Kitabı oxu: «Sorrettuja ja solvaistuja»

ENSIMÄINEN OSA

I

Viime vuonna, kahdentenakolmatta päivänä maaliskuuta, sain ottaaosaa hyvin kummalliseen tapahtumaan. Olin aamusta saakka kävellytkaupungissa etsimässä itselleni asuntoa. Tähänastinen asuntoni olikovin kostea, ja pahaa ennustava yskäni alkoi siinä asuessani. Josyksyllä olin tehnyt päätöksen muuttaa pois tuosta terveydellenivaarallisesta asunnosta, mutta kevääseen se muuttaminen sittenkinjäi. En nytkään, päivän pituisesta hakemisestani huolimatta, sopivaaja kunnollista asuntoa löytänyt. Tahdoin, näes, saada ominaisenasunnon enkä yksityistä vuokrakamaria, sitä paitsi tuli asuntonivälttämättömästi olla jotenkin tilava, vaikkapa yksikamarisenkin, jaennen kaikkea tuli sen olla mitä huokeimman. Entuudesta tiesin, ettäahtaassa huoneessa ajatuksetkin ahtaalla pysyvät. Uusia novelleitanisuunnitellessani oli tapanani astuskella edestakaisin lattialla.Ja minun tuleekin tunnustaa, että minä mieluimmin mietiskelin jahaaveilin, kuin kirjoitin romaaneitani, ja siihen ei ollut laiskuussyynä. Miksikä sitten niin tein?..

Aamulla tunsin jo itseni pahoinvointiseksi ja auringon laskiessa olinaivan sairaana, jotain kuumetta tunsin ruumiissani. Ja olinhan sitäpaitsi kävellyt kaiken päivää, joten siis jo väsymyskin vaivasi.Iltahämärässä astuin Vosnesenskinkatua. Minä suurella nautinnollakatson Pietarissa maaliskuun aurinkoa ja varsinkin sen laskeumistakirkkaana pakkas-iltana. Kirkkaan valon vallassa katu kauttaaltaanalkaa äkkiä loistaa. Rakennukset näyttävät säteileviltä. Niidenharmaa, keltanen ja likaisenviheriä väri hetkiseksi kadottaa kaikenkolkkoutensa; sydän rinnassa tuntee riemastusta, tunnet outojaväreitä ruumiissasi käyvän, juuri kuin armaan käden kosketuksensynnyttämä sähkövirta siinä vierisi. Mieli uudistuu, aatteet saavatuuden uran… Ihmeellistä! Mitä kaikkea yksi ainoa auringonsäde voivaikuttaa ihmissydämessä!

Jopa sammui viimeinenkin auringonsäde; pakkanen yltyi ja alkoi nenäänipistellä; hämärtää; myymälöissä kaasutulet sytytetään. TultuaniMüllerin ravintolan luo pysähdyin äkisti kuni kiinni naulattu jakatsoin kadun toiselle puolelle, ikäänkuin aavistaen jotain outoanyt heti tapahtuvan. Samassa huomasinkin toisella puolella katuavanhan ukon ja koiran hänen muassaan. Muistan vieläkin, että samassajokin outo, mitä vastenmielisin tunne kouristi sydäntäni, ja ettenmitenkään voinut tunteeni syitä selittää.

En ole mikään mystikko; aavistuksia ja enteitä tuskin nimeksikäänuskon, ja kumminkin on elämän matkalla sattunut minulle, kuten ehkämonelle muullekin, seikkoja semmoisia, joille on jotenkin vaikeaselitystä löytää. Niinpä nytkin tuo ukko kadun toisella puolella, – miksikä nyt, hänet huomattuani, minut heti outo aavistus valtasi, aavistus siitä, että tänä iltana jotain erinäistä on tapahtuva?Olisikohan sentähden, kun en ollut terve, ja ovathan sairaan ihmisentunteet usein pettäviä.

Ukko, astuen kumarassa ja hiljaa kepillään käytävän kiviinkoskettaen, kulki hitaasti, muutteli jalkojansa niinkuin ne olisivatpuupökkelöitä. En ollut vielä koskaan toista näin kummallista, noin outoa olentoa kohdannut. Jonkun kerran olin jo hänet Müllerinravintolassa nähnyt, ja silloinkin aina oli hän tehnyt minuunmitä kummallisimman vaikutuksen. Korkea vartalonsa, köyristynytselkänsä, kalmanharmaat kahdeksankymmenenvuotiset kasvonsa, vanha, ompeleista ratkeillut nuttunsa, murjottu, kahdenkymmenenvuotinenhuopahattunsa, joka peitti hänen miltei kokonaan paljastuneen päänsä,jonka niskapuolella oli vain ei enää harmaita, mutta jo vaaleankeltaisia haipenia, vaistomaiset, kuni viritetyn vieterin voimallatapahtuvat liikkeensä – tuo kaikki tahtomattakin kummastuttikaikkia, ken hänet ensi kertaa kohtasi. Tuntui todellakin jotenkinoudolta nähdä tuo entisajan vanhus yksinään, hoidotta, vanhus, jokaoli kuin hoitajiltaan pakoon päässyt mielipuoli. Kaiken muun ohellakummastutti minua hänen tavaton laihuutensa – lihaa hänessä ei lieneenää ollut yhtään, tuntui, että vain nahka olisi luut verhonut.Suuret, himmeät, oudonlaisten sinirengasten ympäröimät silmänsätuijottivat aina suoraan eteen, ei koskaan muualle, ja olempa melkeinvarma, ettei hän silmillään nähnyt mitään. Jos hän sinuun katsoikin, tuli hän kuitenkin suoraan sinua kohti, aivan kuin edessään olisikinvain tyhjyyttä. Useasti tulin tuon huomanneeksi. Hän oli vasta jonkunkerran käynyt Müllerin ravintolassa, mutta aina koiransa seurassa.Kukaan ravintolan vieraista ei häntä puhutellut eikä hänkäänkellenkään ainoatakaan sanaa lausunut.

– Minkä vuoksi hän käy ravintolassa, mitä asiaa hänellä olisi?ajattelin seisoessani toisella puolella katua, tahtomattanikin sieltäukkoa tarkastellen. Sairauden ja väsymyksen lisäksi tunsin outoaharmia.

Mitäpä hän ajatelnee, mikä hänen mielensä täyttänee? jatkoinmietiskelyäni.

Ajatelneeko hän ollenkaan? Onkohan kasvoiltaan eloisuus jo kokonaanpoistunut. Mitäpä lie tuon koiraluuskan löytänyt, senkun lakkaamattaseuraa häntä, on kuin osa hänestä ja, katsos kummaa, sehän onkin niinpaljon ukon kaltainen!

Koirapaha lienee niinikään ollut kahdeksankymmenenvuotias; niin, kyllä se oli niin vanha. Sehän näytti kaikkia muita koiriavanhemmalta ja jostain syystä samassa, kun ensi kerran tuonnäin, tuli mieleeni ajatus, ettei se voi olla toisten koirainkaltainen, vaan että se on kummallinen koira; siinä varmaan onjotain luonnotonta, loihdittua; ehkäpä siinä koiran muodossa onkinMefistofel, joillakin salaperäisillä, yliaistillisilla siteillä onsen kohtalo kiinnitetty isännän kohtaloon. Koiran nähtyänne olisitteheti sanoneet, että aivan varmaan ei se kahteenkymmeneen vuoteen oleruokaa saanut. Se olikin laiha kuin luuranko, tai paremmin sanoen – yhtä laiha kuin omistajansakin. Karva oli miltei kokonaan poiskulunut, vieläpä sen hännästäkin, joka lakkaamatta koipien välissäjäykkänä riippui. Pää pitkine korvineen oli niinikään riipuksissa.En ollut koskaan ennen noin rumaa koiraa nähnyt. Kun nuo kumpikinkadulla kulkivat, oli isäntä aina edellä, koira takana, kuono isännännutun helmassa kiinni. Tuntui kuin niiden kummankin sekä ulkomuotoettä astunta olisi joka askeleella ääneen lausunut:

"Olemmehan vanhoja, voi Herra, niin ylen vanhoja!"

Muistelen, että kerran tuli mieleeni ajatus, että ehkä tuo ukko jakoira ovatkin jotenkin päässeet lähtemään irti Gavornin kuvittamastaHoffmanin satukirjasta ja nyt tuon kirjan kuljeksivana ilmoituksenamaailmata maleksivat.

Ukon mentyä ravintolaan seurasin häntä sinne.

Ukko herätti ravintolassa yleistä kummastusta; isäntäkin näyttityytymättömältä kun tuo outo vieras sisään astui. Ukko ei koskaanmitään tilannut; aina hän astui uunin luo nurkkaan ja istuutuisinne. Jos joskus oli joku hänen paikkansa ehtinyt ottaa, seisoi hänkotvan aikaa ymmällä, epäröivänä, tuli hämilleen ja meni ikkunanviereiseen nurkkaan. Siellä otti hän tuolin, verkalleen laskeutuiistumaan, otti hatun päästään, laski sen lähellensä lattialle, hatunviereen laski keppinsä, nojautui tuolin selkämään ja jäi siihen aivanliikkumattomaksi kolmeksi tai neljäksikin tunniksi. Ei hän koskaanottanut mitään sanomalehteä, ei lausunut ainoatakaan sanaa, ei edesäännähtänytkään; hän istui vain ja katsoa tuijotti eteensä, vaikkakatseensakin oli niin tylsä ja eloton, että huoleti saattoi sanoa, ettei hän nähnyt tai kuullut mitään siitä, mitä lähellänsä tapahtui.

Koira, pari kolme kertaa yhdessä kohdin pyörähdettyään, asettuiisäntänsä jalkoihin, asetti turpansa hänen kenkiensä väliin, huoahti syvään, oikaisihe itsensä ja niinikään jäi kaikeksi iltaaliikkumattomaksi, ikäänkuin olisi siksi ajaksi kuollut. Voi luullaettä nuo kaksi olentoa olisivat jossain kaiken päivää kuolleinamaanneet, mutta sitten auringon laskettua äkkiä eloon elpyivät vainsen tähden, että saattaisivat mennä Müllerin ravintolaan ja niintäyttäisivät jonkin salaperäisen, käsittämättömän velvollisuutensa.Istuttuaan näin kolme, neljä tuntia, nousi ukko seisoalle, ottihattunsa ja läksi kotiinsa jonnekin. Koira nousi samalla, painoihännän koipien väliin, päänsä riipuksiin, seurasi isäntäänsä, kutenaina, verkalleen, konemaisesti. Ravintolan muut vieraat alkoivatlopulta kaikin tavoin vieroa ukkoa, kukaan heistä ei istunut hänenlähellensäkään, näytti kuin kaikki olisivat ukkoa inhonneet. Sitäkäänei hän ollenkaan huomannut.

Suurin osa ravintolassa kävijöistä oli saksalaisia. He olivaterilaisten laitosten omistajia Vosnesenskinkadun varrelta – lukkoseppiä, leipureita, värjäreitä, hatuntekijöitä, satulamaakareita – patriarkaalista väkeä, saksalaisessa merkityksessä. Müllerinravintolassa vallitsikin oikea patriarkaalisuus. Usein isäntäitsekin istui tuttujen vierastensa pöytään, jolloin aina vissimäärä punssipulloja tyhjennettiin. Talon koirat ja pienet lapsetniinikään tulivat vierasten seuraan ja vieraat hyväilivät sekälapsia että koiria. Oltiin kaikki keskenään tuttuja ja kukintoistansa kunnioitti. Ja kun vieraat kiintyivät saksalaisiasanomalehtiä lukemaan, kuului oven takaa isännän kamarista "Achdu mein lieber Augustin", jota rämisevällä pianolla isännänvaaleaverinen, pitkätukkainen tytär soitteli. Vieraat kuuntelivatsoittoa mielellään. Minä kävin Müllerin ravintolassa kunkinkuukauden alkupäivinä ja luin siellä isännän tilaamia venäläisiäaikakauskirjoja.

Tultuani nyt ravintolaan näin ukon jo istumassa ikkunan luona jakoirankin hänen jalkainsa juuressa. Ääneti istuin tuolille jaajattelin: "minkä vuoksi tulinkaan tänne, kun minulla täällä eiole mitään tehtävää, kun olen sairas ja tulisi siis kiiruhtaakotiini, juoda teetä ja käydä vuoteeseen? Tulinkohan todellakinvain nähdäkseni ukkoa?" Minua alkoi jo harmittaa. "Vähätpä minätuosta ukosta", ajattelin, muistaessani tunteen, joka minut valtasituonnottain, kun ukon kadulla näin. Ja välittäisinkö enempää noistaikävistä saksoistakaan! Miksikä on mieleni haaveileva? Mistätämä syyttäsuottainen levottomuus, joka viime päivinä on mielenivallannut, joka häiritsee elämääni ja estää näkemästä elämää senoikeassa valossa, josta eräs syvämietteinen arvostelija viimenovelliani arvostellessaan harmistuneesti huomautti? Ja kuitenkin,näitä siinä mietiskellessäni ja harmitellessani, jäin istumaanravintolaan; tautini yhä vain yltyi ja viimein oli minun säälilähteä pois lämpimästä suojasta. Otin käteeni erään frankfurtilaisensanomalehden, luin siitä pari riviä ja aloin torkkua. Saksat eiväthäirinneet minua. He lukivat, tupakoivat ja joskus, ehkä kerran, paritunnin kuluessa, joku matalalla äänellä kertoi jonkun lyhyen uutisenFrankfurtista, tai toisti saksalaisen sukkeluuksien kirjoittajanSafirin jonkun jutun tai sukkeluuden; sitten he taas uudistuneellakansallisylpeydellään vaipuivat lukemiseensa.

Olin siinä torkkunut ehkä puolen tuntia kun kylmien väreidenpuistuttamana äkkiä heräsin. Nyt tuli ehdottomasti lähteä kotiin.Mutta samassa sai minut eräs äänetön kohtaus taaskin pysähtymään.Edellä jo mainitsin että tuolille päästyään ukko heti kiinnittikatseensa johonkin esineeseen, johon sitten kaiken iltaa muuttumattatuijotti. Joskus hänen tuo ajatukseton, läpitunkeva, mitäänhuomaamatoin katseensa sattui minuun ja teki mitä vastenmielisimmänvaikutuksen; en päässyt siitä muutoin kuin paikkaa muuttamalla. Tälläkertaa oli ukon katseen uhriksi sattunut eräs pieni, paksun pyöreä,erittäin siistin näköinen, kovaksi tärkättyyn pystykauluspaitaanpuettu, punakka, Riiasta tänne vasta äskettäin tullut saksalainenkauppias Adam Ivanovitsh Shultz, kuten sittemmin kuulin, Müllerinhyvä ystävä, joka ei vielä tuntenut ukon tapoja eikä useitaravintolan vieraistakaan. Hän oli innolla lukenut "Dorfbarbieria" jaryypiskellyt punssia; kerran, kohotettuaan katseensa, huomasi ukonhäneen katsoa tuijottavan. Tästä hän kovin närkästyi.

Adam Ivanovitsh oli arvostaan arka ja vähästä loukkaantui, kutenyleensä "kunnon saksalaiset" konsanaan. Hän piti julkeana jaloukkaavana että häneen noin tarkkaan ja kursailematta katsotaan.Kumminkin salasi hän harminsa, käänsi katseensa epäkohteliaastavieraasta, mutisi itsekseen jotain ja piiloutui sanomalehtensätaakse. Eipä kuitenkaan kauvan malttanut piilossa olla, parin minutinkuluttua katsahti epäilevästi lehtensä yli – taaskin vastassa samatuijottava katse, sama mieletön tirkistäminen. Adam Ivanovitsh eivieläkään mitään virkkanut. Mutta kun hän kolmannellakin kerrallakeksi samaa, närkästyi hän ja piti velvollisuutenaan puolustaakunnon saksalaisuuttaan eikä sallia kunniallisen yleisön edessähäväistä Riian kaunista kaupunkia, jonka edustajana, tietystikin,hän tässä itseään piti. Ärtyisenä heitti hän sanomalehden kädestään, kolahutti kepillä päättävästi pöytään ja hehkuen omanarvon tuntoa, punssin ja loukatun kunniantunnon nostattama puna poskillaan, käänsihän säkenöivät silmänsä tuohon harmilliseen ukkoon. Näytti siltä,että katseillaan taistelijat koettivat silmiensä magnetillisellavoimalla voittaa vastustajansa, odottaen, kumpi ensin häpeisi jaloisi katseensa maahan. Kepin kolina ja Adam Ivanovitshin omituinenasento veti kaikkien vierasten huomion taistelijoihin. Kukin olijättänyt lukemisensa ja juhlallisella, äänettömällä uteliaisuudellaseurattiin taistelijoiden kamppailua. Kohtaus oli perin koomillinen.Mutta turhiinpa meni punertavan saksan tuikeain silmäin magnetillinenvoima. Ukko ei tuntunut siitä yhtään välittävän, tuijotti vainentisekseen yhä enemmän raivostuvaa herra Shultzia huomaamattaedes, että oli kaikkien uteliaisuuden esineenä, aivan kuin päänsäei olisikaan ollut maan päällä, mutta kuussa. Nyt jo loppui AdamIvanovitshin kärsivällisyys ja suuttumus puhkesi sanoihin.

– Miksi te minuun niin tarkkaan katsotte? karjasi hän saksaksiterävällä, kimakalla äänellä, muuttuen hyvin uhkaavan muotoiseksi.

Vastustajansa pysyi ääneti, niinkuin ei olisi ymmärtänyt eikä edeskuullutkaan kysymystä. Adam Ivanovitsh päätti puhua venättä.

– Minä teitä kysyy, miks' hän ahkerasti minua katsoo? huusi hänkahta vihaisemmin. – Minä tiedetään hovissa ja te ei tiedetä! lisäsihän noustuaan seisomaan.

Ukkopa ei nytkään edes liikahtanutkaan. Saksalaisten joukosta kuuluityytymätöntä murinaa; Müller tuli huoneeseen tiedustelemaan hälinänsyytä. Tultuaan asiasta selville ja luullen ukkoa kuuroksi huusi häntämän korvaan:

"Härra Shultz kysyy teitä ei ahkerasti katsoa häntä", huusi hän niinkovin, kuin suinkin voi, katsellen ja tarkastellen käsittämätöntävierasta.

Vaistomaisesti katsahti ukko Mülleriin ja jonkinlaisia hämmästyksentai levottomuuden synnyttämiä merkkejä ilmaantui hänen tähänastisilleelottomille kasvoilleen. Hän tuli hämilleen, röhisten kumartui alas,hätäillen otti hattunsa ja keppinsä, nousi tuolilta ja jonkinlainensurkea hymy kasvoillaan – hymy, joka on sorretun köyhäparankasvoilla silloin, kun on sattunut ottamaan vieraan istuimen jahänet siitä pois käsketään – alkoi hän tehdä lähtöä. Tässä köyhän, rahjistuneen ukon kuuliaisessa ja nöyrässä hätäilemisessä oli niinpaljon sääliä herättävää, niin paljon semmoista, josta sydän rinnassaikäänkuin ympäri kääntyy, että kaikki huoneessa olijat, yksimpä AdamIvanovitshkin, asiassa heti mielensä muuttivat. Oli selvää, etteiukko saattanut loukata ketään, vaan että hän hyvin hyvästi tiesi, jotta hänet voidaan ulos potkaista, käskeä pois huoneesta kunikerjäläinen käsketään.

Müller oli hyvä ja sääliväinen mies.

– Ei, ei, sanoi hän pudistellen rauhottavasti ukkoa olkapäästä, – te istuu! Aber herr Shultz kysyy varsin teitä ei ahkerasti katsoahäntä. Hän tiedetään hovissa.

Ukko rukka ei ymmärtänyt nytkään, hämmentyi yhä enemmän, kumartuiottamaan hatusta pudonnutta vanhaa, reikäistä, sinistä liinaansa, alkoi kutsua koiraa, joka makasi liikkumatta lattialla ja, kutensaattoi luulla, sikeästi nukkui, pää käpälien välissä.

– Asorka, Asorka! höperteli hän vanhuksen värisevällä äänellä. —

Asorka!

Asorka ei liikahtanutkaan.

– Asorka, Asorka! kutsui ukko suruissaan ja kosketti kepillä koiraa; koira vaan pysyi liikkumatta.

Keppi putosi ukon kädestä. Hän kumartui, laskeusi polvilleen jamolemmin käsin kohotti Asorkan kuonoa. Asorka parka! Se oli kuollut.Isäntänsä jalkoihin hiljaa se kuoli joko vanhuudesta tai nälkään.Kuni salaman satuttamana katsoi ukko koiraansa hetkisen, ikäänkuin eiolisi voinut käsittää, että Asorka todellakin oli kuollut; kumartuisitten verkalleen entisen palvelijansa ja ystävänsä yli ja painoikalpeat kasvonsa koiran elotonta kuonoa vasten. Huoneessa vallitsihiljaisuus. Liikutetuin mielin seurasimme tapahtumaa… Vanhus parkanousi ylös. Hän oli entistä kalpeampi ja vapisi kuni vilutautinen.

– Voipi kuva tehdä, puheli hyväsydäminen Müller, tahtoen jollaintavoin ukkoa lohduttaa. (Kuvalla hän tarkoitti täytettyä koirannahkaa.) – Voipi hyvä tehdä kuva. Theodor Karlovitsh Kryger oikein, oikein hyvä tekee kuva. Theodor Karlovitsh Kryger on yks' suurimestari kuva tekee, puheli Müller, nosti ukon kepin lattialta jaantoi sen hänelle.

– Niin, minä hyvän tekee kuva, puuttui vaatimattomasti itse herra

Kryger puheeseen ja astui ukon luo.

Hän oli pitkä, laiha, hyvänluontoinen, ruskea, takkulatukkainensaksa, silmälasit käyrällä nenällään.

– Theodor Karlovitsh Krygerillä on suuri talantti tehdä erinomaisenhyvä kuva, sanoi Müller innoissaan keksinnöstään.

– Niin, minulla on suuri talantti tehdä erinomaisen hyvä kuva,ehätti herra Kryger, – ja minä teke teille ilmaiseksi koirastakuvan, lisäsi hän jalomielisessä uhraavaisuudessaan.

– Ei, minä maksan teille siitä, että te tekee kuva! huusi kohtikurkkua Adam Ivanovitsh Shultz, muuttuen kahtavertaa punaisemmaksi,hänkin jalomielisyyttä hohtaen, pitäen itseään syyllisenä koko tähänonnettomuuteen.

Vanhus kuunteli näitä puheita vaikkei, kuten näytti, sanaakaan siitäymmärtänyt. Koko ruumiinsa yhä vieläkin vapisi.

– Odottaa! Odottaa! Ottaa yksi ryyppy hyvä konjakki! huudahti Müllernähtyään kummallisen vieraansa aikovan lähteä.

Ryyppy tuotiin. Vanhus tarttui siihen konemaisesti, muttakätensä vapisi ja ennenkuin hän sai ryypyn huulilleen, kaatuisiitä maahan puolet, ja maistamatta pisaraakaan asetti hänryypyn takaisin tarjottimelle. Sen jälkeen myhähti hän oudosti,ikäänkuin tarkoituksetta, ja läksi kiireisin, horjuvin askelinhuoneesta, ja jätti Asorkan lattialle. Huoneeseen jääneet seisoimmekummastuksissamme; kuului huudahtuksia ja ihmettelyä.

– Hyi! Was für eine Geschichte! puhelivat saksat, tuijottaentoisiinsa.

Minä kiiruhdin vanhuksen jälestä. Oikealla ravintolasta oli muutamanaskeleen päässä kaita, pimeä, isojen rakennusten varjostamapoikkikatu. Oli kuin joku olisi kehoittanut minua sinne, kunikuiskaten, että aivan varmaan ukko oli sille kadulle lähtenyt. Kadunoikealla puolella oleva toinen talo oli rakennustelineiden ympäröimä.Telineiden ympärillä oli lauta-aita, joka ulettui melkein kadunpuoliväliin, aidan viereen oli laitettu puukäytävä jalankävijöille.Aidan ja talon muodostamassa pimeässä nurkassa tapasin vanhuksen. Hänistui puukäytävän rapulla ja kyynärpäät polviin tukien piteli päätäänmolemmin käsin. Istuin siihen hänen viereensä.

– Kuulkaas, sanoin neuvotonna, mistä alkaisin puheen: – älkää

Asorkan tähden surko. Lähtekää kanssani, minä saatan teitä kotiin.

Rauhoittukaa. Minä kutsun heti ajurin. Missä te asutte?

Vanhus ei vastannut mitään. En tiennyt mitä tekisin. Kadulla, paitsimeitä kahta, ei ollut muita ketään. Äkkiä alkoi vanhus tapaillakättäni.

– Ahdistaa! lausui hän kähisevällä, tuskin kuuluvalla äänellä. —

Ahdistaa!

– Mennään kotiin! huudahtin minä, nousin seisomaan ja koetin auttaaukkoa ylös. – Kotona juotte teetä ja käytte vuoteeseen… Minä hetihaen ajurin… Kutsun lääkärin … minä tunnen erään lääkärin…

En muista tarkoin mitä kaikkea hänelle puhuin.

Hän koetti nousta, mutta hiukan kohottuaan putosi jälleen istumaanja taaskin alkoi höpistä yhtäläisellä kähisevällä, tukahutetullaäänellä. Kumarruin vielä likemmäksi häntä kuullakseni.

– Hirvisaarella, kähisi hän, – kuudennella linjalla …ku-udennella lin-jalla…

Ja hän vaikeni.

– Mitä, asutteko Hirvisaarella? Ettehän lähteneet sinnepäin, se onvasemmalla eikä oikealla. Minä heti saatan teidät…

Vanhus ei liikahtanutkaan. Tartuin käteensä – se putosi hervahtaenkuni kuolleen käsi. Katsahdin kasvoihinsa, kosketin häneen kädelläni – hän oli kuollut. Oli kuin olisi tämä kaikki unessa tapahtunut.

Tästä koitui minulle paljon puuhaa, ja tällä aikaa paranintaudistanikin. Kohta löytyi ukon asunto. Hän ei asunutkaanHirvisaarella, vaan hyvin lähellä kuolinpaikkaansa, Klugen talonvinnikamarissa, viidennessä kerroksessa, erikoisessa huoneuksessa, johon kuului pieni eteinen ja iso, hyvin matala, pieni-ikkunainenkamari. Kaikesta saattoi huomata vanhuksen eläneen köyhänä.Huonekaluina oli vain pöytä, kaksi tuolia ja ikäkulu sohva, kovakuin kivi, josta, kaiken lisäksi, niinitäytteet joka puolelta ulostunkeuivat. Eikä sekään ollut ukon, vaan talonisännän oma. Kaikestapäättäen uuni ei ollut pitkään aikaan lämminnyt; kynttilää einiinikään löytynyt. Saattoi olla melkein varma, että vanhus kävikinMüllerin ravintolassa vain sen vuoksi, jotta saisi istua kynttilänvalaisemassa huoneessa ja lämmitellä vanhaa ruumistaan. Pöydälläoli tyhjä savituoppi ja sen vieressä palanen vanhaa, kuivettunuttaleipää. Rahaa ei löytynyt yhtään. Hautajaisien varalle ei ollutalusvaatteitakaan; joku lahjoitti sitä varten paidan. Oli selvää,ettei hän näin aivan yksin voinut tulla toimeen, vaan että jonkunedes joskus täytyi hänen luonansa käydä. Pöytälaatikossa oli hänenpassinsa. Syntyisin oli hän ulkomaalainen, muuttunut Venäjänalamaiseksi, nimensä oli Jeremias Smith, ammatiltaan koneenkäyttäjä,ikänsä seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta. Pöydällä oli kaksi kirjaa: maantiedon alkeiskirja ja venäjänkielinen Uusi Testamentti, jonkalehtien reunamilla oli lyijykynällä ja kynnellä piirrettyjä viivoja.Nuo kirjat otin huostaani. Kuulustelin talon muilta asukkailtasekä isännältä – kukaan ei tiennyt kuin hyvin vähän vanhuksestakertoa. Talo oli oli jokseenkin suuri, vuokralaisia paljon, enimmäkseen käsityöläisiä ja saksalaisia rouvia, jotka vuokrasivatasuntoja yksityisille ja tarjosivat samalla täyden ylläpidon. Talonaatelissukuiselta isännöitsijältä en onnistunut sen sanottavampaaselkoa saada; isännöitsijä tiesi vain, että asunnon vuokra olikuusi ruplaa kuukaudelta ja että vanhus oli siinä asunut neljäkuukautta, oli jättänyt kahden kuukauden vuokran maksamatta ja sentähden sanottu pois asunnosta. Kysymykseen: kävikö ketään vanhuksenluona, ei kukaan voinut mitään varmaa vastausta antaa. Talo oliiso – kuka ne kaikki moisessa Noakin arkissa kävijät tuntisi, kenne muistaisi. Viisi vuotta taloa palvellut talonmies olisi ehkäjoitakin tietoja voinut antaa, mutta hänkin oli pari viikkoa sittenmatkustanut kotikyläänsä ja jättänyt sijaisekseen veljensä pojan,ja tämä ei ollut vielä ehtinyt talon asukkaihin tutustua. En osaavarmaan sanoa mitä lopputuloksia tiedusteluista oli, ukko kumminkinhautaan saatettiin. Näihin aikoihin pistäysin, muiden puuhienivälillä, Hirvisaarella, kuudennella linjalla, jonne tultuani hymyilinitselleni – mitäpäs minä täällä kuudennella linjalla saatoin nähdämuuta kuin tavallisia asuinrakennuksia tavallisessa rivissä? Muttamiksikä vanhus kuollessaan kuudetta linjaa mainitsi, ajattelin, miksiviimeiset ajatuksensa kulkivat kohti Hirvisaarta? Jokohan se olikuolevan hourailua?

Tarkastelin Smithin tyhjäksi jäänyttä asuntoa. Se miellytti minuaja päätin vuokrata sen. Kamari oli iso, joskin niin matala, ettäensi päivinä tuntui että pääni ylettyy välikattoon. Ennen pitkäätuntui se jo kodikkaalta. Eihän kuudella ruplalla saattanut parempaatoivoakaan. Parasta siinä oli sen erikoisasema. Minun tuli vainpalkata itselleni palvelija, sillä yksin oli minun mahdoton toimeentulla. Ensi aluksi suostui talonmies käymään kerran päivässäsiivoamassa ja järjestämässä huoneen. Ehkäpä tulee joku vanhustakyselemään, ajattelin. Mutta viisi päivää kului eikä luonani ketään käynyt.

II

Edellä kertomieni tapahtumien aikana, se on vuosi takaperin, kirjoittelin aikakauskirjoihin; kirjoitelmani olivat lyhyitäkertomuksia ja olin siinä vahvassa uskossa, että vielä kerranonnistun saamaan suuren, hyvän kertomuksen. Minulla oli tekeillä eräsromaani; mutta asia kääntyikin niin, että jouduin sairashuoneeseen janyt kenties pian kuolen. Ja jos nyt niin on käyvä, niin minkä vuoksinyt näitä muistiinpanoja enää kirjoitan?

Tahtomattanikin palaa yhä mieleeni tuo viimeinen vaivassa elettyvuoteni. Päätin kirjoittaa muistiin, kaikki sen ajan tapahtumat,ja jos en olisi tätä tointa itselleni keksinyt, niin varmaankinolisin kuollut ikävään. Nuo viimeaikana eletyt tapaukset tuottavatjoskus minulle kipuja, kärsimyksiä. Muistiin kirjoittaessanisaavat ne ikäänkuin rauhoittavan, säännöllisten tapahtumainluonteen eivätkä näytä kokonaan houreilta, painajaiselta.Niin ainakin luulen. Yksistään jo kirjoittaminen on suurestaarvosta: se rauhoittaa, tyynnyttää, panee sielussani liikkeelleentiset kirjailijatapani, muistelmani, ja tällöin sairaaloisethaaveilunikin muuttuvat todellisuudeksi, työksi. Todellakin mainiokeksintö! Jäähän edes jotain haavurille perinnöksi; jospa hännäistä muistelmakirjoituksistani ei voisikaan suuria saada, niinkelpaavathan ne liisteripaperiksi talviruutuja paikalleen pannessa.

Mutta nyt huomaankin hypänneeni tapausten ohi. Jos minun onkertominen kaikki, niin tottakai tulee kertoa asiat alusta. No niin, alkakaamme siis alusta. Ja eihän elämäni tarina olekaan pitkä.

En ole syntynyt täällä, vaan kaukana maaseudulla – nkuvernementissa. Vanhemmistani on minun sanominen, että he olivathyviä ihmisiä, mutta ollessani vielä lapsi jäin heistä orvoksi.Pienen maatilan omistaja Nikolai Sergeitsh Ichmenev sääli tilaanija otti minut kasvatikseen. Ichmenev-puolisoilla oli itsellään vainyksi tytär, Natasha; hän oli kolme vuotta nuorempi minua. Kasvoimmesaman katon alla kuni veli ja sisar. Oi, sinä rakas lapsuusaikani!Eikö ole tyhmää viidennelläkolmatta ikävuodellansa surren sääliäettä se meni ohi ja nyt katsoessa kuolemaa kasvoihin riemumielläja kiitollisuudella vain yksin sinua muistella! Aurinko taivaallaloisti silloin niin kirkkaasti ja kokonaan toisin kuin nyt, pienetsydämemme sykkivät niin reippaasti, niin riemuisasti. Kaikkialla, minne vain silmä sattui, oli vainioita, metsiä, eikä tämmöisiähengettömiä kivimuureja. Mikä ihmeen ihana puisto tuo Vasiljevskinpuisto, jonka tilan pehtoorina Nikolai Sergeitsh palveli! Siinäpuistossa Natasha ja minä juoksentelimme; puiston takana oli suuri, vehreä metsä, jonne kerran eksyimme… Kultainen, ihana aika!Elämä tuntui salaperäiseltä, houkuttelevalta ja niin suloiseltatuntui tutustua siihen. Oli kuin olisi jokaisen pensaan, jokaisenpuun takana piilenyt joku meille salaperäinen, tarumainen olento; satumaailma ja todellisuus yhtyivät; ja kun joskus ilta-usva laaksotpeitti, harmaina, mutkikkaina untuvina kävi kiinni pensaihin, jotka laaksoa ympäröivissä kivikoissa kasvoivat, seisoimme Natashaja minä käsikädessä laakson lähellä, katsoimme pelon sekaisellauteliaisuudella laaksoon odottaen, että pian sieltä joku luoksemmeastuu tai usvan seasta huutaa, ja hoitajamme kertomat sadutmuuttuivat todellisuudeksi. Vielä vuosien kuluttua huomautinNatashalle, mitenkä erään kerran, kun olimme saaneet "Lukemisialapsille", kiiruhdimme heti puistoon lammin rannalle, jossa vanhan, tuuhean vaahteran alla oli rakas nurmipenkkimme, jolle istuimme jaluimme "Alfons ja Dalinda" satua. Vielä nytkin tuota kertomustamuistellessani tunnen mieleni lämpenevän, ja kun viime vuonna lausuinNatashalle kertomuksen alkusanat: "Alfons, kertomukseni sankari, olisyntynyt Portugalissa; Don Ramir, hänen isänsä" j.n.e., ei paljoapuuttunut, etten itkuun parahtanut. Kaiketi näytti tuo hyvin tyhmältäja ehkäpä juuri sen vuoksi Natasha niin oudosti tälle innostuksellenihymyili. Heti hän kylläkin katui – muistan sen hyvin – ja ikäänkuinhyvitykseksi alkoi hänkin kertoa muistelmiansa entisestä yhteisestäajastamme. Sana sanasta sukeutui ja heltyipä hänenkin mielensä.Ihana oli se ilta; muistelimme silloin, mitenkä minut lähetettiinläänin kaupungissa olevaan kouluun – Jumalani, mitenkä katkerastiNatasha silloin itki! – muistelimme erohetkeämme kun minun tuliainaiseksi jättää Vasiljevska. Olin suorittanut pääsytutkinnonkoulusta ja läksin Pietariin siellä yliopistoon valmistuakseni. Olinsilloin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, hän oli viidennellätoista.Natasha sanoo minun olleen silloin niin oudon hentoisen ja pitkän, ettei kukaan, minut nähtyään, olisi voinut nauruaan pidättää. Eronhetkenä vein hänet muista erilleen sanoakseni hänelle jotain "oikeintärkeätä", mutta kun minun tuli se sanoa, ei sanoja löytynytkään. Hänmuistaa olleeni silloin hyvin liikutetulla mielellä. Puhelustammeei siis mitään tullut. En tiennyt, mitenkä sanottavani sanoisinja ehkäpä hän ei olisi tunnustustani ymmärtänytkään. Aloin itkeäkatkerasti, ja niinpä me erosimme ilman, että mitään selityksiävälillämme tapahtui. Kauan oli siitä kulunut ennenkuin taas toisemmekohtasimme Pietarissa. Siitä on nyt kulunut jo kaksi vuotta.Ichmenev-ukko oli tullut riita-asiansa tähden puuhaamaan ja minä olinjuuri päässyt kirjailijain riveihin.

III

Nikolai Sergeitsh Ichmenev polveutui kuuluisasta, vaikkakin jokauvan sitten köyhtyneestä suvusta. Vanhemmiltaan oli hän perinytpuolitoista sataa sielua käsittävän hyvän tilan. Noin kahdenkymmenenvuoden ikäisenä rupesi hän husaariksi. Asiat tuntuivat menevänhyvin; mutta kuudentena palvelusvuotenansa eräänä kova-onnisenailtana menetti hän pelissä kaiken omaisuutensa. Seuraavana yönä eihän silmäänsä unta saanut. Illalla oli hän taas pelipöydän ääressä,asetti peliin hevosensa – ainoan, mitä hänelle omaisuudestaan olijäänyt. Hän voitti kerran, toisen ja kolmannenkin, puolentunninkuluttua oli saanut takaisin erään pienen kylänsä, Ichmenevkan, jossa viimeisen väenlaskun aikana oli viisikymmentä sielua. Hänluopui pelistä ja huomenna erosi sotapalveluksesta. Sata sielua olihän ainaiseksi menettänyt. Kahden kuukauden kuluttua myönnettiinhänelle ero palveluksesta ja luutnantin arvo, nyt hän muutti asumaantakaisin voittamaansa kylään. Pelitappiostaan ei hän milloinkaanpuhunut ja huolimatta erinomaisesta hyväntahtoisuudestaan olisihän aivan varmaan ijäkseen suuttunut sille, joka olisi uskaltanuthänelle pelistä puhua. Pienellä tilallaan hän ahkerasti puuhaelitaloustoimissa ja kolmenkymmenenviidenvuotisena otti vaimokseenköyhän aatelistyttären Anna Andrejevna Shumilovan. Morsiamella eiollut myötäjäisiä ollenkaan; hän oli saanut kasvatuksen maahansiirtyneen Mon-Reveshin johdon alaisessa läänin kasvatuslaitoksessaaatelisia varten, ja tästä seikasta oli Anna Andrejevna aina hyvinkerskaava, vaikkei koskaan kukaan saattanut huomata, millä tapaa tuonkasvatuksen vaikutukset Anna Andrejevnan toimissa ja käytöksessäilmenivät. Nikolai Sergeitsh oli oikein mallikelpoinen isäntä,josta naapuritilallisetkin oppia ottivat. Niin oli kulunut muutamiavuosia. Silloin aivan odottamatta tuli naapurihoviin Vasiljevskiin, jonka alustalaisia oli yhdeksänsataa sielua, tilan Pietarissa asuvaomistaja ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh Valkovski. Tämä tulo antoipaikkakunnalla paljon puheen aihetta. Ruhtinas oli vielä verrattainnuori, joskin jo ensi nuoruuden vuosien elänyt, oli korkeassavirassa, kuuluisissa sukulaisuus-suhteissa, kaunis, varakas jakaiken muun ohella, leskimies, joka seikka oli erittäin suurestamerkityksestä piirin naisväestölle, rouville ja neitosille. Paljonpuhuttiin siitä loistavasta vastaanotosta, jonka kuvernööri olilääninkaupungissa toimeenpannut. Kuvernööri oli Valkovskin kaukainensukulainen. Kerrottiin niinikään, että läänin kaikki vallasnaiset"pani ruhtinas kohteliaisuuksillaan vallan pyöräpäälle", j.n.e.Sanalla sanoen, Valkovski oli yksi noita Pietarin ylhäisön loistaviaedustajia, joita maaseudulla harvoin nähdään ja jotka sinne tultuaantekevät seudun asukkaihin erinomaisen vaikutuksen.

Ruhtinas ei suinkaan ollut ystävällisimpiä luonteeltaan, varsinkinniitä kohtaan, joita ei luullut tarvitsevansa tai joita hän pitiitseään alempiarvoisina. Naapuriensa kanssa ei hän huolinut tutustuaja niin sai hän kohta useita vihamiehiä. Mutta mimmoinen olikaannaapurien hämmästys, kun saatiin kuulla, että hän meni NikolaiSergeitshan luo. Tämä kylläkin oli hänen lähin naapurinsa, muttasittenkin herätti tuo odottamaton tieto yleistä kummastelua.Ichmenevan talossa onnistui ruhtinaan saavuttaa myötätuntoisuutta.Ennen pitkää hurmasi hän käytöksellään sekä isännän että emännän; varsinkin emäntä, Anna Andrejevna, oli erittäin ihastunut. Jonkunajan kuluttua pidettiinkin ruhtinasta kuni omaista; hän kävikintalossa joka päivä, kutsui isäntäväen luoksensa, laskettelisukkeluuksia, kertoi pilajuttuja, soitteli heidän huonollapianollaan, lauleli iloisia lauluja. Ichmenev-puolisot eivät osanneetkyllin ihmetellä sitä, että näin miellyttävästä, rakastettavastamiehestä saatettiin puhua että hän on ylpeä, korskea, kuivaegoisti, kuten muut naapurit yksimielisesti juttelivat. Muuta eisaattanut uskoa, kuin että avomielinen, suorasukainen, omanvoitonpyytämätön, jalomielinen Nikolai Sergeitsh miellytti ruhtinasta.Mutta kohtapa seikka selveni. Ruhtinas oli tullut Vasiljevskiinerottaakseen pehtorinsa, irstailevan, kunnianhimoisen saksan, lasisilmiä käyttävän käyränenäisen, harmaapäisen agronomin, jokakaikista hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta mitä julkeimmastivarasti isäntänsä omaisuutta ja oli muutamia maa-orjia kuoliaaksirääkännyt. Pehtori Ivan Karlovitshin koiranjuonet tulivat ilmi,häntä vastaan ilmeni useita selviä todisteita; hän otti pahastiloukkaantuakseen, puhui paljon saksalaisesta rehellisyydestään, vaan siitä huolimatta tuli toimestaan erotetuksi. Ruhtinas tarvitsinyt tilustensa hoitajaa ja siksi hän valitsi Nikolai Sergeitshin, parhaimman talonisännän ja rehellisimmäksi tunnetun miehen, jotatietysti, ei kellään ollut vähintäkään syytä epäillä. Tuntui, ettäruhtinas olisi mielellään toivonut Nikolai Sergeitshan tarjoutuvanhänelle pehtoriksi, mutta kun ei niin käynyt, ruhtinas eräänäpäivänä mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmällä tavalla esitti asianNikolai Sergeitshille. Ichmenev ensin kielsi, mutta hyvä palkka saiAnna Andrejevnan taipumaan ja ruhtinaan erinomainen ystävällisyyshaihdutti viimeisetkin epäilykset. Tulee myöntää, että ruhtinas olihyvä ihmistuntija. Vähän aikaa seurusteltuaan Ichmenevin kanssa hänkäsitti oikein tämän luonteen, tunsi kenenkä kanssa on tekemisissäja tiesi, että Ichmenev on voitettava sydämellisellä ystävyydellä,on voitettava hänen sydämensä ja ettei ilman sitä rahakaan yhtäänauta. Ruhtinas tarvitsi juuri semmoista miestä, johon hän voisitäydellisesti luottaa, jottei hänen enää koskaan tarvitseisiVasiljevskiin tulla, kuten hän todella oli päättänyt. Todellakinonnistui hänen siinä määrin saavuttaa Ichmenevin luottamuksen, ettei tämä hituistakaan epäillyt, että ruhtinaan ystävällisyysoli vilpitöntä. Nikolai Sergeitsh oli noita parhaimpia, oikeimpatuonkaltainen naivin-romantillinen ihminen, jotka ovat niinerinomaisen kunnon ihmisiä Venäjän maassamme, sanottakoon heistämuuten mitä tahansa, ja jotka jos vaikka käsittämättömistäkin syistäjohonkin ihmiseen mielistyvät, kiintyvät silloin koko sydämellään, joutuen tällöin joskus varsin koomillisiksikin.

Sen jälkeen oli kulunut useampia vuosia. Ruhtinaan tilus oliloistavalla kannalla. Kirjeenvaihto Vasiljevskin omistajan japehtorin välillä tapahtui kaikessa säädyllisyydessä eikä sekoskenutkaan kuin vain talousasioita. Ruhtinas ei tahtonut sekaantuaNikolai Sergeitshin toimiin, lähettihän vain silloin tällöin joitakinneuvoja ja ohjeita, joiden erinomainen käytännöllisyys ja ilmeinenhyödyllisyys Ichmenevia ihmetytti. Saattoi huomata, että ruhtinasosasi rajottaa menonsa välttämättömimpiin kuin myöskin tiesikartuttaa varojansa. Noin viisi vuotta Vasiljevskissa käyntinsäjälkeen lähetti hän Nikolai Sergeitshille valtakirjan, jonka nojallatuli ostaa samassa kuvernementissa myytävänä oleva erinomaisenhyvä, neljäsataa sielua käsittävä maatila. Nikolai Sergeitsh tunsiiloa mielessään, ruhtinaan hyvä onni, huhut hänen edistyksistään javirkaylennyksistään tuottivat iloa pehtorin sydämelle, aivan niinkuinasia olisi koskenut hänen omaa veljeänsä. Mutta korkeimmilleen nousiriemunsa silloin, kun ruhtinas antoi uuden todistuksen rajattomastaluottamuksestaan. Asia oli seuraava… Niin, vaan koska ruhtinasValkovski on myöskin yksi tämän kertomukseni päähenkilöistä, katsonvälttämättömäksi nyt ensin, kertoa tarkemmin muutamia seikkojaruhtinaan elämästä.

