, että minulla on velkoja."

Rouva Penistonin kasvot synkkenivät huomattavasti, mutta niistä ei ilmennyt sitä kummastusta, jota Lily oli odottanut. Hän oli hiljaa ja Lilyn täytyi jatkaa: "Olen tehnyt tyhmyyksiä —"

"Epäilemättä, hyvinkin suuria tyhmyyksiä", tokaisi rouva Peniston. "Minun on mahdotonta käsittää, miten sinun tuloillasi ja ilman menoja – puhumattakaan niistä sievoisista lahjoista, joita olen aina antanut sinulle —"

"Oi, olette ollut kovin antelias, täti Julia, en tule koskaan unohtamaan hyvyyttänne. Mutta te ette ehkä täysin voi käsittää, mihin kaikkeen naiselta menee nykypäivinä rahaa —"

"En käsitä, että sinulla olisi muita menoja kuin vaatteisiisi ja rautatiematkoihin. Toivon sinun olevan hyvin puetun; mutta maksoinhan minä Celesten laskun puolestasi viime lokakuussa."

Lily epäröi: hänen tätinsä pettämätön muisti ei ollut koskaan ollut haitallisempi. "Olitte mahdollisimman hyvä; mutta senjälkeen on minun ollut hankittava joitakin kapineita —"

"Mitä? Vaatteitako? Paljonko olet kuluttanut? Näytä minulle lasku – totisesti se nainen petkuttaa sinua."

"Oh, ei, sitä en luule: vaatteet ovat niin hirveästi kallistuneet; ja niitä tarvitsee niin monta eri lajia."

"Näytä minulle lasku", toisti rouva Peniston.

Lily epäröi taas. Ensiksikin, madame Celeste ei ollut vielä lähettänyt hänen laskuaan ja toiseksi, se oli vain osa siitä summasta, jonka Lily tarvitsi.

"Hän ei ole vielä lähettänyt laskua talvitilauksistani, mutta minä tiedän, että se on suuri. Ja sitten on vielä pari muuta maksettavaa; olen ollut huolimaton ja varomaton – pelottaa ajatellakin, mitä minä olen maksamassa —"

Lily käänsi suloiset hämmentyneet kasvonsa rouva Penistonin puoleen, turhaan toivoen, että se vaikuttaisi hänen omaan sukupuoleensa, kuten se oli vaikuttanut miehiin. Mutta rouva Penistoniin se vaikutti siten, että hän peräytyi pelokkaasti.

"Olet, Lily, todellakin kyllin vanha hoitamaan omat asiasi, ja säikyteltyäsi minut kuoliaaksi hommillasi eilen illalla voisit ainakin valita paremman ajan vaivataksesi minua tuollaisilla asioilla." Rouva Peniston katsoi kelloon ja nieli lääketabletin. "Jos olet Celestelle maksamassa toisen tuhannen, niin lähettäköön hän laskun minulle", lisäsi hän, ikäänkuin lopettaakseen keskustelun hinnalla millä hyvänsä.

"Olen kovin pahoillani, täti Julia. Minun on vaikeata vaivata teitä tällaisella hetkellä, mutta minulla ei todellakaan ole valinnan varaa – minun olisi pitänyt puhua ennemmin – minä olen maksamassa paljon enemmän kuin tuhat dollaria."

"Paljon enemmän? Kaksiko? Hän on varmaankin petkuttanut sinua!"

"Sanoin teille, ettei ollut vain Celeste. Minulla – on muitakin laskuja – kiireellisempiä – ne on järjestettävä."

"Mutta mitä Herran nimessä sinä olet ostanut? Jalokiviäkö? Sinähän olet menettänyt järkesi", sanoi rouva Peniston tiukasti. "Mutta jos olet joutunut velkoihin, niin saat kärsiä seuraukset ja panna säästöön kuukausittain tulosi, kunnes laskusi ovat maksetut. Jos pysyt rauhallisesti kotona ensi kevääseen etkä matkustele ympäri maata, niin ei sinulla ole mitään menoja ja varmaankin saat neljässä tai viidessä kuukaudessa maksetuksi lopun veloistasi, jos minä maksan nyt räätälisi."

Lily oli taas vaiti. Hän tiesi, ettei hän voinut toivoa saavansa irti tuhattakaan dollaria rouva Penistonilta vetoamalla pelkästään Celesten laskuun, sillä rouva Peniston tahtoisi selvittää pukulaskut ja asettaa shekin suorastaan Lilyn räätälille eikä hänelle. Ja raha oli kuitenkin saatava, ennenkuin määräpäivä oli ohi!

"Velat, joista puhun ovat – toisenlaisia – ne eivät ole kauppalaskuja", alkoi hän hämillään, mutta rouva Penistonin ilme pelästytti hänet ehkä jatkamasta. Mahtoiko hänen tätinsä epäillä jotakin? Tuo ajatus joudutti tunnustusta.

"Asia on se, että olen pelannut jokseenkin paljon korttia – bridgeä; kaikki naiset pelaavat; myöskin naimattomat naiset – sitä vaaditaan heiltä. Joskus olen voittanut – voittanut aika tavalla – mutta viime aikoina ei minulla ole ollut onnea – ja tietenkään sellaisia velkoja ei voi maksaa vähitellen."

Hän pysähtyi, sillä rouva Penistonin ilme oli hänen kuunnellessaan jähmetyttävä.

"Korttia – olet pelannut korttia rahasta? Onko se sittenkin totta: kun minulle siitä puhuttiin, en tahtonut sitä uskoa. En halua kysyä, onko kaikki se muukin kauhea, mitä olen sinusta kuullut, myöskin totta; hermoillani on muutenkin kestämistä. Kun ajattelen, millaista esimerkkiä sinulle on näytetty tässä talossa! Mutta luulen, että se on entisen kasvatuksesi syy – eihän kukaan tietänyt, mistä äitisi haali ystävänsä. Ja hänen sunnuntainviettonsa oli skandaali – mikäli minä tiedän." Rouva Peniston pyörähti äkkiä ympäri. "Pelaatko sinä sunnuntainakin korttia?"

Lilyn mieleen muistui muutamia sateisia sunnuntaita Bellomontissa ja Dorseteilla.

"Olette kovin ankara minulle, täti. En ole koskaan todella välittänyt korteista, mutta naimattomien naisten on vastenmielistä joutua omahyväisen ja ylimielisen maineeseen ja niin helpostihan sitä joutuu tekemään, mitä muut tekevät. Olen saanut tuntuvan opetuksen, ja jos autatte minua tällä kertaa, niin lupaan —"

Rouva Peniston kohotti kätensä varoittaen. "Sinun ei tarvitse tehdä mitään lupauksia. Kun tarjosin sinulle kodin, en sitoutunut maksamaan sinun pelivelkojasi."

"Täti! Ettehän tarkoita, ettette tahdo auttaa?"

"Varmastikaan en tee mitään, joka saattaisi näyttää käytöksesi suosimiselta. Jos todellakin olet velkaa räätälillesi, niin hänet kyllä maksan – mutta muuten en tunnusta olevani velvollinen vastaamaan veloistasi."

Lily oli noussut ja seisoi kalpeana ja vavisten tätinsä edessä. Ylpeys taisteli hänessä, mutta nöyryytys sai hänet huudahtamaan: "Täti, minä menetän ihmisten suosion – minä —" Mutta hän ei voinut jatkaa. Jos hänen tätinsä oli jo niin julma peliveloistakin, niin millä mielellä hän kuulisikaan totuuden kauheaa tunnustusta?

"Minun mielestäni sinä olet jo menettänyt ihmisten suosion, Lily: käytöksesi kautta enemmän kuin sen seurausten. Sanot ystäviesi houkutelleen pelaamaan sinut kanssaan; no, heillekin on opetus yhtä tarpeen. Heillä on ehkä varaa menettää hieman rahaa – missään tapauksessa en pane rahojani niiden maksamiseen. Ja nyt minun täytyy pyytää, että jätät minut – tämä kohtaus on ollut kovin rasittava, ja minun on pidettävä huolta terveydestäni. Vedä verhot alas ja sano Jenningsille, etten ota tänä iltana vastaan ketään muita kuin Grace Stepneyn."

Lily meni huoneeseensa ja salpasi oven. Hän vapisi pelosta ja vihasta – raivottarien siipien suhina oli hänen korvissaan. Hän kulki huoneessaan edestakaisin epäsäännöllisin askelin. Viimeinen pelastusportti oli lukittu – hän tunsi olevansa suljettu sisään, oma häpeänsä kumppaninaan —.

Äkkiä hänen katseensa osui uunin reunakkeella olevaan kelloon. Se näytti puoli neljää, ja hän muisti, että Selden tulisi hänen luokseen neljän aikana. Hän oli aikonut käännyttää hänet pois niine hyvineen, mutta nyt hänen sydämensä halasi nähdä häntä. Eikö Seldenin rakkaudessa ollut pelastuksen lupaus? Maatessaan Gertyn vieressä edellisenä yönä Lily oli ajatellut hänen tuloaan ja sitä suloutta, kun saisi itkeä pois tuskansa hänen rinnallaan. Tietysti hän oli aikonut selvittää asiansa, ennenkuin tapaisi häntä, – hän ei ollut todella koskaan epäillyt, ettei rouva Peniston auttaisi häntä. Ja hän oli tuntenut kurjuutensa suurimmillaankin ollessa, että Seldenin rakkaus ei voinut olla hänen viimeinen pakopaikkansa; olisi vain niin suloista hakea siitä hetken ajaksi suojaa ja yrittää sitten uusin voimin eteenpäin.

Mutta nyt Seldenin rakkaus oli hänen ainoa toivonsa, ja hänen siinä onnettomana yksin istuessaan tuli ajatus uskoa asiansa hänelle niin viekottelevaksi kuin virran juoksu itsemurhaajalle. Ensi syöksähdys olisi hirveä – mutta mikä siunaus siitä sitten seuraisikaan! Hän muisteli Gertyn sanoja: "Tunnen hänet – hän tahtoo auttaa sinua"; ja hänen mielensä takertui niihin kuten sairas takertuisi parantavaan pyhäinjäännökseen. Oi, jos Selden todellakin ymmärtäisi häntä – jos hän tahtoisi auttaa häntä saamaan ehjäksi hänen särkyneen elämänsä ja muodostamaan sen uuteen asuun, mihin ei jäisi jälkeäkään entisestä! Selden oli aina saanut hänet tuntemaan, että hän on paremman arvoinen, eikä hän koskaan tarvinnut kipeämmin sellaista lohdutusta kuin nyt. Yhä uudelleen häntä arvelutti ajatus, että hän tunnustuksellaan saattaisi vaaraan hänen rakkautensa, sillä rakkautta hän tarvitsi – siihen sisältyisi koko hehkuva halu koota yhteen hänen itsekunnioituksensa erilliset pirstaleet. Mutta hän palasi Gertyn sanoihin ja piti niistä kiinni. Hän oli varma siitä, että Gerty tiesi Seldenin tunteet häntä kohtaan, ja hänelle ei ollut koskaan selvinnyt, että Gertyn tunteet Seldeniä kohtaan olivat paljon palavammat kuin hänen.

Neljän aikana hän oli salongissa: hän oli varma, että Selden olisi täsmällinen. Mutta kello löi neljä – hänen sydämensä löi kuumeisen kiihkeästi. Hänellä oli aikaa tarkastaa uudestaan ahdistustaan ja harkita jälleen, särkisikö hän luottamuksellaan Seldenin illusionin. Mutta kun minuutit kuluivat, kävi tarve saada hänelle puhua asiansa pakottavammaksi; hän ei voinut yksin kantaa kurjuutensa taakkaa. Siitä tulisi ehkä turmiollinen hetki, mutta eikö hän voinut luottaa kauneuteensa, joka saattaisi hänet onnellisesti Seldenin hellyyden turviin. Mutta tunti kului ja Selden ei tullut. Epäilemättä jokin oli häntä pidättänyt tai oli hän lukenut nelosen viitoseksi hänen hätäisesti kirjoitetussa kirjeessään. Ovikellon soitto muutama minuutti yli viiden vahvisti tämän otaksumisen ja sai Lilyn tekemään nopean päätöksen kirjoittaa vasta selvemmin. Askelten kaiku eteishallissa ja palvelijan ääni valoivat uutta tarmoa hänen suoniinsa. Hän tunsi vielä kerran olevansa taipuisa ja voittamaton satunnaisuuksien muovailija, ja muistellessaan, mikä mahti hänellä oli Seldeniin, hän sai äkkiä luottamusta. Mutta kun salongin ovi aukeni, tunsi hän sisääntulijassa Rosedalen.

Pettymys tuotti hänelle kipeää tuskaa, mutta kun suuttumus kohtalon kömpelyyteen ja omaan huolimattomuuteen, kun ei ollut kieltänyt päästämästä sisään muita kuin Seldenin, oli mennyt ohi, oli hän jälleen oman itsensä herra ja tervehti Rosedalea ystävällisesti. Oli ikävää, että Selden, jos hän tulisi, tapaisi tuon omituisen vieraan hänen luonaan, mutta Lily oli mestari vapautumaan haitallisista vieraista ja hänen nykyiselle mielelleen Rosedale näytti selvästi syrjäytettävältä.

Rosedalen käsitys tilanteesta ilmeni hänelle muutaman minuutin keskustelun kuluttua. Lily oli ottanut puheeksi Bryn herrasväen kutsut ikäänkuin siten päästäkseen sen väliajan yli, kunnes Selden ilmaantuisi, mutta Rosedale, asetuttuaan itsepäisesti teepöydän ääreen kädet taskussa ja sääret hieman liian vapaasti ojennettuina, antoi keskustelulle äkkiä persoonallisen käänteen.

"Aika hyvin järjestetty – kylläkin. Tietysti oli yhtä ja toista, mitä rouva Fisheriltä ei olisi voinut odottaa: samppanja ei ollut kylmää ja pukuhuoneessa vaihtui vaatteita. Minä olisin kustantanut hienompaa musiikkia. Mutta sehän on minun luonteen mukaista. Jos tahdon jotakin, niin en kitsaile: minä en mene tiedustelemaan kirjanpitäjältä ja sitten ihmettele, onko esine hintansa arvoinen. En tyytyisi Bryn herrasväen kaltaisiin pitoihin; haluaisin jotakin, joka näyttäisi helpommalta ja luontevammalta. Ja siihen tarvitaan juuri kaksi asiaa, Miss Bart: rahaa ja naista, joka osaisi sitä käyttää."

Hän pysähtyi ja tutki Lilyä katseellaan tarkkaavaisesti, kun tämä oli järjestävinään teekuppeja.

"Rahaa minulla on", jatkoi hän selvitellen kurkkuaan, "naista vain kaipaan – ja luulen, että minulla se onkin jo tiedossa."

Rosedale kumartui hieman eteenpäin pitäen kättään kävelykeppinsä päässä. Hän oli nähnyt Ned Van Alstynen kaltaisten miesten tuovan hattunsa ja keppinsä salonkiin ja hän ajatteli, että se antoi tuttavallisen eleganssin vivahduksen hänen esiintymiselleen.

Lily oli ääneti, suu hienossa hymyssä ja hajamielisesti katsoen Rosedalen kasvoihin. Todellisuudessa hän mietti, että kosiminen kestäisi jonkun aikaa ja että Selden varmaankin ilmaantuisi, ennenkuin hänen tarvitsisi antaa kieltävä vastaus. Hänen mietiskelevä ilmeensä, joka ikäänkuin ilmaisi hänen taipuneen, vaikk'ei vielä lopullisesti myöntyneen, näytti Rosedalesta kehoittavan häntä rohkaisemaan mielensä. Hän ei olisi pitänyt vastustelua todennäköisenä.

"Luulen, että se onkin minulla jo tiedossa", toisti hän naurahtaen, mikä oli tarkoitettu vahvistamaan hänen itseluottamustaan. "Tavallisesti olen saanut, mitä olen tahtonut elämässä, Miss Bart. Tahdoin rahaa, ja olen saanut sitä enemmän kuin tiedän, miten sen sijoittaa; ja nyt ei raha tunnu olevan mistään kotoisin, jollen voi sitä käyttää oikean naisen hyväksi. Tahtoisin saada aikaan sillä sen, että vaimoni saisi tuntemaan rinnallaan kaikki naiset pieniksi. En kitsastelisi rahaa, mitä siihen tarvittaisiin. Mutta kaikki naiset eivät voi sitä tehdä. Luin eräästä kirjasta naisesta, joka tahtoi kultasormuksia tai jotain sellaista, ja pojat kantoivat niitä hänelle, mutta hän sortui niihin: ne tappoivat hänet. No, siinä on kyllä totta: jotkut naiset näyttävät kiusaantuneilta jalokiviensä taakan alla. Mutta minä haluan sellaista naista, joka tahtoo pitää päänsä sitä pystymmässä, mitä enemmän minä koristan sen timanteilla. Ja kun katsoin teihin toissa iltana Bryn herrasväellä, kun esiinnyitte yksinkertaisessa valkoisessa puvussa ja olitte sen näköinen kuin olisi ollut kruunu päässänne, sanoin itsekseni: 'Totta totisesti, jos hänellä olisi sellainen, niin hän kantaisi sitä kuin olisi se kasvanut häneen!'"

Lily oli yhä ääneti ja Rosedale jatkoi innostuen aiheeseensa: "Sanokaa, mistä johtuu, että tämänlaiset naiset ovat suuremman arvoisia kuin kaikki muut yhteensä? Jos nainen alkaa olla välittämättä koristeistaan, niin on se sen merkki, että hän haluaa parempaa kuin muilla on – ja niin on kaiken muunkin laita. Te tiedätte, mitä minä tarkoitan – tiedätte, että vain koreat esineet ovat arvottomia. No niin, haluaisin, että vaimoni kykenisi pitämään varmasti omanaan sitä, mitä hän haluaa. Tiedän, että rahaan liittyy eräs jokapäiväinen seikka: se, että ajattelee sitä. Mutta minun vaimoni ei tarvitsisi koskaan tehdä sitä." Hän pysähtyi ja lisäsi sitten: "Arvaan teidän tietävän, ketä naista minä pidän silmällä, Miss Bart."

Lily nosti päätään ilostuen hieman tuosta vetoumuksesta. Hänen ajatustensa sekamelskankin läpi oli Rosedalen miljoonien kilahduksella hieman viekoitusvoimaa. Ah, ne kyllä riittäisivät hänen onnettoman velkansa maksuksi! Mutta niiden omistaja tuli yhä vastenmielisemmäksi Seldenin tuloa odotellessa. Vastakohta oli liian jyrkkä: Lily saattoi tuskin pidättää hymyä, jota se herätti. Hän päätti, että suoruus olisi paras.

"Jos tarkoitatte minua, Mr. Rosedale, niin olen hyvin kiitollinen, se on minulle hyvin imartelevaa: mutta minä en tiedä, mikä teidät on aiheuttanut ajattelemaan —"

"Ah, jos tarkoitatte, ettette ole hullaantumiseen asti rakastunut minuun, niin minulla on kyllä sen verran tajuntaa jäljellä, että huomaan sen. Enkä puhukaan teille ikäänkuin sitä olisitte – otaksun tuntevani sen puheentavan, joka sopii näihin oloihin. Te ette ole kovin ihastunut minuun, mutta te olette ihastunut loistoon ja aistikkuuteen ja huvituksiin ja siihen, että pääsette ikävistä vekseliasioista. Te pidätte hauskuudesta, mutta ette mielellänne näe siitä vaivaa, ja minä ehdotan, että saan huolehtia hauskuudesta ja nähdä siitä vaivaa."

Hän pysähtyi, ja Lily vastasi jäätävä hymy huulillaan: "Erehdytte yhdessä kohdassa, Mr. Rosedale: kaikesta, mistä nautin, olen valmis näkemään myöskin vaivaa."

Hän puhui siinä tarkoituksessa, että saisi Rosedalen näkemään, että, jos tämä koetti näillä sanoillaan vihjata hänen yksityisasioihinsa, hän olisi valmistunut torjumaan ne. Mutta joskin Rosedale käsitti hänen tarkoituksensa, ei se saattanut häntä hämilleen, ja Rosedale jatkoi samassa äänilajissa: "Tarkoitukseni ei ollut loukata. Suokaa anteeksi, jos olen puhunut liian yksinkertaisesti. Mutta, miksi ette ole minua kohtaan suora? Miksi käytätte noin kömpelöä temppua? Muistatte, että on ollut aikoja, jolloin olitte tukalassa asemassa – helkkarin tukalassa asemassa – ja naisen vanhetessa ja tapahtumien kulkiessa kulkuaan hänen haluamansa asiat pyrkivät kulkemaan hänen ohitseen eivätkä tule takaisin. En tahdo sanoa, että se olisi lähellä teitä, mutta te olette saanut maistaa ikävyyksiä, joita teidän kaltaisenne naisen ei olisi pitänyt koskaan tulla tuntemaan, ja minun tarjoukseni tarkoittaa, että voitte kääntää niille ainaiseksi selkänne."

Lilyn kasvoihin nousi puna. Rosedalen tarkoitus oli päivänselvä, ja antaa sen toteutua vastustelematta oli turmiollinen heikkouden tunnustus, kun taas sitä liian avoimesti vastustamalla joutuisi vaaraan suututtaa Rosedale vaarallisella hetkellä. Suuttumus väreili Lilyn huulilla. Mutta sitä tukahdutti salainen ääni, joka varoitti häntä riitaantumasta Rosedalen kanssa. Tämä tiesi liian paljon hänestä, ja tälläkin hetkellä, jolloin Rosedalelle oli tärkeää esiintyä parhaassa valossaan, hän ei arkaillut antamasta Lilyn nähdä, miten paljon hän tiesi. Miten hän sitten käyttäisikään valtaansa, kun Lily olisi ylenkatseellaan antanut siihen aiheen? Lilyn koko tulevaisuus saattoi riippua siitä tavasta, millä hän vastaisi hänelle: hänen oli pysähdyttävä ja harkittava sitä, kuten hengästynyt pakolainen pysähtyy teiden risteykseen ja koettaa kylmästi harkita, mille tielle hän lähtisi.

"Olette aivan oikeassa, Mr. Rosedale. Minä olen ollut tukalassa asemassa ja olen teille kiitollinen, että tahdotte vapauttaa minut siitä. Ei ole aina helppoa olla aivan riippumaton ja oman arvonsa tunteva, kun on köyhä ja elää rikkaiden parissa. Olen ollut huolimaton raha-asioissani ja minulla on ollut ikävyyksiä laskujeni kanssa. Mutta olisin itsekäs ja kiittämätön, jos siitä syystä ottaisin vastaan kaikki, mitä tarjootte, voimatta omasta puolestani mitään muuta kuin haluta päästä vapaaksi ikävyyksistäni. Teidän täytyy suoda minulle aikaa – aikaa ajatella hyvyyttänne – ja sitä, mitä minä voin antaa teille sitä vastaan —"

Lily ojensi viehättävin liikkein kätensä hyvästiksi. Rosedale nousi tottelevasti hieman punastuneena odottamattomasta menestyksestään ja rotunsa tavoin tottuneena mukautumaan siihen, mitä oli tarjolla, kiiruhtamatta liiaksi kiristämään enempää. Hänen nopeassa taipuvaisuudessaan oli jotakin, joka peloitti Lilyä; hän näki siinä kärsivällisyyden patoutuneen voiman, joka taltuttaisi voimakkaimmankin tahdon. Mutta he olivat joka tapauksessa eronneet ystävällisesti, ja Rosedale oli lähtenyt talosta kohtaamatta Seldeniä – Seldeniä, jonka itsepintainen poissaolo sai Lilyn uudelleen hätääntymään. Rosedale oli viipynyt yli tunnin, ja Lily tunsi, ettei Seldenin tulosta ollut enää toivoakaan. Tämä tietystikin kirjeellisesti selittäisi poisjääntinsä; iltaposti toisi kirjeen häneltä. Mutta Lilyn täytyi jättää tunnustuksensa tuonnemmaksi, mikä sattui raskaasti hänen uupuneeseen mieleensä.

Isku kävi yhä raskaammaksi, kun iltaposti ei tuonutkaan hänelle kirjettä ja hänen oli noustava huoneeseensa viettämään yksinäistä yötä – yhtä julmaa ja unetonta kuin hänen kidutettu mielikuvituksensa oli loihtinut esille Gertyn luona. Hän ei ollut koskaan oppinut elämään omien ajatustensa parissa.

Päivänsarastus karkoitti mielikuvien joukon ja selvensi hänelle, että hänen oli saatava Seldeniltä tietoja vielä aamupäivällä. Mutta päivä kului Seldenin kirjoittamatta tai tulematta itse. Lily pysyi kotona syöden aamiaisen ja päivällisen yksin tätinsä kanssa, joka valitti sydäntään ja jonka puhelu oli jäätävän kylmää. Rouva Peniston meni hyvin aikaisin levolle, ja hänen mentyään Lily istui ja kirjoitti kirjeen Seldenille. Hän oli soittamaisillaan kirjeenviejää, kun hänen katseensa osui iltalehden uutiseen: "Mr. Lawrence Selden oli niiden matkustajien joukossa, jotka lähtivät tänään iltapäivällä Havannaan ja Länsi-Intiaan."

Hän laski sanomalehden pois ja istui liikahtamatta tuijottaen kirjeeseensä. Nyt hän ymmärsi, ettei Selden tulisi koskaan, että hän oli lähtenyt, koska hän pelkäsi, että hän saattaisi muuten tulla. Lily nousi ja käyden huoneen poikki hän tarkasteli kauan itseään kirkkaassa peilissä. Hänen kasvojensa viirut näkyivät hirveän selvästi – hän näytti vanhalta. Ja kun nainen näyttää itsestään vanhalta, niin miltä hän näyttääkään muista? Hän kääntyi pois ja alkoi kulkea huoneessa edestakaisin. Äkkiä hän huomasi, että kynä, jolla hän oli kirjoittanut Seldenille, oli yhä aukinaisen mustetolpon suulla. Hän istuutui jälleen ja kirjoitti nopeasti kuoreen Rosedalen osoitteen. Sitten hän otti paperiarkin ja istui sen ääressä kynä kädessä. Oli ollut kylläkin helppo kirjoittaa päivänmäärä ja "Paras Herra Rosedale", mutta sitten hänen ajatuksensa pysähtyivät. Hän aikoi pyytää häntä tulemaan, mutta hän ei löytänyt sanoja. Vihdoin hän alkoi: "Olen ajatellut —" sitten hän laski kynän pois ja istui kyynäspäihinsä nojaten ja peittäen kasvonsa käsiinsä.

Äkkiä hän hypähti ylös kuullessaan ovikellon soivan. Ei ollut myöhä – kello oli tuskin kymmentä – ja saattoi vielä tulla kirje Seldeniltä – tai sana – tai hän saattoi olla itse oven takana! Uutinen hänen lähdöstään saattoi olla erehdys – saattoi löytyä toinenkin Lawrence Selden, joka oli lähtenyt Havannaan – kaikki nämä mahdollisuudet ennättivät liikkua hänen ajatuksissaan ja saada hänet vakuutetuksi siitä, että hän saisi lopultakin nähdä ja kuulla Seldenistä, kunnes salongin ovi aukeni ja sisään astui palvelija, joka toi sähkösanomaa.

Lily avasi sen vapisevin käsin ja luki Bertha Dorsetin nimen seuraavan ilmoituksen alla: "Matkustamme odottamatta huomenna. Tule mukaan Välimerenmatkalle."

II KIRJA

I

Seldenistä tuntui elävästi Kasinon portailla, että Monte Carlolla oli suuremmassa määrin kuin millään muulla hänen tuntemallaan paikalla kyky sopeutua joka miehen mielialaan.

