Kitabı oxu: «Kirjava joukko: Novelleja»

ESI-PUHE

Tanskan vähälukuinen kansa ei nykyjään ole tullut kuuluksi voittajana sotatanterilla eikä ratkaisijana maailman suurissa tapauksissa, mutta sen sivistys ja kirjallisuus, sen työt tieteen ja taiteen alalla ovat antaneet sille arvollisen sijan Pohjoismaiden kansain joukossa. Tanskan saarissa ja Juutinmaan kanervikankailla on syntynyt miehiä, jotka teoksilla ja kirjoituksillaan ovat tehneet kotimaatansa tunnetuksi ja mainioksi. Siellä ei ainoastaan ole ilmestynyt tarkkoja tutkijoita tieteissä, vaan myöskin runoelmain ja huvittavain romaanien sekä novellien kirjoittajia. Juutinmaan kanervikankaitten omituisesta luonteesta ja köyhistä asukkaista on esimerkiksi kirjoitettu niin paljon oivallisia kertomuksia, että niitä on syntynyt kokonainen "kirjallisuus" ja niitä on käännetty useaan vieraasen kieleen. Mainion Blicherin "Runoelmia Juutinmaalta" on muutamia käännetty suomeksikin, vaikka käännöstä sen kankeuden ja kielivirheiden vuoksi ei sovi kiittää onnistuneeksi.

Juutinmaalta ovat myöskin useat Carit Etlarin novellit syntyisin. Hänen oikea nimensä on Juhana Kaarle Kristian Brosböll, vaikka hän vuodesta 1838 saakka edellisellä nimellä on tunnettu Tanskan kirjallisuudessa. Pienempien novellien kirjoittamisessa on hän etenkin taitava. Hänen kertomuksensa sisältävät paljon historiallista ja kansantaruista kerättyä ainetta sekä todistavat, että tekijällä on rikas kuvastinaisti, vaikka ei hän aina täydellisesti taiteen tavalla kääri kertomuksen eri osia kerälle, sovittele niitä sommelolle, niin että ne luonnikkaasti yhtyisivät yhdeksi kokonaisuudeksi. Koska hänen novellinsa kuitenkin ovat sangen huvittavat, ovat ne käännettyinä levinneet useaan valtakuntaan ja Carit Etlaria on tarinoitsijana verrattu Meyer Aaron Goldschmidt'iin, joka kentiesi on Tanskan paras "kertoja".

Carit Etlar syntyi 7 p. Elok. 1820 Frederician kaupungissa Juutinmaalla ja työskenteli nuorena isänsä kauppatoimissa, vaan halu kirjallisiin yrityksiin saattoi hänet kohta Kyöpenhaminaan. Hän on sitte yhtenänsä kirjoittanut novelleja, runoelmia ja tutkimuksia estetiikin alalta. Hänen teoksiaan on kerätty kolmatta kymmentä vihkoa; novelleja on painettu kaksi vihkoa, joille on pantu yhteiseksi nimeksi "Broget Sellskab". Carit Etlar tuli v. 1853 virkamieheksi kuninkaan suuressa kirjastossa, vaan on sitte toisinaan ollut matkoillakin, esimerk. Pohjois-Afrikassa ja Unkarissa, joista hän on kirjoittanut kertomuksia.

I.
VÄKEVIN

Gyldenstjernat ovat mitä vanhimpaa ja kunniallisimpaa sukua Tanskassa. Kansa laulaa heistä ja historia on lehtiinsä piirtänyt heidän urotyönsä. Valtakunnan neuvostossa, piispanistuimilla, tappelutanterilla, kaikkialla, missä selvyyttä, ylevämielisyttä ja miehuutta tarvitaan, tavataan myöskin heidän nimiään. Shakespearekin valitsi heidän nimensä, kun hän tahtoi esittää uskollisen ja rehellisen Tanskan aatelismiehen. Heidän emäkartanona oli vanha Thim, Ringkjöbingin lähistöllä, johon kentiesi liittäytyy useampi kansantarina, kuin mihinkään muuhun Juutinmaan paikkaan. Usea sellainen tarina kuuluu vieläkin kansan suussa; onhan se esimerkiksi tunnettu taru, että Pietari Gyldenstjerna kosi erästä aatelisimpeä, joka lupasi hänelle suosionsa sillä ehdolla, että kosiomies rakentaisi herraskartanon, sen avaran suon keskelle, jota hän sormellaan osoitti. Samalla heitti impi sormuksen veteen, sanoen: "herraskartanon rakentaminen tuohon kohtaan on yhtä mahdotonta, kuin että minä saisin sormukseni takaisin". Sormus löydettiin pyydetystä kalasta ja Pietari herra rakensi kartanon. Kerrotaan, että hän Vestervigin luostarista otti kiviä rakennukseensa; sentähden "kohosi Thimgaard punaiseksi, vaan Vestervig jäi autioksi". Seitsemän vuotta kesti perustuksen paneminen. Kun rakennusmestari oli saanut palkkansa ja lähtenyt pois, lähetti Gyldenstjerna palvelijansa ratsastamaan hänen jälestä ja huutamaan: "Perustus painuu maahan!" Jos mestari kääntyisi ja katsoisi taakseen, olisi se todistus siitä, ettei hän luottanut oman työnsä kestävyyteen; palvelijan piti silloin lyödä häneltä pää poikki. Mutta jos mestari huolimatonna ajoi edelleen, piti palvelijan antaa hänen mennä. Niin tapahtuikin. Palvelija huusi: "perustus painuu maahan!" mutta rakennusmestari ei ollut siitä millänsäkään; hän ei kääntynyt, vaan naurahti palvelijalle ja sanoi: "Sinä ynnä kumppanisi saatte suunne täyteen multaa, ennenkuin Thim liikahtaa".

Tunnettu on myöskin juttu Fredrik kuninkaasta, joka lupasi olla Pietari Gyldenstjernan vieraana siksi kuin hän oli juonut tyhjäksi pikkuisen viinilekkerin, johon kuitenkin aina salaa laskettiin viiniä lisäksi toisesta kellarista. Minä muistan vielä kolmannenkin tarinan eräästä Thimin herrasta ja tahdon kertoa senkin.

Hän oli aikanansa aivan kuuluisa mies ja hänen nimensä oli Knut Pietarinpoika Gyldenstjerna. Hän oli toisen Kristianin hallitessa tehoisasti ja kunniallisesti taistellut ruotsalaisia vastaan, oli sitte kauan aikaa sangen suosittuna kuninkaan hovissa, vaan selkkautui viimein Torben Oxen juttuun kuninkaan jalkavaimoa, Dyvekaa, vastaan. Siitä pääsi hän kuitenkin helpommin kuin Torben; hänet laskettiin vankiudesta vapaaksi, vaan hän joutui sitte hallitsijan epäsuosioon ja ajettiin hovista pois. Sepä olikin syy hänen alituiseen vihaansa Dyvekaa kohtaan. Hän asetti porttinsa kupeesen kiven, johon Dyvekan kuva oli piirretty ja antoi käskyn alustalaisilleen, että he aina, ohitse mennessään, pilkkaisivat sitä.

Paitsi sukkeluutta ja miehuutta oli Knut Gyldenstjernalla myöskin mahdottoman suuret ruumiinvoimat ja niitä katsottiin silloin tärkeämmiksi kuin nykyaikoina. Ihmiset kertoivat, että hän jaksoi kantaa neljä vehnätynnyriä ylös Thimin korkeimpaan tornikammioon, vaikka yksi ainoa tynnyri muille tuntui aivan raskaalta. Hän voi myöskin koukistaa yhteen sormenpaksuisen kuuden tuuman pituisen naulan ja taas oikaista sitä suoraksi kuin ennenkin. Sen tempun teki hän kerran Kristian kuninkaan nähdessä ja sai silloin ison hopeamaljan palkinnoksi. Thimin porttikatokseen oli hän panettanut paksun poikkiorren. Kun hän ratsasti ulos tahi palasi kotiin, tarttui hän toisinaan ratokseen käsin siihen orteen, rutisti jalkansa yhteen hevoisen vatsan alle ja nosti, niinikään orresta riippuen, sekä hevoisen että itsensä ylös maasta.

Eräänä kesäpäivänä ratsasti Knut herra kotiin metsäsoilta, missä hän muutamain kunnon aatelimiesten kanssa oli käynyt sorsia ampumassa. Hänen parvessaan nähtiin Hannu Krag Sögårdista, Åbergin ja Söndervangin herrat sekä vanha Ivar Skram Voldbergista, kaikki naapuruksia ja hyviä ystäviä, joiden kanssa hän nyt kodissaan aikoi syödä päivällistä sekä vanhan tavan ja muodin mukaan juoda vähäisen iltapuolella, koska metsästys oli hyvästi päättynyt. Päivällisellä olivat Thimin suurimmassa salissa; jos jonkun mieli tekee tietämään millaiselta semmoinen sali näytti Knut Gyldenstjernan aikana, niin saapi hän sen kuulla tässä.

