Kitabı oxu: «Muistelmia kuolleesta talosta», səhifə 5

Dagestanilaisia tataareja oli kolme, ja kaikki olivat he veljeksiä.Kaksi heistä oli jo ikämiehiä, jota vastoin kolmas, Alei, oli tuskinkahtakymmentä kahta vuotta vanhempi; ulkomuodoltaan oli hän vieläkinnuoremman näköinen. Hänen paikkansa laverilla oli vieressäni. Hänenkaunis, vilpittömyyttä ja ymmärrystä, mutta samalla lapsellistahyvyyttä ilmaiseva muotonsa veti ensi hetkestä sydämeni puoleensa, jaminä iloitsin, että kohtalo oli määrännyt juuri hänet naapurikseni.Hänen sielunsa kuvautui hänen ihanassa muodossaan. Hänen hymyilynsäoli lapsellisen avomielinen; suuret, mustat silmät olivat niinystävälliset, että minä häntä nähdessäni tunsin aina erityistämielihyvää ja lievennystä surussani. Minä en laske liikoja. Hänenkotimaassaan oli kerran vanhin veli (hänellä oli viisi vanhempaaveljeä; kaksi heistä oli joutunut johonkin tehtaasen) käskenyt häntäratsain ja miekalla varustettuna seuraamaan muita jollekin retkelle.Vanhempien ihmisten kunnioitus on vuorelaisten kesken niin suuri, ettei poika uskaltanut eikä edes ajatellutkaan kysyä matkantarkoitusta. Toiset taas eivät pitäneet tarpeellisena puhua hänellesiitä. Heidän mielessään oli rosvoretki, joka tarkoitti erään rikkaanarmeenilaisen kauppiaan ryöstämistä. Yritys onnistui: saattojoukkomurhattiin, samoin myöskin kauppias itse ja hänen tavaransa joutuivatmurhaajille. Mutta asia tuli ilmi: kaikki kuusi veljestä otettiinkiinni, heidän syyllisyytensä näytettiin toteen, heidät rangaistiin jalähetettiin Siperjaan, pakkotyöhön. Aleita armahti oikeus lyhentämällähänen rangaistusaikansa; hänet tuomittiin pakkotyöhön ainoastaanneljäksi vuodeksi. Veljet rakastivat häntä suuresti. Hänestä oliheille huvia pakkotyössä, ja nuo synkän näköiset miehet hymyilivätaina kun katselivat häntä; jos taas rupesivat hänen kanssaanpuhelemaan (muuten puhuttelivat he häntä harvoin, ikäänkuin hän olisiyhä vielä ollut heidän mielestään pieni poika, jonka kanssa ei sopinuthaastella vakavimmista asioista), niin heidän jörömäiset muotonsakävivät iloisemmiksi, ja minä arvasin, että he laskivat leikkiä;ainakin silmäilivät he toisiansa ja hymyilivät ystävällisestikuunnellessaan Alein vastauksia. Hän taas tuskin uskalsi puhutellakaanveljiänsä; siihen määrin kunnioitti hän heitä. Vaikeata on ajatella, miten tämä nuorukainen voi vankeutensa aikana säilyttää sydämensä kokohellyyttä, pysyä rehellisenä, herttaisena, miellyttävänä,raaistumatta, turmeltumatta. Kaikesta näennäisestä taipuvaisuudestahuolimatta oli hänellä kuitenkin voimakas, luja luonne. Hän oli siveäkuin puhdas neitonen, ja toisten ilkeä, törkeä, likainen taiepärehellinen, väkivaltainen käytös sytytti tyytymättömyyden tulenhänen ihanissa silmissään, jotka siten tulivat vieläkin ihanimmiksi.Hän karttoi riitaa ja toraa, vaikkei hän muuten ollutkaan niitä, jotkaantavat loukata itseään rankaisematta. Riitaa hänellä ei ollutkenenkään kanssa: kaikki rakastivat, kaikki suosivat häntä. Minulleoli hän alussa ainoastaan kohtelias. Vähitellen aloin minä puhellahänen kanssaan; muutamissa kuukausissa oppi hän venäjän kielen, jotataitoa hänen veljensä eivät saavuttaneet koko vankeutensa aikana. Hännäytti minusta erittäin ymmärtäväiseltä, vaatimattomalta jaajattelevalta nuorukaiselta. Sanalla sanoen: minä en pidä Aleitaollenkaan tavallisena luonteena ja muistelen yhtymistäni hänenkanssaan elämäni mitä paraimpana yhtymisenä. On olemassa ihmisiä,jotka luontonsa puolesta ovat niin oivallisia, niin hyviä, että onmahdotonta ajatellakaan heidän koskaan voivan muuttua huonommiksi.Semmoisten ihmisten puolesta voipi olla aina levollinen. Ja minä olennytkin levollinen Alein puolesta. Missähän tuo kelpo mies nytlieneekään?..

