Kitabı oxu: «Viimeinen Algonquini»

Felix Lilla

Viimeinen Algonquini

Kertomus

Julkaisija – Good Press, 2021

goodpress@okpublishing.info

EAN 4064066343316

Sisällysluettelo

I.

II.

III.

I.

Sisällysluettelo

Vuonna 1680 ilmestyi pyrstötähti taivaalle, herättäen pelkoa ja kauhistusta kaikissa maakunnissa, mihin vaan sivistyksen valo ei vielä ollut tunkeunut. Niinpä Delawaren ja Hudsonin rannoillakin aina Ontarioon ja Champlain-järveen saakka Mohawkien, Irokesien ja Huronien heimokunnissa. Nämät Indianit kokoutuivat suurin joukoin kuuntelemaan pappiensa innostuneita puheita, jotka julistivat Manitoun, suuren hengen, taivaan tulikirjaimilla ilmoittavan heille tahtonsa. Nyt oli muka aika tullut karkoittaa valkoiset valtaajat maasta, valtaajat, jotka olivat konnantapaisesti muutamilla rommitynnyreillä, huonoilla villapeitteillä ja muilla senkaltaisilla repaleilla viekoitelleet punaihosilta miehiltä heidän parhaat maansa ja metsänsä. Manitoun vihan uhalla vaativat papit hävityssotaa Delawaren ja Hudsonin seuduilla majailevia untisasukkaita vastaan.

Tässä laveassa maassa, joka nyt on uuden maailman mitä taajemmin kansoitettuja, rikkaimpia ja teollisimpia seutuja, oli silloin sangen vähän asukkaita. Satojen peninkulmain alat oli hiljaista, jylhää metsää vaan, jonka sydänmaissa oleskeli lukuisasti karhuja ja susia, ja majavat rakentelivat jokien rannoille ihmeteltäviä pesiänsä. Missä nykyään ohrapellot aaltoilevat, tehtaiden suuret piipuntorvet savuavat, komeat linnat ja maatalot matkustajaa viehättävät, rautatien junat kiitävät ristiin rastiin, siellä seurasi indiani kaksisataa vuotta sitten ja vielä paljoa myöhemminkin petoeläinten jälkiä tahi kuljeskeli sotakulkuaan voittaaksensa saalista, vihollistensa päänahkoja.

Uudistalot, kaukana toisistaan jokien varsilla, olivat aina vahvojen varustuksien ympäröimiä; mutta sittenkin oli niille uhkaavain päällekarkausten vaara alati tarjona. Alinomaisessa sodassa elivät nuoren Amerikan perustajat, nämät rautaiset miehet, jotka, osaksi sorretun uskonsa tähden, osaksi valtiollisen vapauden toivossa, jota eivät saaneet vanhassa Europassa nauttia, osaksi seikkailuhalusta, olivat kirveineen aseineen tunkeuneet syviin metsiin ja laskeneet sinne suuren amerikkalaisen vapaavallan ensimmäisen perustuskiven. Sillä vapaat tunsivat he olevansa, vaikka he aina edelleen kuuluivat europpalaisen ruhtinaan vallan alle. Ensin oli sinne muuttanut ruotsalaisia, Kustaa Aadolfin urhoollisia sotureita, jotka Saksanmaan tappelutantereilla olivat taistelleet kolmekymmen-vuotisessa sodassa, sitten hollantilaisia ja viimein englantilaisia, jotka ajan kuluessa riistivät itsellensä vallan, muuttivat Manhattan maalle rakennetun kaupungin, New-Amsterdamin nimen New-Yorkiksi, Yorkin herttuan kunniaksi, ja nimittivät koko tämän äärettömän suuren maan Uudeksi Englanniksi.

Muutaman peninkulman päässä Hudsoniin juoksevan Mohawk-joen suusta oli kauniissa laaksossa hollantilaisen Joost van Bombelerin uudistalo. Siinä asui noin neljäkymmentä henkeä, nimittäin: van Bombeler itse, hänen vaimonsa, tyttärensä Gesina ja kaksi poikaa Adrian ja Cornelius, kuusi muuta perhettä ja muutamia valkoisia ja mustia palvelijoita. Viime mainitut olivat orjia, vaan kun heitä hyvin kohdeltiin, olivat he uutterat työssään ja uskolliset. Ruotsalaiset ja englantilaiset uudisasukkaat olivat tavallisesti jotenkin varattomia, jota vastoin hollantilaiset olivat ylimalkaan lähteneet kotimaastansa melkoisen varakkaina ja sen vuoksi olivatkin heidän uudistalonsa enimmiten paremmassa kunnossa kuin muitten. He eivät mielellään luopuneet kotimaisista tavoistaan, ja niinmuodoin toivat he mukanansa joukon huonekaluja ja ylellisyystavaroita, joita paitsi he eivät luulleet taitavansa tulla toimeen. Yksin tiiliäkin tuottivat he huoneitansa varten Hollannista ja kuljettivat niitä suurella vaivalla ja kustannuksella jokia myöten, ikäänkuin ei Amerikassa olisi ollut rakennus-aineita yltäkyllin. Weltewredenin uudistalossa Hudsonin rannalla olivatkin päähuoneet rakennetut täänkaltaisista pienistä keltaisista tiileistä, jotka olivat kotoisin hollantilaisista tehtaista valtameren toiselta puolen.

Vara-aitat ja ladot sitä vastoin olivat puisia, mutta nekin niin huolellisesti rakennetut, että olivat paljoa sievemmän näköisiä kuin metsäkorven muitten uudisasukkaitten karkeasti ja rumasti rakennetut puulinnoitukset, joiden omistajat eivät pitäneet väliä alankomaalaisten sievyyden ja siisteyden halusta. Korkea paalutus ympäröi pientä asuntoa ja paalutuksen ulkopuolella leveine runsaskasvuisine maissi- a riisivainioineen, sekä vehreine mehukkaine luhtaniittyineen, joista iloinen karja sai ruohonsa, näytti tämä suloiselta ja rauhalliselta tienoolta keskellä äärettömän laveaa aarniometsää, jossa piileskeli niin salaisen kauhistavia ja hirmuisia vaaroja.