Hirret la'essa olivat tammipuusta, vaan jotenkin kuhmuiset ja huonosti höylätyt; niitten päälle oli pantu lankkukerta, jonka liitokset olivat peitetyt kaidoilla pienoilla. Sitä myöten kuin hirret ja lankut mustuivat, kalkittiin niitä valkeiksi; milloin mihinkin kohtaan maalattiin sitte viiruja sekä kiemuroita, jotka päättyivät suureen luonnottomaan kukkaan. Seinät olivat epätasaisia, kalkittuja muuria, joihin vesivärillä oli maalattu keltaisia, sinisiä ja ruskeita juovia, tulpania sekä liljakukkia ja ylimmäiseksi punaisia ripsuja. Salin yhdellä sivulla oli möhkeä uuni, jonka läheisin ympäristö oli aikalailla mustunut savusta ja no'esta. Uuni ei aina vetänyt savua yhtä tarkasti ulos, mutta siihen aikaan ei siitä paljon huolittu, jos savua tulikin saliin. Salin toisella sivulla oli kaksi kaitaa ikkunaa pitkulaisine ruutuineen, jotka olivat sangen pienet, viheriät ja auringon paahtamat; puitteet olivat lyijystä. Lasi oli silloin mahdottoman kallis, sillä sitä täytyi tuoda Pyömistä saakka. Yksi ainoa ikkuna oli avattava, muut olivat pieliin naulatut, mutta tuulta tuntui sittekin salissa. Salin kolmannessa seinässä oli kaksi ovea, ne olivat tammipuusta, paksut, möhkeät ja suurella rivalla varustetut. Seinäpuolella oli oviin isketty erinomaisen suuria lukkoja, joissa oli konstikkaasti ta'ottuja, puolta toista vaaksaa pitkiä avaimia. Sekä avaimet että lukot olivat kirkastetut. Neljänteen seinään oli tuntematon taideniekka maalannut suuren linnun, siivet levitetyt ja joku saalis nokassa. Mitä tuo lintu oikeestaan merkitsi, oli mestarilta kysyttävä. Lintu oli kumminkin lintu ja sen ympärillä näkyi kolme keltaista seitsentähtistä; ne kuuluivat herran tunnettuun vaakunaan. Samalla salin sivulla seisoi iso, leveä nojaustuoli tammipuusta, kahdella tyynyllä topattuna. Se oli ainoa tuoli salissa, mutta se tekikin yhtä hyötyäkin kaksi. Sillä istui herra Gyldenstjerna, kun hänen alustalaisensa keskenäisissä riidoissa hakivat oikeutta hänen edessään. Kun juhlaa vietettiin, istui arvollinen rouva herran vieressä ja tilaa löytyi kumpaisellekin. Salin muut istuimet olivat pitkiä penkkejä, jotka olivat päällystetyt ruskealla nahalla. Lattia oli paksuista tammilankuista, vähän epätasainen, tumma karvaltaan ja ruskeaksi palanut uunin edestä, vaan muuten välttävä. Tuossa salissa oli hiukan pimeää, varsinkin pilvisellä ilmalla ja joulun lähestyessä, mutta "akuttimet" eivät suinkaan sitä vaikuttaneet, sillä semmoisia ei ollut olemassa – eikä pimeä haitannutkaan. Uunin tuli loisti oivallisesti ja juhliksi sekä aatoiksi pantiin vaksikynttilöitä seinien vähäisiin pihtiin; arkipäivillä täyttivät muutamat hyvät talikynttilät pöydällä kaikki tarpeet ja vaatimukset. Niille, jotka pitävät varsinaisista oloista enemmän lukua kuin kuvastinaistin synnyttämistä, olen tässä kuvannut aatelissalin vuodelta 1502.

Kun Knut Gyldenstjerna ynnä hänen ystävänsä olivat syöneet puolipäivällisen, alkoivat he juoda; se oli huvituksen tärkein toimi ja sitä jatkettiin vielä seuraavana päivänä. Hannu Krag loikoi silloin pöydän alla, itsekseen sopottaen ja piirsi kuvia katajanhavuihin, joita oli riputeltu lattialle; vähän väliä päästi hän kovan mölinän, luultavasti muistuttaakseen muita läsnäolostaan. Knut Gyldenstjerna lojotteli penkillä ja lauloi pilkkaveisun Dyvekasta; vanha Ivar Skram istui avatussa ikkunassa, jalat riippuivat seinän ulkopuolella ja iso viinikannu edessään; hän lauloi ja riemuitsi miten vaan jaksoi, levähti vähän ja joi taas, uusia lauluvoimia saadakseen. Kesä-aurinko paistoi saliin täydessä kirkkaudessaan. Ikkunalle astuttuasi, näit avaran, lakean seudun, jonka perällä oli Madumin suomat ynnä vähäinen salo, jonka takaa Åbergin katto haamoitti, vielä etäämmältä näkyi Ringkjöbingin kaupunki valkeine kirkkoine ja vähäisine huoneineen; siniharmaa savu nousi siellä kaikista piipuista. Kello oli kaksitoista, porvarit varustivat lounaista. – Kaukaisimmalta ilmanrannalta kimelsi sininen viiva, joka selkeällä ilmalla valkeni ja toisinaan hohti kuin kiehuva hopea; sieltä etäältä kuului töminää, ikäänkuin vaunuilla olisi ajettu pitkin siltaa. Se oli länsimeri, alituisesti valvova, laulava meri, Tanskalaisten esi-isien urotöitten todistaja.

Vanha Ivar Skram istui ikkunassa, paksuilla koivillaan lyöden tahtia muuria vasten; hän oli juuri virittänyt uuden laulun, joka toisinaan kuului messulta, toisinaan juomalaululta ja johon hän itse sepitsi nuottia, pihalle kokoontuneen kansan erinomaiseksi huviksi. Äkkiä avattiin pieni portti ja mies astui sisään. Hänellä oli talonpoikaisvaatteet ja päässään punainen neulottu lakki, jonka alta paksu, musta, kiherä tukka riippui poskille; lammasnahkaisen liivin villat olivat sisäänpäin käännetyt; paljaat jalat pistetyt uusiin puukenkiin. Kummastuttavat olivat miehen pituus ja tavattoman leveät harteet, jotka osoittivat harvinaista väkevyyttä.

Vanhan herran huomattuaan, seisahtui hän pihan keskelle, otti punaisen lakin päästään ja kumarsi kumartamistaan ikkunalle päin. Vähän aikaa kului, ennenkuin laulava herra älysi hänet; ukko oli jo ruvennut keksimään uusia sanojakin veisuunsa. – Kun vieras yhä vaan jatkoi tervehtämistään, huusi Ivar Skram viimein hänelle:

"Mitä perkele siinä kumartelet? Jos teet pilkkaa laulustani, niin paha sinun perii".

"Tahtoisin päästä armollisen herran puheille", vastasi mies

"Tulehan tänne ylös!" sanoi Gyldenstjerna, joka oli lähestynyt ikkunaa.

Puukengät ulkopuolelle heitettyään, astui talonpoika sisään ja jäi, lakkiaan käännellen, oven suuhun seisomaan, kunnes Gyldenstjerna käski hänen esiin asiaa ilmoittamaan. Hän meni silloin likemmäksi, suuteli omaa kättänsä ja pani sen sitte Gyldenstjernan käsivarrelle (sillä siten tervehtivät alustalaiset herraansa). Hän kertoi sitte olevansa puuseppä, joka oli asettunut asumaan Maduminjoen varrelle, kankaan liepeelle. Se kankaan palsta oli ihan Thimin ja Åbergin välisellä rajalla. Jos hän tahtoi viljellä maata, täytyi hänen pyytää lupaa kumpaisenkin tilan omistajalta. Se asiansa.

"Huomenna tulen katselemaan maa-tilkkuasi", sanoi Gyldenstjerna. "Jos olet sukkela ja selvä mies, on asiasi kohta suora ja sinun tahtosi tapahtuu. Mitä naapuriini, Åbergin herraan, tulee, jolta sinun myöskin täytyy pyytää lupaa, niin hän ei tänä päivänä ole oikein terve; parasta on siis säästää se keskustelu huomiseksi. – Mene nyt tiehesi!"

Puuseppä kumarsi taas ja läksi. Gyldenstjerna tuotti uudestaan täytetyn viinikannun ja kaati pikareihin.

"Miksi laskit tuon miehen menemään?" virkkoi joku vieraista, "hupaista olisi ollut nähdä edes muutamia näytteitä hänen väkevyydestänsä".

"Onko hän sitte niin väkevä?" kysyi Gyldenstjerna pilkallisesti.

"Hänen vertaistansa ei löydy koko tästä läänistä", vastasi toinen. "Kummaa, ettet ole kuullut sitä. Viimeisen osoituksen voimistaan antoi hän äsken Holstebron markkinoilla: hän tarttui rattaitten pyörään ja pidätti niin vahvasti, ettei hevoinen mahtanut ajokaluja liikuttaakaan, vaikka sitä kyllä sipaisivat ruoskalla ja se kaikin voiminsa pyrki menemään. – Olethan sinäkin voimakas, sen myöntää jokainen, mutta tuo puuseppä Torkel sinut toki voittaa".

"Se asia on ensin todistettava", sanoi siihen Knut Gyldenstjerna.

"Sitä on helppo todistaa", arveli toinen.

"En usko, ennenkuin näen", väitti Gyldenstjerna.

"Sitä on vaikea todistaa", muistutti Åbergin herra. "Ensiksi aatelismies ei voi taistella talonpojan kanssa. Toiseksi sinä et millään tavalla voi nähdä sitä, sillä jos kerran käytte koettelemaan, niin notkistaa hän sinut yhteen niinkuin kääntöpää-veitsen ja pistää sinut taskuunsa".