Kerran, kun jo kauan aikaa olin ollut vankilassa, venyin minälaverilla, pää täynnä raskaita ajatuksia. Alei, joka muuten oli ainaahkera ja toimelias, oli sillä kertaa jouten, vaikka vielä olikinaikaista käydä makuulle. Mutta silloin oli muhamettilaisilla pyhä jasen tähden hän ei tehnytkään työtä. Hän venyi, nojautuen kättänsävasten, ja mietti niinikään jotain. Äkkiä kysyi hän minulta:

– Tuntuuko mielesi nyt raskaalta?

Minä katsahdin häneen uteliaasti, sillä minua kummastutti tämähienotunteisen ja ymmärtävän Alein äkkinäinen kysymys; tarkemminkatsottuani huomasin, että hänen kasvonsa osoittivat surua ja minäymmärsin, että hänen oma mielensä oli juuri sillä hetkellä raskas.Minä ilmaisin hänelle arveluni. Hän huokasi ja hymyili surumielisesti.Minä pidin hänen hymyilystään, joka oli aina hieno ja sydämellinen.Silloin tuli näkyviin kaksi hohtavan valkeata hammasriviä, joidenkauneutta olisi voinut kadehtia maailman paras kaunotar.

– Etköhän sinä, Alei, ajatellut sitä, mitenkä kotimaassanneDagestanissa tätä juhlaa vietetään? Arvatenkin on siellä nyt hyväolla?

– Ajattelinpa niinkin, vastasi hän riemastuen, ja hänen silmänsäkirkastuivat. – Mutta, mitenkäs arvasit, että minä juuri sitä asiaaajattelin?

– Kuinka en sitä olisi arvannut! Onkos siellä parempi olla kuintäällä?

– Oi, miksi puhelet siitä…

– Varmaankin on siellä nyt kauniita kukkasia, on paratiisi!..

– Voi, elä puhu enää. – Hänen mielensä oli kovin liikutettu.

– Kuules, Alei, onko sinulla sisar?

– On, mutta mitäpä siitä?

– Varmaankin on hän kaunotar, jos lienee näköisesi.

– Mitäs minusta! Hän on semmoinen kaunotar, ettei moista ole kokoDagestanissa. Voi, miten kaunis on tuo sisareni! Et ole semmoistanähnytkään! Äitinikin oli kaunis.

– Rakastiko sinua äitisi?

– Voi! Mitä puhutkaan! Hän varmaankin on kuollut minun tähteni. Minäolin hänen rakkain poikansa. Hän rakasti minua enemmän kuin sisartani, enemmän kuin ketään muita… Hän tuli luokseni unissani ja itki minuntähteni.

Hän vaikeni eikä puhunut sinä iltana enää sanaakaan. Mutta sen jälkeenhaki hän aina tilaisuutta saadakseen keskustella kanssani. Hän eialkanut kuitenkaan koskaan itse puhetta, sillä hän kunnioitti minuajostain tuntemattomasta syystä. Sen sijaan oli hän hyvin iloinen, kunminä puhuttelin häntä. Minä kyselin häneltä Kaukaasiasta ja hänenentisestä elämästään. Toiset veljet eivät häirinneet keskustelujamme, jotka heille päin vastoin näyttivät olevan mieleen. Huomattuaan, ettäAlei kävi minulle yhä rakkaammaksi, rupesivat hekin puolestaankohtelemaan minua entistä ystävällisemmin.

Alei auttoi minua työssä ja palveli minua vointinsa mukaan kasarmissa, sillä häntä nähtävästi huvitti, kun hän jollakin tavoin voi ollaminulle hyödyksi. Syynä tällaiseen avuliaisuuteen ei ollutminkäänlainen matelemisen halu, vaan lämmin ystävyyden tunne, jota hänei koettanutkaan minulta salata. Aleilla oli muun muassa taipumustakäsitöihin: hän oppi jokseenkin hyvin liinavaatteita neulomaan, saappaita ompelemaan ja vihdoin myöskin nikartelemaan. Veljet kehuivathäntä ja ylpeilivät hänestä.

– Kuuleppas, Alei, sanoin minä hänelle kerran, miksi et ole oppinutlukemaan ja kirjoittamaan venäjää? Siitä voi olla sinulle vast'edespaljon hyötyä täällä Siperjassa.

– Kyllähän minulla olisi halua. Mutta keltäpä saan opetusta?

– Onhan täällä paljon kirjaan pystyviä! Jos tahdot, niin voin minäkinsinua opettaa.

– Voi, opeta, ole hyvä! ja hän oikein kohottihe laverilla, panirukoilevasti kätensä yhteen ja katsoi minuun.

Me ryhdyimme työhön jo seuraavana iltana. Minulla oli venäläinen UusiTestamentti, joka kirja ei ollut kielletty vankilassa. Ilman aapista, ainoastaan tämän kirjan avulla oppi Alei muutamassa viikossa lukemaanoivallisesti. Kolmen kuukauden kuluttua ymmärsi hän jo täydellisestikirjakielen. Hän luki innokkaasti ja mielihyvällä.

Kerran me luimme hänen kanssaan koko vuorisaarnan. Minä huomasin, ettähän lausui muutamia kohtia erittäin tunnokkaasti.

Minä kysyin häneltä, miellyttikö häntä se, jota hän luki?

Hän katsahti minuun äkkiä ja puna lensi hänen kasvoilleen.