IV

Edellä olen jo maininnut että ruhtinas oli leskimies. Hän oli nainuthyvin nuorena ja ottanut vaimon myötäjäisrahojen vuoksi. Hänen isänsäoli aikanaan tehnyt taloudellisen haaksirikon, joten hänelle olijäänyt hyvin vähän perittävää vanhemmiltaan. Vasiljevski-tilus olijo kahdesti kiinnitetty veloista, jotka olivat tavattoman suuret.Kaksikymmentäkaksivuotias ruhtinas, ollen palveluksessa eräässämoskovalaisessa kansliassa, oli aivan varaton ja alkoi elämänuransa"kuin lintu puun oksalla." Tästä pulasta hän pelastui ottaenvaimokseen erään kaupustelijan vanhanpuoleisen tyttären. Kauppias, luonnollisesti, petti hänet eikä antanutkaan luvattua summaa, mutta siitä huolimatta sai hän sen verran, että saattoi vaimonsarahoilla maksaa sukutilansa kiinnitysvelat ja päästä kohtalaisenelämän alkuun. Vaimonsa tuskin nimeksikään tunsi kirjoitustaitoa,ei osannut ymmärrettävästi lausua ajatuksiansa, oli ruma, muttasiitä huolimatta oli hänellä yksi tärkeä ominaisuus: hän olihyväsydäminen ja vaitelias. Ja juuri tätä seikkaa ruhtinas käyttihyväkseen. Vuoden ajan naimisissa oltuaan, jätti hän vaimonsa, jokaoli jo synnyttänyt hänelle pojan, kaupustelija-appensa huostaanMoskovaan ja itse muutti palvelukseen – n lääniin, jossa hän eräänPietarissa asuvan ylhäisen sukulaisensa avulla sai melkoisen tärkeänviran. Sielunsa himosi kunniaa, ylennyksiä, virka-uria, ja tultuaanhuomaamaan, ettei hän vaimonsa kanssa voi Pietarissa tai Moskovassaelää, teki hän päätöksensä – paremman toivossa alkaa uransamaaseudulla. Kerrottiin, että hän jo ensimäisenä aviovuotenansakohteli niin törkeästi vaimoansa, että oli hänet hautaan saattaa.Tuota huhua Nikolai Sergeitsh ei mitenkään todeksi voinut uskoa, hänoikein loukkaantui siitä ja hyvin innokkaasti puolusti ruhtinasta, vakuutti, että aivan mahdotonta on niin alentavaa edes ajatellakaan.Seitsemän vuoden kuluttua kuoli ruhtinatar, ja leskeksi jäänytpuolisonsa muutti Pietariin, jossa hän jo kohta herätti huomiota.Ollen vielä nuori, kaunis, varakas, lahjakas, hienotunteinen,äärettömän ilomielinen, ei hänen huolinut esiintyä onnenonkijana, suojeluksen tavottelijana, mutta aivan itsenäisenä, kaikista muistariippumattomana. Kerrottiin hänessä todella olevan jotain lumoavaa, valloittavaa, voimakasta. Varsinkin naiset olivat häneen ihastuneetja likinen tuttavuutensa erään hienon piirin kaunottaren kanssalisäsi hänen kuuluisuuttaan. Huolimatta siitä, että säästäväisyytensäoli melkein perinnöllistä, että tuo säästäväisyytensä usein tuntuijo itaruudelta, levitteli hän tarpeen tullen rahojaan säälimättä,menetti korttipelissä suuriakin summia, kun sattui semmoisenpelitoveriksi, jolta vastaisuudessa sopi apua odottaa, eikätämmöiselle tapatessaan pienintäkään värettä kasvoillaan huomattu.Mutta eipä huvitukset olleet päämääränsä hänen muuttaessaanPietariin – hänen tuli päästä varmalle tolalle, saada varmajalansija onnenuralla. Ja kyllä se hänelle ennen pitkää onnistuikin.Ylhäinen sukulaisensa, kreivi Nainski, joka, jos hän olisiesiintynyt tavallisena avunanojana, ei olisi hänestä hituistakaanvälittänyt, nyt ihmetteli hänen saavuttamaansa menestystä ylhäistenseurapiirissä, jonka vuoksi näkikin hyväksi ja sopivaksi ottaahänet erikoisen huomionsa esineeksi, ottipa hänen seitsenvuotisenpoikansa omaksi kasvattipojakseen. Näiden tapahtumain aikana käviruhtinas Vasiljevskissa ja oppi tuntemaan Ichmenevin. Sen jälkeensai hän kreivin välityksellä huomattavan viran eräässä tärkeimmässälähettiläsvirastossa ja matkusti ulkomaille. Sitä seuraavatkuulumiset hänestä olivat jotenkin hämäriä: kerrottiin hänensotkeutuneen hyvin roskaiseen juttuun, vaikk'ei kukaan osannut sanoa, mitä lajia se oikeastaan oli. Varmaa vain oli se, että hän ostine neljäsataa sielua, joista jo edellä mainitsin. Useampia vuosiaulkomailla oleskeltuaan ja arvossa kohottuaan palasi hän Pietariinja samassa sai korkean viran. Ichmenevkassa kerrottiin, ettäruhtinas ennen pitkää ottaa uuden vaimon, tällä kertaa kuuluisasta, rikkaasta ja vaikutusvaltaisesta suvusta. "Korkeaksi ylimykseksimielii!" puheli Nikolai Sergeits, hykertäen tyytyväisenä käsiään.Minä olin silloin Pietarin yliopistossa ja tänne minulle Ichmenevkirjoitti pyytäen minun tiedustamaan, onko ruhtinaan naimispuheissaperää. Samalla kirjoitti hän ruhtinaallekin, jonka suosioon hänminut sulki, vaikka ruhtinas ei kirjeeseen vastannut. Sen verranvain minä tiesin, että ruhtinaan poika, kreivi Nainskin kasvatti,pääsi yhdeksäntoistavuotisena lyseosta. Mainitsin siitä kirjeessäniIchmeneville kuin myöskin, että ruhtinas on erittäin hellä pojalleen, rakastaa häntä ja on jo varma poikansa tulevaisuudesta. Tämän kaikenolin kuullut nuoren ruhtinaan tutuilta ylioppilastovereilta. Samaanaikaan sai Nikolai Sergeitsh ruhtinaalta kirjeen, josta hän kovinhämmästyi…

Tähän saakka oli ruhtinas, kuten jo ennen mainitsin, kirjoittanutNikolai Sergeitshille ainoastaan tilaa koskevista asioista, nytsen sijaan kirjoitti hän laajasti ja mitä ystävällisimmästiomista perhe-oloistaan: valitti poikansa käytöstä, mainitsi, ettähuonolla käytöksellään poika saattaa hänelle mieliharmia. Joskaanhän moisen, muka, pikku pojan tekemille kepposille ei suurtamerkitystä annakaan – näytti, että hän samalla tahtoi poikaansapuolustaa – on hän kumminkin päättänyt hiukan rangaista poikaansa, antaa hänelle pienen varoituksen ja siinä tarkoituksessa lähettäähänet vähäksi aikaa maalle Ichmenevin hoidettavaksi. Ruhtinaskirjoitti luottavansa "parhaimpaan, jalomielisimpään NikolaiSergeitshiinsa ja varsinkin Anna Andrejenaan", pyysi, että heottaisivat perheensä keskuuteen hänen hulivilipoikansa, maaseudunhiljaisuudessa neuvoisivat hänelle järkevyyttä, jos mahdollistarakastaisivat häntä ja varsinkin hänen kevytmielistä luonnettansaoikasisivat ja "tekisivät hänelle selviksi ne pelastavat javakavat säännöt, joita paitsi ihminen ei saata elämässään toimeentulla". Ichmenev suostui ehdotukseen. Nuoren ruhtinaan saavuttuaotettiin hänet vastaan kuni oma poika. Hän saavutti heti NikolaiSergeitshin rakkauden ja vanhus rakastikin nuorta ruhtinasta samanverran kuin omaa tytärtänsä Natashaa, vielä sittenkin, kun isän jaNikolai Sergeitshin väli oli rikkaantunut, puheli Ichmenev joskusmielihyvällä "omasta Aleshastansa", kuten oli Aleksei Petrovitshiatottunut nimittämään. Ja todellakin nuori ruhtinas olikin hyvinmiellyttävä poika, kaunis, hentoinen, tunteellinen kuni nainen, samalla myöskin iloinen ja avomielinen. Sielunsa oli mitä herttaisinja jalotunteisin, sydämensä rakastava, vilpitön ja kiitollinen,ja senpätähden tulikin hänestä koko Ichmenevin perheen epäjumala.Vaikka ijältään jo yhdeksäntoistavuotias, oli hän silti vielä hyvinlapsellinen. Oli aivan mahdotonta löytää syytä, miksi isä oli hänetluotansa pois lähettänyt, vaikka, kuten sanottiin, niin paljonhäntä rakasti. Kerrottiin nuoren ruhtinaan elelleen Pietarissajoutilaana ja kevytmielisesti, hän ei huolinut ottaa vastaan mitäänvirkaa ja siten pahoitti isänsä mielen. Tuosta ei Nikolai SergeitshAleshalta kysellyt ollenkaan, kun oli hyvin uskottavaa, ettäruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh oli tahallaan jättänyt kirjeessäänmainitsematta syyn poikansa karkottamiseen. Huhuttiin kyllä jostainAleshan anteeksiantamattomasta kevytmielisyydestä, joistakin hänensuhteistaan erääseen naiseen, jostain kaksintaisteluhaasteesta, jostain suuresta tappiosta korttipelissä; puhuttiinpa jostakinvierasten rahojen tuhlaamisestakin. Toiset puheet tiesivät, etteiruhtinas lähettänyt poikaansa maalle minkään pojan tekemän rikoksentähden, vaan että isällä oli joitakin omia, itsekkäitä syitä.Tämmöisiä kuullessaan harmistui Nikolai Sergeitsh eikä ottanutpuheita uskoakseen, ja varsinkin siitä syystä, kun tiesi Aleshanhellästi rakastavan isäänsä, jota lapsuudessaan ja nuoruutensaensi vuosina tuskin tunsikaan. Muuten saattoi huomata, että hänoli kokonaan isänsä tahdon alainen. Joskus kyllä Alesha lörpöttelijostain kreivittärestä, jota hän isänsä kera samaan aikaan hakkaili,ja että hän, Alesha, oli voiton puolella, josta isä hänelle ankarastivihastui. Tätä juttua kertoi Alesha riemastuksella, lapsellisellaavomielisyydellä, raikuvan iloisasti nauraen kertomukselleen; muttaNikolai Sergeitsh ei sallinut hänen loppuun jutella. Osittaisestivahvisti Alesha huhun, että isänsä on taaskin naimahommissa.

Alesha oli jo lähes vuoden elänyt pakolaisuudessa; määräaikoinakirjoitti hän isällensä kunnioittavia, tasaisia kirjeitä ja viimeinhän tottui niin Vasiljevskin elämään, että, kun isä kesällä matkustisinne, ilmoitettuaan matkastaan jo edeltäkäsin Ichmeneville, alkoimaanpakolainen itse isältänsä pyytää lupaa jäädä mahdollisimmankauaksi aikaa Vasiljevskiin, vakuuttaen, että maaelämä onkin hänenoikea kutsumuksensa.

Kaikki Aleshan tekemät päätökset, kaikki hänen mietteensäjohtuivat hänen ylenmäärin heikkohermoisesta alttiudestaan, tunteellisuudestaan, ajattelemattomuudestaan, joka joskus tuntuijo kevytmielisyydeltä, suuresta taipumuksestaan alistua kaikilleulkoisille vaikutuksille sekä vihdoin tahdonvoiman täydellisestäpuutteesta. Ruhtinas kuuntelikin poikansa tuumia maalle jäämisestänähtävällä epäilyksellä…

Ja muussakin suhteessa saattoi Nikolai Sergeitsh tuskin enää tunteaentistä "ystäväänsä", siksi paljon oli ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshentisestään muuttunut. Syyttä suotta oli hän muuttunut riitaisaksiNikolai Sergeitshille; tiluksen tilejä tarkastaessaan osotti hänmitä ilettävintä ahneutta, itaruutta ja selittämätöntä epäilyä.Tuo kaikki hyväsydämistä Ichmenevia kovin suretti; kauan aikaa eihän voinut uskoa omia korviansa. Kaikki kävi päinvastoin nyt, kuinneljätoista vuotta tätä ennen, ruhtinaan ensikertaa Vasiljevskissakäydessä: nyt hän kävi kaikkien naapuriensa luona, tietysti ylhäisöönkuuluvien, sitä vastoin ei hän Nikolai Sergeitshin luo tullutkertaakaan ja muutenkin käyttäytyi hän kuni käskijä käskynalaistaankohtaan ja tällöin aivan arvaamatta tapahtui käsittämätön seikka; kaiketta pätevättä syyttä syttyi mitä kiivain kiista ruhtinaan jaNikolai Sergeitshin kesken. Kumpanenkin käytti kiivaita ja loukkaaviasanoja. Harmistuneena läksi Ichmenev Vasiljevskista, mutta juttuei siihen päättynytkään. Kautta lähiseutujen kierti mitä rumimpiajuoruja. Tosiasiana, muka, kerrottiin, että Nikolai Sergeitsh, tultuaan nuoren ruhtinaan luonteen tuntemaan, aikoi käyttää tämänheikkoja puolia hyväkseen; että tyttärensä Natasha, joka nyt oliseitsemäntoistavuotias, osasi rakastuttaa kahdenkymmenenvuotisennuorukaisen; että isä ja äiti hyväksyivät tyttärensä rakkaudenvehkeet, joskin tekeytyivät kokonaan tietämättömiksi; että "viekasja ilkeä Natasha" noituuksillaan kokonaan kietoi pauloihinsanuoren ruhtinaan eikä sallinut hänen koko vuodessa kohdataainoatakaan todellisesti jalosukuista neitoa, joita naapuritilustenomistajain perheissä niin viljalti löytyi. Vakuutettiin myöskin, että rakastuneet olivat jo tehneet päätöksensä vihityttää itsensäVasiljevskista viidentoista virstan päässä olevassa Grigorjevankylässä, muka, salaa Natashan vanhemmista, vaikka nuo itse asiassatiesivät juonet pienimpään yksityiskohtaan saakka ja salaa neuvoivattytärtänsä. Sanalla sanoen, kaikkea sitä, mitä nuo mies- sekänais-juonittelijat asiasta lavertelivat, ei saisi suurimpaankaankirjaan sopimaan. Vaan kummallisinta sittenkin oli se, ettäruhtinas uskoi nuo juorut todeksi, ja saatuaan Pietarissa jonkunmaaseudulta lähettämän nimettömän kirjeen, varta vasten tuon seikantähden matkusti Vasiljevskiin. Tietysti se, joka edes vähäisenkintunsi Nikolai Sergeitshia, ei olisi sanaakaan noista syytöksistäuskonut; mutta, niinkuin tavallista on, kaikki kuitenkin olivatlevottomia, jokainen soimasi, puhui juoruja, pudisti päätä ja – armotta tuomitsi. Ichmenev oli siksi ylpeä, ettei huolinut puuttuapuolustamaan tytärtänsä, puhdistamaan häntä juoruista, ja ankarastivaroitti hän vaimoansakin, ettei tämä ryhtyisi mitään selityksiänaapureille tekemään. Ja tuo pahoin paneteltu tytär Natasha – hänei vielä vuoden kuluttuakaan tietänyt miltei ainoatakaan sanaatuosta juorujen tulvasta, häneltä se tarkkaan salattiin, ja hän olientisekseen iloinen ja viaton kuni kaksitoistavuotinen lapsi.

Epäsopua ruhtinaan ja Ichmenevin kesken yhä lisääntyi. Toistenasioista huolehtijat eivät olleet jouten. Kantelijoita jatodistajiakin yhä löytyi ja niin saatiin ruhtinas lopulta uskomaan, ettei Nikolai Sergeitshin monivuotinen Vasiljevskin tilan hoitoollut läheskään mallikelpoisen rehellistä. Eikä vielä siinä kyllin; kaiken lisäksi vakuutettiin, että Nikolai Sergeitsh kolme vuottasitten metsää myytyään, piti itselleen kaksitoistatuhatta ruplaa, johon saatettiin mitä vakuuttavimpia todistuksia oikeudessa esittää;ettei hänellä ollut metsän kauppoja tehdäkseen ruhtinaalta laillistavaltakirjaa, joten hän siis toimi ominpäin, ja vasta kaupantapahduttua uskotteli ruhtinaalle, että kauppa oli välttämätön, sekä että kauppahinta merkittiin tilan tileihin pienemmäksi, kuintodellisuudessa oli saatu.

Tietysti tuo kaikki oli sulaa valhetta, kuten sittemmin kävikin ilmi, mutta ruhtinas uskoi valheet ja vierastenmiesten kuullen haukkuiNikolai Sergeitshia varkaaksi. Semmoista Ichmenev ei voinut sietääja hän vastasi solvaukseen solvauksella; isännän ja pehtorin välilläsyttyi aika rymy, ja kaiken tuon loppuna oli – käräjänkäynti. Joheti käräjöimisen alussa alkoi Nikolai Sergeitsh joutua tappiolle,hänellä kun ei ollut mahtavia puolustajia eikä kokemusta. Hänentiluksensa otettiin takavarikkoon. Tästä harmistuneena jätti ukkokaikki sillensä ja päätti viimein muuttaa Pietariin; asiansa maallajätti hän taitavalle asianajajalle. Näytti siltä kuin ruhtinasolisi kohta huomannut syyttä Ichmenevia loukanneensa. Muttamolemmanpuoliset solvaukset olivat siksi suuria, ettei sovinnonteostavoinut olla toivoakaan, ja vihastunut ruhtinas käytti kaikenvoimansa, saadakseen asian kääntymään edukseen, s.o. ryöstääkseenentiseltä pehtoriltaan viimeisenkin leipäpalan.

V

Sillä tavoin siis Ichmenev perheineen muutti Pietariin. En huolikertoa siitä, kuinka Natasha ja minä taas pitkän ajan kuluttuatoisemme kohtasimme. Näiden kuluneiden neljän vuoden aikana oli hänalati mielessäni. Minä kyllä en itsekään ymmärtänyt tunteitani, joitamuistelemiseni herätti; mutta nyt taas hänet tavattuani ymmärsinheti, että kohtalo oli hänet minulle määrännyt. Ensi aikoina, heidänmuuttonsa ensi päivinä olin huomaavinani, ettei hän noina viimevuosina olisi kovinkaan paljon kehittynyt, ikäänkuin hän ei olisiollenkaan entisestään muuttunut, vaan pysynyt vieläkin samanlaisenapikku tyttönä, kuten oli erotessamme. Mutta pian tulin hänessähuomaamaan joka päivä jotain uutta, tähän saakka minulle kokonaanoutoa, aivan kuin tahallaan minulta salattua, ikäänkuin täysi-ikäinenneito olisi tahallaan itsensä minulta piiloittanut – ja oi, kuinkasuloista tuntuikaan kun tuon huomasin! Ichmenev oli ensi päivätPietarissa ärtyisä ja katkera. Asiansa kävivät huonosti – sitähän harmitteli, tuskaili, puuhaili asiapaperinensa eikä joutanutmuistamaankaan meitä. Anna Andrejevna käveli kuin unessa, eikäensin osannut saada mistään selvää. Hän pelkäsi Pietarin kaupunkia.Hän huokaili ja arkaili, suri entistä eloansa, itki Ichmenevkaa jasitä, että Natasha on jo täysikasvuiseksi kohonnut eikä kellään oleaikaa edes muistaa häntä. Ja kun mummolla ei ollut ketään muuta, jolle sydänhuolensa olisi uskonut, jutteli hän ne hämmästyttävänavomielisesti, minulle.

Tähän aikaan juuri minä vähän ennen Ichmenevien tuloa olinsaanut valmiiksi ensimäisen romaanini, teokseni, joka alottikirjailija-urani, ja, kuten vasta-alkaja ainakin, en tiennyt, mitä teoksellani tekisin. Ichmeneville en siitä mitään virkkanut; olin menettämäisilläni heidän ystävyytensä kun elin jouten, s.o.,en palvellut missään virastossa enkä puuhannut itselleni tointa.Todellakin minä häpesin tunnustaa heille, miten aikani vietin.Kuinka olisin sanonut, etten huoli ruveta virkamieheksi, vaan sensijaan tahdon kirjoittaa romaaneja; siksipä jonkun aikaa uskottelinheille, etten ole saanut virkaa, vaikka kyllä olen sitä kaikin voiminhakenut. Ichmenevillä taas ei ollut aikaa ottaa siitä sen tarkempaaselkoa. Muistan, että Natasha kuunneltuaan kerran puhettamme, salaa vei minut syrjään ja kyynelsilmin rukoili, että huolehtisintulevaisuudestani, kyseli ja uteli, mitä minä oikeastaan teen, ja kunen hänellekään toimiani ilmaissut, vannotti minua, etten laiskuudellaja toimettomuudella saattaisi itseäni turmioon. Täytyypä tunnustaa, että vaikk'en hänelle toimiani virkkanutkaan, niin muistelen, ettäjos hän silloin olisi ainoallakin sanalla romaaniani kehunut, olisinsiitä hinnasta antanut mennä kaikki parhaimmatkin arvostelut, joitamyöhemmin osakseni tuli.

Ilmestyipä vihdoinkin romaanini painosta. Kirjailijapiireissä olijo kauan aikaa ennen sen ilmestymistä siitä paljon puhuttu. B.luki käsikirjoitukseni ja iloitsi kuni lapsi. Ja kumminkin! Joslienen onnea tuntenut, niin ei se ollut menestykseni ensimäisinähuumaavina hetkinä, vaan silloin, kun käsikirjoitustani en ollutlukenut kellekään, en edes näyttänytkään sitä; se oli noinapitkinä öinä, jolloin mieleni valtasivat riemuisat toiveet jahaaveilut, jolloin rinnassa piili voimallinen rakkaus työhön, jolloin elin mielikuvitusteni elämää, elin kuni sukulaisteni, kunitodellisuudessa olevien olentojen parissa, elin niiden kanssa, jotka itse olin luonut, rakastin niitä, iloitsin niiden iloja, surin niiden suruja, usein itkien mitä katkerimmin vaatimattomiensankarieni kohtaloja. Sanoin en voi kertoa sitä hämmästystä, minkämenestykseni herätti Ichmenev-vanhuksissa, ilonsa oli ehkä vieläsuurempi. Anna Andrejevna ei ottanut uskoaksensa, että tuo nuori, tuokaikkien kehuma kirjailija olisi sama Vanja, joka, j.n.e. j.n.e.;hän vain pudisti päätään. Ukko taasen ei pitkään aikaan toipunuthämmästyksestään, olipa ensi kerran asiasta kuultuaan koko laillasäikähtänyt; sen jälkeen alkoi hän puhua kadotetusta virka-urastasekä yleensä kaikkien kirjailijain huikentelevasta käytöksestä.Mutta yhäti kuulemansa uudet puheet ja ilmoitukset aikakauskirjoissasekä viimeiseksi erään semmoisen henkilön kehumiset, johon häntäydellisesti luotti, saivat hänet muuttamaan mielensä asiassa.Ja nähtyään minulla olevan rahaa sekä kuultuaan mitenkä paljonkirjailijoille työstä maksetaan, haihtui viimeinkin epäilyksensä. Hänkun aina saattoi äkkiä epäilyksestä siirtyä täydelliseen, riemuiseenluottamukseen, niin hän nytkin, oikein lapsellisesti onnestaniiloiten, antautui samassa mitä rohkeimpien toiveitten valtaan, loimitä loistavimpia suunnitteluja tulevaisuudestani. Joka päivä ennustihän minulle uusia uria, esitti uusia suunnitteluja, joista ei enäämitään puuttunut. Alkoipa hän nyt osottaa minulle jonkinlaistatähän saakka kuulumatonta, erinomaista kunnioitustaan. Ja kumminkinmuistan joskus taas hänen epäilleen, usein hän kesken riemuisimpainhaaveilujensa ilmasi äkkiä epäilyksensä, josta hän joutui aivanymmälle.

"Kirjailija, runoilija. Onpa tuo jotenkin kummallista… Milloinkasrunoilijat olisivat päässeet oikein ihmisiksi, saaneet virkoja?Kaikki he ovat tuollaisia tuulihattuja, vastenmielistä väkeä!"

Panin merkille, että moiset epäilykset ja kaikki nuo arat kysymyksettulivat hänelle mieleen useimmiten iltahämärässä, (näin tarkastisäilyy muistossani kaikki vähimmätkin seikat ja koko tuo kultainenaika!) Hämärän tultua muuttui vanhus erittäin hermokkaaksi, herkäksija epäileväksi. Natasha ja minä sen jo edeltäkäsin tiesimme jahymyilimme sille. Muistan, että tällöin koetin poistaa hänenepäilyksiään, kerroin juttuja kenraali Sumarokovista, siitä ettäDershavinille lähetettiin nuuskarasia, joka oli kultarahoja täynnä,että keisarinna kävi Lomonosovia tervehtimässä; kerroin Pushkinista,Gogolista.

– Tiedän, veliseni, kaiken tuon tiedän, intti vanhus vaikka ehkäensi kertaa elämässään lienee kuullut tuosta kerrottavan. – Hm!Kuules, Vanja, sittenkin olen iloinen, ettei kirjapahasesi olerunoa. Runot, veliseni ovat pelkkää lörpötystä, älä sinä sano siihenmitään, vaan usko minua, vanhusta; minä suon sinulle hyvää; runo onpelkkää lörpötystä, ajan tuhlaamista! Runojen kirjoittaminen sopiivain koulupojille; runot saattavat teikäläisiä, nuoria miehiä,hulluinhuoneeseen… Olkoon nyt niin, että Pushkin on suuri, ken senkieltäisi! Mutta sittenkin olivat kynätuotteensa vain runopahaisiaeikä muuta mitään; tuommoista eetterimäistä, jotain päiväkautista…Minä kylläkin, sivumennen sanoen, olen kyllä hyvin vähän hänenkirjoituksiaan lukenut… Proosa – kas se on eri asia! Siinähänkirjailija saattaa opettaakin – no, esimerkiksi, muistuttaaisänmaanrakkaudesta, tahi noin vaan hyveistä yleensä … niin!Minä, veliseni, en nyt osaa sitä sanoilla lausua, mutta ymmärräthäntarkoitukseni; sinua rakastaen puhun. No, no, lueppas! lausui hänlopuksi jonkinlaisella suojelijaa tavottavalla äänellä, kun vihdointoin kirjani ja teen juotuamme istuimme kaikki pöydän ympärille. – Lueppas, mitä sinä sait aikaan; kovin paljon sinusta hokevat!Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä!

Aukaisin kirjan ja valmistausin lukemaan. Samana iltana kirjanioli vasta päässyt painosta ja saatuani sen käsiini kiiruhdin hetiIchmenevien luo lukeakseni heille teokseni.

Olin jo usein tuskaillut ja harmitellut etten voinut sitä jo ennenlukea heille, lukea jo käsikirjoituksesta, joka oli kustantajalla!Natasha oikein itki harmista, torui ja nuhteli minua kun vieraatihmiset saavat lukea romaanini ennen, kuin hän saa sitä nähdäkään…

Mutta nyt vihdoin viimeinkin istumme pöydän ympärillä. Ukko tekeytyihyvin totiseksi ja kritikoivaksi. Hän tahtoi olla mitä ankarintuomari, tahtoi "itse saada vakuutuksen." Mummokin oli tavallistajuhlallisempi; luulen, että hän tilaisuutta varten pani päähänsäuuden myssyn. Jo pitemmän aikaa oli hän huomannut, että minääärettömällä rakkaudella katselen hänen armasta Natashaansa, ettähengitykseni salpautuu ja maailma silmissäni mustenee puhellessaniNatashan kanssa ja että Natashakin entistä enemmän minua tarkastelee.Niin. Koitti vihdoinkin tuo aika, se tuli menestyksen, kultaistentoiveitten ja mitä täydellisimmän onnen hetkenä. Kaikki kerrassaan, kaikki samalla aikaa tuli! Mummo oli pannut merkille, että ukkokin onalkanut kovin suuresti minua kehua ja erinomaisella huolellisuudellaminua ja tytärtään silmällä pitää … ja silloin mummo äkkiä säikähti – enhän minä sittenkään ollut mikään kreivi, en ruhtinas, en mahtavaprinssi, en edes lainoppinut kollegineuvos, nuori, ritarimerkeilläpalkittu kaunis mies! Anna Andrejevna ei koskaan toivonut puolittain.

"Miestä kehutaan", ajatteli hän minusta, "mutta miksikä – se ontietämätöntä. Kirjailija, runoilija… Mutta mikäs tuo kirjailijaoikeastaan on?"

VI

Minä luin heille romaanini yhdellä kertaa alusta loppuun. Kohtateen juotua alotin ja istuimme kello kahteen yöllä. Alussa ukkorypisti otsaansa. Hän oli odottanut jotain käsittämättömän korkeata, semmoista, jota ehkei olisi ymmärtänytkään, mutta kuitenkin korkeata; vaan sen sijaan olikin tämä niin jokapäiväistä, kaikki niintuttua, aivan samanlaista, mitä tavallisesti kaikkialla tapahtuu.Ja jos sankari olisi ollut edes suuri tai erikoista huomiotaansaitseva ihminen, vaikkapa jotain historiallista, Roslavlevintai Jurija Miloslavskin kaltaista; mutta tässä kerrottiin jostainpienestä, tylsistyneestä, vieläpä tyhmästä virkamiehestä, jonkavirkanutusta napitkin olivat pois varisseet; ja tämä kerrottu aivanjokapäiväisellä kielellä, ihan samoin kuin itsekin puhumme…Kummallista. Kysyvänä katsoi mummo Nikolai Sergeitshiin, oikeinpaotti hiukan suuttuakseen, ikäänkuin olisi jostain loukkaantunut. "No, kylläpä on mieltä kaikkea lörpötystä painattaa ja mokomastakin rahaamaksetaan", kuvastui hänen kasvoillaan. Natasha muuttui pelkäksikorvaksi, kuunteli ahnaasti, ei siirtänyt katsettaan minusta, seurasitarkkaan huulieni liikkeitä, mitenkä minä kunkin sanan lausuin, sekä itsekin sen mukaan kaunoisia huuliansa liikutteli. Ja mitenkäkävi? Ennenkuin ehdin kirjan puoliväliin, vieri kyyneleitä jokaisenkuulijani silmistä.

Anna Andrejevna itki ääneensä, täydestä sydämestään sankarianisäälien. Jollain tapaa olisi hän tahtonut auttaa sankariani tämänonnettomuuksissa, niinkuin huudahtuksistaan huomasin. Ukkokin olijo heittänyt haaveensa korkeasta. "Ensi askeleesta näkyy, ettäpitkältä on kurpalle Pietarin päivään [venäläinen sananlasku. Suom.muist.]; onhan mukiinmenevä, pikku kertomus vain; kumminkin sydämenvalloittaa", puheli hän. – "Senpätähden tulee ymmärrettäväksi jamuistettavaksi, mitä kaikkialla tapahtuu, siksipä tulet tuntemaan, että tylsistyneinkin, alhaisinkin ihminen on ihminen ja kutsutaanveljeksesi."

Natasha kuunteli, itki ja pöydän alla salaa kättäni hellästipuristeli. Lukeminen päättyi. Hän nousi pöydästä; poskensa hohtivat, kyyneleet silmissään kiereilivät; äkkiä tarttui hän käteeni, suutelisitä ja juoksi pois kamarista. Isä ja äiti katsahtivat toisiinsa.

– Hm! Kas kun on riemastuva, puhui ukko tyttärensä teostahämmästyneenä: – no, eihän tuo nyt mitään pahaa, se on hyvä,hyvä, viatonta innostusta vain! Hyvä tyttö hän on … mutisi ukko, sivumennen vaimoonsa vilkaisten, tahtoen ikäänkuin Natashaa puolustaaja samalla jostain syystä minun puolestani puhua.

Anna Andrejevna, vaikka olikin kaiken aikaa, kun luin, ollut hyvinliikutettu ja heltynyt, katsoi niinkuin olisi tahtonut sanoa: "Niin,Aleksander Makedonialainen oli kyllä sankari, mutta miksikäs särkeätuoleja?" j.n.e. [Gogolin "Revisorista". Suom. muist.]

Natasha palasi kohta iloisena, onnellisena ja ohi mennessäänsalaa nipisti minua. Ukko koetti taaskin "totisissaan" arvostellakertomustani, mutta ilon tähden ei malttanut "totisuuttaan" pitää,vaan sen sijaan alkoi innostuneesti:

– No, Vanja, veliseni, hyvä, hyvä! Erittäin hauskaa! On niinhauskaa, etten odottaakaan osannut. Ei ole korkeata, ei suurta, senkyllä huomaa… Tuolla on minulla "Moskovan pelastus", Moskovassa onse kirjoitettukin, ja siitäpä, niin sanoen, jo ensi rivistä huomaa, että kotkana liiteli ihminen… Mutta tiedätkös, Vanja, sinulla onkuin yksinkertaisemmin, selkeämmin. Kas, juuri siksi minä siitäpidän, sitä kun helpommin ymmärtää! Tämä on jotain kotoisempaa, aivan kuin kaikki tuo olisi tapahtunut itselleni. Vaan mitäs siitäkorkeasta? Luet etkä ymmärräkään. Sanamuotoa minä vain korjailisin; kyllähän minä kiitän, mutta sano, mitä sanot, vähän siinä sittenkinon tuommoista niinkuin mieltä ylentävää… No, onhan se nyt jomyöhäistä, kun on jo painettu. Ehkä toisessa painoksessa? Mitä,veliseni, tottakai tulee siitä toinen painos? Ja sitten taas rahaa…Hm!

– Ja oikeinko todella te, Ivan Petrovitsh, saitte siitä niin paljonrahaa? – kysäsi Anna Andrejevna. – Katselen teitä enkä voi oikeinuskoa. Jumalani, kaikesta sitä tätä nykyä rahaa annetaankin!

– Tiedätkös, Vanja, pitkitti ukko yhä suuremmalla innostuksella: – vaikkei tämä nyt olekaan virastossa palvelemisen veroista, niinonhan kuitenkin toivossa hyvä tulevaisuus. Teoksesi saattavat lukeaehkä ylhäisetkin henkilöt. Puhuithan, että Gogol sai vuotuista apuaja lähetettiin ulkomaille. Entäs jos sinäkin? Mitä? Vai onko vielävarhaista? Tuleeko vielä jotain kirjoittaa? No, kirjoita, veliseni, kirjoita pikemmin! Älä nuku laakereillesi. Miksikä odottaisit!

Kaiken tuon puhui hän niin vakuuttavasti, niin hyväsydämisesti, ettenvoinut keskeyttää hänen puhettansa ja jäähdyttää hänen ajatustensalentoa.

– Tai, jospa annetaankin, esimerkiksi, nuuskarasia. Jos tahtovatsillä tavoin kehottaa. Ja kenties saatat vielä päästä hoviinkin, lisäsi hän hiljemmin ja merkitsevästi sulkien vasemman silmänsä, – vai eikö? Olisiko vielä varhaista hoviin päästäksesi?

– Jokohan, oikeinko hoviin jo! sanoi Anna Andrejevna ikäänkuinloukkaantuneena.

– Hiukan lisää, ja te teette minusta kenraalin, sanoin minä janauroin makeasti. Ukko yhtyi nauruun. Hän oli erinomaisen tyytyväinen.

– Teidän ylhäisyytenne, ettekö haluaisi syödä? huudahti reipas

Natasha, joka oli ehtinyt illallisen valmistaa.

Hän alkoi nauraa, kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä kiihkeästi.

– Hyvä, rakas, armas isäni! Vanhuskin heltyi.

– No, no, hyvä, hyvä! Niinhän minä vaan ilman mitään tarkoitustapuhun. Kenraali tai ei, lähdetäänpäs kuitenkin illalliselle. Voisinua, sinä tunteellinen sielu! lisäsi hän ja hyväili tyttärensäpunottavaa poskea, kuten hän aina tilaisuuden sattuessa teki. – Minä, näes Vanja, rakastaen puhuin. No, joskaan ei kenraali – kaukana vielä kenraalista! – niin kuitenkin jo tunnettu henkilö,kirjoittaja.

– Nykyään, isä, sanotaan kirjailija.

– Eikö kirjoittaja? Sitä en totisesti tiennyt ollenkaan. No, olkoonsitten kirjailija, mutta minä tahdoinkin sanoa: kamariherraksiei vielä sillä pääse, jos on romaanin kirjoittanut; siitä ei voiolla puhettakaan; mutta silti voi saada huomatun viran; no, päästä – vaikkapa nyt lähetystön virkamieheksi. Sitten saattaa tullaulkomaille lähetetyksi, Italiaan terveyttä parantamaan tai kentiesehkä opintoja jatkamaan; raha-apua saa myöskin. Tietysti sinun täytyyaina toimia rehellisesti; ainoastaan työstä, rehellisestä työstä otatrahaa ja kunniaa, eikä suinkaan mistään ylhäisempien suosituksesta…

– Älä sinä, Ivan Petrovitsh, tule ylpeäksi, sanoi Anna Andrejevnanauraen.

– Isä, teidän tulee mitä pikemmin hankkia hänelle ritarimerkki, eihän pelkästä virkanimestä paljoa kostu! ilveili Natasha ja nipistitaas kättäni.

– Kas kun tyttö tekee pilaa! huudahti vanhus ja loi riemuisenkatseen Natashaan, jonka posket punottivat, silmät hohtivat kunitähtöset. – Ehkäpä minä, rakas tyttöseni, lienen todellakin mennytpitkälle, Alnaskariksi muuttunut; kas, semmoinen olen aina ollut…Mutta tiedätkös, Vanja, kun tarkastelen sinua – olet sinä sittenkinmuiden tavallisten ihmisten kaltainen…

– No, Jumalani! Minkälaisen hänen sitten tulisi olla, isä?

– Ei, ei, enhän minä sitä tarkottanut. Ja sittenkin, Vanja, sinäet ole sen näköinen … minun tuli sanoa, ettet ole runollisenmuotoinen… Sanotaan, näes, että ne ovat kalpeita, nuo runoilijat, niin, niiden tukka mokoma ja silmissä jotain tuommoista… Tiedäthän, esimerkiksi Göthe tai joku semmoinen … luin siitä Abbadonissa …mitä? Joko taas jotain valehtelin? Kas tytön kanaljaa, kun taasminulle nauraa! Ystäväiseni, minä en ole oppinut, mutta silti vointulla tunteelliseksi. No, jääköön sitten ulkomuoto, – eihän tuostavahinkoa, ulkomuodosta nimittäin; kelpaat sinä minulle tuonkinnäköisenä ja hyvin minä sinusta tämmöisenä pidänkin… Enkä minäsen vuoksi puhunutkaan… Mutta, Vanja, ole aivan rehellinen, siinäpääasia, ole rehellinen, elä rehellisesti, älä muutu ylpeäksi! Tie onedessäsi avara. Palvele kutsumuksessasi rehellisesti; kas, sitä minätarkoitin, juuri sitä minä tahdoinkin sanoa!

Ah, sitä onnellista aikaa! Kaiken vapaan aikani jokaisen illanvietin heidän luonaan. Kerroin ukolle uutisia kirjailijapiiristä,kirjailijoista, jotka asiat nyt tuntuivat häntä huvittavan; jonkunajan kuluttua alkoi hän lukea B: n arvostelevia kirjoituksia, joistaolin hänelle paljon jutellut, vaikka hän tuskin lienee niitä täysinymmärtänyt, mutta siitä huolimatta kehui niitä hyvin innokkaasti jakovin valitti, että niitä "Pohjan Mehiläisessä" vastustettiin. Mummopiti Natashaa ja minua hyvin tarkkaan silmällä, vaan eipä siitäapua ollut! Sana oli jo meidän kesken lausuttu ja vihdoinkin painoiNatasha päänsä rintaani vasten, aukaisi kauniit huulensa ja minäkuulin kuiskauksensa: "niin". Vaan eipä se vanhuksiltakaan salassapysynyt; se pani heidät arvailemaan, miettimään; Anna Andrejevnapudisti usein päätään. Asia pelotti ja kummastutti. Hän ei luottanuttulevaisuuteeni.

– Hyvä, jos onnistutte, Ivan Petrovitsh, puheli mummo minulle, – mutta jos ei käykään onnistumaan, tai jotain sentapaista; mitenkässitten? Jospa teillä olisi edes joku virka.

– Kuules, Vanja, mitä minä sanon, sanoi ukko asiaa mietittyään; – kyllä minä olen nähnyt, olen huomannut ja, miksikä salaisin? tuliniloiseksi siitä, että sinä ja Natasha … no, se sikseen! Näes,Vanja: olettehan kumpainenkin vielä hyvin nuoria ja Anna Andrejevnanion oikeassa. Odottakaamme. Sinulla kylläkin on kykyä, onpa oikeinhuomattavaa kykyä … no, et nyt sentään nero ole, niinkuin sinustaensin puhuttiin, niin, vaan tavallinen kyky sinulla on (vasta tänäänluin "Mehiläisen" arvostelun teoksestasi; kovin huonosti siinä sitäarvostellaan; vaikka eihän tuo lehtikään ole parhaimpia.) Niin!Ymmärräthän, kyky ei ole samaa kuin rahaa pankissa, ja te molemmatolette köyhiä. Saatammehan odottaa vuotta puolitoista tai vuodenpäivät: jos onnistut hyvin – Natasha on sinun; jos et onnistu – itse osaat päättää! Sinä olet rehellinen ihminen; ajattele!..

Ja niin me päätimmekin. Mutta kun vuosi oli kulunut, olivatkin asiatkokonaan toisin.

Niin, se oli melkein tarkalleen vuoden kuluttua! Syyskuun kirkkaanapäivänä, illan lähestyessä, astuin vanhusten luo sairaana, masentuneella mielellä, ja melkein tainnuksissa laskeusin tuolille, niin että he minut nähtyään, oikein säikähtivät. Mutta ei senvuoksi siitä päätäni pyöryttänyt ja sydämeni surrut niin, että minäkymmenenkin kertaa olin lähestynyt heidän oveaan ja kymmenen kertaakääntynyt taas takaisin, ennenkuin astuin sisään, – ei sen vuoksi, etten onnistunut urallani ja ettei ollut minulla vielä rahaa, eikuuluisuutta; ei sen vuoksi, etten ole vielä mikään "lähetystönvirkamies" ja pitkältä olikin siihen, että minut lähetettäisiinItaliaan terveyttäni parantamaan; mutta sen tähden, että voi elääkymmenen vuotta yhdessä vuodessa, ja elipä kymmenen ajastaikaa tänävuonna minun Natashanikin. Äärettömyys pääsi meidän välillemme.Muistan, kuinka siinä nyt istuin ukon edessä, vaikenin ja murjoelinhajamielisenä hattuni jo muutenkin murjoutuneita reunoja; istuinja odotin neuvottomana, milloin tulisi Natasha. Viheliäinen olivaatetukseni ja huonosti se minulle sopikin; kasvoni olivatkalvenneet, laihtuneet, kellastuneet, – enkä vieläkään ollutläheskään runoilijan näköinen, ei silmissäni kumminkaan ollutmitään suurta, josta muinoin niin paljon tuo hyvä Nikolai Sergeitshhuolehti. Mummo katseli minua teeskentelemättömällä, vieläpä kovinhätäilevälläkin säälillä, mutta itsekseen kai ajatteli:

"Ja tuollainen oli jo vähältä tulla Natashan sulhaiseksi, Herravarjelkoon ja armahtakoon!"

– Ettekö, Ivan Petrovitsh, huoli teetä? (Teekeittiö kiehuipöydällä.) – Ja mitenkä, ystäväiseni, jaksatte? Tehän näytättekaikkinensa sairaalta, kysäsi hän minulta valittavalla äänellä, kutenmuistelen.

Ja hyvin hyvästi muistan: minulle hän puhuu, mutta, katseessaanilmenee toinen huoli, sama huoli, joka varjosi hänen miestänsäkin, jonka alaisena hänkin istui jäähtyvän teensä ääressä ajatuksiinsavaipuneena. Minä tiesin, että heitä nykyään kovin huolestuttiriita-asia ruhtinas Valkovskin kanssa; asia oli saanut huononkäänteen, tiesin, että olivat saaneet vielä uutta mieliharmia, joka saattoi Nikolai Sergeitshin vuoteeseen. Nuori ruhtinas, jonkatähden koko tuo riitajuttu sai alkunsa, noin viisi kuukautta sittensai tilaisuuden käydä Ichmenevien luona. Ukko, joka rakasti hyvääAleshaansa kuni omaa poikaansa, muistellen häntä, melkein jokapäivä vastaanotti hänet ilolla. Anna Andrejevna muisti Vasiljevskinolot ja hyrähti itkuun. Alesha alkoi, isästään salaa, käydä heilläaina useammin ja useammin; rehellinen, suora, avosydäminen NikolaiSergeitsh harmistuneena heitti kaiken varovaisuuden. Jalossaylevyydessään ei hän tahtonut ajatellakaan sitä, mitä ruhtinason sanova, kun saa tietää, että hänen poikansa on taas käynytIchmenevien luona, ja mielessään halveksi hän ruhtinaan kaikkiamielettömiä epäilyjä. Mutta ukko ei tietänyt, riittääkö hänellävoimia uusia häväistyksiä kestämään.

Nuori ruhtinas alkoi käydä heillä melkein joka päivä. Vanhuksetolivat iloisia hänen seurassaan. Kaiket illat ja kauvas yli puoliyönistui hän heillä. Tietysti isä viimein sai tuon kaiken tietää. Syntyimitä ilettävimpiä juoruja. Ruhtinas solvasi Nikolai Sergeitshiahävyttömimmällä kirjeellä, samanlaisella nytkin, kuten tuonnoinennen, ja poikansa hän kielsi käymästä Ichmenevillä. Tuo kaikki olitapahtunut pari viikkoa ennen heille menoani. Ukko alkoi ankarastisurra. Kuinka! Hänen Natashansa, tuo viattomin, jaloin, sekoitetaankohänet taas tuohon likaiseen valheeseen, tuohon halpamaisuuteen! Hänennimeänsä jo ennenkin häväistyksellä heitä sortava ihminen mainitsi…Ja tämäkö kaikki jättää kostamatta! Ensi päivinä joutui hän harmistavuoteenomaksi. Tuon kaiken minä tiesin. Koko asian sain tarkalleentietää, vaikken minä, sairaana ja masennettuna, näinä viimeisinäkolmena viikkona käynyt heillä, vaan makasin huoneessani. Mutta minävielä tiesin … ei! Silloin vielä minä vasta aavistin, tiesin enkäuskonut, että heillä, paitsi tuota seikkaa, nyt on vielä jotain, jokaenimmin saattaa heidät levottomiksi, ja rasittava suru sydämessänitarkastelin heitä. Niin, minä kärsin paljon; minä pelkäsin arvata, pelkäsin uskoa ja kaikin voimin halusin poistaa onnetonta hetkeä.Ja kumminkin minä tulin vaan sen hetken tähden. Ikäänkuin jokintuntematon voima veti minua heille tänä iltana!