Hannu Krag oli pitkällään lattialla, kellehti ja lallatti; joka kerta, kun Gyldenstjernaa vastaan väitettiin, purskahti hän nauramaan, potki jaloillaan ylöspäin ja huusi: "Se on tietty, se on oikein! Paha sinun perii, jos yhtehen yhdytte". – Kun Hannu Krag oli juonut liiaksi, tuli hän aina ärsyttäväksi ja riitaiseksi. Gyldenstjernan kasvot olivat tulipunaiset, hän vihelsi, mäikytteli viinikannun kantta eikä vastannut toisen pilkka-puheesen. Sillä kertaa ei virkattukaan sen enempää puusepästä. —

Seuraavalla iltapuolella ratsasti Gyldenstjerna Åbergin herran luoksi ja sanoi hänelle:

"Eilen käytit itsesi pahasti ja solvaisit minua kovasti, koska laskit leikkiä minusta ja tuosta puusepästä".

"Vai niin!" sanoi herra, "älähän kuitenkaan ole siitä pahoillasi, koska minä olin aivan humalassa. Se, jolle tapahtuu kunnia tutustua Knut Gyldenstjernan kanssa, ei suinkaan tahallansa loukkaa häntä".

"Hyvältä tuo kyllä kuuluu", sanoi Gyldenstjerna ystävällisesti nauraen, "mutta minä en sittekään voi kärsiä sitä tahraa, jota kunniaani viskottiin. Eilen olin isäntänä, sentähden pysyin vaiti; tänä päivänä täytyy sinun satuloita hevoisesi ja ratsastaa kanssani puusepän majalle".

"Mitä siellä?" kysyi toinen. "Ethän tokaan käy hänen kanssaan voittosille?"

"Tahdon vaan nähdä, jaksaako hän notkistaa minua yhteen kuin kääntöpää-veitsen ja pistää minua taskuunsa", vastasi Knut Gyldenstjerna. "En voi malttaa mieltäni, ennenkuin se on ratkaistu; kaiken yötä olen sitä aprikoinut".

"Ensin juomme tilkkasen", sanoi Åbergin herra ja vei Knut Gyldenstjernan vieras-saliin; siellä koputti hän veitsenvarrella pöytää ja huusi kellari-pojalle: "Tuo liukkaasti kannullinen viiniä paraasta lekkeristä; olen piirtänyt renkulan siihen merkiksi". – Hän otti sitte kaapista kaksi hopeapikaria, pyyhki niitä nutullaan, kaasi viiniä ja sanoi: "Tämän pikarin juon pohjaan jalon Knut Pietarinpoika Gyldenstjernan muistoksi, toivoen, ettei hän pane joutavaa leikinlaskua pahaksi, vaan edelleenkin pysyy rakkaimpana ystävänäni, niinkuin ennen".

Gyldenstjerna tarttui toiseen pikariin, nousi seisoalle ja sanoi: "Knut Gyldenstjerna on eläissään kadottanut niin monta ystävää, että hän on oppinut pitämään suuressa arvossa niitä, jotka vielä ovat jälellä". He panivat pikarinsa pöydälle, syleilivät ja suutelivat toisiaan.

"Nyt se asia on suora", sanoi Åbergin herra. "Tahdon vaan helpoittaa mieltäni ja vielä virkkaa sinulle yhden ainoan lauseen: Sinä et sittekään ole niin väkevä kuin puuseppä Torkel!"

"Piru sinun periköön!" huudahti Gyldenstjerna. "Hevoisen selkään ja lähde pois!" – He ratsastivat sitte Madumin soille. Puuseppä oli rakentanut majansa vähäiseen saareen, suon keskelle, Åbergin ja Thimin maitten väliin. Eräs joen haara juoksi kolmella puolella leveänä, syvänä kaivantona sen ympäri; neljännellä puolella oli kaita kankaan taipale ja sitä myöten kulki raja molempain herrain tilusten välitse. Kun Gyldenstjerna ja hänen ystävänsä saapuivat paikalle, istui Torkel oven edessä vastoja tehden. Hänen vieressään istui vanha harmaapää mies, lammasnahkaiseen turkkiin verhottuna, jalat heinäläjään pistettyinä. Päivä paistoi, Torkel lauloi. Vanhus oli sokea; hän istui edeltään hapuillen ja järjesti vastakset pojalleen.

Molemmat herrat ajoivat huoneen edustalle ja Gyldenstjerna sanoi: "Me tulemme kotiisi, Torkel, katsomaan mitä maatilkkua meiltä puistitkaan peltomaaksi. Tule näyttämään!" – Puuseppä jäi tuokioksi istumaan ja katseli herroja; häntä hämmästytti se kohteliaisuus, jota osoittivat hänelle.

"Tulen", vastasi hän sitte, "kunhan armolliset herrat vaan sallivat, että ensin autan isääni levolle, hän on sokea ja häntä yhä vilustaa".

"Kenen kanssa puhut?" tiedusteli vanhus.

"Täällä on Thimin ja Åbergin herrat", vastasi Torkel.

"Thimin armollista herraa sanotaan mahdottoman väkeväksi", ilmoitti sokea.

"Kiitetäänhän puuseppä Torkeliakin voimakkaaksi", sanoi Gyldenstjerna.

"Niin; tähän saakka hän ainakin ei ole tavannut vertaistaan", vastasi vanhus.

"Eihän siinä ole paljon syytä kerskailla", sanoi Torkel. "Tule pois sänkyyn!" Näin lausuen nosti hän ukon syliinsä ja kantoi hänet kuin lapsen ikään. Tuvassa riisui Torkel vaatteet isältään ja pani hänet makaamaan. Kun poika sovitteli peitteen vanhuksen päälle, nosti tämä päätään ja sopotti muutamia sanoja pojan korvaan.

"Pitääkö minun nyt maata?" jatkoi hän sitte kovasti puhettaan.

"Pitää niin kauan kuin minä lähden armollisten herrain kanssa".

"Älä unhota mitä sanoin!" virkahti ukko vielä.

"Muuta isäsi sänky tuvan keskelle, jotta aurinko paistaa siihen!" sanoi Gyldenstjerna. – Torkel tarttui sängyn päähän, sitä esille vetääksensä.

"Mitä vielä!" sanoi Gyldenstjerna. "Nosta sänky ylös ja kanna sitä, koska olet niin lopen väkevä".

Torkel koetteli, vaan laski sen jälleen alas, päätään pudistaen. "Se on varsin raskas minulle", vastasi hän.

"Minä tulen sitte auttamaan", sanoi Gyldenstjerna. Hän löi käsivartensa sängyn ympäri ja nosti sen lattialta. Ensikerralla täytyi hänen laskea se takaisin; suonet paisuivat hänen leveässä otsassaan; toisella yrityksellä kohotti hän taas sängyn ja kantoi sen ilman näkyvää vaivaa lattian keskelle, päivän paisteesen. "Etpäs kantamassa vedä vertoja", sanoi hän.

He läksivät ulos kankaalle; hevoiset jäivät talon seinänvieruun seisomaan. Torkel pisti jalkansa uusiin puukenkiin. Tiellä kysyi Gyldenstjerna mitä vanhus sopotti silloin, kun Torkel auttoi isänsä makaamaan.

"Se oli vaan vähän minusta", vastasi Torkel. "Sen enempää en voi ilmoittaa".

"Kuules sinä, puuseppä! nyt virkan minä sinulle erään asian", jatkoi Gyldenstjerna pakinaa. "Sinun väkevyydestäsi jutellaan niin monta tarinaa, että olemme tulleet tänne todistuksia saamaan. Itsekin olen, luullakseni, voimakas. Tekisipä mieleni näkemään, kumpiko väkevämpi".

"Jos te, armollinen herra, säädyltänne olisitte minun vertaiseni, niin luulisin itseni väkevämmäksi", vastasi Torkel, "vaan nyt olette väkevyydessä niinkuin muussakin minua etevämpi".

"Et sinä sillä pääse", virkkoi Gyldenstjerna. "Minä panen kultanuppisen keppini vetoa, että voitan sinua; jos sinä kuitenkin voitat, niin on keppi omasi".

"Mitä hän sitte panisi keppiäsi vastaamaan?" kysyi Åbergin herra.

"Uudet puukenkänsä", vastasi Gyldenstjerna.

"Tahdonpa minäkin vielä lausua pari sanaa", pitkitti Åbergilainen välitystänsä. "Jos sinä saat Knut Gyldenstjernan kultakepin voittomerkiksi, annan minä sinulle ilmaiseksi sen maatilkun, jota tahdot ottaa alastani".

"Ja jos minä voitan uudet puukenkäsi, niin annan ilmaiseksi sen saran, jota minun maastani toivoit saavasi", lisäsi Gyldenstjerna.

"Mitenpäs nyt voin suoriutua tuommoisesta sekasotkusta?" sanoi Torkel. "Jos toiselta puolelta katsoen voitan, niin kadotan toiselta. Minun pitää olla sekä etevin että sukkelin meistä ja viimeksi mainittu ehto on vielä vaikeampi kuin edellinen".

He kulkivat edemmäksi kangasta myöten. "Tuosta löysin hevoisen kengän", sanoi Gyldenstjerna, "voitkos oikaista sitä suoraksi? Se on ensimmäinen koetuksesi".

"Siinä joudun tappiolle", vastasi Torkel, turhaan koettaen suorentaa rautaa. Gyldenstjerna otti Torkelilta kengän, kouraisi sitä kumpaisellakin kädellään ja oikaisi kiverän raudan ihan suoraksi. "Käsivoimassa et vedä vertoja", sanoi hän.