Hänen oman mielialansa mukaan se oli tällä hetkellä kuin valmis viettämään tervetuliaisjuhlaa, mikä kylmälle tarkastelijalle olisi voinut esiintyä maalattuina poskina ja kevyenä elämänä. Kun hän tarkasteli valkoista toriaukeamaa, jota reunusti keikaileva arkkitehtuuri, puutarhojen tavoiteltua troopillisuutta, etualalla päilyviä ryhmiä taustana vuoret, jotka vaikuttivat kuin ylevä näyttämöllepano, mikä oli kuin siihen unohtunut kuvaelmien kiireisesti vaihtuessa – kun hän sai tuta valon ja huolettomuuden vaikutelman koko laajuudessaan, tunsi hän vapautusta elämänsä viimeisistä kuukausista.

New Yorkin talvi oli ollut loppumaton sarja lumisia päiviä, joita oli seurannut kevät kalseine auringonpaisteineen ja rajuilmoineen, ympäristön rumuuden loukatessa silmää ja kolean tuulen piestessä ihoa. Selden oli työhönsä syventyneenä ajatellut, etteivät ulkonaiset olosuhteet merkitsisi paljoa hänen asemassaan olevalle miehelle ja että kylmyys ja rumuus olivat hyvä panssari niiden pehmeyttä vastaan. Kun hänen oli kiireellisen asian takia lähdettävä Pariisiin neuvottelemaan erään asiakkaan kanssa, keskeytti hän vastahakoisesti totutun toimistoaskartelunsa. Ja vasta nyt, toimitettuaan asiansa ja päästyään viikoksi etelään, alkoi hän tuntea uudelleen tarkasteluintoa, mikä on niiden lohdutus, jotka osoittavat objektiivista mielenkiintoa elämään.

Sitä moninaisuutta, mitä se tarjosi – sitä lakkaamatonta yllätystä, mitä saivat aikaan sen vastakohdat ja samanlaisuudet! Siinä ne nyt olivat kevään mukana kaikki nuo näyttämön juonet ja käänteet hänen ympärillään, hänen laskeutuessaan Kasinon portaita ja pysähtyessään sen edustalla olevalle kivitykselle. Hän ei ollut ollut matkoilla seitsemään vuoteen – miten paljon olikaan sillä aikaa muuttunut! Joskin elämä oli syvimmässä syvyydessään pysynyt koskemattomana, niin ulkokuoressa löytyi tuskin pienintäkään kohtaa, joka olisi pysynyt samana. Ja tämä oli oikea paikka tuomaan näkyviin muutoksen täydellisyyden.

Oli huhtikuun puoliväli ja tuntui jo siltä, että juhliminen oli saavuttanut kiinteän pisteensä ja torilla ja puistoissa häilyvät ryhmät pian hajaantuisivat ja näyttämö vaihtuisi. Sillävälin näytti esityksen viimeisille hetkille antavan uutta loistoa väliverhon laskeutumisen uhka. Ilman ihanuus, kasvien uhkeus, meren ja taivaan voimakas sini saivat aikaan loppukuvaelman vaikutuksen, kun kaikki valot ovat yht'äkkiä sytytetyt. Tätä vaikutelmaa lisäsi tällä hetkellä se tapa, millä tietoisesti huomiotaherättävä ihmisryhmä lähestyi Kasinon keskipäätyä ja seisoi Seldenin edessä ikäänkuin ne olisivat olleet loppukohtaukseen yhteenkokoontuneita näytelmän päähenkilöitä. Heidän ilmaantumisensa vahvisti sitä vaikutelmaa, että näytelmän kustannuksista ei oltu välitetty. Naiset seisoivat erilaisissa asennoissa, jotka olivat harkittuja saamaan aikaan yksilöllisiä vaikutelmia, ja miehet kieppuivat erillisinä heidän ympärillään kuin näyttämösankarit, joiden räätälien nimet ovat ohjelmassa. Selden itse se tietämättään sekoitti ryhmän herättämällä erään sen jäsenen huomion puoleensa.

"Mitä? Mr. Selden!" huudahti rouva Fisher hämmästyneenä. Ja osoittaen rouva Stepneytä ja Brytä hän lisäsi valittaen: "Me olemme nälkään nääntymäisillämme, kun emme voi päättää, minne mennä aamiaiselle."

Kun Selden oli lausuttu tervetulleeksi seuraan, kuuli hän hauskuudekseen, että oli useitakin paikkoja, joiden aamiaisen kokematta jättäminen olisi vahinko tai joiden aamiaiselle meneminen olisi erehdys, niin että syöminen otettiin nyt vähemmin lukuun kuin se oikea paikka, jossa sen menot suoritettaisiin.

"Parasta tarjotaan tietenkin Terrassella, mutta siellä oleminen näyttää kuin sinne menisi vain sen vuoksi: amerikkalaiset, jotka eivät tunne ketään, ryntäävät aina parhaan ruoan kimppuun. Ja Beltshiren herttuatar oli hiljattain Bécassinillä", toimitti rouva Bry totisena.

Rouva Bry ei ollut rouva Fisherin kauhuksi edistynyt siltä asteelta, jolla julkisesti harkitaan seuraelämän vaihtoehtoja. Hän ei voinut saavuttaa sitä esiintymisastetta, että tehdään jotakin, koska halutaan sitä tehdä ja valinta suoritetaan vain kelvollisuutta silmällä pitäen.

Mr. Bry, lyhyt, kalpea ja puuhailevan näköinen mies, jolla oli väljä puku, otti asian kevyeltä kannalta.

"Minä luulen herttuattaren käyvän siellä, missä on huokeinta, jolleivät muut maksa hänen ateriaansa. Jos tarjoatte hänelle aterian Terrassella, niin hän kyllä tarttuu koukkuun."

Mutta rouva Stepney ehätti väliin. "Suurherttuattaret käyvät pienessä Condaminessa. Lord Hubert sanoo sen olevan ainoan ravintolan Euroopassa, missä osataan keittää herneitä."

Lord Hubert Dacey, hoikka, rähjääntyneen näköinen, jonka hymy oli viehättävän raukea ja joka näytti kuluttaneen parhaat vuotensa ohjaamalla varakkaita oikeaan ravintolaan, huudahti myöntäen: "Aivan niin."

"Herneitä?" sanoi Mr. Bry miettivästi. "Osaavatko ne keittää terrapinia? Siitä sen juuri näkee", hän jatkoi, "mitä nämä eurooppalaiset ovat, kun herneiden keittotaidolla saa itselleen mainetta!"

Jack Stepney sekaantui puheeseen arvovaltaisena. "En tiedä, voinko täysin yhtyä Daceyhin: Pariisissa, Quai Voltairen lähellä, on pieni loukko – mutta missään tapauksessa minä en voi suositella tuota Condaminea, en ainakaan, kun on naisia seurassa."

Stepney oli naimisiin jouduttuaan lihonut ja tullut turhankainoksi, kuten Van Osburghin suvusta naineen sopikin. Mutta hänen vaimonsa käynti oli hänen hämmästyksekseen ja pettymyksekseen kehittynyt maatatärisyttävän raskaaksi, mikä sai hänet henkeään pidättäen kulkemaan vaimonsa jälkiä.

"Sinne me menemme!" selitti tämä heilauttaen raskaasti hattusulkiaan. "Olen niin kyllästynyt Terrasseen: siellä on niin pitkäveteistä kuin äidin päivällisillä. Ja Lord Hubert lupasi sanoa meille, ketä kunnianarvoista väkeä on muualla – eikö luvannutkin, Carry? No, Jack, älä ole niin juhlallisen näköinen!"

"Hyvä", sanoi rouva Bry, "en halua tietää muuta kuin ketä heidän räätälinsä ovat."

"Epäilemättä voi Dacey sanoa teille senkin", huomautti Stepney ivallisesti, mikä herätti toisissa pientä mutinaa, "minä voin ainakin löytää, toveri paras." Ja kun rouva Bry oli selittänyt, ettei hän voinut käydä enää askeltakaan, huusi seurue pari kolme kevyttä ajoneuvoa, jotka odottivat kyydittäviä puistojen varsilla, ja kulkue vyöryi Condamineen päin.

Heidän määräpaikkansa oli eräs niitä pieniä ravintoloita, jotka kohoavat Monte Carlosta pitkin rannikkoa alhaalla sijaitsevaan kaupunginosaan johtavan boulevardin varrella. Ikkunasta, jonka luo he olivat asettuneet, he näkivät yli sataman syvänsinisen kaarelman, jota reunusti kaksoiskallionienten vihreys; oikealla näkyi jyrkkäkallioinen Monaco kirkkonsa ja linnansa keskiaikaisine ääriviivoineen, vasemmalla pelihuoneen terassit ja tornit. Näiden välillä kyntivät lahden vettä kevyet huvialukset ja juuri tällä hetkellä veti seurueen huomion herneistä puoleensa suuren höyryjahdin majesteetillinen satamaan tulo.

"Totta totisesti, luulenpa, että se on Dorsetien laiva!" huudahti Stepney; ja Lord Hubert, pudottaen monokkelinsa, vahvisti: "Se on Sabrina."

"Niinkö pian? Heidänhän piti viettää kuukausi Siciliassa", huomautti rouva Fisher.

"Arvaan heistä tuntuvan kuin olisivat he sen viettäneetkin: koko Siciliassa on vain yksi kunnon hotelli", moitti Mr. Bry.

"Se oli Ned Silvertonin keksintö – mutta Dorset-paralla ja Lily Bartilla on varmaankin ollut hyvin ikävä", huomautti rouva Fisher ja lisäsi hiljentäen ääntään Seldenille: "Toivon, ettei siellä ole ollut riitaa."

"On hirveän hauskaa, kun Miss Bart on mukana", sanoi Lord Hubert lempeällä varovaisella äänellään, ja rouva Bry lisäsi vilpittömästi: "Vakuutan, että herttuatar tahtoo nyt, kun Lily on täällä, syödä päivällistä kanssamme."

"Herttuatar ihailee häntä suunnattomasti: olen varma, että hän on ihastuksissaan, kun asia on näin järjestynyt", myönteli Lord Hubert nopeasti kuten ainakin mies, joka on tottunut käyttämään hyväkseen helpottavia seuraelämän kosketuksia, niin että Seldeniä kummastutti hänen käytöksensä muutos.

"Lilyllä on ollut täällä suurenmoinen menestys", jatkoi rouva Fisher pitäen yhä Seldeniä uskottunaan. "Hän näyttää kymmentä vuotta nuoremmalta – hän ei ole minusta koskaan ollut niin sievä. Lady Skiddaw otti hänet mukaansa, kaikkialle Cannesiin ja Makedonian prinsessa pidätti häntä viikon Cimiezissä. Sanotaan sen olleen yhtenä syynä, miksi Bertha toimitti höyryjahdin pois Siciliasta: prinsessa ei ollut huomaavainen hänelle eikä hän voinut katsella Lilyn voittokulkua."

Selden ei vastannut mitään. Hän oli ollut hämärästi tietoinen siitä, että Miss Bart risteili Välimerta Dorsetien kanssa, mutta hän ei osannut odottaa, että hän kohtaisi hänet Rivieralla, missä varsinainen sesonki oli päättymäisillään. Nojatessaan tuolin selkämystää vastaan ja hiljaa tarkastellen kullalla kirjailtua turkkilaista kahvikuppia hän koetti jotenkin järjestää ajatuksiaan, saada selville, miten Lilyn läheisyys todella vaikutti häneen. Hänellä oli taipumus pakottaa itsensä sisäisen liikutuksenkin hetkinä saamaan selvän tunteistaan, ja häntä todellakin hämmästytti se hämminki, minkä Sabrinan näkeminen hänessä aiheutti. Hänellä oli syytä ajatella, että hänen katkeraa pettymystään seuranneet kolme ankarassa työssä kulunutta kuukautta olisivat haihduttaneet hänen mielestään kaikki tunteelliset ajatukset. Hän tunsi ennen kaikkea kiitollisuutta pakoonpääsystään; hän oli kuin matkustaja, joka on niin kiitollinen tapaturmasta pelastumisestaan, että hän on aluksi tuskin tietoinen ruhjevammoistaan. Nyt hän äkkiä tunsi kipua ja totesi, ettei hän sittenkään ollut päässyt ehjin nahoin.

Tuntia myöhemmin hän rouva Fisherin rinnalla Kasinon puistoissa koetti löytää uusia syitä sen vääryyden unohtamiseen, joka häntä oli kohdannut tarkastellessaan vältettyä vaaraa. Seurue oli hajaantunut kauan aikaa tuumailtuaan kuten on tavallista Monte Carlossa, jossa kaikki näyttää houkuttelevan joutilaisuuteen. Lord Hubert Dacey oli lopultakin mennyt etsimään Beltshiren herttuatarta ja hän sai evästyksekseen rouva Bryn vaatimuksen, että hänen oli varmasti tuotava herttuatar päivällisille; Stepneyt olivat lähteneet automobiilillaan Nizzaan ja Mr. Bry oli mennyt ottamaan osaa kyyhkysenampumakilpailuun, jossa hän tällä hetkellä sai koetella korkeimpia kykyjään.

Rouva Bryn, jolla oli taipumus punehtua aterian jälkeen, taivutti Carry Fisher ovelasti vetäytymään hotelliinsa levähtämään tunnin ajaksi, ja Selden ja hänen seuralaisensa saattoivat täten kuljeskella ja pitää toisilleen tuttavallisesti seuraa. He istuutuivat pian rauhalliselle penkille, jota varjostivat laakeri ja ruusut ja jolta he näkivät viirun sinistä merta marmoripylväiden välitse ja ylpeitä kaktuksien varsia, jotka meteorin tavoin kohosivat kalliosta. Heidän lymypaikkansa pehmeä varjoisuus ja ilman väreily heidän ympärillään houkuttelivat haaveiluun ja paperosseja polttamaan. Ja Selden näihin vaikutuksiin antautuneena salli rouva Fisherin kertoa itselleen viimeiset kokemuksensa. Tämä oli lähtenyt Bryn herrasväen kanssa matkalle, kun hienosto pakenee New Yorkin tylyä kevättä. Ensimmäisen menestyksensä huumaamina Bryt jo halusivat uusia kuningaskuntia, ja rouva Fisher, jonka mielestä Rivieralta on helppo pääsy Lontoon seurapiireihin, oli ohjannut heidän kulkunsa sinne. Hänellä oli seurustelututtavia joka pääkaupungissa ja erikoinen kyky löytää ne jälleen pitkien poissaolojen perästä. Ja huolellisesti tiedotettu maine Bryn herrasväen rikkauksista oli yhtäkkiä kerännyt heidän ympärilleen kansainvälisen huvinhaluisten joukon.

"Mutta asiat eivät ole menneet niin hyvin kuin odotin", lisäsi rouva Fisher suoraan. "Voi kyllä sanoa, että jokainen, jolla on rahoja, pääsee seuraelämään mukaan; mutta oikeampi on sanoa, että melkein jokainen pääsee. Ja Lontoon tori on niin tupaten täynnä uusia amerikkalaisia, että heidän tulee olla joko hyvin viisaita tai hirveän omituisia saavuttaakseen siellä menestystä. Mutta Bryt eivät ole kumpaakaan. Ukko kyllä menisi mukiin, jos hänen rouvansa jättäisi hänet yksin; ne pitävät hänen solkkauksestaan ja kerskailustaan ja tuhmuuksistaan. Mutta Luisa tärvelee kaiken koettaessaan estää ukkoa ja työntää itseään etualalle. Jos hän olisi luonnollinen oma itsensä – lihava ja jokapäiväinen ja jäntterä – niin kaikki olisi hyvin. Mutta heti kun hän tapaa jotakin hienoa, hän koettaa olla solakka ja kuningatarryhtinen. Niin oli asianlaita, kun hän tapasi Beltshiren herttuattaren ja Lady Skiddawin, ja nämä livistivät tiehensä. Olen koettanut parastani saadakseni hänet näkemään erehdyksensä – olen sanonut hänelle yhä uudelleen ja uudelleen: 'ole juuri kuten olet, Luisa'; mutta minuunkin nähden hän pitää yllä tuota humpuukia – luulen hänen pitävän yllä kuningatarryhtiään omassa huoneessaankin, lukitun oven takana."

"Pahinta on", jatkoi rouva Fisher, "että hänen mielestään kaikki on minun vikani. Kun Dorsetit tulivat tänne kuusi viikkoa sitten ja kaikki alkoivat kieppua Lilyn ympärillä, niin saatoin nähdä, miten Luisa ajatteli, että jos Lily olisi ollut hänen seurassaan minun asemestani, niin hän olisi päässyt juomaan maljoja kaikkien ajan kuninkaallisten suuruuksien kanssa. Hän ei saa päähänsä, että Lilyn kauneus se saa sen aikaan. Lord Hubert kertoo, että Lilyä pidetään vieläkin kauniimpana kuin silloin kun hän tutustui häneen Aixissa kymmenen vuotta sitten. Hän näyttää siellä saaneen täysin määrin ihailua osakseen. Eräs italialainen ruhtinas, rikas ja mukava mies, halusi naida hänet. Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä ilmaantui sievännäköinen poikapuoli, ja Lily oli kyllin yksinkertainen flirttaillakseen hänen kanssaan, kun naimishommat isäpuolen kanssa olivat käynnissä. Jotkut sanoivat, että nuori mies teki sen tahallaan. Voitte kuvitella sitä skandaalia: miesten kesken syntyi kauhea riita ja ihmiset alkoivat katsoa Lilyyn niin omituisesti, että rouva Penistonin oli pantava kampeensa kokoon ja lopetettava kylpykautensa muualla. Ei niin, että hän sitä ikinä ymmärsi: tänäkin päivänä hän on siinä luulossa, ettei Aix sopinut hänelle, ja mainitsee, että hänet oli lähetetty sinne epäpätevien ranskalaisten lääkärien kokeeksi. Lily se on kaiken takana tietenkin; hän työskentelee kuin orja muokaten maata ja kylväen siementään; mutta kun hänen pitäisi korjata satoa, unohtuu hän nukkumaan tai lähtee pitkälle retkelle."

Rouva Fisher pysähtyi ja katsoi miettiväisesti merenvälkettä kaktuksien välitse. "Joskus", lisäsi hän, "ajattelen, että se johtuu vilkkaudesta, joskus taas ajattelen, että se on siitä syystä, koska hän sisimmässään halveksii sitä, mitä hän tavoittelee. Ja tuo ratkaisun vaikeus se tekee hänet niin mielenkiintoiseksi." Hän katsahti kuin tutkien Seldenin liikkumattomaan profiiliin ja jatkoi taas kevyesti huokaisten: "Niin, kaikki mitä voin sanoa, on se, että toivoisin, että hän antaisi minulle muutamia hyljeksimistään etuisuuksista. Toivon, että esimerkiksi nyt voisimme vaihtaa paikkoja. Hänellä voisi olla suurta hyötyä Bryistä, jos hän suhtautuisi heihin oikealla tavalla, ja minä tietäisin, miten käsitellä George Dorsetia, kun Bertha lukee Verlainea Neddy Silvertonin kanssa."

Seldenin vastaväitemutinan kuullessaan hän katsahti häneen naurahtaen. "No, mitä tässä teeskentelemään! Kaikkihan me tiedämme, miksi Bertha otti hänet matkoille mukaan. Kun Bertha haluaa saada vapaat kädet, on hänen hankittava Georgelle askartelua. Aluksi luulin Lilyn pelaavan korttinsa hyvin tällä kertaa, mutta puheita kuuluu, että Bertha kadehtii hänen menestystään täällä ja Cannes'issa, eikä olisi hämmästyttävää, jos välit rikkoutuisivat jonakin päivänä. Lilyn ainoa turva on se, että Bertha tarvitsee häntä välttämättä. Silvertonin juttu on kriitillisimmällä asteellaan: on välttämätöntä, että Georgen huomio on yhä kääntynyt toisaanne. Ja minun täytyy sanoa, että Lily kiinnittää puoleensa hänen huomionsa; luulen että George menisi huomispäivänä hänen kanssaan naimisiin, jos hän huomaisi, ettei Berthan laita ole niinkuin olla pitää. Mutta tehän tunnette Georgen – hän on yhtä sokea kuin hän on mustasukkainen; ja Lilyn nykyinen tehtävä on pitää häntä sokeana. Viisaan naisen on osattava juuri oikealla hetkellä katkaista side. Mutta Lily ei ole tässä suhteessa viisas, ja kun George saa silmänsä auki, on hänen luultavasti onnistunut päästä pois hänen näköpiiristään."

Selden heitti pois paperossinsa, "Minun täytyy lähteä junalleni", huudahti hän, katsahtaen kelloonsa, ja vastaukseksi rouva Fisherin hämmästyneeseen huomautukseen – "mitä, luulin teidän tietenkin olevan Montessa!" – mutisi hän jotakin, että hän tekee Nizzasta pääkortteerinsa.

"Pahinta asiassa on se, että hän nolaa nyt Bryt", kuuli Selden sinkautettavan jälkeensä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin Selden kokosi erään hotellin ylhäällä sijaitsevassa huoneessa kapineensa kantajan odottaessa ulkopuolella viedäkseen ne hotellin ovella odottaviin vaunuihin. Hänen tarvitsi ajaa vain lyhyt matka äkkijyrkkää, valkoista tietä päästäkseen turvallisesti Nizzan iltapäiväpikajunaan. Ja vasta sitten, kun hän oli asettunut tyhjän vaunun nurkkaan, huudahti hän itsekseen: "Mitä täytistä minä oikein lähden hakemaan?"

Tuo kysymys askarrutti itsepintaisesti hänen mieltään ennen junan lähtöä. Oli naurettavaa paeta kuin mikäkin säikähtynyt pelkuri mielettömyydestä, joka oli vallannut hänen järkensä. Hän oli ilmoittanut pankkiireilleen, että hänen tärkeät liikekirjeensä lähetettäisiin Nizzaan, ja Nizzassa hän tahtoi rauhassa odottaa niitä. Hän jo pahoitteli itsekseen Monte Carlosta lähtöään, jossa hän oli aikonut viettää Euroopasta lähtönsä edellisen viikon. Mutta nyt olisi vaikea palata jäljilleen näyttämättä häilyvältä, mitä taas hänen ylpeytensä ei sallinut. Sisimmässään hän ei surrut, että oli kaiken todennäköisyyden mukaan tehnyt itselleen mahdottomaksi Miss Bartin tapaamisen. Niin täydellisesti kuin hän olikin eronnut hänestä, hän ei kuitenkaan voinut pitää häntä pelkkänä seuraelämän tekijänä. Satunnaiset kohtaamiset tai jopa hänen nimensäkin usein kuuleminen saattaisivat hänen ajatuksensa urille, joilta hän oli päättäväisesti ne irroittanut; muutoin, jos Lily voisi olla täydelleen ulossuljettu hänen elämästään, täydentäisivät pian uudet ja vaihtelevat vaikutelmat, joihin ei liittynyt Lilyn muisto, eron. Rouva Fisherin keskustelu oli kuitenkin vaikuttanut päinvastoin. Mutta hoitotapa oli liian tuskallinen, jotta sen olisi valinnut vapaaehtoisesti, kun lievempiä keinoja oli vielä koettelematta; ja Selden ajatteli, että hän saattoi luottaa itseensä niin paljon, että voi taas vähitellen asettua järjelliselle kannalle Miss Bartiin nähden, jos hän vain ei nähnyt häntä.

Jouduttuaan aikaisin asemalle hän oli päässyt tälle kohtaa mietteissään, ennenkuin lisääntyvä tungos asemasillalla ilmaisi hänelle, ettei hän voinut toivoa saavansa olla yksin. Seuraavalla hetkellä käsi tarttui oveen ja kääntyessään sinnepäin hän näki edessään ne kasvot, joita hän oli paennut.

Miss Bart, kasvot hehkuen junaan kiiruhtamisesta, astui ryhmän etunenässä, johon kuuluivat Dorsetit, nuori Silverton ja Lord Hubert Dacey ja joka oli töintuskin ennättänyt hypätä vaunuun ja tervehti Seldeniä hämmästyshuudoin, ennenkuin lähtövihellys kuului. Seurue kiirehti, kuten kävi selville, Nizzaan, jonne se oli kutsuttu Beltshiren herttuattaren päivällisille katsomaan venetsialaista iltaa lahdella – ilmeisesti yht'äkkiä tehty suunnitelma – huolimatta Lord Hubertin vastaväitteistä – jonka kiireellisenä tarkoituksena oli tehdä tyhjäksi rouva Bryn ponnistukset saada käsiinsä herttuatar.

Tämän tempun kertomisen aiheuttaman naurun aikana Seldenillä oli aikaa saada nopea vaikutelma Miss Bartista, joka oli istuutunut häntä vastapäätä illan hohteeseen. Siitä oli tuskin kolmea kuukautta, kun he olivat eronneet Bryn kasvihuoneen kynnyksellä, mutta Miss Bartin kauneuden laadussa oli tapahtunut huomattava muutos. Silloin se oli ollut läpinäkyvää, joka joskus traagillisesti kuvasti hänen mielenliikkeitään; nyt sen läpitunkematon ulkopinta oli kuin jähmettynyt kovaksi loistavaksi aineeksi. Tuo muutos oli rouva Fisheristä näyttänyt nuorentumiselta; Seldenistä se näytti tuolta pysähdyshetkeltä, jolloin nuoruuden lämmin neste jähmettyy lopulliseen olotilaansa.

Hän tunsi sen tavasta, millä Lily hymyili hänelle, ja siitä valmiudesta ja varmuudesta, millä hän, odottamatta jouduttuaan Seldenin seuraan, sai jälleen heidän seurustelulankansa päästä kiinni ikäänkuin ei tuo lanka olisikaan katkennut niin äkkiä, että hän oli vieläkin töperryksissä. Tuollainen helppous teki hänelle pahaa – mutta hän vakuutti itselleen, että siihen yhtyy äkillinen tuska, joka käy parantumisen edellä. Nyt hän tahtoi todellakin parantua – poistaa viimeisen myrkkypisaran verestään. Hän tunsi jo itsensä rauhallisemmaksi hänen läsnäollessaan kuin mitä hän oli oppinut olemaan, kun hän ajatteli häntä. Lilyn puhetapa, kylmyys, jolla hänen onnistui suhtautua Seldeniin silloinkin, kun ei ollut näkyvissä haitallista vilahdustakaan menneisyydestä, toi näkyviin, miten hän oli edistynyt tuossa taidossa sitten heidän viime tapaamisensa. Selden tunsi, että Lily oli päässyt ymmärrykseen oman itsensä kanssa: oli tehnyt sopimuksen kapinallisten mielijohteidensa kanssa ja lopullisesti muodostanut yhtenäisen itsehallintajärjestelmän, jossa hänen epävakaiset taipumuksensa olivat joko vangittuina tai pakotettuina valtion palvelukseen.

Ja Selden näki muutakin hänen esiintymisessään: näki, miten se oli mukautunut tilanteen salaisiin sotkuisuuksiin. Rouva Fisher ei tosiaankaan voinut enää syyttää Miss Bartia siitä, että tämä jätti ottamatta vaarin otollisista tilaisuuksista! Selden teki sen katkeran huomion, että Lily oli liiankin kärkäs niihin. Hän esitti osansa moitteettomasti kaikkiin nähden: hän alistui Berthan arkaan hallitsevaan asemaan, otti hyväluontoisesti vaarin Dorsetin mielentiloista, oli loistavan hupaisa Silvertonille ja Daceylle, joka kohteli häntä vanhalla ihailulla, kun taas pahaenteisesti itseensä syventynyt nuori Silverton näytti pitävän häntä jollakin tavoin itselleen haitallisena. Ja äkkiä Seldenin mieleen jysähti, huomatessaan Lilyn esiintymisen hienot vivahdukset, joiden kautta hän pysyi sopusoinnussa ympäristönsä kanssa, että hänen asemansa mahtoi olla epätoivoinen, koska hänen tarvitsi toimia niin taitavasti. Lily oli kuilun partaalla – se vaikutelma jäi Seldenille. Hänestä tuntui, että hän näki hänet ammottavan kuilun partaalla, viehättävä jalka eteenpäin ojennettuna vakuuttamassa hänen tietämättömyyttään siitä, että perusta oli pettämäisillään hänet.