– Niin, Vanja, aivankuin havahtuen, kysäsi äkkiään ukko: – etköhänsinä ollut kipeänä? Miksi niin kauvan olit käymättä? Minunhan on syy: jo kauvan aikaa tahdoin käydä sinua katsomassa, mutta aina jäi niin…

Ja hän uudestaan vaipui mietteisiinsä.

– Minä olin kipeänä, vastasin.

– Hm! Kipeänä, sanoi hän jonkun minutin kuluttua. – Sepä se, kipeänä! Sanoinhan minä silloin, varoitin – et totellut! Hm! Ei,Vanja, veliseni: runotar on sen ilmosen ikänsä vinnillä nälkäisenäistunut ja jääkin sinne istumaan, niin, niin!

Niin, ukko ei ollut hyvällä tuulella. Jos hänellä ei olisi olluthaavaa omassa sydämmessään, ei hän olisi puhellut minulle nälkäisestärunottaresta. Minä tarkastelin hänen kasvojansa – ne olivatkellastuneet, silmissään näkyi jonkinlainen epäröiminen, jonkinlainenepätietoinen ajatus, jota ratkaistakseen ei hänellä ollut voimia.Hän oli hyvin pahalla päällä ja tavattoman ärtyisä. Vaimonsa katselihäneen rauhatonna ja pudisteli päätään. Kun ukko kerran kääntyi poispäin, viittasi hän salaa ukkoon.

– Mitenkä Natalia Nikolajevna voipi? Onko hän kotona? kysyin minähuolestuneelta Anna Andrejevnalta.

– Kotona on, isäseni, kotona, vastasi hän, ja kuten olinhuomaavinani, jotenkin vastenmielisesti. – Heti tulee hän itsekintänne. Kaikkeapas! Kolme viikkoa olla näkemättä! Ja kuinka hän lieneemuuttunut niin kummalliseksi – et mitenkään voi arvata häntä – tervekö, kipeäkö, Jumal' hänet ties!

Ja hän arasti katsahti mieheensä.

– Niin minäkö? Ei häntä vaivaa mikään, vastasi Nikolai Sergeitshhaluttomasti ja jyrkästi, – tietysti hän on terve. Niin vaan, tyttöon varttunut, eikä ole enää lapsi, siinä kaikki. Ken heitä arvaanoita tyttöjen suruja ja juonitteluja!

– No, älähän toki, juonittelujako! liitti heti Anna Andrejevnaloukkaantuneella äänellä.

Ukko vaikeni ja rummutteli sormillaan pöytään. "Jumalani, jokohanheidän välillään on jotain tapahtunut", ajattelin minä pelolla.

– No, mitä, mitenkäs siellä teillä? alkoi ukko taas. – Vieläkö B.yhä kirjoittaa arvosteluja?

– Niin, kirjoittaa kyllä, vastasin minä.

– Ah, Vanja, Vanja! lisäsi hän, viitaten kädellään: – Mitä tässänyt arvostelut!

Ovi aukeni ja Natasha astui kamariin.

VII

Hän piti hattuaan kädessään ja tultuaan sisään pani hän sen pianonkannelle, sitten lähestyi hän minua ja ääneti ojensi minulle kätensä.Hänen huulensa hiljakseen liikkuivat; näytti, niinkuin hän olisitahtonut minulle jotain tervehdykseksi sanoa, mutta sanoja eikumminkaan kuulunut.

Kolmeen viikkoon emme olleet nähneet toisiamme. Minä katsoin häneenepäröivänä ja pelvolla. Kuinka hän olikaan muuttunut näinä kolmenaviikkona! Kaiho ahdisti sydäntäni, kun minä näin nuo vaipuneet, vaaleat posket, jotka olivat kuin vilutautisen, muuttuneet huulet,ja pitkien, tummien ripsien takaa kuumeentapaisesti, outoa intoisaapäättäväisyyttä säteilevät silmät.

Mutta, Jumalani, kuinka hän oli kaunis! En milloinkaan, en ennen, ensenjälkeen nähnyt häntä semmoisena, kun tuona onnettomana päivänä.Sekö, sekö on tämä Natasha, hänkö tämä tyttö, joka ainoastaanvuosi takasin, kääntämättä silmiänsä minusta ja liikutellenhuulosiansa mukaani, kuulteli romaaniani ja joka niin iloisesti, niin huolettomasti silloin nauroi ja illallispöydässä isänsä jaminun kanssani ilveili. Hänkö tämä Natasha, joka tuolla toisessakammarissa, painaen alas päänsä ja kokonansa punastuneena sanoiminulle: niin?

Kuului iltakirkkoon kutsuvan kellon kumea ääni. Hän värähti; äitiristi silmänsä.

– Tahdoithan sinä mennä iltakirkkoon, Natasha, jopa soitetaankirkkoon, sanoi äiti. – Mene, Natasha kultaseni, mene vaan, onhan kirkko lähellä! Samassa hiukan kävelisitkin. Miksi istutsulkeutuneena! Katsoppas, kuinka olet vaalea, olet kuin kateellistensilmäämä.

– Minä … ehkä … en lähde tänään, sanoi Natasha verkalleen jahiljaan, melkein kuiskaamalla. – Minä en ole terve, lisäsi hänvaaleana kuni palttina.

– Parasta olisi, jos menisit, Natasha; aioithan sinä äsken mennä jatoithan jo hattusikin. Käy rukoilemassa, Natasha, käy rukoilemassa, että Jumala antaisi sinulle terveyden, pyyteli Anna Andrejevna, katsoen arasti häneen, ikäänkuin olisi peljännyt häntä.

– No niin, mene vaan; samassa vähän käveletkin, lisäsi ukko, myöskinlevottomana katsellen tytärtänsä silmiin. – Äitisi puhuu oikein.Vanja saattaakin sinua.

Olin huomaavinani lyhyen katkeran hymyn Natashan huulilla. Hänmeni pianon luo, otti hattunsa ja pani sen päähänsä; hänen kätensävapisivat. Hänen liikkeensä näyttivät tahdottomilta, konemaisilta, – ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt mitä tekikään. Isä ja äiti loivathäneen tutkivia katseita.

– Jääkää hyvästi! sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

– No, no, enkelini, mitäpä tässä hyvästellä, mokomalle matkalle!Saa edes hiukan tuuli päällesi puhaltaa; katsoppas, kuinka kalpeaoletkaan. Ah! Mitä minä unehutinkaan, (aina minä jotain unehutan!)minähän jo sain sinulle valmiiksi pyhäinjäännös-säilykkeen; ompelinsen sisään rukouksen, enkelini; Kijevin nunna neuvoi minulle senviime vuonna; se on kelvollinen rukous; äsken sen jo ompelin. Pane sekaulaasi, Natasha. Kenties Herra Jumala lahjoittaa sinulle terveyden.Olethan ainoa lapsemme.

Muori otti työlippaasta Natashan kultaisen kaularistin; tämän nauhaanoli kiinnitetty vasta valmistettu pyhäinjäännös-säilyke.

– Kanna terveydeksesi! sanoi äiti, pannen ristin tyttärensä kaulaanja siunaten hänet ristimerkillä. – Muinoin minä sinua joka yöksiristimerkillä siunasin, kun menit nukkumaan, luin rukouksen ja sinäluit minun kanssani. Mutta nyt sinä et enää ole semmoinen, eikäJumala annakaan sinulle sielunrauhaa. Ah, Natasha, Natasha! Ei oleapua sinulle äidinrukouksistanikaan enää!

Muori alkoi itkeä.

Natasha ääneti suuteli äitinsä kättä ja astui askeleen ovelle päin;äkkiä hän kääntyi takaisin ja lähestyi isäänsä. Hänen rintansa nousija laski raskaasti.

– Isä, siunatkaahan tekin omaa tytärtänne! lausui hän tukahdutetullaäänellä ja laskeusi polvilleen hänen eteensä.

Tämä hänen odottamaton, kovin juhlallinen käytöksensä pani meidätkaikki hämille. Jonkun aikaa aivan neuvottomana tarkasteli isätytärtään.

– Natasha kultani, lapsueni, tyttöseni, rakkaani, mikä sinun on?huudahti lopulta isä, ja viljavat kyyneleet vierivät silmistään. – Miksi sinä suret? Miksi itket päivin ja öin? Näenhän minä tuonkaiken; minä en saa öitäni nukkuneeksi, nousen ylös ja kuultelenovesi takana!.. Sano minulle kaikki, Natasha, ilmaise kaikkihuolesi, minulle, vanhukselle, ja me…

Hän ei päättänyt lausettansa, nosti tyttärensä ja syleili häntäinnokkaasti.

Tytär vaipui hänen rintaansa vasten ja piilotti kasvonsa hänenolkaansa vastaan.

– Ei mitään, ei mitään, niin vaan … en ole terve, soperti Natasha,väkisin pidättäen sisäistä, polttavaa tuskaansa.

– Siunatkoon sinua Jumala niin, kuin minä siunaan, rakkain lapseni, kallis tyttöseni! lausui isä. – Lähettäköön Hän sinulle elinajaksesisielunrauhan ja varjelkoon sinua kaikilta murheilta. Rukoile Jumalaa, lapsueni, jotta minun syntisen rukoukseni tulisi Hänen eteensä.

– Minunkin, olkoon minunkin siunaukseni sinun kanssasi! liitti äitikyyneltulvan silmistään vuotaessa.

– Jääkää hyvästi! kuiskasi Natasha.

Ovella hän vielä pysähtyi, vielä kerran katsahti vanhempiinsa,ikäänkuin olisi aikonut vielä jotain sanoa, mutta ei voinut ja niinläksi hän kiireesti huoneesta. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä, pahaaavistus täytti mieleni.

VIII

Hän astui ääneti, kiirehtien, pää alas painuneena, minuunkatsomattakaan. Mutta päästyään kadulta rantakadulle hän äkkiäpysähtyi ja tempasi minua kädestä kiinni.

– Ahdistaa! kuiskasi hän. – Sydäntä kouristaa, tukahduttaa!

– Käänny takaisin, Natasha, huudahtin minä säikähtyneenä.

– Etkö sinä sitten näe, Vanja, että minä läksin pois ainaiseksi,erosin heistä enkä milloinkaan palaa takaisin? lausui hän, luodenminuun sanomatonta kärsimystä ilmaisevan katseen.

Sydämmeni oli lakata sykkimästä. Tätä kaikkea minä aavistin jo heillemennessäni, tämä kaikki näkyi minulle ikäänkuin sumun läpi, ehkäpäjo kauvan ennen tätä päivää näin sen tällä tavoin käyvän, muttakumminkin sattuivat nyt sanansa minuun kuni ukkosen isku.

Astuimme murheisina rantakatua. Minä en voinut puhua; minä koetinetsiä syitä, koetin ajatella ja jouduin kokonaan ymmälle. Päätänialkoi pyörryttää. Minusta tuntui tämä niin luonnottomalta, niinmahdottomalta.

– Syytätkö sinä minua, Vanja? sanoi hän jonkun ajan kuluttua.

– En, mutta … mutta minä en usko; se on mahdotonta!.. vastasin, muistamatta, mitä puhuin.

– Ei, Vanja, niin se nyt on! Minä läksin heidän luotaan enkä tiedä,kuinka heille käy … en tiedä, kuinka käy itsellenikään!

– Menetkö hänen luoksensa, Natasha? Niinkö?

– Niin, vastasi hän.

– Mutta sehän on mahdotonta! huudahdin minä epätoivoisena.

– Tiedätkö, että se on mahdotonta. Natasha parkani! Sehän on mielettömyyttä. Sitenhän sinä surmaat heidät sekä itsesi tuhoat!

Tiedätkö sinä sen, Natasha?

– Tiedän; vaan mitäpäs minä voisin, ei se ole minun tahdossani!sanoi hän, ja hänen sanoissaan kuului niin paljon epätoivoa,ikäänkuin hän olisi ollut matkalla kuolemanrangaistusta kärsimään.

– Käänny, käänny takaisin, kunnes vielä ei ole myöhäistä, pyytelinminä häntä, ja sitä innokkaammin, sitä vakuuttavammin rukoilin, mitä enemmän itse tunsin turhiksi kaikki kehoitukseni ja niidensopimattomuuden juuri tällä kertaa. – Ymmärrätkö sinä, Natasha, mitä teet itsellesi? Ajattelitko sinä sitä? Onhan hänen isänsäsinun isäsi vihollinen; loukkasihan ruhtinas isääsi, epäili häntärahojen varkaudesta; hänhän se nimitti isääsi varkaaksi. Onhan heidänvälillään parhaillaan oikeudenkäynti… Ja mitä! Kaiken lisäksi vielätämä viimeinen seikka, ja tiedätkös sinä, Natasha … (oi Jumalani, tiedäthän sinä tämän kaiken) … tiedätkö, että ruhtinas epäiliisääsi ja äitiäsi, että juuri he, ja tahallaan, saattoivat Aleshansinuun mieltymään, kun Alesha vieraili teillä maalla? Ajatteleppas, kuvaileppas vain se itsellesi, mitenkä silloin isäsi tuosta valheestakärsi. Tukkansa on näinä kahtena vuonna kokonaan harmaantunut – katsohan häntä! Ja pääasia: sinähän tuon kaiken tiedät, Natasha, hyvä Jumala kuitenkin! Minä en puhukaan siitä, miltä tuntuu heistäkadottaa sinut ijäkseen! Olethan sinä heidän aarteensa, kaikkensa, mitä heille vanhoille päivilleen on jäänyt. Minä en tahdo siitäpuhuakaan: se sinun tulee itsesi tietää; muista, että isäsi pitääsinut syyttä häväistynä, jota nuo röyhkeät syyttä loukkaavat, solvaavat kostamatta! Nytpä, juuri nyt taas uudestaan virisi, saivauhtia tuo vanha, pinttynyt vihamielisyys siitä, ette te otitteAleshan vastaan. Ruhtinas taas loukkasi isääsi, joka vielä on vihanvimmassa tästä uudesta solvauksesta, ja nyt kaikki, kaikki tämä,kaikki nuo syytökset tulevatkin nyt todistetuiksi! Kaikki, jotkatietävät asian, sanovat ruhtinaan olevan oikeassa, kaikki syyttävätsinua ja isääsi. No, mitenkä hänelle käy? Sehän vie häneltä hengenheti kohta! Häpeä, häväistys, ja keneltä? Sinun tauttasi, hänentyttärensä, hänen ainokaisensa, rakkaimman lapsensa tautta! Entäsäitisi? Hänkään ei voi kestää… Natasha, Natasha! Mitä teetkään?Palaja! Ole järkevä!

Hän oli vaiti; sitten katsahti hän minuun nuhtelevasti, ja niinpaljon sanomatonta tuskaa, niin paljon kärsimystä oli hänenkatseessaan, että minä käsitin, kuinka verisesti haavoittunut olihänen sydämmensä ilman minun sanojanikin. Minä ymmärsin, mitä hänelletehty päätöksensä tuli maksamaan ja miten piinasin, viiltelin häntäturhilla, myöhäisillä neuvoillani; tuon kaiken minä hyvin ymmärsin, enkä kumminkaan voinut pidättää itseäni, vaan jatkoin:

– Ja sanoithan sinä itse vast'ikään äidillesi, että, kenties, etlähde kotoa … iltakirkkoon. Siis, sinä tahdoit jäädäkin kotiin; etsiis vielä lopullisesti päättänyt?

Hän vastasi minulle vain katkeralla hymyllä. Ja miksikä minä tuotakysyinkään? Täytyihän minun ymmärtää, että kaikki oli auttamattomastipäätetty. Mutta minä en voinut itseäni hallita.

– Ja rakastatko sinä sitten häntä niin äärettömästi! huudahdin, vapisevalla sydämmellä katsoen häneen, tuskinpa itsekään käsittäen, mitä kyselenkään.

– Mitä minä sinulle vastaisin, Vanja. Näethän sinä: hän käski minuntulla, ja minä olen täällä, odotan häntä, lausui hän katkerastihymyillen.

– Mutta kuulehan, kuulehan vain, aloin minä taas pyydellä häntä,tarttuen oljen korteen, – tämän kaiken voi vielä korjata, voivielä tehdä kokonaan toisella tavalla, aivan kaikkinensa jotenkinmuulla tavalla. Voithan olla kotoa pois menemättä. Minä neuvonsinulle, miten teet, Natasha. Minä otan huolekseni sovittaa teillekaikki, kaikki, toistenne kohtaamiset, ja kaikki… Älä vain poistukotoasi! Minä tahdon kantaa teidän kirjeenne; miksikä en voisi kantaakirjeitänne? Niin on oleva parempi, kuin tämä nykyinen toimesi.Minä voin sen kaiken tehdä; minä teen teidän kummankin mieliksi, saattepa nähdä, että olen täyttävä tahtonne… Etkä sinä saataitseäsi hukkaan, Natasha, niinkuin nyt… Mutta nythän sinä varmastijoudut hukkaan, joudut kokonaan! Suostu siihen, Natasha: kaikki käymainiosti, onnellisesti, ja te voitte rakastaa toisianne niin paljon, kuin vaan tahdotte… Ja kun isänne lopettavat riitansa (sillävälttämättömästi he lopettavat riitansa) – silloin…

– Riittää jo, Vanja, jätä se nyt jo, keskeytti hän, puristaenvahvasti kättäni, kyynelsilmin hymyillen. – Hyvä, kelpo Vanja! Sinäolet hyvä, rehellinen ihminen! Et sanaakaan sano itsestäsi! Minähänensin hylkäsin sinut, ja sinä kaikki annoit anteeksi, huolehditainoastaan minun onnestani. Tahdot kantaa meidän kirjeemme…

Hän alkoi itkeä.

– Tiedänhän minä, Vanja, kuinka paljon sinä rakastit minua, mitenvielä nytkin rakastat, etkä ainoatakaan soimausta, et ainoatakaanpahaa sanaa minulle moitteeksi koko tällä ajalla lausunut! Ja sinä,sinä!.. Jumalani, kuinka olenkaan rikkonut sinua vastaan! Vanja!Muistatko, Vanja, muistatko sinä sinun ja minun yhteistä aikaamme?Ah, parasta olisi, jos en olisi tuntenut, en kohdannutkaan häntämilloinkaan!.. Olisin silloin saanut elää sinun kanssasi, Vanja, sinun, sinä minun kelpopoikani, minun kyyhkyläiseni!.. Ei, minäen ansaitse sinua! Näes, mimmoinen minä olen: mokomalla hetkelläminä muistutan sinulle menneestä onnestamme, ja sinähän kärsit joilman sitäkin! Tuonnoin et sinä kolmena viikkona meillä käynyt: minä vakuutan sinulle, Vanja, minulle ei ainoatakaan kertaa tullutajatusta mieleen, että sinä kiroaisit minua, vihaisit minua. Minätiesin, miksi sinä poistuit! Sinä et tahtonut olla tiellämme, ollameille elävänä nuhteena. Etteikö sinun sitten ollut raskasta nähdämeitä! Ja kuinka minä sinua odotinkaan, Vanja, mitenkä ikävöinkään!Vanja, kuules, jos minä rakastinkin Aleshaa kuni hupsu, kunimieletön, niin sinua ehkäpä vielä enemmin, niinkuin ystävätäni, vielä enemmin rakastan. Kyllä minä luulen ja tiedän sen, etten voisinutta elää; minä tarvitsen sinua, tarvitsen sinun sydäntäsi, sinunkultaista henkeäsi… Ah, Vanja! Kuinka karvas, kuinka raskas aikaminulle nyt alkaakaan!

Hän oli sulaa kyyneltulvaansa. Todellakin, raskas oli hänenkohtalonsa!

– Ah, kuinka minä halusin nähdä sinua! pitkitti hän, tukahduttaenitkunsa. – Kuinka oletkaan laihtunut, olet sairas, kalpea; oletkosinä todella ollut sairaana, Vanja? Ja kas minua, kun en tiedustakaansinulta asioitasi! Yhä vain puhun itsestäni; sanos, mitenkä ovatasiasi kustantajien kanssa? Kuinkas on uusi romaanisi, jatkuuko se?

– Onko nyt aika puhua romaaneista, tai minusta, Natasha! Ja mikäpäsniillä minun asioillani! Ei mitään hätää; hyvin menevät, ja Herrapaniiden kanssa! Mutta kuules, Natasha: hänkö se vaati, että menisithänen luoksensa?

– Ei, ei hän yksin, vaan minä ehkä enemmän. Hän kyllä puhuisiitä, ja samaa sanoin itsekin… Näes, ystäväiseni, minä kerronsinulle kaikki. Hänelle ehdotellaan morsianta, rikasta ja hyvinkorkeasukuista, jonka sukulaisetkin kaikki ovat hyvin ylhäisiä.Aleshan isä välttämättömästi tahtoo, että hän naisi tuon neidon,ja isähän on, kuten hyvin tiedät, suurin juonittelija, hän panikaikki vieterit liikkeelle; kymmeneen vuoteen ei toista samanlaistatilaisuutta voi odottaa. Mahtavia sukulaisia, rahoja… Tyttö,kerrotaan, on hyvin kaunis; hän kovin viehättää Aleshaa. Ja sittenisäkin tahtoo saada pikemmin Aleshan tieltään, jotta voisi itsenaida, ja siksi juuri välttämättömästi tahtoo kaikilla keinoillarikkoa meidän välimme. Hän pelkää minua ja vaikutusvaltaaniAleshaan…

– Tietääkö sitten ruhtinas teidän rakkaudestanne? keskeytin minäkummeksien. – Hänhän vain aavistaa eikä ollenkaan liene varma.

– Tietää, hän tietää kaikki.

– No, kukapas hänelle sen sanoi?

– Alesha itse joku aika sitten kertoi kaikki. Hän itse minullesanoi, että on kaikki puhunut isälleen.

– Taivas varjelkoon! Mitä te teettekään! Itsekö ilmaisi kaikki, javielä tähän aikaan?

– Älä syytä häntä, Vanja, keskeytti Natasha – äläkä naura hänelle!Häntä ei saa arvostella samalla mitalla, kuin kaikkia muita.Ajatteles oikein. Eihän hän ole semmoinen, kuin sinä ja minä olemme.Hän on lapsi; eihän häntä ole niin kasvatettukaan. Ymmärtäisikös hän, mitä tekee! Ensi vaikutus, ensimäinen syrjävaikutin voi irroittaahänet kaikesta siitä, jolle hän hetki sitten vannomalla antautui.Hänellä ei ole tahdon lujuutta. Hän voi vannoa sinulle uskollisuutta,ja jo samana päivänä, samalla totuudella ja sydämmellisyydellävoi hän antautua toiselle; tuleepa itse ensimäisenä siitä sinullekertomaankin. Hän voi tehdä jonkun huonon työnkin, mutta syyttääsiitä häntä ei voi, ehkäpä vain sääliä. Hän voi uhrata omantahtonsakin ja, tiedäppäs, millä tavalla voikin uhrata! Mutta sen hänvoi tehdä vain ennen jotain uutta miellettä; sen tultua unohtaa hänentisen kokonaan. Sillä tavoin hän unohtaisi minutkin, jos en minäolisi aina hänen luonansa. Kas, semmoinen hän on!

– Ah, Natasha, ehkä tuo ensinkään ei olekaan totta, on vain huhuja.

Kuinka hän, mokoma poikapahanen, nyt jo naisi!

– Minähän sanoin, että hänen isällään on jonkinlaisia erityisiätuumia.

– Mutta mistäpäs sinä tiedät, että morsian on niin kaunis ja että

Alesha on häneen jo viehättynyt?

– Alesha itse minulle siitä puhui.

– Mitä! Itse puhui sinulle, että voipi toiseen rakastua, ja sinultavaati nyt tämmöistä uhrautumista?

– Ei, Vanja, ei! Sinä et tunne häntä, sinä olet vähän olluthänen seurassaan; hänet pitää oppia paremmin tuntemaan, ja sittenvasta tehdä päätöksiä. Ei maailmassa löydy sydäntä puhtaampaa jarehellisempää, kuin hänen sydämmensä on! Mitä? Olisiko parempi, joshän olisi valehdellut. Mitä tulee siihen, että toinen miellytti, niin ei huoli muuta kuin jos hän ei kohtaisi minua yhteen viikkoon, unohtaa hän minut ja rakastuu toiseen, mutta sitten kun hän taasnäkee minut, on hän taas minun vallassani. Ei! Sehän onkin hyvä,että minä tiedän, ettei tuo ole minulta salassa; muutenhan minäepäilyksiini kuolisin. Niin, Vanja! Minä jo olen päättänyt: jos enminä ole hänen luonansa aina, lakkaamatta, joka hetki, hän lakkaaminua rakastamasta, unohtaa ja hylkää. Kyllä hän on semmoinen; kukatahansa voi saada hänet valtoihinsa. Mitäpäs minä silloin tekisin?Minä kuolisin silloin … ja mitä on kuolemakaan! Mielelläni minänytkin kuolisin! Mutta miltä tuntuu elämä hänettä? Se olisi pahempikuin mikään kuolema, pahempi kaikkia kärsimyksiä! Ah, Vanja, Vanja!Täytyyhän jotain olla, joka sai minut nyt hänen vuoksensa hylkäämäänsekä isäni että äitini! Älä houkuttele minua: se on päätetty! Hänentäytyy olla minun luonani joka hetki, joka silmänräpäys; minä en voiperuuttaa päätöstäni. Minä tiedän, että olen hukassa, sekä toisethukkaan saattanut…

– Ah, Vanja! huudahti hän äkkiä ja koko olentonsa vapisi, – entäpäjos hän todellakin ei enää rakastakaan minua! Entäpä jos sinä äskenjuuri puhuitkin hänestä totta (minä en sitä milloinkaan ole sanonut),entäpä jos hän vain valehtelee minulle ja vain näyttää olevansa suoraja rehellinen, mutta onkin ilkeä ja turhamielinen. Minä nyt tässäpuolustelen häntä moitteiltasi, ja hän ehkä nyt juuri on toisenseurassa ja nauraa itseksensä, ja minä, minä kelvoton hylkäsin kaikkija kävelin katuja pitkin, etsin häntä… Oih, Vanja!

Tuo parahdus tuli niin tuskallisesti hänen sydämmestään, että synkinsuru valtasi koko minun sisäisen olentoni. Minä huomasin, ettäNatasha oli kokonaan kadottanut vallan itsensä yli. Eikä muu, kuinsokea, mieletön, suurin mustasukkaisuus voinut saattaa häntä moiseenmielettömään tekoon. Nytpä itsessänikin sai mustasukkaisuus vallan.Minä en voinut hillitä itseäni: häijy tunne sai minut valtoihinsa.

– Natasha, sanoin minä, – yhtä seikkaa minä vain en ymmärrä: kuinkasinä vielä voit rakastaa häntä sen jälkeen, mitä hänestä juuripuhuit? Et kunnioita häntä etkä usko edes hänen rakkauteensa, jakumminkin menet hänen luokseen ainaiseksi, ja hänen vuoksensa kaikkiuhraat? Kuinka se on ymmärrettävä? Hän piinaa sinua koko ikäsi ajan, samoin sinäkin häntä. Liikaa rakkautta se jo on sinulta, Natasha, liikaa! Minä en käsitä semmoista rakkautta.

– Niin minä rakastan kuni mieletön, vastasi Natasha kuni tuskankalventamana. – Minä en vielä milloinkaan ennen sillä tavoinrakastanut, Vanja. Tiedänhän minä itsekin, että olen mieletönenkä rakasta niin kuin tulisi rakastaa. En minä rakasta häntätavallisella tavalla… Kuule, Vanja: minä jo tätä ennenkin tiesin, vieläpä meidän onnellisimpina hetkinämme aavistin että hän tuleetuottamaan minulle ainoastaan kärsimyksiä. Vaan minkä sille voi, josnyt pidän hänen tuottamansa kärsimyksetkin – onnenani? Menisinköhänen luoksensa iloani etsimään? Enkö tietäisi jo edeltäkäsin sitä,mikä minua hänen luonaan odottaa ja mitä tulen häneltä kärsimään?Vakuuttihan hän rakastavansa minua, monet lupaukset minulle antoi, enhän kumminkaan luota ainoaankaan lupaukseensa, en pidä niitäminkään arvoisina enkä koskaan pitänyt, vaikka tiesinkin, ettei hänminulle valehdellut, eikä voinutkaan valehdella. Itse minä hänellesanoin, itse, etten tahdo häntä millään tavoin sitoa. Se on parastahänelle: siteitä ei kukaan siedä, enkä minäkään. Mutta kumminkin ononneni olla hänen orjansa, vapaaehtoinen orjansa; kestää häneltäkaikkea, kaikkea, kunhan vain hän olisi luonani, kunhan vain saisinhäntä katsella! Tuntuu siltä että voisin sallia sen, että hän saisirakastaa toistakin, kunhan se vain tapahtuisi minun tieteni, ettäminäkin saisin siinä ohella olla… Eikö se ole kurjaa, Vanja? kysäsihän äkkiä, luoden minuun rajun, hehkuvan katseen. Jonkun aikaa joolin huomaavinani, että hän hourii. – Onhan se kurjaa, moisettoivomukset! Mitä? Itse sanon, että se on kurjaa, mutta jos hänhylkää minut, juoksen minä hänen jäljessään vaikka maailmaan ääriin, vaikka hän hylkäisikin, vaikka pois ajaisikin minut. Sinä tässä nytpyydät minua kääntymään takaisin, – mitäpä siitä seuraisi? Käännyn, mutta huomenna taas lähden pois; kun hän vain käskee – lähden, viheltää, kutsuu minua nimeltä, kuni koiraa kutsutaan, kiiruhdanheti jälkeensä juoksemaan… Kärsimyksiäkö! Häneltä minä en pelkääottaa vastaan mitä kärsimyksiä tahansa! Tiedänhän, että kärsimyksenitulevat häneltä… Ah, eihän sitä voi selittää, Vanja!

– Entä isä ja äiti? ajattelin. Onkohan hän heidät kokonaan unohtanut.

– Eikö hän siis aiokkaan ottaa sinua vaimokseen, Natasha?

– Lupasi, kyllä hän lupasi. Siksipä hän minua nyt kutsuukin, ettähuomenna antaisimme itsemme salaa vihkiä ulkopuolella kaupunkia; eihän hän tiedä, mitä tekee. Hän, kenties, ei tiedä kuinka tulisimenetellä, jotta vihittäisiin. Ja mikä aviomies hän sitten on!Naurattaa todellakin. Ja kun on mennyt naimisiin, niin tuleeonnettomaksi, alkaa soimata… Minä en tahdo, että hän jolloinkinsyyttäisi minua jostain. Minä annan hänelle kaikki, ja älköön hänminulle mitään. Mitäs, jos hän naituansa tulisi onnettomaksi, niinmiksikä tekisit hänet onnettomaksi?

– Mutta tämähän on jotain lumottua, Natasha, sanoin minä. – Mitä,menetkö sinä nyt suoraan hänen luokseen?

– En, hän lupasi tulla tänne, ottaa minut; me sovimme…

Ja hän katsoi hartaasti tuonnemmas, mutta siellä ei näkynyt ketään.

– Hän ei vieläkään ole täällä! Ja sinä tulit ensiksi! huudahtinminä epätoivoisena.

Natasha horjahti niinkuin olisi halvaus häntä kohdannut. Kasvonsavääristyivät tuskasta.

– Ehkei hän tule ensinkään, soperti hän katkerasti hymyillen. – Toissa päivänä kirjoitti hän, että jos minä en lupaa tulla, niintäytyy hänen vasten tahtoansa siirtää päätöksensä vihkimisestämme;isänsäpä silloin viekin hänet morsiamen luo. Ja tuosta hän kirjoittiniin suoraan, niin luonnollisesti, ikäänkuin se ei sen kummempiolisikaan… Mitäs, jos hän todella menikin tuon toisen luo, Vanja?

Minä olin ääneti. Hän puristi kovasti kättäni – silmänsä säkenöivät.

– Hän on tuon toisen luona, lausui Natasha tuskin kuuluvasti. – Hänluotti siihen, etten minä tule tänne, siksi hän voi mennä tuon toisenluo, ja sitten voi sanoa olevansa oikeassa, hän kun ennen jo siitäkirjoitti, mutta minä en tullut. Hän ei välitä minusta, siksipä hänperäytyykin… Ah, Jumalani! Voi minua mieletöntä! Ja sanoihan hänitse minulle viime kerralla, ettei hän minusta, ettei hän minustaenää välitä… Mitä minä siis odotankaan!

– Tuolla hän on! huudahtin minä äkkiä huomattuani Aleshantuonnempana rantakadulla.

Natasha vavahti, kiljahti, katsoi lähestyvää Aleshaa, ja äkkiä,temmaisten kätensä minun kädestäni, kiirehti hänen luokseen.Alesha myöskin alkoi astua kiiruummin, ja kohta oli Natasha johänen sylissään. Paitsi meitä, ei kadulla ollut juuri ketään. Hesuutelivat, nauroivat: Natasha nauroi ja itki samalla, ikäänkuin heolisivat tavanneet toisensa pitkän ajan kuluttua. Natashan vaaleilleposkille kohosi puna; hän oli kuni kuumeessa… Alesha huomasi minutja samassa tuli luokseni.

IX

Minä katsoin Aleshaan hyvin tarkkaan, vaikka olin jo useastikinhänet tätä ennen nähnyt; katsoin hänen silmiinsä, ikäänkuin hänenkatseensa olisi voinut päästää minut kaikista epäilyksistäni, niinkuin siinä olisin löytänyt selityksen siihen, miten, kuinka tämälapsi voi lumota Natashan, voi herättää hänessä semmoisen mielettömänrakkauden, – rakkauden moisen, joka saattoi unohtamaan lapsenensimmäisen velvollisuuden, arvelematta uhraamaan kaiken sen, mikätähän saakka oli Natashalle pyhäkkönä. Ruhtinas tarttui molempiinkäsiini, puristi niitä vahvasti, ja hänen lempeä, kirkas katseensatunkeutui sydämmeeni.

Minä tunsin, että olen voinut erehtyä päätelmissäni hänen suhteensajo yksistään siitä syystä, että pidin häntä vihollisenani. Niin, minä en rakastanut häntä ja, tunnustan, en koskaan voinut häntärakastaa, – minä yksinäni, ehkä, kaikista niistä, jotka hänettunsivat. Hänessä oli paljon semmoista, josta en ensinkään pitänyt, jopa hänen komea ulkomuotonsakin, ja ehkäpä juuri siitä syystä, ettähän näytti niin liiallisen komealta. Jälkeenpäin tulin huomaamaan, että siinäkin suhteessa minä arvostelin liian puolueellisesti. Hänoli korkeakasvuinen, ryhdikäs, hoikka; kasvonsa olivat soikeat, alati kalpeat; vaalea tukka, suuret, siniset, lempeät ja haaveilevatsilmät, joissa toisinaan äkkiä välähteli mitä avomielisin, mitälapsellisin iloisuus. Hänen pienillä, ruusunpunaisilla, somillahuulillansa asui aina jotain totisuutta; sitä odottamattomampi jasitä lumoavampi oli niillä äkkiä ilmaantuva hymy, joka oli niinviaton ja avomielinen, että te hänen jäljestään itsekin, missä mielentilassa tahansa olisittekaan, tuntisitte kohta olevanne pakotetuthänelle vastaan hymyilemään aivan samoin, kuin hänkin on hymyillyt.Hän ei pukeutunut ylellisesti, mutta aina sievästi; hyvin voihuomata, ettei sievyyden vaatimusten täyttäminen tuottanut hänellevähintäkään vaikeutta, että se oli hänessä synnynnäistä.

Totta kyllä, että hänessä hiukan löytyi semmoista, jota ei sopinutkokonaan hyväksyä, muutamia vähemmin siedettäviä puutteellisuuksia: kevytmielisyyttä, itsetyytyväisyyttä, kohteliaaseen muotoon peittyvääjulkeutta. Mutta hän oli sydämmeltänsä peräti selkeä ja rehti, itse ennen muita toi ilmi nuo puutteensa, paheksui niitä ja tekiniistä pilaa. Minusta tuntui, ettei tuo lapsi milloinkaan, eipä edesleikilläkään, voinut valehdella, mutta jos olisikin valehdellut, niin ei olisi aavistanutkaan siinä mitään pahaa olevan. Hänenitsekkäisyytensäkin näytti sisältävän jotain viehättävää, ehkäpäjuuri siksi, että hän oli niin avomielinen, eikä salaperäinen.Hänessä ei ollut nimeksikään salaperäisyyttä. Sydämeltään oli hänheikko, luottava ja ujo; tahdonvoimaa hänellä ei ollut nimeksikään.Tehdä hänelle vääryyttä tai pettää häntä olisi ollut sekä synti ettäsääli, samoin kuin on synti pettää ja sortaa lasta. Ikäisekseenoli hän liian naivi eikä melkein ollenkaan ymmärtänyt todellistaelämää, vaikkapa hän, luultavasti, ei neljänkymmenen vanhanakaanolisi oppinut elämää tuntemaan. Tämmöiset ihmiset ovat ikäänkuin kokoelinajakseen tuomitut olemaan ala-ikäisinä. Luulen, ettei voinutlöytyä ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut olla rakastamattahäntä lapsen lailla, hän olisi hyväilyillään saavuttanut suosionne.Natasha sanoi oikein: hän olisi voinut tehdä jonkun huonon työnkin, jos vain joku voimakas syrjävaikutin olisi hänet siihen vetänyt, mutta tullessaan tuntemaan tuollaisen työnsä seuraukset, olisi hän, luullakseni, katumuksen tuskissa voinut kuolla. VaistomaisestiNatasha tunsi, että hän tulee olemaan Aleshan käskijänä, valtijaana, jopa että Alesha tulee hänen uhrikseen. Natasha jo edeltäkättä tunsinautintoa saada rakastaa mielettömästi sekä tuskallisesti kiusatasitä, jota rakastaa, juuri siksi, että rakastaa, ja ehkäpä juurisiksi kiiruhtikin ensiksi uhraamaan itsensä hänelle. Mutta loistiparakkaus Aleshankin silmistä, ja riemastuksella katsoi hän Natashaan.Natasha loi minuun juhlallisen katseen. Nyt oli hän unohtanut kaikki – vanhempansa, jäähyväiset sekä epäilyksensä… Hän oli onnellinen.

– Vanja, huudahti hän, – minä olen syyllinen hänen edessään, enkäansaitse saada häntä! Minä luulin, ettet sinä enää tulekkaan, Alesha.Unohda minun huonot luuloni, Vanja. Minä sovitan sen! lisäsi hän, katsoen häneen äärettömällä rakkaudella.

Alesha hymyili, suuteli hänen kättänsä ja, päästämättä sitäkädestään, sanoi minulle:

– Älkää syyttäkö minuakaan. Jo kauvan aikaa halusin minä puristaateitä kuni veljeä rintaani vasten; kuinka paljon Natasha onkaanteistä minulle puhunut! Mehän emme vielä ole teidän kanssannekunnollisesti tutustuneetkaan, ja jotain on esteenä välillämme.Olkaamme ystäviä … antakaa meille anteeksi, lisäsi hän puoliääneenja hiukan punastuen, mutta niin viehättävästi hymyillen, etten minävoinut olla sydämmellisesti vastaamatta hänen tervehdykseensä.

– Niin, niin, Alesha, ehätti Natasha sanomaan, – hän on meidän,hän on meidän veljemme, hän on jo antanut meille anteeksi, emmekä mehänettä tule onnellisiksi. Olenhan jo sinulle siitä puhunut… Ah,me olemme kovia lapsia, Alesha. Mutta me käymme elämään kolmen…Vanja! pitkitti hän vapisevin huulin – nyt sinä palaat kotiin,heidän luoksensa; sinulla on oikea kultainen sydän, ja vaikkahe eivät annakaan minulle anteeksi, niin nähdessään, että sinäkinannoit anteeksi, he ehkä tulevat hiukan leppeämmiksi minulle. Kerroheille kaikki, kaikki, omilla sydämmesi sanoilla; etsi semmoisetsanat… Puolusta minua, pelasta; kerro heille kaikki syyt, kaikki, kuten ne itse käsität. Tiedätkös, Vanja, etten minä ehkä olisi tehnyttätä, jos ei sinua tänään olisi ollut minun muassani! Sinä oletminun pelastukseni: minä heti luotin sinuun, että sinä osaat heilleniin kertoa, jotta ainakin tämän ensi kauhun heiltä voit hiukanlieventää. Oi Jumalani, Jumalani!.. Sano heille minun puolestani, että minä hyvin tiedän sen, ettei minulle nyt voi antaa anteeksi, sillä jos he antaisivatkin anteeksi, Jumalani ei anna; sano, ettäjos he kiroavatkin minut, niin minä kuitenkin tulen aina siunaamaanheitä ja rukoilemaan heidän puolestansa kaiken ikäni. Minun sydämmenion kokonaan oleva heidän luonaan! Ah, miksikä emme voi kaikki ollaonnellisia! Miksi, miksi!.. Jumalani! Mitä minä nyt tein! huudahtihän äkkiä, ikäänkuin toinnuttuansa ja, vavisten kauhusta, peitti hänkäsillään kasvonsa.

Alesha painoi ääneti hänet rintaansa vasten ja syleili. Kului jonkunaikaa äänettömyydessä.

– Ja te voitte vaatia tämmöistä uhria! sanoin minä, katsoenmoittivasti Aleshaan.

– Älkää syyttäkö minua! sanoi hän taasen, – minä vakuutan teille, että nämät nykyiset onnettomuudet kaikki, vaikka ne ovatkin hyvinsuuria, ovat vain lyhytaikaisia. Minä olen siitä aivan varma.Täytyy vain pysyä lujana, jotta voisi voittaa tämän hetken; samaasanoi Natasha minullekin. Tiedättekö, että syynä tähän kaikkeenon tuo sukuylpeys, nuo kokonaan turhat riidat, ja jonkinlaisetkäräjöimiset!.. Mutta (sitäkin minä olen kauvan ajatellut, voinvakuuttaa teille) … sen kaiken täytyy loppua. Me kaikki liitymmeyhteen ja silloin tulemme täydellisesti onnellisiksi, vieläpävanhuksemmekin, meidät nähdessään, tekevät sovinnon. Kukapa voisanoa, ehkäpä juuri meidän avioliittomme onkin oleva alkuna heidänsovintoonsa. Minä luulen, ettei muuten voikaan olla. Kuinka teluulette?

– Te sanotte: avioliittomme. Koskas te annatte vihkiä itsenne?kysäsin minä, katsahtaen Natashaan.

– Huomenna, eli ylihuomenna; ainakin ylihuomenna – varmaankin.Nähkääs, minä en itsekään vielä oikein tiedä ja, totta sanoen, en olevielä mitään valmistuksia tehnyt. Minä luulin, että ehkäpä Natashavielä tänään ei tulekkaan, sitä paitsi tahtoi isä välttämättömästiviedä minut tänään morsiamen luo (minullehan ehdotellaan morsianta;on kai Natasha teille siitä puhunut. Mutta minä en huoli siitä). Noniin, minä en siis voinut oikein varmaan luottaa. Mutta kumminkinmeidät vihitään ylihuomenna. Niin ainakin minusta tuntuu, sillä eihänse muuten sovi. Huomenna me matkustamme Pskovin tietä. Tässä lähellämaalla asuu eräs minun tovereistani, lyceisti, oikein hyvä ihminen; minä, kenties, esitän hänet teille. Siellä kylässä on pappikin, vaikka toisekseen, en varmaan tiedä, onko vai ei. Olisihan pitänytedeltäpäin tiedustaa, mutta en ehtinyt… Ja toisekseen, oikeastaanovat nuo kaikki pikku seikkoja. Kunhan vain pääasia on selvillä.Voinee kai jostain lähikylästä pyytää pappia; kuinka te luulette? – Kai siellä on lähellä kyliä! Sääli vain, etten minä saanut vieläriviäkään sinne kirjoittaneeksi, olisi pitänyt edeltäpäin ilmoittaa.Kenties ei ole ystäväni kotonakaan… Mutta – se on vähäpätöinenasia! Jos vaan on päättäväisyyttä, seuraa muu kaikki itsestänsä, eiköniin? Nyt huomiseen tai vaikkapa ylihuomiseen saakka asuu Natashaminun asunnossani. Minä vuokrasin eri asunnon, jossa me vihiltäpalattuamme tulemme asumaan. Enhän minä enää mene asumaan isäni luo, – eikö niin? Tulettehan meillä käymään? Minä laitan huoneet oikeinsievästi. Meillä tulevat käymään lyceistitoverini; minä panen toimeenillatsuja…

Hämilläni ja suruissani katsoin häneen. Natasha katseillaan pyytiminua, etten tuomitsisi Aleshaa ankaruudella, vaan olisin lempeämpi.Hän kuunteli Aleshan puhetta surullisesti hymyillen, sekä samallaikäänkuin olisi ihaillut häntä, aivan niinkuin ihaillaan armasta, iloista lasta kuunnellessa sen ajatuksetonta, mutta siltä mieluistalavertelemista. Minä loin moittivan katseen Natashaan. Tunsinäärettömän tuskan painostavan itseäni.

– Entä isänne? kysäsin Aleshalta. – Uskotteko varmasti, että hänantaa teille anteeksi?

– Välttämättömästi; mitäpä hän muutakaan tekisi? Niin, no, tietystihän kiroo minua alussa; olenpa siitä varma. Kyllä hän on semmoinen;ja minulle on hän niin ankara. Ehkäpä kirjoittaa vielä jollekinvalituksen; sanalla sanoen, käyttää isällistä valtaansa… Muttaei se ole sen vaarallisempaa. Hän rakastaa minua rajattomasti;on vihoissaan, mutta antaa sitten anteeksikin. Silloin tulevatkaikki sovintoon keskenään, ja jokainen meistä on onnellinen. NiinNatashankin isä.