– Oi, niin! vastasi hän; niin, Jesus on pyhä profeeta, Jesus puhui

Jumalan sanaa. Erinomaista!

– Mikäs kohta sinua enimmin miellyttää?

– Se, jossa hän sanoo: anna anteeksi, rakasta, älä vainoovihollisiasi. Voi, kuinka hyvin hän puhuu!

Hän kääntyi veljiensä puoleen, jotka kuuntelivat keskusteluamme, jarupesi heille jotain innokkaasti juttelemaan. He puhelivat kauan aikaavakavan näköisinä ja nyykytellen vakuuttavasti päitään. Sittenkääntyivät he puoleeni hymyillen juhlallisesti, oikein muhamettilaisentavoin (minua miellyttää suuresti semmoinen hymy ja etenkin senjuhlallisuus) ja vakuuttivat: että Jesus oli Jumalan profeeta ja ettähän teki savesta linnun, puhalsi siihen ja se lähti lentoon … jaettä se on heillä kirjoissa kirjoitettuna. He olivat täydellisestivakuutetut siitä, että tekivät minulle mieliksi ylistäessään Jesusta,ja Alei tunsi itsensä onnelliseksi, kun veljet suostuivat tekemäänminulle tämän mielihyvän.

Kirjoituksessa tehtiin niinikään suuria edistyksiä. Alei hankkipaperia (hän ei antanut minun ostaa sitä rahoillani), kyniä,läkkiä ja oppi parissa kuukaudessa oivallisesti kirjoittamaan.Se seikka hämmästytti hänen veljiänsäkin. Heidän ylpeydellään jatyytyväisyydellään ei ollut rajoja. He eivät tienneet, miten olisivatkiittäneet minua. Jos työnteossa satuimme yhteen, auttoivat he minuakilvan ja pitivät sitä onnenaan. Aleista ei puhettakaan. Hän rakastiminua ehkä yhtä paljon kuin veljiänsäkin. En unohda koskaan sitähetkeä, jolloin hän lähti pois vankilasta. Hän vei minut kasarmin taa, heittäytyi siellä kaulaani ja puhkesi itkuun. Sitä ennen ei hän ollutkoskaan suudellut minua eikä itkenyt. "Sinä olet tehnyt minulle niinpaljon", sanoi hän, "ettei isäni eikä äitini olisi voinut minulleniin paljon tehdä: sinä olet tehnyt minut ihmiseksi; Jumala on sensinulle palkitseva, ja minä en sinua koskaan unohda"…

Missähän, missähän lienee tuo hyvä, armas Alei!..

Paitsi tsherkessiläisiä oli kasarmissamme koko joukko puolalaisia, jotka muodostivat toisista vangeista erillään olevan perhekunnan.Kuten jo ennen olen sanonut, vaikutti heidän erillään olonsa javihansa venäläisiä vankeja kohtaan, että kaikki muut vangit vuorostaanvihasivat heitä. He olivat kiusaantuneita, sairasmielisiä ihmisiä.Luvultaan oli heitä kuusi henkeä. Muutamat heistä olivat sivistyneitäihmisiä. Heiltä sain minä vankeuteni viime aikoina joitakuita kirjoja.Ensimäinen lukemani kirja teki minuun voimakkaan, kummallisenvaikutuksen. Näistä vaikutuksista kerron vastedes. Ne olivat minullehyvin huvittavia ja minä olen vakuutettu, että monelle jäävät nekäsittämättömiksi: sillä ilman kokemusta on muutamia seikkoja mahdotonarvostella. Sanon vaan sen, että henkinen kaipaus on raskaampiruumiillisia tuskia. Alhaisoon kuuluva mies joutuu vankilassaverstaistensa, ehkäpä kehittyneempienkin ihmisten pariin. Tietysti onhän kadottanut paljon – kotiseutunsa, perheensä j.n.e., mutta seuraon sittenkin samanlainen. Sivistynyt ihminen taas, jonka lakituomitsee samaan rangaistukseen kuin alhaisenkin, kadottaa useinsuhteellisesti enemmän. Hänen täytyy tukehuttaa kaikki vaatimuksensa, kaikki tottumuksensa; joutuessaan sivistymättömään seuraan täytyyhänen oppia hengittämään toisenlaista ilmaa… Hän on verrattavakalaan, joka vedetään järvestä rannalle… Ja siten tulee lain mukaansamanlainen rangaistus hänelle usein kymmentä vertaa raskaammaksi.Tämä totuus pitää paikkansa, vaikkapa katsottaisiinkin ainoastaanaineellisia tottumuksia, joista täytyy luopua.