Promenade des Anglais'lla, missä Ned Silverton oli yhtynyt häneen puoli tuntia ennen päivällistä, Selden sai vielä syvemmän yleisen epävarmuuden vaikutelman. Silvertonin mieli oli titaanisen pessimistinen. Miten saattoi tulla sellaiseen kirottuun loukkoon kuin Riviera on – kukaan, jolla on hituinenkaan mielikuvitusta – kun on valittavana koko Välimeri: siten vain, että johonkin paikkaan mieltyminen riippui tavasta, jolla siellä käristetään kananpoika! Lempo vie, minkä tutkielman saattaisi tehdä vatsan tyranniudesta; naisen elämän voi tärvellä se, ettei mies voi sulattaa tuoresta leipää. Groteskiako? Niin – ja traagillista – kuten useimmat muutkin mielettömyydet. Ei ole mitään julmempaa kuin koomillisuuteen verhottu traagillisuus… Missä hän oli? Oh – syykö, miksi he pötkivät pois Siciliasta ja töytäsivät tänne takaisin? Niin – osaksi epäilemättä Miss Bartin halu päästä takaisin bridgen peluuseen ja keikailemaan. Kuollut kuin kivi taiteelle ja runoudelle – valo ei ollut maalla tai merellä koskaan häntä varten! Ja tietysti hän sai Dorsetin vakuutetuksi siitä, että italialainen ruoka ei sovi hänelle. Ah, hän saisi Dorsetin kyllä uskomaan kaikki – kaikki! Rouva Dorset tiesi sen – täydellisesti. Ei ollut mitään, mitä hän ei nähnyt! Mutta hän saattoi pitää suunsa kiinni. Miss Bart oli hyvä ystävä – rouva Dorset ei tahtonut kuulla sanaakaan, mikä oli häntä vastaan. Mutta se koskee naisen ylpeyttä – on asioita… "Kaikki tämä meidän kesken, eikö niin?" Ah, tuolta naiset antoivat merkkejä hotellin balkongilta… Hän meni puistotien yli, jättäen Seldenin mietiskellen polttamaan sikaria.

Näille johtopäätöksille hän sai vahvistusta myöhemmin illalla muutamista vihjauksista. Selden oli satunnaisen ikävän ajamana syönyt päivällistä Silvertonin kanssa ja lähtenyt, yhä hänen seurassaan, kirkkaasti valaistulle puistokadulle, missä täpötäysiltä korokkeilta näki veden välkkyvän tummuuden. Ilta oli lauha ja houkutteleva. Yläpuolella oli kesäinen taivas, jolle sinkoili raketteja, ja idästä lähetti rannikon komean mutkan takaa nouseva kuu lahden yli valojuovan, joka kalpeni tuhkanharmaaksi valaistujen veneiden punaisessa välkkeessä. Lyhtyjen alla oli puistotie, soittoa kuului silloin tällöin väkijoukon melun ja hiljaa pimeissä puistoissa lepattavien lehtien suhinan yli, ja puistojen ja korokkeiden välitse kulki ihmisvirta, jonka äänekästä karnevaalimelua näytti vaimentavan sesongin lisääntyvä raukeneminen.

Selden ja hänen toverinsa, onnistumatta saamaan paikkaa millään lahtea hallitsevalla korokkeella, olivat kulkeneet hetken ajan ihmisvirran mukana ja sitten löytäneet korokepaikan puistotien yläpuolella olevalla korkealla puistopengermällä. Sieltä he näkivät vain kolmikulmaisen läikän vettä ja venheiden leikittelyn sen pinnalla, mutta tiellä liikkuva ihmisjoukko oli välittömästi heidän näkyvissään ja se näytti Seldenistä kokonaisuudessaan mielenkiintoisemmalta kuin itse näköala. Hetken kuluttua hän kuitenkin ikävystyi paikkaansa ja laskeuduttuaan yksin tiekivitykselle meni ensimmäiseen kulmaukseen ja kääntyi hiljaiselle kuutamoiselle sivutielle. Pitkät puutarhaseinämät ja niiden yläpuolelle kohoavat puut piirsivät kivitykselle tumman rajan. Tyhjät vaunut kulkivat autiota ajotietä, ja Selden näki vastakkaiselta puolelta tulevan kaksi henkilöä, antavan merkin ajurille ja ajavan kaupungin keskustaan päin. Heidän vaunuihin astuessaan kuunvalo sattui heihin ja Selden tunsi rouva Dorsetin ja nuoren Silvertonin.

Lähimmän katulyhdyn alla hän katsoi kelloonsa ja näki, että se läheni yhtätoista. Hän kääntyi toiselle poikkitielle ja sivuuttamatta puistotien tungosta kulki sille hienolle klubille, joka on tuon ajotien varrella. Täällä juomapöytien keskellä hän huomasi Lord Hubert Daceyn, joka istui tavallinen väsynyt hymy huulillaan nopeasti vähentyvän kultakasan takana. Kun kasa oli kokonaan hävinnyt, nousi Lord Hubert olkapäitään kohauttaen ja Seldeniin yhtyen meni hänen kanssaan klubin autiolle terassille. Oli yli keskiyön ja katselijakorokkeet olivat tyhjentyneet, pitkien punavaloisten venejonojen hajaantuessa ja häipyessä, ja taivas oli jälleen saanut rauhallisen kuutamovalaistuksensa.

Lord Hubert katsoi kelloonsa. "Hitto sentään! Lupasin mennä herttuattaren kanssa illalliselle London Houseen, mutta kello on yli kahdentoista ja luulen, että he ovat jo kaikki hajaantuneet. Seikka on se, että kadotin heidät tungoksessa päivällisten jälkeen ja osuin tänne. Heillä oli paikka eräällä korokkeella, mutta tietenkään he eivät voineet pysyä paikoillaan; herttuatar ei ikinä voi. Hän meni Miss Bartin kanssa etsimään omien sanojensa mukaan seikkailuja – totta totisesti ei ole heidän vikansa, jolleivät he saa niitä, merkillisiäkin!" Hetken ajan kaivettuaan esille paperossia hän lisäsi tunnustellen: "Miss Bart on luullakseni teidän vanha ystävänne? Niin hän kertoi minulle. Ah – kauniit kiitokset – minulla ei näytä olevan jäljellä ketään." Hän sytytti Seldenin tarjoaman paperossin ja jatkoi: "Eihän se tietenkään minuun kuulu, mutta minä en häntä toimittanut herttuattarelle. Viehättävä nainen, se herttuatar, ymmärrättehän, ja hyvin hyvä ystävä minun kanssani, mutta jotensakin vapaasti kasvatettu."

Selden kuunteli hiljaa, ja hieman hengähdettyään Lord Hubert alkoi taas: "Ihme ja kumma, ettei voi päästä tuon nuoren ladyn yhteyteen – vaikka nuoret ladyt ovat nykyjään niin omia herrojaan! Mutta tässä tapauksessa – minähän olen myöskin vanha ystävä… eikä kukaan muukaan näytä miellyttävän. Koko tilanne on hieman sekava, minun nähdäkseni – mutta tavallisesti oli jossakin täti, hajamielinen ja viaton henkilö, joka saattoi koollaan peittää kuilun, jota hän ei nähnyt… Ah, onko hän New Yorkissa? Vahinko, että New York on niin kaukana!"

II

Kun Miss Bart tuli seuraavana aamuna hytistään, huomasi hän olevansa yksin Sabrinalla.

Laajan päivänsuojustimen alle valmiiksi asetetuilla tuoleilla ei näkynyt merkkejäkään, että niillä oli äskettäin istuttu, ja hän kuuli tarjoilijalta, ettei rouva Dorsetia ollut vielä näkynyt ja että herrat olivat erikseen menneet maihin heti kun olivat einestäneet. Nämä tiedot saatuaan Lily seisoi hetken ajan laivan reunalla katsellen edessään olevaa näkyä. Meri ja rannikko kylpivät mitä häikäisevimmässä auringonpaisteessa. Kuohuva aallokko muodosti rannikon vedenrajaan selvän valkoisen vaahtojuovan; rannikon korkeammilla paikoilla näkyi hotelleja ja huviloita harmahtavasta oliivien ja eucalyptuksien vihreydestä: ja paljaat ja hienopiirteiset vuoret muodostivat kalpeassa valomeressä kylpevän taustan.

Miten kaunista oli – ja miten hän rakasti kauneutta! Hän oli aina tuntenut, että hänen herkkyytensä tässä suhteessa korvasi jonkinlaisen tunteen tylsyyden, josta hänellä oli vähemmän syytä ylpeillä, ja viimeisen kolmen kuukauden kuluessa hän oli intohimoisesti antautunut sen valtaan. Dorsetien matkoillepyytö oli tullut hänelle kuin mitä ihmeellisin vapautus musertavasta ahdingosta, ja hänen kykynsä uudistua uusissa oloissa ja vapautua vaikeuksista yhtä helposti kuin ympäristöstä, jossa ne olivat syntyneet, saattoi paikasta toiseen siirtymisen näyttämään ei ainoastaan hänen ahdinkonsa lykkääntymiseltä, vaan myöskin päättymiseltä. Hänelle oli olemassa henkisiä tukaluuksia vain siinä ympäristössä, joka ne oli aiheuttanut. Hänen tarkoituksensa ei ollut olla niistä välinpitämätön, mutta ne kadottivat todellisuutensa, kun niiden tausta muuttui. Hän ei olisi voinut jäädä New Yorkiin maksamatta velkaansa Trenorille; tuosta vastenmielisestä velasta vapautuminen olisi saattanut pakottaa hänet naimisiin Rosedalen kanssa. Mutta päästessään Atlantin yli hänen velvoituksensa häipyivät näköpiirin taa ikäänkuin ne olisivat olleet kilometripylväitä, jotka hän oli sivuuttanut.

Ne kaksi kuukautta, mitkä hän oli oleskellut Sabrinassa, olivat erittäinkin olleet omansa vahvistamaan tuota välimatkakuvittelua. Hän oli joutunut uusiin ympäristöihin ja niiden mukana olivat uusiutuneet vanhat toiveet ja tavoittelut. Itse retkeily toi hänelle romanttisen seikkailun viehätystä. Nimet ja maisemat, joiden keskuudessa hän liikkui, saivat väräjämään hänen tunteensa kielet, ja kuunnellessaan Ned Silvertonin lukevan Theocritusta kuutamolla aluksen kierrellessä Sicilian rannikoita oli hänen hermoväristyksensä vahvistanut hänen uskoaan henkiseen etevämmyyteensä. Mutta Cannesissa ja Nizzassa vietetyt viikot olivat todellakin tuottaneet hänelle enemmän hupia. Se tyydytys, että hän oli tervetullut ylhäiseen seurapiiriin ja saattoi siellä tehdä vaikutuksen ylemmyydellään, niin että huomasi mielenkiintoisen lehden, joka oli kosmopoliittisten seurapiirien yhdysside, kuvaavan itseään vielä "kauniiksi Miss Bartiksi" – kaikki tämä oli omansa karkoittamaan muistin äärimmäisiin sopukoihin ne proosalliset ja halpamaiset tukaluudet, joista hän oli päässyt erilleen.

Jos hän olikin hämärästi tietoinen tulevista vaikeuksista, niin hän oli varma, että hän kykenisi suoriutumaan niistä: hänelle oli kuvaavaa, että ainoat kysymykset, joita hän ei tuntenut voivansa ratkaista, olivat ne, jotka olivat hänelle tuttuja. Hän saattoi kuitenkin olla ylpeä siitä taidosta, millä hän oli sopeutunut jossakin määrin arkoihin tilanteihin. Hänellä oli syytä luulla, että hän oli tehnyt itsensä yhtä välttämättömäksi sekä isännälle että emännälle. Ja jos hän olisi vain keksinyt jonkin täysin moitteettoman keinon hyötyä asemastaan, niin hänen näköpiirissään ei olisi ollut yhtään pilveä. Asia oli siten, että hänen kukkaronsa oli kiusallisen tyhjä, eikä siitä voinut oikein vihjata ei Dorsetille eikä hänen vaimolleen. Tarve ei ollut vielä pakottava; hän saattoi tuskitella eteenkinpäin kuten hän oli tehnyt niin usein ennen toivoen avukseen onnellista asiainkäännettä. Ja elämähän oli iloista ja kaunista ja helppoa, ja hän tiesi esiintyvänsä arvokkaasti sellaisissa oloissa.

Hänet oli pyydetty Beltshiren herttuattaren aamiaisille, ja kahdentoista aikana hän pyysi saattamaan itsensä maihin. Sitä ennen oli hän lähettänyt palvelustyttönsä tiedustelemaan rouva Dorsetia. Mutta tämä lähetti sanan, että hän oli väsynyt ja koetti nukkua. Lily luuli ymmärtävänsä, mikä siihen oli syynä. Rouva Dorset ei kuulunut herttuattaren kutsuvieraisiin, vaikka hän oli pannut parhaansa siihen suuntaan. Mutta hänen armonsa ei ollut vihjauksista tietääkseenkään ja kutsui ja oli kutsumatta oman valintansa mukaan. Ei ollut Lilyn vika, jollei rouva Dorsetin konstikkaat eleet soveltuneet yhteen herttuattaren kevyen olemuksen kanssa. Herttuatar, joka harvoin selitteli, oli sanonut koruttomasti: "Hän on nähkääs ikävänpuoleinen. Ainoa tuttavistanne, josta minä pidän, on tuo pikku herra Bry – hän on hullunkurinen —" mutta Lily ei ollut vallan pahoillaan saadessaan näin huomiota osakseen ystävänsä kustannuksella. Bertha oli todellakin käynyt väsyttäväksi alettuaan harrastaa runoutta ja Ned Silvertonia.

Yleensä tuntui helpotukselta päästä silloin tällöin pois Sabrinasta; ja herttuattaren pienet aamiaiset, jotka Lord Hubert oli järjestänyt tavallisella taituruudellaan, olivat Lilystä sitäkin hauskemmat, kun niillä ei ollut hänen matkatoverejaan. Dorset oli viime aikoina käynyt tavallista äreämmäksi ja käsittämättömämmäksi ja Ned Silverton kulki ympäri sen näköisenä kuin hän uhmaisi koko maailmaa. Herttuattaren seurustelun vapaus ja keveys oli miellyttävänä vaihteluna, ja Lily joutui kiusaukseen lähteä aamiaisten jälkeen herttuattaren kanssa Kasinon huvittavaan ilmapiiriin. Hän ei aikonut pelata; hänen vähentyneet taskurahansa eivät sietäneet suuria seikkailuja. Mutta häntä huvitti istua sohvalla herttuattaren turvissa tämän ottaessa osaa peliin.

Huoneet olivat tupaten täynnä katselevaa yleisöä, joka tungeskeli pöytien välissä kuten sunnuntaiyleisö näyttelyhallissa. Oli vaikea erottaa eri ihmisiä, mutta Lily huomasi kuitenkin rouva Bryn, joka astui varmasti ovilta, ja rouva Fisherin kevyen olemuksen, joka keikkui hänen takanaan kuten soutuvene hinaajahöyryn jäljessä. Rouva Bry kiiruhti nähtävästi koettaakseen päästä jollekin määrätylle paikalle huoneustossa; mutta rouva Fisher päästi Lilyn ohi kulkiessaan hinausköyden irti ja kellui hänen rinnalleen.

"Eksytänkö hänet?" toisti hän Lilyn kysymyksen katsoen välinpitämättömästi rouva Bryn jälkeen. "Eipä sillä väliä: olen hänet jo eksyttänyt." Ja Lilyn huudahdukseen hän lisäsi: "Meillä oli tänä aamuna kauhea riita. Tiedäthän, että herttuatar kohteli häntä sysien eilisiltaisilla päivällisillä, ja hän luulee, että minä olen sen saanut aikaan."

Lily mutisi osanottoaan. Rouva Fisher herätti myötätunnon pilkahduksia ja vaistomaisesti hän tarjosi hänelle apuaan.

"Jos voin tehdä jotakin – jos on vain kysymyksessä herttuattaren tapaaminen… Kuulin hänen sanovan, että hän piti Mr. Brytä hauskana —"

Mutta rouva Fisher keskeytti päättävällä liikkeellä: "Hyvä ystävä, minulla on ylpeyteni, ammattiylpeyteni, enkä minä voi puolestani käyttää sinun taitoasi omanani Luisa Bryhin nähden. Olen päättänyt astua lopullisen askelen: lähden tänä iltana Pariisiin Sam Gormerin herrasväen kanssa. Mutta ennen lähtöäni tahdon ilmoittaa viimeisen tahtoni ja tehdä testamenttini – haluan jättää Bryt sinun huomaasi."

"Minun?" virkkoi Miss Bart huvitettuna. "Erittäin ystävällistä, että muistat minua, hyvä ystävä, mutta —"

"Onko sinusta jo niin hyvin huolehdittu?" Rouva Fisher katsoi häneen terävästi. "Aiotko, Lily, todellakin hylätä tarjoukseni?"

Miss Bart punastui vähitellen. "Tarkoitukseni oli todellisuudessa sanoa, etteivät Bryt viime kädessä olisi siihen niinkään taipuvaisia."

Rouva Fisher tarkasteli yhä hänen hämmennystään järkkymättömänä. "Tarkoitukseni oli todellisuudessa sanoa, että olet hirveästi nolannut Bryitä ja että he tietävät sen —"

"Carry!"

"Oh, on seikkoja, joille Luisa on hyvin herkkä. Jos vain olisit kutsunut heidät kerran Sabrinaan – erittäinkin samalla kertaa ruhtinaallisten henkilöiden kanssa! Mutta se ei ole vieläkään liian myöhäistä", lopetti hän vakavasti.

Lily hymyili. "Jää, minä toimitan herttuattaren kutsumaan heidät päivällisille."

"En voi jäädä – Gormerit ovat maksaneet makuupaikan minulle", sanoi rouva Fisher koruttomasti. "Mutta toimita herttuatar antamaan heille päivälliset siitä huolimatta."

Lily naurahti jälleen: rouva Fisherin itsepintaisuus alkoi vaivata häntä. "Olen pahoillani, että olen ollut välinpitämätön Bryistä —" alkoi hän.

"Oh, mitä Bryihin tulee – sinua minä tässä ajattelen" sanoi rouva Fisher äkkiä. Hän pysähtyi ja kumartuen sitten Lilyyn päin sanoi hiljaa: "Tiedäthän, että menimme kaikki Nizzaan eilen illalla, kun herttuatar jätti meidät. Se oli Luisan keksintöä – sanoin hänelle, mitä siitä ajattelin."

Miss Bart myönteli. "Niin, näin teitä vilahdukselta asemalla."

"Niinpä kyllä. Mies, joka ajoi samassa vaunussa sinun ja George Dorsetin kanssa – tuo hirveä pieni Dabham, joka toimittaa 'Seuraelämäuutisia Rivieralta' – oli kanssamme Nizzassa päivällisillä. Ja hän kertoi kaikille, että sinä palasit Dorsetin kanssa yksin aamuyöstä."

"Yksin —? Kunko hän oli kanssamme?" nauroi Lily, mutta nähdessään yhä rouva Fisherin hämmentyneen katseen hänen naurunsa sammui. "Palasimme yksin – jos se on niin kauheaa! Mutta kenen vika se oli? Herttuatar oli viettänyt iltaa Cimiezissä prinsessan kanssa; Bertha sai kyllänsä katselemisesta ja meni aikaisin pois luvaten tavata meitä asemalla. Menimme sinne ajoissa, mutta häntä ei kuulunut ei näkynyt."

Miss Bart teki tämän ilmoituksen ikäänkuin olisi pitänyt täydellistä puolustuspuhetta, mutta rouva Fisher otti sen vastaan mahdollisimman epäjohdonmukaisella tavalla. Hän näytti unohtaneen ystävänsä osuuden tapahtumaan, sillä hänen ajatuksensa olivat suuntautuneet toisaanne.

"Eikö Bertha saapunut ensinkään? Miten herran nimessä hän pääsi takaisin?"

"No seuraavalla junalla luullakseni; juhlan takia lähti kaksi ylimääräistä. Joka tapauksessa tiedän hänen olevan laivassa, vaikk'en ole nähnyt häntä vielä. Mutta käsitäthän, ettei se ole minun syyni", vakuutteli Lily.

"Eikö ole sinun syysi, ettei Bertha palannut? Lapsi raukka, kunhan et vain saisi siitä maksaa!" Rouva Fisher nousi – hän oli nähnyt rouva Bryn lähenevän. "Tuolla on Luisa, minun täytyy poistua – niin, me olemme ulkonaisesti mitä parhaimmissa väleissä; me syömme täällä yhdessä; mutta sisimmässään hän söisi minut", selitti hän puristaen vielä ystävättärensä kättä, ja luoden häneen viimeisen silmäyksen hän lisäsi: "Muista, että jätän hänet sinulle. Hän haparoi nyt avuttomana, valmiina ottamaan sinut vastaan."

* * * * *

Lilyn mieleen jäivät rouva Fisherin erohetkellä lausumat sanat. Hän oli ennen lähtöään ottanut ensimmäisen askelen saavuttaakseen jälleen rouva Bryn mielisuosion. Ystävällinen lähenemisyritys – mainitseminen jotain siitä, että heidän pitäisi tavata useammin – viittaus läheiseen tulevaisuuteen, johon sisältyisi sekä herttuatar että Sabrina – miten helposti se olikaan tehty, jos oli kykyä tehdä se! Hän ihmetteli itseään, kuten hän oli niin usein ihmetellyt, ettei hän enemmän käyttänyt sitä. Mutta joskus hän unohti – ja joskus, oliko se mahdollisesti ylpeyttä? Tänään hänellä joka tapauksessa oli ollut hämärä tunne siitä, että hänellä oli syytä lannistaa ylpeyttään, hän oli alentunut pyytämään Lord Hubert Daceyta, jonka hän tapasi Kasinon portailla, että hän toimittaisi herttuattaren syömään päivällistä Bryiden kanssa, jos hän koettaisi järjestää sen Sabrinaan. Lord Hubert oli luvannut apuaan auliudella, jota Lily saattoi aina odottaa: se oli hänen ainoa tapansa muistuttaa Lilylle, että hän oli kerran ollut valmis tekemään hänen hyväkseen paljon enemmänkin. Lilystä tuntui, että hänen polkunsa tasoittui sitä mukaa kuin hän eteni; pieni levottomuuden tunne oli kuitenkin jäljellä. Oliko sen aiheuttanut hänen kohtauksensa Seldenin kanssa? Sitä hän ei luullut – aika ja muutos näyttivät karkoittaneen Seldenin tarpeellisen kauas. Ja tämä oli käsittänyt aseman niin selvästi, ettei heidän tarvinnut tavata uudestaan, että hän oli pistäytynyt Nizzaan vain päiväksi tai pariksi ja oli ehkä astunut ensimmäiseen höyrylaivaan. Ei – tuo menneisyyden osa oli ilmaantunut vain hetken ajaksi tapahtumien ohikiitävälle ulkopinnalle; ja nyt, kun se oli jälleen häipynyt, jäi jäljelle epävarmuus ja pelko.

Se sai äkkiä yllykettä, kun hän huomasi George Dorsetin laskeutuvan Hotel de Paris'in portaita ja tulevan häntä kohti torin poikki. Lily oli aikonut ajaa rantaan ja mennä alukseen, mutta nyt hänellä oli välitön tunne siitä, että jotakin suurempaa oli ensin tekeillä.

"Mihin te olette menossa? Kävelläänkö hieman?" alkoi Dorset tehden toisen kysymyksen, ennenkuin oli saanut vastauksen ensimmäiseen ja odottamatta vastausta kumpaankaan, ennenkuin lähti Lilyä äänettömänä kuljettamaan puistoihin päin.

Lily huomasi hänessä äkkiä äärimmäisen hermostuneisuuden kaikki merkit. Iho riippui höllänä hänen syvälle painuneiden silmiensä alla ja niiden sameus oli käynyt yhä hailakammaksi. Hänen ulkomuodossaan ilmaantui omituinen sekoitus raukeutta ja julmistumista.

Hän käveli Lilyn rinnalla ääneti nopein askelin, kunnes he tulivat Kasinon itäpuolella oleville pengermille. Silloin hän sanoi äkkiä:

"Oletteko nähnyt Berthaa?"

"En. Alukselta lähtiessäni ei hän ollut vielä noussut."

Dorset naurahti tähän, mikä kuului kuin epäkunnossa olevan kellon särinä. "Ei vielä noussut? Oliko hän sitten mennyt makuulle? Tiedättehän, mihin aikaan hän tuli alukseen? Aamulla kello seitsemän!" huudahti hän.

"Kello seitsemän?" huudahti Lily ihmeissään. "Mitä on tapahtunut – junaonnettomuusko?"

Dorset naurahti taas. "He myöhästyivät junalta – kaikilta junilta – heidän oli palattava hevosella."

"Niinkö —?" Lily epäröi, tuntien yht'äkkiä, miten vähän tämäkin välttämättömyys selitti heidän myöhäistä paluutaan.

"No niin, he eivät saaneet heti ajuria – siihen vuorokauden aikaan, ymmärrättehän – ja vihdoin he saivat vain yhden hevosen vaunut, ja hevonen oli ontuva!"

"Miten ikävää! Ymmärrän kyllä", vakuutti Lily sitäkin totisempana, koska hän tunsi, ettei hän ymmärtänyt. Ja hetken kuluttua hän lisäsi: "Olen niin pahoillani – mutta eikö meidän olisi pitänyt odottaa?"

"Odottaa yhden hevosen vaunuja? Ne olisivat tuskin kantaneet kaikkia neljää, eikö niin?"

Lily otti asian näköjään ainoalta mahdolliselta kannalta: nauramalla sille ja antamalla sille siten humoristisen sävyn. "Niinpä niin, hankalaahan se olisi ollut: meidän olisi ollut käveltävä vuoron perään. Mutta hauskaa olisi ollut nähdä auringonnousu."

"Niin; auringonnousu oli hauska", myönteli Dorset "Oliko? Näittekö sen sitten?"

"Näin kyllä. Kannelta. Odotin heitä."

"Tietenkin – luulen teillä olleen ikävän. Miksette kutsunut minua valvomaan kanssanne?"

Dorset seisoi yhä kiertäen viiksiään laihalla, heikolla kädellään. "En luule, että olisitte välittänyt tuon valvomisen loppukohtauksesta", sanoi hän äkillisellä julmuudella.

Lily oli taas joutunut levottomaksi hänen äänensävynsä äkillisestä muutoksesta ja yhdellä kertaa hän näki hetken vaaran.

"Loppukohtaus – eikö se ole liian voimakas sana noin vähäpätöiselle tapahtumalle? Pahinta siinä on loppujen lopuksi Berthan väsymys."

Hän turvautui urhokkaasti tähän huomautukseen, vaikka Dorsetin raukeiden silmien välkähdys osoitti hänelle, miten mitättömänä hän sitä piti.

"Älkää – älkää —!" pääsi Dorsetilta huudahdus kuin lapselta ja hän vaipui penkille, jonka luo he olivat pysähtyneet, ja purki Lilylle surkeutensa.