– Mutta jos ei annakaan anteeksi? Oletteko sitä ajatelleet?

– Välttämättömästi antaa, mutta ehk'ei niin kohta. Ja mitäs sitten?Minä näytän hänelle, että minullakin on luonteen lujuutta. Hän ainaminua toruu, ettei minulla ole luonteen lujuutta, että minä olenkevytmielinen. Nytpähän näkee, olenko kevytmielinen, vai en? Eihänperheelliseksi mieheksi tuleminen ole leikin tekoa; sittepä en enääolekaan mikään nulikka … se tahtoo sanoa, minä tarkoitan, ettäminä tulen semmoiseksi kuin muutkin … no, tuonlaiset perheellisetihmiset. Tulen elämään omalla työlläni. Natasha sanoo, että se onpaljoa parempi, kuin elää muiden kustannuksella, kuten me kaikkielämme. Jospa te vain tietäisitte, miten paljon hyviä asioita Natashaminulle puhuu! Itse minä en voisi koskaan semmoista keksiä, – enole niin kasvanut, ei ole minua sillä tavalla kasvatettu. Tosinminä itsekin tiedän, että olen kevytmielinen enkä miltei mihinkäänkelpaa; mutta, tiedättekös, toissapäivänä tuli päähäni mainio ajatus.Vaikka nyt ei ole semmoinen aika, kuitenkin minä kerron teille, sillä pitäähän Natashankin kuulla se, ja te annatte meille neuvoja.Nähkääs: minä aion kirjoittaa kertomuksia ja, niin kuin tekin, myydä niitä aikakauskirjoihin. Autattehan te minua, niinhän? Minäluotin teihin, ja koko viime yön sommittelin erästä romaania, niinvain, koetteeksi, ja tiedättekös: siitä voisi tulla oikein sieväkappale. Aiheen minä otin eräästä Scribe'n ilveilystä… No, minäkerron teille siitä sitten. Pääasia on, että siitä maksetaan …maksetaanhan teillekin!

Minä en voinut olla naurahtamatta.

– Tehän nauratte, sanoi hän hymyillen kanssani. – Ei, muttakuulkaas, jatkoi hän käsittämättömällä avomielisyydellä, – älkää tevälittäkö siitä, että minä näytän tällaiselta; mutta kyllä minulla onhyvin paljon huomiokykyä; saattepa sen nähdä. Miksikä en koettaisi?Ehkä siitä tuleekin jotain… Mutta toisekseen; ehkä te oletteoikeassa: enhän minä tiedä mitään todellisesta elämästä; niinhänminulle Natashakin sanoo, ja samoinpa ne kaikki muutkin sanovat; mikä kirjailija minusta tulisi? Naurakaa vaan, mutta ohjatkaaminua; senhän teette Natashan vuoksi, ja häntä te rakastatte. Minäsanon teille totuuden: minä en ansaitse häntä; minä tunnen sen;se on kyllä minulle hyvin raskasta, enkä minä tiedä, minkä vuoksihän minua niin paljon rakastaa? Ja minä, niin luulen, voisin antaahänen edestänsä koko elämäni! Todellakin, tähän hetkeen asti minäen peljännyt mitään, mutta nyt pelkään: mitä me vaan olemmekaanaikoneet tehdä! Jumalani! Eiköhän sittenkin ihmiseltä juuri silloin, kun hän on kokonaan antaunut velvollisuudelleen, eikö juuri sillointule puuttumaan kykyä ja voimaa velvollisuutensa täyttämiseen.Olkaa edes te meidän apunamme, hyvä ystävä! Nyt enää te vain yksinolette meidän ystävämme. Mitäpäs minä yksin ymmärtäisin! Antakaaanteeksi, että minä niin paljon pyydän apuanne; minä pidän teitähyvin jalosydämmisenä ihmisenä ja minua äärettömästi parempana. Muttaminä tahdon tulla hyväksi, olkaa vakuutettu, ja tulen mahdolliseksisaamaan teidän kumpasenkin rakkautenne.

Nyt hän taas puristi kättäni ja hänen kauneissa silmissään loistelihyvyyttä ja ihania tunteita. Niin luottavasti ojensi hän minullekätensä, niin varmasti uskoi, että minä olen hänen ystävänsä.

– Natasha auttaa minua tulemaan paremmaksi, pitkitti hän. – Tevain älkää luulko jotain hyvin pahaa, älkää kovin paljon surkomeidän tähtemme. Onhan minulla paljon toiveita, ja aineellisessasuhteessa tulemme me kaikin puolin turvatuiksi. Minä, esimerkiksi, jos romaanini ei onnistuisi (minä, totta sanoen, jo äskettäinajattelin, että romaani-tuumani on tyhmyyttä, nyt siitä tässäkerroin sen tähden, että saisin kuulla teidän mielipiteenne), – josromaani ei onnistu, voin minä hätätilassa antaa musiikkitunteja.Te kai ette tietäne, että minä olen oppinut musiikkia? En minäkatso häpeäksi elää semmoisellakin työllä. Tässä asiassa olen minäkokonaan uusien aatteiden mies. Sitä paitsi on minulla paljonkalliita korukaluja, toilettiesineitä; miksikä niitä säästäisin?Minä myön ne ja, tietäkääs, me voimme niillä rahoilla elää pitkätajat! Viimein, ihan viimeisimmässä tapauksessa minä ehkä antaunpalvelemaan jossain virastossa. Tuleepa isäni siitä hyvilleenkin; hänyhä ajaa minua palvelukseen, mutta minä aina teen sairauden kieltonisyyksi. (Lienenpä, muuten, jo jonnekin virastoon kirjoitettukinvirkamieheksi). Mutta nyt kun hän näkee, että avioliitto saattoiminulle hyvää, vakaannutti minut ja että minä todellakin aloin tehdätyötä, – tulee hän iloiseksi ja antaa minulle anteeksi.

– Mutta, Aleksei Petrovitsh, oletteko ajatelleet sitä, mikä juttunyt syntyy isänne ja Natashan isän välillä? Kuinka luulette, mitä ontapahtuva tänä iltana hänen kotonaan?

Ja minä viittasin Natashaan, joka oli sanoistani mennyt kalmankalpeaksi.

Minä olin säälimätön.

– Niin, niin, te olette oikeassa, se on kauheata! vastasi Alesha, – minä olen jo ajatellut sitä ja henkisesti kärsin… Mutta mikäpäsauttaa? Te olette oikeassa: vaikka ehk'edes hänen vanhempansaantaisivat meille anteeksi! Ja kuinka paljon minä rakastan heitäkumpaakin, jospa te sen tietäisitte! Ovathan he olleet minulle aivankuin oma isä ja äiti, ja tällä lailla minä heidät palkitsen! Oih, noita riitoja, noita käräjöimisiä! Ette usko, kuinka vastenmielisiäne ovat meille! Ja minkä vuoksi he riitelevät! Me kaikki rakastammetoisiamme, ja kumminkin riitelemme! Sopisivat pois, niin olisi asialopussa! Todellakin, niin minä heidän sijassaan tekisin… Sanannepelottavat minua. Natasha, se on hirveätä, mitä me sinun kanssasiolemme aikoneet tehdä! Niin minä olen sanonut aina… Sinä se niinvälttämättömästä tahdot… Mutta kuulkaas, Ivan Petrovitsh, kentiestämä kaikki vielä kääntyykin hyväksi; mitä te luulette? Tekeväthänhe lopultakin sovinnon keskenään! Me saatamme heidät sovintoon. Niinse on, välttämättömästi niin; he eivät voi vastustaa rakkauttamme…Jos he kiroavatkin meitä, rakastamme me heitä sittenkin; eiväthänhe voi sitä vastustaa. Te ette voi uskoa, kuinka hyvä sydän minunisä-ukollani toisinaan on! Hänhän vain tavan vuoksi katsoo noinaltakulmin, mutta kumminkin on hän monessa asiassa hyvin viisas. Joste vain tietäisitte, kuinka lempeästi hän puheli tänään kanssani, varoitti minua! Ja minä kun juuri tänään teen vasten hänen tahtoaan; minä olen siitä hyvin pahoillani. Ja kaikki vain noiden kelvottomienennakkoluulojen tähden! Tämähän on hulluutta! Ja aivan varmaa on, että, jos hän olisi Natashan seurassa puolikaan tuntia, tarkastaisihäntä kunnollisesti, niin ei hän ollenkaan estelisi meitä.

Tätä sanoessaan katsahti Alesha hellästi ja innokkaasti Natashaan.

– Tuhannen kertaa olen minä mielessäni kuvitellut, jatkoi hänlavertelemistaan, – kuinka isäni tulee rakastamaan Natashaa, kun oppii hänet tuntemaan, ja kuinka Natasha on heitä kaikkiahämmästyttävä. Eihän heistä ainoakaan ole milloinkaan nähnyttällaista tyttöä! Isäni on saanut päähänsä, että Natasha on vainjuonittelija. Minun velvollisuuteni on palauttaa Natashalle hänenkunniansa, ja minä teen sen! Ah, Natasha! Kaikkien täytyy sinuarakastaa, kaikkien, eikä ole oleva ainoatakaan ihmistä, joka sinua eirakastaisi, lisäsi hän innossaan. – Vaikk'en minä ollenkaan ansaitsesinua, rakasta kuitenkin minua, ja minä … tunnethan sinä minut! Jakuinka paljon sitten me onneamme varten tarvitsemmekaan! Ei, minäluotan, uskon, että tämän illan täytyy tuottaa meille kaikille onnea, rauhaa ja sopua! Ollos siunattu tämä ilta! Niinhän, Natasha! Muttamikä sinun on? Jumalani, mikä sinun on?

Natasha oli vaalea kuni kuollut. Kaiken aikaa, kun Alesha laverteli, katsoi Natasha häneen tarkkaan: mutta hänen katseensa tuli yhähimmeämmäksi ja liikkumattomammaksi, kasvonsa yhä vaaleammiksi javaaleammiksi. Minusta näytti, ettei hän lopulta enää kuullutkaan, mutta oli jonkinlaisessa horrostilassa. Aleshan huudahdus oliikäänkuin äkkiä hänet herättänyt. Hän tointui, tarkasteliympäristöänsä ja äkkiä kiirehti minun luokseni. Hätäisesti, ikäänkuinkiirehtien ja Aleshalta salaten, veti hän taskustansa kirjeen jaantoi sen minulle. Kirje oli osotettu hänen vanhemmillensa ja joeilen kirjoitettu. Sitä minulle antaessaan katsoi hän minuun hyvintarkkaan, ikäänkuin kiintyen minuun katseillaan. Siinä katseessaoli epätoivoa; en koskaan voi unohtaa tuota kauheata katsetta.Pelko valtasi minut; huomasin, että hän nyt vasta täydelleen tunsipäätöksensä koko kauheuden. Hän koetti minulle jotain sanoa, alkoipajo puhua, mutta silloin äkkiä meni tainnoksiin. Ennätin ottaa hänetkiinni. Alesha vaaleni säikähdyksestä; hän hieroi Natashan ohimoja, suuteli hänen käsiään, huuliaan. Parin minutin kuluttua Natashatointui. Jonkun matkan päässä seisoivat ajurin vaunut, joilla Aleshaoli tullut. Alesha viittasi kuskille. Vaunuihin noustessaan tarttuiNatasha raivoisasti käteeni, ja kuuma kyynel poltti sormiani. Vaunutläksivät liikkeelle. Vielä kauvan aikaa seisoin siinä ja seurasinhäntä silmilläni. Kaikki onneni meni sillä hetkellä murskaksija elämäni katkesi kahtia. Kirvelevällä sydämellä tunsin sen…Verkalleen astelin minä takaisin tuttua tietä vanhusten luo. Enymmärtänyt, mitä heille sanoisin, kuinka astuisin huoneeseensa.Ajatukseni olivat turtuneet, jalkani horjuivat…

Se oli onneni historia; niin päättyi lempeni tarina. Tahdon nytjatkaa keskeytynyttä kertomustani.

X

Noin viisi päivää Smithin kuoleman jälkeen muutin minä hänenasuntoonsa asumaan. Kaiken päivää olin erittäin murheinen. Ilma oliruma ja kylmä, satoi lumiräntää. Iltasilla vasta, lyhyeksi hetkiseksivain, pilkisti aurinko, ja joku sen eksynyt säde kurkisti, varmaanuteliaisuudesta, minunkin kamariini. Aloin jo katua tänne muuttoani.Kamari kuitenkin oli iso, mutta hyvin matala, mustunut, ummehtunutja, huolimatta muutamista siinä löytyvistä huonekaluista, niinvastenmielisen tyhjältä tuntuva. Silloin jo tuli mieleeni ajatus, että tässä huoneessa ehdottomasti tulen menettämään viimeisenkinterveyteni. Ja niin se kävikin.

Koko aamupäivän minä puuhailin paperieni kanssa, selaillen jajärjestellen niitä. Laukkua minulla niitä varten kun ei ollut, toin minä ne tyynynpäällyksessä; siinä ne murjaantuivat ja menivätsekasin. Sitten istuin kirjoittamaan. Siihen aikaan kirjoitin vieläsuurta romaania, mutta asia ei ottanut ollenkaan sujuakseen; eivätolleet aatokseni niissä asioissa…

Heitin kynän kädestäni ja istuin ikkunan luo. Alkoi jo hämärtää,ja mieleni tuli yhäti surullisemmaksi. Monet raskaat ajatuksetahdistelivat minua. Aina tuntui minusta, että minä Pietarissalopulta hukkaan joudun. Kevät läheni; kyllä varmaan tuntisin uudestisyntyneeni, ajattelin, jos pääsisin täältä Herran valoon, saisivetää rintaansa raikkaiden metsien ja peltojen tuoksua, ja minäkun en ole niitä niin kaukaan aikaan nähnyt!.. Muistan, että tulimieleeni myöskin tämmöinen ajatus: kuinka hyvä olisikaan, jos jonkintaikakonstin tai ihmeen avulla voisi kokonaan unohtaa kaiken olleen, kaiken viime vuosina eletyn; unohtaa kaikki, virkistää aivoja ja taasalkaa uusilla voimilla. Silloin minä vielä uneksin siitä ja luotinuudistumiseen. – "Vaikka tästä joutuisi hulluinhuoneeseen, jos eienää muualle", ajattelin jo lopulta, "jotta aivot kääntyisivät päässäja saisivat uuden asennon, ja sitten taas tulisi terveeksi." Olihansitä ollut elämänhalua ja uskoakin elämään! Mutta, muistan sen, silloin taas naurahdin. "Ja mitäpäs ottaisi toimeksi, kun on palannuthulluinhuoneesta? Taasenko romaanien kirjoittamisen?.."

Niin mietiskelin ja surkeilin, ja aika se vaan kului. Tuli yö. Tänäyönä olin luvannut mennä tapaamaan Natashaa; jo eilen lähetti hänmitä hartaimman kirjeellisen kutsun. Hypähdin ylös ja aloin valmistaaitseäni lähtöön. Muuten halusin mitä pikemmin päästä huoneestavaikkapa minne, vaikka sateeseen, lumeen.

Sen mukaan, kuin ilta pimeni, tuntui kamarini tulevan ikäänkuinväljemmäksi, ikäänkuin se olisi yhä enemmän ja enemmän laajentunut.Minusta tuntui, että minä joka yö jokaisessa huoneen nurkassa tulennäkemään Smithin – hän istuu ja liikkumatta katsoo minuun aivansamalla tapaa, kuin hän katsoi Aham Ivanitshiin ravintolassa, jahänen jalkojensa juuressa tulee olemaan Asorka. Ja juuri samassasattui minulle tapaus, joka minua kovin kummastutti.

Mutta tahdonpa kertoa kaikki peittelemättä: tuliko se hermojenkiihoituksesta, taikka uusista tunnelmista uudessa asunnossa, vaikosynkkämielisyydestäni – minä vain vähittäin ja säännöllisesti, aina kun alkoi hämärtää, vaivuin siihen sielun tilaan, jota nytsairauteni aikana öisin saan niin usein kokea, ja jolle minä annoinnimeksi: mystillinen kauhu. Se on raskain, vaikeimmin vaivaavapelko, pelkääminen jotain semmoista, jota en voi itse määritellä,jotain käsittämätöntä, ylenluonnollista asiain kulkua, mutta jokavälttämättömästi ja ehkä juuri sillä hetkellä tulee tapahtumaan, juuri kuin järjen kaikkien päätelmien ivaksi, tulee luokseni jaasettuu eteeni kauheana, muodottomana, poistamattomana tosiasiana.Tuo pelko kasvaa tavallisesti yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, eivälitä mistään järjen perusteista, niin että viimein ymmärrys, vaikka tämmöisinä hetkinä onkin ehkäpä kaikista selkein, kumminkaanei jaksa vastustaa outoja tunteita. Ymmärrystä ei totella, se käytarpeettomaksi, ja tuollainen kaksinaisuus vieläkin enemmän lisääarkaa odotuksen kaihoavaa ikävää. Luulen, että kuolleita pelkäävättuntevat juuri tämmöistä kaihoa. Minun kaihoni tuskallisuutta vielälisää se, etten tunne vaaran suuruutta.

Muistan, että minä seisoin selin oveen ja otin pöydältä hattuni, jaäkkiä, juuri samassa silmänräpäyksessä pisti mieleeni ajatus, ettäjos minä käännyn, niin välttämättömästi näen Smithin; ensin hänhiljalleen avaa oven, pysähtyy kynnykselle ja tarkastaa huonetta, sitten pää kallellaan hiljaan astuu huoneeseen, seisahtuu eteeni, katsoo minuun hämärillä silmillään ja äkkiä alkaa nauraa minullevasten kasvoja tuota pitkää, löpisevää, hiljaista nauruaan, josta koko ruumiinsa alkaa heilua ja heiluu kauvan aikaa.Tuommoinen harhanäky ilmeni äkkiä selvään yksityiskohdissaanmielikuvituksessani, ja samalla yhtä pian kasvoi mielessäniepäämätön, täydellinen vakaumus siitä, että tuo välttämättömästitapahtuu, että se jo on tapahtunut, minä vain en sitä näe siitäsyystä, että seison selin oveen, ja että ehkä juuri tuossa tuokiossa,jo avautuu ovi. Loin pikaisen katseen taakseni, ja mitä näen? – ovitodellakin avautui hiljaa, kuulumattomasti, aivan samoin, kuin juuriitselleni olin kuvitellutkin. Minä huudahdin.

Pitkään aikaan ei tullut ovesta ketään, ikäänkuin ovi olisi itsestäänavautunutkin; äkkiä ilmaantui kynnykselle hyvin kummallinen olento: jonkun silmät, sen mukaan kuin voin ne hämärässä erottaa, katsoivatminuun tarkkaan ja tuikeasti. Kylmä väristys kävi läpi koko ruumiini.Suurimmaksi kauhukseni minä viimein näin, että se oli lapsi, pikkutyttö, ja jos tuo olisi ollut vaikka Smith itse, niin ehkei sekäänolisi säikäyttänyt minua niin kuin tämä tuntemattoman lapsenkummallinen, odottamaton ilmestyminen huoneeseeni tällä hetkellä jamoiseen aikaan.

Edellä jo sanoin, että hän avasi oven niin hiljaa ja verkalleen, aivan kuin olisi pelännyt tulla sisään. Viimeinkin ilmestyttyään, pysähtyi hän kynnykselle ja katsoi kauan kummastellen, niinkuin olisikokonaan tyrmistynyt; sitten astui hän pari askelta ja pysähtyieteeni, yhä vielä pysyen ääneti. Tarkastelin häntä lähemmin. Hän olinoin kahdentoista tai kolmentoista vuoden vanha tyttö, pieni, laiha, kalpea, aivan kuin olisi vastikään parantunut ankarasta taudista.Mutta sitä kirkkaammin säkenöivät hänen suuret, mustat silmänsä.Vasemmalla kädellään piteli hän rintansa päällä vanhaa, repaleistahuivia, jolla hän peitteli illan kylmästä värisevää rintaansa. Hänenpukuansa voi sanan täydessä merkityksessä nimittää rääsyiksi; tuuhea, musta tukkansa oli kampaamatta ja takkuinen. Seisoimme siinä jatarkastelimme toisiamme pari minuttia.

– Missä on vaari? kysäsi hän viimein käheällä, tuskin kuuluvallaäänellä, aivan kuin hänen rintansa tai kaulansa olisi ollut kipeä.

Tuon kysymyksen kuultuani katosi mystillinen kauhuni kokonaan.Minulta siis kysellään Smithiä; tämän salaperäisen ukon olennostaolen siis saamaisillani alkutietoja.

– Sinun vaarisiko? Hän on jo kuollut! sanoin äkkiä, kokonaanvalmistumatta vastaamaan hänen kysymykseensä, ja samassa kaduinpikaista vastaustani. Hiukan aikaa seisoi hän entisellään, muttasitten alkoi hän vavista niin kovin, kuin olisi hän saanut vaikeimmanhermotaudin puistatuksen. Kiiruhdin tukemaan häntä, ettei hänpääsisi kaatumaan. Muutaman minutin kuluttua tointui hän, ja selväänhuomasin, että hän teki melkein mahdottomia ponnistuksia, salatakseenminulta liikutustaan.

– Anna anteeksi, tyttöseni! Anna anteeksi, lapsueni! lausuin minä. – Minä niin äkkiä ilmaisin sinulle, ja kenties se ei olekkaan …pikku raukka!.. Ketä sinä haet? Vanhustako, joka tässä asui?

– Niin, tuskin sai hän kuiskanneeksi yhä levottomasti katsoen minuun.

– Oliko hänen nimensä Smith? Niinkö?

– Ni-in!

– No, hän … niin, no, hän se onkin kuollut… Mutta älä sinä sitäsure, kyyhkyläiseni. Miksikä sinä et jo ennen tullut? Mistä nyttulet?.. Hänet haudattiin eilen; hän kuoli äkkiä… Oliko hän sinuniso-isäsi?

Tyttö ei vastannut minun tiheisiin ja sekaviin kysymyksiini. Hänkääntyi ääneti ja poistui hiljaa huoneesta. Olin niin hämmästynyt, etten enää häntä pidättänyt enkä kysellyt häneltä enempää. Hänpysähtyi vielä kynnyksellä ja, puolittain minuun kääntyneenä, kysäsi:

– Kuoliko Asorkakin?

– Niin, Asorkakin kuoli, vastasin, ja minusta tuntui kummalliseltahänen kysymyksensä: niinkuin hänkin olisi ollut varma siitä, ettäAsorkan pitää kuolla ukon kanssa samalla kertaa.

Kuultuaan vastaukseni, poistui tyttönen kuulumattomin askelinhuoneestani, sulkien oven varovasti jälkeensä.

Kohta kiiruhdin hänen jälkeensä, ollen kovin pahoillani siitä, ettäpäästin hänet menemään. Hän poistui niin hiljaa, etten minä ollenkaankuullut, kun hän aukaisi toisen, rapuille vievän oven. "Rapuiltaei hän vielä ole ehtinyt pois laskeutua," ajattelin ja asetuinkuultelemaan. Mutta hiljaa oli kaikki, eikä kenenkään askeleitakuulunut. Kuului vain jossain alakerrassa oven käynti ja sitten olitaas kaikki hiljaa.

Aloin kiiruusti laskeutua alas. Minun asunnostani, viidennestäkerroksesta neljänteen, olivat kiertoportaat, neljännestä kerroksestaalkoivat suorat rappuset. Ne olivat likaiset ja aina pimeät, niinkuintapaa olla semmoisissa suurissa rakennuksissa, jotka ovat jaetutpieniin asuntoihin. Nyt olikin rapuilla pilkkopimeä. Hapuroimallapäästyäni neljänteen kerrokseen pysähdyin, ja nyt oli kuin olisi jokuäkkiä nykäissyt minua, että täällä porstuassa on joku piiloutunutminulta. Aloin hapuroimaan käsilläni; tyttö oli nurkassa, kasvotseinään päin, itkien hiljaa ja äänettömästi.

– Kuulepas, miksikä sinä pelkäät? sanoin hänelle. – Säikytin sinutniin kovasti; suo anteeksi. Vaarisi kuollessaan puhui sinusta; neolivat hänen viimeiset sanansa… Minulle jäi hänen kirjojansa, nekai ovat sinun. Mikä sinun nimesi on? Missä asut? Vaarisi sanoi, ettäkuudennella linjalla…

Enpä saanut puhettani lopettaneeksi. Tyttö huudahti niinkuinpeloissaan siitä syystä, että minä tiedän hänen asuntonsa, häntyrkkäsi minua luunlaihalla kädellään ja kiiruhti rapuista alas. Minäkiirehdin jälkeensä; vielä kuulin hänen askeleensa alhaalla. Äkkiälakkasivat ne kuulumasta… Kun ehdin päästä kadulle, ei tyttöä enäänäkynytkään. Juostuani aina Vosnesenskin kadulle saakka, huomasinkaiken etsimiseni turhaksi; tyttö oli kadonnut. "Varmaankin jonnekinpiiloutui minulta jo silloin, kun laskeutui rapuilta," ajattelinitsekseni.

XI

Tuskin olin astunut Vosnesenskin likaiselle, märälle käytävälle, kun samassa kohtasin erään ohikulkijan, joka astui kiireesti, kunijohonkin kiiruhtaen; hän astui pää kumarruksissa, nähtävästi olihän syvissä mietteissä. Suurimmaksi kummakseni huomasin, että seoli Ichmenev-ukko. Tämäpä ilta vasta oli täynnä odottamattomuuksia.Olin kuullut, että vanhus oli ollut, joku kolmisen päivää sitten, hyvin sairaana, ja nyt äkkiarvaamatta kohtaan hänet mokomalla säälläulkona. Sitä paitsi ei hän ennenkään lähtenyt ulos iltasilla, jasiitä saakka, kun Natasha poistui kotoa, oli ukko aina melkeinyksinomaan kotona. Minut huomattuansa näytti hän tulevan erittäiniloiseksi, niinkuin tavallisesti tulee se, joka kohtaa semmoisenystävänsä, jolle voi ilmaista ajatuksensa; hän tarttui käteeni, puristi sitä vahvasti ja, kysymättä ollenkaan minne olin matkalla, veti hän minua muassaan. Jostain syystä oli hän rauhaton, hätäilevä,kiihkoisa. "Missäpä hän lieneekään käynyt?" mietin itsekseni. Turhaolisi ollut ruveta häneltä kyselemään, sillä viime aikoina oli hänhirveän epäluuloinen ja toisinaan aivan tavallisessa kysymyksessä taihuomautuksessa oli hän huomaavinaan loukkausta, solvaamista.

Tarkastelin häntä sivulta: kasvonsa ilmaisivat sairautta; hän oliviime aikoina kovasti laihtunut; partansa oli ollut viikon päivätajamatta.

Kokonansa harmaantuneet hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessämurjotun hatun alta, pitkinä tupsuina valuivat ne vanhan, kuluneennutun kaulukselle. Jo usein ennen olin huomannut, että hän toisinaanikäänkuin unohti ympäristönsä; hän, esimerkiksi, ei huomannut, etteihän ollut yksin huoneessa, vaan puheli yksinään, viittaeli käsillään.Vaikeata oli nähdä häntä silloin.

– No, mitä, Vanja, mitä? alkoi hän puhelun. – Missä kävit?

Veliseni, minäkin läksin ulos; on asiaa. Oletko terve?

– Oletteko te terve? kysäsin minä. – Ei kauvan vielä, kun olittesairas ja nyt jo läksitte ulos.

Vanhus ei vastannut mitään, ikäänkuin ei olisi puhettani kuullutkaan.

– Onko Anna Andrejevna terveenä?

– Terve on, terve… Hiukkasen, toisekseen, hänkin sairastelee.Suree hän jotain … sinua muisteli, miksi et käy meillä. Lähdetkösinä nyt meille, vai et? Minä, kenties, häiritsen sinua, pidätänsinua jostain asiasta? kysäsi hän äkkiä, katsahtaen minuun hiukanepäilevästi.

Epäilevä vanhus oli tullut niin herkäksi ja ärtyisäksi, että jos minäolisin nyt vastannut hänelle, etten ollut heille menossa, olisi hänvarmaan kovin pahastunut ja kylmästi eronnut minusta. Kiiruhdin senvuoksi vastaamaan myöntyvästi, että juuri olinkin menossa katsomaanAnna Andrejevnaa, vaikka tiesin myöhästyväni Natashan luo menemästä,tai ehkäpä en pääse sinne ollenkaan.

– No, sepä hyvä, sanoi ukko, vastauksestani kokonaan rauhoittuneena.

– Sepä hyvä…

Äkkiä hän taas vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, niinkuin olisi jotainaikonut sanoa, mutta jätti kumminkin sen sanomatta.

– Niin, se on hyvä! sanoi hän kotvan kuluttua konemaisesti,ikäänkuin havahtuen pitkällisestä mietiskelemisestä. – Hm!.. Näes,Vanja, sinä olet aina ollut meille niin kuin oma poika: Jumala eisiunannut meitä Anna Andrejevnan kanssa … pojalla … mutta lähettimeille sinut; niin minä aina olen ajatellut. Samoin muorikin …niin! Ja sinä olet osottannutkin meille aina kunnioitusta, hellyyttä,kuni kiitollinen oma poika konsanaan. Jumala sinua sen vuoksisiunatkoon, hyvä Vanja, niinkuin me kumpikin vanhus sinua siunaammeja rakastamme … niin!

Hänen äänensä alkoi vapista, hän vaikeni hetkiseksi.

– Niin … mutta, kuinka on laitasi? Oletko ollut sairas? Miksikänäin kauan olet ollut meillä käymättä?

Kerroin hänelle Smithin jutun alusta loppuun, pyytäen anteeksi, ettätuo juttu oli estänyt minua heillä käymästä, ja sen lisäksi olin jotulemaisillani sairaaksi, sekä että kaikkien noiden puuhien vuoksien voinut päästä niin kauvas, Hirvisaarelle, jossa he nyt asuivat.Olinpa jo vähältä huomaamattani sanomaisillani, että olin kuitenkintällä välillä saanut tilaisuuden käydä Natashan luona, mutta muistinkuitenkin olla siitä virkkamatta mitään.

Smithin juttu herätti vanhuksen huomiota. Hän tuli tarkkaavammaksi.Kuultuaan, että uusi asuntoni on kostea ja, kenties vielä huonompientistä, mutta kuitenkin maksaa kuusi ruplaa kuukaudelta, hänoikein suuttui. Yleensä oli hän muuttunut erittäin kärtyisäksi jaäkkipikaiseksi. Anna Andrejevna yksin osasi olla hänelle tällaisinahetkinä mieliksi, eikä hänkään aina osannut ukkoa tyynnyttää.

– Hm!.. kaikkeen tähän on syynä sinun kirjallisuutesi, Vanja!huudahti hän milt'ei vihoissansa. – Se sinut saattoi vinnille, saattaa se sinut vielä hautaankin! Puhuinhan minä sinulle silloin, ennustin tällaista!.. Mutta vieläkös B. yhä kritiikkiä kirjoittaa?

– Johan hän on kuollut, keuhkotautiin kuoli. Minä, muistaakseni, olen siitä jo puhunut teille.

– Kuoli, hm!.. kuoli! No, niinhän oli käyväkin. Mitä, jättikö hänmitään vaimolleen ja lapsilleen? Puhuithan sinä, että hänellä oli, muka, vaimo… Ja miksikähän tuollaiset ihmiset naivatkaan?

– Ei hän jättänyt mitään, vastasin ukolle.

– Kyllähän sen arvasin! huudahti hän semmoisella innolla, ikäänkuinasia olisi koskenut häntä hyvinkin likeisesti, ja niinkuin B.vainaja olisi ollut hänen oma veljensä. – Ei mitään! Sepäs, eimitään! Mutta tiedätkös, Vanja, minäpä sen jo edeltä aavistin, että semmoinen on hänen loppunsa oleva, aavistin niin jo silloin, muistatko, kun sinä häntä minulle yhä kehuskelit. Helppo sanoa: eijättänyt mitään! Hm!.. mainetta saavutti. Olkoon, että hän ehkäsaavuttikin kuolemattoman maineen, mutta eihän maine ole ravintoa.Minä, veliseni, silloin sinustakin oikein kaikki ennustin. Vai on B.kuollut? Ja eiköstä kuolisi vähemmästäkin! Mokoma, muka, hyvä elo …hyvä paikka, sanos muuta!

Ja samassa hän tahdottomalla käden liikkeellä osotti minullesumuista katua, jota kosteassa ilmassa heikosti tuikkivat lyhtytuletvalaisivat, osotti likaisia taloja, kosteudesta kiilteleviä käytäviä,juroja, vihasen näköisiä ja märkiä jalanastujoita, osotti kaikkeatätä kuvaa, jonka kattoi musta, kuni hiilellä maalattu pietarilainentaivas. Olimme joutuneet jo senaatintorille; edessämme tuonnempanahäämöitti pimeässä muistopatsas, jonka alinta osaa kaasutuletvalaisivat, ja muistopatsaan takana kohosi tumma, jättiläismäinenIsakinkirkko, hämärästi eroten taivaan synkästä pohjaväristä.

– Puhuithan sinä, Vanja, että hän oli hyvä ihminen, jalomielinen, miellyttävä, tuntehikas ja hyväsydämminen. No niin, semmoisia ovatkaikki sinun hyväsydämmiset, sympaatilliset ihmisesi! Osaavathanvain orpoja lisätä! Hm!.. Luullakseni oli kuoleminenkin hänelleiloista! Oh, mokomaa. Olisi matkustanut täältä jonnekin, vaikkapaSiperiaan!.. Mitä sinä tahdot, pikku tyttö? kysäsi hän äkkiä,huomattuaan käytävällä almua pyytävän lapsen.

Tämä oli pieni, laiha, noin seitsemän- tai kahdeksanvuotinen, likaisiin ryysyihin puettu tyttö; pikkusissa jaloissaan olipaljaaltaan rikkinäiset kengät. Hän koetti verhota vilusta värisevääruumistansa jonkinlaisella päällysnuttupahasella, joka nyt jo olijäänyt hänelle kovin pieneksi. Laihat, kalpeat ja sairaloisetkasvonsa oli hän kääntänyt meihin; arasti ja ääneti katsoi hän meihinja ikäänkuin peläten saavansa kieltävän vastauksen, ojensi hän meitäkohden värisevän kätösensä. Tytön nähtyään alkoi vanhus kovastivapista ja kääntyi niin äkkiä tytön puoleen, että tämä säikähti aikalailla. Tyttö vavahti ja astahti meistä poispäin.

– Mitä, mitä sinä tahdot, tyttö? kyseli vanhus. – Mitä? Pyydätköalmua? Niinkö? Tuossa, tuossa sinulle … ota, tuossa!

Ja kiirehtien sekä väristen alkoi hän etsiä taskustaan ja veti sieltäpari kolme hopearahaa. Mutta se näytti mielestään vähältä; hän ottikukkaronsa ja otettuaan sieltä paperiruplan – kaiken, mitä sielläoli – pisti hän rahan pikku kerjääjän kouraan.

– Kristus sinua suojelkoon, pikkuseni … minun pikku lapseni!

Jumalan enkeli olkoon sinun kanssasi!

Hän teki vapisevalla kädellään muutamia kertoja ristinmerkintyttöparan yli; mutta huomattuaan, että minäkin olen siinä sekäkatson häneen, rypisti hän kulmiansa ja läksi kiireisin askelinastumaan etemmäksi.

– Minä kun, näes, Vanja, alkoi hän jotenkin pitkän ajan vaitioltuaan, – en voi nähdä, kuinka nuo pienet, viattomat olennotkadulla vilusta värisevät … kirottujen äitien ja isien tähden.Mutta, toisekseen, kuka muu äiti lähettäisikään mokomaa pikkuistatällaiseen säähän, kuin vain kaikkein onnettomin!.. Varmaankin onkotona nurkassa vielä muita orpoja, ja tämä on vanhin; äiti itseon sairas; ja … hm! Eivät ole ruhtinaanlapsia! Paljon, Vanja, onmaailmassa … jotka eivät ole ruhtinaanlapsia! Hm!

Hän vaikeni hetkisen ikäänkuin olisi ollut jotain vaikeatasanottavanaan.

– Minä, näes, Vanja, lupasin Anna Andrejevnalle, alkoi hän taaspuhua tavoitellen ja sekaantuen, – lupasin hänelle … se tahtoosanoa, minä ja Anna Andrejevna suostuimme ottamaan jonkun orvonkasvatettavaksemme … niin, jonkun köyhän, se tahtoo sanoa, pienen, ottaakseemme sen kotiimme, ijäkseen; ymmärräthän? On muuten ikävämeillä vanhuksilla, hm … mutta katsos, Anna Andrejevna on jostainsyystä alkanut panna sitä vastaan. Otappas sinä puhuaksesi siitähänelle, noin, ymmärräthän, ei minun puolestani, mutta niinkuinitsestäsi … koetas taivuttaa häntä … ymmärräthän? Jo kauvanaikaa ajattelin sinua pyytää … että sinä kehottaisit häntä siihen; minun, näes, itseni ei oikein sovi … mutta – ei maksa vaivaatyhjästä puhua! Miksikä minulle tyttöä? Eihän tuota tarvita; niinvaan, huvin vuoksi … jotta kuulisin jonkun lapsen ääntä … jamuuten, totta sanoen, muoria vartenhan minä tekisin; olisihan hänellerattosampi, kuin vain yksistään minun seurassani. Mutta lorua tuokaikki on! Tiedäppäs, Vanja, tällä tavoin emme me kohtakaan perilletule, otetaan ajuri; matka on vielä pitkä, ja Anna Andrejevna meitäikävällä odottaa…

Kello oli puoli kahdeksan, kun jouduimme heille.

XII

Vanhukset rakastivat suuresti toisiansa. Sekä rakkaus, kuinmyöskin pitkällinen tottumus kiinnitti heidät eroittamattomastitoisiinsa. Mutta siitä huolimatta oli Nikolai Sergeitsh ei vainnyt, mutta ennenkin, kaikkein onnellisimpinakin aikoina ollutjotenkin harvapuheinen oman Anna Andrejevnansa kanssa, näyttipätoisinaan tylyltäkin, erittäinkin syrjäisten ihmisten aikana.Muutamissa hellissä, hienotunteisissa luonteissa on toisinaanjotain taipumatonta, jotain puhdastunteista halua olla ilmaisemattarakkaimmallekaan olennolle hellyyttä, eikä vain muiden ihmistenaikana, mutta vieläpä kahden ollessakin; tällöin joskus vielävähemmin; harvoin vain hellyys heidät saa valtoihinsa, muttasilloinpa se tuleekin ilmi sitä kuumemmin, sitä intoisammin, mitäpitemmältä sitä oli pidätetty. Melkein tämän tapainen oli IchmenevAnna Andrejevnansa suhteen, tämmöinen nuoruudessaankin. Vaimoansahän kunnioitti ja rakasti rajattomasti, huolimatta siitä, että tämäoli ainoastaan hyvä nainen, eikä muuta mitään osannut kuin vainrakastaa miestänsä; ukkoa kovin harmitti se, että hänen vaimonsa, avomielisyytensä vuoksi, osotti toisinaan liiaksikin nähtävällätavalla hellyyttänsä hänelle. Mutta Natashan kadotettuaan tulivathe vieläkin hellemmiksi toisillensa; kipeästi he tunsivat jääneensäyksin maailmaan. Ja vaikka Nikolai Sergeitsh nytkin toisinaan olihyvin juro, eivät he kuitenkaan voineet kahtakaan tuntia ollatoisistaan erillään kipeästi kaipaamatta toisiansa. Näytti, niinkuinhe sanattomasti olisivat sopineet keskenään olla virkkamattaNatashasta sanaakaan, niinkuin häntä ei maailmassa olisi ollutkaan.Anna Andrejevna ei miehensä aikana uskaltanut antaa pienintäkäänviittausta tyttärestään, niin vaikeata kuin se hänelle olikin.Natashalle oli hän jo kauvan sitten sydämmessään anteeksi antanut.Meidän kesken oli jollain tapaa tullut tavaksi, että minä joka kertaheillä käydessäni toin Anna Andrejevnalle tietoja hänen rakkaasta, unohtumattomasta lapsestansa.

Mummo oikein tuli sairaaksi, jos hän pitempään aikaan ei saanuttietoja, ja kun minä toin tietoja, kysyi hän pienimpiäkinyksityiskohtia, tiedusteli oikein sairaloisella uteliaisuudella,"huojensi sydäntänsä" kertomuksellani ja oli pelosta kuolla, kunkerran Natasha tuli sairaaksi, olipa vähältä itse mennä sairastakatsomaan. Mutta se olikin jo suurimmassa hätätilassa. Alussa eihän minullekaan tahtonut ilmaista haluansa kohdata tytärtänsä, jamelkeinpä aina puhelumme loputtua, kun hän oli minulta jo kaikkikysellyt, piti hän ikäänkuin välttämättömyytenä koveta minunkuulteni ja poikkeuksetta vakuuttaa, että vaikka hän kyseleekintyttärestänsä, on Natasha kuitenkin niin suuren rikoksen tehnyt, ettei sitä voi anteeksi antaa. – Mutta tuo kaikki oli teeskenneltyä.Oli hetkiä, jolloin hän ikävöi tytärtänsä mitä kovimmin, itki, antoiminun kuulteni Natashalle mitä hellimpiä nimityksiä, katkerastivalitti isän ankaruutta. Nikolai Sergeitshin kuullen alkoi hänsilloin tällöin tehdä viittauksia, vaikka kylläkin mitä suurimmallavarovaisuudella, ihmisen ylpeydestä, kovasydämmisyydestä, siitä,ettemme me osaa anteeksi antaa ja ettei Jumalakaan anna semmoisilleanteeksi; sen enempää ei hän ukon aikana milloinkaan puhunut. Tällöinukko aina tuli ankarammaksi ja jurommaksi, istui ääneti rypistyneinkulmin, taikka toisinaan äkkiä alkoi puhua jostain aivan syrjäisestäseikasta, vieläpä lopulta poistui kamariinsa, jättäen meidät kahdenja siten antaen Anna Andrejevnalle tilaisuuden täydellisestikyyneleillä ja valituksilla ilmaista minulle surunsa. Samoin hänmyöskin poistui huoneeseensa aina silloin, kun minä tulin heille, jakun vaan sain tervehtineeksi, antaaksensa minulle tilaisuuden kertoaAnna Andrejevnalle viimeisimmät uutiset Natashasta. Niin hän tekinytkin.

– Olen kastunut, sanoi hän vaimolleen heti, kun vain oli sisäänastunut, – lähdenpä kamariin, mutta sinä, Vanja, istu täällä.Sinullehan tapahtui asuntosi suhteen kummallinen juttu; kerroppa semummolle. Minä tulen kohta…

Ja hän kiireesti poistui, välttäen katsoakaan meihin, ikäänkuinhäveten sitä, että itse antaa meille tilaisuuden puhella toisillemme.Tällöin aina, varsinkin palattuansa luoksemme, oli hän ankara, jopa ärtyisäkin sekä minulle, että Anna Andrejevnalle, usein hyvinjuonikaskin, aivan kuin olisi ollut itselleen vihainen ja harmitellutpehmeyttään ja myötenantavaisuuttaan.

– Siinä sen nyt näet, mimmoinen hän on, sanoi mummo, joka nyt jooli jättänyt teeskentelemisensä ja kaksimieliset mietteensä, – ainahän on minua kohtaan tuollainen, vaikka tietääkin, että me hyvinymmärrämme kaikki hänen viekastelemisensa. Ja minkä vuoksi hänenpitäisikään minulle teeskennellä! Olenko minä hänelle vieras, vai?Samoinpa tyttärensäkin suhteen. Kyllä voisi antaa anteeksi, vieläpä,kenties, tahtookin anteeksi antaa, Herra hänet tiesi. Yökaudet itkee, itse sen kuulin! Muiden nähden vain on olevinaan ankara. Ylpeys onhänet piirittänyt… Isäseni, Ivan Petrovitsh, kerro pikemmin, missähän kävi?

– Nikolai Sergeitsh? En tiedä; sitä juuri aioin teiltä kysyä.

– Minäpä tyrmistyin kokonaan, kun hän äsken läksi. Hän on sairas,ja tämmöisellä ilmalla, yötä vasten, no, ajattelin, varmaankinjollekin tärkeällä asialle; mutta mikäpä enää olisi tärkeämpi asiaa, jonka tekin tiedätte? Itsekseni sitä mietiskelen, mutta kysäistä enuskalla. Enhän minä nykyään uskalla häneltä enää mitään kysellä.Herra Jumala, mitenkä olinkaan peloissani sekä hänen, että tyttäremmepuolesta. Entäpä, ajattelin, menikin hänen luoksensa; jokohanantaisi anteeksi? Hän, näes, on kuullut kaikki, mitä viime aikana onNatashalle tapahtunut; minä varmaan arvelen, että hän on kuullut, mutta mistä hän tiedot saa – sitä en ymmärrä. Kovin oli eilenikävissään, samoin tänäänkin. Mutta miksikä te ette virka mitään!Kertokaa, isäseni, mitä siellä nyt on tapahtunut? Odotin teitä kuinHerran enkeliä, silmäni venyivät teitä odotellessani. – Mitä,hylkääkö se ilkimys Natashan?

Kohta kerroin Anna Andrejevnalle kaikki, mitä vain suinkin tiesin.Häneltä minä en koskaan mitään salannut. Kerroin hänelle, ettänäyttää siltä, kuin Natashan ja Aleshan väli todellakin rikkaantuisija että nyt on asia vakavampi, kuin heidän entiset erimielisyytensäpurkaukset. Kerroin, että Natasha lähetti minulle eilen kirjeen, pyytäen minua tänään kello yhdeksän luoksensa, jonka vuoksi minäen nyt aikonutkaan heille tulla, mutta Nikolai Sergeitsh minutkuitenkin toi. Kerroin ja selitin tarkalleen, että asema yleensäon nykyään hyvin kriitillinen, että Aleshan isä, joka pari viikkoasitten palasi kotiin, ei tahdo kuullakaan mistään semmoisesta, ja onottanut koviin kouriin Aleshan; mutta tärkeintä asiassa on se, ettäAlesha itsekään, nähtävästi, ei ole tarjottua morsianta vastaan, jopa, kuulumisien mukaan, on rakastunutkin siihen. Vielä lisäsin, että nähtävästi on Natasha minulle lähettämänsä kirjeen kirjoittanutkovassa mielenliikutuksessa ollessaan; hän kirjoittaa, että tänäiltana tulee kaikki ratkaistuksi, mutta mikä? – sitä ei voi tietää;outoa myöskin on se, että hän eilen kirjoitti ja pyytää tulemaan tänäiltana, vieläpä määräsi tunninkin – kello yhdeksän. Ja siksipä minunvälttämättömästi täytyy lähteä, ja mitä pikemmin lähteäkin.