Kun he olivat menneet joen yli, seisahtui puuseppä kahden harmaan kiven eteen ja sanoi: "Minä en muistanut panna ovea lukkoon, porsas voi pujahtaa sisään ja tehdä pahaa. Jos armollinen herra nyt tahtoo ottaa tuon toisen kiven, koska minä otan tämän, niin lähdemme tämän vähäisen taipaleen takaisin ja panemme kivet oven eteen".

Gyldenstjerna tarttui toiseen kiveen, mutta Torkelin täytyi auttaa häntä sitä maasta irti tempaamaan. Herra myönsikin sitte, ettei hän koskaan ollut kantanut sen raskaampaa taakkaa. Puuseppä otti niinikään kivensä; se luikahti ensin maahan, mutta hän sai sen taas käsilleen; molemmat menivät takaisin majalle päin.

"Ompas pitkä matka kantaa", virkkoi Gyldenstjerna, "mutta ken ensin pudottaa kivensä, on menettänyt kaikki".

"Olkoon niinkuin sanotte", sanoi siihen Torkel, "lyhentäkäämmepäs tietä joen ylitse juoksemalla". Samassa juoksi hän pari askelta ja putkahti vastaiselle rannalle; hän pääsi ylitse, mutta pudotti kiven joen keskeen.

"Saas nähdä, jos minä hyppään paremmin", sanoi Gyldenstjerna. Hän hypähti, ei päässytkään vastaiselle rannalle, vaan piti toki kiven sylissään. Silloin riisui puuseppä kenkänsä jalastaan, pisti ne taskuihinsa ja läksi veteen kaalaamaan; hän nosti herran syliinsä ja kantoi hänen kivineen päivineen vedestä rannalle. Rantatörmä oli jyrkkä. Torkelraukan täytyi sentähden astua vähän matkaa pitkin rantaa, ennenkuin hän tapasi sopivampaa paikkaa. Kantaessaan, kuiskasi hän herran korvaan:

"Armollinen herra! Kun soditte Ruotsissa, toitte kotiinne kiitosta ja kunniaa miehuudesta ja urhoollisuudesta; sitä kaikki kertoivat. Kun tulitte kuninkaan neuvostoon, istuivat muut teidän sanojanne kuunnellen; se kuului salmen yli tänne asti. Minkätähden siis väkisin koetatte voittaa niin vähäpätöistä miestä kuin minä olen? Jos tänä päivänä tulen tappiolle, ajaa voutinne minun pois enkä tiedä, mistä sitte pyytäisin elatusta itselleni sekä iäkkäälle isälleni. Heretkäämme siis voimiamme koettelemasta!"

Gyldenstjerna hymyili. Hän istui, kivi sylissä, Torkelin käsivarrella ja Åbergin herra seisoi toisella rannalla, katsellen, kuunnellen, mutta hän ei voinut kuulla mitä he sanoivat.

"Mitä isäsi kuiskutti sinulle, kun autoit häntä sänkyyn?" kysyi

Gyldenstjerna.

"En tohdi virkkaa", vastasi Torkel.

"Mitä hän kuiskutti?" kysyi herra toisen kerran.

"Hän sanoi: kumarru, tuulen tullessa".

"Sentähden luultavasti et ollut jaksavinasi nostaa sänkyä?"

"Minä muistin hänen sanansa", vastasi Torkel.

"Sentähdenkös pudotit kivesi veteen?"

"Noudatin hänen neuvoansa; älkää siitä pahastuko! Teillä on valtaa, varaa, onnea, kaikki mikä ihmistä vaan satuttaa. Minulla on ainoastaan ne ruumiinvoimat, joilla pyydän elatusta. Enkö siis jo pääse kilpaamasta teidän kanssa?"

"Sinä olet sukkela kuin kettu", sanoi Gyldenstjerna. "Sinä osaat käyttää sanoja sekä voimia yhtä selvästi. – Minä teen mitä mahdan".

"Tällkertaa joutui Gyldenstjerna tappiolle", sanoi Åbergin herra, joka nyt oli kerinnyt sillan kautta joen yli.

"Armollisella herralla on toki vielä kivi sylessä, vaan minun luikahti veteen", sanoi puuseppä.

Kun Gyldenstjerna oli pannut kivensä tuvan oven eteen, sanoi hän: "Mitä koetusta nyt keksimme?"

"Minä olen jo väsyksissä enkä enää jaksa", vastasi Torkel, rukoilevasti katsellen herroja.

"Oletkos väsyksissä" sanoi Gyldenstjerna; "minun täytynee siis lainata sinulle keppini tueksi".

"Kiitoksia!" sanoi Torkel. "Mutta herran jalat kastuivat kyllä pahasti joessa. Tahdotteko ottaa uudet puukenkäni lainaan?"

"Sillä tavalla olette molemmat voitolla", sanoi Åbergin herra.

"Eikö mitä!" vastasi Gyldenstjerna, "viekas puuseppä on sinänsä voittanut, sillä siitä alkaen, kuin hän kävelee, minun keppini kädessään, on Åbergin maatilkku hänen omanaan ja siitä saakka, kuin minä sain hänen puukenkänsä, täytyy minunkin antaa hänelle sarka Thimgårdin maata".

"Onko se varma tosi?" kysyi Torkel iloissaan.

"Huomenna voit tulla kotiini voudilta saamaan kirjallista todistusta", vastasi Gyldenstjerna; "vaan huoneesi on pikkuinen ja huono, tule joskus luokseni, niin keskustellaan, miten paremman saisit".

Torkel suuteli Gyldenstjernan kättä. Herrat nousivat sitte hevoisten selkään.

"Minä olin toki väkevin", sanoi Gyldenstjerna. "Eikö niin?"

"Niin kyllä", vastasi Torkel, silmät loistavat; "sitä tunnustamme me, minä sekä isäni, kaiken elinaikamme".

"Hevoisen kenkää et jaksanut oikaista".

"En, sitä en jaksanut, vaan herra unhottikin ottaa sen takaisin. Tässä se on".

Kun Gyldenstjerna otti kengän, oli Torkel kiertänyt sitä toisesta päästä toiseen asti niinkuin lankaa kerrataan. Sitte oli hän vääntänyt sen semmoiseen sykkyrään, ettei se ollenkaan enää näyttänyt kengältä. Gyldenstjerna katseli häntä kovin hämmästyneenä ja heitti raudan niin etäälle kuin jaksoi kankaalle. Molemmat herrat ratsastivat sitte tiehensä. Puuseppä seisoi ojan äyräällä, heidän jälkeensä katsoen.

II.
ALA-MITTAINEN

Aalborgista lounaasen on suuri Restrup, vanha herraskartano keskiajalta, jonka päätyseinät ovat ristikko-rakennusta ja jonka ikkunain yläpuolella hirrenpäät ovat muodostetut monenlaisiksi kuviksi. Syvät, kivillä muuratut vallihaudat ympäröivät Restrupia etelässä ja lännessä; muilla puolilla oli ennen kaksi suurta metsikköä, joista toinen vielä kesällä on Aalborgin nuorison yleinen yhtymäpaikka, koska siinä pidetään tansseja ja se on myöskin rakas olopaikka kihlakunnan sala-kytille niitten metsävuohien ja muitten lukuisain otusten takia, jotka ennen muinoin tekivät tuon vanhan herraskartanon ympäristön yhdeksi Juutinmaan paraista jahtipaikoista.

Viimeksi mainittu seikka oli syynä siihen, että Restrupin herrasväki aina piti kytän, joka milloin metsästi, milloin kalasti miten vaan sattui ja joutohetkillään auttoi pehtoria, ilmoittaen kartanon lampuodeille, milloin heidän piti tulla kartanoon työhön.

Muutamia tapauksia sellaisen kytän perhe-elämästä aion tässä kertoa. Hänen nimensä oli Yrjö. Niinkauan kuin vaan muistettiin menneitä aikoja, olivat hänen esi-isänsä kaikki olleet kyttinä Restrupissa ja sangen taitavina samassa toimessa, kuin tuo Tanskan urhoollinen kenraalikin, joka heitti viimeisen raskaan painon hyvän asian vaa'alle, nimittäin saukkojen pyytämisessä, joita jotenkin paljon liikkui myllyjoessa.

Kun Yrjö oli päässyt kytäksi, oli hänellä ensivuosina monta jupakkaa seudun sala-ampujien kanssa, jotka, hänen vanhan isänsä eläessä, olivat tottuneet liian rohkeiksi. Melkein joka ainoa yö, kun kuu vaan paistoi, kuului laukauksia metsästä tahi siitä vähäisestä viidakosta, joka kasvoi kartanon vasemmalla puolella. Seuraavana aamuna osoitti tavallisesti verinen jälki ruohossa tahi maahan tallattu laiho metsänrinteessä, että otus oli kaadettu. Yrjö piti sitä kunnian asiana estää tuota vapaata ja vallatonta metsästämistä. Hän nuuski yhäti ympäri metsää, ottikin usein noita kutsumattomia vieraita kiinni, peloitti toisia ja sai viimein aikoihin mitä toivoikin: rauhaa metsässä ja pelkoa varkaissa.

Sukkelin ja selvin kaikista salakytistä oli eräs pieni, halvannäköinen mies, jonka nimi oli Jussi Rörholm eli jokapäiväisessä puheessa Jussi Alamittainen. Viimemainittu liikanimi oli hänelle annettu, koska häntä pienuutensa tähden pidettiin kelvottomana sotamieheksi eli senaikuisen puheenparren mukaan ala-mittaisena.