Mutta puolalaiset muodostivat erityisen kokonaisuuden. Kaikistakasarmimme asukkaista suosivat he ainoastaan erästä juutalaista, ehkäpä yksinomaan sen vuoksi, että tämä heitä huvitteli. Tuostajuutalaisesta pitivät muutkin vangit, vaikka kohta kaikki hänellenauroivatkin. Minä en nytkään voi ajatella häntä nauramatta. Häntänähdessäni muistui joka kerta mieleeni Gogolin Taras Bulbassa kuvaamajuutalainen Jankel, joka, riisuutuneena maata-panoa varten, muuttuisuuressa määrin kananpojan kalttaiseksi. Juutalaisemme Isai Fomitsholi kuin paljaaksi höyhennetty kananpoika. Hän oli jo ikämies, noinviidenkymmenen vuoden vanha, lyhytkasvuinen ja heikkoruumiinen, viekasja samalla peräti tyhmä. Hän oli hävytön ja pöyhkeä, mutta myöskinpelkurimainen. Hänen kasvonsa olivat rypyssä ja otsaan sekä poskiinoli painettu poltinmerkkejä. Minä en voinut mitenkään käsittää, kuinkahän oli voinut kestää kuusikymmentä lyöntiä. Hänet oli tuomittumurhasta. Hänellä oli resepti, jonka hän oli saanut kansalaistensaavulla eräältä lääkäriltä heti rangaistuksensa jälkeen. Tämän reseptinmukaan luuli hän saavansa voidetta, jonka avulla poltinmerkit kahdessaviikossa katoovat. Vankilassa ollessaan ei hän kuitenkaan uskaltanuthankkia tätä lääkettä, vaan odotteli 12-vuotisen pakkotyönsä loppua, jolloin hän kaiken mokomin aikoi käyttää sitä hyväkseen. "Muutoinhanen voi mennä naimisiinkaan – sanoi hän minulle kerran, – ja minäaion välttämättömästi mennä naimisiin." Me olimme hyvät ystävät, jahän oli aina oivallisella tuulella. Elämä vankilassa ei ollut hänellevaikeata; hän oli ammatiltaan juveelintekijä ja sai paljon työtäkaupungista, jossa ei ollut toista sen ammatin harjoittajaa; siten eihän tarvinnut tehdä vaikeampia töitä. Tietysti oli hän samallakoronkiskuri, joka lainaili kasvua ja panttia vastaan muille vankilanasukkaille rahaa. Hän tuli vankilaan ennen minua ja eräs puolalainenkuvasi minulle tarkoilleen hänen tulonsa. Se on hupaisa juttu, jonkaaion vast'edes kertoa; Isai Fomitshista tulen vielä usein puhumaan.

Kasarmimme asukkaihin kuului vielä neljä vanhauskolaista, niidenjoukossa myöskin se ukko, jolle vangit uskoivat rahansa; pari kolmevähävenäläistä, jotka olivat synkännäköisiä miehiä; eräs nuorihoikkanenäinen pakkotyöläinen, joka oli jo kerinnyt tehdä kahdeksanmurhaa, vaikka ijältään ei ollutkaan kuin noin kolmenkolmatta vanha; joukko väärän rahan tekijöitä, joista yksi oli koko kasarminhauskuutena, ja vihdoin muutamia synkkämielisiä ihmisiä, keropäisiä jarumakasvoisia, vaitelijaita ja kateellisia, jotka vaan vihaisestikatselivat silmäkulmiensa alta, ja niin olivat he päättäneet katsella, rypistellä kulmiansa ja vaieta vielä monta monituista vuotta – kokovankeutensa ajan. Kaiken tämän huomasin minä hät'hätään uuden elämäniensimäisenä ilottomana iltana, savun ja lijan, haukkumisien jasanomattoman ruokottomuuden ohessa, tukahuttavassa ilmassa, kahleidenkalistessa, kirouksien ja hävyttömän naurun kajahdellessa. Minä paninmaata paljaalle laverille asetettuani vaatteita pääni alle (tyynyäminulla ei vielä ollut) ja peitin itseni nutulla. Unta en saanutkuitenkaan pitkään aikaan, vaikka olinkin peräti väsynyt jakiusaantunut päivän kummallisista ja odottamattomista vaikutuksista.Vastaisuudessa sain minä kokea vielä paljon, jota ennen en koskaanolisi voinut aavistaakaan.

V

Ensimäinen kuukausi.

Oltuani vankilassa kolme päivää, sain minä käskyn mennä työhön.Muistan aivan hyvin ensimäisen työpäiväni, vaikkei minulle sillointapahtunutkaan mitään tavatonta, etenkin, jos otetaan huomioon, ettäuusissa oloissa muutenkin näytti minusta kaikki tavattomalta. Tuopäivä on yhteydessä ensimäisten vaikutusten kanssa, sillä minä jatkoinvielä uteliasta tarkasteluani. Sitä ennen vaivasivat minua tuskallisetajatukset.