– Mene, mene, isäseni, välttämättömästi mene, kiiruhti mummo, – kun vain tulee ukko juot teetä… Ah, kun eivät tuo teekeittiötä!Matrena! Miks'et tuo teekeittiötä! Rosvo mokoma, etkä tyttö!..No, juot siis teetä, etsi joku syy lähtemiseesi, ja mene. Muttahuomenna välttämättömästi tule ja kerro minulle kaikki; tulekin jovarhaimmin. Jumalani! Oliskohan jotain pahaa tapahtunut! Mitä enää,ajatteles, voi olla nykyistä pahempaa! Kyllä se Nikolai Sergeitshtietää jo kaikki, sydämmeni sanoo minulle, että hän tietää. Minäpäsaan Matrenan kautta paljon tietää, hän saa Agashalta, ja Agasha onkummityttö Marja Vasiljevnalle, joka asuu ruhtinaan talossa … no,ja tiedäthän sinä itsekin sen. Kovin vihainen oli tänään mieheni.Minä koetan tuota ja tätä, mutta hänpä vähältä oli kiljaista minullekiukussaan, mutta sitten tuli ikäänkuin hänelle sääli, sanoo: rahaaon vähän. Ikäänkuin hän rahan tähden vihoitsisi. No, niin, tiedäthänsinä meidän suhteemme. Puolisen jälkeen meni nukkumaan. Minä katsoinhänen huoneeseensa raosta (on, näes, ovessa semmoinen rako; hän eitiedä sitä olevankaan), ja hänpä, kyyhkyläiseni, pyhäin kuvan edessäpolvillaan rukoilee Jumalaa. Kun sen näin, lyykähtivät polveni. Eihän huolinut teetä, eikä nukkunut, otti hattunsa ja läksi ulos. Kellokävi viidettä, kun läksi. Minä en uskaltanut kysäistäkään – olisitaas ärjynyt minulle. Usein on hän viime aikoina ärjynyt äkäpäissään, enimmäkseen Matrenalle, toisinaan minullekin; ja kun hän alkaa noinäkäillä, puutuvat heti jalkani ja sydämmeni on halkeamaisillaan.Suottahan se niin tekee, tiedänhän sen hyvin, että suotta vain, muttasittenkin pelottaa. Hänen lähdettyänsä rukoilin Jumalaa kokonaisentunnin, jotta Hän toisi hänelle hyvän ajatuksen mieleen. – Missäs onse Natashan kirje, näytäppäs!

Minä annoin sen. Minä tiesin, että Anna Andrejevnan rakkain, ainainen ajatus oli se, että Alesha, jota hän nimitti milloinrosvoksi, milloin tunnottomaksi, tyhmäksi poikanulikaksi, lopultakuitenkin ottaa Natashan vaimokseen ja että hänen isänsä, ruhtinasPjotr Aleksandrovitsh siihen suostuu. Saipa mummo semmoista minullesanoneeksikin, vaikka toisella kertaa taas katuikin ja otti sanansatakaisin. Mutta Nikolai Sergeitshille ei hän olisi mistään hinnastanäitä toiveitansa uskaltanut ilmaista, vaikka tiesikin ukon semmoistahänestä aavistavan, vieläpä tämä siitä häntä kautta rantain sillointällöin läksyttikin. Minä luulen, että ukko olisi lopullisestikironnut Natashan ja reväissyt hänet ijäksi sydämmestään, jos olisisaanut tietää tuon avioliiton mahdollisuudenkaan.

Niin me silloin luulimme. Hän odotti tytärtänsä täydellä sydämmenhalulla, mutta odotti häntä yksin, katuvaisena, semmoisena, jokaolisi nyhtänyt sydämmestään irti muistonkin Aleshastaan. Se olianteeksisaannin ainoa ehto, vaikka kylläkin sanoilla ilmaisematon, mutta kumminkin, ukon luonteeseen nähden, hyvin ymmärrettävä jaepäämätön.

– Tahdoton hän on, tahdoton nulikka, tahdoton ja kovasydämminen, niin minä olen aina sanonut, alkoi taas Anna Andrejevna. – Ei oleosattu häntä kasvattaa, tulihan hänestä vain tuollainen tuulihattu;jättää Natashan mokomankin rakkaudesta, Herrani ja Jumalani! Kuinkakäykään Natasha raukalle? Ja mitä hyvää tuokin uudessa morsiamessaanlöysi, sitä minä ihmettelen!

– Minä kuulin, Anna Andrejevna, sanoin minä – että tuo uusi morsianon lumoava neito, ja samaa sanoi hänestä Natashakin…

– Ja sinä älä usko! keskeytti mummo. – Onpas, muka, lumoava?Teikäläisistä hulivileistä ovat kaikki lumoavia, kellä vain hameliehuu. Jos Natasha häntä kiittääkin, niin tekee hän sen vainhyväsydämmisyytensä vuoksi. Ei hän osaa pidättää tuota häälyväistäAleshaa; kaikki hänelle anteeksi antaa, mutta itse kärsii. Kuinkamonesti tuo onkaan Natashan jättänyt! Armottomat viholliset mokomat!Minuapa, Ivan Petrovitsh, asia kauhistuttaa. Ylpeys on jokaisenvallannut. Lauhtuisi edes mieheni, antaisi hänelle anteeksi, pikkukyyhkyläiseni, ja toisi hänet tänne. Syleilisin häntä, ihailisinhäntä! Onko hän laihtunut?

– Niin on, Anna Andrejevna.

– Voi kyyhkyläistäni. Minullepa, Ivan Petrovitsh, tapahtui vahinko!

Koko yön ja kaiken tämän päivää itkin … no niin! kerronpa sitten!

Jo useasti tahdoin sanoa miehelleni, että hän leppyisi lapsellemme – suoraan en uskalla, mutta noin sukkelalla tavalla, kautta rantainpuhelen. Itsellänipä sydäntäni kouristaa – jos ei suuttuisi enemmänja kiroaisi kaikkinensa! En ole kuullut hänen vielä kiroavan …siispä toivon, ettei kiroaisi. Kuinkas käy, jos kiroaa? Jos isäkiroaa, Jumalakin rankaisee. Siten elän, joka päivä pelosta vapisen.Ja sinäkin, Ivan Petrovitsh, häpeäisit toki; meidän kodissahanmelkein kasvoit ja vanhempien hyväilyjä meiltä kumpaseltakin sait,ja nyt – lumoava, sanoo! Mitäs sinä? Oikeinko lumoava? Muttaheidänpä Maria Vasiljevna puhuu paremmin. (Minä, näes tein syntiä,kutsuin hänet tuonnoin kerran kahville, kun mieheni aamusella meniasioillensa.) Hänpä selitti minulle asian juurta jaksain. Ruhtinas,Aleshan isä, oli kreivittären kanssa moitittavissa suhteissa.Kreivitär on, sanotaan, jo kauvan moittinut häntä, miksi tämä ei otahäntä vaimokseen, mutta hänpä vain vetää verukkeita. Ei tuo kreivitärmiehensä eläessäkään mikään kunnon vaimo ollut. Kun miehensä kuoli, matkusti hän ulkomaille, ja sielläpä italialaisia ja ranskalaisiahänen ympärillään liehui, kuului olleen paroonejakin. Siellä hänruhtinas Pjotr Aleksandrovitshinkin pauloihinsa kietoi. Mutta silläajalla hänen tytärpuolensa, hänen ensimmäisen miehensä maavuokraajantytär, varttui varttumistansa. Kreivitär, äitipuoli, tuhlasi varansaloppuun, mutta Katerina Feodorovna sillä aikaa kasvoi, samoin nekaksi miljoonaa, mitkä vuokraaja-isänsä säästöpankkiin oli hänellepannut, myöskin kasvoivat. Nyt sanotaan hänellä olevan kolmemiljoonaa. Ruhtinas ajattelikin: mitäs, jos olisi Alesha naittaa! (Eiole Matti Myöhänen! Saalistaan ei jätä). Kreivi, tuo hovissa oleva, korkea-arvoinen, heidän sukulaisensa, muistathan hänet – hänkinsuostui; kolme miljonaa ei ole leikin asia. Hyvä on, sanoo, puhukaasiitä kreivittärelle. Ruhtinas ilmaiseekin kreivittärelle tuumansa.Tuopa alkoi huitoa käsillään, jyristää jaloillaan – mokomakin, sanotaan tuittupääksi naiseksi! Puhutaan, ettei häntä täällä enääjoka paikassa oteta vastaankaan, puhumattakaan sitten ulkomaista.Ei, sanoo, sinä, ruhtinas, ota minut vaimoksesi, mutta tytärpuoli eikoskaan tule Aleshalle. Mutta tytönpä, tuon tytärpuolen, sanotaanmiltei jumaloivan äitipuoltansa; vähältä, ettei rukoile häntä jakaikessa tottelee. Hiljainen kuuluu olevan, oikea enkelisielu!Ruhtinas nähtyään, miten on asiat, sanookin: "sinä, kreivitär, ole rauhassa. Oman omaisuutesi menetit ja velat sinulla nyt ovatsemmoiset, joita et koskaan saa maksetuiksi. Mutta kun tytärpuolesitulee Aleshalle, niin tulee heistä oiva pari: sinun viaton tyttösija minun Alesha hölmöni; me otamme heidät hoitoomme ja yhdessä sinunkanssasi holhoamme; silloin tulee sinullekin rahaa. Mutta mitäsiitä tolkkua, jos sinä minulle tulisit?" Semmoinen viekas mies!Juupeli! Niin kesti puoli vuotta, kreivitär ei suostunut, mutta nyt, kerrotaan, kävi Varshavassa ja siellä suostuikin. Kas sillä tavoinminä asian kuulin. Sen kaiken Maria Vasiljevna minulle kertoi, ihantarkalleen, uskottavalta ihmiseltä itse sen kuuli. Niin, nyt siisnäet, missä on asia: rahassa, miljooneissa, eikä ollenkaan siinä ettätyttö olisi lumoava!

Anna Andrejevnan kertomus kummastutti minua. Se oli tarkalleenyhtäpitävä sen kanssa, mitä itse joku aika sitten olin Aleshaltakuullut. Kertoessaan urhosteli Alesha, ettei hän milloinkaan nairahan vuoksi. Mutta Katerina Feodorovna voitti ja viehätytti hänet.Aleshalta kuulin myöskin, että kenties hänen isänsä itse nai, vaikkanyt ei myönnäkkään sitä huhua todeksi, jottei vielä nyt ärsyttäisikreivitärtä. Edellä jo sanoin, että Alesha hyvin rakasti isäänsä,ihaili ja kehui häntä ja luotti häneen kuni oraakkeliin.

– Eipähän tuo ole kreivillistä sukua hänkään, tuo sinun lumoavaneitosi! pitkitti Anna Andrejevna ärtyneenä siitä, kun tulinkehuneeksi nuoren ruhtinaan tulevaa morsianta. – Olisihan Natashapaljonkin sopivampi Aleshalle. Tuohan on vain vuokraajan tytär, mutta Natasha on vanhaa aatelis-sukua, korkeasti jalosukuinen neiti.Ukkoni, näes, eilen (en muistanut sitä teille kertoakaan) aukaisioman kirstusensa, sen raudoitetun, – tiedättehän? ja koko illanistui vastapäätä minua ja selaili vanhoja sukukirjojamme. Istuu siinähyvin totisena. Minä neulon sukkaa, enkä katsokaan häneen, pelkään.Näkee siis hän, että minä olen vaiti, suuttuu ja itse kutsuu minuasekä kaiken iltaa selittelee minulle sukusuhteitamme. Niistäpänäkyykin, että meidän Ichmenevien suku oli jo Juhana Julman aikanaaatelia, ja että minun, Schumilovien, suku oli jo kuuluisa AlekseiMichailovitshin aikana, ja näistä on meillä asiakirjat, ja on siitämainittu Karamsinin historiassakin. Niin siis, isäseni, kuten huomatavoi, emme me ole ollenkaan siitä piiristä muita huonompia. Kun tuotaukkoni alkoi selittää, älysin minä heti, mitä hänellä on mielessä.Varmaan häntäkin harmittaa, että Natashaa halveksitaan. Rikkaudellaanvain pääsivät meidän sivu. No, huolehtikoonpa vain tuo rosvo, PjotrAleksandrovitshia tarkoitan, huolehtikoon hän rikkaudesta – tunteepahänet jo jokainen, mokoman ahnehtija-sielun. Kerrotaan, että hänolisi, muka, Varshavassa kirjoittautunut jesuiitaksi. Onko se totta?

– Tyhmää lorua se on, vastasin, tahtomattani tullen huomioni siihenkiinnittäneeksi, huhu kun vain yhä kierteli.

Tieto Nikolai Sergeitshin puuhista paperiensa kanssa oli outoa. Hänei ollut ennen milloinkaan ylpeillyt sukuluettelostaan.

– Kaikki ovat kovasydämmisiä konnia! pitkitti Anna Andrejevna. —

Mitäs hän, kyyhkyläiseni, sureeko, itkeekö hän? Ah, johan sinun on aika mennä hänen luoksensa; Matrena, Matrena! Rosvo, etkä tyttö; Onko

Natashaa solvattu? Puhuhan Vanja.

Mitäpä olisin hänelle vastannut? Mummo alkoi itkeä. Minä kysäsin, mikä vahinko hänelle oli tapahtunut, josta hän taannoin aikoi kertoa.

– Ah, isäseni, ei ollut kylläksi jo olevista onnettomuuksista,näyttää kuin ei olisi vielä koko katkeruuden kalkki tyhjennetty!Muistatko, kyyhkyläiseni, vai etkö muista, minulla oli kultakuorinenmetaljonki, muistiksi oli tehty, ja siinä oli Natashan kuvalapsuusajaltansa; kahdeksanvuotias oli hän silloin, minun pikkuenkelini. Olimme sen matkustavalla taiteilijalla silloin teettäneet, mutta sinä, nähtävästi, olet sen unohtanut! Taiteilija olioivallinen, kuvasi hänet lemmen jumalattareksi: tukka, hänellä olisilloin tuollainen vaalea, suortuvissa; sen lisäksi esitti hän hänetharsopaidassa, niin että hipiä sen läpi kuultaa, ja niin suloinenon hän siinä, että ihailet häntä ihailemasta päästyäsikin. Pyysinsilloin taitelijaa maalaamaan hänelle pikkuset siivetkin, muttataiteilija ei siihen suostunut. Niin siis, isäseni, minä kohtanoiden kauhun päiviemme jälkeen otin tuon metaljongin lippaasta jaripustin sen nauhaan kaulaani ja siinä sitä ristin vieressä kannoin, vaikka itse pelkäsin, että mieheni sen näkisi. Miehenihän käskisilloin kaikki Natashan kapineet heittää talosta pois, tahi polttaa, ettei mikään hänestä meille muistuttaisi. Minäpä tahdoin vaikkapahänen kuvaansa katsella; usein itkin sitä katsellessani, – olihansiitäkin helpoitusta. Toisinaan taas, yksin jäätyäni, suutelin sitäkiihkeästi, oli kuin olisin häntä itseään suudellut: nimittelin sitäkaikenmoisilla lempinimillä, ja joka kerta yöksi aina ristinmerkilläsiunasin. Puhelin sille kuuluvasti, kun olin yksinäni, kysyin jotainja kuvittelin, että hän vastaa minulle, ja sitte taas kysyin. Oh,Vanja kyyhkyläiseni, raskasta on kertoakin! No, minä olen iloissani, ettei mieheni edes tästä metaljongista mitään tiedä, eikä olehuomannut. Mutta kun eilen aamulla tavotin kaulastani, ei metaljonkiaollutkaan, tyhjä nauha oli vain riippumassa; nauha varmaankin kuluipoikki ja metaljonki putosi. Säikähdin hirmuisesti. Aloin hakea; etsin, etsin, – ei löydy. Hävisi ja hävinneenä pysyi. Ja minnekäsolisi kadonnut? Varmaankin vuoteeseen putosi, ajattelin; pengoin senylös alaisin, – ei löydy! Jos nauha olisi katkennut ja se olisijonnekin huoneeseen pudonnut, niin, varmaankin, joku sen löysi; mutta muut sitä eivät voineet löytää, kuin mieheni tai Matrena.Matrenaa ei sovi epäilläkään, hän on kaikesta sielustaan minulleuskollinen… (Matrena, joko sinä kohta tuot teekeittiön?) No, ajattelin, jos mieheni sen löytää, kuinka silloin käy? Istun nyt niinitsekseni, suren ja itken itkemistäni, en voi kyyneleitäni pidättää.Mutta Nikolai Sergeitsh muuttuu minulle yhä lempeämmäksi; minuunkatsoessaan on hän murheinen, niinkuin hänkin tietäisi, minkä vuoksiminä itken, säälii minua. Siinäpä itsekseni ajattelenkin: mistä häntietäisi asian? Jospa hän todellakin löysi metaljongin ja heittisen ikkunasta ulos. Voihan hän vihoissaan tehdä niinkin; viskasisen ikkunasta, ja itse nyt on pahoillaan, että sai viskanneeksi. Jominä kävin Matrenan kanssa ikkunan altakin etsimässä, – en vainmitään löytänyt. Hävisi kuin veteen. Koko yön itkin sitä. Ensi kertaajäi hän yöksi siunaamattani. Oh, se on huono enne, paha enne, IvanPetrovitsh, hyvää se ei ennusta. Toista päivää itkin lakkaamatta.Teitä odotin, kyyhkyläistäni, kuni Jumalan enkeliä, vaikkapa teillehuoleni haastaakseni…

Ja taas alkoi mummo katkerasti itkeä.

– Ah, todellakin, unohdinpa teille kertoa! sanoi hän äkkiä ilostuen, että muisti asian, – kertoiko mieheni teille jotain orvosta?

– Kertoi, Anna Andrejevna, kyllä hän puhui minulle, että, te oletteyhdessä suostuneet ottamaan jonkun köyhän orpotytön kasvatiksenne.Onko se totta?

– En ole ajatellutkaan, isäni, en ollenkaan! Enkä huolikaan ketäänorpoa! Sehän vain aina muistuttaisi meille onnettomuuttamme, kovaakohtaloamme. Paitsi Natashaa en huoli ketään. Yksi tytär oli, yksiolkoonkin. Mutta mitäpäs se merkinnee, kun mieheni päätti orpotytönottaa? Mitä sinä luulet, Ivan Petrovitsh. Tahtooko hän sen minunlohdutuksekseni, kun näkee minun itkevän, vai tahtooko hän omantyttärensä kokonaan mielestään karkoittaa ja kiintyä toiseen lapseen?Mitä hän tiellä sinulle minusta puhui? Miltä hän teistä näytti – oliko ankara, vihainen? Hst! Jo tulee! Myöhemmin, isäseni, kerrotteminulle, sitten!.. Muistakin huomenna tulla…

XIII

Ukko astui sisään. Uteliaana ja ikäänkuin jotain häveten katsoi hänmeihin, synkistyi ja meni pöydän luo.

– Missäs teekeittiö, kysäsi hän, – eikö sitä vieläkään voidapöydälle tuoda?

– Tuodaan, isäseni, tuodaan; kas niin, siinä se jo on, sanoihätäisenä Anna Andrejevna.

Heti, kun Matrena oli nähnyt Nikolai Sergeitshin, heti hän ilmestyiteekeittiö muassaan, aivan kuin olisi odottanutkin isännän tuloa.Hän oli vanha, koeteltu ja uskollinen palvelija, mutta kaikistamailmassa löytyvistä palvelijoista omatapaisin äkäilijä, luonteeltaanjärkähtämättömän itsepintainen. Nikolai Sergeitshiä hän pelkäsija hillitsi kielensä hänen läsnä ollessaan. Mutta sen sijaan ottihän täyden korvauksen siitä Anna Andrejevnalta, oli raaka jokaaskeleella ja osotti ilmeistä halua pitää emäntäänsä kurissa, vaikkasamalla mitä vilpittömimmin rakastikin sekä emäntäänsä, kuin myöskinNatashaa. Tämän Matrenan minä opin jo Ichmenevkassa tuntemaan.

– Hm!.. ei ole hauska olla märkänä, mutta tässä ei tahdota antaaminulle edes teetäkään, purpatti ukko puoliääneen.

Anna Andrejevna iski minulle silmää. Ukko ei voinut sietää tuollaisiasalaperäisiä viittauksia, ja vaikka hän ei juuri nyt meihinkatsonutkaan, niin saattoi kasvoistaan huomata hänen hyvin tietävän, että Anna Andrejevna minulle tuon salaisen merkin teki.

– Kävin asioilla, Vanja, sanoi hän samassa. – Huono juttu onkäsissä. Puhuinko siitä sinulle? Minua syytetään kokonansa.Todistuksia, näes, ei ole; tarpeellisia papereita ei ole, tiedustukset ovat epäluotettavia… Hm!..

Hän tarkoitti omaa riita-asiaansa ruhtinaan kanssa; tuo asia oliyhä vielä ratkaisematta ja alkoi kääntyä Nikolai Sergeitshillemitä pahimmaksi. Minä pysyin vaiti, en tiennyt, mitä sanoisin. Hänkatsahti minuun epäilevästi.

– Ja mitäs sitten! lausui hän äkkiä, niinkuin olisi ärtynyt meidänäänettömyydestämme, – mitä pikemmin, sen parempi. Konnaksi minuaeivät voi saada, vaikka tuomitsevatkin minun maksamaan. Minullaon puhdas omatuntoni, he saavat päättää miten vain haluttaa.Onhan silloin kumminkin asia päättynyt, joskin tuottavat minulleaineellisen häviön… Jätän kaikki ja muutan Siperiaan.

– Herra varjelkoon, mihin aikoo! Miksikä niin kauas! ei Anna

Andrejevna voinut olla sanomatta.

– Minkäs lähellä täällä on? kysäsi ukko jyrkästi, ikäänkuin olisiilostunut vastaansanomisesta.

– No, kumminkin … ihmisiä on lähellä … alkoi Anna Andrejevna jakatsahti minuun surullisena.

– Ketä ihmisiä! ärjäsi ukko, siirtäen katseensa minusta takaisinvaimoonsa. – Millaisia ihmisiä? Ryöväreitä, valehtelijoita, pettureitako? Semmoisia on kaikkialla paljon; älä ole milläsikään, niitä löydämme Siperiassakin. Ja jos sinä et halua lähteä kanssani, niin jää tänne, en minä väkisin pakota.

– Isäseni, Nikolai Sergeitsh! Kenenkä luo sinusta jäisin! hätääntyiAnna Andrejevna parka. – Eihän minulla, paitsi sinua, ole muutaket…

Hän keskeytti sanansa, vaikeni ja loi minuun säikähtyneen katseen,ikäänkuin pyytäen puolustusta ja apua. Ukko oli ärtyisä, tarttuikiinni joka sanaan; ei sopinut häntä ensinkään vastustaa.

– Rauhoittukaa, Anna Andrejevna, sanoin minä, – ei Siperiassaolekaan niin huono olla, kuin meistä näyttää. Jos käy onnettomastija teidän täytyy myödä Ichmenevka, niin on Nikolai Sergeitshintuuma oikein hyvä. Siperiassa voi saada hyvän yksityisen toimen, jasilloin…

– Kas niin, hyvä, että edes sinä, Ivan, puhut asiaa. Niin minä olenajatellut. Jätän kaikki ja matkustan sinne.

– No, sitä minä en osannut odottaa! huudahti Anna Andrejevna jalöi käsiään yhteen. – Ja sinäkin, Vanja, puhut samaa! Sinulta IvanPetrovitsh, minä en osannut sitä odottaa… Muistaakseni, ette tesaaneet meiltä kokea milloinkaan muuta, kuin hyvää, ja nyt…

– Ha, ha, haa! Mitäs sinä odotit? Milläpäs me käymme elämään, ajatteleppas! Rahat ovat menneet, viimeinen kopekka on menossa!Etköhän vain käske menemään ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshin luopyytämään häneltä armoa?

Kuultuansa ruhtinasta mainittavan, alkoi mummo pelosta vavista.

Kädessään oleva teelusikka alkoi helistä teelautasta vasten.

– Ei, todellakin, pitkitti Ichmenev, innostuttaen itseäänvihaisella, itsepintaisella riemuitsemisella, – kuinka sinä luulet,Vanja, jos todellakin lähtisi! Miksikä lähteä Siperiaan? Parasta lie, että minä tässä puen itseni juhlapukuun, kampaan ja silitän tukkani;Anna Andrejevna valmistaa uuden rintamuksen (eihän semmoisen henkilönluo muuten sovi mennä!), kaiken lisäksi ottaa vielä sormikkaat,ja niin lähteä hänen jalosukuisuutensa luo: isäseni, teidänylhäisyytenne, ruokkijani, isä-armaani! Anna anteeksi ja armahda, anna leipäpala, – vaimo, pienet lapset!.. Niinhän, Anna Andrejevna?Sitäkö sinä haluat?

– Isäseni … minä en halua mitään! Niin vaan, ymmärtämättömyydessäni tulin sanoneeksi; suo anteeksi, jos pahoitinsinut, älä vain huuda, lausui mummo, pelosta yhä kovemmin vavisten.

Olen varma, että tällä hetkellä hänen sielunsa kestää mitä katkerintatuskaa, nähdessään vaimoparkansa kyyneleet ja pelon; olen varma, että häneen koski paljon kovemmin, kuin vaimoonsa, mutta hän eivoinut itseänsä hillitä. Siten käy toisinaan mitä parhaimmille, muttaheikkohermoisille ihmisille, jotka, huolimatta hyväsydämmisyydestään, viehättyvät löytämään itsellensä nautintoa omasta tuskastaan javihastaan, koettavat purkaa vihaansa, hinnasta mistä hyvänsä,toista kohtaan mitä loukkaavimmalla tavalla, vieläpä tekevät sitenaivan syyttömälle ja pääasiallisesti aina likeisimmällensä. Naiset, esimerkiksi, tuntevat toisinaan halua tuntea itsensä onnettomiksi, sorretuiksi, vaikkei olisi pienintäkään syytä siihen. Löytyy paljonmiehiä, jotka ovat tämmöisten naisten kaltaisia, eivätkä nuo miehetole ensinkään heikkoja, tai heissä ei löytäisi mitään naismaista.Ichmenev tunsi halua riitelemiseen, vaikka hän tuosta halustaan itseenimmin kärsi.

Muistan, että samassa tuli mieleeni ajatus: eikös ukko sittenkinole tehnyt tämän edellä jotain semmoista, jota Anna Andrejevnahänestä epäili! Entäpäs jos Herra taivuttikin hänen mielensä jahän kävi Natashan luona, paluumatkalla katui päätöstänsä, taikkaei liene jokin asia onnistunut, lie mennyt joku aikomuksensamyttyyn, – niinkuin hyvin sopi odottaakin, – ja nyt hän palasikotiin suuttuneena, masennuksissa, häveten äskeisiä toiveitansaja tunteitansa, etsien, kehenkä voisi kohdistaa vihansa omanheikkoutensa tähden ja valiten vihansa esineeksi juuri ne, joitaenimmän epäili samankaltaisista toiveista ja tunteista. Ehkäpähän, tahtoen antaa anteeksi tyttärellensä, mielessään kuvittelivaimoparkansa iloa ja riemua, ja, yrityksensä myttyyn mentyä,tietysti, tämä ennen kaikkea sai siitä kärsiä.

Mutta vaimoparkansa surkeus, hänen pelosta vapisemisensa, se liikuttiukkoa. Näytti, niinkuin hän olisi hävennyt vihastuneensa ja hetkisenajaksi hän asettui. Olimme kaikki ääneti; minä koetin olla katsomattahäneen. Mutta tätä hyvää hetkeä ei kestänyt kauan. Käyköön kuinkatahansa, mutta hänen piti saada purkaa sydämmensä, vaatikoon sehinnakseen vaikka viimeisenkin perheonnen särkymisen, tuottakoonvaikka kirouksen.

– Näetkös, Vanja, sanoi hän äkkiä, – minua säälittää, minä entahtoisi puhua, mutta tuli semmoinen aika, ja minun täytyy tuodakaikki ilmi, ilmaista kaikki ilman mitään koukuttelemisia, niinkuinrehellisen ihmisen tuleekin tehdä … ymmärrätkö, Vanja? Oleniloinen, että sinä tulit, ja sen vuoksi tahdon sinun kuullesi sanoakovasti, niin, että toisetkin sen kuulisivat, että koko tämäjoutava asia, kaikki nuo kyyneleet, huokailemiset, onnettomuudenvaikeroimiset minua lopultakin jo ilettävät. Se, jonka minä ehkäkivulla ja verenvuodolla sydämmestäni irti repäsin, se ei enääkoskaan pääse takaisin sydämmeeni palaamaan. Niin! Minä sen sanoinja sanani pidän. Minä tarkoitan sitä asiaa, joka tapahtui puolivuotta sitten, ymmärräthän, Vanja! – ja minä puhun siitä niinpeittelemättä, niin suoraan juuri sen vuoksi, ettet sinä millääntavoin voisi erehtyä sanojeni merkityksestä, lisäsi hän, luodenminuun hehkuvan katseen ja nähtävästi koettaen välttää vaimonsasäikähtynyttä katsetta. – Sanon vielä kerran: se on hullutusta; minä en huoli!.. Minua harmittaa enin se, että minua, ikäänkuinhupsua, ikäänkuin suurinta roistoa pitävät kaikki semmoisena, jollavälttämättömästi täytyy olla niin alhaiset, niin heikot tunteet …luulevat, että minä tulen surusta mielipuoleksi… Joutavia! Minäheitin pois luotani, minä unhotin entiset tunteet! Minulla ei olemuistoja entisyydestä … niin! niin! niin! ja niin!..

Hän hypähti seisoalleen ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että teekupithelisivät.

– Nikolai Sergeitsh! Ettekö te ollenkaan sääli Anna Andrejevnaa!Katsokaahan, mitä te hänelle teette, sanoin minä, voimatta enääpidättää itseäni, ollen melkein epätoivossa vaimoraukan tähden. Muttaminä vain kaasin öljyä tuleen.

– En sääli! huudahti hän vavisten ja vaaleten, – en sääli, sillä ei minuakaan säälitä. En sääli, kun minun omassa kodissanitehdään salaliittoja minun häväistyn pääni varalle kelvotontaelämää viettävän tyttären puolesta, joka ansaitsee kirouksen jarangaistuksen!..

– Isäni! Nikolai Sergeitsh, älä kiroa!.. Tee muuta mitä vaintahdot, älä vain kiroa tytärtäsi! huudahti Anna Andrejevna.

– Kiroan! huusi ukko entistään kahta kovemmin, – sillä minulta, sorretulta, häväistyltä, vaaditaan, että minä menisin tuon kirotunluo ja pyytäisin häneltä anteeksi! Niin, niin se on. Sillä minuapiinataan lakkaamatta, päivin ja öin omassa kodissani kyyneleillä,huokailemisilla, tyhmillä viittauksilla! Tahdotaan saada minutheltymään… Katso, katso, Vanja, lisäsi hän, vetäen vapisevallakädellään povitaskustansa papereita, – tässä ovat otteet meidänriita-asiastamme! Se kääntyy siksi, että minä olen varas, olenvalehtelija, että minä ryöväsin hyväntekijäni!.. Minulta on vietykunnia, minut on häväisty tuon kelvottoman takia! Tuossa, katso, katso!..

Ja hän alkoi heitellä takkinsa povitaskusta pöydälle monenlaisiapapereita, yhden toisensa jälkeen, kärsimättömästi hakien niidenjoukosta sitä, jota oli aikonut minulle näyttää; mutta etsimänsäpaperi vain ei tahtonut löytyä. Malttamattomuudessaan tempasi häntaskustaan kaikki, mitä käteensä sattui, ja äkkiä – jokin raskas jahelähtävä putosi pöydälle… Anna Andrejevna huudahti. Siinä oli sekadonnut metaljonki.

Minä tuskin uskoin silmiäni. Veri kohosi ukon päähän ja punasihänen poskensa; hän vavahti. Anna Andrejevna seisoi kädet yhteenliittyneinä ja katsoi rukoilevasti mieheensä. Vaimoparan kasvoillasäteili kirkas, iloinen toivo. Tuo puna miehensä kasvoilla, tuo ukonneuvottomuus meidän edessämme … niin, hän ei ollut erehtynyt, hännyt käsitti, millä tavalla oli metaljonki häneltä kadonnut!

Hän ymmärsi, että miehensä oli löytänyt metaljongin, tuli tuostalöydöstä iloiseksi ja, ehkä riemusta vavisten, mustasukkaisenapiilotti sen itsellensä kaikkien muiden silmiltä; että jossainyksinänsä, salaa kaikilta, hän äärettömällä rakkaudella katselilempilapsensa armaita kasvoja, – katseli, eikä kyllästynyt taasuudestaan katsellakseen; että hän, kenties samoin kuin äitiparkakin, sulkeutui yksiksensä puhellakseen rakkaalle Natashallensa, miettiäkseen hänen vastauksiansa, ja vastatakseen itse Natashanoletettuihin kysymyksiin; mutta yölläpä, jäytävän ikävän ahdistaessa, tuskan pusertamain kyynelten rintaansa tukahduttaessa, hyväili jasuuteli rakasta kuvaa ja kirouksen sijaan rukoili anteeksiantoa jasiunausta sille, jota ei tahtonut nähdä ja jota muiden aikana olikiroavinansa.

– Kyyhkyläiseni, sinä siis vielä rakastat häntä! huudahti AnnaAndrejevna, voimatta enää pidättää itseänsä ankaran isän edessä, jokamuutamia minuttia tämän edellä oli kironnut hänen Natashaansa.

Mutta kun ukko oli vain kuullut hänen huudahduksensa, niin samassamieletön raivo välähti hänen silmissään. Hän tempasi metaljongin, iski sen voimakkaasti lattiaan ja alkoi raivosasti talloa sitäjalallansa.

– Ikuisesti, ikuisesti ole kirottu! kähisi hän hengästyneenä.

– Ikuisesti, ikuisesti!

– Jumalani! huudahti äiti, – hänetkö, hänetkö! Minun Natashaaniko!Hänen kasvojansa … polkee jaloillansa! Tyranni! Tunteeton, kovasydämminen ylpeilijä!

Kuultuansa vaimonsa vaikerruksen, mieletön vanhus pysähtyikauhistuneena siitä, mitä oli tapahtunut. Äkkiä kaappasi hänlattialta metaljongin ja alkoi kiirehtiä pois huoneesta, mutta, astuttuansa pari askelta, lankesi polvillensa, tarttui käsilläänedessään olevaan sohvaan ja voimattomana antoi päänsä vaipua alas.

Hän itki ääneensä kuni lapsi, kuni nainen. Tyrskähdykset ahdistivathänen rintaansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet reväistä senkappaleiksi. Ankara vanhus muuttui äkkiä pientä lasta heikommaksi.Oi, nyt hän enää ei voinut kirota; hän ei enää hävennyt meitäkumpaakaan ja, rakkauden raivoisassa vallassa, hän taas meidännähden suuteli lukemattomia kertoja sitä kuvaa, jota äsken olijaloin polkenut. Näytti siltä, kuin kaikki hellyys, kaikkirakkaus tyttäreensä, jota oli niin kauvan pidätetty, olisi nytkiiruhtanut tulemaan esille estämättömällä voimalla, ja voimakkaallapurkauksellansa siksi särkenyt koko hänen olentonsa.

– Anna anteeksi hänelle, anna anteeksi! huudahti Anna Andrejevna, kumartuen hänen puoleensa ja syleillen häntä. – Palauta hänetvanhempainsa kotiin, kyyhkyläiseni, niin itse Jumala viimeisellätuomiolla lukee hyväksesi leppymisesi ja armeliaisuutesi!..

– Ei, ei! En koskaan! huudahti ukko kähisevällä, tukahtuneellaäänellä.

– En koskaan! En koskaan!

XIV

Minä jouduin Natashan luo vasta myöhään, kello kymmenen illalla.Hän asui silloin Fontankan varrella, Semenovan sillan lähellä,kauppias Kolotushkinin suuressa, likaisessa talossa, sen neljännessäkerroksessa. Ensi aikana kodista poistuttuansa asui hän, samoinkuin Aleshakin, hyvässä asunnossa, joka, vaikka olikin pieni, siltioli mukava ja aistikas, Liteinin varrella, kolmannessa kerroksessa.Mutta pianpa nuoren ruhtinaan varat supistuivat. Musikin opettajaahänestä ei tullut, mutta hän alkoi lainailla ja siten joutui hänsuuriin velkoihin. Rahat käytti hän asunnon koristamiseen, lahjoihinNatashalle, joka ei hyväksynyt hänen tuhlailemistansa, torui häntä,useinpa itkikin. Sydämmeltänsä tunteellinen ja palvelevainen Aleshausein viikkokauden mielissänsä tuumiskeli, mitenkä voisi Natashallejotain lahjoittaa ja mitenkä hän ottaa lahjan vastaan, joka pititämmöisiä hetkiä juhlapäivinänsä, joka jo edeltäkäsin riemastuneestikertoi minulle odotuksistansa ja haaveistansa, tuli alakuloiseksiNatashan torumisista ja kyyneleistä. Minua usein säälitti silloinnähdä häntä; myöhemmin oli noiden lahjojen tähden heidän välillänsäsoimauksia, harmia ja riitaakin. Sitä paitsi tuhlasi Alesha paljonrahoja salaa Natashasta; mieltyi toverien seuraan, oli Natashalleuskoton. Kävi kaikenmoisten Josefiinojen ja Miinojen luona; jakumminkin Natashaa hän rakasti yhtä hellästi. Hän rakasti Natashaa,ja samalla kärsi siitä; usein tuli hän minun luokseni suruisena jalevottomana, puhui, ettei hän ansaitse Natashan pikkusormeakaan, ettähän tuntee itsensä törkeäksi ja vihaiseksi, ei voi ymmärtää häntäeikä ansaitse hänen rakkauttansa.

Osaksi hän olikin oikeassa, sillä heidän välillänsä oli täydellineneroavaisuus; Natashan suhteen hän tunsi itsensä lapseksi jalapsena häntä Natasha pitikin. Kyynelsilmin tunnusti hän minulletuttavuutensa Josefiinan kanssa samassa rukoillen, etten minäpuhuisi siitä Natashalle, mutta kun hän peloissaan ja arastellentoisinaan läksi noiden tunnustusten jälkeen Natashan luo minunkanssani (välttämättömästi minun kanssani, vakuuttaen, ettei hännyt rikoksensa jälkeen uskalla katsoa Natashaan, ja minä yksin vainvoin häntä tukea) niin Natasha, heti kun oli häneen katsahtanut, arvasi asian. Natasha oli hyvin luulevainen, mutta, käsittämätöntäkyllä, aina antoi anteeksi Aleshalle tämän huikentelevaisuudet.Tavallisesti kävi näin: Alesha astuu minun muassani sisään, alkaaarasti puhella hänen kanssansa, arkailevalla hellyydellä katsoenhänen silmiinsä. Natasha heti huomaa, että siinä on syyllinen, muttaei ole tietävinänsäkään, ei milloinkaan alota puhella siitä, ei utelemitään, päin vastoin heti osottaa hänelle vielä enemmän lempeyttä,enemmän hyväilyjä, on kahta ilosempi, – eikä se ollut häneltä mitäänleikkiä tai mietittyä viekkautta. Ei, tälle ihanalle olennolle oliarmahtaminen ja anteeksiantaminen jotain loppumatonta nautintoa; niinkuin hän olisi itse tuossa Aleshalle anteeksiantamisessalöytänyt jotain erityistä sievistynyttä suloutta. Tosi kyllä,että tällöin vielä asia koski vain Aleshan huikentelevaisuutta.Kun nyt Alesha näki Natashan lempeänä ja anteeksiantavana, ei hänvoinut enää salata, mutta kohta tunnusti kaikki, tunnusti ilmanmitään kyselemisiä, – keventääkseen sydäntänsä ja "ollaksensaentisekseen", sanoi hän. Saatuansa anteeksi, riemastui hän, vieläpä toisinaan itkikin ilosta ja mielihyvästä, suuteli jasyleili Natashaa. Sen jälkeen tuli hän kohta iloiseksi ja alkoilapsellisella avomielisyydellä kertoa pienimmätkin yksityiskohdatlempiseikkailuistansa Josefiinan kera, nauroi, siunaili ja kehuiNatashaa, ja ilta kului onnellisesti ja iloisesti.

Kun kaikki rahansa olivat lopussa, alkoi hän myydä koruesineitä.Natashan tahdosta vuokrattiin pieni, huokea asunto Fontankanvarrella. Irtaimiston myyntiä jatkettiin; täytyipä Natashan myydävaatteitansakin, hän alkoi jo etsiä työtä; kun Alesha sai tämänkuulla, ei hänen epätoivollaan ollut rajoja; hän soimasi itseänsä,huudahteli, että hän halveksii itseänsä, mutta ei kumminkaankoettanutkaan asiaa auttaa. Nyt oli jo lopussa viimeisetkintulolähteet; ei enää ollut muuta turvaa kuin työ, mutta maksu siitäoli mitättömän pieni.

Alussa, kun he vielä asuivat yhdessä, riitaantui Alesha siitä isänsäkanssa. Ruhtinaan silloiset tuumat, naittaa Alesha kreivittärentytärpuolen Katarina Feodorovna Filimonovin kanssa, olivat vastaalussa, mutta hän piti vahvasti kiinni tuosta tuumastansa; hän veiAleshan kanssansa tämän tulevan morsiamen luo, pyyteli poikaansa, että tämä koettaisi olla miellyttävä, kehoitti häntä kovuudellaja ystävällisillä neuvoilla, mutta asia meni myttyyn kreivittärensyystä. Silloin alkoi isäkin olla välinpitämätön poikansa suhteestaNatashaan, heitti kaikki ajan tehtäväksi, ja, tuntien poikansahäälyväisyyden, luotti siihen, että tuo rakkaus pian sammuu. EttäAlesha ottaisi Natashan vaimoksensa, siitä ei ruhtinas viime aikanapaljon ensinkään huolehtinut. Mitä taas tuli rakastuneihin, niinlykkäsivät he asiansa ratkaisun siksi, kunnes tulisi sovinto isänkanssa sekä yleensä siksi, kunnes olo-suhteet muuttuisivat. Muutensaattoi huomata, ettei Natasha tahtonut tuota seikkaa ottaa puheeksi.Alesha, kahden kesken ollessamme, sanoi minulle, että hänen isänsätuntui olevan niinkuin hiukan hyvilläänkin tästä asiasta: häntäilahdutti tässä seikassa se, että tämäkin on omiansa masentamaanIchmenevia. Muodon vuoksi vain oli hän edelleen tyytymätön poikansakäytökseen, ja vähensi häneltä jo ennestään antamansa pienenrahamäärän (siinä suhteessa oli hän ylenmäärin saita), uhkasipakokonaan lakkauttaa rahojen antamisen. Mutta kohta ruhtinasmatkusti Puolaan kreivittären jälestä, jolla siellä oli asioita,ja jonka kosiskelemista hän yhä innokkaasti pitkitti; Alesha olikylläkin vielä liian nuori naitettavaksi, mutta morsian oli kovinrikas, ja mahdotonta oli päästää tämmöistä tilaisuutta ohi menemään.Lopultakin ruhtinas saavutti pyrintöjensä päämaalin. Saimme huhunakuulla, että kosiminen on viimeinkin kääntynyt suotuisalle tolalle.Tähän aikaan, josta tässä kerron, oli ruhtinas juuri palannutPietariin. Hän otti poikansa ystävällisesti vastaan, mutta tämänyhä jatkuva suhde Natashaan häntä vastenmielisesti hämmästytti.Häntä alkoi epäilyttää ja peloittaa. Ankarasti ja jyrkästi vaati hännoiden suhteiden lopettamista, mutta kohta keksi paljoa paremmankeinon ja vei Aleshan kreivittären luo käymään. Tämän tytärpuolioli hyvin kaunis, milt'ei kaunotar, vielä melkein lapsi, mutta,hänellä oli erinomainen sydän, avomielinen, puhdas sielu, hän oliiloinen, ymmärtäväinen, lempeä. Ruhtinas luuli, että puolen vuodenaika oli tehnyt tehtävänsä, ettei Natasha enää ollut Aleshalleuutuuden viehätystä, ja ettei Alesha nyt enää tule arvostelemaantulevaa morsiantansa samalla mitalla, kuin puoli vuotta tätä ennen.Hän arvasi vain osiksi… Alesha todellakin tunsi viehätystä. Lisääntähän vielä, että isä äkkiä muuttui tavattoman lempeäksi poikaansakohtaan, (vaikk'ei hän rahaa sittenkään tälle antanut). Aleshaaavisti, että tuon lempeyden alla piilee taipumaton, muuttumatonpäätös asiasta, ja siitä hän suri, vaikk'ei tosin surrutkaan niin, kuin jos hän ei olisi joka päivä nähnyt Katarina Feodorovnaa. Minätiesin, ettei Alesha ollut enää viiteen päivään käynyt Natashanluona. Astuessani Ichmeneviltä Natashan luo, levottomana mietiskelin, mitä hän tahtoikaan minulle sanoa? Jo kaukaa näin minä valon hänenikkunastansa. Meidän kesken oli jo pitemmän aikaa ollut sopimus, että hän asettaisi palavan kynttilän ikkunalle, jos hänen täytyyvälttämättömästi tavata minua, niin että jos minä satuin läheltäkulkemaan (ja tämä tapahtuikin melkein joka ilta), niin voin minätuosta ikkunan tavattomasta valaistuksesta arvata, että minuaodotetaan ja kipeästi tarvitaan. Viime aikoina oli hän useastiasettanut palavan kynttilän ikkunalle…

XV

Minä tapasin Natashan yksinänsä. Hän käveli edestakaisin lattialla;kätensä olivat ristissä rintansa päällä, itse oli hän vaipunutsyviin mietteisiin. Teekeittiö oli jo kauan aikaa seisonut pöydälläminua odottamassa. Ääneti ja hymyillen ojensi Natasha minullekätensä. Kasvonsa olivat kalpeat, niillä näkyi sairaloinen ilme.Hänen hymyilyssään oli jotain kärsivää, hellää, odottavaa. Siniset, kirkkaat silmänsä näyttivät tulleen suuremmiksi entistänsä, tukkansaikäänkuin tuuheammaksi, – tähän kaikkeen oli hänen laihtumisensa jakivulloisuutensa syynä.