Se oli kauhea hetki – hetki, jonka kestettyään Lily oli tyrmistynyt ja lakastunut, ikäänkuin sen häikäisevä valo olisi kärventänyt hänen silmäluomensa. Eipä sillä, ettei hän olisi koskaan nähnyt sellaisen purkauksen uhkaavia enteitä, vaan pikemminkin, koska silloin tällöin kolmen kuukauden kuluessa elämän ulkokuoressa oli näkynyt sellaisia tuhoauhkaavia halkeamia ja höyryjä, että hän oli aina saanut pelätä purkausta, ja oli ihme, että tuo heikko varustus oli kestänyt niinkin kauan. Hänen tunnettaan siitä, että hän oli kietoutunut romahdukseen eikä ollut vain sen pelkkä katselija, lisäsi se tapa, jolla Dorset raivokkaassa paljastuksessaan ja itsehalveksumisessaan antoi hänen tuntea, miten hän tarvitsi Lilyä ja mikä asema hänellä oli hänen elämässään. Paitsi Lilyä, kuka olisi kallistanut korvansa hänen huudoilleen ja ojentanut hänelle kätensä vetääkseen hänet, jälleen terveyden ja itsekunnioituksen tilaan? Ponnistellessaan Dorsetin ohjaamiseksi ja nostamiseksi Lilyllä oli ollut äidillisyyteen vivahtava tunne. Mutta joskin Dorset tällä hetkellä turvautui häneen, niin ei se tapahtunut ylöspääsemisen tarkoituksessa, vaan koska hän halusi Lilyn kärsivän kanssaan eikä auttavan häntä kärsimään vähemmän.

Onneksi molemmille hänen ruumiilliset voimansa eivät kauan kestäneet raivoa, ja murtuneena ja raskaasti hengittäen hän vaipui niin syvään ja kauankestävään tylsyyteen, että Lily melkein pelkäsi ohikulkijoiden luulevan sen taudinkohtauksen aiheuttamaksi ja pysähtyvän tarjoomaan apuaan. Mutta Monte Carlo on paikka, missä inhimilliset suhteet ovat höllimmät ja missä oudot kohtaukset herättävät vähimmän huomiota. Joskin yksi ja toinen vilkaisi tuohon pariin, ei keitä häirinnyt mikään tungetteleva myötätunto, ja Lily itse katkaisi hiljaisuuden nousten seisaalleen. Hänen näkemiskykynsä selviämisen mukana oli turman ala laajentunut ja hän näki, ettei Dorsetia varjellut enää mikään vaarasta.

"Jollette tahdo lähteä takaisin, niin minun täytyy – älkää pakottako minua jättämään teitä!" tiukkasi Lily.

Mutta Dorset ei hievahtanutkaan, ja Lily lisäsi: "Mitä te aiotte tehdä? Ettehän te todellakaan voi istua täällä koko iltaa ja yötä."

"Voinhan mennä hotelliin. Voin sähköttää asianajajilleni." Hän ojentautui uuden ajatuksen pälkähtäessä hänen päähänsä. "Totta vie, Seldenhän on Nizzassa – haen hänet käsiini!"

Tämän kuultuaan Lily istahti jälleen huudahtaen hämmästyneenä. "Ei, ei, ei!" vastusteli hän.

Dorset kääntyi häneen päin epäilevän näköisenä. "Miksei Seldeniä? Hänhän on lakimies, eikös olekin? Tämänkaltaisessa asiassa on yksi yhtä hyvä kuin toinenkin."

"Tarkoitatte, että yksi on yhtä huono kuin toinenkin. Luulin teidän turvautuneen minuun, jotta auttaisin teitä."

"Te autattekin – olemalla minulle niin lempeä ja kärsivällinen. Jollei olisi ollut teitä, niin olisin selvittänyt asian jo aikoja sitten. Mutta nyt se on lopussa." Hän nousi äkkiä, suoristaen itsensä ponnistamalla kaiken voimansa. "Ette suinkaan halua nähdä minua naurettavana."

Lily katsoi häneen ystävällisesti. "Enpä en." Sitten hän hetken mietittyään ehkä omaksi hämmästyksekseen huudahti: "No hyvä, menkää tapaamaan Seldeniä. Teillä on kyllä aikaa ennen päivällistä."

"Oh, päivällistä —" lausui Dorset ivallisesti, mutta Lily lähtiessään vastasi hymyillen: "Päivällistä syödään aluksella; siirrämme sen kello yhdeksään, jos haluatte."

Kello oli jo yli neljän. Ja kun Lily oli ajanut rannalle ja odotti hakumiestä alukselle, alkoi hän ihmetellä, mitä siellä oli tapahtunut. Hän ei ollut kuullut mitään, oliko Silverton siellä. Oliko tämä palannut Sabrinaan? Vai oliko Bertha – tuo kauhea vaihtoehto pälkähti äkkiä hänen mieleensä – yksin jäätyään mennyt maihin tapaamaan häntä? Lily ei päässyt tuosta ajatuksesta. Hänen osanottonsa oli tähän saakka kokonaan kohdistunut nuoreen Silvertoniin, ei ainoastaan siksi, että sellaisissa asioissa nainen on vaistomaisesti miehen puolella, vaan koska Silvertonin asia herätti erikoisesti hänen myötätuntoaan. Poika parka oli epätoivoisen vakava ja hänen vakavuutensa oli niin eri lajia kuin Berthan, vaikka hänenkin oli kyllin epätoivoista. Ero oli siinä, että Bertha oli vakava itsensä takia, kun Silverton oli sitä hänen takiaan. Mutta tässä pulmassa tämä erotus näytti kallistavan hädän vaa'an Berthan puolelle. Vähemmän ihanteelliselta kannalta asiaa katsellen tuollaisen tilanteen tukaluudet sai nainen kärsiä, ja Lilyn myötätunto kohdistui nyt Berthaan. Hän ei ollut erittäin ihastunut Bertha Dorsetiin, mutta hän tunsi kuitenkin velvoitusta, sitäkin enemmän kun sitä ei ollut ylläpitämässä henkilökohtainen ihastus. Bertha oli ollut hyvä hänelle, he olivat eläneet yhdessä viime kuukausien aikana jonkinlaisina ystävinä ja hän tunsi, että hänen oli ehdottomasti työskenneltävä ystävättärensä hyväksi.

Berthalla oli tosiaankin täysi syy lähettää Dorset neuvottelemaan Lawrence Seldenin kanssa. Saatuaan kerran tietää tilanteen luonnottomuuden hän oli nähnyt vilahdukselta, että se oli Dorsetille turvallisinta. Kuka muu kuin Selden saattoi yhdistää taidon pelastaa Bertha velvollisuuteen tehdä se? Päätettyään kerran päästää Berthan pälkähästä Lily saattoi luottaa, että Selden löytäisi keinon. Tämän luottamuksensa hän puki sähkösanomaan, jonka hän sai lähetetyksi Seldenille matkalla rantaan.

Tähän saakka Lily siis tunsi menetelleensä oikein, ja se kannusti häntä jäljellä olevaan tehtävään. He eivät olleet Berthan kanssa koskaan pitäneet toisiaan toistensa uskottuina, mutta tällaisessa tapauksessa pidättyväisyyden täytyi väistyä. Dorsetin hurjat vihjaukset aamuiseen kohtaukseen sai Lilyn tuntemaan, että heidän välinsä oli jo rikki ja ettei niiden korjaaminen olisi enää Berthan vallassa. Lily kuvitteli Bertha raukan värisevän avuttomana ja odottavan epävarmana hetkeä, jolloin voisi paeta jonkun turviin. Kun ei vain tuo turva olisi ilmaantunut jo muulta taholta! Kulkiessaan tuon lyhyen matkan rannalta laivalle Lily oli hätääntyneempi kuin koskaan pitkän poissaolonsa seurauksista. Mitä jos kiusaantunut Bertha, kun ei löytänyt noina pitkinä hetkinä elävää sielua, jonka puoleen kääntyä – mutta Sabrinaan astuttuaan hän näki, että hänen pahin pelkonsa oli aiheeton, sillä loistavasti järjestetyllä peräkannella istui tuo kiusaantunut Bertha yhtä solakan hienona kuin tavallisesti kaatamassa teetä Beltshiren herttuattarelle ja Lord Hubertille.

Tuon nähdessään Lily niin ällistyi, että hän tunsi, että ainakin Berthan täytyi se lukea hänen katseestaan, ja vastaansa saaman katseen tyhjyys teki hänet jokseenkin noloksi. Mutta hän ymmärsi heti, että rouva Dorsetin täytyi toisten läsnäollessa olla ilmaisematta katseellaan mitään, ja lieventääkseen oman hämmästyksensä vaikutusta Lilyn täytyi äkkiä tuoda esille siihen jokin syy. Pitkä harjaantuminen äkillisiin muutoksiin teki hänelle helpoksi huudahtaa herttuattarelle: "Mitä! Luulin teidän menneen takaisin prinsessan luo", mikä tälle riittikin, joskin se kykeni tuskin vakuuttamaan Lord Hubertia.

Ainakin se sai herttuattaren selittämään, että hänen oli tosiaankin heti mentävä takaisin, mutta että hän oli ensin pistäytynyt laivalle puhelemaan jonkin sanan rouva Dorsetin kanssa huomisista päivällisistä, joihin Lord Hubert oli lopultakin saanut kutsutuiksi Bryit.

"Pelastaakseni pääni, ymmärrättehän!" selitti Lord Hubert katsoen Lilyyn ikäänkuin odottaen tunnustusta nopeudestaan. Ja herttuatar lisäsi viattomasti: "Mr. Bry lupasi hänelle juomarahaa ja hän sanoo, että jos me menemme, niin hän luovuttaa sen meille."

Tämä antoi aihetta leikinlaskuun, johon rouva Dorsetkin otti osaa, kuten Lilystä näytti, hämmästyttävän urhoollisesti ja jonka päätyttyä Lord Hubert huusi mennessään laskuportailta: "Ja Dorsetin saamme tietysti myös mukaan?"

"Saamme, saamme", myönteli hänen vaimonsa iloisesti. Hän näytti kestävän hyvin loppuun asti – mutta kun hän kääntyi pois heiluttamasta jäähyväisiä laidan yli, sanoi Lily itsekseen, että naamio varmaankin putoo ja pelästynyt sielu tulee näkyviin.

Rouva Dorset kääntyi hitaasti; hän tarvitsi ehkä aikaa saavuttaakseen ruumiinsa tasapainon, joka tapauksessa hän vielä täydellisesti hallitsi itseään, kun hän, jälleen istuutuen teepöydän ääreen, huomautti Miss Bartille ivan vivahdus äänessään: "Luullakseni minun on sanottava hyvää huomenta."

Jos se oli taisteluhaaste, niin Lily oli valmis ottamaan sen vastaan, vaikka hänellä oli vain hyvin epäselvä tunne siitä, mitä häneltä vaadittiin. Oli jotakin hermostuttavaa katsella rouva Dorsetin tyyneyttä, ja Lilyn täytyi erikoisesti ponnistaa saadakseen seuraavaan vastaukseensa kevyen sävyn: "Koetin tavata sinua tänä aamuna, mutta et ollut vielä ylhäällä."

"En ollut – menin myöhään maata. Kadotettuamme teidät näkyvistämme ajattelin, että meidän oli odotettava teitä viimeiselle junalle asti." Hän puhui hyvin säyseästi, mutta äänessä pieni moitteen vivahdus.

"Kadotitteko meidät? Odotitteko meitä asemalla?" Nyt oli Lily kuitenkin liian hämmästynyt harkitakseen toisen sanoja tai punnitakseen omiaan. "Minä kun luulin teidän joutuneen asemalle vasta viimeisen junan lähdettyä!"

Rouva Dorset tarkastellen häntä kulmakarvojensa alta tiedusteli heti:

"Kuka sinulle sitä kertoi?"

"George – näin hänet juuri puistossa."

"Aha, siinäkö muodossa George esitti asian? George parka – hän oli siinä tilassa, ettei muista, mitä minä kerroin hänelle. Hänellä oli pahimpia kohtauksiaan tänä aamuna, ja toimitin hänet lääkärille. Tiedätkö, tapasiko hän hänet?"

Yhä arveluihinsa syventyneenä Lily ei vastannut mitään, ja rouva Dorset istui kärsimättömänä tuolilleen. "George jää odottamaan häntä; hän oli hirveän pelästynyt omasta tilastaan. Hänelle on hyvin paha, kun hän saa ikävyyksiä, ja aina kun sattuu jotakin mullistavaa, saa hän kohtauksen."

Tällä kertaa Lily tunsi varmasti, että hänelle oli tehty taisteluhaaste; mutta se oli esitetty hänelle niin odottamatta ja niin uskomattoman tietämättömän näköisenä siitä, mihin se johti, että hän saattoi vain änkyttää epäillen: "Jotakin mullistavaa?"

"Niin – kuten sellaista, että seurustelee sinun kanssasi niin silmiinpistävällä tavalla pikkutunneilla. Ymmärräthän, hyvä ystävä, että sinä olet suuresti vastuunalainen, että esiinnytte sellaisissa pahennustaherättävissä paikoissa puoliyön jälkeen."

Tälle täysin odottamattomalle julkeudelle Lily ei voinut olla hämmästyneesti naurahtamatta.

"Niin, todellakin – siihen nähden sinä juuri saatoit hänet vastuunalaisuuteen!"

Rouva Dorset suhtautui tähän täysin lempeästi. "Kunko en ollut niin yli-inhimillisen tarkkanäköinen, että olisin hoksannut teidät junaan ryntäävästä ihmisjoukosta? Tai kunko kuvittelin uskovani, että astuisitte siihen ilman meitä – sinä ja hän yhdessä – ettekä odottaisi rauhallisesti asemalla, kunnes onnistuimme tapaamaan teidät?"

Veri nousi Lilyn poskille: hänelle alkoi selvitä, että Bertha ajoi takaa jotakin seuraten sitä suuntaa, jonka hän oli merkinnyt itselleen. Vaan miten tuollaisen tuomion uhatessa hukata aikaa näihin lapsellisiin ponnistuksiin ilmaista se? Yrityksen poikamaisuus haihdutti Lilyn suuttumuksen: eikö se vain todistanut, miten pelästynyt Bertha parka oli?

"Ei, vaan yksinkertaisesti pysymällä Nizzassa kaikki yhdessä", vastasi hän.

"Pysymällä yhdessä? Kun sinä käytit hyväksesi ensimmäistä tilaisuutta livistääksesi tiehesi herttuattaren ja hänen ystäviensä kanssa? Lily hyvä, sinä et ole kädestä talutettava lapsi!"

"Enpä en – mutta en tosiaankaan ole myöskään läksytettävä, Bertha, jos nyt aiot sitä."

Rouva Dorset hymyili hänelle nuhtelevasti. "Läksyttääkö sinua – minäkö? Taivas varjelkoon! Koetin vain antaa sinulle ystävällisen huomautuksen. Mutta asiahan on tavallisesti toisin: pidetään luonnollisena, että minulle tehdään huomautuksia, sen sijaan että antaisin niitä muille. Olen niitä saanut alituisesti näiden viimeisten kuukausien kuluessa."

"Huomautuksiako? – minultako?" toisti Lily.

"Ah, vain epäsuorasti – mitä ei tehdä ja nähdä ja miten ei olla. Ja luulen ottaneeni ne ihailtavasti vastaan. Vain, jos sallit minun sanoa sen, Lily hyvä, minä en käsittänyt, ettei joku epäsuorista velvollisuuksistani ollut varoitukseksi myöskin sinulle, kun varomattomuutesi meni liian pitkälle."

Miss Bart tunsi pelon väreitä: hänestä tuntui kuin olisi hän muistellut petosta, joka oli kuin puukon välähdys pimeässä. Mutta myötätunto sai hänessä tällä hetkellä voiton. Mitä muuta oli tämä järjettömän katkeruuden purkaus kuin tuon kiinnijoutuneen onnettoman yritystä peittää jälkensä? Lilyn huulilta oli pääsemäisillään huudahdus: "Olento parka, älä mutkistele ja kääntyile – tule suoraan takaisin minun luokseni ja me keksimme yhdessä ulospääsyn." Mutta sanat kuolivat Berthan talttumattoman julkeaan hymyyn. Lily istui hiljaa, kestäen sen levollisena; sitten hän nousi sanaa sanomatta ja laskeutui hyttiinsä.

III

Lawrence Selden sai Miss Bartin sähkösanoman hotellinsa ovella. Luettuaan sen hän palasi huoneeseensa odottamaan Dorsetia. Tuo sanoma jätti paljon sijaa arveluille, mutta kaikesta siitä mitä hän oli äskettäin kuullut ja nähnyt, hänen oli hyvinkin helppo päättää asian oikea laita. Yleensä hän oli hämmästynyt, sillä vaikka hän oli oivaltanut, että tilanne oli täynnä räjähdysaineksia, oli hän kyllin usein omasta kokemuksestaan nähnyt juuri sellaisien sotkuisuuksien selviävän. Dorsetin häilähteleväisyys ja hänen vaimonsa muusta maailmasta piittaamattomuus tekivät kuitenkin aseman omituisen epävarmaksi; ja Selden päätti saattaa tuon avioparin turvaan enemmän puhtaasta ammattiharrastuksesta kuin erikoisesti asiaan kohdistuvasta velvoituksesta. Hänen tehtävänään ei ollut tarkastella, oliko tällä hetkellä molempien pelastus tuon niin uhatun siteen jälleensolmiamisessa: yleensä hänen oli ajateltava vain häväistyksen estämistä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän pelkäsi, että siihen sekaantuisi myöskin Miss Bart. Tuossa pelossa ei ollut mitään erikoista, hän toivoi vain säästävänsä Lilyn siltä ikävyydeltä, jonka tuottaisi vaikkapa vähäinenkin sekaantuminen Dorsetien julkiseen pyykinpesuun.

Miten väsyttävä ja epämiellyttävä tuollainen juttu tulisi olemaan, sen huomasi Selden selvästi keskusteltuaan pari tuntia onnettoman Dorsetin kanssa. Selden näki, ettei hän tällä hetkellä voinut tehdä muuta kuin rauhoittaa, kehoittaa varovaisuuteen ja osoittaa myötätuntoa. Dorset lähti Seldenin luota vakuutettuna siitä, että hänen tehtävänsä tällä hetkellä rajoittui asioiden tarkkaamiseen. Selden tiesi kuitenkin, ettei hän voisi kauan pitää sellaisia rajuja tunteita tasapainossa, ja hän lupasi tavata Dorsetia seuraavana aamuna eräässä Monte Carlon hotellissa. Sillävälin hän luotti, että heikkous ja epäluottamus itseään kohtaan seuraa, kuten tavallisesti sellaisilla luonteilla, tuota henkisen voiman epätahallista käyttöä, ja hänen vastaussähkösanomansa Miss Bartille sisälsi yksinkertaisesti tiedotuksen: "Oletan, että kaikki on kuten tavallisesti."

Niin oli todellakin asianlaita seuraavan päivän aamupuolella. Dorset, ikäänkuin totellen Lilyn harrasta pyyntöä, oli palannut ajoissa myöhästyneelle päivälliselle aluksella. Ateria oli ollut päivän vaikeimpia hetkiä. Dorset oli käynyt aivan äänettömäksi, kuten tavallisesti "kohtauksiensa" jälkeen – kuten hänen vaimonsa niitä kutsui – niin että oli helppoa viedä se tämän tapahtuman tilille palvelijoiden silmissä. Mutta Bertha itse näytti – kylläkin nurinkurisesti – vastahakoisesti käyttävän hyväkseen tätä läpinäkyvää suojeluskeinoa. Hän jätti taistelun kuumuuden yksinkertaisesti miehensä käsiin. Lilystä tämä suhtautuminen oli tilanteen turmiollisin aines, koska se sekoitti sitä enimmän. Koettaessaan lietsoa puhetta käyntiin ja yhä uudestaan pystyttää jälleen sovinnaisuuden horjuvaa rakennusta, häiritsi hänen omaa huomiotaan lakkaamatta kysymys: "Mitä ihmettä Bertha saattaa hautoa mielessään?" Berthan erilläänpysyttelevän epäluuloisessa käyttäytymisessä oli jotakin todella katkeroittavaa. Jos hän olisi antanut ystävättärelleen ohjauksenkaan, niin he olisivat saattaneet vielä toimia menestyksellä yhdessä, mutta miten Lily saattoi olla hyödyksi, kun hänet näin itsepintaisesti pysytettiin erillään? Ja hänen rehellinen toivonsa oli olla hyödyksi – ei oman itsensä, vaan Dorsetien takia. Hän ei ollenkaan ajatellut omaa asemaansa, hän koetti yksinkertaisesti järjestää hieman heidän asemaansa. Mutta lyhyen ikävän illanvieton jälkeen hän tunsi ponnistustensa toivottomuuden. Hän ei ollut koettanut päästä Dorsetin kanssa kahdenkesken: hänellä ei ollut todellakaan halua joutua jälleen hänen uskotukseen. Berthan luottamusta hän etsi ja tämä olisi yhtä helposti saanut osakseen hänen luottamuksensa, mutta nyt hän torjui hänen ojennetut kätensä ikäänkuin itsehävityksen huumeessa.

Lily meni aikaisin levolle jättäen avioparin yksin, ja näytti kuuluvan yleiseen häntä ympäröivään salaperäisyyteen, että kului enemmän kuin tunti, ennenkuin hän kuuli Berthan hiljaa laskeutuvan makuuhyttiinsä. Aamulla ei mikään ilmaissut, mitä oli tapahtunut aviopuolisoiden kesken. Vain eräs seikka ilmaisi ulkonaisesti muutoksen, josta he kaikki koettivat olla tietämättä: Ned Silvertonia ei näkynyt, ei kuulunut. Ei kukaan huomauttanut siitä, ja tämä vaikeneminen piti sitä seikkaa tietoisuudessa. Mutta oli toinenkin muutos, jonka vain Lily huomasi: Dorset karttoi häntä ehkä yhtä huolellisesti kuin vaimoaankin. Ehkä hän katui edellisen päivän äkillistä purkaustaan; ehkä hän vain koetti kömpelöllä tavallaan mukautua Seldenin neuvoon "olla kuin tavallisesti".

Joka tapauksessa oli siitä seurauksena, että Lily jouti omiin hoteisiinsa. Hän oli lähtiessään hytistään saanut tietää, että rouva Dorsetia ei ollut vielä näkynyt ja että Dorset oli lähtenyt laivalta aikaisin. Tuntien itsensä liian rauhattomaksi jäädäkseen yksin soudatti hän itsensä maihin. Kulkiessaan Kasinoon päin hän yhtyi Nizza-tuttaviensa seuraan, söi heidän kanssaan ja oli heidän kanssaan palaamassa sisälle, kun hän kohtasi äkkiä Seldenin, joka kulki torin poikki. Lily ei voinut sillä hetkellä lopullisesti erota seurueestaan, joka oli vierasvaraisesti pyytänyt hänet seuraansa lähtöönsä saakka. Mutta hän sai aikaa hetkiseksi tiedustellakseen asioita. Selden ilmoitti hänelle nopeasti: "Tapasin taas Dorsetia – hän läksi juuri luotani."

Lily odotti hätääntyneenä Seldenin edessä. "No? Mitä on tapahtunut?

Mitä on tapahtuva?"

"Ei mitään tähän saakka – eikä luullakseni tulevaisuudessakaan."

"Onko kaikki ohi? Onko asia järjestetty? Oletteko varma?"

Selden hymyili. "Antakaa minulle aikaa. En ole varma – mutta olen hyvän joukon varmempi." Ja tähän oli Lilyn tyydyttävä ja kiirehdittävä portailla odottavan seurueen luo.

Selden oli todellakin saanut Lilyyn osan omaa varmuuttaan. Pois kääntyessään ja astellessaan mäkeä alas asemalle päin Lilyn pelokkaisuus oli hänen mielessään hänen pelkonsa näkyvänä oikeutuksena. Hän ei kuitenkaan pelännyt mitään erityisesti: oli ollut sananmukaisesti totta, mitä hän oli selittänyt, ettei hänen luullakseen tapahtuisi mitään. Häntä hämmensi se, että vaikka Dorsetin käyttäytyminen oli huomattavasti muuttunut, ei tuosta muutoksesta tahtonut saada selkoa. Sitä ei varmaankaan ollut aiheuttanut Seldenin todistelu tai hänen oman selkeämmän järkensä toiminta. Viiden minuutin puhelu riitti osoittamaan, että Dorset oli ollut jonkun vieraan vaikutuksen alaisena ja ettei se ollut niinkään paljon saanut väistymään hänen kostonhaluaan kuin heikontanut hänen tahtoaan, niin että hän liikkui tylsänä kuin mielipuoli, joka on saanut myrkkyjuomaa. Tilapäisesti se epäilemättä vaikutti yleistä turvallisuutta: kysymys oli, kuinka kauan se kestäisi ja millainen vastavaikutus sitä seuraisi. Näihin kohtiin Selden ei saanut valaistusta, sillä hän näki, että yhtenä muutoksen vaikutuksena oli ollut, että se sulki hänet pois vapaasta seurustelusta Dorsetin kanssa. Tällä oli kuitenkin vastustamaton halu väittää hänen olevan väärässä, mutta niin itsepäisesti kuin hän pysyikin tuossa väitteessään, Selden tiesi, että jokin yhä esti häntä täydellisesti ilmaisemasta ajatuksiaan. Hänen tilansa oli omansa ensin ikävystyttämään hänen kuulijansa ja sitten tekemään hänet kärsimättömäksi. Ja kun heidän keskustelunsa oli päättynyt, alkoi Selden tuntea, että hän oli pannut parhaansa ja saattoi hyvällä syyllä pestä kätensä seurauksista.

Tässä mielentilassa hän kulki asemalle, kun Miss Bart tapasi hänet. Mutta vaikka hän, vaihdettuaan nuo muutamat sanat tämän kanssa, jatkoi koneellisesti matkaansa, tunsi hän vähittäistä muutosta aikeessaan. Tuon muutoksen oli aiheuttanut Lilyn katse, ja innoissaan päästä selville tuosta katseesta hän istuutui puiston penkille miettimään tuota ongelmaa. Oli tietenkin aivan luonnollista, että Miss Bart näytti pelästyneeltä: nuori nainen, joka on joutunut yhteisen merimatkan aiheuttamaan läheiseen yhdyselämään onnettomuuden partaalla olevan avioparin kanssa, ei saata olla tuntematta oman asemansa tukaluutta. Pahinta oli, että Miss Bartin mielentilan saattoi tulkita niin monella eri tavalla. Ja Seldenin hämmentyneeseen mieleen tuli rouva Fisherin ruma tulkitsemisvaihtoehto. Jos Miss Bart pelkäsi, niin pelkäsikö hän oman itsensä vai ystävättärensä puolesta? Mihin määrin hänen tuhon pelkoaan lisäsi tunne siitä, että hän oli auttamattomasti kietoutunut siihen? Rouva Fisher otaksui epäilemättä, että Dorset naisi Lilyn, jos jotakin tapahtuisi. Ja vaikka rouva Fisherin johtopäätökset olivat selvästi hätiköityjä, oli tämä kyllin ovela tajutakseen merkit, joista hän ne teki. Dorset oli ilmeisesti osoittanut erikoista mielenkiintoa Miss Bartiin, ja tämä mielenkiinto saattoi olla riittävänä syynä rouva Dorsetin sovintopyrkimyksiin. Selden tiesi, että Bertha tulisi tekemään kaikkensa säilyttääkseen viime kädessä vallan itsellään, mutta hänen ajattelematon käytöksensä sopi huonosti yhteen hänen kylmän päätöksensä kanssa päästä vapaaksi sen seurauksista. Selden ei tällä hetkellä nähnyt selvästi, mihin rouva Dorset pyrki, mutta Miss Bartin neuvottomuus lisäsi hänen pelkoaan ja sen mukana tunnetta siitä, että hänen oli ennen lähtöään puhuteltava vielä häntä. Mikä sitten olikaan tämän osuus tilanteessa – ja Selden oli aina rehellisesti koettanut olla tuomitsematta häntä hänen ympäristönsä mukaan – miten erillään hän siitä omasta kohdastaan olikaan, olisi parempi, jos hän ei joutuisi mukaan mahdolliseen romahdukseen; ja kun hän oli kerran pyytänyt häneltä apua, niin oli selvästi Seldenin tehtävä sanoa tämä hänelle.