"Tämmöinen on nyt vaellukseni loppu; minä olen vankilassa! – ajattelin tuon tuostakin itsekseni; – kas tämä on nyt satamanipitkäksi, pitkäksi aikaa, tyyssija, johon minä saavun raskaillatunteilla… Vaan kukapa tietää? Kun vuosien kuluttua sen jätän, ehkäpä sitä vielä kaipaankin!.." – lisäsin siihen jonkunmoisellavahingon ilolla, tahtoen isontaa omaa haavaani, ikäänkuinonnettomuuden koko suuruuden tunto olisi tuottanut nautintoa.Tämmöisen olopaikan kaipaus oli ajatus, joka saattoi minuthämmästymään: minä aavistin jo silloin, kuinka ihmeellisesti ihminenvoi kotiutua kaikkialla. Mutta sehän oli tulevaisuuden asia; tällähaavaa oli kaikki ympärilläni vihamielistä ja hirvittävää … siltäminusta ainakin näytti. Hurja uteliaisuus, jolla uudet toverinikatselivat minua, heidän osoittamansa jäykkyys aatelista tulokastakohtaan, tuo jäykkyys, joka välistä näytti vihalta – kaikki sevaivasi minua siihen määrin, että minä itsekin halusin päästä pikemmintyöhön tutustuakseni kerrassaan kaikkiin kärsimyksiini ja voidaksenisitten ruveta elämään niinkuin muutkin vankeustoverini. Tosi on, ettenminä silloin vielä paljoa huomannut enkä aavistanut, ettävihamielisyyden ohessa oli myöskin ystävällisyyttä. Muutamatmiellyttävät, suopeat kasvot, joita minä huomasin kolmena ensimäisenäpäivänä, olivat kuitenkin omiansa rohkaisemaan mieltäni. Suurintasuosiota osoitti minulle Akim Akimitsh. Muidenkin joukossa en voinutolla huomaamatta joitakuita hyväluontoisia ja iloisia ihmisiä."Kaikkialla on pahoja ihmisiä ja pahojen ohessa myöskin hyviä – ajattelin minä lohdutuksekseni; – kenpä tietää? Ehkäpä nämä ihmiseteivät olekkaan paljoa huonompia kuin ne, jotka jäivät vankilanulkopuolelle." Niin ajattelin, ja itsekin pudistin päätäni semmoiselleajatukselle. Jumalani! enhän tietänyt silloin, mihin määrin tämäkinajatus oli oikea!

Esimerkin vuoksi mainitsen erään vangin, jota minä vasta monen vuodenkuluttua opin täydellisesti tuntemaan. Hänen nimensä oli Sushilow.Puhuessani pakkotyöläisistä, jotka eivät olleet muita huonompia, muistui hän ehdottomasti mieleeni. Hän palveli minua. Oli minullatoinenkin palvelija. Akim Akimitsh neuvoi minulle jo vankeuteni alussaerään Joosepin, jonka hän sanoi suostuvan kolmestakymmenestäkopeikasta kuukaudelta valmistamaan minulle eri ruokaa, jos ruununruoka on mielestäni kovin huonoa ja jos minulla on muuten varaa omanruoan pitämiseen. Jooseppi oli yksi kokeista, johon ammattiin vangititse valitsivat keskuudestaan neljä miestä; valittujen vallassa olisuostua tai olla suostumatta heille uskottuun toimeen, saivatpa hesuostuttuaankin siitä luopua vaikka jo seuraavana päivänä. Kokit eivättarvinneet käydä työssä; heidän ainoana toimenaan oli leivänleipominen ja kaalisopan keittäminen. Heitä ei sanottu vankien keskenkokeiksi, vaan kyökkipiioiksi, jolla nimellä ei kuitenkaan tarkoitettumitään ivantekoa, sillä valittiinhan tämmöiseen toimeen ymmärtäviä jamahdollisuuden mukaan rehellisiä miehiä; nimitys oli annettu niinvaan, leikin vuoksi, eivätkä kokit ottaneet siitä ollenkaanloukkaantuakseen. Jooseppi tuli melkein aina valituksi ja muutamienvuosien kuluessa toimitti hän aina kokin ammattia luopuen siitäainoastaan joksikin aikaa, kun ikävä ja samalla viinan kuljettamisenhalu pääsi hänessä valtaan. Hän oli harvinaisen rehellinen ja siivoihminen, ja kuitenkin oli hän salakuljetuksesta joutunut vankeuteen.Hän oli sama kookas ja terveennäköinen salakuljettaja, josta jo olenmaininnut; luonteeltaan oli hän hiljainen, myöntyväinen ja kaikilleystävällinen; arkuudestaan huolimatta ei hän kuitenkaan voinut ollakuljettamatta viinaa vankilaan, sillä salakuljetus oli tullut hänelleintohimoksi. Yhdessä muiden kokkien kanssa harjoitti hänviinakauppaakin, vaikkei tosin niin suuressa määrin kuin esim. Gasin, sillä hän ei tahtonut panna suuria varastoja alttiiksi. Tämän Joosepinkanssa olin minä aina hyvässä sovussa. Varoja omaa ruokaa varten eitarvittu kovin paljon. Enpä erehdy, kun sanon, että minulta menikuukaudessa ruokaan kaikkiansa hopearupla, lukuun ottamatta leipää,joka oli ruunun; joskus, kun olin kovin nälissäni, söin myöskinvankilan kaalisoppaa, joka alussa tuntui vastenmieliseltä, vaan johonlopulta totuin. Tavallisesti ostin minä vaan lihaa, noin naulan verranpäivää kohti; talvella oli sen hintana puoli kopeikkaa. Lihaahakemassa kävi torilla joku invaliideista, joita meillä oli yksikussakin kasarmissa järjestyksen valvomista varten. Nämä invaliiditottivat vapaehtoisesti tehdäksensä vangeille ostoksia torilla aivanmitätöntä tai ei minkäänlaista maksua vastaan. Sen he tekivät omanrauhansa vuoksi, sillä muuten olisi heidän ollut mahdoton tullatoimeen vankien parissa. He toivat vankilaan tupakkaa, teetä, lihaa, vehnäleipää y.m. y.m. Viinaa ei kuitenkaan saatu invaliidienvälityksellä eikä sitä heiltä vaadittukaan, vaikka heille joskusryyppyjä tarjoiltiinkin. Jooseppi valmisti minulle vuosikausiaperäkkäin aina saman paistipalasen. Ja kylläpä se olikin paistettu, – mutta eihän siitä ole nyt kysymys. Huomattava on, että moneen vuoteentuskin vaihdoin Joosepin kanssa kahta sanaa. Monasti aloin tosinpuhetta, vaan hänellä ei näyttänyt olevan halua sen jatkamiseen: hänhymyili vaan, vastasi "niin" tai "ei", ja siinä kaikki. Olipa kummakatsella tuota lapsekasta jättiläistä.