Jussi asui kankaalla vähäisessä mökissä ja oli Yrjön isän aikana monta vuotta häiritsemättä harjoittanut sala-ampumista herraskartanon alueella. Häntä kiitettiinkin paraaksi kytäksi ei ainoastaan Restrupin tienoissa vaan myöskin läheisissä kaupungeissa, joissa häntä ei enää laskettu julkisiin ampujaisiin, koska hän joka kerta, kun hän vaan oli saapuvilla, ampui maahan useimmat palkinnot.

Yrjö oli ainoa, joka ei koskaan myöntänyt, että alamittainen oli taitava mies. Hän väijyikin Jussia suuremmalla innolla ja ankaruudella, kuin muita sala-ampujia.

Eräänä syksy-iltana onnistui hänen tavata Jussia juuri kun tämä, ammuttu metsäpukki selässä, hiipi metsänaitaa myöten kotiinpäin.

"Odota vähän, pikku alamittainen!" huusi Yrjö ja kiiruhti aidan yli hänen luokseen.

Jussi heitti pukin maahan, viritti pyssyn hanaa ja kääntyi Yrjöä kohti. Siitä uhkaavaisesta tempusta huolimatta, meni kyttä pelotta häntä vastaan. Jussi malttoi mieltänsä, painoi hanan alas ja laski pyssyn maahan päin.

"Enkö vai yhä ole sanonut sinulle, pikkuraukka, että sinun pitää heretä ampumasta?" aloitteli Yrjö.

"Sitä olet sanonut", vastasi alamittainen huoaten. "Mutta muistatko sinä mitä lupasit minulle kun menneenä vuonna, Mikonpäivän aikana, puhuimme kahden kesken?"

"Ei, en muista", vastasi Yrjö. "Jos lupasin sinulle, että sinua kovasti kurittaisin, kun taas tapaisin sinua, pikku maamyyrä, niin olen nyt tullut lupaustani täyttämään".

"Ei suinkaan", virkkoi Jussi. "Kun tulin tytärtäsi, pikku Katria, kosimaan, niin sanoit, että pitäisit minua kelpomiehenä ja että saisin hempukan kohta, kun voisin näyttää sinulle kaksisataa hopeataalaria, jotta jaksaisin ostaa sen pienen talon tuolla myllyn lähellä".

"Totta kentiesi nyt puhut, alamittainen!" vastasi Yrjö, leppyneenä siitä nöyryydestä, jolla Jussi puhui, "vaikkapa olisitkin lopen pikkuinen kelpomieheksi, mitä sitte?"

"Niin! miten minä raukka jaksaisin hankkia niin paljon rahaa, koska olet näin kovaluontoinen, metsä-vouti".

"Mene sinä hiiteen!" huusi Yrjö vihastuneena. "Luuletkos, että antaisin sinun varastaa herrasväen otuksia sitä varten, että sinulle hankittaisiin naimavaroja? Älä huoli, alamittainen! Kentiesi erehdyn, vaan melkein luulen, että paitsi sinua löytyy muitakin sieviä miehiä maailmassa, vieläpä muutamiakin, jotka ovat melkein yhtä isot ja kauniit vartaloltaan kuin sinä, jotta pikku Katri hätätilassa voi saada kosijan ilman että hänen isänsä sentähden tarvitsee tulla konnaksi virassaan. Jos sinussa olisi rahtuakaan ymmärrystä, niin menisit ennemmin tuonne Sönderholmin puolelle; ne maat eivät kuulu Restrupiin; siellä voisit estämättäni ampua kuinka paljon vaan tahdot. Silloin tekisit vielä senkin hyödyn meille, että säikäyttäisit muutamia otuksia meidän alueellemme. Parasta olisi kuitenkin, jos tykkänään kääntyisit muuhun ammattiin kuin metsästämiseen, sinä siihen et ollenkaan kelpaa, Jussi parka! Typerät ne ihmiset ovatkin, jotka uskovat pyssyn semmoisen huitukan huostaan, vaikka niin helposti voit tulla siitä vioille. Annappas minun hiukan katsella kivääriäsi".

Jussi ojensi hänelle pyssyn, Yrjö otti kääntöpää-veitsensä taskusta ja ruuvasi veitsen hamaralla lukon tukista irti. "Kas niin, Jussi! Kahdeksaan päivään et saa tuhlata ruutia ja hauleja". Näin sanoen, pisti Yrjö hymyssäsuin lukon taskuunsa ja antoi pyssyn takaisin Jussille.

"Koska otit lukon, niin voit samalla viedä koko pyssynkin", virkkoi

Jussi.

"Mitä lörpötystä se on?" vastasi Yrjö. "Enpäs sitä tee; minä toivon, että hankit itsellesi uuden lukon, poikaseni! sillä ethän suinkaan vielä malta olla minua tavoittamatta täällä metsässä. – Hyvää yötä, pikkuiseni! Nuku makeasti! Katso vaan, että teetät oivallisen lukon pyssyysi. Paras olisi nallilukko, sillä näillä piilukoilla en tee paljon mitään. Siinä tapauksessa voit toivoa, että tulevalla kerralla pidän sekä pyssyn että lukon omanani".

Yrjö nauroi pilkallisesti näitä omia sanojaan. Jussi ei vastannut mitään.

"Mutta kuuleppas, pikku Jussi!" jatkoi kyttä, "auta minua vähäisen ja nosta tuo metsäkauris hartioilleni. En suinkaan sentähden pyydä apuasi, että se olisi lopen raskas; se on päin vastoin syntiä ja häpeää ampua niin vähäinen metsäkauris-raukka, vaan sääreni on vikaunut, jotten voi kumartua". Jussi totteli ääneti ja aikoi sitte lähteä, mutta kyttä kutsui hänet vielä kerran takaisin.

"Muista se, alamittainen, että annat viilata raon uuden hanan päähän,

jota tietysti teetät, niin käytetyt nallit eivät tartu hanan uurteesen.

– Saanko myöskin viedä sinulta terveisiä sydänkävyllesi, pikku

Katrille? Voithan toki toisinaan tulla häntä katsomaan".

"Kiitoksia siitä luvasta!" vastasi Jussi. "Nyt olet saattanut minua unhottamaan kaikki soimaukset, jotka tänä yönä olet lausunut. Jumalan haltuun, metsävouti!" Sillä tavalla he erosivat toisistaan.

Noin neljätoista päivää senperästä varustettiin Restrupissa suurta juhlaa. Sisäpiika ja muut palvelijat puuhasivat kyökissä ja kellarissa, ikkunoita kirkastettiin asumasuojissa ja lattioita pestiin. Vallihaudan ulkopuolelle tehtiin korkea kunniaportti, jota puutarhanhoitaja koristi kuusen oksilla ja lehvillä. Ylhäisiä vieraita odotettiin, se oli selvää, ja tällä kertaa ei ketään alhaisempaa kuin perintöprinssiä, joka oli ilmoittanut tulevansa jahtia koettamaan hevoskartanon ympäristössä. Yrjö sai myöskin osansa yleisestä kiireestä. Hamasta aamusta kaalasi hän pitkin kankaita; kaukaa rahkasuolta kuului vähän väliä laukauksia. Teeri- ja peltopyyparkoja tuotiin suurina terttuina kyökkiin ja sittekin vaati rouva yhä enemmän.

"Kuule, Yrjöseni!" sanoi hän kerran, kun metsävouti istui murkinapöydässä palvelijain tuvassa. "Sinun täytyy hankkia meille otus. Kyökkipiika sanoo pyytäneensä sinulta semmoisen jo kahdeksan päivää sitte eikä sitä vielä ole näkynyt".

Yrjö pani leipäpalan pöydälle, pyyhki sormia hirvennahkaisiin housuihinsa ja virkahti:

"Rouva on hyvä ja antaa anteeksi, etten ole hankkinut tuota eläintä".

"Vaan minkätähden se on jäänyt hankkimatta?"

"Sentähden, ettei yhtäkään ollut saatavana", vastasi Yrjö vitkalleen.

"Se on mahdotonta. Sinä et viitsi pyytää. Minä olen vakuutettu, että jo puolipäiväiseksi saisimme sen kotiin, jos vaan lähettäisimme sanan tuonne myllyn taakse Jussi alamittaiselle".

Yrjö tuli tummanpunaiseksi, kuullessaan tuon muistutuksen, joka tuntui varsin loukkaavalta. "Pikku Jussi alamittainen?" kertoi hän äänellä, joka vävähti vihasta.

"Juuri hän!" vastasi rouva. "Olen kuullut juteltavan, että hän on paras pyssymies näissä tienoissa ja jos kohta pitää ottaa toinen kyttä tähän kartanoon, niin saapi hän varmaankin sen ammatin".

Rouva lausui nämät viimeiset sanat omituisella äänen koroituksella ja katsahti kyttään tavalla, joka selvästi ilmoitti, mitä hän tarkoitti.

"Pikkuinen Jussi alamittainen!" sopotti Yrjö taas, yhtä säikähtyneenä kuin masennettuna siitä ajatuksesta, että sellainen vähäpätöinen kilpailija voisi sysätä häntä syrjään.