Tämä päätös sai vihdoin Seldenin jaloilleen ja menemään pelisaleihin, joiden ovista hän oli nähnyt Miss Bartin menevän sisälle. Mutta siellä hän ei päässyt hänen jäljilleen. Hän näki sen sijaan hämmästyksekseen Ned Silvertonin pöyhkeilevän pöytien ääressä. Ja se huomio, ettei tuo draaman asianosainen ainoastaan räpytellyt siipiään, vaan tällä hetkellä pyrki esiintymään täydessä valaistuksessa, ikäänkuin kaikki vaara olisi ohi, oli omansa syventämään pahan aavistuksen tunnetta. Tämä vaikutelma mielessään hän palasi toriaukeamalle toivoen näkevänsä Miss Bartin kulkevan sen yli, kuten jokainen Monte Carlossa näytti ehdottomasti tekevän ainakin kaksitoista kertaa päivässä. Mutta täälläkin hän odotti turhaan ja hän tuli vähitellen siihen päätökseen, että hän oli palannut Sabrinaan. Olisi vaikeaa seurata häntä sinne ja vieläkin vaikeampaa päästä siellä hänen kanssaan kahdenkeskisiin puheisiin, ja hän olisi ehkä tyytynyt kirjoittamaankin hänelle, kun hän huomasi äkkiä edessään Lord Hubertin ja rouva Bryn.

Lord Hubertilta hän kuuli, että Miss Bart oli juuri palannut Sabrinaan Dorsetin seurassa. Tämä tieto pahoitti niin hänen mieltään, että rouva Bry, saatuaan seuralaiseltaan katseen, joka näytti vaikuttavan kuin paine vesisuihkuun, teki nopean esityksen, että Selden tulisi tapaamaan ystäviään päivällisille tänä iltana – "Becassinilla – pienet päivälliset herttuattarelle", tuli hänen suustaan, ennenkuin Lord Hubert ehti hellittämään painetta.

Tuntien minkä etuoikeuden hänelle oli tuottanut joutuminen sellaiseen seuraan Selden tuli jo aikaisin illalla ravintolan ovelle; johon hän pysähtyi tarkkaamaan päivällisjärjestelyjä läheten kirkkaasti valaistua terassia. Täällä hän odotti Sabrinasta tulevia vieraita. Näiden mukana oli herttuatar, Lord ja Lady Skiddaw ja Stepneyt. Tästä ryhmästä hän sai helposti erilleen Miss Bartin, muka katselemaan loistavia myymälöitä terassin sivulla, sanoakseen hänelle, kun he katselivat yhdessä erään jalokivikauppiaan ikkunan välkettä: "Jäin tavatakseni teitä – pyytääkseni, että lähtisitte pois koko aluksesta."

Lilyn Seldeniin kohdistuneessa katseessa näkyi välähdys hänen entisestä pelostaan. "Lähtisin pois —? Mitä te tarkoitatte? Mitä on tapahtunut?"

"Ei mitään. Mutta jos jotakin tapahtuisi, niin miten siitä selviytyä?"

Jalokivikaupan ikkunan säteily lisäsi Lilyn kasvojen kalpeutta ja antoi niiden hienoille piirteille traagillisuuden leiman. "Ei mitään tule tapahtumaan, olen siitä varma; mutta jos sitä saattaa kerran epäilläkin, niin kuinka voitte ajatella, että jättäisin Berthan?"

Nuo sanat herättivät Seldenissä tyytyväisyyden sävyä – oliko se mahdollisesti tyytyväisyyttä häneen itseensä? No hyvä, hän oli halukas saattamaan vaaranalaiseksi sen uudistumisenkin väittämällä vastaan epäämättömästi lisääntyneellä mielenkiinnolla: "Teidän on ajateltava itseänne, tiedättehän —", johon Lily vastasi omituisen alakuloisella äänellä, katsoen häntä silmiin: "Jos tietäisitte, miten vähän sillä on väliä!"

"No niin, mitään ei tule tapahtumaan", sanoi Selden enemmän omaksi kuin Lilyn vakuuttamiseksi, ja Lily myönteli urhokkaasti: "Ei mitään, tietystikään ei mitään!" heidän kääntyessään kulkemaan seuralaistensa luo.

Täpötäydessä ravintolassa heidän asetuttuaan paikoilleen rouva Bryn juhlavalaistun pöydän ääressä heidän luottamuksensa näytti saavan tukea heidän pöytätoveriensa tuttavallisuudesta. Täällä Dorset ja hänen vaimonsa esiintyivät vielä kerran keskenään hyvissä väleissä maailman edessä, jälkimmäinen uuden uutukaisessa juhlaleningissä, edellinen kauhistuen niitä moninaisia vaatimuksia, mitä ruokalista asetti hänen ruoansulatukselleen. Jo yksin se seikka, että he näin näyttäytyivät yhdessä mahdollisimman julkisesti, näytti hälventävän kaikki epäilykset siitä, etteivät heidän välinsä olisi entisellään. Miten se oli tapahtunut, oli vielä ilmeinen ihme, mutta selvää oli, että Miss Bart oli tällä hetkellä tyytyväinen tulokseen; ja Selden oli samaa mieltä sanoen itsekseen, että Miss Bartilla oli parempi tilaisuus tarkasteluun kuin hänellä.

Sitä mukaa kuin päivällinen kului, Seldenin tarkkaavaisuus alkoi kohdistua Miss Bartiin. Tämä oli niitä hänen päiviään, jolloin hän oli niin kaunis, että pelkkä kauneus olisi riittänyt, ja kaikki muu – hänen viehkeytensä, pirteytensä, hänen seuraelämäkykynsä – näyttivät olevan anteliaan luonnon yltäkylläisyyttä. Mutta erikoisesti pisti Seldenin silmään se tapa, millä hän erosi sadoin selittämättömin vivahduksin henkilöistä, jotka kuuluivat hänen seurapiiriinsä. Juuri tuollaisessa seurassa, joka muodosti sen tilan, kukan ja täydellisen ilmenemismuodon, johon hän pyrki, nuo eroavaisuudet tulivat erikoisesti esille, hänen viehkeytensä himmensi toisten naisten hienouden kuten hänen vaiteliaisuutensa sai heidän lörpöttelynsä tuntumaan typerältä. Viime hetkien tapahtumat olivat palauttaneet hänen kasvoilleen sen syvemmän ilmehikkäisyyden, jota Selden oli äskettäin niiltä kaivannut, ja hänen Seldenille lausumiensa sanojen urhokkaisuus tuntui jo hänen äänessään ja silmissään. Niin, hän oli verraton – se oli ainoa sattuva sana hänestä, ja Selden saattoi ihailla häntä vapaasti, koska siihen sisältyi niin vähän persoonallista tunnetta. Selden oli todellakin irtaantunut hänestä, ei silmien aukenemisen kalseana hetkenä, vaan nyt, näin jälkeenpäin selvästi arvostellessaan asemaa, kun hän näki Miss Bartin lopullisesti eronneeksi itsestään oman jyrkän valintansa kautta. Se oli taas hänen tehtävänään tuo valinta, jossa Lily näytti niin viihtyvän: tuossa pöydän ylellisyydessä ja keskustelun komeilevassa typeryydessä ja vapaudessa, joka ei koskaan päässyt toiminnan nerokkuudeksi ja vapaudeksi. Ravintolan räikeä järjestely – heidän pöytänsä näytti olevan asetettu erikoisesti yleisön nähtäväksi – ja "Rivieran Uutisten" pikku Dabhamin läsnäolo tehostivat sen maailman ihanteita, jossa silmiinpistävyyttä pidetään erikoisena hienoutena ja asema seuraelämässä määrää maineen.

Seldenin mielestä tuo pikku Dabham oli kuin sellaisten tilaisuuksien ikuistaja, ja niinpä tämä joutui äkkiä hänen tarkastelunsa keskipisteeksi, kun hän oli vaatimattomana tarkkaajana tunkeutunut kahden loistavan naapurin väliin. Miten paljon hän mahtoi tietääkään siitä, mitä oli tekeillä, ja miten paljon oli vielä hänen tarkoitusperälleen löytämisen arvoista? Hänen pienet silmänsä olivat kuin tuntosarvet, jotka ojennettuina tavoittelivat uskottuja salaisuuksia, joita Seldenistä ilma näytti tällä hetkellä olevan täynnä. Sitten se taas sai tavallisen tyhjyytensä ja hän ei saattanut nähdä siinä sanomalehtimiehelle mitään muuta kuin tilaisuutta panemaan merkille naisten pukujen uhkeuden. Erittäinkin rouva Dorsetin puku vaati kaiken Mr. Dabhamin sanavaraston. Aluksi, kuten Selden oli huomannut, se oli ehkä liiaksi vetänyt omistajansa huomion puoleensa, mutta nyt rouva Dorset hallitsi sitä täydellisesti ja osasi sillä vaikuttaa odottamattoman vapaasti. Eikö hän kuitenkin ollut liian vapaa, liian liukas ollakseen täysin luonnollinen? Ja eikö Dorsetkin, johon Seldenin katse osui hänen vaimostaan kuin itsestään, häilynyt liian silmiinpistävästi näiden kahden äärimmäisyyden välillä? Dorset oli aina äkkinäinen, mutta tänä iltana Seldenistä näytti, että jokainen värähdys töytäsi hänet edemmäksi keskustastaan.

Päivällinen läheni sillä välin voittoisaa loppuaan rouva Bryn ilmeiseksi tyydytykseksi, joka istuen kuin valtaistuimelleen halpaantunut kuningatar Lord Skiddawin ja Lord Hubertin välissä, näytti hengessään kutsuvan rouva Fisherin olemaan aikaansaannoksensa todistajana. Ilman rouva Fisheriä hänen kutsujaan olisi saattanut kutsua täydellisiksi, sillä ravintola oli täynnä ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet sinne vain katselemaan ja saamaan selkoa kuuluisuuksien nimistä ja näöstä. Rouva Bry, joka tiesi että kaikki hänen naisvieraansa kuuluivat näihin, katsoi Lilyyn tuolla tukahdutetulla kiitollisuudella, jota rouva Fisher ei ollut ansainnut. Selden, joka huomasi tuon katseen, ihmetteli, mikä osa Miss Bartilla oli ollut kutsujen järjestämisessä. Tällä oli ainakin suuri osa sen kaunistamisessa. Ja kun Selden tarkkasi sitä loistavaa varmuutta, jota Miss Bart osoitti käyttäytymisessään, niin, hän hymyili ajatellessaan, että oli kuvitellutkaan hänen tarvitsevan hänen apuaan. Hän ei ollut koskaan esiintynyt selvemmin tilanteen valtiaana kuin lähtöhetkellä, jolloin hän, hieman eristäydyttyään pöydän ympärillä olevasta ryhmästä, kääntyi hymyillen ja viehkeästi taivuttaen olkapäitään ottamaan vastaan vaippansa Dorsetiltä.

Päivällisen päättäjäisiksi oli Mr. Bry tarjonnut erikoisia sikareja ja hämmästyttävän liköörivalikoiman, ja useat pöydät olivat jo tyhjät. Mutta riittävä määrä oli vielä jälellä muodostamaan taustan rouva Bryn huomattavien vieraiden hyvästijätölle. Tälle seremonialle antoi leimansa se seikka, että herttuatar ja Lady Skiddaw sanoivat lopullisesti jäähyväiset ja tekivät lupauksia pikimmältään tapaamisesta Pariisissa, jonne he pysähtyisivät täydentämään vaatevarastoaan matkalla Englantiin.

Katsahdettuaan kelloaan herttuatar huudahti sisarelleen, että oli aika kiiruhtaa junalle, ja tästä aiheutuneessa lähtötouhussa Stepneyt, joiden auto odotti ovella, tarjoutuivat saattamaan Dorsetit ja Miss Bartin satamaan. Tarjous otettiin vastaan, ja rouva Dorset lähti ovelle miehensä kanssa, joka oli hänelle erikoisen huomaavainen. Miss Bart viipyi sanoakseen viimeisen sanan Lord Hubertille, ja Stepney, jolle Mr. Bry tyrkytti viimeistä ja yhä kallisarvoisempaa sikaria, kutsui: "Joutukaa, Lily, jos olette menossa takaisin laivalle."

Lily kääntyi totellakseen kutsua, mutta samassa rouva Dorset, joka oli seisahtunut, kulki muutamia askelia takaisin pöytään päin.

"Miss Bart ei ole menossa takaisin laivalle", sanoi hän ihmeen täsmällisellä äänellä.

Jokainen katsoi hämmästyneenä toisiinsa; rouva Bry oli tukahtumaisillaan; rouva Stepney pujahti hermostuneesti miehensä taa ja Selden tunsi vain mielenkuohussaan, miten häntä halutti tarttua Dabhamia kauluksesta ja lennättää hänet kadulle.

Dorset oli sillä välin asettunut vaimonsa rinnalle. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän katsoi ympärilleen pelokkaan näköisenä. "Bertha! – Miss Bart… tämä on joku väärinkäsitys… joku erehdys…"

"Miss Bart jää tänne", jatkoi hänen vaimonsa pistävästi. "Ja luulen, George, että on parempi, ettemme pidätä rouva Stepneytä kauempaa."

Miss Bart pysyi tämän lyhyen sananvaihdon aikana ihmeen jäykkänä, hieman erillään ympärillään olevasta hämmentyneestä seurueesta. Hän oli hieman kalvennut kuultuaan tuon herjauksen, mutta muiden tyrmistyneet ilmeet eivät kuvastuneet hänen kasvoillaan. Hänen hymyssään hieman kuvastuva halveksuminen näytti kohottavan hänet kauas vastustajansa ulottuvilta ja vasta sitten kun hän oli antanut rouva Dorsetin tuntea, millainen välimatka heidät erotti, hän kääntyi ja ojensi emännälle kätensä.

"Tapaan herttuattaren huomenna", huudahti hän, "ja minusta näyttää mukavammalta jäädä yöksi maihin."

Hän katsoi tiukasti rouva Bryn häilyviin silmiin tehdessään tämän selityksen, mutta sitten Selden näki hänen tutkivasti tarkastelevan jokaisen naisen kasvoja. Lily huomasi heidän katseestaan ja heidän takanaan olevien miesten hiljaisista, surkeannäköisistä kasvoista uskomattomuutta, ja onnettoman puolen sekunnin ajan Selden luuli hänen hoipertelevan epäonnistumisen partaalla. Sitten kääntyen Seldeniin päin kevein liikkein ja huulilla urhoollinen verhottu hymy hän sanoi – "paras herra Selden, te lupasitte hankkia minulle vaunut."

Ulkona oli myrskyistä ja taivas oli pilvessä, ja Lilyn ja Seldenin kulkiessa autioita puistoja kohti, puhalsi tuuli lämpimiä sadepuuskia heidän kasvoilleen. Vihjaus vaunuihin oli kuin hiljaisesta sopimuksesta jätetty sikseen; he kävelivät hiljaa käsi kädessä, kunnes he pääsivät puistojen syvempiin varjoihin, ja seisahtuen erään penkin viereen Selden sanoi: "Istukaa hetkiseksi."

Lily painui penkille sanaakaan vastaamatta ja polun mutkassa oleva sähkölyhty loi valoa hänen tuskanvääntämille kasvoilleen. Selden istui hänen viereensä, odottaen hänen puhuvan ja peläten, ettei vain jokin hänen käyttämänsä sana koskisi liian raskaasti hänen haavaansa, ja pidättäytyi siis sanomasta mitään; häntä kalvoi epäilys, joka oli vähitellen nostanut jälleen päätään hänessä. Mikä oli Miss Bartin saattanut tähän asemaan? Mikä heikkous oli ajanut hänet niin kauheasti vihollisensa armoille? Ja miksi Bertha Dorset oli käynyt vihollisensa kimppuun samalla hetkellä, jolloin hän niin kipeästi tarvitsi sukupuolensa apua. Vaikkakin hänen hermonsa raivosivat sitä vastaan että miehet alistuivat vaimojensa tahtoon ja että nämä olivat niin julmia miestensä hyvyyttä vastaan, niin järki itsepäisesti piti kiinni siitä, "ettei savua ilman tulta". Rouva Fisherin vihjauksien muisteleminen ja hänen omien vaikutelmiensa vahvistus, samalla kun ne syvensivät hänen sääliään, lisäsivät myöskin hänen painostustaan niin että, miten hän koettikaan ilmaista myötätuntoaan, sitä oli estämässä pelko, että hän tekee pahan erehdyksen.

Äkkiä hänen mieleensä jysähti, että hänen vaitiolonsa näytti syyttävältä, mutta ennenkuin hän löysi sopivaa sanaa, oli Lily tehnyt hänelle äkkiä erään kysymyksen.

"Tiedättekö rauhallista hotellia? Voinhan aamulla lähettää hakemaan palvelustyttöäni."

"Hotellia – täällä – jonne voisitte mennä yksinänne? Se ei ole mahdollista."

Lilyn vastauksessa oli kalpea välähdys entistä leikillisyyttä. "Entä sitten? On liian kosteaa nukkua puistossa."

"Mutta jonkun täytyy olla —"

"Jonkun, jonka luo voin mennä? Tietenkin – koko joukkokin – mutta tähän aikaan? Käsitättehän, että suunnitelmani muutos tuli jokseenkin äkkiä —"

"Hyvä Jumala, jos olisitte kuunnellut minua!" huudahti Selden purkaen avuttomuutensa ahdistushuutoon.

Lily piti häntä yhä loitolla suopealla ivahymyllään. "Mutta enkö ole sitä tehnyt?" vastasi hän. "Te neuvoitte minua jättämään laivan ja nythän minä sen jätinkin."

Selden näki silloin, ettei Lily aikonut selittää eikä puolustaa itseään, ja itsesyytös vihlasi hänen mieltään. Hän ymmärsi myös, että onnettomalla vaitiolollaan hän oli turmellut mahdollisuuden auttaa häntä, ja että ratkaiseva hetki oli mennyt ohi.

Lily oli noussut ja seisoi Seldenin edessä kylmän majesteetillisena, kuten jokin karkoitettu prinsessa lähtiessään rauhallisena maanpakoon.

"Lily!" huudahti Selden epätoivoisena kutsuvalla äänensävyllä; mutta hän sai vastaukseksi sävyisän varoituksen: "Oh, ei nyt". Ja sitten jatkoi Lily jälleensaavutetun tyyneytensä koko sulolla: "Kun minun täytyy saada suojaa jossakin ja kun te olette niin ystävällisesti auttamassa minua täällä —"

Vaunuissa he jatkoivat vaitioloaan lyhyen matkan ajan sen hotellin valaistulle ovelle, jossa Stepneyt asuivat. Täällä Selden jätti hänet ulkopuolelle pää päähineen peitossa, ja lähetettyään nimikorttinsa Stepneylle asteli edestakaisin eteishallissa odottaen Stepneyn alastuloa. Kymmenen minuutin kuluttua molemmat miehet tulivat yhdessä ulos, mutta vestibyylissä Stepney pysähtyi viimeisen vastahakoisuuden puuskan pidättämänä.

"Onko asia siis sovittu?" epäröi hän hermostuneesti käsi Seldenin käsikoukussa. "Hän lähtee huomenna aikaisella junalla – ja vaimoni nukkuu eikä häntä voi häiritä."

IV

Rouva Penistonin salongin ikkunaverhot olivat vedetyt alas kesäkuun voimakasta aurinkoa vastaan ja painostavassa hämärässä hänen luokseen kokoontuneiden sukulaisten kasvot olivat sopivana tappion taustana.

Ne olivat siellä kaikki: Van Alstynet, Stepneyt ja Melsonit – vieläpä pari mukaan eksynyttä Penistonia, joiden puvun ja käytöstavan suurempi vapaus ilmaisi etäisempää sukulaisuutta. Penistonin sukulaiset tiesivät itse asiassa varmasti, että Mr. Penistonin omaisuuden pääosa "joutuisi suvusta pois", koska lesken yksityisomaisuudella oli suoranaisia perillisiä ja koska tämän omaisuuden suuruutta ei tarkasti tiedetty. Jack Stepney rikkaimpana sukulaisena otti äänettömällä suostumuksella johdon käsiinsä ja hänen surupukunsa syvempi tummuus ja hänen käytöstapansa asianmukainen arvokkuus lisäsivät hänen tärkeyttään, kun taas hänen vaimonsa ikävystynyt olento ja jokapäiväinen puku ilmaisivat perijättären välinpitämättömyyttä kuolinpesän vähäpätöisiä asioita kohtaan. Vanha Ned Van Alstyne kiersi valkoisia viiksiään, peittääkseen huuliensa värinää, ja Grace Stepney, nenä punaisena ja levittäen suruharson tuoksua, kuiskasi rouva Melsonille: "Minä en sietäisi Niagaraa silmieni edessä missään!"

Ovi aukeni ja Lily Bart ilmaantui solakkana ja hienona mustassa puvussaan Gerty Farish rinnallaan. Hänen seisahtuessaan kysyvän näköisenä kynnykselle kuvastui naisten kasvoilla epäröintiä. Yksi ja toinen teki pienen jälleentuntemista ilmaisevan liikkeen, jonka pidättyväisyys johtui joko toimituksen juhlallisuudesta tai epätietoisuudesta, kuinka pitkälle toiset aikoivat mennä. Rouva Stepney nyökkäsi huolimattomasti ja Grace Stepney osoitti vakavalla kädenliikkeellä vierellään olevaa paikkaa. Mutta Lily, joka ei ollut sitä huomaavinaankaan enemmän kuin Jack Stepneyn asiaankuuluvaa yritystä johtaa hänet tuolle paikalle, meni huoneen yli sulavin kevein askelin ja istui tuolille, joka näytti tahallaan asetetun muista erilleen.

Tämä oli ensi kerta kun hän näki sukulaisiaan palattuaan kaksi viikkoa sitten Euroopasta. Mutta jos hän huomasi epävarmuutta heidän vastaanotossaan, niin oli se vain omiaan antamaan ironian vivahduksen hänen esiintymisensä tavalliseen tyyneyteen. Sen hämmennyksen, jolla hän oli laivalla kuullut Farishilta rouva Penistonin äkillisestä kuolemasta, oli ehkä heti hälventänyt tuo vastustelematon ajatus, että nyt vihdoinkin kykeni maksamaan velkansa. Hän oli huomattavasti pelännyt ensimäistä kohtausta tätinsä kanssa. Rouva Peniston oli kaikin voimin vastustanut veljentyttärensä lähtöä Dorsetien kanssa, ja oli osoittanut jatkuvaa paheksumistaan siten, ettei ollut kirjoittanut koko Lilyn poissaoloaikana. Varmuus siitä, että hän oli kuullut välien rikkoutumisesta Dorsetien kanssa, teki ajatuksen kohtaamisesta yhä hirveämmäksi. Ja miten saattoi Lily tukahduttaa äkillistä vapautuksen tunnetta ajatellessaan, ettei hänen tarvinnut alistua jo ennakolta langetettuun tuomioon, vaan ottaa vain vastaan hänelle varmasti lankeava perintö? Oli ollut aina itsestään selvää, että rouva Penistonin oli kunnollisesti huolehdittava veljentyttärensä toimeentulosta, ja viimeksimainitun mielestä tuo käsitys oli aikoja sitten kiteytynyt tosiasiaksi.

"Hän saa tietenkin kaikki – minä en käsitä, mitä me täällä teemme", huomautti rouva Stepney huolimattoman äänekkäästi Ned Van Alstynelle, ja tämän paheksuvan mutinan – "Julia oli aina oikeamielinen nainen" – olisi voinut tulkita myönnytykseksi tai epäilykseksi.

"No niin, on kysymys vain neljästä sadasta tuhannesta dollarista", jatkoi rouva Stepney haukotellen, ja Grace Stepneyn kuultiin nyyhkyttävän notarion valmistavan yskimisen aiheuttamassa hiljaisuudessa.

Lily, jota ahdisti ummehtunut ilma ja uusien surupukujen tukahduttava tuoksu, tunsi tarkkaavaisuutensa terästyvän, kun rouva Penistonin asianajaja, joka oli juhlallisesti noussut huoneen perällä olevan pöydän taa, alkoi lukea testamentin esipuhetta.

"On kuin kirkossa", mietti hän, ihmetellen epämääräisesti, mistä Gwen Stepney oli saanut niin kauheannäköisen hatun. Sitten hän pani merkille, miten tukevaksi Jack oli käynyt – hän olisi ehkä piankin yhtä lihava kuin Herbert Melson, joka istui siinä lähellä huohottaen raskaasti mustahansikkaiset kädet kepin varassa.

"On ihme, miten rikkaat lihovat – luulen sen johtuvan siitä, ettei heillä ole huolia. Jos minä saan periä, niin pidän huolta ulkomuodostani", mietti hän notarion lukiessa pitkäveteisesti testamenttisäädöksiä. Ensin mainittiin palvelijat, sen jälkeen muutamia hyväntekeväisyyslaitoksia, sitten useita etäisempiä Melsoneja ja Stepneytä, jotka kohottivat itsetietoisesti päätään, kun heidän nimiään mainittiin, ja sitten vaipuivat hetken juhlallisuuteen sopivaan tunteettomuuden tilaan. Sitten seurasivat Ned Van Alstyne, Jack Stepney ja pari sukulaista, jotka saivat kukin muutamia tuhansia. Lily ihmetteli, ettei Grace Stepney ollut niiden joukossa. Sitten hän kuuli oman nimensä – "veljentyttärelleni Lily Bartille kymmenen tuhatta dollaria —" ja tämän jälkeen notario taas lateli käsittämättömän pitkiä lauseita, jotka päättyivät yllättävän selvään loppuponteen: "Ja jälelläoleva omaisuuteni rakkaalle serkulleni ja kaimalleni Grace Julia Stepneylle."

Tämä tieto sai läsnäolevat hämmästyksestä pidättämään henkeään ja äkkiä kääntämään päätään siihen nurkkaan, missä Miss Stepney itki mustalaitaiseen nenäliinaansa sitä, ettei hän tuntenut ansaitsevansa sellaista onnea.

Lily seisoi erillään tuntien itsensä ensi kertaa niin sanomattoman yksinäiseksi. Ei kukaan katsonut häneen, ei kukaan näyttänyt huomaavan hänen olemassaoloaan; hän sai tuta syvintä vähäpätöisyyttä. Perinnöstä osaton – hänet oli jätetty perinnöttä – ja Grace Stepneyn hyväksi. Hän kohtasi Gertyn surkean katseen, joka kohdistui häneen epätoivoisin lohduttamisponnistuksin, ja tuo katse sai hänet jälleen muistamaan oman itsensä. Hänen oli vielä tehtävä jotakin ennenkuin läksisi talosta, tehtävä kaikella sillä hienoudella, jonka hän tiesi voivansa panna sellaisiin eleisiin. Hän astui Miss Stepneyn ympärillä olevaan ryhmään ja ojentaen kätensä sanoi koruttomasti: "Rakas Grace, olen niin iloinen."