Paitsi Jooseppia oli minulle apuna myöskin Sushilow. Minä en hakenuthäntä. Hän itse löysi minut ja esitti itsensä; enkä minä enää muista, koska ja mitenkä se tapahtui. Hän rupesi pesemään vaatteitani.Kasarmien takana oli sitä varten erityinen lika-kuoppa. Tämän kuopanpäällä pestiin ruunun altaissa vankien alusvaatteita. Sen ohessa keksiSushilow tuhansia seikkoja, joilla hän koki olla mielikseni: hän toieteeni teekannun, juoksi asioillani, haki minulle milloin mitäkin, veijakkuni paikattavaksi, voiteli saappaitani noin neljä kertaakuukaudessa, ja kaiken tämän teki hän mielellään sekä toimellisesti,ikäänkuin hänellä olisi ollut painaviakin velvollisuuksiatäytettävänä. Sanalla sanoen, hän yhdisti kohtalonsa minun kohtaloonija otti huolehtiakseen kaikista asioistani. Hän esimerkiksi ei koskaansanonut: "teillä on niin ja niin monta paitaa, teidän jakkunne onrikki", vaan aina: "meillä on niin ja niin monta paitaa, meidänjakkumme on rikki." Hän katseli minua suoraan silmiin, eikä luullutitsellään mitään muuta tarkoitusta olevankaan. Hän ei harjoittanutmitään ammattia ja tuskinpa sai hän rahaa muualta kuin minulta. Minämaksoin hänelle vointini mukaan, s.o. puolikopeikaisilla, ja hän oliaina tyytyväinen. Hän voi palvella ketä hyvänsä ja minut oli hänvalinnut ainoastaan siitä syystä, että minä olin muita ystävällisempija maksaessa rehellisempi. Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaanvoi rikastua, jotka vartioitsivat täällä maidaneja seisoentalvipakkasella yökausia eteisessä ja kuunnellen pihalta jokaistaääntä; palkakseen saivat he viisi kopeikkaa yöltä, vaan erehdyksentapahtuessa kadottivat senkin ja annettiinpa heille vielä selkäänkin.Heistä olen jo ennen puhunut. Näiden ihmisten luonteenominaisuutena onoman itsensä alentaminen kaikkialla ja miltei kaikkien edessä;yhteisissä asioissa taas on heillä mitä vähäpätöisin asema. Kaikki seon heille luonnonomaista. Sushilow oli kovin surkuteltava jaalennettu, jopa masennettukin olento, vaikk'ei hänelle täällä kukaantehnyt väkivaltaa, luonnostaan oli hän masennettu. Minun oli häntäaina sääli. Minä en voinut katsoakaan häneen ilman säälin tunnetta, vaikka syytä siihen en itsekään oikein ymmärtänyt. Puhella en voinutmyöskään hänen kanssaan; hänellekin oli puheleminen nähtävästi hyvinvaikeata ja hän vilkastui vasta sitten kun puheen lopetettua saitoimekseen jonkun tehtävän, jonkun asialla käynnin. Vihdoin tulinvakuutetuksi, että minä ainoastaan siten voin tuottaa hänellemielihyvää. Hän ei ollut suuri- eikä pienikasvuinen, ei hyvän- eikäpahannäköinen, ei tyhmä eikä ymmärtäväinen, ei nuori eikä vanhakaan, hiukan rokonarpinen ja osaksi vaaleaverinen. Mitään tarkoilleenmäärättyä ei hänestä voinut sanoa. Varma oli vaan, että hän kuuluisamaan seuraan kuin Sirotkin, ja syynä siihen oli yksinomaan hänenvaatimattomuutensa ja hiljaisuutensa. Vangit nauroivat hänelle joskus,pääasiallisesti sen vuoksi, että hän matkalla tänne Siperjaan olivaihtautunut, ja sen oli hän tehnyt punaisesta paidasta sekähopearuplasta. Tuo mitätön hinta, johon hän oli myynyt itsensä, olikinsyynä vankien nauruun. Vaihtautumisella tarkoitettiin nimien jasamalla myöskin kohtalojen vaihtoa. Semmoinen temppu näyttää tosinkummalta, vaan oli kuitenkin näihin aikoihin vankien kesken yleisenätapana, jolla oli vanhat muistonsa. Alussa en voinut sitä mitenkäänuskoa todeksi, vaan sittemmin tuli asia päivän selväksi.