"Aivan niin!" virkkoi rouva, joka huomasi keksineensä oikean keinon

Yrjön virka-intoa kiihoittaakseen. "Taidathan tuntea häntä, koska se on

Jussi, joka öillä ampuu otukset metsistämme eikä kukaan häntä estä".

Yrjö ei nyt enää voinut malttaa mieltänsä. Hän keikahti ylös penkiltä, hänen silmänsä säihkyivät ja hänen äänensä vapisi, kun hän lausui nämät sanat:

"Rouva torukoon minua mies-raukkaa niin paljon kuin tahdotte, sillä rouva saa käskeä ja minun täytyy siihen tyytyä, mutta älkää suinkaan sanoko, että niin viheliäinen olento, kuin Jussi alamittainen, saavuttaisi sitä kunniaa, että hän pääsisi tähän kartanoon herrasväen kytäksi minun jälkeeni; sitä en voi kärsiä. – Kun olen syönyt tuon pienen leipäpalan, joka jäi eteeni, lähden paikalla takaisin metsään ja jos Jumala vaan on kasvattanut siihen sen verran elävää, että luoti siihen voi tarttua, niin tuon sen tähän kyökkiin. Se on tapahtuva tai annan oman henkeni".

"Niin, niin, Yrjörukka!" vastasi rouva hymyillen; "saas nähdä, että koetat mitä parasta vaan voit; kyllä se sitte onnistuu. Jos tuot minulle oivallisen, suuren saaliin viimeistänsä huomispäivän lounaaksi, niin teen Martinaaton sinulle sangen iloiseksi. Jos et tuo, niin täytyy meidän lähettää sana tuonne myllyn taakse alamittaiselle".

Kun Yrjö vaelsi takaisin metsään, osoittivat hänen leveän otsansa syvät rypyt ja yhteenpuristetut huulet sitä häpeää, jota hän oli kärsinyt. Hän talutti nuoralla kartanonhoitajan lintukoiraa, sillä hänen omansa alkoi tulla sokeaksi. Alhaalla ryytimaan takana pani hän pyssyynsä vahvan latingin ja astui sitte vainioitten yli, kysyen jokaiselta työmieheltä, jota hän tapasi, oliko hän sinä päivänä nähnyt mitään metsänelävää. Aurinko paahtoi pahasti aamupuolella. Mäkien väliltä löysi koira jäljen eikä aikaakaan, niin näki Yrjö ketun luikkivan korkeitten pensasten väliin. Mutta sillä kertaa tavoitettiin parempaa saalista ja kettu pääsi rauhassa tiehensä. Yrjö kutsui koiran jäljeltä ja kääntyi toista suuntaa menemään. Puolipäivä tuli, ilta tuli. Onneton kyttä ei vielä ollut nähnyt mitään elävää ja kaiken päivää huoletti häntä lakkaamatta se ajatus, että pikku Jussi alamittainen, joka siihen asti oli hiljaisena kärsinyt hänen pilkkaa ja häväistystänsä, veisi häneltä koko ammatin. Kaste laskeutui maalle; oli selkeä, kuunvaloinen ilta. Yrjö kääntyi takaisin metsään ja kätki itsensä pensaan taakse erään polun varrella, jota myöten metsän riista tavallisesti kulki, kun se metsästä pyrki lakealle. Puut heittivät tummat varjot hänen edessään olevalle leikatulle ruismaalle. Tarhapöllö huutaa vinkaisi ylhäällä pyökkipuussa, vaan muuten oli kaikki äänetöntä. Ammuttavia otuksia ei näkynyt.

"Ampukaa!" kuiskasi Jussi innoissaan. "Ampukaa ja hyvästi!"

Näin sanottuaan, alkoi hän matkia emähirven tärrittävää ääntä. Hirvi pettyi siitä tempusta; se seisahtui, nosti päätään ja tuijotti ojalle päin, missä Jussi oli piilossa. Vieraan tähtääminen ja laukaus tapahtuivat samalla hetkellä. Hirvi keikkui korkealle kaislain yli, tunkeutui niitten välitse ja riensi ravakkaa vauhtia kankaallepäin. Silloin nousi Jussi ja ampui. Hirvi hypähti vielä pari kertaa; se pysähtyi sitte, hoippui ja kaatui maahan.

"Kas niin!" huusi alamittainen ilosta loistavin silmin ja heitti pyssyn olalleen. "Nyt olemme ansainneet palkinnon".

Kun tulivat sille paikalle, missä hirvi oli pitkällään, oli se jo kuollut.

"Kuka sen tappoi?" kysyi vieras.

Jussi lankesi polvillensa ja alkoi tarkasti tutkia kaikki kohdat, missä veripilkut osoittivat, että haulit ja luodit olivat sattuneet. Kun alamittainen monta kertaa oli tarkastellut uudestaan, nosti hän päätään ja virkahti, alakuloiselta, pettyneeltä näyttäen:

"Hirvi on teidän".

"Mistäs sen tiedät?"

"Sen näen siitä, että minun kolme luotia on tässä likellä toisiaan hirven kulkussa, teidän latinkinne on sitä vastoin osunut päähän ja, minun ymmärtääkseni, olitte te ladanneet järeillä kuulilla".

"Niin teinkin", vastasi vieras.

"Älkää sitte närkästykö, jos otan lakkini päästä ja kutsun teitä tämän naapurikunnan paraaksi kytäksi – Hitto! Kuinka korkeasukuiselta te näytätte, valkeat hanskat kädessä ja läikkyvät saappaat jalassa! Tuskin luulinkaan, että kuulalla osaisitte noin etäältä".

"NO, olenhan minä jo vähän tottunut ampumaan", vastasi vieras, "mutta haukatkaamme nyt murkina-palasen tämän urotyön jälestä; tuntuu kuin olisi vähän nälkää. Onko sinulla ruokaa?"

"Ono! vaikka sangen vähän: voitleipä ja hapan juustopala. Jos suvaitsette, niin olkaa niin hyvä! Minä laitan sillaikaa hirven valmiiksi teille".

Jussi otti mytyn takkinsa taskusta, päästi voitleivän sinijuovikkaasta kääritystä kaulavaatteesta ja antoi sen vieraalle. Sitte otti hän veitsensä ja kävi hirveen käsin.

"Meidän pitäisi toki tietää toinen toisensa nimet, jos ei muuta, koska kerran olemme tulleet jahtikummmeiksi", virkkoi vieras, metsästäjän tavallisella hulviudella syöden alamittaisen murkinaa. "Mikä nimesi, ystäväni?"

"Nimeni on Jussi alamittainen".

"Sepäs vasta hupaisa nimi!"

"Onhan tuo", vastasi Jussi. "Se onkin vaan liikanimi, jonka ihmiset ovat antaneet minulle, koska olin varsin pieni, kun minua mittasivat sotamieheksi. Nyt olen jo tottunut siihen ja annan sen olla. Parempi on ainakin, että kutsuvat minua Jussi alamittaiseksi, kuin Jussi sukkaneulaksi, joksi minua ennen sanottiin, koska olin niin hoikka. Luulenpa, että ihminen voi olla yhtä hyvä sentähden, vaikka hän onkin vähän hoikka varreltaan ja täytyyhän tyytyä siihen mittaan, jonka Herra on suonut ruumiillemme; se on minun uskoni".

"Se onkin hyvä usko se", virkkoi vieras nauraen. "Mutta mitä ammattia sinulla on?"

"Malttakaa hiukan!" vastasi Jussi, veistänsä kanervilla pyyhkiessään. "Nyt minä rupean koulumestariksi ja teidän pitää vastata. Mikä mies te olette, koska näin tulette tänne Restrupiin aamukastetta kanervilta nuolemaan?"

"Minä olen tuolta etelästä", vastasi herra, "ja ampuminen on ammattini".

"Siitä olen jo nähnyt varman todistuksen. Mutta kenen joukkoa te olette?"

"Minä olen sen vieraan herrasväen kyttä, joka on tuossa naapurikartanossa käymässä".

"Te olette siis jo päässeet parempaan tilaan, kuin minä", sanoi Jussi, "sillä minä en ole muuta, kuin vähäpätöinen sala-ampuja, joka hiipii ympäri, vähän riistaa etsien omaksi tarpeekseen ja pyytää killingin kukkaroon sillä, mitä hän ampuu. Tänä päivänä on kuitenkin säätyni parempi kuin onneni, sillä Restrupin kyttä antoi minulle luvan metsästää. Vaan silloin juuri sattui, että te tulitte tielleni. – Kas niin! Nyt on saaliinne valmis ja koivetkin yhteen sidotut; saanko nostaa sen teidän selkäänne?"

Kyttä nousi, Jussi nosti eläimen hänen selkäänsä ja he menivät sitte yhdessä Restrupin maille päin.

"Minun pitäisi panna uusi latinki pyssyyn", sanoi Jussi. "Kentiesi vielä tapaamme jotakin".

"Se on mahdollista. Olen kuullut, että teillä näissä tienoissa on paljon ammuttavia eläviä".

"Niitä on kyllä", vastasi Jussi, "mutta ei semmoiselle raukalle, kuin minä olen, siitä tule suurta hyötyä. Jos kerran ammun pikkuisen otuksen ja kyttä tuolla ainoastaan haistelee vähän savua, hiipii hän paikalla jälestäni, ryöstää mitä olen ampunut ja viskaa törkeitä haukkumisia kiitokseksi; hyvä, jos pääsen silläkään hinnalla!"

"Mutta minä en käsitä miksi sinä annat hänen ryöstää mitä itse olet ampunut".