Toiset naiset olivat vetäytyneet syrjään hänen lähestyessään ja hänen ympärilleen muodostui tyhjä tila. Se laajeni, kun hän kääntyi lähteäkseen. Hän pysähtyi hetkiseksi katsellen ympärilleen, ottaen rauhallisesti selvää tilanteesta. Hän kuuli jonkun kysyvän testamentin päivämäärää. Sitten alkoivat läsnäolijat hajaantua; rouvat Stepney ja Melson seisoivat ovella odottaen automobiiliään; pidettiin asiaankuuluvana, että Grace Stepney lähtisi vaunuilla, vaikka hän asui vain parin tonttivälin päässä. Miss Bart ja Gerty jäivät yksin purppuranpunaiseen salonkiin, joka näin ummehtuneen hämäränä muistutti enemmän kuin koskaan hyvässä kunnossa pidettyä perhehautaholvia, johon viimeinen perheenjäsen on juuri äskettäin haudattu.

Gerty Farishin vierashuoneessa, jonne molemmat ystävättäret olivat ajaneet, heittäytyi Lily tuolille naurahtaen; hänestä tuntui niin lystikkäältä sattumalta, että hänen tätinsä testamenttiosuus sattui niin lähelle sitä summaa, jonka hän oli velkaa Trenorille. Hän oli tuntenut yhä suurempaa tarvetta päästä tuosta velastaan palattuaan Amerikkaan, ja hän lausui ensimmäisen ajatuksensa sanomalla hätääntyneelle Gertylle: "Saapas nähdä, milloin testamenttisäädökset maksetaan."

Mutta Miss Farish ei voinut olla kajoamatta testamenttisäädöksiin; hänet valtasi kiihkeä suuttumus. "Voi, Lily, se on sula vääryys, se on julmaa – Grace Stepneyn täytyy tuntea, ettei hänellä ole oikeutta koko tuohon summaan!"

"Sillä, joka tiesi, miten olla täti Julian mieliksi, on oikeus hänen rahoihinsa", vastasi Miss Bart viisastelevasti.

"Mutta hänhän piti sinusta – hän antoi kaikkien ymmärtää —" keskeytti Gerty ilmeisesti hämmentyneenä, ja Miss Bart kääntyi häneen päin katsoen häntä silmiin. "Gerty, ole rehellinen: testamentti oli tehty kuusi viikkoa sitten. Hän oli kai kuullut riitautumisestani Dorsetien kanssa?"

"Jokainen kuuli tietenkin, että oli ollut joitakin ikävyyksiä – väärinkäsitystä —"

"Kuuliko hän, että Bertha ajoi minut pois alukselta?"

"Lily!"

"Mutta niin tapahtui, senhän tiedät. Hän sanoi, että koetin saada George Dorsetin itselleni. Sen hän teki saadakseen Dorsetin uskomaan, että hän oli mustasukkainen. Eikö hän juuri sitä kertonut Gwen Stepneylle?"

"En tiedä – en kuuntele sellaisia kauheita juttuja."

"Minun täytyy kuunnella niitä – minun täytyy tietää, miten asiani ovat." Hän pysähtyi, ja taas kuului heikko naurahdus. "Piditkö silmällä niitä naisia? Ne pelkäsivät, etteivät vain nolaisi minua niin kauan kuin luulivat, että minä saisin perinnön – sitten he pakenivat minua kuin ruttoa." Gerty oli vaiti ja Lily jatkoi: "Minä jäin katsomaan, mitä tapahtuisi. Ne odottivat merkkiä; Gwen Stepneyltä ja Lulu Melsonilta – näin heidän vahtaavan, mitä Gwen tekisi. – Gerty, minun täytyy tietää tarkoin, mitä minusta sanotaan."

"Sanon sinulle, että minä en kuuntele —"

"Niitä asioita kuulee kuuntelemattakin." Hän nousi ja laski päättäväisesti kätensä Miss Farishin olalle. "Gerty, aikovatko ihmiset lakata seurustelemasta kanssani."

"Ystäväsikö, Lily – miten sinä voit ajatella sellaista?"

"Kuka pysyy tällaisena aikana ystävänä? Kuka muu kuin sinä, uskollinen sielu! Ja Luoja tietää, mitä sinä ajattelet minusta?" Hän suuteli Gertyä omituisesti mutisten. "Sinä olet aina ollut sama – mutta silloin sinä olet mieltynyt rikollisiin, Gerty! Ja parantumattomiin? Sillä minä olen paatunut, kuten tiedät."

Hän kohotti koko majesteetillisen pitkän, solakan vartalonsa, katsoen kuin musta kieltäymyksen enkeli alas hämmentyneeseen Gertyyn, joka saattoi vain huudahtaa: "Lily, Lily – miten voit laskea leikkiä sellaisista asioista?"

"Itkeäkö minun ehkä pitäisi. Mutta ei – minä en ole kyyneleihin taipuva. Tein ennen sen huomion, että huutaminen tekee nenän punaiseksi, ja tuo ohje on minua auttanut monen vaikean ajan yli." Hän kääntyi levottomasti huoneessa ja istuutuen jälleen käänsi ivailevan katseensa hätääntyneeseen Gertyyn.

"Perinnön saamisesta en olisi välittänytkään —" ja kuultuaan Miss Farishin väittävän vastaan "Oho!" toisti hän rauhallisesti: "En hituistakaan, hyvä ystävä. Sillä, ensiksikin, he eivät olisi täysin uskaltaneet olla minusta välittämättä, ja jos olisivat uskaltaneetkin, niin ei sillä olisi ollut väliä, koska olisin ollut heistä riippumaton. Mutta nyt —!" Iva haihtui hänen katseestaan ja hän kumartui synkännäköisenä ystävättärensä puoleen.

"Miten voit puhua noin, Lily? Tietysti perinnön olisi pitänyt joutua sinulle, mutta sehän on loppujen lopuksi samantekevä. Tärkeää on —" Gerty pysähtyi ja jatkoi sitten päättäväisesti: "Tärkeää on, että selvität asiat – sanot ystävillesi koko totuuden."

"Koko totuuden?" Miss Bart naurahti. "Mikä on totuus? Kun on nainen kysymyksessä, niin sitä on helpoimmin uskottava juttu. Tässä tapauksessa on paljon helpommin uskottava Bertha Dorsetin kuin minun juttuni, koska Berthalla on suuri talo ja oopera-aitio ja on asiaankuuluvaa olla hänen kanssaan hyvissä väleissä."

Miss Farish katsoi häneen yhä hätääntyneen näköisenä. "Mutta mikä sinun juttusi on, Lily? En luule kenenkään sitä vielä tietävän."

"Minunko juttuni? – En luule, että sitä itsekään tiedän. Ymmärräthän, etten koskaan ajatellut valmistaa jutusta toisintoa edeltäkäsin, kuten Bertha teki – ja jos olisinkin niin tehnyt, niin en luule, että vaivautuisin sitä nyt käyttämään hyväkseni."

Mutta Gerty jatkoi rauhallisesti mietiskelyään: "En toivo edeltäpäin valmistettua toisintoa, vaan toivon, että kertoisit minulle tarkoin, mitä tapahtui alusta alkaen."

"Alusta alkaen?" matki Miss Bart sävyisästi. "Gerty rakas, miten vähän mielikuvitusta teillä hyvillä ihmisillä on! Niinpä niin, luulen, että alku on haettava kehdosta asti – siitä tavasta, jolla minut kasvatettiin, ja asioista, joista minut opetettiin välittämään. Tai ei – en tahdo moittia ketään vioistani: tahdon sanoa, että se oli veressäni, että olen sen saanut joltakin turmeltuneelta huvinhaluiselta esi-isältä?" Ja kun Miss Farish yhä ahdisti häntä hämmentyneellä katseellaan, jatkoi hän kärsimättömänä: "Pyysit minulta juuri totuutta – totuus naimattomaan naiseen nähden on se, että kun hän kerran joutuu puheenaiheeksi, on hän mennyttä kalua, ja mitä enemmän hän selittää asiaansa, sitä pahemmalta se näyttää. – Gerty hyvä, ei sinulla satu olemaan paperosseja?"

Ummehtuneessa hotellihuoneessaan, jossa hän oli löytänyt pakopaikan, Lily tarkasteli tuona iltana asemaansa. Oli kesäkuun loppupäivät, eikä yksikään hänen tuttavistaan ollut kaupungissa. Ne muutamat sukulaiset, jotka olivat jääneet kaupunkiin tai palanneet rouva Penistonin testamentin avajaistilaisuuteen, olivat tuona iltana paenneet Newportiin tai Long Islandiin, eikä kukaan heistä ollut osoittanut Lilylle vieraanvaraisuutta. Ensi kerran elämässään hän tunsi olevansa ypö yksin, Gerty Farishia lukuunottamatta. Ei edes heti välien rikkouduttuakaan Dorsetien kanssa hän ollut niin selvästi tajunnut sen seurauksia, sillä Beltshiren herttuatar, kuultuaan tapahtumasta Lord Hubertilta, oli heti tarjonnut hänelle suojaa, ja hänen turvissaan Lily oli kulkenut melkein voitosta voittoon Lontoon seurapiirissä. Hänellä oli ollut suuri houkutus jäädä seuraelämään, jossa häneltä odotettiin vain sen huvittamista ja viehättämistä, kyselemättä liian uteliaasti, miten hän oli hankkinut kyvyn siihen. Mutta Selden oli ennen lähtöään vaatinut kivenkovaan, että Lilyn oli palattava heti tätinsä luo, ja Lord Hubert antoi Lontooseen palattuaan saman neuvon. Lilylle ei tarvinnut sanoa, ettei herttuattaren suojelus ollut paras tie seuraelämän hyvittämiseen, ja kun hän sitäpaitsi tiesi, että hänen ylhäinen suojelijansa saattoi jonakin hetkenä hankkia hänelle uuden suojatin kilpailijaksi, päätti hän, vaikkakin vastenmielisesti, palata Amerikkaan. Mutta hän ei ollut ollut kymmentä minuuttia kotirannikolla, ennenkuin hän totesi olleensa poissa liian kauan.

Dorsetit, Stepneyt, Bryt – kaikki tuon onnettoman draaman näyttelijät ja todistajat – olivat joutuneet ennen häntä kertomaan tapahtumasta omalla tavallaan. Ja jos hän olisi voinut olettaa itsellään olevan pienintäkään mahdollisuutta saada asiassa oma äänensä kuuluville, niin jokin hämärä epämääräinen halveksuminen ja vastenmielisyys olisi pidättänyt häntä. Hän tiesi, ettei hän selittelyillä ja vastasyytöksillä voinut toivoa parantavansa huonoa asemaansa; mutta joskin hän olisi tuntenut vaikkapa pientäkin luottamusta niiden tehokkaisuuteen, olisi häntä kuitenkin pidättänyt sama tunne, joka oli pidättänyt häntä puolustamasta itseään Gerty Farishille – tunne, joka oli puoleksi ylpeyttä, puoleksi nöyryytystä. Sillä vaikkakin hän tiesi, että Bertha Dorset oli hänet säälittä valinnut uhrikseen voittamaan itselleen takaisin miestään, ja vaikka hänen oma suhteensa Dorsetiin oli ollut pelkkää hyvää toveruutta, oli hän kuitenkin jo alusta alkaen täysin selvillä siitä, että hänen osuutensa asiassa oli, kuten Carry Fisher häikäilemättä määritteli, vetää Dorsetin huomio pois vaimostaan. Sen tehtävän hän oli valinnut maksaakseen kolmen kuukauden ylellisyyden ja huolettomuuden. Hänen tapansa katsoa päättävästi asioita vasten kasvoja harvoina itsetutkistelemuksen hetkinä ei sallinut hänen tulkita väärin tilannetta. Hän oli uskollisesti täyttänyt äänettömän sopimuksensa, mikä ei suinkaan ollut ollut helppoa, ja nyt hän tajusi epäonnistumisen koko surkeuden.

Samassa sovittamattomassa valossa hän näki myöskin tästä epäonnistumisesta johtuvien seurausten sarjan; ja nämä seuraukset kävivät hänelle sitä ilmeisemmiksi, mitä kauemmin hän viivytteli ikävystyneenä kaupungissa. Hän jäi osaksi siitä syystä, että Gerty Farishin läheisyys oli hänelle mukavaa, osaksi siksi, että hän ei tiennyt, minne mennä. Hän ymmärsi hyvin häntä odottavan tehtävän laadun. Hänen oli koetettava saada takaisin menetetty asemansa; ja tuon ikävän tehtävän ensimmäinen aste oli saada mahdollisimman pian selville, kenen puoleen ystävistään hän saattoi kääntyä. Hänen toiveensa olivat etupäässä keskittyneet rouva Trenoriin, joka suhtautui niin suvaitsevasti niitä kohtaan, jotka häntä huvittivat tai olivat hänelle hyödyksi. Mutta Judy, vaikka hän tietenkin oli kuullut Miss Bartin tulosta, ei ollut osoittanut sitä käymällä ilmaisemassa osanottoaan ystävänsä onnettomuuteen. Lähestyminen Lilyn puolelta olisi pilannut asian; niinpä ei ollut muuta tehtävissä kuin luottaa satunnaisen kohtaamisen onnelliseen sattumaan, ja Lily tiesi, että niinkin lopulla sesonkia saattoi aina toivoa joutuvansa yhteen ystäviensä kanssa näiden usein liikkuessa kaupungilla.

Tässä tarkoituksessa hän näyttäytyi uskollisesti ravintoloissa, missä heillä oli tapana käydä ja missä hän hämmentyneen Gertyn seurassa söi ylellisesti, odotellessaan, kuten hän sanoi.

"Gerty hyvä, ethän tahdo, että annan ylitarjoilijan nähdä, että elän vain täti Julian testamentilla? Ajattele Grace Stepneyn iloa, jos hän tulisi ja näkisi meidän ateriamme käsittävän vain kylmää lampaanlihaa ja teetä! Mitä otamme tänään jälkiruuaksi – Coupe Jacques'ia vai Pêches à la Melba'a?"

Hän pudotti äkkiä ruokalistan ja sävähti punaiseksi, ja kun Gerty seurasi hänen katsettaan, näki hän sisimmästä huoneesta tulevan seurueen, jonka etupäässä oli rouva Trenor ja Carry Fisher. Seurueen, jossa Lily oli yht'äkkiä huomannut sekä Trenorin että Rosedalen, oli mahdotonta uloskulkiessaan välttää pöytää, jossa Lily ja Gerty istuivat; Gerty tunsi avuttomuutta. Sitävastoin Miss Bart, jota tuki hänen joustava viehkeytensä ja joka ei näyttänyt karttavan näitä tuttaviaan enempää kuin odottavankaan heitä, antoi kohtaukselle luonnollisuuden leiman, jolla hän osasi verhota vaikeimmankin tilanteen. Rouva Trenor se ällistyi puolestaan, mikä ilmeni siinä, että liioitellun lämpimään ystävällisyyteen sekaantui tuskin huomattava pidättyväisyys. Hänen äänekäs ilonilmaisunsa Miss Bartin näkemisestä sai yleisen ja epämääräisen muodon, johon ei sisältynyt tiedusteluja hänen tulevaisuudestaan eikä lopullista toivomusta jälleentapaamisesta. Lily, perehtyneenä tällaisiin mitään sanomattomiin kohteliaisuuksiin tiesi, että seurueen toiset jäsenet ymmärsivät ne yhtä hyvin: Rosedalekin, joka näytti tietävän, mikä merkitys sillä oli, että hän sai olla sellaisessa seurassa, omaksui heti rouva Trenorin sydämellisen sävyn ja ilmaisi sen tervehtimällä kursailematta Miss Bartia. Trenor, punaisena ja vaivautuneena, oli lopettanut lyhyeen tervehdyksensä, koska hänellä oli muka sanottava sana hovimestarille; ja muu seurue häipyi pian pois rouva Trenorin jälkeen.

Hetken kuluttua tämä oli hävinnyt – tarjoilija, ruokalista kädessä, odotti yhä Coupe Jasques'in tai Pêches à la Melba'n tilausta – mutta Miss Bart oli sillä välin tehnyt päätöksensä. Minne Judy Trenor ohjasi, sinne seuraisivat kaikki.

Hänen mieleensä välähtivät rouva Trenorin valitukset Carry Fisherin anastamishalun takia. Siinä levottomassa sekamelskassa, mitä elämä oli Bellomontissa, jossa kellään ei näyttänyt olevan aikaa tarkata ketään ja jossa yksityiset aikeet ja persoonalliset mielenkiinnot häipyivät huomaamatta yleisessä humussa, oli Lily luullut olevansa suojattu haitallisilta tutkisteluilta ja silmälläpidolta; mutta jos Judy tiesi rouva Fisherin lainaavan rahaa mieheltään, niin mahtoiko hänelle olla Lilyn lainailu tietämätöntä? Joskaan hän ei välittänyt miehensä suhteista, oli hän kuitenkin hyvin mustasukkainen tämän kukkarosta. Siten oli selitettävissä Judyn ynseys Lilyä kohtaan. Näistä päätelmistä johtui välittömästi, että Lily teki kiihkeän päätöksen maksaa velkansa Trenorille. Tämän tehtyään hänelle jäisi vain tuhat dollaria rouva Penistonin perinnöstä, ja paitsi tätä hänellä ei olisi mitään muuta, millä elää, kuin omat pienet tulonsa, jotka olivat huomattavasti pienemmät kuin Gerty Farishin viheliäinen hengenpidin; mutta tämänkin seikan piti väistyä hänen loukatun ylpeytensä tieltä. Hänen täytyi päästä ensin selväksi Trenoreista, sitten hän ajattelisi tulevaisuuttaan.

Tuntematta perintöasioiden hoitoa Lily oli otaksunut saavansa perinnön käteensä muutamien päivien kuluttua tätinsä testamentin avaamistilaisuudesta. Ja jonkun aikaa tuskallisesti odotettuaan hän tiedusteli kirjeellisesti viipymisen syytä. Kesti taas jonkun aikaa, ennenkuin rouva Penistonin asianajaja, joka myöskin oli testamentin toimeenpanijoita, vastasi, että koska oli epäselvyyttä testamentin tulkintaan nähden, ei hänelle voitu maksaa perintöosuutta ennen lain myöntämän 12 kuukauden määräajan umpeenkulumista. Hämmentyneenä ja suuttuneena Lily päätti koettaa henkilökohtaisen puheillakäynnin keinoa, mutta hän tunsi, retkeltään palatessaan, miten voimattomia kauneus ja viehkeys ovat lakiasioissa. Hänestä tuntui sietämättömältä elää vielä vuosi tuon velkataakan alla, ja äärimmäisessä neuvottomuudessaan hän päätti kääntyä Miss Stepneyn puoleen, joka oli yhä kaupungissa. Lilystä oli kyllä katkeraa pyytää apua Grace Stepneyltä, mutta toinen vaihtoehto oli vielä katkerampi. Ja eräänä aamuna hän ilmaantui rouva Penistonin asuntoon, minne Grace oli tilapäisesti asettunut hurskaan työnsä helpottamiseksi.

Tuo outo tunne, jonka herätti astuminen apuapyytävänä taloon, jossa hän oli ollut niin kauan määrääjänä, lisäsi Lilyn halua lyhentää kidutusaikaa. Ja kun Miss Stepney astui hämärään vierashuoneeseen kahisten parhaassa surukankaassa, kävi hänen vieraansa suoraan asiaan: tahtoisiko hän antaa etukäteen hänelle tulevan perintöosuuden?

Vastaukseksi Grace itki ja ihmetteli pyyntöä, valitti, että laki on niin mahdotonta selittää, ja oli hämmästynyt siitä, ettei Lily käsittänyt heidän asemansa yhtäläisyyttä. Luuliko hän, että vain testamenttisäädösten maksu viipyi? Eihän hän, Miss Stepney, ollut vielä saanut penniäkään perinnöstään, ja hän sai tätä nykyä maksaa vuokraa talosta, joka kuului hänelle. Varmastikaan ei se ollut rakkaan Julia serkun tahto – sen hän oli sanonut pesänselvittäjille vasten kasvoja. Mutta niille oli mahdotonta puhua järkeä, eikä tässä voinut tehdä muuta kuin odottaa. Ottaisi Lily esimerkkiä hänestä ja olisi kärsivällinen – heidän molempien oli muistettava, miten suurenmoisen kärsivällinen serkku Julia oli aina ollut.

Lily teki liikkeen, joka osoitti, miten mahdoton hän oli noudattamaan tuota esimerkkiä. "Mutta sinähän saat kaikki, Grace – helppoahan sinun olisi lainata kymmenen kertaa pyytämäni summa."

"Lainata – minun olisi helppoa lainata?" Grace Stepney nousi hänen edessään pystyyn kiukustuneena. "Saatatko hetkeäkään kuvitella, että nostaisin rahaa serkku Julian odotettavaa perintöäni vastaan, kun tunsin niin hyvin hänen sanomattoman kauhunsa kaikkea sellaista kohtaan. Niin, Lily, jos sinun tulee tietää totuus, niin juuri ajatus siitä, että sinulla oli velkoja, se se aiheutti hänen sairautensa – muistathan, että hänellä oli lievä kohtaus ennen sinun merimatkalle lähtöäsi. Oh, en tunne tietenkään yksityiskohtia – mutta sinun asioistasi kävi huhuja, jotka saattoivat hänet hyvin onnettomaksi – jokaisen, joka oli hänen kanssaan, täytyi nähdä se. En voi auttaa, jos olet loukkaantunut näistä sanoista – jos minä voin tehdä jotakin saadakseni sinut käsittämään elintapasi mielettömyyden ja miten syvästi hän paheksui sitä, niin minä tunnen, että se on paras keino korvata sinulle hänen menetyksensä."

V

Lilystä tuntui nyt, kun rouva Penistonin ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, että hän sanoi lopulliset hyvästit entiselle elämälleen. Tulevaisuus näytti hänestä synkältä ja tyhjältä kuin autio, pitkä Viides avenue, ja valopilkut näyttivät siinä yhtä niukoilta kuin kyydittäviä vainuavat harvat ajoneuvot, joita kyydittäviä ei kuitenkaan kuulunut. Tämän yhtäläisyyden täydellisyyttä häiritsi kuitenkin hänen päästessään jalkakäytävälle ajoneuvojen nopea läheneminen. Hänet nähdessään vaunut pysähtyivät.

Vaunuista viittilöitiin hänelle, ja seuraavassa silmänräpäyksessä rouva Fisher hyppäsi kadulle ja syleili häntä.

"Lily kulta, vieläkö sinä olet kaupungissa? Kun näin sinut taannoin Sherryllä, ei minulla ollut aikaa kysyä —" Hän vaikeni ja lisäsi sitten avomielisyyden puuskassa: "Totta puhuen minä olin kauhuissani, Lily, ja siitä lähtien olen halunnut puhua kanssasi."

"Oh —", vastusteli Miss Bart vetäytyen pois hänen hyvittämissyleilystään, mutta rouva Fisher jatkoi tavallisella suorasukaisuudellaan: "Katsos tänne, Lily, äläkä ole milläsikään, sillä tyhjän luuloittelu saa aikaan puolet elämän hämmennystä. Se ei ole minun tapaistani, ja minun täytyy vain sanoa, että kovasti häpeän omaa itseäni, että seurasin toisten naisten esimerkkiä. Mutta tästä me puhumme myöhemmin – kerro nyt minulle, missä sinä oleskelet ja mitä suunnitelmia sinulla on. En luule, että pidät yhdessä taloa Grace Stepneyn kanssa, ethän? Minua hämmästyttää, että voisit olla tuuliajolla."

Lily ei voinut nykyisellään vastustaa tätä vilpitöntä ystävyyden ilmausta ja hän sanoi hymyillen: "Minä olen tätä nykyä tuuliajolla, mutta Gerty Farish on vielä kaupungissa ja hän on kyllin hyvä antaakseen minun olla seurassaan, milloin ikinä hänellä on aikaa."

Rouva Fisher teki pienen kasvojenilmeen. "Hm – se on vaatimatonta iloa. Niin, Gerty on tietenkin kunnon ihminen ja vastaa kaikkia meitä yhteensä, mutta sinun paikkasi on hieman ylempänä, eikö niin, kultaseni? Ja sitäpaitsi, luulen hänen itsensäkin matkustavan pois ennen pitkää – elokuun 1 päivänä, niinhän sinä sanoit? No niin, näethän, ettet voi viettää kesääsi kaupungissa. Puhumme tästä vielä myöhemmin. Mutta mitäs siihen sanot, jos sitä ennen pistäisit muutamia kapineita matka-arkkuun ja tulisit minun kanssani tänä iltana Sam Gormer'eille?"

Ja kun Lily pysyi sanattomana tuon äkillisen ehdotuksen kuultuaan, jatkoi hän kevyesti naurahtaen: "Sinä et tunne heitä, eivätkä he sinua, mutta se ei tee yhtään mitään. He ovat ottaneet Van Alstyne'in paikan Roslynissä ja ovat antaneet minulle valtuuden tuoda sinne ystäviäni – mitä enemmän sitä parempi. He osaavat järjestää kadehdittavan hyvin, ja tällä viikolla siellä pitäisi olla jokseenkin iloinen seura —" Hän keskeytti puhetulvansa Miss Bartin vaikeasti selitettävän ilmeen vaihtumisen takia. "No, enhän minä tarkoita tietenkään erikoisesti sinun seurapiiriäsi: siellä on jokseenkin kirjava seura, mutta hyvin hauskaa siellä on. Tosiasia on, että Gormerit ovat järjestäneet omaan tapaansa, he toivovat erikoisesti, että olisi hauskaa ja sitä he toivovat pitävänsä omalla tavallaan ja siihen he haluavat ihmisiä, joiden seurassa he voivat todellakin tuntea olevansa kotonaan. Jokseenkin omaperäistä heiltä, eikö niin? Mattie Gormerilla on yhä vielä kiihkeitä haluja; naisilla niitä on aina. Mutta hän on kadehdittavan kevytluontoinen eikä Sam tahdo kiusaantua; molemmat he ovat mielellään ympäristönsä tärkeimpiä henkilöitä ja niinpä he ovat panneet pystyyn jonkinlaisen oman yhtenäisen seurapiirin, jonkinlaisen hupisaaren, johon jokainen on tervetullut, joka osaa pitää kyllin suurta melua. Siellä on taiteilijoitakin, jokin sievä näyttelijätär j.n.e. Tällä viikolla esim. niillä on Andrey Anstell, jolla oli viime keväänä niin suuri menestys 'The Winning of Winny'ssa'; ja Paul Morpeth – hän maalaa paraillaan Mattie Gormeria – ja Dick Bellingerit ja Kate Corby – niin, kaikki, joiden luulet olevan iloisia ja pitävän melua. No, älä siinä seiso nenä pystyssä, kultaseni – siellä tulee olemaan koko lailla parempaa kuin kaupungin sunnuntai-ikävässä ja siellä tapaat älykkäitä ihmisiä yhtä hyvin kuin nenäkkäitäkin – Morpeth, joka ihailee Mattieta hirveästi, tuo aina yhden tai pari omasta piiristään."

Rouva Fisher veti Lilyä vaunuihin ystävällisen määräävästi. "Sisään nyt vain, ajamme hotelliisi ja pakkaamme tavarasi ja sitten juomme teetä, ja molempien palvelijattaret voivat tavata meidät junalla."

* * * * *

Oli koko lailla parempaa kuin kaupungin sunnuntai-ikävässä – sitä ei Lilyn tarvinnut epäilläkään, kun hän siinä leväten lehtevän verannan varjossa katseli merelle nurmikon yli, jolle pitsipukuiset naiset ja tennispukuiset herrat muodostivat maalauksellisia ryhmiä. Tuo suunnaton Van Alstynen talo ja sen laajat sivurakennukset olivat täpö täynnä Gormerien loppuviikkovieraita, jotka nyt säteilevänä sunnuntaiaamupäivänä olivat hajaantuneet ylt'ympäri etsien niitä eri huvituksia, joita paikka tarjosi: tennispelistä ampumarataan, bridge-pelistä ja whiskeystä automobiili- ja höyrylaivaretkiin asti. Lilyllä oli omituinen tunne siitä, että hänet oli otettu tuohon joukkoon yhtä välinpitämättömästi kuin matkustajan ottaa sisäänsä pikajuna. Vaalea ja nerokas rouva Gormer esitti konduktöörin osaa rauhallisesti osoittaen paikat matkustajajoukolle, kun taas Carry Fisher esitti kantajaa toimittaen heidän matkalaukkunsa paikalle, antaen heille päivällisnumeronsa ja ilmoittaen heille, milloin oli lähdettävä junasta. Juna oli sillävälin tuskin vähentänyt vauhtiaan – elämä kulki eteenpäin korviahuumaavalla melulla ja pauhulla, jossa ainakin yksi matkustaja löysi tervetulleen pakopaikan omien ajatustensa telmeeltä.