– Minä jo ajattelin, ettet sinä tulekaan, sanoi hän antaessaanminulle kättä, – ajattelin jo lähettää Mavran tiedustamaan sinusta; luulin, etkö liene taas sairastunut?

– En minä sairastanut, en voinut päästä, kohta kerron asian. Muttakuinka on sinun asiasi, Natasha? Mitä on tapahtunut?

– Ei ole tapahtunut mitään! vastasi hän ikäänkuin kummastellen. —

Kuinka niin?

– Sinähän kirjoitit … eilen kirjoitit, että tulisin, vieläpämääräsit tunninkin, ettei ennen eikä myöhempään; tämä ei näytä enäätavalliselta.

– Ah, niin! Häntähän minä eilen odotin.

– Mitä, eikö hän vieläkään ole käynyt?

– Ei. Minä ajattelin: jos hän ei tule, niin täytyy neuvotella sinunkanssasi, sanoi Natasha, vähän aikaa vaiti oltuansa.

– Odotitkos sinä häntä tänä iltana?

– En, en odottanut, sillä tänä iltana on hän siellä.

– Mitenkä sinä luulet, Natasha, tuleeko hän enää ollenkaan?

– Tietysti tulee, vastasi Natasha, katsahtaen minuun hyvin totisena.

Häntä ei miellyttänyt, että minä niin tiheään tein kysymyksiä. Olimmetaas ääneti ja pitkitimme kävelyämme lattialla.

– Minä yhä sinua odotin, Vanja, alkoi hän taas hymyillen, – jatiedätkös, mitä minä tein? Kävelin tässä edestakaisin ja luin runojaulkoa. Muistatkos tuon runon, jossa on tiukunen ja talvinen tie: "Joteekeittiö pöydällä poristen soi"… kun me yhdessä sinun kanssasilausuimme:

 
Jopa taukosi tuisku; tie valoisa on,
Lukemattomin silmin jo katsovi yö…
 

– Ja sitten:

 
Väliin kuuluvi – intoisa laulu jo soi,
Kera kulkusen helkkyelee:
"Tänne joutunet koska sä, armahin, oi, —
Sua sieluni kaihoelee!
Elo herttainen on! Heräs aamun kun koi
Sua kaihoan kohta, mun kultaseni;
Jo teekeittiö pöydällä poristen soi,
 Valon hehkua uunista valkea loi
Väriverhoille vuoteheni"…
 

– Kuinka kaunis runo! Kuinka kiduttavia säkeitä, Vanja, ja mimmoinenfantastinen, laveneva kuva! Se on kuni kanvakangas, jolle on kuvionkaava sommiteltu – saat ommella siihen minkälaisilla väreillävain haluat! Se sisältää kaksi tunnelmaa: menneen ja nykyisen. Tuoteekeittiö, värillinen vuodeverho – se on niin kotoista… Niin ontodellakin meidän piirikaupunkimme porvarien pikku taloissa; minäolen näkevinäni sen talonkin, – se on uusi, hirsistä rakennettu, eikä vielä ole laudoilla vuorattu… Ja sitten toinen, tämmöinen kuva:

 
Väliin kuuluvi taas – sama laulu jo soi
Kera kulkusen kaihoa vaan:
"Missä kaukana lienetkin, kultani, oi?
Milloin taaskin sun nähdä mä saan?
Elo lohdutta on! Asunnossani nyt
On niin ahdas, ja kylmä, ja kolkkoa vain…
Alla akkunan surkastui ruususeni,
Halla hyinen sen kurjaksi kouristeli —
Huolen haikean siitäkin sain.
Väri verhojen kaunis on hälventynyt;
Kuljen sairasna ma: luokse äidin en käy;
Kenpä lohtua tuo, kun ei armasta näy…
Mulle mummo vain kiukuttelee"…
 

– "Kuljen sairasna nyt" … tuo "sairasna" on niin ihanasti sanottu!"Kenpä lohtua tuo" – kuinka paljon hellyyttä, hekumaa onkaan tuossarunossa, on muistojen tuottamaa kärsimystä, vieläpä semmoistakärsimystä, jota itse itselleen on saattanut, ja jota vielä sittenkinihaelee… Jumalani, kuinka kaunista tuo on! Aivan niinkuin elämässäusein tapahtuukin.

Hän vaikeni, ikäänkuin olisi koettanut tukahduttaa pyrkivää itkuansa.

– Kyyhkyläiseni, Vanja! sanoi hän jonkun ajan kuluttua, ja äkkiätaas vaikeni, niinkuin olisi itsekin unhottanut sen, mitä aikoisanoa, vaiko sanoikin hän sen niin vain, mitään tarkoittamatta, jonkin äkkinäisen tunteen valtaamana.

Koko ajan me yhä kävelimme edestakaisin lattialla. Pyhimyksenkuvan edessä paloi tuli. Viime aikoina oli Natasha käynyt yhäjumalisemmaksi, eikä kärsinyt siitä hänelle puhuttavan.

– Mitä, onko huomenna juhla? kysäsin minä. – Sinulla on tulipyhimyksen kuvan edessä.

– Ei ole … mitäs, Vanja, istuppas, olet kai jo väsynyt. Tahdotkoteetä? Ethän vielä ole juonut?

– Istukaamme, Natasha. Jo minä teetä join.

– Mistä sinä läksit tänne?

– Heidän luotaan.

Niin me aina nimitimme Natashan vanhempien kotia.

– Heiltäkö tulet? Kuinka sinä ehdit? Menitkö sinne itsestäsi, vaikutsuttiinko?

Hän asetti minulle kysymyksen toisensa jälkeen. Mielenkuohuteki hänen kasvonsa entistä vaaleammiksi. Minä kerroin tarkkaankohtaukseni isä-ukon kanssa, samoin puheemme äidin kera, sekämetaljonki-kohtauksen, – kerroin sen tarkkaan yksityiskohdissaan. Enkoskaan salannut häneltä mitään. Hän kuunteli ahnaasti, jättämättähuomaamatta ainoatakaan sanaa. Kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.Metaljonkikohtaus eniten hänen mieltänsä kiinnitti.

– Malta, malta, Vanja, sanoi hän, useasti keskeyttäen puheeni, – kerro tarkemmin, kaikki, niin tarkkaan, kuin voit; sinä et kerrooikein tarkkaan!..

Minä kerroin sen toisen, kolmannenkin kerran, yhä vastaillen hänentekemiinsä tiheisiin kysymyksiin yksityiskohdista.

– Ja oikeinko todella sinä luulit, että hän kävi luonani?

– En tiedä, Natasha, enkä osaa sanoa, mitä luulin. Että hän sureesinua ja rakastaa sinua – se on selvä; mutta että hän olisi käynytluonasi, se … se…

– Ja hän suuteli metaljonkia? keskeytti Natasha. – Mitä hänsuudellessaan sanoi?

– Yksityisiä sanoja, huudahduksia vain; nimitteli sinua mitähellimmillä nimillä, kutsui sinua…

– Kutsuiko?

– Niin.

Natasha alkoi hiljaa itkeä

– Vanhusparkani! sanoi hän. – Ja jos hän tietääkin kaikki, sanoiNatasha taas jonkun ajan kuluttua, – niin eihän se ole kumma. Onhanhänellä Aleshan isästäkin tarkat tiedot.

– Natasha, lähde kanssani heille, sanoin minä arasti.

– Milloin? kysyi hän vaaleten ja pikkusen kohoten tuolilta?

Hän luuli, että minä pyydän lähtemään nyt heti.

– Ei, Vanja, sanoi hän, laskien kummankin kätensä olalleni jasuruisesti hymyillen, – ei, kyyhkyläiseni; sinä yhä puhut oikein, mutta … parempi on, ettet siitä puhu.

– Eikös siis koskaan, eikö milloinkaan pääty tämä kauhea ristiriita?huudahdin minä suruissani. – Oletko sinä todellakin niin ylpeä,ettet tahdo ottaa ensi askelta. Se on sinun velvollisuutesi, sinunon se ensiksi tehtävä. Ehkäpä isäsi vain sitä odottaakin antaaksensasinulle anteeksi… Hän on isä, sinä olet häntä loukannut! Tunnustaoikeaksi hänen ylpeytensä, onhan se luonnollinen! Sinun täytyy setehdä. Koeta, ja hän on antava sinulle anteeksi ilman minkäänlaisiaehtoja.

– Ilman ehtoja! Se on mahdotonta; äläkä, Vanja, toru minua turhaan.Sitä olen ajatellut päivin sekä öin. Sen jälkeen, kun minä heiltäläksin, ehkei ole kulunut ainoatakaan päivää, milloin minä enolisi sitä miettinyt. Ja monastihan olemme sinunkin kanssasi siitäpuhuneet. Tiedäthän sinä itsekin, että se on mahdotonta!

– Koetapas!

– Ei, ystäväiseni, se ei käy päinsä. Jospa koettaisinkin, niinsillä vain saattaisin hänet ankarammaksi. Kokonaan mennyttä et voipalauttaa, ja, tiedätkös, mitä juuri tässä ei voi saada takaisin?Ei enää saa takaisin niitä onnellisia lapsuuden päiviä, jotka minäheidän seurassaan vietin. Jos isäni antaisikin anteeksi minulle, niinei hän kuitenkaan enää tuntisi minua. Hän rakasti tyttöstä, suurtalasta. Hän ihaili minun lapsellista vilpittömyyttäni; hyväillessäänminua hän silitteli vieläkin päätäni samoin, kuin silloin, kun minäolin vasta seitsenvuotias ja, istuessani hänen sylissänsä, laulelinhänelle lapsellisia laulujani. Aina syntymästäni hamaan viimeiseeniltaan asti tuli hän vuoteeni luo ja siunasi minut yöksi. Vieläkuukausi ennen onnettomuutemme päivää osti hän minulle korvarenkaat, tehden sen salaa minusta (vaikka minä sen kumminkin tiesin), iloitsikuni lapsi ajatellessaan iloani tuon lahjan johdosta, ja sittensuuttui kovasti kaikille ja minullekin, kun sai minulta kuulla, että minä korvarenkaiden ostamisesta jo aikaa ennen tiesin. Kolmepäivää ennen lähtöäni hän huomasi, että olin suruinen ja samassatuli hän itsekin huolesta kipeäksi ja – ajatteleppas! – saadakseenminut iloiseksi, hän hankki liput teatteriin! Ihan totta totisesti,hän tahtoi siten parantaa minut! Sanon sinulle vieläkin, että häntunsi ja rakasti tyttöstä eikä tahtonut ajatellakaan, että minäkinjoskus tulen täysi-ikäiseksi naiseksi. Semmoista ei koskaan tullutmieleensäkään. Nyt jos minä palajaisin kotiin, ei hän tuntisikaanminua. Jospa vaikka antaisikin anteeksi, niin kenenkä hän nytkohtaisi? Minä en ole enää se, mikä olin, en ole enää lapsi, olen jopaljon elänyt. Jos miten koettaisinkaan olla mieliksensä – tulee hänsittenkin kaihoamaan mennyttä onnea, suremaan, etten enää ollenkaanole se, mikä olin silloin, kun hän minua vielä lapsena ollessanirakasti; ja mennythän meistä kaikista aina paremmalta näyttää!Sitähän me kaiholla muistelemme! Oi, kuinka ihana onkaan menneisyys,Vanja, huudahti hän, viehättyneenä muistelmistansa, keskeyttäenitsensä tällä huudahduksella, joka kirvelemällä hänen sydämmestänsäpääsi ilmi.

– Tuo kaikki, – mitä sinä, Natasha, puhuit, on totta, sanoin minä.

– Siis hänen tulee uudestaan oppia sinua tuntemaan, ja rakastamaan.

Pääasia on – oppia tuntemaan! Mitäs! Hän tulee sinua rakastamaan.

Voitkohan sinä todellakin luulla, ettei hän voisi tuntea, ymmärtää ja rakastaa sinua, hän, jolla on moinen sydän!

– Ah, Vanja, älä tee minulle väärin! Ja mitäpä erinäistä minussaolisi ymmärtämistä? En minä sanoillani sitä tarkoittanut. Näetkös, asia on semmoinen, että isänkin rakkaus on itsekästä. Häntäharmittaa, että asiani Aleshan kera alkoi ja kehittyi ilman hänenmyötävaikutustansa, hän ei siitä tiennyt, ei huomannutkaan. Häntietää, ettei hän sitä aavistanutkaan, ja rakkautemme onnetontaseurausta, minun kotoa lähtemistäni, hän juuri pitää "kiittämättömän"salaperäisyyteni tuloksena. Minä en mennyt hänen tykönsä asianalulla ollessa, en tunnustanut hänelle jokaista sydämmeni liikettäaina rakkauteni alusta asti; päinvastoin, minä salasin kaikki, minäpiilouduin häneltä, ja, Vanja, minä vakuutan, tämä hänen sisimmässäsielussaan tuntuu vielä loukkaavammalta, solvaavammalta, kuinrakkauteni seuraukset, – se, että minä läksin heidän luotaan jaantausin kokonaan rakastettuni omaksi. Olkoonpa niinkin, että hänisän tavalla ottaisi minut vastaan lämpimästi ja hellästi, muttavihollisuuksien siemen sittenkin jäisi jälelle. Huomenna, taiylihuomenna alkaisi pahastuminen, pahoitteleminen ja soimaukset.Sitä paitsi ei hän anna anteeksi ilman ehtoja, vaikka minä sanonkinsydämmeni totuuden, että hyvin käsitän, kuinka suuresti häntäsolvasin, kuinka suuresti olen hänen edessään syyllinen. Ja vaikkase tekeekin minulle kipeätä, jos hän ei ottaisi uskoaksensa, kuinkakalliisti minä onneni olen saanut maksaa, mitä kärsimyksiä olensaanut kestää, niin kumminkin minä voitan tuon kipuni, kestänkaiken, – mutta tämäkin on hänestä oleva vähän. Hän on vaativaminulta mahdottomia korvaukseksi: hän vaatii, että minä kiroaisinentisyyteni, kiroaisin Aleshan ja katuisin rakastaneeni Aleshaa. Hänvaatii mahdottomia – menneen palauttamista ja elämämme viimeisenpuolen vuoden ajan pois pyyhkimistä. Mutta minä en voi kirota ketään,en voi katua mitään. Sen piti niin olla … niin se tapahtui… Ei,Vanja, nyt en voi. Ei ole aika vielä tullut.

– Milloinka tulee se aika?

– En tiedä… Täytynee tuo tuleva onni, jotenkin ansaita, lunastaase joillakin uusilla kärsimyksillä. Kärsimykset puhdistavat kaiken…Oih, Vanja, kuinka paljon kipua onkaan elämässä!

Minä vaikenin ja katsoin miettivästi häneen.

– Mitä sinä minuun niin katsot, Alesha, tuota – Vanja? kysäsi hänhymyillen nimen erehdykselleen.

– Minä tarkastelen sinun hymyilyäsi, Natasha. Mistä sinä sen opit?

Et sinä muulloin tällä tavoin hymyillyt.

– Mitäpä sinä siis nyt huomaat hymyilyssäni?

– Entistä lapsellista vilpittömyyttä tosin siinä vielä on…Mutta, kun sinä hymyilet, niin näyttää kuin samalla jokin kova kipusydäntäsi ahdistaisi. Sinä olet laihtunut, Natasha, mutta tukkasinäyttää ikäänkuin tuuheammaksi käyneen… Mikä puku sinun päälläsion? Onko se vielä kotona tehtyjä?

– Kuinka paljon sinä rakastatkaan, Vanja, sanoi hän vastaukseksi, luoden minuun lempeän katseen. – No, mitenkä sinä, mitä sinä nytteet? Mitenkä on asiasi?

– Ne ovat entisellään, yhä kirjoitan romaaneja; vaikealta vaintuntuu, ei tahdo sujua. Innostus on loppunut. Voisihan sitä kylläkirjoittaa, ehkä tulisi huvittavakin, mutta on sääli pilata hyvääaihetta. Se on nykyaikainen. Määräajaksi välttämättömästi täytyisisaada aikakauskirjaan. Olenpa ajatellut heittää sikseen romaaninkirjoittamisen, keksiä jonkun kertomuksen, tuommoista jotain helppoaja suuremmoista, mutta ei vain synkkää… Semmoista ei suinkaan…Kaikkien täytyy iloita ja riemuita!

– Sinäpäs vasta työmuurahainen! Entäs Smith?

– Hänhän kuoli.

– Eikö hän kummitellut sinulle? Minä kysyn tosissani, Vanja; olethansairas, hermosi ovat pilalla, aina vain mietiskelyä. Kun sinä kerroitminulle tuon asunnon hyyräämisestäsi, minä sinussa semmoista silloinhuomasin. Onko asuntosi kostea, eikö ole hyvä?

– Kostea se on. Sattuipa minulle tänä iltana eräs seikka… Mutta – kerronpahan siitä sitten.

Hän ei kuullut enää puhettani, mutta istui syvissä ajatuksissa.

– En käsitä, kuinka minä voin silloin lähteä pois heidän luotaan; olin silloin kuumesairas, lausui hän, luoden minuun katseen, jolle enodottanut vastausta.

Jos nyt olisin puhunut hänelle, ei hän olisi puhettani kuullutkaan.

– Vanja, sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, – minä pyysin sinuatänne asiassa.

– Mikä se on?

– Minä eroan hänestä.

– Erositko jo, vai aiotko erota?

– Täytyy lopettaa tämä tämmöinen elämä. Minä kutsuinkin sinut, sanoakseni sinulle kaikki, kaikki, mitä on säästynyt ja mitä minäolen sinulta salanut tähän saakka.

Tällä tapaa hän aina alkoi puheensa, uskoessaan minulle kaikkisalaiset aikomuksensa, ja melkein aina oli niin, että nuo salaisuudetminä olin jo kauan sitten kuullut juuri häneltä.

– Ah, Natasha, minä olen tuon kuullut sinulta jo tuhannen kertaa!Tietysti, yhdessä te ette voi elää, teidän välinen yhdysside onjotain kummallista, teillä ei ole mitään yhteistä. Mutta …riittääkö sinulla voimia?

– Tähän saakka on minulla ollut vain aikomus, nyt olen minälopullisesti päättänyt. Minä rakastan häntä rajattomasti, mutta, kuitenkin, näyttää siltä että minä olen hänen pahin vihollisensa; minä turmelen hänen tulevaisuutensa. Täytyy vapauttaa hänet.Vaimokseen ei hän voi minua ottaa; hänellä ei ole voimia tehdäisänsä tahtoa vastaan. Enkä minäkään tahdo häntä mitenkään sitoa. Jasentähden minä oikein iloitsen, että hän on rakastunut morsiameen, jota hänelle ehdotellaan. Nyt hänen on helpompi minusta erota. Minuntäytyy se tehdä! Se on velvollisuuteni… Kun minä rakastan häntä,niin olenkin velvollinen uhraamaan hänelle kaikki, olen velvollinenhänelle näyttämään toteen rakkauteni, sitä vaatii velvollisuus! Eiköniin?

– Mutta ethän sinä saa häntä siihen taipumaan.

– Minä en koetakaan häntä taivuttaa. Minä kohtelen häntä, kutentähänkin asti, jos hän vaikka tuossa hetkessä tulisi tähän. Muttaminun täytyy löytää keino, jotta hän helpommin voisi, omantuntonsasiitä soimaamatta, jättää minut. Kas, se minua vaivaa, Vanja. Autaminua. Etkö voisi jotain neuvoa minulle antaa?

– Siihen on vain yksi keino, vastasin minä, – unohtaa hänetkokonaan ja rakastua toiseen. Mutta tuskinpa sekään auttaa. Tunnethansinä hänen luonteensa. Nyt hän ei ole viiteen päivään käynyt luonasi.Otaksu, että hän kokonaan hylkäsi sinut: mutta jos sinä vainkirjoittaisit hänelle, että sinä luovut hänestä, tulee hän viipymättäluoksesi.

– Miksikä sinä häntä vihaat, Vanja?

– Minäkö?

– Niin juuri, sinä! Sinä olet hänen vihamiehensä, olet salaa sekäjulki! Sinä et voi puhua hänestä ilman ettet kostontuumia mielessäsihaudo. Tuhansia kertoja olen minä huomannut, että mieluisin työsinulle on saada häntä halventaa ja mustata! Niin juuri, saadamustata, minä puhun totta!

– Ja jo tuhannesti olet sinä sitä minulle sanonut. Olkoon kylliksi,

Natasha, älkäämme puhuko siitä enää.

– Minä tahtoisin muuttaa toiseen asuntoon, sanoi hän jonkun aikaavaitioltuamme. – Älä sinä, Vanja, suutu minulle…

– Mitäpäs siitä, hän tulee toiseenkin asuntoosi, enkä minä,jumaliste, ollenkaan ole suuttunut.

– Rakkaus on voimallinen, uusi rakkaus kyllä voi pidättää hänet.Jos hän palaakin luokseni, niin eiköhän vain hetkiseksi, vai kuinkaluulet?

– Enpä tiedä, Natasha, hänen koko olentonsa on niin sanomattomanomituinen, hän tahtoo ottaa tuon vaimoksensa, tahtoo myöskin sinuarakastaa. Hänelle voivat nuo kumpainenkin käydä päinsä.

– Jos minä vain tietäisin varmaan, että hän rakastaa tuota toista, tekisin minä päätökseni… Vanja! Älä salaa minulta mitään! Tiedätkösinä jotain, jota et tahdo minulle sanoa, vai etkö?

Hän loi minuun levottoman, tutkivan katseen.

– Ystäväiseni, minä vakuutan kunniasanalla etten tiedä mitäänsemmoista; sinulta minä en ole koskaan mitään salannut. Mutta kuules, mitä minä ajattelen: ehkäpä hän ei olekaan niin kovin rakastunutkreivittären tytärpuoleen, kuten sinä luulet. Jos se onkin tuommoistaviehätystä vain…

– Niinkö luulet, Vanja? Jumalani, jospa minä tietäisin senvarmasti! Oi, mitenkä minä soisinkaan näkeväni hänet juuri tällähetkellä, jospa saisin vain katsahtaa häneen. Arvaisin kaikki hänenkasvoistansa! Mutta hän ei ole täällä! Ei ole!

– Odotatko sinä häntä, Natasha?

– En, hän on tuon toisen luona; minä tiedän sen; minä lähetintiedustamaan häntä.

Voi, kuinka minä haluaisin nähdä tuon toisenkin. Kuules, Vanja, minäehkä puhun joutavaa, mutta enkö minä mitenkään saisi nähdä tuotatoista, enkö voisi missään häntä kohdata? Mitä sinä luulet?

Hän odotti levottomuudella, minkä vastauksen minä annan.

– Nähdä hänet kyllä voi. Mutta eihän näkeminen yksistään riitä.

– Ei tarvitsisi muuta, kuin nähdä: muut seikat minä kyllä arvaisin.Kuules, minähän olen tullut tyhmäksi; astuskelen, astuskelen tässä,aina yksin, aina yksin, – yhä mietiskelen; mietteeni käyvät kuinvihuri, on niin raskasta! Minä ajattelin näin: etkö sinä voisitutustua häneen? Onhan kreivitär (tuonnoin sinä itse kerroit) kehunutsinun romaaniasi; käythän sinä toisinaan ruhtinas R: n illatsuissa;hän kuuluu käyvän siellä myöskin. Koeta sovittaa niin, että sielläsinut esitetään hänelle. Ja voisihan Aleshakin tutustuttaa teidät.Sittenpä sinä kertoisitkin minulle hänestä.

– Natasha, ystäväni, jääköön se asia tuonnemmaksi. Mutta – oikeinkotodella sinä luulet riittävän itselläsi voimia erotaksesi Aleshasta?Tarkastelepas itseäsi, oletko sinä nyt levollisella mielellä?

– Riittää! vastasi hän tuskin kuuluvasti. – Kaikki hänen tähtensä.Koko elämäni olkoon hänelle! Mutta, tiedäs, Vanja, minä en jaksakestää sitä, että hän nyt on tuon toisen luona, minut unohti, istuuhänen vierellään, juttelee, nauraa, muistathan, niinkuin hän tuonnointäällä istui… Katsoo suoraan tuon silmiin; aina hän niin katsoo, – eikä mieleensäkään johdu nyt, että minä olen täällä – sinun kanssasi.

Hän ei lopettanut lausettansa, katsahti minuun epätoivoisena.

– Ja sinähän, Natasha, vasta äsken, juuri nyt puhuit…

– Erotkaamme, erotkaamme kaikki samalla! keskeytti hän minutsäihkyvin katsein. – Minä annan siihen suostumukseni… Muttavaikeata on, Vanja, jos hän itse ensiksi hylkää minut! Ah, Vanja,tätä tuskaani! En ymmärrä itseäni: järki sanoo näin, ja itse asiassakäy toisin. Kuinka onkaan kanssani käyvä!

– Rauhoitu, Natasha, rauhoitu!

– Ja näin on ollut jo viisi päivää, lakkaamatta, joka hetki…Unissani, nukkuissani – yhä vain häntä ajattelen! Tiedäs, Vanja,lähdetään sinne, saata minua sinne!

– Älä nyt turhia, Natasha.

– Lähdetään vaan! Sinua minä odotinkin, Vanja! Kolme päivää olensitä jo ajatellut. Siitä minä sinulle kirjoitinkin… Sinun pitääsaattaa minua; sinä et saa sitä minulta kieltää… Minä odotin sinua…kolme päivää… Siellä on tänään illatsu … hän on siellä …lähdetään!

Hän oli kuni kuumeen houreissa. Eteisessä kuului ääniä; kuului, niinkuin Mavra olisi kinastellut jonkun kanssa.

– Maltappas, Natasha, ken siellä on? kysäsin. – Kuunteleppas!

Hän alkoi kuunnella, epäilevästi hymyillen, ja äkkiä vaaleni kovin.

– Jumalani! Ken siellä? lausui hän tuskin kuuluvalla äänellä.

Hän aikoi pidättää minua, mutta minä menin eteiseen Mavran luo. Aivanoikein! Se olikin Alesha. Hän kyseli jotain Mavralta, tämä taasalussa ei päästänyt häntä.

– Mistä mokoma ilmaantui? sanoi Mavra valtansa tuntevan äänellä. – Mitä? Missä maleksit? No, mene mene! Minua sinä et vain petä! Menevaan; mitähän vastaat!

– Minä en pelkää ketään! Minä menen sisälle! sanoi Alesha, hiukanhämillään.

– No, mene! Olet liian kerkeä!

– Kyllä menenkin! Kas! Tekin täällä! sanoi hän minut nähtyänsä, – kuinka mainio asia, että tekin olette täällä! Tässäpä minäkin,näettehän, mitenkä minä nyt…

– Astukaa vain sisään, mitä te pelkäätte? vastasin hänelle.

– Minä en pelkää mitään, sen voin vakuuttaa, sillä, jumaliste, se eiole minun syyni. Te kai luulette, että minä olen syyllinen? Saattepanähdä, minä kohta todistan syyttömyyteni. Natasha, saako tulla?huudahti hän jonkinlaisella teeskennellyllä urhoudella, pysähtyensuljetun oven taa.

Ei kuulunut vastausta.

– Mitäs tämä? kysäsi hän levottomasti.

– Ei mitään, Natasha oli juuri siellä, vastasin, – ehkäpä jotain?..

Alesha aukaisi varovasti oven ja arkana tarkasteli huonetta. Sisälläei ollut ketään.

Äkkiä hän huomasi Natashan ikkunan ja kaapin välisessä nurkassa. Hänseisoi siinä, ikäänkuin joltakin piiloutuen, kalman kalpeana. Tuotamuistellessani en voi nytkään olla hymyilemättä. Varovasti ja hiljaalähestyi Alesha häntä.

– Natasha, miksikä piilousit? Terve, Natasha, lausui Alesha arasti, jonkinlaisella pelolla katsellen häntä.

– No, mitäs, no … ei mitään! vastasi Natasha hämillään, niinkuinhän olisikin ollut syyllinen. – Sinä … tahdotko teetä?

– Natasha, kuule … lausui Alesha kokonaan hämillään. – Sinäehkä pidät minua syyllisenä… Mutta minä en ole syyllinen, enhituistakaan! Kuules, minä heti kerron sinulle.

– Mitäpäs siitä? kuiskasi Natasha. – Ei, ei, ei huoli … annakätesi ja … siinä kaikki … niinkuin ennenkin… Hän tuli poispiilostaan; puna alkoi palata poskillensa. Hän katsoi maahan, niinkuin ei olisi uskaltanut katsoa Aleshaan.

– Oi, Jumalani! huudahti Alesha riemuissaan, – jos minä olisinsyyllinen, en minä, varmaankaan, uskaltaisi nyt enää katsoakaanhäneen! Katsokaas, katsokaas! huudahti hän minulle, – nyt näette: hän pitää minua syyllisenä; kaikki ovat minua vastaan, kaikki seikatovat minua vastaan! Viiteen päivään en käy! Huhu käy, että minä olenuuden morsiamen luona – ja mitä? Hän jo antaa minulle anteeksi!Hän heti sanoo: "anna kätesi ja siihen jääköön kaikki!" Natasha, kyyhkyläiseni, enkelini! Minä en ole syyllinen, tiedä se! Ei oleminussa hituistakaan syytä! Päinvastoin! Päinvastoin!

– Mutta … siellähän sinun nyt piti olla… Sinnehän sinutkutsuttiin… Mitenkäs sinä tänne? Pal… Paljonko kello on?

– Puoli yksitoista! Minä olinkin siellä… Mutta minä tekeysinsairaaksi ja läksin pois ja – tämä on ensimäinen, ihan ensimäinenkerta näinä viitenä päivänä, kun minä olen vapaa, kun saintilaisuuden irtautua heistä tullakseni sinun luoksesi, Natasha.Se on, minä olisin ennenkin voinut tulla, mutta tahallani jätintulematta! Miksi? Sinä heti kuulet sen, minä selitän sen; sen vuoksiminä nyt tulinkin, jotta selittäisin; mutta, jumaliste, tälläkerralla minä en ole yhtään syyllinen, en yhtään! En yhtään!

Natasha kohotti päätänsä ja katsahti häneen. Mutta hän katsoi vastaanniin avonaisesti, niin totuuden mukaisesti, kasvonsa olivat niiniloiset, niin rehelliset, niin riemuisat, että oli aivan mahdotontaolla uskomatta sanojansa. Minä luulin, että he huudahtavat jakiiruhtavat syleilemään toisiansa, kuten usein ennen moisissasovintotilaisuuksissa. Mutta Natasha, ikäänkuin onnen painostamana, painoi päänsä alas ja äkkiä … alkoi hiljaan itkeä… Nyt ei Aleshavoinut pidättää itseänsä. Hän heittäytyi Natashan jalkoihin. Hänsuuteli Natashan käsiä, jalkoja; hän oli kuni mielipuoli. Minätarjosin Natashalle tuolin. Hän istuutui. Jalkansa eivät enää voineethäntä kannattaa.

TOINEN OSA

I

Hetkisen kuluttua me nauroimme kuni hupsut.

– Antakaa, antakaahan minun kertoa, sanoi Alesha sointuvalla, heleällä äänellä. – Te luulitte, että kaikki on samaa, kuinennenkin… että minulla on vain mitätön asia… Minä vakuutanteille, että asiani on mitä hauskimpia. Vaikenettekohan jo kohtakin!

Hän niin mielellään tahtoi kertoa. Hänet nähdessä saattoi luullahänellä tärkeitäkin uutisia olevan. Mutta naivi ylpeytensä,teeskennelty mahtavuutensa sai Natashan yhä enemmän nauramaan.Tahtomattani täytyi minunkin yhtyä nauruun. Ja mitä enemmänAlesha meille äkäili, sitä enemmän me nauroimme. Aleshan harmi jalapsellinen epätoivo saattoivat meidät lopulta semmoisiksi, ettäjos meille näytti vaikka sormen päätä, kuten mitshmanille Gogolinkertomuksessa, sai se meidät rajuimman naurun valtaan. Mavra tulikeittiöstä, asettui ovelle ja harmistuneena katseli meitä, ollenpahoillaan siitä kun Alesha ei saanutkaan Natashalta toria, kuten hänhyvillä mielin näinä viitenä päivänä oli odottanut, vaan sitä vastoinkaikki olivat niin iloisia.

Viimein huomattuaan, että naurumme Aleshaa harmitti, lakkasi Natashanauramasta.

– Mitä sinä sitten aiot kertoa? kysäsi hän.

– Mitä, pitääkö valmistaa teetä, vai? ehätti Mavra kysymään.

– Mene, Mavra, mene, sanoi Alesha, huitoen käsillään Mavralle, koettaen ajaa hänet pois. – Minä kerron kaikki, mitä oli, kaikki, mitä on ja kaikki, mitä tulee, sillä minä tiedän kaiken sen. Kyllänäen, ystäväni, te haluatte tietää, missä näinä viitenä päivänä olenollut, – sen kaiken minä tahdon kertoa, mutta te ette salli. No, jaensiksikin, minä olen koko ajan valehdellut sinulle, Natasha, kokotämän ajan, jo kauvan aikaa valehtelin, ja sepä juuri onkin pääasia.

– Valehtelitko?

– Niin, valehtelin, ja jo kokonaisen kuukauden; jo ennen isänikotiin tuloa aloin valehdella; nyt tuli aika tunnustaa kaikkipeittelemättä. Kuukausi sitten, kun isäni vielä oli matkoilla, sainminä äkkiä häneltä mahdottoman suuren kirjeen ja salasin sen teiltäkumpaseltakin. Kirjeessä hän suoraan ja lyhyesti, – ja, huomatkaase, niin totisella tavalla, että minä oikein säikähdin – ilmoittaaminulle, että minun kosimisasiani on saatu suotuisaan loppuun, ettämorsiameni on ihanne-ihminen; että minä tietysti en ansaitse häntä,mutta kumminkin minun välttämättömästi täytyy hänet ottaa. Ja siksipähän käskee, että olisin valmis, että karkottaisin päästäni kaikkihullutukset ja niin edespäin, – no, tietty se, mitkä hullutukset.Kas, tämän kirjeen minä salasin teiltä.

– Etpä ollenkaan salannut! keskeytti Natasha, – olipa milläkehaista! Asia kumminkin on niin, että sinä kirjeen saatuasiheti siitä kerroit. Minä muistankin, mitenkä kohta muutuit hyvinkuuliaiseksi, oikein helläksi etkä poistunut luotani, aivan kuinolisit jotain pahaa tehnyt, ja koko kirjeen vähissä erin kerroitmeille.

– Mahdotonta, pääasiaa varmaan en kertonut. Kenties te jotainarvasitte, se olkoon teidän asianne, minä vain en ole kertonut. Minäsalasin ja kärsin hirveästi.

– Minä muistan, Alesha, että te silloin usein kysyitte neuvoani jaminulle kerroitte kaikki, tietysti vähittäin, arveluina, sanoin minä,katsoen Natashaan.

– Kaikki kerroit! Älä suotta siinä kehukaan! sanoi Natasha. – Jamitäpä sinä voisit salata? Sinäkö osaisit valehdella? Jopa Mavrakintiesi koko asian. Tiesithän sinä, Mavra?

– Miksikä en olisi tietänyt! vastasi Mavra pistäen päänsä ovesta. —

Kolmena ensi päivänä kaikki kertoi. Sinäkö osaisit viekastella!

– Hyi, kun harmittaa puhella teidän kanssanne! Sinä teet kaikentämän vain vihassasi, Natasha! Ja sinä, Mavra, myöskin erehdyt. Minämuistan, että olin silloin kuin mielipuoli; muistatkos, Mavra?

– Kuinkas en muistaisi. Olethan sinä nytkin, kuin mikäkin mielipuoli.

– Ei, ei, en minä sitä tarkoita. Muistappas! Silloin ei meillä ollutrahaa, ja sinä kävit panttaamassa minun hopeaisen sikarikoteloni;ja sinulle, Mavra, salli minun huomauttaa, että sinä olet liianepäkohtelias minulle. Ja siihen on Natasha sinut totuttanut. No, olkoon, että minä todellakin teille kaikki kerroin jo silloin,vähittäin (nyt johtuu se mieleeni). Mutta henkeä, kirjeen henkeä teette tiedä, ja kirjeessähän onkin pääasia se, missä hengessä se onkirjoitettu. Sitä minä tarkoitan.

– No, missä hengessä se sitten oli kirjoitettu? kysäsi Natasha.

– Kuules, Natasha, sinä kysyt – ikäänkuin laskisit leikkiä. Älälaske leikkiä. Minä vakuutan sinulle, asia on hyvin tärkeä. Se olisemmoisessa hengessä, että käteni hervahtivat. Ei vielä koskaan isäniminulle sillä tapaa puhunut. Se on, pikemmin Lissabon sortuu, kuinhänen tahtonsa jää täyttämättä; kas, semmoinen henki oli kirjeessä.

– No, no, kerroppas; miksikä sinä sitten salasit sen minulta?

– Oh, kaikkeapas! Etten sinua säikyttäisi. Toivoin itse voivanikaikki hyvin sovittaa. No, niin siis, tuon kirjeen jälkeen, kunisäni palasi, alkoivat kärsimykseni. Minä valmistausin vastaamaanhänelle lujasti, selvästi, totisesti, mutta jostain syystä eise onnistunutkaan. Ja hän kun ei edes kysellytkään; mokomakinviekas! Päin vastoin oli olevinaan, niinkuin asia olisi jo kokonaanratkaistu, ja meidän välillämme ei voisikaan olla minkäänlaistariitaa ja erimielisyyttä. Kuulethan, ei voisikaan olla; mokomaaitseluottamusta! Minulle oli hän oikein lempeä, hellä. Minä oikeinhämmästyin. Kuinka viisas hän onkaan, jospa te tietäisittekään, IvanPetrovitsh! Hän on hyvin paljon lukenut, paljon tietää; jos vainkerran katsotte häneen, tietää hän jo kaikki teidän ajatuksenneaivan kuin omansa. Kas, senpä vuoksi lienevätkin nimittäneet hänetjesuiitaksi. Natasha ei kärsi, että minä häntä kehun. Älä suutu,Natasha. No, niin siis … mutta sivumennen sanoen: hän ei alussaantanut minulle rahaa, mutta nyt eilen jo antoi. Natasha, enkelini!Nyt on loppunut köyhyytemme! Kas tässä! Sen, mitä hän minulta olirangaistukseksi pidättänyt puolena vuotena, eilen kaikki antoi; katsokaas, minkä verran; minä en vielä ole laskenutkaan. Mavra, katsoppas, kuinka paljon on rahaa! Nyt ei enää tarvitse lusikoita janappeja pantata!

Hän veti taskustansa jotensakin paksun pakan seteleitä, ehkäpä noinpuolentoista tuhatta ruplaa, ja laski sen pöydälle. Mavra tarkastelisitä ihmetellen ja kehui Aleshaa. Natasha käski kertomaan lisää.

– No, niin siis – mitäpä tekisin, ajattelin? pitkitti Alesha. – Kuinka voisin tehdä hänen tahtoansa vastaan? Se on, minä valallavakuutan teille kummallekin, että jos hän olisi ollut minullevihainen, eikä niin hyvä, en minä olisi huolinut mistään. Olisinsuoraan hänelle sanonut, etten tahdo, että jo olen kasvanut jatullut mieheksi ja nyt – asia on lopussa. Ja uskokaa pois, olisinpysynyt päätöksessäni. Mutta nyt – mitä minä sanoisin? Muttaälkäätte minuakaan syyttäkö. Minä huomaan, ettet sinä näytä kokonaantyytyväiseltä, Natasha. Miksi te vaihdatte keskenänne silmäyksiä?Varmaankin ajattelette: kas kun mies pian kiedottiin, ei tuossa olepisaraakaan lujuutta. Sitä on, lujuutta löytyy, vieläpä enemmän, kuin te luulettekaan! Sen todistukseksi mainitsen, että huolimattaasemastani minä samassa sanoin itselleni: se on velvollisuuteni; minäolen velvollinen sanomaan isälleni kaikki, kaikki, ja aloin puhua, sanoinkin kaikki, ja hän kuunteli minua.

– No ja mitä sinä sitten sanoit? kysäsi Natasha levottomasti.

– Sanoin, etten minä huoli uutta morsianta, vaan että minulla onomani, – sinä. Se tahtoo sanoa, suoraan minä en ole vielä sitäsanonut, mutta minä valmistin hänet sitä kuulemaan, ja huomennasanon; niin minä jo päätin. Ensin minä puhuin hänelle, että rahanvuoksi naiminen on häpeätä ja alhaista, ja että pitää itseämmejonakin ylhäisönä on puoleltamme tyhmyyttä (minä näes, olen hänenkanssansa aivan avomielinen, aivan kuin veljesten kesken). Sittenkohta selitin hänelle, että minä olen tiers-état ja että tiers-étatc'ést l'essentiel; että olen ylpeä siitä, kun olen kaikkien toistenkaltainen, enkä tahdo olla muista eroava … sanalla sanoen, minäesitin hänelle kaikki nuo oikeat ideeat… Minä puhuin lämmöllä,puoleeni vetävästi. Kummastelin oikein itse itseäni. Lopulta minätodistin hänelle hänenkin katsantokantansa mukaan … sanoinsuoraan: mitäs ruhtinaita me olemme? Ainoastaan syntyperältämmevain semmoisia; mutta mitä ruhtinaallista meissä itse asiassa on?Erinäistä rikkautta, ensiksikään, ei ole, ja rikkaushan – onpääasia. Nykyään on ruhtinaista mahtavin Rodschild. Toiseksi ei meitäoikeassa ylhäisessä maailmassa ole enään pitkään aikaan nähtykään.Viimeinen oli eno Semen Valkovski, ja hänkin oli vain Moskovassatunnettu; hänkin vain siitä, että tuhlasi viimeiset kolme sataasielua, ja jos ei isä olisi itse rahoja ansainnut, niin olisivatpojanpojat kyntäneet, kuten jo semmoisia ruhtinaita löytyykin.Ei siis olekkaan meillä syytä ylpeilemiseen. Sanalla sanoen, minäsanoin kaikki, mitä sisimmässäni tunsin, – kaikki sanoin innollaja peittelemättä, vieläpä yhtä ja toista lisäsinkin. Hän ei yhtäänvastustanut, alkoi vain moittia minua, ett'en ole käynyt kreiviNainskilla, ja sitten sanoi, että täytyy etsiä ruhtinatar K: n, minunristiäitini suosiota, ja että jos ruhtinatar K. ottaa minut hyvästivastaan, niin otetaan hyvästi kaikkialla, ja niin on minulla hyvätulevaisuus, ja sitten alkoi hän luetella minulle hyvää ja parasta!Se tietysti oli kaikki vain viittauksia siihen suuntaan, että kunminä valitsin sinut, Natasha, niin nuo toiset kaikki hylkäsin; ettäse, muka, oli siis sinun vaikutustasi. Mutta ei hän ole vielä tähänsaakka sitä suoraan sanonut, näkyypä oikein semmoista karttavan.Kumpikin meistä viekastelee, odotamme, koetamme saada toisiammekiinni, mutta ole varma, että vielä meille kerran onnen päivä koittaa.

– Hyvä, hyvä; mitenkä asia päättyi, minkä päätöksen hän teki? Sehänon pääasia. Kummoinen lörppö sinä oletkaan, Alesha…

– Herra hänet ties, ei sitä osaa käsittää, mitä hän päätti; enkä minä ollenkaan ole lörppö, minä puhun asiaa: ei hän sanonutmillaistakaan päätöstä, hän vain hymyili kaikille todisteluilleni, mutta hymynsä näytti semmoiselta, niinkuin hän säälisi minua.Kyllähän minä käsitän, että se on alentavaista, mutta minä en pidäsitä häpeänä. Minä, sanoi hän, olen kanssasi samaa mieltä, muttalähdetäänpäs kreivi Nainskin luo, mutta muista, älä siellä tästä puhumitään. Minä kyllä ymmärrän sinua, mutta he eivät ymmärrä. Tuntuusiltä, niinkuin nuo kaikki eivät hyvin ottaisi isäänikään vastaan;näyttävät jostain olevan vihoissaan. Yleensä ylhäisessä seurapiirissäjostain syystä ei isääni oikein siedetä. Ensi alussa otti kreiviminut vastaan kovin juhlallisena, aivan ylhäisen ylpeästi, niinkuinolisi kokonaan unohtanut, että olin heillä kasvanut, alkoipamuistella, ken olisinkaan, oikein totta! Hän, näes, on vihainen minunkiittämättömyyteni vuoksi, mutta minä vakuutan, se ei ollenkaan ollutkiittämättömyyttä; heillä on niin hirmuisen ikävää – sen vuoksi enkäynytkään heillä. Hyvin huolimattomasti hän otti vastaan isänikin, enkä minä ollenkaan käsitä, minkä vuoksi isäni siellä käykään. Tuokaikki harmitti minua. Isä parkani täytyy hänen edessään milteikumarrella; minä tiedän, että se kaikki tapahtuu minun tähteni, mutta minä en tarvitse mitään. Minä olin jo sanomaisillani isälleninuo ajatukseni, mutta vaikenin kumminkin. Ja turhaa olisi sanoakin!Hänen vakaumustansa minä en saa muutetuksi, suotta vain harmittaisinhäntä, onhan hänellä niinkin jo raskas olo. No, ajattelin, minäpäkäytän viekkautta, voitan sillä heidät, saatan kreivin kunnioittamaanitseäni, – ja arvaattekos? Heti saavutinkin sen, jossain yhdessäpäivässä muuttui kaikki! Nyt ei kreivi Nainski tiedä, minne panisiminut istumaan. Ja sen kaiken tein minä, yksin minä, omallaviisaudellani, isäni oikein suuresti kummasteli sitä!..