Vaihtautuminen tapahtui seuraavalla tavalla. Ajatelkaamme esimerkiksi, että joukko vankeja on matkalla Siperjaan. Siinä on kaikenlaistaväkeä: mitkä ovat tuomitut vankilaan, mitkä tehtaisiin, mitkä taassiirtokuntiin; kaikki ovat he yhdessä joukossa. Jossakin paikassa, vaikkapa Permin läänissä tahtoo joku vanki vaihtautua toisen kanssa.Esimerkiksi joku Mihailow tai muu suuri pahantekijä katsoomonivuotista pakkotyötä itselleen eduttomaksi. Ajatelkaamme, että hänon viekas, kokenut ja asianymmärtävä mies; hän valitsee tovereistaanjonkun yksinkertaisen, masennetun ja hiljaisen, jonka rangaistus onsuhteellisesti pienempi: joko tehtaisiin muutamiksi vuosiksi taisiirtokuntiin taikkapa myöskin lyhytaikaiseen vankeuteen. Vihdoinlöytää hän Sushilowin. Sushilow on entinen maaorja ja hänet ontuomittu siirtokuntiin. Hän on jo kulkenut puolitoista tuhatta virstaailman että hänellä koskaan on ollut rahakopeikkaakaan; hän onvaivaantunut, väsynyt, syö ainoastaan ruunun ruokaa, saamatta koskaanmakupaloja, hänen yllään on ruunun vaatteet, ja kaikkia on hän valmispalvelemaan tyytyen mitättömiin puolikopeikaisiin. Mihailow puhutteleeSushilowia, hieroo hänen kanssaan tuttavuutta, jopa ystävyyttäkin, jajuottaa hänet vihdoin humalaan. Silloin ehdoittelee hän tuolleraukalle vaihtautumista. "Minä menen", sanoo Mihailow, "pakkotyöhön, taioikeastaan en pakkotyöhönkään, vaan johonkin 'erityiseen osastoon.'Vaikka se onkin vankila, on se kuitenkin erityinen, siis parempi." – Erityinen osasto ei ollut tunnettu kaikille viranomaisillekaan, esimerkiksi Pietarissa. Se oli tuommoinen erillään oleva, harvojenasuma nurkka (tähän aikaan oli siinä noin seitsemänkymmentä henkeä),niin että sitä ei ollut helppo löytääkään. Myöhemmin tapasin minäSiperjan oloja tuntevia virkamiehiä, jotka minulta ensikerran kuulivat"erityisestä osastosta." Lakikirjassa on siitä kaikkiansa noin kuusiriviä: "Perustetaan siihen ja siihen vankilaan erityinen osasto,tärkeimpiä rikoksellisia varten, kunnes vaikein pakkotyö Siperjassaaloitetaan." Vangit itsekään eivät tienneet, oliko tämä osasto ikuinenvai määräaikainen? Määräaikaa ei mainittu, oli vaan sanottu: kunnesvaikein pakkotyö Siperjassa aloitetaan, siinä kaikki. Ei ole siiskummaa, ettei Sushilow eivätkä muutkaan vangit tuntenut tätä osastoa.Itse Mihailowillakaan ei siitä ollut muuta käsitystä kuin minkä hänvoi saada rikoksestaan, joka oli törkeätä laatua ja josta hän olikärsinyt kolme tai neljä tuhatta kepin lyöntiä. Hän siis saattoiarvata, ettei häntä lähetetä mihinkään hyvään paikkaan. Sushilow onhumalassa, on yksinkertainen ja täynnänsä kiitollisuuttaimartelevaista Mihailowia kohtaan: hän ei voi kieltäytyä. Sitä paitsion hän jo kuullut, että vaihtautuminen käy päinsä, että muutkinvaihtautuvat, joten siinä ei ole mitään tavatonta. Sopimus tehdään.Hävytön Mihailow käyttää hyväkseen Sushilowin suurta yksinkertaisuuttaja ostaa häneltä nimen punaisella paidalla ja hopearuplalla, jotkaantaakin hänelle oitis vierasten miesten läsnäollessa. Seuraavanapäivänä on Sushilow humalassa ja häntä juotetaan yhä uudelleen; onhansitä paitsi vaikeata kieltäytyäkin: hopearupla on jo juotu ja punainenpaita menee kohta samaa tietä. Jos et tahdo, niin anna rahat takasin.Mutta mistäs Sushilow voisi saada kokonaisen ruplan? Jollei hän taaslaita rahoja takasin, käytetään häntä vastaan pakoituskeinoja; siinäasiassa ovat vangit hyvin ankaria. Hänelle annetaan selkään, ehkäpähänet murhataankin, ainakin uhataan.