Gormerien seurapiiri edusti sellaista seuraelämätasoa, jota Lily oli aina huolellisesti karttanut. Mutta nyt, kun hän oli siinä, se tuntui hänestä vain hänen oman maailmansa leimahtelevalta jäljennökseltä, todellisuutta lähentelevältä karikatyyriltä kuten seurapeli lähentelee vierashuoneen tapoja. Häntä ympäröivät ihmiset tekivät samaa kuin Trenorit, Van Osburghit ja Dorsetit, erotus ilmeni alkuasun ja tapojen sadoissa vivahduksissa miesten liivien kuosista naisten äänien väreeseen saakka. Kaikki oli viritetty korkeampaan sävellajiin ja kaikkea oli enemmän: enemmän melua, enemmän väriä, enemmän samppanjaa, enemmän tuttavallisuutta – mutta myöskin enemmän suopeutta, vähemmän kateutta ja suurempaa nauttimiskykyä.

Miss Bartin tuloa tervehdittiin ystävällisyydellä, joka oli vapaa kritikoimisesta ja joka ensin suututti hänen ylpeyttään ja sitten sai hänen elävästi tajuamaan oman asemansa elämässä, joka hänen täytyi ottaa vastaan tällä hetkellä ja josta hänen oli tehtävä parasta mahdollista. Nämä ihmiset tunsivat hänen tarinansa, siitä ei hänen ensimmäinen pitkä keskustelunsa Carry Fisherin kanssa jättänyt epäilystäkään: hän oli julkisesti merkitty omituisen seikkailun sankarittareksi. Mutta sen sijaan, että he olisivat väistäneet häntä, kuten hänen omat ystävänsä, he mitään kyselemättä ottivat hänet kirjavaan piiriinsä. He sulattivat hänen menneisyytensä yhtä helposti kuin Miss Anstellinkin; muuta he eivät häneltä pyytäneet kuin että hän olisi samanlaisena lisänä – omalla tavallaan, sillä he tunnustivat taipumusten ja kykyjen erilaisuuden – yleiseen hauskuuteen kuin tuo viehättävä näyttelijätär, jonka lahjat näyttämön ulkopuolella olivat mitä erilaatuisimpia. Lily tunsi kerta kaikkiaan, että yritys nostaa nokkaansa, osoittaa erikoisuuttaan ja hienostuneisuuttaan, tekisi lopun hänen viipymisestään Gormerien seurapiirissä. Joutuminen sellaiseen piiriin oli kyllin raskasta hänessä piilevälle ylpeydelle. Mutta hän käsitti, että siitä pois joutuminen olisi lopultakin vielä kovempaa. Sillä hän oli ehkä äkkiä tuntenut salaista viehätystä siitä, että pääsi takaisin elämään, josta kaikki aineelliset vaikeudet olivat siloitetut pois. Äkillinen poispääsy tukahduttavasta hotellista ja pölyisestä autiosta kaupungista ilmavaan, suureen ja loisteliaaseen maakartanoon, jonka yli leppoisat merituulet leyhkivät, oli saanut hänet moraalisen raukeuden tilaan, joka oli niin miellyttävä edellisten viikkojen hermojännityksen ja fyysillisen epämukavuuden jälkeen. Tällä hetkellä hänen täytyi myöntyä siihen virkistykseen, jota hänen hermonsa vaativat; tämän jälkeen hän korjaisi jälleen asemansa ja pitäisi neuvoa arvonsatunnon kanssa. Hänen hauskuuttaan tässä ympäristössä häiritsi kuitenkin se epämieluinen tunne, että hän otti vastaan niiden vieraanvaraisuutta ja tavoitteli niiden suosiota, joita hän oli halveksinut toisissa oloissa. Mutta hän oli käynyt vähemmän herkäksi sellaisissa asioissa ja jokainen myönnytys lisäsi hieman tuota välinpitämättömyyttä.

Maanantaina, jolloin seurapiiri hajaantui meluisasti hyvästellen, paluu kaupunkiin saattoi selvemmin näkyviin sen elämän viehätykset, jonka hän jätti. Toiset vieraat hajaantuivat jatkaakseen samanlaista elämää toisessa ympäristössä: muutamat Newportissa, muutamat Bar Harbourissa, muutamat Adirondaekin leirin varta vasten laitetussa maalaisympäristössä. Gerty Farishkin, joka lausui Lilyn tervetulleeksi hellällä huolella, varustausi pian lähtemään tätinsä kanssa viettämään kesäänsä, kuten tavallisesti, George-järven rannalle. Lilyllä itsellään ei vain ollut mitään suunnitelmaa, hän oli joutunut suuren huvitusten virran vanaveteen. Mutta Carry Fisher, joka tahtoi kivenkovaan viedä hänet omalle talolleen, minne hänen oli poikettava päiväksi tai pariksi matkallaan Bry'in leirille, tuli avuksi uudella ehdotuksella.

"Katsos, Lily – asia on näin: etkö astuisi minun sijalleni Mattie Gormerin seuralaiseksi tänä kesänä. He lähtevät retkelle Alaskaan ensi kuussa omalla autollaan, ja Mattie, joka on maailman laiskin nainen, tahtoo minut mukaan päästäkseen asioiden järjestämisvaivasta. Mutta Bryit pyytävät minua myöskin – ja ollakseni suora – vaikka pidänkin enimmän Gormereista, on Bryistä minulle eniten hyötyä. Seikka on se, että he haluavat koettaa Newportia tänä kesänä, ja jos hankin heille siellä menestystä – no niin, he tuottavat menestystä minulle." Rouva Fisher taputti käsiään ihastuksesta. "Tiedätkö, Lily, mitä enemmän ajattelen tuumaani, sitä enemmän siitä pidän – aivan yhtä paljon sinun kuin itsenikin takia. Molemmatkin Gormerit ovat hirveästi mieltyneet sinuun, ja Alaskanmatka on – niinpä niin – sinulle parasta, mitä voit toivoa tällä hetkellä."

Miss Bart nosti silmänsä katsoen tiukasti. "Päästäkseni pakoon ystävieni tieltä, sitäkö tarkoitat?" sanoi hän levollisesti, ja rouva Fisher vastasi häntä sovittavasti suudellen: "Ollaksesi pois heidän näkyvistään, kun he huomaavat, miten paljon he kaipaavat sinua."

* * * * *

Miss Bart meni Gormerien kanssa Alaskaan, ja tuolla retkellä oli, joskaan se ei tuonut mukanaan hänen ystävättärensä ennustamaa vaikutusta, ainakin se kielteinen etu, että se erotti hänet arvostelun ja keskustelun ylpeästä keskuksesta. Gerty Farish oli asettunut vastustamaan matkasuunnitelmaa hieman kritiikittömän luonteensa koko tarmolla. Jopa hän oli tarjoutunut jättämään sikseen George-järven matkansa ja jäämään kaupunkiin Miss Bartin kanssa, jos tämä luopuisi retkestään. Mutta Lily saattoi salata todellisen vastenmielisyytensä tätä suunnitelmaa kohtaan riittävän pätevällä perustelulla.

"Sinä viaton sielu, etkö näe", väitti hän vastaan, "että Carry on aivan oikeassa ja että minun täytyy alkaa jälleen entinen elämäni ja olla ihmisten kanssa niin paljon kuin mahdollista. Jos vanhat ystäväni tahtovat mieluummin uskoa minusta valheita, on minun hankittava uusia, siinä kaikki. Ja tiedäthän, ettei kerjäläisillä ole valinnan varaa. Eipä silti, etten pitäisi Mattie Gormerista – minä pidän hänestä: hän on hyvä ja rehellinen ja suora; ja etkö luule, että tunnen kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän on avosylin ottanut minut vastaan aikana, jolloin – kuten itse olet nähnyt – omat sukulaiseni ovat kuin yhdestä tuumasta pesseet kätensä minusta?"

Gerty pudisti päätään äänettömästi epäillen. Hän ei tajunnut ainoastaan sitä, että Lily halvensi omaa itseään turvautumalla seurusteluun, jota hän ei olisi koskaan harjoittanut, jos hän olisi saanut valita, vaan myöskin sen, että joutuessaan nyt takaisin entiseen elintapaansa, hän turmeli viimeisen mahdollisuutensa päästä siitä koskaan. Gertyllä oli vain hämärä käsitys siitä, mitä Lilyn nykyinen kokemus oli ollut; mutta sen seuraukset olivat tehneet hänen säälinsä pysyväksi sitten tuon ikimuistoisen yön, jolloin hän oli paljastanut oman salaisen toiveensa ystävättärensä äärimmäisessä pulassa. Gertyn kaltaisille luonteille sellainen uhraus sisältää moraalisen vaatimuksen sen henkilön kohtaloon, jonka hyväksi se on tehty. Autettuaan kerran Lilyä hänen täytyi edelleenkin auttaa häntä; ja auttaessaan häntä hänen täytyi uskoa häneen, koska usko on sellaisten luonteiden päävaikutin. Mutta joskin Miss Bart, jälleen mielistyttyään elämän viehätyksiin, olisi palannut elokuisen New Yorkin kuivuuteen, jota oli lieventämässä vain Gerty-paran läsnäolo, olisi hänen elämänviisautensa neuvonut häntä luopumaan sellaisesta kieltäymysteosta. Hän tiesi, että Carry Fisher oli oikeassa, että poissaolo sopivalla ajalla olisi ensimmäinen askel sovintoon ja että ennen kaikkea sesonginvastainen kaupungissaoleskelu olisi kohtalokas tappion tunnustaminen.

Palatessaan matkaltaan Gormerien seurassa läpi heidän syntymäseutunsa, matkalta, joka oli ollut yhtä voittokulkua, hänellä oli muuttunut käsitys asemastaan. Jälleentottuminen ylellisyyteen – saadessaan joka aamu herätä huolettomuuteen ja aineelliseen mukavuuteen – tylsistytti vähitellen hänen mielensä näitä arvoja kohtaan ja jätti hänet tietoisemmaksi siitä tyhjästä tilasta, jota ne eivät voineet täyttää. Mattie Gormerin muuttumaton suopeus ja hänen ystäviensä huoleton seuramieli, jotka ystävät kohtelivat Lilyä aivan kuten toisiaankin – kaikki tämä alkoi koetella hänen kärsivällisyyttään. Ja mitä enemmän hän katseli seuratoverejaan arvostelevin silmin, sitä vähemmän hän käsitti, miksi hän käytti heidän seuraansa. Hänen ikävänsä päästä takaisin entiseen ympäristöönsä kasvoi kiinteäksi ajatukseksi. Mutta tuon aikomuksen varmistuessa hän ehdottomasti havaitsi, että sen saavuttaakseen hänen täytyi vaatia ylpeydeltään uusia myönnytyksiä. Nämä edellyttivät tällä hetkellä, ikävä kyllä, jatkuvaa pysymistä isäntäväkensä seurassa heidän Alaskasta palattuaan. Niin vähän kuin hän sulautuikin heidän ympäristöönsä, olivat hänen suunnaton seuraelämäkykynsä ja hänen pitkäaikainen tottumuksensa mukautua toisiin, hankkineet hänelle tärkeän aseman Gormerin seurapiirissä. Joskaan hän ei ottanut osaa heidän äänekkääseen hilpeyteensä, antoi hän seurapiirille kevyen eleganssin sävyn, joka oli Mattie Gormerista suuremman arvoinen kuin suurisuinen ilonpito. Sam Gormer ja hänen kumppaninsa tunsivat hieman pelonsekaista kunnioitusta häntä kohtaan; mutta Mattien seurue, Paul Morpeth etunenässä, antoi hänen tuntea, että he kunnioittivat häntä niiden ominaisuuksien takia, jotka heiltä erikoisesti puuttuivat. Joskin Morpeth, jonka välinpitämättömyys seuraelämää kohtaan oli yhtä suuri kuin hänen taiteellinen toimeliaisuutensa, oli jättäytynyt Gormerien seuraelämän kulkuun, jossa vähimmätkin kohteliaisuuden vaatimukset olivat tuntemattomia tai ei niistä välitetty, säilytti hän kuitenkin ylemmyyden tunteen ja arvonantonsa viehkeyttä kohtaan, vaikk'ei hänellä ollut aikaa sitä viljellä. Bryin eläviä tauluja valmistellessaan häntä olivat suunnattomasti hämmästyttäneet Lilyn plastilliset mahdollisuudet – "eivät kasvot, joiden ilme oli liian harkitseva, vaan hänen muu olemuksensa, taivas, mikä malli!" – ja vaikka Morpethin kauhu sitä maailmaa kohtaan, jossa hän oli nähnyt Lilyn, oli liian suuri, jotta hän olisi ajatellut etsiä häntä sieltä, elähdytti häntä suuresti se etuoikeus, että hän saattoi häntä katsella ja kuunnella hänen vetelehtiessään Mattie Gormerin sekasotkuisessa vierashuoneessa.

Lily oli täten muodostanut ympäristönsä melussa pienen ystävällisten suhteiden keskuksen. Hän sai myöskin silloin tällöin heikkoja välähdyksiä maailmastaan, erittäinkin kun Newportin sesongin päätyttyä seuraelämävirta suuntautui jälleen Long Islandiin. Kate Corby, jonka taipumukset tekivät hänet yhtä populaariksi kuin Carry Fisher oli, tuli sattumalta Gormereille, jossa hän ensi hämmästyksestä toinnuttuaan otti Lilyn läsnäolon ehkä liiankin luonnostaan selvänä asiana. Rouva Fisher, joka usein ilmaantui lähimaille, tiedoitti kokemuksiaan ja toimitti Lilylle, kuten hän itse kutsui viimeisen raportin ilmahavaintoasemalta. Ja Lily, joka ei ollut koskaan ollut häneen suoranaisen läheisissä suhteissa, saattoi kuitenkin puhua hänen kanssaan vapaammin kuin Gerty Farishin kanssa, jonka läsnäollessa oli mahdotonta omaksua paljoakaan siitä, mitä rouva Fisher piti aivan luonnollisena.

Rouva Fisher ei sitäpaitsi ollut kiusaavan utelias. Hän ei halunnut saada selville Lilyn tilanteen sisäisiä seikkoja, vaan katsella sitä yksinkertaisesti ulkoapäin ja tehdä senmukaisesti johtopäätöksensä. Ja nämä johtopäätökset hän keskitti erään tuttavallisen keskustelun päätyttyä seuraavaan huomautukseen: "Sinun täytyy mennä naimisiin niin pian kuin voit."

Lily naurahti hieman – tällä kertaa rouva Fisheriltä puuttui alkuperäisyyttä. "Onko tarkoituksesi Gerty Farishin tavoin suositella 'hyvän miehen rakkauden' aina tepsivää yleislääkettä?"

"En – en luule, että kumpikaan ehdokkaistani vastaisi sitä vaatimusta", sanoi rouva Fisher hetken ajan mietittyään.

"Ei kumpikaan? Onko niitä tällä kertaa kaksikin?"

"On kuin onkin, tai ehkä minun pitäisi sanoa puolitoista – tällä haavaa."

Miss Bartia tämä huvitti yhä enemmän. "Koska muu on minulle yhdentekevää, niin luulisin, että mieluimmin ottaisin puolimiehen. Kuka hän on?"

"Älä nyt hyökkää kimppuuni, ennenkuin olet kuullut perusteluni – George Dorset."

"Oh —", mutisi Lily pahoittelevasti, mutta rouva Fisher oli hellittämätön. "No, miksei? Heillä oli heti Euroopasta palattuaan muutaman viikon kuherruskuukausi, mutta nyt heidän asiansa ovat taas huonosti. Bertha on käyttäytynyt mielettömämmin kuin koskaan ennen ja Georgen herkkäuskoisuus on miltei lopussa. He oleskelevat täällä, kuten tiedät, ja minä vietin viime sunnuntain heidän kanssaan. Se oli surullinen seurue – ei ketään muita kuin tuo Neddy Silverton raukka, joka tekee kaleeriorjan vaikutuksen (niillä oli tapana sanoa, että minä teen tuon poikaraukan onnettomaksi!) – ja lunch-aterian jälkeen George vei minut pitkälle ajelulle ja sanoi minulle, että siitä oli pian tuleva loppu."

Miss Bart teki torjuvan liikkeen. "Sitä menoa saa jatkua kuinka kauan tahansa, loppua siitä ei koskaan tule – Bertha kyllä aina tietää, miten saada hänet takaisin, kun hän tahtoo häntä."

Rouva Fisher katsoi häneen yhä tutkivasti. "Eipä niinkään, jos Dorsetilla olisi joku toinen, jonka puoleen kääntyä! Niin – siitä se juuri riippuu, tuo miesparka ei tule toimeen yksin. Ja minun mielestäni hän on oikea vekkuli, täynnä elämää ja innostusta." Hän pysähtyi ja jatkoi sitten kääntäen katseensa Lilyn katseesta: "Dorset ei eläisi kymmentä minuuttia Berthan kanssa, jos hän tietäisi —"

"Tietäisi —?" toisti Miss Bart.

"Mitä sinun täytyy, esimerkiksi – niillä edellytyksillä, mitä sinulla on ollut! Jos hänellä olisi varma todiste, tarkoitan —"

Lily keskeytti hänet syvän vastenmielisyyden puuskassa. "Jätetään tämä asia, Carry, se on minulle liian vastenmielinen." Ja vetääkseen toverinsa huomion toisaalle hän lisäsi helpotuksesta huokaisten: "Entä toinen ehdokkaasi? Emme saa unohtaa häntä."

Rouva Fisher yhtyi hänen nauruunsa. "Ethän vain huudahda yhtä kovasti, jos sanon – Sim Rosedale?"

Miss Bart ei huudahtanut: hän istui hiljaa, ajatuksissaan tuijottaen ystävättäreensä. Tuo ehdotus ilmaisi tosiaankin mahdollisuuden, jota hän oli viime viikkoina useita kertoja ajatellut. Mutta hetken kuluttua hän sanoi huolettomasti: "Herra Rosedale haluaa vaimon, joka voi toimittaa hänet Van Osburghien ja Trenorien helmaan."

Rouva Fisher kävi kiivaasti hänen kimppuunsa. "Ja mitä sinä saisitkaan aikaan – hänen rahoillaan! Etkö huomaa, miten ihanaa se olisi teille molemmille?"

"En näe mitään keinoa saada hänet huomaamaan sitä", vastasi Lily naurahtaen ja aikoen siten päästä asiasta. Mutta todellisuudessa se askarrutti hänen ajatuksiaan pitkän aikaa rouva Fisherin lähdettyä. Lily oli nähnyt herra Rosedalea hyvin vähän sen jälkeen kuin hän oli liittynyt Gormereihin, sillä Rosedale koetti yhä itsepintaisesti tunkeutua siihen suljettuun paratiisiin, josta Lily oli nyt ulossuljettu. Mutta kerran tai pari Rosedale oli paremman puutteessa pistäytynyt sinne sunnuntaiksi, ja näissä tilaisuuksissa Lilylle ei jäänyt epäilystäkään Rosedalen suhtautumisesta hänen tilanteeseensa. Että hän yhä ihaili häntä, oli enemmän kuin koskaan ennen loukkaavan ilmeistä, sillä Gormerien seurapiirissä, missä hän oli oikein omassa elementissään, ei mikään häiritsevä sovinnaisuus ollut estämässä häntä osoittamasta mielin määrin mieltymystään. Mutta hänen ihailunsa laadusta Lily näki, miten ovelasti hän arvioi hänen asemansa. Hän nautti antaessaan Gormerien nähdä, että hän oli tuntenut "Miss Lilyn" – Lily oli nyt hänelle "Miss Lily" – ennenkuin heillä oli vähäisintäkään asemaa seuraelämässä; nautti vieläkin enemmän saadessaan erikoisesti hämmästyttää Paul Morpethia heidän läheisen tuttavuutensa pitkäaikaisuudella. Mutta hän antoi tuntea, että tuo läheinen tuttavuus oli pelkkää karehtimista eteenpäin vierivän seuraelämän virran pinnalla, jonkinlaista huvittelua, jota laajaharrastuksinen ja monipuuhainen mies sallii itselleen joutohetkinään.

Välttämättömyys sulattaa tämä katsantokanta heidän menneisyydestään ja suhtautua siihen leikillisen välinpitämättömästi uusien ystäviensä nähden oli Lilylle syvästi alentavaa. Mutta hän uskalsi vähemmän kuin koskaan ennen riitaantua Rosedalen kanssa. Se seikka, että Rosedale tiesi jotakin hänen suhteistaan Trenoreihin, näytti saattavan hänet auttamattomasti hänen valtaansa. Carry Fisherin vihjauksesta oli kuitenkin uusi toivo versonut hänessä. Niin epämieluinen kuin Rosedale hänelle olikin, ei hän häntä enää ehdottomasti halveksinut. Sillä Rosedale oli vähitellen saavuttamaisillaan elämäntarkoituksensa, ja se oli Lilyn mielestä aina vähemmän halveksittavaa kuin sen menettäminen. Lannistumattomalla sitkeydellä hän raivasi itselleen tietä seuraelämään sen monista vihamielisyyksistä huolimatta. Hänen mahtinsa ja mestarillinen tapansa käyttää sitä alkoivat antaa hänelle kadehdittavan aseman liikemaailmassa. Hänen nimensä alkoi senjohdosta näkyä komiteoissa ja yhdistyksissä, hän ilmaantui huomattaville vieraille toimeenpannuille juhla-aterioille ja hänen ehdokkuuttaan erään hienon klubin jäseneksi alettiin vastustaa yhä laimeammin. Hän oli ollut kerran tai pari Trenorien päivällisillä ja oppinut puhumaan oikealla halveksivalla sävyllä paksun Van Osburghin kemuista; ja kaikki, mitä hän nyt tarvitsi, oli vaimo, jonka seurapiiri lyhentäisi hänen ylenemisensä viimeisiä ikäviä askeleita. Tässä tarkoituksessa hän vuotta aikaisemmin oli kiinnittänyt katseensa Miss Bartiin. Mutta sillä välin oli hän noussut lähemmäksi päämääräänsä, kun taas Lily oli menettänyt mahtinsa lyhentää hänen tiensä jäljelläolevia askeleita. Lily näki kaiken tämän näkijän selvyydellä, minkä hän sai alakuloisuuden ja epätoivon hetkinä. Menestys häikäisi häntä – hän saattoi erottaa kyllin selvästi tosia-asioita epäonnistumisen hämärästä. Ja kun hän nyt koetti tunkeutua tuon hämärän läpi, hälvensi sitä vähitellen heikko toivon kipinä. Rosedalen hyötyätavoittelevan liehakoimisen takana hän oli tuntenut kyllin selvästi persoonallisen taipumuksen lämpöä. Hän ei olisi niin inhonnut häntä, jollei hän olisi tietänyt, että hän julkeni ihailla häntä. Entä jos tuo tunne pysyisi, vaikka muut syyt olivat lakanneet tukemasta sitä? Lily ei ollut koskaan edes koettanut miellyttää häntä – hän oli pyrkinyt lähenemään häntä huolimatta hänen ilmeisestä halveksimisestaan. Mitähän, jos hän, Lily, nyt katsoisi paremmaksi käyttää tuota mahtiaan, jonka hän, Rosedale, oli sen lepotilassakin tuntenut niin voimakkaaksi? Mitähän, jos Lily saisi hänen menemään kanssaan naimisiin rakkaudesta, nyt, kun ei hänellä ollut mitään muuta syytä mennä hänen kanssaan naimisiin?

VI

Kuten sopiikin henkilöille, joiden merkitys on kasvamassa, olivat Gormeritkin maatalon rakennuspuuhissa Long Islandille; ja Miss Bartin velvollisuuksiin kuului seurata emäntäänsä usein tapahtuville talontarkastusmatkoille. Rouva Gormerin ollessa syventyneenä valaistus- y.m. järjestelykysymyksiin Lilyllä oli hyvää aikaa kuljeskella kirkkaassa syysilmassa pitkin puiden reunustaman lahden rantoja, jotka viettivät veteen. Niin vähän taipuvainen kuin hän olikin yksinäisyyteen, oli kuitenkin hetkiä, jolloin se tuntui tervetulleelta pakopaikalta hänen elämänsä tyhjästä touhusta. Hän oli kyllästynyt olemaan toimettomana huvitusten ja touhuamisen virran vietävänä, kun ei hänellä ollut näihin mitään osaa, kyllästynyt näkemään toisten vaativan huvituksia ja tuhlaavan rahaa hänen itsensä tuntiessa olevansa heidän keskuudessaan yhtä merkityksetön kuin ylellinen lelu hemmoitellun lapsen käsissä.

Tässä mielentilassa hän eräänä aamuna palatessaan rannikolta kolkonnäköiselle mutkittelevalle lehtikujalle äkkiä kohtasi George Dorsetin. Dorsetien maalaisasunto oli aivan Gormerien vastahankitun maatilan naapurina ja tehdessään sinne autoretkiä rouva Gormerin kanssa Lily oli kerran tai pari nähnyt vilahdukselta herra ja rouva Dorsetin. Mutta he liikkuivat siksi eri piireissä, ettei hän ollut pitänyt mahdollisena välitöntä tapaamista.

Dorset kuljeskellen allapäin, äreän hajamielisenä, ei huomannut Miss Bartia, ennenkuin hän oli aivan hänen lähellään. Mutta Miss Bartin näkeminen ei saanut häntä pysähtymään, kuten Lily oli melkein odottanut, vaan se saattoi hänet vielä lähenemään Lilyä innolla, joka pukeutui seuraaviin sanoihin:

"Miss Bart! Tokihan tahdotte puristaa kättä? Olen toivonut tapaavani teidät – minun olisi pitänyt kirjoittaa teille, mutta en ole uskaltanut." Hänen kasvoillaan oli pingoitettu, vaivautunut ilme, ikäänkuin elämä olisi muuttunut hänen ja hänen ajatustensa väliseksi kilpajuoksuksi.

Tuo ilme sai Lilyn lausumaan myötätuntoisen tervehdyssanan, ja Dorset jatkoi ikäänkuin Lilyn äänen rohkaisemana: "Halusin teitä puolustaa – pyytää teitä antamaan minulle anteeksi kurjan menettelyni -"

Lily keskeytti hänet nopeasti. "Ei puhuta siitä. Olin teille hyvin pahoillani", hän sanoi, äänessään halveksimisen vivahdus, mikä ei jäänyt Dorsetilta huomaamatta, kuten Lily heti älysi.

Dorset punastui korvanlehtiä myöten, sävähti niin punaiseksi, että Lily katui hyökkäystään. "Tietystikin olette pahoillanne. Te ette tiedä – teidän pitää antaa minun selittää. Minua oli petetty, kauheasti petetty —"

"Olen vielä enemmän pahoillani teille, sillä", Lily jatkoi ivallisesti: "teidän täytyy käsittää, etten minä ole juuri se henkilö, jonka kanssa asiasta voi keskustella."

Dorset kohdisti häneen katseen, jossa kuvastui todellinen ihmettely. "Miksette? Ettekö te sitten ole ennen kaikkea se henkilö, jolle olen velvollinen antamaan selityksen —"

"Ei tarvita mitään selitystä: tilanne oli minusta täysin selvä."