– Kuulehan, Alesha, parasta olisi, kun kertoisit asiasta! huudahtiNatasha maltittomana. – Minä luulin, että sinä kerrot jotain meidänasiastamme, mutta sinä yhä vain haluat kertoa, miten kunnostititseäsi kreivi Nainskin luona. Vähät minä sinun kreivistäsi välitän!

– Vähät välitän! Kuuletteko, Ivan Petrovitsh, mitä hän sanoo?Siinähän juuri onkin asian ydin. Sallikaa vain minun kertoa… Javiimein (miks'en sanoisi suoraan!) kuules, Natasha, ja tekin, IvanPetrovitsh, minä, kenties, toisinaan todellakaan en osaa oikeinajatella; no, olkoonpa, (onhan joskus niin ollutkin) että olentyhmäkin. Mutta silloin minä, voin vakuuttaa, osotin paljon viisastakekseliäisyyttä … no … ja, vieläpä, oikein suurta ymmärrystäkin; niin että minä luulin teidänkin olevan iloisia, etten minä ainaole… ymmärtämätön.

– Ah, mitä sinä nyt, Alesha, älähän nyt! Sinä minun kyyhkyläiseni!

Natasha ei voinut sietää, että Aleshaa pidettiin ymmärtämättömänä.Kuinka usein olikaan Natasha minulle pahoillaan, vaikkei sitä sanoinilmoittanut, jos minä, liikoja kursailematta, näytin Aleshalletoteen, että hän teki jonkun tyhmyyden; se oli Natashan sydämmen arkakohta. Hän ei voinut sietää Aleshan halventamista, ja varmaankinsen vuoksi sitä vähemmän, että hän itse sisimmässään tunnustiAleshan semmoiseksi, jonka äly ei kestänyt tarkkaa arvostelua. Omaamielipidettään ei hän kumminkaan ilmaissut ja pelkäsi loukkaavansaAleshan itserakkautta. Alesha taas oli tällöin aina erittäin tarkkahuomaamaan ja aina arvasi Natashan salaiset tunnelmat. Natasha näkisen ja tuli siitä kovin pahoille mielin, alkoi imarrella ja hyväillähäntä. Siksipä nytkin Aleshan sanat saivat niin kipeän kaiun Natashansydämmessä.

– Älähän, Alesha, sinä olet vain kevytmielinen, etkä ollenkaan oleymmärtämätöin, pitkitti Natasha, – miksikä sinä itseäsi halvennat?

– No, hyvä; no niin, antakaa siis minun puhua loppuun. Kreivilläkäyntimme jälkeen isäni oikein vihastui minulle. Minä ajattelin: odotappas! Ajoimme silloin ruhtinattarelle; jo kauan aikaa ennenkuulin, että hän on vanhuudesta melkein höperönä ja lisäksikuuro sekä erittäin paljon rakastaa pikku koiria. Niitä hänelläon kokonainen karja ja niitä hän kaikesta sielustaan helli.Huolimatta kaikesta tästä on hänellä ylhäisessä piirissä hyvin suurivaikutusvalta, niin että kreivi Nainskikin, le superbe, hänelleantichambre tekee. Minäpä tiellä laitoinkin suunnittelun kaikilletoimilleni, ja arvatkaas, mille perustukselle? Sille, että minustakaikki koirat pitävät, oikein totta! Minä olen sen huomannut. Tuleekose siitä, että minussa on jotain magnetismia, vaiko siitä, että minäitse pidän hyvin paljon kaikista eläimistä, en osaa sanoa, koiratvain minusta pitävät, se on varma. Niin, huomautanpa tässä nytsivumennen magnetismista. Minä en sinulle vielä kertonut, Natasha, että me näinä päivinä kutsuimme henkiä; olin erään henkienkutsujanluona: se on hirveän huvittavaa, Ivan Petrovitsh; minä oikeinhämmästyin. Minä kutsuin Julius Caesarin.

– Ah, kaikkeapa! No, mitä sinä Julius Caesarilla teet? huudahti

Natasha nauraen ääneensä. – Sitä vielä puuttui!

– No, miksikä … ikäänkuin minä olisin joku… Miksikä minulla eiolisi oikeutta kutsua Julius Caesaria? Tuleeko hän siitä pahemmaksi?Kas, nyt hän nauraa tuossa!

– No, eihän hän, tietysti, siitä pahene, ah, sinä kyyhkyläiseni! No,ja mitä se Julius Caesar sanoi sinulle?

– Ei se sanonut mitään. Minä vain pitelin lyijykynää, ja seitsestään liikkui paperilla ja kirjoitti sanoja. Se kirjoitti, niintoiset sanoivat minulle, Julius Caesar. En minä sitä usko.

– Mitä se kirjoitti?

– Kirjoitti, "kastu" tai jotain siihen suuntaan kuin on Gogolinkertomuksessa … mutta lakkaahan jo nauramasta!

– Kerrohan nyt ruhtinattaresta!

– No, kun te yhä keskeytätte minut. Tultuamme ruhtinattarellealoin minä hyväillä Mimiä. Tuo Mimi – se on, näes, vanha, ruma, mitä ilettävin koiran luuska, joka kaiken lisäksi on itsepintainenja pureksija. Ruhtinatar pitää siitä kuin silmäterästänsä; se ehkälieneekin hänen ikäisensä. Minä aloin sillä, että syöttelin sillekaramellia ja noin kymmenessä minutissa opetin sen antamaan käpälää,jota tekemään sitä ei oltu saatu sen koko elinaikana opetetuksi.Ruhtinatar tuli oikein haltioihinsa; miltei itkenyt ilosta: "Mimi!Mimi! Mimi antaa käpälää!" Jos joku sattuu tulemaan, sanoo hän: "Mimi antaa käpälää! Kummipoika opetti sen sille!" Kreivi Nainskituli, sille taas: "Mimi antaa käpälää!" Minuun katsoo hän melkeinilokyyneleet silmissä. Oikein hyvä mummo; oikein on sääli häntä.Minä en siekaillut, osotin uudestaan hänelle imartelua: hänellä onnuuskarasian kannessa hänen oma kuvansa, hänen morsiusajaltansa, noin kuusikymmentä vuotta sitten. Tuon nuuskarasian hän sattuipudottamaan. Minä nostan sen ja sanon, niinkuin en tietäisikään: Cruelle charmante peinture! Tämä on ihanteellisen kaunis! Nytpä hänkokonaan heltyi, alkoi kanssani jutella tätä ja tuota, missä kävinkoulua, kenen luona käyn, miten kauniit hiukset minulla on, ja niinpoispäin. Minäkin huvittelin häntä, kerroin hänelle skandaalijutunparasta lajia. Semmoisista hän pitää: sormellaan vain heristiminulle, mutta muuten nauroi hyvin paljon. Pois lähtiessämme suutelihän ja ristinmerkillä siunaili sekä vaati, että minä joka päiväkävisin häntä huvittamassa.

Kreivi puristaa kättäni; silmänsä olivat hyvin lipevät; ja isäni, vaikka onkin mitä parhain, kunniallisin ja jalomielisin ihminen, uskokaa tai älkää, oli miltei itkeä ilosta silloin, kun kahden kotiinajoimme. Hän syleili minua, tuli avomieliseksi, ilmaisi joitakinsalaperäisyyksiä, puhui virka-urasta, ylhäisistä tuttavuuksista, rahasta, avioliitosta, etten kaikkea oikein ymmärtääkään voinut.Samassa hän minulle rahaakin antoi. Se oli eilen. Huomenna menen taasruhtinattaren luo, mutta isäni kuitenkin on jalomielisin ihminen – älkää ajatelko hänestä mitään pahaa; ja vaikka hän koettaakinvieroittaa minua sinusta, Natasha, niin tulee se siitä, että hänon erehtynyt, hän kun haluaa Katjan miljooneja, joita sinulla eiole; niitä hän haluaa yksistään vain minun tähteni, siis vaintietämättömyydestä tekee sinulle väärin. Kukapa isä ei haluaisi onneapojallensa? Eihän se ole hänen syynsä, että on tottunut pitämäänmiljooneja ainoana onnena. Semmoisiahan he ovat kaikki. Häntätuleekin arvostella vain siltä kannalta, eikä muulta, – ja silloinonkin hän oikeassa. Minä vartavasten kiiruhdin sinun luoksesi,Natasha, vakuuttamaan sinulle sitä, sillä minä tiedän, että sinullaon ennakkoluuloja häntä vastaan, tietysti, sinä et itse ole siihensyypää. Minä en syytä sinua…

– Eikö sinulle siis mitään muuta tapahtunutkaan, kuin että menestyitkreivittären luona? Siinäkö se olikin koko viisautesi? kysäsi Natasha.

– Kuinka! Äläpäs! Sehän on vain alku… Ruhtinattaresta minäkerroin vain siksi, että, huomaa se, minä hänen kauttansa saan isänivaltoihini, mutta itse kertomuksenihan ei ole vielä alkanutkaan.

– No, kerrohan se viimeinkin!

– Tänään tapahtui minulle vielä eräs seikka, vieläpä oikeinkummallinen, minä olen vielä nytkin hämmästyksissäni siitä,pitkitti Alesha. – Tahdon teille huomauttaa, että vaikka isänionkin kreivittären kanssa päättänyt minun kosimisestani, eikuitenkaan mitään virallista ole tähän saakka vielä ollut, niinettä vaikka me tuossa hetkessä erkanisimme, ei se herättäisi mitäänerityisempää huomiota; kreivi Nainski vain yksin tietää asian, mutta häntähän pidetäänkin sukulaisena ja suojelijana. Vähät siitä,että minä näinä kahtena viikkona olenkin oppinut tuntemaan Katjan,me emme kumminkaan ole tähän päivään saakka puhuneet keskenämmesanaakaan tulevaisuudestamme, se on avioliitosta ja … no, eikärakkaudestakaan. Paitsi sitä on päätetty ensin pyytää ruhtinatarK: n suostumusta, jolta odotetaan kaikkea mahdollista suojelusta jakultasateita. Mitä hän sanoo, sitä sanoo koko ylhäisö; hänellä onsemmoinen mahtava tuttavapiiri. Minut taas välttämättömästi tahdotaansaattaa ylhäisön piiriin ja sen mukaiseksi ihmiseksi. Erittäinkinvaatii sitä kreivitär, Katjan äitipuoli. Asia on semmoinen, ettäkaikkien noiden kreivittären ulkomailla tekemien kepposten jälkeenruhtinatar ehkei ota häntä vastaankaan, mutta jos ruhtinatar ei ota, niin kenties eivät toisetkaan ota; nyt olisi siis mukava tilaisuus, – minun kosimisjuttuni. Ja siksipä kreivitär, joka ennen oli asiaavastaan, tänään kovin ilostui menestyksestäni ruhtinattaren luona; mutta se sikseen; tärkeintä on tämä. Katarina Feodorovnan minä tunsinjo viime vuonna; ja minähän silloin olin vielä poikanulikka, envoinut ymmärtää mitään, enkä siis mitään hänestä huomannutkaan…

– Asia olikin siinä, että silloin sinä rakastit minua enemmän, keskeytti Natasha, – siksi et huomannutkaan, mutta nyt…

– Ei sanaakaan enää, Natasha! huudahti Alesha kiihkeästi. – Sinäerehdyt kokonaan ja loukkaat minua. Minun ei huoli sanoa sinullevastaan; kuuntele etemmäksi, niin tulet huomaamaan kaikki…Oh, jos sinä tuntisit Katjan! Jospa sinä tuntisit, mikä hellä,avomielinen kyyhkysydän hän on! Mutta tulethan hänet tuntemaan; kuuntele vain loppuun! Kaksi viikkoa sitten, heidän tänne tulonsajälkeen, kun isäni vei minut Katjan luo, aloin minä häntä tarkemmintarkastella. Minä huomasin, että hänkin tarkasteli minua. Se nostattiuteliaisuuteni; en puhukaan siitä, että minulla oli oma erityinentarkoitus oppia tuntemaan hänet likemmin, – tämä aikomus oli josiltä ajalta, kun sain isältäni tuon kirjeen, joka minua niinsuuresti hämmästytti. En huoli puhua mitään, en huoli kehua häntä,sanon vain: hän on erityinen poikkeus kaikesta seurapiiristään.Hänellä on tuommoinen ominainen luonne, voimakas ja totuuttaharrastava sielu, voimakas nimenomaan puhtaudessaan ja totuudessaan,ja minä olenkin hänenkin suhteensa poikanulikka, hänen nuorempiveljensä, huolimatta siitä, että hänellä on ikää vain seitsemäntoistavuotta. Sitten huomasin vielä yhden seikan: hän on hyvin surullinen, jotain salaista surua kantaa; hän on harvapuheinen, kotona aina onvaiti, aivan kuni säikytetty… Hän ikäänkuin jotain mietiskeli.Isääni tuntuu ikäänkuin pelkäävän. Äitipuoltansa ei rakasta, – senminä arvasin; kreivitär itse vain jossakin tarkoituksessa yhä hokee, että tytärpuolensa häntä erittäin kovin rakastaa; se ei ole totta.Katja vain häntä vastustelematta tottelee, niinkuin olisi tehnythänen kanssaan siitä sopimuksen. Neljä päivää sitten, kun olin kaikkinuo huomioni tehnyt, päätin minä toteuttaa aikomukseni ja tänä iltanasen toteutuikin. Aikomukseni, näes, oli tunnustaa Katjalle kaikki, taivuttaa hänet meidän puolellemme ja sillä lailla päättää kokoasia…

– Kuinka! Mitä sinä tahdoit kertoa ja mitä tunnustaa? kysäsi Natashalevottomana.

– Kaikki, ihan kaikki, vastasi Alesha. – Ja minä kiitän Jumalaa, joka antoi minulle tuon ajatuksen, mutta kuulkaa, kuulkaa! Neljäpäivää sitten minä päätin näin: tahdon olla erilläni teistä jalopettaa itse kaikki. Jos minä olisin ollut teidän kanssanne, olisinminä yhä epäröinyt, minä olisin totellut teitä, enkä suinkaan olisiuskaltanut toteuttaa aikomustani. Yksinäni ollessani, saatettuaniitseni semmoiseen asemaan, että joka hetki yhä muistutin itseäni, että pitää lopettaa ja että olen velvollinen lopettamaan, minä sainrohkeutta ja – lopetin! Minä asetin velvollisuudekseni tulla tykönnepäätös muassani, ja niin tulinkin!

– Mitä, mitä? Miten se asia oli? Kerro pikemmin!

– Varsin yksinkertaisesti! Minä lähestyin häntä suoraan, rehellisesti ja rohkeasti… Mutta ensin minun täytyy kertoa teilleeräs edellinen tapaus, joka minua suuresti kummastutti. Vähää ennensen edellä, kun meidän piti lähteä, sai isäni jonkun kirjeen. Minäsatuin juuri samaan aikaan tulemaan hänen huoneeseensa ja pysähdyinovelle. Hän ei huomannut minua. Häntä oli tuo kirje siinä määrinhämmästyttänyt, että hän puheli yksin ääneensä, huudahteli jotain,käveli levottomana huoneessa ja lopulta alkoi äkisti kovasti nauraa, pidellen kirjettä kädessään. Minä oikein pelkäsin mennä sisälle, odotin hiukan ja sitten menin. Isäni oli jostain syystä iloinen, kovin iloinen, puheli minulle jotenkin kummallisesti, sitten äkkiäkeskeytti puheensa ja käski minun heti valmistaumaan lähtemään, vaikka olikin vielä hyvin varhainen. Ei siellä tänään ketään muitaollut, kuin isäni ja minä, ja suotta sinä, Natasha, luulit, ettäsiellä oli vieraspidot. Sinulle ei ole oikein kerrottu…

– Ah, älähän puhu syrjäseikkoja, Alesha; sano, kuinka sinä kerroitasian Katjalle.

– Se oli onni, että me saimme olla kahden kokonaista kaksituntia. Minä hänelle suoraan sanoin, että vaikka meitä toisillemmetahdotaankin, niin on meidän mahdoton mennä naimisiin; että minunsydämmessäni on kaikkea myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja että hänyksin voi minut pelastaa. Silloin minä ilmaisin hänelle kaikki.Ajatteles, hän kun ei tietänyt mitään meidän suhteistamme, minun jasinun, Natasha! Jospa sinä olisit nähnyt, kuinka liikutettu hän oli; oikeinpa alussa säikähti. Vaaleni kokonaan. – Minä kerroin hänellekoko meidän historiamme, kuinka sinä minun tähteni jätit kotisi, kuinka elimme yksiksemme, kuinka me nyt kärsimme, kaikkea pelkäämmeja että me nyt turvaamme häneen (minä puhuin sinunkin nimessäsi,Natasha), että hän itse kävisi puolellemme ja suoraan sanoisiäitipuolellensa, ettei tahdo tulla minulle; että siinä yksistään onmeidän pelastuksemme eikä meidän ole sitä mistään muualta odotettava.Hän kuunteli niin halukkaasti, niin myötätuntoisesti. Ja kummoisetsilloin olivatkaan silmänsä! Näytti, niinkuin koko sielunsa olisiollut hänen silmissään. Hänellä on ihan siniset silmät. Hän kiittiminua siitä, etten minä epäillyt häntä, ja vakuutti olevansa valmisauttamaan meitä kaikin voiminsa. Sitten alkoi hän kysellä sinusta, sanoi, että hyvin mielellään tahtoisi tutustua kanssasi, pyysi minunsanomaan sinulle, että hän jo nyt rakastaa sinua kuni sisartansa, jaettä sinäkin rakastaisit häntä kuni sisartasi; ja kun hän sai kuulla, etten minä enää viiteen päivään ollut nähnyt sinua, alkoi hän hetikäskeä minua lähtemään luoksesi.

Natasha oli hyvin liikutettu.

– Ja tämän edellä sinä voit kertoa seikkailujasi jonkun kuuronruhtinattaren luona! Ah, Alesha, Alesha! huudahti Natasha, nuhtelevasti katsoen häneen.

– No, mitä, oliko Katja hyvillään, iloissaan, kun päästi sinutmenemään?

– Niin, hän oli iloinen siitä, että sai tehdä hyvän työn, muttaitse hän alkoi itkeä. Sillä hänkin, näes, rakastaa minua, Natasha!Hän tunnusti, että hän alkoi jo rakastaa minua; ettei hän tapaaketään ja että minä olin miellyttänyt häntä jo kauan aikaa, hänpani erityistä huomiota minuun erittäin sen vuoksi, että kaikkiallaon vain viekkautta ja valhetta, mutta minä näytin olevan totinenja rehellinen ihminen. Hän nousi ja sanoi: "No, Jumala kanssanne,Aleksei Petrovitsh, ja minä kun luulin…" Hän ei lopettanutlausettansa, alkoi itkeä ja poistui. Me päätimme, että hän huomennasanoo äitipuolellensa, ettei hän tahdo tulla minulle ja että minunkintulee sanoa kaikki isälleni ja sanoa se lujasti ja rohkeasti. Hänmoitti minua, miksi minä en jo ennen hänelle sanonut: "Kunniallisenihmisen ei tarvitse mitään peljätä!" Hän on niin jalomielinen.Isääni ei hänkään rakasta; sanoo, että isäni on viekas ja haluaarahoja. Minä puolustin isääni; hän ei uskonut minua. Jos en huomennaonnistu asiassani isäni luona (Katja arvelee olevan varmaa, ettenonnistu), silloin hänkin suostuu, että minä turvautuisin ruhtinatarK: n suojaan. Silloin ei kukaan uskaltaisi tehdä vasten hänentahtoansa. Me lupasimme toisillemme olla kuni veli ja sisar. Oi, jos sinä tietäisit hänen elämänsä, kuinka hän on onneton, kuinkavastenmielisesti hän katsoo elämäänsä äitipuolen kanssa, kaikkeatuota suhdettansa. Ei hän tosin siitä suoraan puhunut, ikäänkuinolisi minuakin pelännyt, mutta muutamista sanoistaan minä senarvasin, Natasha, kyyhkyläiseni. Ja millaisella ihastuksella hänsinua katselisi, jos näkisi sinut! Ja kuinka hyvä sydän hänellä on!Hänen kanssaan on niin helppo olla! Te kumpanenkin olette luodutsisariksi toisillenne ja teidän tulee rakastaa toinen toistanne.Sitä minä olen aina ajatellut. Oikein totta: minä saattaisin teidätyhteen, mutta itse olisin syrjässä ja ihailisin teitä. Älä vain luulejotain, Natasha, ja salli minun puhua hänestä. Minä haluan juurisinun kanssasi hänestä puhua, ja hänen kanssaan sinusta. Tiedäthänsinä, että minä rakastan sinua ylikaiken, enempi kuin Katjaakaan…Sinä olet minun kaikkeni!

Natasha katsoi häneen ääneti, lempeästi ja jonkinlaisellasurumielellä. Aleshan puhe näytti ikäänkuin hyväilevän tai jollaintavoin kiusaavan häntä.

– Ja jo kauvan, jo kaksi viikkoa sitten osasin minä antaa oikeanarvon Katjalle, pitkitti Alesha. – Minä, näes, olen käynyt heilläjoka ilta. Palattuani kotiin minä sitten kaiken iltaa mietiskelen,yhä ajattelen teitä molempia, yhä vaan vertailen teitä toisiinne!

– Kumpanen meistä näytti paremmalta? kysäsi hymyillen Natasha.

– Toisinaan sinä, toisinaan taas hän. Sinä sittenkin aina jäätlopulta paremmaksi. Kun minä puhun hänen kanssansa, minä silloin ainatunnen, että itsekin tulen paremmaksi, viisaammaksi, ja ikäänkuinjalommaksi. Mutta huomennapa, huomenna asia päättyy!

– Etkö sinä sääli häntä? Rakastaahan hän sinua; sanoithan, että itseolet sen huomannut?

– Sääli on, Natasha! Mutta me kaikki kolme tulemme rakastamaantoisiamme, ja silloin…

– Ja silloin saa sanoa hyvästit! lausui Natasha hiljaa, aivan kuinitsekseen vain.

Alesha katsoi häneen neuvottomana.

Mutta nytpä keskeytyi puheemme mitä odottamattomimmalla tavalla.

Keittiöstä, joka oli samalla myöskin eteisenä, kuului ääni, niinkuin joku olisi tullut sisään. Kohta aukaisi Mavra oven ja viittasi salaa

Aleshalle, kutsuen häntä. Me kaikki käännyimme Mavran puoleen.

– Tuolla sinua kysytään, tuleppas, lausui Mavra jonkinmoisellasalaperäisellä äänellä.

– Kuka minua nyt kysyisi? sanoi Alesha, katsoen neuvotonna meihin.

– Lähdenpä.

Keittiössä seisoi hänen isänsä livre-pukuinen palvelija. Ruhtinas oliNatashan asunnon ohi ajaessaan pysähdyttänyt vaununsa ja lähettänytpalvelijansa tiedustamaan, oliko Alesha täällä. Tämän ilmoitettuaanpalvelija samassa poistui.

– Kummallista! Tämmöistä ei vielä ole koskaan tapahtunut, sanoi

Alesha hämillään ja katsoen meihin. – Mitä tämä merkitsisi?

Natasha katsoi levottomasti häneen. Äkkiä Mavra taas aukaisikamarimme oven.

– Ruhtinas itse tulee! sanoi hän hätäisesti kuiskaten ja samassasulki oven.

Natasha vaaleni ja nousi seisomaan. Äkkiä alkoivat silmänsä loistaa.Keveästi nojaten pöytään hän seisoi ja rauhatonna katsoi oveen, jostakutsumaton vieras oli tuleva.

– Natasha, älä pelkää, minä olen luonasi! Minä en salli sinualoukattavan, lausui hämmästynyt, mutta kumminkin itsensä hallitsevaAlesha.

Ovi aukeni ja kynnykselle ilmaantui ruhtinas Valkovski.

II

Hän loi meihin pikaisen, tarkkaavan katseen. Siitä katseesta eivielä voinut päättää, tuliko hän vihollisena, vaiko ystävänä.Tahdon tarkkaan kuvata hänen ulkomuotonsa. Tänä iltana hän erittäinhämmästytti minua.

Olin hänet nähnyt jo muulloinkin. Hän oli noin neljänkymmenen viidenvuoden vaiheilla, ei vanhempi, kasvonpiirteensä säännölliset jaerinomaisen kauniit; kasvojensa ilme vaihteli aina asianhaarainmukaan; nämä vaihdokset olivat jyrkät, täydelliset, tavattomansukkelat, muuttuen mitä miellyttävimmästä mitä juroimmiksi jatyytymättömimmiksi, aivan kuin olisi vahingossa jotakin vieteriänykäisty. Kasvojen säännöllinen soikeus, niiden hiukan tummahtavaväri, erinomaiset hampaat, pienet ja jotenkin hienot huulet, soreapiirteinen, suora, hiukan pitkänpuoleinen nenä, korkeaotsa, jolla ei näkynyt vielä pienintäkään ryppyä, harmaat, kohtalaisen suuret silmät, – tuo kaikki oli omiansa vaatimaantunnustamaan niiden omistajan kauniiksi; mutta siitä huolimattaei hänen ulkomuotonsa tehnyt hyvää vaikutusta. Nuo kasvot olivatvastenmieliset juuri siksi, että niillä asustava ilme aina olivierasta teeskenneltyä, mietittyä, lainattua, ja hänet nähtyännesyntyi teissä jonkinlainen horjumaton vakuutus siitä, ettette koskaanvoi tavata noilla kasvoilla niiden luonnollista ilmettä. Tarkemmintarkastettuanne, aloitte epäillä tuon ainaisen naamarin alla piilevänjotain ilkeätä, viekasta ja suurimmassa määrässä itsekästä. Erityistähuomiotanne herättivät kauniilta näyttävät, harmaat, suuret silmänsä.Ne yksin eivät näyttäneet tahtovansa kokonaan taipua hänen tahtonsaalle. Hän ehkä olisi tahtonut katsoakin pehmeästi ja lempeästi, mutta hänen katseensa säteet ikäänkuin jakaantuivat niin, ettäpehmeiden ja lempeiden säteiden seassa välkkyi kovia, epäluuloisia, urkkivia, vihaisia säteitä… Kasvultaan oli hän tavallisenkorkea, soreavartaloinen, hiukan laihanpuoleinen, ja näytti paljoanuoremmalta kuin olikaan. Tummanruskeassa pehmeässä tukassaan vielätuskin nimeksikään näkyi harmaita. Korvansa, kätensä, jalkateränsäkinolivat ihmeen sopusuhtaiset. Kaikki oli perinnöllisen kaunista.Pukunsa oli hienon loistavaa ja nuorteata, osaksi nuoren miehenpukua toivottelevaa, mikä hänelle hyvin sopikin. Hän näytti Aleshanvanhemmalta veljeltä. Ei ainakaan häntä voinut luulla noin ison pojanisäksi.

Hän suoraan astui Natashan luo ja, katsoen häneen tarkasti, sanoihänelle:

– Tuloni teidän tykönne tähän aikaan ja esittämättä – onkummallinen eikä ollenkaan yleisen tavan mukaista; mutta minä luulenteidän uskovan, että ainakin minä itse voin tuntea koko tekonisopimattomuuden. Minä myöskin tiedän kenen kanssa ryhdyn asiaan; tiedän, että olette ihmistuntija ja jalomielinen. Lahjoittakaaminulle vain kymmenen minuttia, ja minä luotan siihen, että teymmärrätte minut ja annatte anteeksi.

Kaiken tuon hän lausui kohteliaasti, mutta painolla ja jonkinmoisellajärkähtämättömyydellä.

– Istukaa! sanoi Natasha, tointumatta vielä ensi hämmingistä jajonkinlaisesta säikähdyksestä.

Hän kumarsi hiukan ja istui.

– Ennen kaikkea sallikaa minun sanoa pari sanaa hänelle, lausuiruhtinas, viitaten poikaansa. – Alesha, kun sinä läksit, odottamatta minua sekä sanomatta meille hyvästiäkään, sanottiinkreivittärelle, että Katarina Feodorovna voi pahoin. Kreivitär olijuuri kiiruhtamaisillaan hänen luokseen, kun äkkiä astui sisäänKatarina Feodorovna, kiihoittuneena ja kovassa mielenliikutuksessa.Hän sanoi meille suoraan, ettei hän voi tulla sinun vaimoksesi.Hän sanoi vielä, että hän menee luostariin, että sinä pyysit hänenapuansa ja itse hänelle tunnustit rakastavasi Natalja Nikolajevnaa…Tämmöinen Katarina Feodorovnan outo tunnustus ja sitten vielä moiseenaikaan voi johtua, tietysti, vain sinun ylenmäärin kummallisestatunnustuksestasi hänelle. Hän oli miltei suunniltansa. Voit käsittää,mitenkä minä hämmästyin ja säikähdin. Nyt ohi ajaessani, minähuomasin valon ikkunoistanne, pitkitti ruhtinas, kääntyen Natashaan. – Ajatus, joka oli mielessäni jo kauan asustanut, valtasi samassaminut niin kokonaan, etten minä voinut vastustaa ensi mielitekoani japäätin tulla teille. Miksikä? Sen sanon kohta, mutta jo edeltäpäinpyydän, älkää kummeksiko, jos selitykseni tuntuisikin jossain määrinjyrkältä. Tämä kaikki tuli niin äkkiä…

– Minä koetan ymmärtää teitä ja antaa sanoillenne niille tulevanarvon, sanoi Natasha väkinäisesti.

Ruhtinas katsahti häneen tarkkaan, niinkuin olisi koettanut oppiahänet muutamassa silmänräpäyksessä täydellisesti tuntemaan.

– Minä luotankin teidän tarkkaan huomaavaisuuteenne, pitkittiruhtinas, – ja jos rohkeninkin tulla teille nyt, niin johtui sesiitä, että tiesin, kenenkä kanssa tulen olemaan tekemisissä.Minä olen tuntenut teidät jo pitkän ajan, huolimatta siitä, ettätuonnottain tein väärin teille, ja aivan syyttänne. Kuunnelkaaminua: te tiedätte, että isänne ja minun välillä on pitkäaikaisiarettelöitä. En tahdo puolustaa itseäni; kenties minä olen tehnytisällenne vääryyttä enemmän, kuin tähän saakka osasin arvatakaan.Mutta jos niin on, niin on minua petetty. Minä olen luonteeltaniepäilevä ja tunnustankin itseni sellaiseksi. Minä olen herkkämieluummin luulemaan pahaa, kuin hyvää – onneton luonteenominaisuus, joka on omiansa minunlaiselleni. Mutta ei ole tapanisalata puutteellisuuksiani. Minä urkin kaikkia kulkupuheita, ja kunte jätitte vanhempanne, kauhistuin minä Aleshan puolesta. Muttasilloin minä vielä en tuntenut teitä. Tekemäni tiedustelut teistävähitellen rauhoittivat minut kokonaan. Minä tarkastelin, tutkiskelinja viimein tulin vakuutetuksi, että epäluuloni olivat perusteettomia.Minä sain tietää, että teidän ja omaistenne väli on kokonaanrikkoontunut, tiedän myöskin, että isänne kaikin voiminsa vastustaateidän ja poikani liittoa. Ja jo yksin se seikka, että vaikka teilläon semmoinen vaikutusvalta poikani suhteen, ettekä sittenkään olevieläkään tätä valtaanne käyttänyt, ette pakoittanut häntä ottamaanteitä vaimoksensa, jo tämä yksistään antaa teistä hyvin hyvänpuoltolauseen. Ja sittenkin tunnustan nyt sen teille suoraan, päätinminä kaikin voimin vastustaa kaikkia avioliittonne mahdollisuuksia.Minä tiedän, että puhun liian suoraan, mutta tällä hetkellä onsuoruus mitä tarpeellisin; olette itse oleva samaa mieltä, kunolette kuullut puheeni loppuun. Kohta sen jälkeen, kun te poistuittekotoanne, matkustin minä Pietarista; mutta pois matkustaissanien minä enää pelännyt Aleshan tähden. Minä luotin teidän jaloonylpeyteenne. Minä tiesin, ettette te itsekään halua solmitaavioliittoa perheriitojemme vielä jatkuessa, ette tahtonut rikkoaminun ja Aleshan välistä sopua, sillä minä en olisi koskaan antanuthänelle anteeksi hänen avioliittoansa teidän kanssanne; ette myöskääntahtonut, että teistä sanottaisiin, että etsitte ruhtinaallistasulhasta ja liittoa sukumme kanssa. Päinvastoin te vielä osoititteylenkatsetta meitä kohtaan sekä ehkä odotitte hetkeä, jolloin minäitse tulisin pyytämään teitä osottamaan meille sen kunnian, ettäsuostutte antamaan kätenne pojalleni. Mutta sittenkin minä jyrkästipysyin teidän vastustajananne. En huoli puolustaa itseäni, muttaen myöskään salaa syitäni. Ne olivat: te ette ole ylhäistä sukuaettekä rikas. Vaikka minulla kyllä onkin varoja, mutta me tarvitsemmeenemmän. Sukumme on alenemassa. Tarvitsemme kuuluisia sukulaisia jarahaa. Kreivitär Sinaida Feodorovnan tytärpuoli, vaikkei olekaansuurisukuinen, on kumminkin hyvin rikas. Jos vähänkin olisimmeviipyneet, olisi löytynyt muita onnen etsijöitä, jotka olisivatvieneet morsiamen; tilaisuutta ei sopinut päästää ohi menemään, jasiis huolimatta siitä, että Alesha on vielä liian nuori, päätinminä saattaa hänet kihloihin. Huomatkaa, minä en salaa mitään. Tevoitte halveksien katsoa isää, joka itse tunnustaa, että oman voitonpyynnöstä ja ennakkoluulojen vuoksi johti poikaansa kehnoon asiaan; sillä hylätä jalosydämminen neito, joka uhrasi hänelle kaikki jajonka edessä hän on vikapää, – se on kehnoutta. Mutta minä en tahdotehdä itseäni syyttömäksi. Toinen syy, miksi toivoin avioliittoapoikani ja kreivitär Sinaida Feodorovnan tytärpuolen välille, olise, että tuo neiti täydellisesti on rakkauden ja kunnioituksenarvoinen. Hän on kaunis, oivallisesti kasvatettu, mitä parhaimmanluontoinen ja hyvin ymmärtäväinen, vaikka vielä monessa suhteessalapsi. Aleshalta puuttuu tahdon lujuutta, hän on kevytmielinen, kovinajattelematon, kahdenkymmenenkahdenvuotisena vielä kaikkinensa lapsi, yksi hyvä puoli ehkä hänellä löytyy – hyvä sydän, joka ominaisuusmuutoin ehkä kaikkien puutteiden ohella on vaarallinenkin… Jokauvan aikaa olen huomannut, että minun vaikutukseni häneen alkaavähetä: kiihkeys, nuoruuden viehätykset ottavat omansa, vievätpävielä voitonkin muutamista oikeista velvollisuuksistakin. Minä ehkärakastan liian paljon, mutta olen siltä vakuutettu, etten enää yksinriitä hänelle johtajaksi. Ja kumminkin hänen täytyy olla jonkunalituisen hyvän vaikutuksen alaisena. Hänen luonteensa on alistuva, heikko, rakastava, mieluummin taipuisa rakastamaan ja alistumaan, kuin käskemään. Semmoisena hän tulee pysymäänkin kaiken ikänsä.Voitte arvata, kuinka iloiseksi tulinkaan, oppiessani tuntemaanKatalina Feodorovnan ihanteelliseksi tytöksi, jommoista minä olisinhalunnut pojalleni vaimoksi. Mutta iloni oli myöhäistä; poikani oliperuuttamattomasti toisen vaikutuksen alainen, – teidän. Kuukausisitten palattuani Pietariin minä salaa tarkkaan tutkielin häntäja ihmeekseni huomasin hänessä tapahtuneen huomattavan muutoksenparempaan päin. Kevytmielisyytensä, lapsellisuutensa ovat vielämelkein entisellään, mutta muutamia jaloja mietteitä on juurtunutmieleensä; häntä ei enää huvita vain lelut, mutta ylevämpiä,jalompia, kunniallisia harrastuksia hän jo alkaa omistaa. Aatteensakylläkin ovat kummallisia, häälyväisiä, toisinaan mielettömiäkin, mutta pyrkimyksensä, taipumuksensa, sydämmensä on parempi, ja sehänon kaiken perustus; ja kaikki tämä parhain hänessä – se epäilemättäon teidän vaikutustanne. Te olette hänet uudistanut. Täytyypä minunteille tunnustaa, että te ennen kaikkia muita voisitte rakentaahänen onnensa. Mutta minä karkoitin sen ajatuksen, minä en tahtonutsemmoisia ajatuksia. Minun piti vieroittaa hänet teistä, kävi kuinkakävikään; minä aloin toimia ja luulin saavuttaneeni pyrintöjenipäämaalin. Vielä tunti sitten minä luulin voiton olevan puolellani.Mutta kreivittären luona tapahtunut kohtaus kumosi kerrassaan kaikkiminun suunnitteluni, ja eräs tosiseikka minua eniten hämmästytti: Aleshan outo totisuus, horjumaton kiintymys teihin ja tuonkiintymyksen horjumattomuus ja elinvoimaisuus. Sanon vielä kerran: te olette antanut pojalleni kokonaan uuden kasvatuksen. Äkkiä minänäin, että muutos menee hänessä etemmäksi, kuin edes minäkään odotin.Tänään minä odottamatta huomasin hänessä semmoisen älykkäisyydenmerkin, jota minä en ollenkaan osannut odottaa, ja samalla myöskintavatonta sydämmen hienoutta ja huomaavaisuutta. Hän valitsikaikista varmimman tien, päästäkseen pois asemasta, jonka pitiitselleen vaikeana. Hän kosketteli ja herätti ihmissydämmen jaloimmattaipumukset, nimittäin anteeksi antamisen ja pahan palkitsemisenhyvällä. Hän antautui loukkaamansa olennon valtaan ja anoi häneltäosanottavaisuutta ja apua. Hän kosketti naisen koko ylpeyttä,naisen, joka jo rakasti häntä, suoraan tunnustaen tälle, että tälläon jo kilpailija, mutta samalla herätti tässä myötätuntoisuuttakilpailijaansa kohtaan, saaden itselleen anteeksiannon ja lupauksenuhrautuvasta sisar-rakkaudesta. Ruveta tekemään moisia selityksiäja samalla osata olla loukkaamatta, pahastuttamatta – siihen eivätaina kykene viisaita viisaammatkaan, siihen kykenevät vain nuorteat, puhtaat ja hyvästi johdetut sydämmet, jommoinen Aleshalla on. Minäolen vakuutettu siitä, että hänen tämän päiväisessä toimessaan ettete, Natasha Nikolajevna, ole ollut osallisena, ette sanalla ettekäneuvolla. Te ehkä nyt vasta kuulitte siitä häneltä. Erehdynkö? Eiköole totta?

– Te ette ole erehtynyt, sanoi Natasha, jonka kasvot säteilivät jasilmät loistivat kummallisesti, kuni jonkin innostuksen vallassa.Ruhtinaan puhetaito alkoi vaikuttaa. – Minä en ole viiteen päiväännähnyt Aleshaa. Tuon kaiken on hän itse keksinyt, itse sen myöskintoimeenpannut.

– Aivan varmaan niin, myönsi ruhtinas, – mutta huolimattasiitä, kaikki tämä hänen odottamaton tarkkanäköisyytensä,päättäväisyytensä, velvollisuudentuntonsa, ja vielä, kaikkitämä jalo järkähtämättömyytensä, – se on kaikki seuraus teidänvaikutuksestanne. Tämän kaiken minä lopullisesti huomasin jaharkitsin nyt kotiin ajaessani, ja harkittuani, tunsin äkkiäitsessäni voiman tehdä päätökseni. Kosimispuuhamme kreivittärentalossa on mennyt myttyyn eikä voi uudistua; mutta vaikka voisikin,ei se saa enää koskaan uudistua. Minä tulin vakuutetuksi, että vainte yksistänsä voitte rakentaa hänen onnensa, että te olette hänenoikea johtajansa, että te jo olette laskenut perustuksen hänentulevalle onnellensa! Minä en ole salannut teiltä mitään, enkä salaanytkään, että minä hyvin paljon rakastan hyvää tulevaisuutta, rahaa, ylhäisyyttä, vieläpä virkanimiäkin; tiedän hyvin niistä useitaennakkoluuloiksi, mutta minä rakastan noita ennakkoluuloja enkäollenkaan tahdo halveksia niitä. Mutta on seikkoja, jolloin täytyyottaa huomioon muitakin näkökohtia, jolloin ei sovi kaikkea mitatasamalla mitalla… Paitsi sitä minä suuresti rakastan poikaani.Sanalla sanoen minä tulin siihen päätökseen, että Alesha ei saa erotateistä, sillä ilman teitä hän joutuu turmioon. Ja tunnustankin, ettäehkä on jo kuukausi siitä, kun minä tämän päätin, ja nyt vasta itsehuomasin, että olen oikein päättänyt. Tietysti, sanoakseni teilletämän kaiken, olisin minä voinut tulla luoksenne huomenna, enkähäiritä teitä miltei puoliyön aikaan. Mutta nykyinen kiireellisyyteniehkä todistaa teille, kuinka innokkaasti ja, erittäinkin, kuinkatotisesti minä asiaan käyn käsin. En ole enää lapsi; en voisiikäisenäni ottaa ajattelematonta askelta. Kun minä astuin tännesisään, olin jo kaikki päättänyt ja valmiiksi ajatellut. Muttaminä tunnen, että minun täytyy vielä kauan odottaa, ennenkuin saanteidät täydelleen vakuutetuksi minun vilpittömyydestäni… Muttaasiaan! Tuleeko minun nyt selittää teille, miksi tulin tänne? Minätulin, täyttääkseni velvollisuuteni ja – juhlallisesti, kaikellarajattomalla kunnioituksellani teitä kohtaan, pyydän teidän tekemäänpoikani onnelliseksi ja suomaan hänelle kätenne! Oi, älkää luulko, että minä tulin ankarana isänä, joka viimeinkin antoi lapsillensaanteeksi ja armollisesti suostuu suomaan heille heidän onnensa. Ei!Ei! Te halvennatte minua ajatellessanne minusta semmoista. Älkääkämyöskään luulko, että minä jo ennakolta olin varma suostumuksestanne, perustaumalla siihen, mitä te olette jo uhranneet poikani vuoksi; einiinkään! Minä ensimäisenä olen valmis ääneen sanomaan, ettei hänansaitse teitä ja … (hän on hyvä ja avomielinen) – hän itsekinsen todistaa. Mutta ei siinä kyllin. Minua veti tänne moiseenaikaan ei vain se yksin … minä tulin tänne … ( – tässä ruhtinaskunnioittavasti ja jonkinlaisella juhlallisuudella kohosi tuolilta – ) minä tulin tänne tarkoituksessa tulla ystäväksenne! Minä tiedän, ettei minulla siihen ole pienintäkään oikeutta, päinvastoin! Muttakuitenkin – suokaa minun ansaita tuo oikeus! Suokaa minun toivoa!..

Kunnioittavasti kumartuen Natashan edessä odotti hän vastausta.Kaiken aikaa, kun hän puhui, pidin minä häntä tarkkaan silmällä. Hänhuomasi sen.

Puheensa lausui hän kylmästi, hiukan tavotellen kaunopuheisuutta, vieläpä muutamin paikoin jonkinlaisella leväperäisyydellä. Kokopuheen äänensointu toisinaan ei ensinkään vastannut innostustansa, joka veti hänet sinne moiseen ensi käynniksi sopimattomaan aikaanja erittäinkin moisissa olosuhteissa. Muutamat lauseensa olivathuomattavassa määrässä tekemällä tehtyjä ja muutamin paikoin pitkiä,ja pituudestaan kummallista puhettansa hän ikäänkuin tahallansateki omituiseksi, koettaen piiloittaa esille pyrkivää tunnettahuumorin, huolimattomuuden ja leikillisyyden taa. Mutta tämän kaikenminä huomasin vasta jälkeenpäin; silloin oli kokonaan toisin.Viime sanansa hän lausui niin henkevästi, niin tunteellisesti, niin totisella kunnioituksella Natashaa kohtaan, että hän voittimeidät kaikki puolellensa. Näkyipä jotain kyynelen tapaistakin hänensilmissään. Natashan jalo sydän tuli kokonaan voitetuksi. Hän nousija ääneti, syvästi liikutettuna ojensi ruhtinaalle kätensä. Tämätarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä tunteellisesti. Alesha olisanomattoman iloinen.

– Sanoinhan minä sinulle, Natasha! huudahti hän. – Sinä et uskonutminua! Sinä et uskonut, että hän on jalosydämmisin ihminen maanpäällä! Näethän, nyt näet itse!..

Alesha kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä intoisasti. Tämä vastasipojalleen samalla mitalla, mutta kiirehti lopettamaan tunteellistakohtausta, ikäänkuin olisi hävennyt näyttää omia tunteitansa.

– Kylliksi, sanoi hän, ja otti hattunsa, – minä lähden. Minä pyysinteiltä vain kymmenen minuttia, mutta viivyinkin puolituntia, sanoihän nauraen. – Mutta minä poistun täältä mitä hartaimmin odottaen, että saisin taas tavata teidät mitä pikemmin. Sallitteko minun käydäteillä mahdollisimman usein?

– Kyllä, kyllä! vastasi Natasha, – mahdollisimman usein! Minätahdon mitä pikemmin … oppia rakastamaan teitä … lisäsi Natashasopertaen.

– Kuinka vilpitön, kuinka rehellinen te olettekaan! sanoiruhtinas hymyillen Natashan sanoille. – Te ette tahdo edesviekastella sanoaksenne tavallista kohteliaisuuslausetta. Muttateidän vilpittömyytenne on kalliimpi kaikkia noita teeskenneltyjäkohteliaisuuksia. Niin! Minä tunnen, että minun tulee vielä kauan, kauan ansaita rakkauttanne!

– Älkää, älkää kehuko minua … riittää jo! kuiskaili Natashahämillään.

Oi, kuinka kaunis hän tällä hetkellä olikaan!