Ja jos vangit kerrankin olisivat leväperäisiä tällaisissa asioissa, katoaisi koko vaihtautumisen mahdollisuus. Jos voisi kieltää lupauksiaja kumota sovittuja kauppoja – kenpä niitä rupeisikaan täyttämään?Sanalla sanoen, asia koskee kaikkia ja senpä vuoksi vangitosoittavatkin siinä ankaruutta. Sushilow huomaa, ettei mitäänpelastuskeinoa ole olemassa ja päättää tyytyä kohtaloonsa. Asiailmoitetaan toisille vangeille ja jos tarvis vaatii, juotetaanjoitakuita heistäkin. Näille on tietysti yhdentekevä, saako Mihailowvai Sushilow kovemman kohtalon, pääasia on, että sen johdosta on juotuja syöty; he ovat siis vaiti. Seuraavalla pysäyspaikalla huudetaanvangit nimeltään; tulee Mihailowin vuoro: "Mihailow!" Sushilow vastaa: "minä!" "Sushilow!" Mihailow huutaa: "minä!" – ja niin mennään sitteneteenpäin. Ei kukaan asiasta enää hiiskukkaan. Tobolskissa eroitetaanvangit eri joukkoihin. Mihailow lähetetään siirtokuntiin, vaanSushilow, lukuisan vartijajoukon mukana erityiseen osastoon. Nyt onkaikki vastustus mahdoton. Ja mitenkä asiaa voisi todistaakaan?Ainakin kuluisi siihen useampia vuosia. Ja mikä tulisi seuraukseksi?Mistä saadaan vihdoin vieraat miehet? Kieltävät, vaikkapa niitäolisikin. Ja niinpä jääkin loppupäätökseksi, että Sushilow joutuihopearuplasta ja punaisesta paidasta "erityiseen osastoon."

Vangit eivät nauraneet Sushilowille sen vuoksi, että hän olivaihtautunut (vaikka ylipäänsä halveksittiinkin niitä, jotka ottivatkärsiäkseen kovemman rangaistuksen), vaan siitä syystä, että hän olityytynyt ainoastaan punaiseen paitaan ja hopearuplaan, sillä se olikovin mitätön hinta. Tavallisesti tehtiin semmoinen vaihto suuristasummista, suhteellisesti tietysti. Otettiinpa muutamia kymmeniärupliakin. Mutta Sushilow oli niin hiljainen, niin vaatimaton jamitätön, ettei hänelle oikein voinut nauraakaan.

Kauan, jo useampia vuosia olin minä elänyt yhdessä Sushilowin kanssa.Vähitellen tuli hän minulle kovin ystävälliseksi, minä en voinut ollasitä huomaamatta ja totuin itsekin häneen. Mutta kerran jätti hänjonkun pyyntöni täyttämättä, vaikka oli juuri saanut minulta rahaa, jaminä – en voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi – sanoinhänelle: "kas niin, Sushilow, rahan kyllä otatte, vaan asiaa ettetoimita." Sushilow oli vaiti, juoksi asiallani ja tuli kovinpahoilleen. Kului pari päivää. Minä ajattelin: Näinköhän olivat sananisyynä hänen suruunsa. Minä tiesin, että eräs vanki Anton Wasiljewvaati häneltä kiven kovaan puolenkopeikan suuruista velkaa. Arvasin, ettei Sushilowilla ollut rahaa ja ettei hän uskaltanut pyytää minulta.Kolmantena päivänä sanoin hänelle: "Sushilow, te luultavasti tahdoittepyytää minulta rahaa Anton Wasiljewia varten? Tässä on." Minä istuinsilloin laverilla ja Sushilow seisoi edessäni. Hän oli nähtävästikovin hämillään siitä, että minä itse tarjosin hänelle rahaa ja otinpuheeksi hänen tukalan asemansa, etenkin, kun hän mielestään olisaanut minulta liiaksikin, eikä siis voinut toivoa lisää. Hän katsahtiensin rahoihin ja sitten minuun, kääntyi äkkiä pois ja meni tiehensä.Kaikki tuo kummastutti minua suuresti. Hän meni vankilan aitauksen luoja nojasi päänsä sitä vasten. – "Sushilow, mikä teitä vaivaa?"kysyin minä häneltä. Hän ei katsonut minuun, ja minä huomasinsuureksi ihmeekseni, että hän oli valmis itkemään: "Te, AleksanteriPetrowitsh… ajattelette… – alkoi hän katkonaisesti ja luoden silmänsäsyrjään, – että minä teitä… rahan edestä… vaan minä… minä…oih!" Nyt hän taas kääntyi aitaukseen päin niin, että kolauttisiihen otsansa – ja rupesi itkemään!.. Ensi kerran näin minä jonkunitkevän vankilassa. Töin tuskin sain hänet rauhoittumaan, javaikka hän siitä lähtein osoittikin minulle entistä suurempaapalvelemishalua, huomasin minä kuitenkin muutamista pienistämerkeistä, ettei hän voinut koskaan unohtaa moitettani. Sen ohessanauroivat hänelle toiset, pilkkasivat häntä kaikissa mahdollisissatilaisuuksissa, haukkuivat häntä aika lailla, ja hän eli kuitenkinheidän kanssaan sovinnossa sekä ystävyydessä eikä ottanut koskaanloukkaantuaksensa. Niin, vaikea on oppia ihmisiä tuntemaan, vaikkapamonivuotisenkin tuttavuuden jälkeen.