"Ette vai käsitä?" vastasi Jussi, erinomaisen viekkaalta näyttäen. "Noh! Herraskartanon väellä on omituinen tapa, jolla kohtelevat alhaista kansaa, jotta heitä täytyy totella".

"Millainen se tapa on?"

"Kohtsillään saatte sen nähdä", vastasi Jussi, vakaamielisenä

olevinaan. "Malttakaa vaan hiukan! Mitä tuolla alhaalla seisoo? —

Näettekö tuon vaajan ojan reunalla. Se on rajapyykki ja me olemme siis

Restrupin maalla".

"Noh! mitä sitte – ?"

"Niin! Mitä hiton elävää sinä kannat tuossa säkissäsi, ukkoparka? Sinä olet vissiinkin harjoittanut sala-ampumista meidän alueella, eikö niin?"

"Sala-ampumista!" kertoi vieras ja katseli hämmästyen Jussia. "Oletko hullu?"

"Ei, en ole hullu, vaan minä olen kyttä tuossa toisessa hovissa; anna siis tänne saaliisi! – Jos tahtoisin tehdä oikeutta myöten, niin ottaisin sinulta pyssynkin ja lähettäisin sinun aina Aalborgin kihlakunnan voudille saakka".

"Mutta alamittainen! Hourailetko?" virkahti vieras yhä kovemmin kummastuen. "Luuletko todellakin, että antaisin viedä itseäni Aalborgiin?"

"Ei, en suinkaan sitä luule, sala-ampuja? Vaan sentähden aionkin käyttää väkivaltaa. Minä kutsun vaan avuksi – yhden, kaksi, kymmenen talonpoikaa; – jokainen auttaa minua ja sitte rattaille, joissa on vähän olkia; kädet ja jalat sidotaan – koko toimitus on tehty, yhdessä silmänräpäyksessä".

Jussi taukosi hengähtääksensä niin ankaran sanavirran jälkeen. Hänen äskettäin niin kova ja vihainen katsanto muuttui sitte äkisti; hän hymyili leppeästi, suopeasti ja sanoi:

"Kas se oli yksi keino, jota kyttä käyttää. En tiedä, onko toinen temppu yhtä varma".

Sen sanottuaan, laski alamittainen pyssynsä maahan, tempasi herran käden kämmeniensä väliin ja virkkoi ystävällisellä, rukoilevalla äänellä:

"Rakas herra kyttä! Te olette etevämpi minua sekä taidon että säädyn puolesta; sen olen kyllä huomannut. Minä olen köyhä mies, jolla ei ole mitään muuta, kuin se pikku impi, jota äsken kehoititte sanomaan terveisiä hänen kullalleen. Tänä päivänä on hänen isänsä suostunut liittoomme sillä ehdolla, että toisin hänelle hirven lounaaksi kotiin. Mutta kello soipi tuolla tornissa ja minä en vielä ole löytänyt muuta eläintä kuin sen, jonka te ammuitte. – Jos tahtoisitte antaa sen minulle, niin tekisitte kaksi nuorta ihmistä aivan onnellisiksi. Paraassa ilossamme muistelisimme sitte teitä ja rukoilisimme Jumalalta, että hän suopi teille hyvää, missä ikänä te vaellatte".

Jussi oli melkein langennut polvilleen vieraan eteen; hän loi selkeät läikkyvät silmänsä ylös herraan ja jatkoi miltei kuiskaten:

"Semmoisen pienen hirven voitte saada joka päivä, koska niin hyvästi ammutte, vaan jos minä en tuo yhtäkään otusta lounaaksi kotiin, on koko iloni tässä maailmassa ollut ja mennyt. Älkää siis kovasti kohdelko minua. Pikku Katri kertoi, että olette niin ystävällinen ja hyväluontoinen. Herra Jumala suokoon, että hänen ennustuksensa olisi todenperäinen!"

Vieras oli liikutettu; hän heitti pyssyn olalleen ja sanoi, syrjään kääntyen:

"Jussi, ota hirvi ja mene!"

"Älkäähän niin menkö!" huusi Jussi iloissaan ja kyyneleet juoksivat hänen päivettyneitä poskia myöten. "Ensin pari sanaa jäähyväisiksi ja sitte kiitoksia meidän molempain puolesta. Jumala siunatkoon teitä, herra kyttä! Me luultavasti emme koskaan enää näe toisiamme tässä maailmassa ja te unhotatte kohta sekä minua että Katriani, vaan siitä voitte olla vakuutettu, että teitä muistelemme niin kanan kuin elämme".

Niin sanoen tarttui alamittainen uudestaan vieraan käteen ja likisti sitä monta kertaa huuliansa vasten. Sitte väänsi hän hirven olalleen, otti pyssyn kainaloon ja meni takaisin herraskartanolle.

Vähän matkaa astuttuansa, kääntyi hän ympäri, pani käden torveksi suun eteen ja huusi:

"Hyvästi ja kiitoksia, kyttä!"

Tätä tervehdystä kertoi hän monta kertaa vielä silloinkin, kun vieras jo oli kadonnut suon taakse, mihin hirvi oli kaatunut.

Se oli toinen tapa, jolla Jussi arveli saalista saavansa.

Seuraavana päivänä oli juhla Restrupissa. Kirkonkellot soivat ja koulumestari saapui kartanolle, mustaan takkiin puettuna ja koko seudun somasti vaatetettu nuoriso seurasi hänen jälessään; he pitivät kädessä painettuja lauluja. Kunniaportin kumpaisellakin puolella seisoi pitkä rivi ympäristön talonpoikia. Etummaisena näkyi Yrjö ruohonkarvaisessa frakissaan; hänen nappinsa olivat kyttien muodin mukaiset ja pieni hopeinen ruutisarvi riippui vaaleanpunaisella nauhalla napinreiästä. Hänen vieressään seisoi alamittainen ja piti Katria kädessä, molemmat hymyilivät, näyttivät onnellisilta ja olivat paraissa juhlavaatteissaan, niinkuin kaikki muutkin.

Kaikkea tätä komeutta valaisi syysaurinko selkeästä, pilvettömästä taivaasta; se kirkasti paisteellaan niitä moninaisia ja heleitä värienvivahduksia, joita näkyi pyökkipuitten ja jalavain punankeltaisilla lehvillä kartanon vasemmalla puolella.

Ihmisjoukosta kuului äkkiä jupina. "Hän tulee tuolta" kuiskattiin joka kulmalta ja yleinen huomio kääntyi yhdelle tien kohdalle.

Perintöprinssi ratsasti pienellä ruskealla hevoisella ja hänen ympärillään ajoi ylpeitä herroja, jotka kaikki lähestyivät kartanoa.

Koulumestarin laulanto onnistui hyvästi, sen tunnettua nuottia kertoivat kaikki läsnäolevaiset. Juuri kun viimeiset hurraahuudot, joilla tuo tervehtäminen päättyi, olivat vaienneet, onnistui alamittaisen niin voimakkaasti tunkea koukistetut käsivartensa edessä seisovain väliin, että Katri ja hän saivat tilaa ensimmäisessä rivissä, mistä hyvästi voivat katsella korkeaa vierasta.

Perintöprinssi, josta sitte tuli kuningas, joka rakasti kansaa hellemmin kuin kaikki muut Tanskan kuninkaat, oli astunut alas hevoisen selästä, kun laulu alkoi. Hän meni sitte avopäin rivien välitse ja tervehti kummallekin puolelle. Kun hän lähestyi Jussi alamittaista, huudahti tämä ja alkoi vapista: Sillaikaa kuin Katri hämillään koetti saada häntä syrjään ja koko ihmisjoukon huomio oli häneen kääntynyt, tempasi Jussi äkisti itsensä irti, heitti lakkinsa maahan ja riensi tulevia vastaan.

"Herra Jumala!" huusi hän, prinssin eteen polvistuen ja ojensi, surkealta näyttäen, molemmat kätensä ylöspäin. "Nyt olen varmaankin menettänyt viheliäisen henkeni, vaan enhän minä ollenkaan sitä tiennyt, sentähden puhuin eilen niin rohkeasti, koska luulin teitä tavalliseksi kytäksi".

Perintöprinssi oli ensin katsellut tätä kohtausta yhtä hämmästyneenä kuin muutkin. Jussia tunnettuansa, hymyili hän sitte ystävällisesti, ojensi kätensä häntä ylös nostaakseen ja sanoi:

"Älä huoli, Jussi alamittainen! Perintöprinssi ei kuullutkaan mitä sinä juttelit hänen kytälleen. Ennenkuin lähden Restrupista, tulen sinua ja Katriasi katsomaan".

Hän astui sitte edelleen, Jussi nousi seisoalle ja pyyhkäisi silmiään. Ylpein pariskunta, joka sinä päivänä läksi herraskartanosta, oli epäilemättä alamittainen ja hänen kultansa.

III.
EI NIMEÄ

Hän oli vielä kaunis, pitkä ja soleva, oikean sotamiehen esikuva. Etelämaitten aurinko oli paahtanut hänen kasvojaan tummemmiksi kuin ne muuten olisivat olleet. Kun hän tervehti tahi puhui, muuttui hänen näkösä eläväksi ja sen ylitse vilahti suloinen, surumielinen hymy ikäänkuin aurinko vilahtaa näkyviin nopeasti lentävien ukkosenpilvien lomasta; se vilahdus näkyi, vaan hävisi kohta; vakaamielisyys, tylyys jäi sen sijaan. Hänen otsansa oli korkea, vaan aika oli siihen kyntänyt syviä, suuria ryppyjä, jotka todistivat, että mies oli paljon miettinyt ja sureksinut. Ajatus panee aina kyltin työhuoneensa seinään.