"Ah —" mutisi hän painaen taas päänsä alas ja huitoen tahdottomasti kädellään lehtikujan varrella kasvavaa alusmetsää. Mutta kun Lily teki liikkeen mennäkseen hänen ohitseen, huudahti hän kiihkeästi: "Miss Bart, älkää Jumalan nimessä jättäkö minua! Me olimme tavallisesti hyviä ystäviä – te olitte aina hyvä minulle – ja te ette tiedä, kuinka minä nyt tarvitsen ystävää."

Näiden sanojen surkea avuttomuus herätti sääliä Lilyn rinnassa. Hän itsekin tarvitsi ystävää – hänhän oli maistanut yksinäisyyden tuskaa. Ja hänen vihansa Bertha Dorsetin julmuutta kohtaan hellytti hänen sydämensä tuota raukkaa kohtaan, joka loppujen lopuksi oli Berthan pääuhri.

"Toivon yhä olevani hyvä; en tunne mitään kaunaa teitä vastaan", hän sanoi. "Mutta teidän täytyy käsittää, ettemme sen jälkeen, mitä on tapahtunut, voi olla jälleen ystäviä – emme voi nähdä toisiamme."

"Ah, te olette hyvä – te olette armelias – kuten olette ainakin ollut!" Dorset katsoi häneen surkean näköisenä. "Mutta miksemme voi olla ystäviä – miksemme, kun minä kadun tomussa ja tuhassa? Eikö ole liian kovaa, että te tuomitsisitte minun kärsimään toisten vääryyden ja petollisuuden tähden? Minua on tällä välin kyllin rangaistu – eikö minulle sitten myönnetä huojennusta?"

"Minun mielestäni te olitte saanut täysin huojennusta sen sovinnon kautta, joka syntyi minun kustannuksellani", alkoi Lily uudelleen kärsimättömänä. Mutta Dorset keskeytti rukoilevalla äänellä: "Älkää puhuko tuolla tavalla – kun se on ollut minulle pahin rangaistus. Hyvä Jumala! mitä minä saatoin tehdä – enkö minä ollut voimaton? Teidät oli erikoisesti valittu uhriksi; jokainen minun lausumani sana olisi käännetty teitä vastaan —"

"Olen teille jo sanonut, etten soimaa teitä. Pyydän teidän vain käsittämään, että kaiken sen jälkeen, mihin Bertha on nähnyt hyväksi käyttää minua ja mitä hänen käytökseensä on sen jälkeen sisältynyt, meidän on mahdotonta enää tavata toisiamme."

Dorset seisoi yhä hänen edessään yhtä avuttomana. "Onko se – tarvitseeko sen olla? Eikö saattaisi olla asianhaaroja —?" keskeytti hän neuvottomana. Sitten hän taas alkoi: "Miss Bart, kuunnelkaa – suokaa minulle minuutti aikaa. Jollemme voi enää tavata toisiamme, niin kuunnelkaa minua nyt edes. Te sanotte, ettemme voi olla ystäviä sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Mutta enkö edes voi vedota teidän sääliinne? Enkö voi liikuttaa teitä, jos pyydän teidän ajattelemaan, että olen kuin vanki – vanki, jonka te yksin voitte laskea vapaaksi?"

Lilyn sisäinen hämminki ilmausi siinä, että hän sävähti punaiseksi; sitäkö Carry Fisher olisi todellakin tarkoittanut?

"En todellakaan käsitä, kuinka voisin, olla teille miksikään avuksi", mutisi hän vetäytyen hieman taaksepäin Dorsetin yhä kiihtyvän katseen tieltä.

Lilyn ääni näytti viihdyttävän häntä, kuten niin usein ennenkin hänen kiihkeinä hetkinään. Hänen kasvojensa pingoitetut piirteet sulivat ja hän sanoi äkkiä hieman talttuneena: "Te käsittäisitte, jos olisitte yhtä armelias kuin tavallisesti olette ollut; ja taivas tietää, etten koskaan ole sitä kipeämmin tarvinnut!"

Lily pysähtyi hetken ajaksi, häneen tahtomattaankin vaikutti tämä muistutus siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli Dorsetiin. Kärsimykset olivat taltuttaneet häntä, ja pikainen pilkistys Dorsetin pilattuun ja särjettyyn elämään hävitti halveksimisen, jota hän oli tuntenut Dorsetin heikkoutta kohtaan.

"Olen pahoillani teidän puolestanne – tahtoisin mielelläni auttaa teitä, mutta teillä täytyy olla muita ystäviä, muita neuvonantajia."

"Minulla ei ole koskaan ollut teidän kaltaistanne ystävää", vastasi hän koruttomasti. "Ja sitäpaitsi – ettekö käsitä – te olette ainoa henkilö" – hän alensi äänensä kuiskutukseksi – "ainoa henkilö, joka tietää."

Taas Lily tunsi kasvojensa värin vaihtuvan, taas hänen sydämensä sykki kiihkeästi hänen tuntiessaan, mitä oli tuleva.

Dorset kohotti katseensa kohdatakseen Lilyn katseen. "Ettekö käsitä? Ymmärrättekö? Olin epätoivon partaalla – pitemmälle en enää voi mennä. Tahdon olla vapaa, ja te voitte vapauttaa minut. Tiedän, että voitte. Ettehän tahdo pitää minua kahlehdittuna helvettiin? Ettehän tahdo minulle sellaista kostoa? Te olette aina ollut niin hyvä – teidän silmistänne loistaa nyt hyvyys. Sanotte, että olette pahoillanne tähteni. No hyvä, teidän on vain se näytettävä. Ja taivas tietää, ettei mikään pidätä teitä. Ymmärrättehän tietystikin – ei vihjaustakaan julkisuudesta – ei hiiskahdustakaan, joka yhdistäisi teidät tuohon asiaan. Siihen ei asia koskaan joudu, olkaa varma, kaikki mitä tarvitaan, on se, että voin lopullisesti sanoa: 'Minä tiedän sen – ja sen – ja sen —' ja niin taistelu päättyisi ja tie selkenisi ja koko tuo kauhea juttu olisi pyyhkäisty pois yhdessä sekunnissa."

Hän puhui huohottaen kuin väsynyt juoksija hengähtäen sanojen välillä. Ja noiden pysähdyksien välitse Lily näki ikäänkuin sumun vaihtelevien aukkojen läpi leveän kultaisen rauhan ja turvallisuuden alueen. Sillä Dorsetin epämääräisen vetoomuksen takana ei ollut epäilystäkään siitä, mihin hän lopullisesti tähtäsi; Lily olisi voinut täyttää aukkopaikat rouva Fisherin vihjauksittakin. Siinä oli mies, joka kääntyi hänen puoleensa äärimmäisessä yksinäisyydessään ja avuttomuudessaan. Jos hän, Lily, lähestyisi häntä tuollaisena hetkenä, niin olisi hän hänen koko petetyn uskonsa voimalla. Tämä oli kokonaan hänen, Lilyn, vallassa – niin täydellisesti, ettei Dorset voinut sitä vähimmässäkään määrin arvata. Lilyn vallassa oli kostaa ja sovittaa yhdellä iskulla – tuossa hänelle edullisessa tilanteessa oli jotain häikäisevää.

Lily seisoi äänettömänä tuijottaen pitkin autiota syksyistä lehtikujaa. Äkkiä valtasi hänet pelko – hän alkoi pelätä omaa itseään ja kiusauksen kauheaa voimaa. Hän kääntyi nopeasti ja ojensi kätensä Dorsetille.

"Hyvästi – olen pahoillani; minä en voi tehdä mitään."

"Ettekö mitään? Oh, älkää puhuko noin", huudahti Dorset; "sanokaa, kuten asia on: että te jätätte minut kuten muutkin. Tekin, ainoa olento, joka olisi voinut pelastaa minut!"

"Hyvästi – hyvästi", toisti Lily kiireisesti, ja poistuessaan hän kuuli Dorsetin huudahtavan epätoivoisen kiihkeästi: "Saanen kai teitä ainakin kerran vielä nähdä?"

* * * * *

Saavuttuaan Gormerien maatilalle Lily kulki nopeasti nurmikon yli keskeneräistä taloa kohti, jossa hänen luulonsa mukaan hänen emäntänsä varmaankin mietiskeli, eikä niinkään nöyrällä mielellä, hänen viipymisensä syytä; sillä, kuten usein epäsäännölliset henkilöt, rouva Gormer pani odottamisen pahakseen.

Päästyään ajotielle Miss Bart näki kuitenkin sirojen vaunujen ja niissä hienon parin katoavan pensasten taa porttiin päin, ja kynnyksellä seisoi rouva Gormer ja hänen avonaisessa olennossaan kuvastui vielä mielihyvä. Lilyn nähdessään hän punastui hämmentyneenä ja hieman naurahtaen ja lausui: "Näittekö vierastani? Luulin teidän tulleen ajotietä myöten. Se oli rouva George Dorset – hän sanoi pistäytyvänsä naapurivierailulla."

Lily otti tämän tiedon vastaan tavallisella mielenmaltillaan, vaikka hän kyllä kokemuksestaan tiesi, ettei Berthan temperamenttiin sisältynyt naapurivaisto; ja rouva Gormer nähdessään helpotuksekseen, ettei Lily näyttänyt hämmästyksen merkkiäkään, jatkoi vapautuneesti naurahtaen: "Hänen todellinen tulonsa aiheuttaja oli tietenkin uteliaisuus – hän kuljetutti minulla itseään läpi koko talon. Mutta kukaan ei olisi voinut olla viehättävämpi – ei mitään ylvästelyä, kuten tiedätte, ja niin hyvänsävyinen: ymmärrän mainiosti, miksi ihmiset pitävät häntä niin lumoavana."

Tämä yllättävä tapahtuma, joka sattui liian täydellisesti yhteen hänen ja Dorsetin tapaamisen kanssa voidakseen olla sen kanssa yhteydessä, oli kuitenkin vaikuttanut Lilyyn pahaaennustavasti. Berthan tapojen mukaista ei ollut pitää yllä naapurisuhteita, paljon vähemmän koettaa lähestyä jotakin, joka ei kuulunut hänen läheiseen seurapiiriinsä. Hän oli aina järkähtämättömästi välinpitämätön sen ulkopuolelta siihen pyrkiviä kohtaan tai oli kääntänyt huomionsa joitakin yksityisiä kohtaan, jos hänen oma etunsa sitä vaati. Ja hänen valintansa oikullisuus antoi sille erityisen arvon hänen valitsemiensa henkilöiden silmissä. Lily näki tämän nyt rouva Gormerin peittelemättömästä mielihyvästä ja siitä, että rouva Gormer parina seuraavana päivänä matki onnellisena Berthan mielipiteitä ja urkki hänen pukunsa alkuperää. Kaikki ne salaiset kunnianhimoiset aikeet, jotka rouva Gormerin synnynnäinen mukavuus ja hänen seuralaistensa suhtautuminen tavallisesti pitivät aisoissa, versoivat nyt tuoreina Berthan lähentymisen sytyttämässä loistossa. Ja mikä tuon lähentymisen syy lienee ollutkaan, Lily ymmärsi, että jos sitä jatkuu, tulisi se vaikuttamaan haitallisesti hänen tulevaisuuteensa.

Keskeyttääkseen yhtämittaisen oleskelun uusien ystäviensä seurassa Lily oli järjestänyt käynnin tai pari hiljakkoin hankittuun tuttavapiiriinsä. Ja palatessaan tältä jollakin tavoin alakuloiselta retkeltä hän heti tunsi, että rouva Dorsetin vaikutus oli vielä ilmassa. Rouvien kesken oli taas oltu vieraisilla, teellä seudun klubilla, oli tavattu metsästystanssiaisissa; kävi myöskin kuiskeita läheisistä päivälliskutsuista, joista Mattie Gormer luonnottomin vaitioloponnistuksin koetti olla puhumatta, milloin vain Miss Bart otti keskusteluun osaa.

Tämä oli jo suunnitellut kaupunkiin palaamista vietettyään jäähyväissunnuntain ystäviensä kanssa. Ja Gerty Farishin avulla hän oli keksinyt pienen yksityishotellin, minne hän asettui talveksi. Kun tuo hotelli oli hienon kaupunginosan laidassa, meni noiden muutamien neliöjalkojen ylellisyys tuntuvasti hänen varojensa yli. Mutta vastenmielisyytensä oikeutusta köyhiä kaupunginosia kohtaan hän perusteli sillä, että tässä erikoisessa tilanteessa oli tuiki tärkeää koettaa näyttää varakkaalta. Todellisuudessa hänen oli mahdotonta, niin kauan kuin hänellä oli varoja kustantaa tavallinen elämäntapansa viikoksikaan eteenpäin, alkaa viettää Gerty Farishin elämää. Hän ei ollut koskaan ollut niin lähellä maksukyvyttömyyttä. Mutta hän saattoi ainakin suorittaa viikoittaisen hotellilaskunsa ja maksettuaan tärkeimmät velkansa Trenorilta saamallaan rahalla hänellä oli vielä vähäinen ylijäämä. Tilanne ei kuitenkaan ollut kyllin miellyttävä tuudittaakseen hänet tiedottomaksi sen epävarmuudesta. Hänen huoneensa, joista oli rajoitettu näköala tiiliseiniin ja savupiippuihin, hänen yksinäiset ateriansa synkässä ravintolassa – kaikki nämä aineelliset epämukavuudet, joista niistäkin kuten niin monista etuoikeuksista hänen pian täytyi kaiken todenmukaisuuden mukaan luopua, pitivät alituisesti hänen asemansa huonouden hänen mielessään; ja hän alkoi yhä kiinteämmin ajatella rouva Fisherin neuvoja. Hän saattoi kiertää ja kaartaa tuota kysymystä mielensä mukaan, hän tiesi kuitenkin, että sitä ei ratkaisisi mikään muu kuin se, että hän menisi naimisiin Rosedalen kanssa; ja tätä vakaumusta vahvisti George Dorsetin odottamaton käynti.

Lily löysi hänet ensimmäisenä sunnuntaina kaupunkiin palattuaan astelemasta hänen pienessä vierashuoneessaan niin kiivaasti, että hänen vähäiset korutavaransa, joilla hän oli koettanut peittää huonekaluston plyyshipäällystää, olivat ilmeisessä vaarassa. Mutta Lilyn näkeminen näytti rauhoittavan häntä, ja hän sanoi nöyrästi, ettei hän ollut tullut ikävystyttämään häntä – että hän vain pyytäisi saada istua puolisen tuntia ja puhua eräästä Lilylle mieleisestä asiasta. Todellisuudessa hänellä oli, kuten Lily tiesi, vain yksi puheenaihe: oma itsensä ja omat vaivansa, ja Lilyn myötätunnon tarve oli ajanut hänet tänne takaisin. Mutta hän alkoikin muka kyselemällä Lilyn omia kuulumisia ja vastattuaan tämä huomasi, että kuultuaan Lilyn tukalasta tilasta hänen ajatuksensa ensi kertaa kääntyivät pois omasta itsestään. Oliko mahdollista, että vanha täti-peto oli jättänyt hänet puille paljaille? Että hän oli näin yksin, koska hänellä ei ollut ketään, kenen luokse mennä, ja että hän tuli töintuskin toimeen, kunnes tuo surkean pieni perintö maksettaisiin? Myötätunto oli herännyt Dorsetissa, mutta hän kärsi itse niin kovasti, että hänellä oli vain heikko tunne siitä, mitä toisten kärsimykset merkitsevät – ja, kuten Lily huomasi, hän yhdisti siihen ehkä oman käsityksensä siitä tavasta, miten hän käyttäisi hyväkseen Lilyn onnettomuuksia.

Kun Lily vihdoin pyysi häntä lähtemään sillä tekosyyllä, että hänen oli pukeuduttava päivällistä varten, viipyi Dorset itsepintaisesti kynnyksellä tokaistakseen: "On ollut niin herttaista – sanokaa, annatteko minun toistekin tavata teitä —." Mutta tähän suoranaiseen pyyntöön Lilyn oli mahdotonta myöntyä, ja niinpä hän sanoikin ystävällisen päättäväisesti: "Olen pahoillani – mutta tiedättehän, miksi en voi."

Dorset sävähti punaiseksi korviaan myöten, työnsi oven kiinni ja seisoi Lilyn edessä hämillään, mutta päättäväisenä. "Tiedän, että voitte, jos tahdotte – jos asiat olisivat toisin – ja teistä riippuu järjestää ne niin. Tarvitsee vain sanoa sana ja te päästätte minut kurjuudestani!"

Heidän katseensa yhtyivät, ja toisen kerran Lily värisi, houkutuksen vaarasta. "Teidät on johdettu harhaan; en tiedä mitään; en ole nähnyt mitään", hän huudahti koettaen rakentaa suojavallia itsensä ja oman tuhonsa välille. Ja kun Dorset kääntyi pois mutisten: "Te uhraatte meidät, molemmat", toisti Lily yhä ikäänkuin se häntä viehättäisi: "En tiedä mitään – en yhtään mitään."

* * * * *

Valaisevan keskustelun jälkeen rouva Fisherin kanssa Lily oli nähnyt vähän Rosedalea, mutta niissä parissa kolmessa tilaisuudessa, jolloin he olivat tavanneet, Lily huomasi selvästi voittaneensa yhä enemmän hänen suosionsa. Ei saattanut olla epäilystäkään, etteikö Rosedale ihaillut häntä enemmän kuin koskaan, ja hän luuli riippuvan vain hänestä itsestään tuon ihailun kohottamisen siihen määrään, että se voittaisi sopivaisuudesta johtuvat epäröimiset. Tehtävä ei ollut Lilylle helppo; mutta hänen ei ollut myöskään helppoa hautoa pitkinä unettomina öinään ajatusta siitä, mitä George Dorset oli niin ilmeisesti valmis tarjoamaan. Valittavana oli kaksi pahaa, toinen oli hänelle vähemmän vastenmielinen. Olipa vielä hetkiä, jolloin avioliitto Rosedalen kanssa näytti hänestä ainoalta kunnialliselta keinolta selviytyä vaikeuksistaan. Kaikki hälveni hänen mielessään aineellisen hyvinvoinnin sumuun, jossa hänen hyväntekijänsä persoona pysyi ihmeen epämääräisenä. Hän oli oppinut pitkinä unettomina hetkinään, että oli asioita, joita ei ollut hyvä ajatella, keskiyönunia, jotka oli kaikin mokomin manattava pois – ja näihin kuului myöskin hänen oman itsensä kuvittelu Rosedalen vaimona.

Bry'iden Newport-menestyksen rasittamana – kuten hän itse suoraan tunnusti – Carry Fisher oli vuokrannut syyskuukausiksi pienen talon Tuxedosta, ja sinne oli Lily lupautunut Dorsetin käynnin jälkeisenä sunnuntaina. Vaikka oli melkein päivällisaika hänen saapuessaan, oli hänen emäntänsä vielä ulkona, ja tuon pienen, hiljaisen talon rauha toi hänen mieleensä rauhan ja kodikkuuden tunnetta. Saattaa epäillä, oliko Carry Fisherin ympäristö koskaan ennen herättänyt sellaista tunnetta. Mutta sitä maailmaa vastaan, jossa Lily oli viime ajan elänyt, oli huonekalujen oikeassa sijoituksessa ja häntä saattavan sisäkön rauhallisessa tottuneisuudessa levon ja vakavuuden leima. Rouva Fisherin epäsovinnaisuus olikin loppujen lopuksi pelkkää pinnallista, peritystä seuraelämän uskontunnustuksesta poikkeamista, sen sijaan kuin Gormerin piirin tavat edustivat heidän ensimmäistä yritystään muovailla sellainen uskontunnustus omaa itseään varten.

Euroopasta palattuaan tämä oli ensi kerta, jolloin Lily oli huomannut olevansa omassa seurapiirissään, ja perhetuttavuuksien muuttuminen oli ehkä saanut hänet luulemaan laskeutuessaan ennen päivällistä alakerrokseen – joutuvansa vanhojen seurustelutoveriensa piiriin. Mutta tämä toivo haihtui heti hänen harkitessaan, että hänelle uskollisina pysyneet ystävät olivat juuri niitä, jotka olivat vähimmän halukkaita johtamaan häntä sellaisiin tapaamisiin, niin että hän tuskin hämmästyikään tavatessaan Rosedalen kotoisasti kyyryllään vierashuoneen uunin ääressä emäntänsä pikku tyttären edessä.

Lilylle ei ollut yllättävää huomata, että Rosedale oli valittu hänen ainoaksi vierastoverikseen. Vaikka hän ei ollut tavannut rouva Fisheriä sen jälkeen kuin tämä oli keskustellut hänen tulevaisuudestaan, tiesi Lily, että rouva Fisher käytti usein vastakohtien voittamiskykyään ystäviensä hyväksi. Carrylle oli todellakin kuvaavaa, että, vaikka hän nyt poimi omaa osaansa runsauden kentiltä, hänen todellinen myötätuntonsa kohdistui toiselle puolen – onnettomiin, huomaamattomiin, kovaonnisiin.

Kokemuksestaan rouva Fisher tiesi, ettei ollut viisasta saattaa Lilyä ensimmäisenä iltana Rosedalen välittömään vaikutukseen. Kate Corby ja pari kolme herraa ilmaantui päivällisille. Lily tunsi, että hänen oli alistuttava rouva Fisherin suunnitelmaan kuten sairas alistuu kirurgin toimiin; ja tämä miltei horrosmainen avuttomuus jatkui, kun rouva Fisher vieraiden lähdettyä seurasi häntä yläkertaan.

"Saanko tulla luoksesi polttamaan savukkeen? Jos puhelemme minun huoneessani, häiritsemme lasta." Rouva Fisher katseli häntä vieraanvaraisuutta anova ilme katseessaan. "Toivoakseni olet järjestänyt elämäsi täällä mukavaksi, ystävä hyvä? Eikös olekin hauska pikku talo? On todellinen siunaus päästä muutamiksi viikoiksi rauhaan pienokaisen kanssa."

Harvoina onnenhetkinään Carryn valtasi sellainen ylitsevuotava äitiyden tunne, että Miss Bart joutui joskus ajattelemaan, eikö hän uhraisi lopulta aikansa ja rahansa tyttärelleen, jos hänellä vain olisi niitä kylliksi.

"Se on hyvin ansaittu lepo, se minun on tunnustettava itseni", jatkoi hän vaipuen tyytyväisen näköisenä takan ääressä olevalla pehmeälle tuolille. "Louisa Bry koettelee kovasti kestävyyttä; minä toivon usein, että pääsisin takaisin Gormerien luo. Mustasukkaisuus ja epäluulo rakkausasioissa ei ole mitään verrattuna seuraelämäkunnianhimoon! Louisan oli tapana valvoa yöllä vaivaten päätään sillä, tulivatko naiset, jotka kävivät meitä katsomassa, minun takiani, koska minä olin hänen kanssaan, vai hänen takiaan, koska hän oli minun kanssani, ja aina hän koetti päästä selville, mitä minä ajattelin. Tietenkin minun täytyi luopua parhaista ystävistäni mieluummin kuin antaa hänen epäillä, että hänen oli kiittäminen minua yksinkertaisesta tutustumisesta, vaikka minä olin juuri sen takia hänen luonaan ja hän sen takia kirjoitti minulle sievoisen shekin, kun sesonki oli loppunut!"

Rouva Fisher ei ollut nainen, joka puhui itsestään ilman syytä. Paperossinsa savuverhon läpi hän yhä katseli miettivästi Miss Bartia, joka lähetettyään luotaan palvelijattarensa istui toalettipöytänsä edessä laskien irralleen hartioilleen aaltoilevat hiuksensa.

"Sinulla on ihmeen ihana tukka, Lily. Ohentunutko —? Mitä se tekee, kun se on kerran niin vaalea ja elinvoimainen? Niin usean naisen huolet näyttävät suoraan kohdistuvan heidän tukkaansa – mutta sinun tukkasi näyttää siltä kuin ei sen alla olisi koskaan ollut ikävää ajatusta. En ole koskaan nähnyt sinua sievempänä kuin tänä iltana. Mattie Gormer kertoi minulle, että Morpeth halusi maalata sinut – mikset antanut hänen tehdä sitä?"

Miss Bart vastasi, heikko suuttumuksen väre äänessään: "En välitä ottaa vastaan muotokuvaa Paul Morpethiltä."

Rouva Fisher mietti. "Eipä ei. Ja juuri nyt, erittäinkin – no niin, hänhän voi maalata sinut, kun olet naimisissa." Hän odotti hetken ja sitten jatkoi: "Mattie kävi muuten joku päivä sitten luonani. Hän ilmestyi tänne viime sunnuntaina – ja Bertha Dorsetin kanssa, totta totisesti!"

Hän vaikeni jälleen tarkatakseen tämän ilmoituksen vaikutusta kuulijaansa, mutta harja Miss Bartin kohotetussa kädessä pysyi yhtä liikkumattomana.

"Ei mikään ole minua ihmetyttänyt enemmän", jatkoi rouva Fisher. "En tiedä kahta naista, jotka olisivat vähemmän sopivia toistensa ystäviksi – Berthan kannalta katsoen, tietenkin; sillä tietystikin Mattie-parka pitää sitä luonnollisena, että hänen seuraansa pyritään. Muistathan, kuinka olen aina sanonut sinulle, että Mattie on salaisesti halunnut kiusata itseään todella uudenaikaisella ja muodinmukaisella; ja nyt, kun onni on häntä potkaissut, minä käsitän, että hän saattaa uhrata kaikki vanhat ystävänsä sen takia."

Lily laski harjan kädestään kohdistaen läpitunkevan katseen ystäväänsä. "Myöskinkö minut?" kysyi hän.

"Oi, hyvä ystävä", mutisi rouva Fisher nousten ikäänkuin vyöryttääkseen kiven sydämeltään.

"Sitähän se Bertha tarkoittaa, eikö niin?" jatkoi Miss Bart järkähtämättä. "Sillä tietenkin hän tarkoittaa aina jotakin; ja ennen lähtöäni Long Islandista minä näin, että hän alkoi asettaa ansoja Mattielle."

Rouva Fisher huokasi. "Mattie on nyt varmasti hänen käsissään. Bertha saa hänet jo uskomaan, mitä hän vain haluaa – ja minä pelkään, lapsi raukka, että hän on alkanut vihjailla kaikenlaisia ryövärijuttuja sinusta."

Veri nousi Lilyn kasvoihin, joita varjostivat alasriippuvat suortuvat. "Maailma on liian ilkeä", mutisi hän koettaen suojella itseään rouva Fisherin huolekkaalta tarkastelulta.

"Se ei ole mikään ihana laitos ja ainoa keino pitää siinä puoliaan on taistella sitä vastaan sen omilla aseilla – eikä ystäväiseni, millään muotoa yksin! Olet kertonut minulle niin vähän, että voin vain arvata, mitä on tapahtunut, mutta siinä touhussa, missä me elämme, ei ole aikaa kantaa kaunaa ketään kohtaan ilman syytä, ja jos Bertha on vielä kyllin ilkeä halutakseen sotkea välisi toisten kanssa, niin johtuu se varmaankin siitä, että hän yhä pelkää sinua. Hänen kannaltaan katsoen on vain yksi syy pelätä sinua; ja minun ajatukseni on se, että jos haluat rangaista häntä, sinulla on oleva välikappaleet kädessäsi. Luulen, että voit huomispäivänä mennä naimisiin George Dorsetin kanssa. Mutta jollet välitä tästä erikoisesta kostotavasta, niin ainoa keino pelastaa itsesi Berthan käsistä on, että menet jonkun toisen kanssa. Mutta jollet välitä tästä erikoisesta kostotavasta, niin ainoa keino pelastaa itsesi Berthan käsistä on, että menet jonkun toisen kanssa naimisiin."