Kun hän toisinaan unhotti itseään, käykistyi hänen vartalonsa; kasvojen jänteet löyhistyivät ja huulet värisivät kuin vetotaudissa. Jos joku silloin äkkiä puhutteli häntä ja hän loi silmänsä ylöspäin, kuvastivat hänen kasvonsa sanomatonta surumielisyyttä; hänen oli silminnähtävästi sangen vaikea kohta antaa silmilleen tavallista, levollista katsantoa. Semmoisista hetkistä pitää juuri ottaa vaari; vähäisistä, arvaamattomista tapauksista älyät usein toisen omituisuutta, ikäänkuin pienet puustavit kirjassasi selittävät suuria.

"Hän on paljon kärsinyt ja kokenut", vakuutti eräs ystävä, joka tunsi häntä paremmin kuin kaikki muut ja oli ainoa, jonka kanssa hän oikein tuttavan tavalla piti keskuutta. "Hänen elämänsä on noita vähäisiä dramoja, jotka tapahtuvat koko maailman nähtävinä, vaan joita ei kukaan käsitä eikä hoksaa paitsi ne, jotka näyttelevät jotakin osaa samassa näytelmässä. – Olkoon menneeksi! – Koska sitä pyydätte ja tahdotte, niin kerron teille, mitä tiedän".

Hän syntyi Normandiassa rikkaan miehen poikana, onnellisen isän ainoana lapsena. Koko maailma hymyili hänelle; hänen silmänsä näkivät kaikkialla vaan ennustuksia onnellisesta tulevaisuudesta. Koulussa istui hän aina ylimmäisillä sijoilla ja joka vuosi toi hän kotiin todistuksia ahkeruudesta ja innosta. Hänen isänsä kartanon lähellä asui vanha aatelismies kuuluisaa, rehellistä sukua; tällä oli ainoa tytär. Molemmat naapurukset tulivat ystäviksi ja kävivät melkein joka päivä toisiaan katsomassa; lapset noudattivat vanhempain esimerkkiä. Nuori tyttö oli mahdottoman pikkuinen olento, joka ihastutti kaikki; hän oli niitä onnellisia mutta myöskin vaarallisia, jotka jo näyttäimällä voittavat ja jotka saavat yhtä monta ihailijaa kuin turhuutta harjoittavat, koska jokainen käytös heitä kaunistaa. Rikkautta, komeutta ja mitä hennoimpaa ylellisyyttä oli tälle tytölle tarjona; hän käytti näitä etuja tarkan kauneuden tunnon sekä aistin osoittamiseen.

Poika rakasti tyttöä lapsuudesta asti, oli hänen parissa ennemmin kuin muitten, haki häntä aina, eli vaan hänen tähden ja antoi hänen kuvansa kaunistaa kaikki ne tuumat, jotka johtuivat hänen mieleensä. Vuosien kuluessa kiihtyivät nämät tunteet yhä palavammiksi. Impi hymyili hänelle kuin kaikille muillekin, kentiesi toki vähän herttaisemmin; kentiesi puhutteli hän myöskin naapuripoikaa lauhkeammalla äänellä kuin muita. Korea neiti vastaanotti leikkikumppalinsa ystävällistä kohteliaisuutta luonnollisena hyvittelynä, vaan haki häntä toki aina seuroissa ja kaihosi sekä tiedusti häntä, jos hän oli poissa.

Eräänä iltana ratsasti nuorukainen naapurikartanoon, jossa hänen hempukkaisensa asui. Hänen tulonsa oli tälle tietty ja impi oli sentähden odottamassa puutarhan aitavierussa, josta voi katsoa etäälle pitkin tietä. Nuorukainen sitoi ratustimet veräjään kiinni ja hypähti aidan yli; sitte vaelsivat he käsi kädessä, silmä silmää kohden, edestakaisin pitkin käytäviä; he sopottivat sitä hiljaista, ystävällistä kieltä, joka tulvaa nuorista innostuneista sydämistä, joka ottaa itselleen vertauksia auringosta sekä tähdistä ja antaa tulevaksi ajaksi kultaisia lupauksia ja ennustuksia. Mitä he keskenään puhuivat, ei kukaan tiedä, mutta kun nuorukainen sanoi jäähyväiset, tuli immen mustiin silmiin kyyneleitä; hän nojasi päätänsä nuorukaisen rintaa vasten ja hymyten hänen käsiään, samassa sopottaen hänen korvaansa muutamia sanoja, joita hän ihastuen kuunteli.

He erosivat. Impi seisoi taas mäellä, huivi päässä ja kaulavaatetta heiluttaen. Hän näytti sillä asemella, tuossa kuun sinertävässä valossa erinomaisen kauniilta unelmankuvalta. Kun nuorukainen oli ajanut vähän matkaa eteenpäin, kääntyi hän takaisin, ikäänkuin hän olisi unhottanut jotakin sen asian kohtaa, jonka takia hän oli tullut; vaan hän kertoi ainoastaan sitä samaa, kuin hän jo oli sanonut. Mutta onhan maailmassa erästä kieltä, jossa kertominenkin aina tuntuu uudelta eikä koskaan ikävältä. Ja on selityksiäkin, joiden arvon määrääjänä on se korva, joka niitä kuulee eikä se suu, joka niitä lausuu.

He erosivat taas.

Seuraavana päivänä meni nuorukainen pääkaupunkiin tutkintoa seisomaan.

Kahden vuoden päästä tapasivat he toisiaan. Silloin oli nuorukainen tullut upseeriksi; hän oli alkanut astua sitä tietä, jolle hän kauan oli pyrkinyt. Impi oli enemmän muuttunut; tyttö oli kehinnyt ihanaksi naiseksi; mennyt aika oli täyttänyt kaikki runsaat lupauksensa hänelle; hän oli herttaisempi, viehättävämpi ja lumoovampi kuin koskaan ennen.

Niissä pidoissa, jotka isä valmisti iloissaan pojan kotiintulosta, kohteli neiti, harsoon ja silkkiin puettuna, upseeria kuin kauan ikävöittyä ystävää ikään; hän tanssi tietysti ensimmäisen tanssin leikkikumppalinsa kanssa ja niin toisenkin; hän hymyili ja kuiskasi semmoisia suosiollisia sanoja, joita ihastuen kuunnellaan vaan jotka eivät merkitse vähintäkään. Muitten mielestä oli neiti sama kuin ennenkin, mutta upseerista oli hän muuttunut; vanha ystävä kaipasi entistä äänen heläjämistä; hehkuvissa silmissä oli jotakin epävakaista ja teeskenneltyä, kun hän loi ne leikkitoveriinsa. Tämä puhui menneistä ajoista, impi antoi vaan lyhyitä vastauksia; hän kertoi muistelmiaan, impi kuunteli, naurahti, oli vähän aikaa vaiti ja keskeytti sitte hänen puhettaan joutavalla kysymyksellä. Oikealla rakkaudella on omituisen tarkka aisti älyämään, käsittämään kaikki; niinkuin tuoksu, kukka tahi käden puristus voi sitä virkistää, niin voi myöskin joka kalsea tuulahdus panna sitä värisemään. Rakkaus on niitten arkatuntoisten ihmisten kaltainen, jotka aavistavat tulevaa raju-ilmaa ennen kuin kaikki muut ihmiset.

Seuraavana päivänä ratsasti upseeri naapurikartanoon. Hopeahaavat ja pähkinäpensaat kallistivat siellä mäellä oksiaan puutarhan aidan ulkopuolelle niinkuin taannoisena iltanakin, mutta se olento, joka silloin teki maiseman hänen mielestään oikein kauniiksi ja eläväksi, ei enää näkynyt siellä. Neiti istui arkisalissa, kaikki ne vieraat ympärillään, jotka kuluttivat kesänkuukaudet herraskartanossa; sotaherra kuuli hänen huoletonta hilpeää naurua jo ennenkuin sisäänkään ennätti. Neiti tuli ystäväänsä vastaan ja antoi hänelle kättä, niinkuin hän aina teki jokaiselle tuttavalle; nuori mies oli ääneti ja tuli alakuloiseksi; hän ei suinkaan ollut toivonut, että hän tapaisi mielitiettyänsä kaikkien noitten vierasten parvessa. Neiti soitteli hänen huviksensa, lauloi kenenkään käskemättä muutamia lyhyitä lauluja, joita hän tiesi sotaherran mielellään kuuntelevan ja näytti hänelle kukkiansa. Tämä ylisti tietysti kaikki, vaan mahdotonta oli silmänräpäykseksikään päästä tytön kanssa kahden kesken puhumaan; sotilaasta näytti päin vastoin, kuin neiti tahallansa olisi karttanut jokaista tilaisuutta semmoiseen yhtymiseen. He läksivät yhdessä ratsastamaan ja ajoivat etäälle ympäristöissä, mutta aina oli useita yhdessä: joku suosittu ystävä, joku armas täti tahi nuoria vieraita herroja, jotka kukin kohdastansa pyysivät hempukan silmäyksiä ja hymyä paljon rohkeammin, kuin ystävä lapsuudesta asti ja silminnähtävästi he niitä paremmalla menestyksellä tavoittivatkin.