– Olkoon niin! sanoi ruhtinas, – mutta pari sanaista vielä asiasta.Voitteko aavistaa, kuinka onneton minä olen! Minä en voi huomennatulla teille, en huomenna, en ylihuomenna. Tänä iltana minä sainkirjeen, joka on minulle niin tärkeä (se vaatii välttämättömästiminua erääseen asiaan), etten millään keinoin voi sitä välttää.Huomenaamuna minä matkustan Pietarista. Älkäähän toki ajatelko, ettäminä tulin teille nyt näin myöhään vain siksi, ettei minulla huomennaolisi aikaa, eikä ylihuomennakaan. Te tietysti ette sitä ajattele, mutta tämä on näyte minun epäilevästä luonteestani! Niin, paljonvastuksia on tuo epäilevä luonteeni minulle tuottanut, ja ehkäpä kokorettelöt minun ja vanhempainne välillä ovat vain seurauksia tuostakurjasta luonteestani!.. Tänään on meillä tiistai. Keskiviikkona, torstaina, perjantaina en tule olemaan Pietarissa. Toivon varmastilauantaina palaavani ja jo samana päivänä pääseväni teillä käymään.Sanokaa, saanko minä luvan tulla teille koko illaksi?

– Välttämättömästi, välttämättömästi! huudahti Natasha, – lauantai-iltana minä odotan teitä! Ikävällä odotan!

– Ja kuinka onnellinen minä olenkaan! Yhä enemmän ja enemmän minätulen teitä tuntemaan! Mutta … minä lähden! Ja kumminkaan minäen voi lähteä puristamatta teidän kättänne, sanoi äkkiä ruhtinasminulle. – Suokaa anteeksi! Me kaikki puhumme nyt niin sekavasti…Minulla oli onni jo useampia kertoja kohdata teitä, olemmepa jokerran toisillemme esitetytkin. En voi lähteä täältä sanomatta, kuinka mieluista olisi minulle uudistaa tuttavuutta kanssanne.

– Olemme kyllä kohdanneet toisemme, vastasin minä ottaen tarjotunkätensä, – mutta, anteeksi, etten muista, onko meidät esitettytoisillemme.

– Ruhtinas R: n luona viime vuonna.

– Anteeksi, olin unohtanut sen. Mutta minä vakuutan, etten tätäkertaa unhota. Tämä ilta on minulle erityisesti muistettava.

– Niin, olette oikeassa; samoin minullekin. Olen kauan jo tietänyt, että te olette Natalja Nikolajevnan ja poikani todellinen ystävä.Minä toivon pääseväni teidän kolmen joukkoon neljänneksi. Eikö niin?lisäsi hän, kääntyen Natashaan.

– Niin, hän on meidän todellinen ystävämme ja me tahdomme pysyäkaikki yhdessä! vastasi Natasha hyvin tunteellisesti.

Natasha parka! Hän oikein säteili iloa, kun näki, ettei ruhtinasunhottanut minuakaan. Kuinka suuresti rakasti hän minuakin, tyttöraukka!

– Minä tiedän monta, jotka ihailevat teidän kirjailijalahjojanne, pitkitti ruhtinas, – ja tunnen kaksi mitä hartaintaihailijatartanne. Heistä olisi hyvin mieluista saada tutustuakanssanne persoonallisesti. Ne ovat kreivitär, minun paras ystäväni,ja hänen tytärpuolensa, Katarina Feodorovna Filimonova. Sallikaaminun toivoa, ettette kiellä minulta mielihyvää – saada esittääteidät näille naisille.

– Minä pidän sen suurena kunniana, vaikka minulla nyt yleensä onvähän tuttavuuksia…

– Mutta annattehan te minulle osotteenne! Missä te asutte? Minä saanmieluisan tilaisuuden…

– Minä en ota ketään vastaan kotonani, ruhtinas, en ainakaan tätänykyä.

– Mutta vaikka minä en ole ansainnutkaan poikkeusta puoleltanne …mutta…

– Tehkää hyvin, jos te vaaditte, niin olen mielelläni täyttävätahtonne. Minä asun N: n poikkikadulla, Klugenin talossa.

– Klugenin talossa! huudahti hän, niinkuin olisi jostainhämmästynyt. – Kuinka! Te … oletteko jo kauan siinä asunut?

– En, vasta jonkun aikaa, vastasin minä, tahtomattani tarkastellenhäntä. – Asuntoni numero on neljäkymmentä neljä.

– Neljäkymmentä neljä? Asutteko yksin?

– Ihan yksin.

– N – niin! Siksipä minä … että jo kauan olen tuntenut tuontalon. Sitä parempi… Tulen välttämättömästi teillä käymään,välttämättömästi! Minun täytyy niin paljosta puhella kanssanneja minä odotan teiltä paljoa. Te voitte tehdä minulle suuriapalveluksia. Näettekös, minä jo suorastaan alotan pyynnöillä. No,näkemiin asti! Vielä kerta kätenne!

Hän puristi minun ja Aleshan käsiä, vielä kerta suuteli Natashankättä ja läksi, käskemättä Aleshaa mukaansa.

Jäimme kolmen suuresti hämillemme. Tuo kaikki oli tapahtunutniin arvaamatta, niin odottamatta. Kukin meistä tunsi, ettäsilmänräpäyksessä oli kaikki muuttunut ja jokin uusi, tuntematonalkanut. Alesha istui ääneti Natashan viereen ja hiljaa suutelihänen kättänsä. Toisinaan katsahti hän Natashaa kasvoihin, niinkuinodottaen, mitä hän sanoo.

– Alesha, kyyhkyläiseni, mene jo huomenna Katarina Feodorovnan luo, lausui viimein Natasha.

– Sitä minä itsekin ajattelin, vastasi Alesha, – välttämättömästimenen.

– Mutta kenties hänen on vaikeata kohdata sinua … mitenkä nyttekisit?

– En tiedä, ystäväiseni. Sitä minäkin ajattelin. Minä mietin …huomaan … niin päätänkin. Natasha, meillähän on nyt asia kokonaanmuuttunut, ei malttanut Alesha olla sanomatta.

Natasha hymyili ja loi häneen pitkän ja hellän katseen.

– Entäpä kuinka hienotunteinen isäni on. Näki kylläkin, kuinka huonoasunto sinulla on, mutta ei virkkanut sanaistakaan…

– Mistä asiasta?

– No … että muuttaa toiseen asuntoon … tai jotain, sanoi Aleshapunastuen.

– Älähän nyt, Alesha, miksikä hän olisi sitä sanonut?

– Siksipä sanonkin, että hän on hienotunteinen. Ja kuinka kehuisinua! Puhuinhan minä sinulle … puhuinhan! Ei, kyllä hän voi kaikkikäsittää ja tuntea! Mutta minusta puhui kuni mistäkin lapsesta; kaikki nuo pitävät minua semmoisena! Mitäpäs sitten, olenhan minätodellakin semmoinen.

– Sinä olet lapsi, mutta huomaavaisempi, kuin meistä kukaan muu.

Minun hyvä Aleshani!

– Mutta hänpä sanoi, että hyvä sydämmeni on minulle vahingoksi.

Kuinka se on ymmärrettävä? Sitä en käsitä. Ja tiedätkös mitä,

Natasha, enköhän lähde heti hänen luoksensa? Huomenna varhain tulen taas tänne.

– Mene, mene, kyyhkyläiseni. Sen sinä hyvin sanoit. Javälttämättömästi täytyy sinun käydä hänen luonaan, kuulethan? Muttasitten huomenna tule mitä varhaimmin. Ethän nyt enää käy olemaanviisin päivin luonani käymättä? lisäsi Natasha veitikkamaisesti, hyväillen häntä katseillaan.

Kukin meistä oli jonkinlaisen hiljaisen, täydellisen ilon valtaamana.

– Minunko kanssani, Vanja? huudahti Alesha kamarista lähtiessään.

– Ei, hän jää tänne; meillä on vielä keskenämme puheltavaa, Vanja.

Muista, huomenna jo varhain tänne.

– Aivan aamusta! Hyvästi, Mavra!

Mavra oli kovin liikutettu. Hän oli kuullut kaikki, mitä ruhtinaspuhui, oli kaikki kuunnellut oven takana, vaikkei läheskään kaikkeaymmärtänyt. Hän olisi mielellään tahtonut arvata, kysyä asiasta. Nythän vain katsoi hyvin totisena, vieläpä ylpeänä. Hänkin käsitti, ettämoni seikka oli muuttunut.

Me jäimme kahden. Natasha otti minua kädestä ja oli jonkun aikaavaiti, niinkuin olisi ajatellut, mitä sanoisi.

– Minä olen väsynyt! lausui hän viimein heikolla äänellä. —

Kuuleppas: menethän sinä huomenna vanhuksien luo?

– Välttämättömästi!

– Kerro sitten äidille, mutta älä hänelle.

– Enhän minä koskaan sinusta isällesi puhu.

– Niin, niin; saahan hän sen muutoinkin tietää. Tarkastappas sinä,mitä hän sanoo. Miltä kannalta hän ottaa asian. Jumalani! Luuletko,Vanja, että hän todella minut kiroaa tuon avioliiton vuoksi? Ei, seei voi tapahtua!

– Ruhtinaan tulee kaikki sovittaa, sanoin kiireesti. – Hänen tuleevälttämättömästi sopia isäsi kanssa, silloin käy kaikki hyvin.

– Oi, Jumalani! Jospa! Jospa! huudahti hän rukoilevasti.

– Ole huoletta, Natasha, kaikki on käyvä hyvin. Asiat ovat sillätolalla.

Natasha katsoi minuun hyvin tarkkaavasti.

– Vanja, mitä sinä ajattelet ruhtinaasta?

– Jos hän puhui vilpittömästi, niin on hän, minun mielestäni, hyvinjalo ihminen.

– Jos hän puhui vilpittömästi? Mitä sillä tarkoitat? Voiko hän siispuhua vilpillisestikin?

– Sitä minäkin luulen, vastasin. – "Natashan mielessä on siis jokutuuma, mietin itsekseni. – Kummallista!"

– Sinä kaiken aikaa katsoit häneen … niin tarkkaan…

– Niin, minusta tuntui hän hiukan kummalliselta.

– Niin minustakin. Kaiken aikaa hän puhui jotenkin … minä olenniin kovin väsynyt, kyyhkyläiseni. Tiedätkös? Meneppäs sinäkinkotiin. Huomenna tule sitten mahdollisimman varhain vanhuksien luota.Kuules vielä: eihän se ollut loukkaus, kun minä sanoin ruhtinaalle, että tahdon mitä pikemmin oppia rakastamaan häntä?

– Ei … mikäs loukkaus se olisi?

– Eikä … tyhmästi? Näes, sehän osotti, etten minä vielä rakastahäntä.

– Päinvastoin, se oli oikein, viattomasti ja sukkelaan sanottu. Sinäolit sitä sanoessasi niin ihana! Kylläpä hän olisi tyhmä, jos eikaikissa ylhäistavoissaan käsittäisi sitä!

– Sinä näytät olevan hänelle vihainen, Vanja? Ja kuitenkin, kuinka paha, epäilevä ja kunnianhimoinen minä olenkaan! Älä nauraminulle; minähän en salaa sinulta mitään. Ah, Vanja, sinä minunkallis ystäväni! Jos minä taas tulen onnettomaksi, jos taas kohtaaminua murhe, niin olet sinä varmaan täällä minun lähelläni; ehkäpäoletkin vain ihan yksin luonani! Millä olen minä tämän kaiken sinultaansainnut! Älä suutu minuun milloinkaan, Vanja!..

Kotiin palattuani, riisuunnuin heti ja panin maata. Huoneessani olikostea ja pimeä, kuni kellarissa. Monta kummallista mietettä jatunnelmaa häälyi mielessäni, enkä minä pitkään aikaan voinut nukkua.

Mutta kuinka lienee nauranutkaan meille juuri tällä hetkellä eräsmies, maaten upeassa vuoteessaan, – jos muuten piti meitä naurunsaarvoisina! Luultavasti ei pitänyt!

III

Seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan lähtiessäni huoneestanijoutuakseni Hirvisaarelle Ichmenevin luo, päästäkseni sitten sieltäpikemmin Natashan luo, kohtasin minä äkkiä ovessa eilisen vieraani,Smithin tyttären tyttären. Hän astui huoneeseeni. Muistan hyvin, että tulin iloiseksi hänen tulostaan, vaikk'en voinut selittääsyytä ilooni. Eilen en ollut ehtinyt vielä häntä oikein tarkastaa,ja nyt päivän valossa hän vielä enemmän hämmästytti minua. Eipäollutkaan helppoa löytää kummallisempaa, ulkomuodoltaan oudompaaolentoa. Varreltaan oli hän lyhyt, silmänsä säihkyvät, mustat, eivätkä ollenkaan semmoiset, kuin yleensä muilla venäläisillä,tukkansa tuuhea, musta ja vanukkeinen, katseensa epäselvä,tuikea ja selittämätön, mikä kaikki oli omiansa herättämäänkadulla jokaisen ohikulkijan huomiota. Erittäin hämmästyttävä olikatseensa: se säkenöitsi älyä, mutta samalla myöskin jonkinlaistainkvisiittorimaista luottamattomuutta, jopa suoranaista epäluuloakin.Vanha ja likainen pukunsa näytti päivän valossa vielä eilistä enemmänrääsymäiseltä. Olin huomaavinani, että jokin hiljakseen jäytävä,parantumaton ja alituinen tauti vaivasi häntä, joka lakkaamattaarmotta teki hävitystään hänen ruumiissaan. Kalpeilla, laihoillakasvoillaan asusti outo tumman-keltanen, sapenvärinen varjo. Muttahuolimatta kaikesta köyhyyden ja sairaloisuuden kurjuudesta, oli hänyleensä muuten jotenkin sievä. Kulmakarvansa olivat tarkkapiirteiset, hienot ja kauniit; erittäin sievä oli leveä, matalanpuoleinen otsansaja kaunispiirteiset, vaaleat, hiukkasen vain punertavat, ylpeän jarohkean poimuisat huulensa.

– Kas, sinäkö taas! huudahdin minä. – No, niin minä luulinkin, ettäsinä tulet. Astuhan sisään.

Hän astui hitaasti kynnyksen yli, samoinkuin eilenkin, katsellenympärilleen epäillen. Hän tarkasti tarkkaan huonetta, jossa häneniso-isänsä oli asunut, aivan kuin olisi tahtonut painaa muistoonsa, minkä verran huone oli muuttunut uuden asukkaan aikana "No, kummoineniso-isä, semmoinen lapsenlapsikin, ajattelin. Eikös vain lieneheikkomielinen?" Hän oli yhä vaiti; minä odotin.

– Kirjat, kuiskasi hän lopulta, luoden katseensa maahan.

– Ah, todellakin! Sinun kirjasi; tässä ne ovat, ota vaan! Minävartavasten säästin ne sinulle.

Hän katsahti minuun uteliaasti ja jotenkin kummallisesti vääntisuutansa, ikäänkuin olisi tahtonut epäillen hymyillä. Mutta tuohymyilyn yritys samassa taas jo vaihtui entiseen ankaraan jasalaperäiseen ilmeeseen.

– Puhuiko vaari teille minusta? kysäsi hän, ironillisesti tarkastaenminua päästä jalkoihin.

– Ei, sinusta hän ei puhunut, mutta hän…

– No, mistäpäs te tiesitte, että minä tulen? Kuka teille sanoi?kysäsi hän, äkkiä keskeyttäen minut.

– Tiesin sen siitä, ettei vaarisi voinut elää ihan yksin, kaikkienhylkäämänä. Hän oli niin vanha, heikko; siksipä minä ajattelinkin, että joku kävi hänen luonaan. Tuossa on kirjasi, ota ne. Opitko sinäniistä?

– En.

– Mihinkäs sinä sitten niitä tarvitset?

– Vaari opetti minua, kun minä kävin hänen luonaan.

– Etkö sinä sitten enää käynyt?

– Sitten en enää käynyt … minä tulin sairaaksi, lisäsi hänikäänkuin puolustuksekseen.

– Onko sinulla omaisia, äiti, isä?

Hän äkkiä rypisti kulmiansa ja pelokkaasti katsahti minuun. Sittenpainoi hän päänsä alas, kääntyi ääneti ja läksi hiljaa huoneesta, vastaamatta nytkään minulle mitään, aivan samoin kuin eilenkin.Kummeksien seurasin häntä silmilläni. Kynnyksellä hän nytkin pysähtyi.

– Mistä syystä hän kuoli? kysäsi hän katkonaisesti, kääntyenpuoliksi minuun päin, aivan samanlaisella liikkeellä, kuin eilenkin, kun hän, myöskin pois lähtiessään ja ovessa seisten, kysyi Asorkasta.

Minä menin luoksensa ja aloin hänelle lyhyesti kertoa. Ääneti jauteliaana hän kuunteli, pää alas painuneena, seisten minuun selin.Kerroin myöskin, kuinka vaari kuollessaan puhui kuudennesta linjasta.

– Sen kyllä arvasinkin, lisäsin minä, – että siellä asuu jokuhänen rakkaistaan, siksipä minä odotinkin, että joku tulee häntätiedustamaan. Hän varmaankin rakasti sinua, kun vielä viimehetkellään sinua muisti.

– Ei, hän ei rakastanut, kuiskasi hän vastenmielisesti!

Tyttö oli kovin liikutettu. Kertoessaan kumarruin nähdäkseni hänenkasvonsa. Silloin huomasin, että hän teki suurimpia ponnistuksiatukahduttaakseen liikutustansa, aivan kuin olisi tahtonut osottaaminulle ylpeyttänsä. Hän vaaleni yhä enemmän ja enemmän ja puritiukkaan alahuultansa. Mutta erittäin kummastutti minua hänensydämmensä outo jyske. Se jyskytti aina yhä kovemmin, niin ettälopulta saattoi kahden, kolmen askeleen päässä sen kuulla, kutenaneurismitaudissa. Minä luulin, että hän kohta alkaa itkeä, niinkuineilenkin, mutta hän hillitsi itsensä.

– Missä on se aita?

– Mikä aita?

– Jonka alla hän kuoli.

– Minä näytän sen … kun menemme ulos. Kuules, mikä sinun nimesi on?

– Ei huoli…

– Mitä ei huoli?

– Ei huoli, ei mitään … minulla ei ole nimeä, vastasi hänkatkonaisesti ja ikäänkuin harmistuneesti ja teki liikkeenlähteäkseen pois. Minä pysäytin hänet.

– Maltahan, sinä kummallinen tyttö! Minähän suon sinulle hyvää;minulla on sääli sinua eilisestä saakka, kun sinä tuolla rapuillanurkassa itkit. Minun on vaikea sitä muistella… Sitä paitsivaarisi kuoli minun käsiini ja varmaan hän muisteli sinua, kun puhuikuudennesta linjasta, siis ikäänkuin jätti sinut minun huostaani.Minä olen nähnyt hänet unessa… Minä säilytin kirjatkin sinulle, mutta sinä olet noin juro, ikäänkuin pelkäisit minua. Sinä varmaankinolet hyvin köyhä ja orpo, ehkäpä vierasten hoidossa, niinkö?

Minä puhuin hänelle innokkaasti, itsekään tietämättä, mitenkä hänminua niin suuresti miellytti. Paitsi sitä oli tunteessani jotainmuutakin, kuin vain sääliä. Asian salaperäisyyskö, Smithin saattamamielialako, vaiko oman mielentilani fantastillisuus, – sitä en osaasanoa, mutta jokin epämääräinen tunne minua kiihdytti. Näytti siltä,että sanani liikuttivat häntä; hän katsahti minuun jotenkin oudosti, mutta ei enää jurosti, vaan lempeästi ja pitkään, sitten taas,ikäänkuin vaipuen mietteisiinsä, painoi päänsä alas.

– Helena, kuiskasi hän äkkiä, odottamatta ja hyvin hiljaa.

– Onko sinun nimesi Helena?

– On…

– Mitä, tuletko sinä minun luonani käymään?

– Ei sovi … en tiedä … tulen, kuiskasi hän kuin ajatuksissaan jataistellen itsensä kanssa.

Samalla juuri kuului jossain seinäkellon lyönti. Hän vavahti ja, katsoen minuun, sanomattomalla tuskan surulla, kuiskasi:

– Paljonko kello on?

– Lienee puoli yksitoista.

Hän kiljahti peloissaan.

– Jumalani! sanoi hän ja läksi samassa juoksemaan. Minä pysäytinhänet vielä kerran porstuassa.

– Näin minä en päästä sinua, sanoin hänelle. – Mitä sinä pelkäät?

Myöhästyitkö?

– Niin, niin, minä läksin salaa! Päästäkää! Hän lyö minua! huudahtihän, nähtävästi ilmaisten jonkin salaisuutensa ja koettaen riuhtoaitseänsä irti käsistäni.

– Kuulehan, äläkä riuhdo itseäsi; sinun on mentävä Hirvisaarelle, minäkin olen menossa sinne kolmannelletoista linjalle. Minäkin olenmyöhästynyt ja aion ottaa ajurin. Tahdotko lähteä kanssani? Minä viensinut. Pääset pikemmin kuin jalkasin…

– Minun luokseni ei saa tulla, ei saa! huudahti hän kauhuissaan.Jo yksistään ajatus, että minä tulisin hänen asuntoonsa, sai hänenkasvonsa kauhusta vääristymään.

– Johan minä sanoin sinulle, että minun on mentävä kolmannelletoistalinjalle asioilleni, eikä sinun luoksesi! En minä lähde sinunjälestäsi. Ajurilla me kohta joudumme. Lähdetään vain!

Laskeusimme alas. Otin ensimäisen ajurin, jolla pahaksi onneksi oliniin kovin huono ajopeli. Nähtävästi oli Helenalla kovin kiire, koskahän suostui lähtemään kanssani. Hämärintä asiassa oli se, etten minäuskaltanut edes kyselläkään. Hän alkoi kovasti huitoa käsillään jamiltei hypännyt pois kärryistä, kun minä kysyin, ketä hän kotonaniin pelkää. Mitähän salaperäistä tässä lieneekään? ajattelinitsekseni. Kärryissä oli hänen kovin epämukava istua. Joka kerta, kun kärryt hypähtivät, hän, pysyäksensä istumassa, tarttui kiinninuttuuni vasemmalla kädellään, joka oli pieni, likainen, täynnäjonkinlaisia lyöttöhaavoja. Toisella kädellään piteli hän vahvastikirjoja; kaikesta huomasi, että nuo kirjat olivat hänelle hyvinrakkaita. Korjaten itseänsä istumaan hän samassa näytti jalkansa,ja suurimmaksi kummastuksekseni minä näin, että siinä oli vainrikkinäinen kenkä, eikä sukkaa ollenkaan. Vaikka olinkin jo päättänytolla mitään kyselemättä, en nyt taaskaan malttanut.

– Eikö sinulla ole sukkiakaan? kysäsin. – Sopiiko nyt kävelläsukitta, näin kostealla ja kylmällä ilmalla?

– Ei, vastasi hän katkonaisesti.

– Ah, Jumalani, jonkun luonahan sinä asut! Olisit pyytänyt keltätahansa sukat, kun läksit ulos.

– Itse minä niin tahdoin.

– Näin sinä voit sairastua ja kuolet!

– Jospa kuolisinkin.

Nähtävästi hän ei halunnut vastailla ja oli äkäinen, kun häneltäkyselin.

– Tässä hän kuoli, sanoin minä, osottaen taloa, jonka edessä hänenvaarinsa oli kuollut.

Hän katsoi tarkkaan ja äkkiä sanoi minulle rukoilevalla äänellä:

– Herran tähden, älkää tulko minun jälestäni. Minä tulen teille, tulen! Kun vain pääsen, heti tulen teille!

– Hyvä, minä jo sanoin, etten tule jälestäsi. Mutta mitä sinäpelkäät? Varmaankin olet hyvin onneton. Minun on vaikea tuollaisenanähdä sinua…

– Minä en pelkää ketään, vastasi hän jotenkin ärtyisellä äänellä.

– Mutta sinähän äsken sanoit: "hän lyö minua!"

– Lyököön! vastasi hän ja silmänsä säihkyivät. – Lyököön! Lyököön!hoppusi hän katkerasti, ja ylähuulensa kohosi halveksivasti ja alkoivavista.

Jouduimme niin Hirvisaarelle. Kuudennen Iinjan päässä pysähdytti hänajurin ja hyppäsi pois kärryistä, katsellen levottomasti ympärillensä.

– Ajakaa pois; minä tulen, tulen! sanoi hän, ollen kovin levoton, pyytäen, etten tulisi hänen jälestään. – Menkää pikemmin, pikemmin!

Minä läksin ajamaan. Mutta ajettuani vähän matkaa rantakatua, maksoin ajurille ja, palattuani kuudennelle linjalle, kiiruhdintoiselle puolelle katua. Näin kohta hänet; hän ei ollut ehtinyt vieläpitkälle, vaikka kulkikin hyvin kiireesti sekä yhä katseli taakseen; kerran pysähtyikin hän pikkusen, paremmin nähdäkseen, tulenko hänenjälestään, vaiko en? Minä piilouduin porttikäytävään, eikä hänhuomannut minua. Hän läksi astumaan edelleen, ja minä toisella puolenkatua hänen jälestään.

Uteliaisuuteni oli kohonnut ylimmilleen. Vaikka olinkin päättänytolla menemättä hänen jälestään asuntoonsa, tahdoin kumminkin kaikenvaralta saada tietää talon, jossa hän asui. Minua ahdisti samanlainenraskas ja outo tunne, kuin tuonoin tuolla ravintolassa herättiminussa hänen vaarinsa, tarkastellessaan kuollutta Asorkkaa.

IV

Astuimme siten pitkältä, aina Pienelle prospektille saakka. Tyttömiltei juossut; viimein meni hän puotiin. Pysähdyin odottamaan häntä."Eihän hän puodissa asu", ajattelin.

Todellakin, hetkisen kuluttua tuli hän puodista, mutta kirjojaei enää ollut kädessään. Sen sijaan oli nyt kädessään savikuppi.Pikkusen astuttuaan meni hän erääseen kehnonlaiseen taloon. Se olipieni kivirakennus, vanha, kaksikerroksinen, likaisenkeltaisellamaalilla maalattu. Eräässä alakerroksen ikkunassa, joita kaikkiaanoli kolme, oli pieni punanen ruumisarkku. – Tämä oli köyhänruumisarkkujen valmistajan kyltti. Yläkerroksen ikkunat olivat aivanneliömäiset, ruudut himmeät, vihertävät ja halkeilleet, ruutujentakaa näkyi vaaleanpunaset, vuorikankaasta tehdyt ikkunaverhot.Astuin kadun toiselle puolelle, lähestyin taloa ja luin portin päälläolevasta peltikilvestä: porvaritar Bubnovan talo.

Mutta tuskin olin ennättänyt tuon lukea, kun Bubnovan pihassaäkkiä kuului kimakka naisen huuto ja sitten kiroilua. Katsahdinportista pihaan; puisten rappujen astuimella seisoi porvaripukuinen, lihava nainen, viheriä huivi hartioillansa. Kasvonsa olivat mitäilettävimmän tummanpunaisen väriset, pienet, veristyneet jamulkoilevat silmänsä säihkyivät vihasta. Selvään huomasi, ettähän oli juovuksissa, vaikka olikin vasta aamupäivä. Hän kiljuiHelena-paralle, joka kuppi kädessä seisoi hänen edessään kunikivettynyt. Tuon kiukkuisen naisen takaa näkyi rapuilla jotenkinpörröinen, maalikasvoinen naisolento. Jonkun ajan kuluttuaaukeni kellari-kerroksen ovi ja rapuille ilmaantui, varmaankinmetelin johdosta, keski-ikäinen, köyhästi puettu, miellyttävän javaatimattoman näköinen nainen. Puoliavoimesta ovesta katsoivatalakerroksen toiset asukkaat, vanha ukko ja tyttönen. Roteva ja pitkämies, varmaankin talonmies, seisoi luuta kädessä keskellä pihaa jalaiskana seurasi näytelmää.

– Sinä kirottu, sinä verenimijä, sinä saivar mokoma! kiljui nainen, laskien suustaan yhteen mittaan kaikki sinne kokoontuneet torasanat, pitämättä muuta väliä, kuin silloin tällöin hengästyneenä sylkeäänryypäten, – niinkö sinä minun huoleni palkitset, takkulapää! Lähetinhänet vain kurkkuja ostamaan, hänpä livisti tiehensä! Sydämmeni joaavisti, että hän karkaa, kun hänet lähetin. Kivisti sydäntäni, kivisti! Eilen illalla korvatukkansa samanlaisesta asiasta nyhdin,hänpä tänään uudestaan karkasi! Mihinkä juosnee, lurjus, missäkäynee! Kenen luona sinä käyt, kirottu sikiö, rinkisilmä kyy, myrkky, kenenkä? Puhu, suomätä, taikka minä sinut heti kuristan!

Samassa aikoi kiukustunut akka hyökätä tyttöparan niskaan, muttahuomattuaan alakerran naisen seisovan rapuilla, äkkiä pysähtyi ja,kääntyen häneen, alkoi vielä kimakammalla äänellä ja käsilläänhuitoen puhua tälle, ikäänkuin olisi aikonut tämän ottaa uhriparkansarikoksen todistajaksi:

– Äitinsä on kuollut! Itsekin te, hyvät ihmiset tiedätte, että hänjäi kuni mukula yksin maailmaan. Minä näin, että hän jäi teille,köyhille ihmisille vastuksiksi, itsellennekään ei ole mitään, ruokaa, annas, ajattelin, teen vaikka Pyhälle Nikolaille mieliksi, otanorvon hoitooni. Otin. Mitäs luulisitte? Nyt jo kaksi kuukautta olenpitänyt, – vereni on hän näinä kahtena kuukautena juonut, valkeanihoni syönyt. Iili mokoma! Kalkkalokäärme! Itsepäinen saatana! Onvain vaiti, jos lyöt häntä, viskaat, yhä on vaiti, aivan kuin olisivettä suuhunsa ottanut, – yhä on vaiti! Sydäntäni särkee – vaition! Minä sinä itseäsi oikein pidät, mörkö mokoma! viheriä marakatti?Minutta sinä olisit kadulla nälkään kuollut. Saisit jalkani pestä jasen veden juoda, rymä mokoma, musta ranskalainen kalpa sinä mokoma.Kuolla äikähtänyt minutta olisit!

– Miksikä te nyt, Anna Trifonovna, itseänne noin vaivaatte?Millä hän teitä taas harmitti? kysyi kunnioittavasti vaimo, jolleraivostunut hirviö vihaansa purki.

– Miten niin millä, sinä hyvä nainen, mitenkä millä? En tahdo, ettätehdään tahtoani vastaan! Älä tee omaa hyvääsi, mutta tee minunpahaani, – kas, semmoinen minä olen! Hänpä oli miltei hautaanminut tänään saattaa! Lähetin puodista ostamaan kurkkuja, ja hänpalaa sieltä kolmen tunnin kuluttua! Sydämmeni jo aavisti tätäkun hänet lähetin; kivisti sydäntäni, kivisti, kipeästi kivisti!Missä oli? Missä kävi? Millaisia suojelijoita itselleen löysi? Jaminäkös hänelle en ole hyvää tehnyt! Hänen saastaiselle äidilleenannoin anteeksi neljäntoista ruplan velan, omalla kustannuksellanihautasin, pirupenikkansa otin kasvattaakseni, sinä rakas nainen, tiedäthän, itsehän tiedät tuon! Mitä, eikö minulla olisi valtaa hänenylitsensä. Saisi olla kiitollinen, mutta kiitollisuuden sijasta häntekee päin vastoin! Minä tahdoin suoda hänelle onnea. Minä hänet, pakana-pennun, tahdoin harsovaatteisiin pukea, Gostinodvorista kengätostin, koristin kuin riikinkukon, – kedon kukkasen sorean! Jamitä te luulette, hyvät ihmiset! Kahdessa päivässä repi vaatteensakokonaan, riekaleiksi repi, sellaisena nyt käypi, sellaisia kantaa!Ja mitäs luulette, – tahallaan repi, – en tahdo valehdella, itsenäin; tahtoo, muka, repaleissa käydä, ei huoli harsopukua! No, silloin purin vihani, pieksin hänet, mutta sittenhän kutsuin lääkärinja sille maksoin. Jos sinut nutistaisi, saivar mokoma, niin saisiviikon vain maidotta elää, – siinä olisi koko rangaistus sinuntähtesi! Rangaistukseksi panin hänet lattioita pesemään; mitäpäsluulette: pesee, pesee, raato, pesee! Sydäntäni äköittää, – pesee!No, ajattelin: et enää minulta pakene! Sain sen vain ajatelleeksi, niin – hän jo eilenkin karkasi! Itsehän te, hyvät ihmiset, kuulitte, miten minä häntä eilen pieksin, käteni pieksäissä kipeäksi sain, sukat, kengät otin pois, – ei mene nyt avojaloin, ajattelin;hänpä taas tänäänkin sinne pakeni! Missäs olit? Sano? Kelle sinä,nokkosen siemen, valitit, kelle minun päälleni kantelit? Puhu, mustalaispenikka, ulkomaalainen naamari, puhu!

Raivoissaan hyökkäsi hän kauhusta kangistuneen tytön kimppuun, tarttui tukkaan ja paiskasi hänet maahan. Kurkku-kuppi lensi maahanja särkyi; tämä vielä lisäsi humalaisen raivottaren vihaa. Hänpieksi uhriansa kasvoihin, päähän; Helena pysyi itsepäisesti ääneti,ei ainoatakaan ääntä, ei ainoatakaan huudahtusta; eikä ainoatakaanvalitusta hän päästänyt pieksettäissäkään. Minä hyökkäsin pihaan, harmista ja suuttumuksesta muistamatta, mitä teinkään, ja astuinsuoraan humalaisen akan eteen.

– Mitä te teette? Kuinka te uskallatte käyttääntyä noin orporaukkaakohtaan! huudahdin minä, tarttuen raivottaren käteen.

– Mitä! Mikä sinä olet siinä? kiljui akka jättäen Helenan rauhaan janostaen kätensä vyötäisille. – Mitä teillä on asiaa minun talossani?

– Sitä, että te olette säälimätön! sanoin vastaan. – Kuinka teuskallatte noin rääkätä lapsi raukkaa? Hän ei ole oma lapsenne; minäjuuri kuulin, että hän on vain teidän holhottinne, orpo parka.

– Herra Kriste! vinkui raivotar. – Kukas sinä oikeastaan olet, tungettelija! Tulitko sinä tytön kanssa, vai? Minä lähden hetipoliisiosaston päälliköille valittamaan! Minua itse Andron Timofeitshkunnioittaa kuin aatelista! Sinun tykösikö tyttö pakenikin? Kuka sinäolet? Vieraaseen taloon tulit räyhäämään. Auttakaa!

Samassa hyökkäsi hän päälleni nyrkit ojona. Mutta juuri silloinkuului läpitunkeva, kamala kiljahdus. Katsahdin sinne, – Helena, joka oli kuni tunnottomana seissut, parahtaen äkkiä kauhealla, luonnottomalla äänellä, kaatui maahan ja alkoi piestä kovissasuonenvedon tuskissa. Kasvonsa vääristyivät. Hän oli saanutkaatumataudin kohtauksen. Pörrötukkainen tyttö ja alhaalla olevanainen juoksivat apuun, nostivat sairaan ja kantoivat kiiruustiyläkertaan.

– Vaikkapa kuolisit, kirottu! vinkui akka hänen jälkeensä. – Kolmaskohtaus jo kuukaudessa… Ulos, sinä liehakko! huusi akka taasminulle.

– Mitä sinä, talonmies seisot? Mistä syystä sinä palkan saat?

– Pois, pois! Tahdotko saada niskaasi, sanoa mörähti talonmieskuni vain muodon vuoksi. – Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti.Hyvästi ja ulos tiehesi!

Mikäs minulle muu neuvoksi, kuin lähteminen, nähtyäni, että puuhanioli kokonaan turha. Minä olin harmista haljeta. Asetuin portin eteenkäytävälle ja katsoin pihaan. Kun minä olin päässyt kadulle kiiruhtiakka heti ylös; talonmies virkansa toimitettuaan niinikään katosijonnekin. Kohta tuli vaimo, joka auttoi Helenaa ylös, laskeutuirapuilta mennäkseen asuntoonsa. Minut huomattuaan hän pysähtyi jakatsoi minuun uteliaana. Hänen miellyttävät ja levolliset kasvonsarohkaisivat minua. Astuin uudelleen pihaan ja menin suoraan vaimonluo.

– Suokaa anteeksi, alotin minä, – kuka tuo tyttö täällä on ja miksituo kiukkuisa akka häntä rääkkää? Älkää toki luulko, että minä vainturhasta uteliaisuudesta kyselen. Minä olen ennen kohdannut tuontytön ja erään seikan vuoksi tahtoisin saada hänestä selkoa.

– Jos te niin haluatte tietoa hänestä, niin olisi parasta, ettäottaisitte hänet luoksenne, taikka etsisitte jonkun palveluspaikan, muuten hän täällä joutuu hukkaan, lausui vaimo ikäänkuinvastenmielisesti, yrittäen poistua.

– Jos te ette tahdo minua neuvoa, niin mitä minä voin tehdä?Sanoinhan minä, etten minä tiedä mitään. Tuo varmaankin oli Bubnovaitse, talon omistaja?

– Niin on.

– Mitenkä tuo tyttö joutui hänelle? Kuoliko tytön äiti täällä?

– Niin vaan joutui… Se ei kuulu meihin.

Ja taas yritti vaimo poistua.

– Tehkää nyt niin hyvin; minä vakuutan, että asia herättäämielenkiintoani. Minä ehkä voin jotain tytön hyväksi tehdäkin. Kukatuo tyttö on? Ken oli hänen äitinsä, – tiedättekö te?

– Lienee ollut ulkomaalaisia joitakin; meillä alhaalla asusti; olihyvin kivuloinen; keuhkotautiin kuoli.

– Siis, oliko hän hyvin köyhä, kun kellarikerroksessa vieraanasunnon nurkassa asui?

– Oih, köyhä! Sydäntä oikein kouristi hänet nähdessä. Mekin hädintuskin toimeen tulemme, mutta hän meillekin niinä viitenä kuukautena, joina meillä asui, kuusi ruplaa jäi velaksi. Me hänet hautasimmekin; mieheni teki kirstunkin.

– Mitäs tuo Bubnova puhui, että hän hautasi?

– Jokos hautasi?

– Mikä hänen sukunimensä oli?

– Enpä osaa lausua, isäseni; outo oli, lienee ollut saksalainen.

– Oliko se Smith?

– Ei, ei se ihan niin ollut. Anna Trifonovna otti orvon itselleen; kasvattaakseen sanoi ottavansa. Mutta ei se ole hyvä…

– Varmaankin on hänellä jokin tarkoitus?

– Ei hänellä ole hyviä aikeita, vastasi vaimo, ikäänkuinmietteissään ja epäröiden – puhuako vai eikö. – Mitäs me, syrjäisiähän me olemme.

– Ja parasta olisi, jos hillitsisit kielesi! kuului miehen äänitakanamme.

Puhuja oli elähtänyt mies, yönuttu päällään ja sen päällä kauhtana; mies oli nähtävästi käsityöläinen, puhuja-toverini mies.

– Vaimolla ei ole, isäseni, mitään kanssanne puhelemista; se eikuulu meihin … lausui mies, katsahtaen minuun syrjästä. – Muori, mene sisään! Hyvästi, herraseni; minä olen kirstuntekijä. Jos mitäniinkuin ammattini asioista, olen mielelläni käskettävänänne… Muutaei meillä ole mitään asiaa…

Läksin tuosta talosta ajatuksissani ja kovasti liikutettuna. Mitäänen voinut tehdä, mutta tunsin, että minun oli vaikeata jättää asiasilleen. Muutamat vaimon lauseet minua erittäin kummastuttivat. Tässäpiili joku ruma juttu – semmoista minä aavistin.

Läksin astumaan pää alas painuneena, mietiskellen, kun äkkiä jokuterävällä äänellä lausui nimeni. Nostin katseeni – edessäni olihumalainen mies, seisoi ja horjui, hän oli puettu jotenkin siististi,päällysnuttunaan vain oli kehno sinelli, päässä kulunut lakki.Kasvonsa olivat hyvin tutut. Aloin miestä tarkastella. Hän iskisilmää ja hymyili minulle iroonisesti.

– Etkö tunne minua?

V

– Kas! Sinähän se olet, Maslobojev! huudahdin äkkiä tunnettuanihänet entiseksi koulutoverikseni läänin kimnaasi-ajoilta. – Tämäpäsyhtyminen!

– Niin, onhan tämä! Vuoteen kuuteen emme ole toisiamme kohdanneet.Se on, kyllähän kohtasimme, mutta teidän ylhäisyytenne ei ole nähnythyväksi luoda ainoatakaan silmäystä minuun. Tehän olette kenraali, setahtoo sanoa, kirjallisuus-kenraali!..

Tätä sanoessaan hän hymyili ivallisesti.

– No, no, veliseni Maslobojev, sen sinä valehtelet, keskeytin hänet. – Ensiksikin, eivät kenraalit, eivät edeskirjallisuus-kenraalitkaan, ole tämän näköisiä, kuin minä, toiseksi, salli sanoakseni, että minä todella muistelen pari kertaa sinutkadulla kohdanneeni, mutta sinä itse nähtävästi kartoit minua; miksikä minä olisin lähestynyt, kun näen, että mies tahtoo välttääkohtaamista. Ja tiedätkös, mitä minä ajattelen? Jos sinä nyt et olisihumalassa, et olisi nytkään nimeäni maininnut. Eikö niin? No, tervemieheen! Minäpä, veliseni, olen hyvin, hyvin iloinen sinut tavattuani.

– Todellakin? Mutta enkö saata sinulle ikävyyksiä tällä … _eioikealla muodollani?_No, ja mitäpä tuosta kysellä; ei se oletärkeätä; minäpä, Vanja veliseni, aina muistan, miten kunnon poikasinä olit. Muistatko, sinähän sait selkääsi minun tähteni? Sinä olitvaiti, etkä minua ilmaissut, mutta minä, kiitollisuuden sijasta, koko viikon sinua härnäsin. Sinä synnitön sielu! Terve, sieluseni, terve! (Me suutelimme toisiamme). Minähän olen jo monta herran vuottayksin maleksinut, – mene päivä, joudu ilta, mutta entistä en oleunhottanut. Ei unohdu! Entäs sinä?

– Mikäs minulla, yksin minäkin maleksin…

Hän katsoi minuun kauan; katseessaan oli viinan hellyttämän ihmisentunteellisuutta. Muutenkin oli hän erinomaisen kunnon ihminen.

– Ei, Vanja, sinä et ole semmoinen, kuin minä, lausui hän lopultatraagillisella äänellä. – Minähän olen lukenut teoksesi; luin,Vanja, luin!.. Mutta kuules: puhelkaamme kauasta aikaa! Onko kiire?

– On; täytyypä minun sinulle sanoa, minua kovin ajatteluttaa eräsasia. Mutta kuules: missä sinä asut?

– Sen sanon. Mutta se ei ole tärkein, tahdotkos tietää, mikä ontärkein?

– No, mikä?

– Kas tuo, näethän? – Hän osoitti jonkun kymmenen askeleen päässämeistä olevan kahvilan kylttiä, – näethän: kondittori ja ravintola,se on niin paljon kuin juomala, mutta siltä hyvä paikka. Sanonsinulle etukäteen, paikka on siisti, ja viina – yli arvostelun!Kijevista jalan tänne tuli! Join, usean kerran join sitä, siistunnen sen; huonoapa minulle täällä ei uskalletakaan antaa. Tuntevatjo Filip Filipitshin. Mitä? Irvistätkö? Ei, sallipas minun sanoaloppuun. Nyt on neljänneksen yli yhdentoista, juuri katsoin kelloa;no, juuri kolmekymmentäviisi minuttia yli yhdentoista lasken sinutrauhaan. Sitä ennen kärpäsen nujerramme. Uhraatko kaksikymmentäminuttia vanhalle ystävälle?

– Jos ei muuta kuin, kaksikymmentä minuttia niin olkoon menneeksi; sillä, ystäväiseni, asia todellakin vaatii…

– Olkoon menneeksi. Mutta kuules, pari sanaa ennen muuta: kasvoillasi on outo väri, aivan kuin olisi jollain sinua kovinharmitettu, niinkö?

– Niin.

– Johan arvasin. Minä, näes, olen alkanut tutkia kasvojenilmeitä,onhan sekin toimi! No, mennään siis, siellä juttelemme.Kahdessakymmenessä minutissa, ensiksikin, minä ehdin tunnustellaamiraali Tshainskin juomaa, lasken alas koivuviinaa, ukkoparkaa, sitten pomeranssia, sitten parfait-amour, ja sitten vielä jotainkeksin. Minä ryyppään, hyvä veli! Pyhäpäiväisin vain ennenaamupalvelusta olen selvänä. Sinä vaikkapa älä nyt ryyppääkkään.Minähän tarvitsenkin vain sinua. Jos taas ryyppäät – osotat silläerinomaisen jaloa sydäntä. Lähdetään! Juttelemme parisen sanaa jataas joksikin kymmeneksi vuodeksi eroamme. Minähän, veliseni Vanja,en sovi seuraasi.

– No, älä siinä lörpöttele, mennään pikemmin. Kaksikymmentä minuttiaon sinun, sitten saat päästää minut.

Kahvila oli toisessa kerroksessa; sinne johtivat kaksijaksoisetrappuset. Rapuilla kohtasimme kaksi hyvin humalaista herraa. Meidäthuomattuaan he horjuen astuivat syrjään.

Toinen heistä oli hyvin nuori ja hentoinen poika, kokonaan vieläparraton, viiksen alkuja tuskin voi huomata, kasvonsa olivat hyvintyperät. Hän oli puettu hyvin komeasti, mutta jotenkin naurettavasti,ikäänkuin kantaisi vierasta pukua päällään, sormissa oli kalliitasormuksia, kallis neula kaulaliinassa, tukka hyvin tyhmäntapaisellakampauksella, oli kuin mikäkin perhoskotero. Hän lakkaamattahymyili ja nauraa hihitti. Hänen toverinsa oli viidenkymmenenvaiheilla oleva paksu, suurimahainen, hyvin huolimattomasti puettu, kaulaliinassaan oli hänelläkin neula, päänsä oli kalju, kasvonsaturvonneet, humalaiset ja rokonarpiset, silmälasit pienellä, napinmuotoisella nenällään. Kasvojensa ilme oli vihainen ja hekumallinen.Ilkeät, vihaiset ja epäilevät silmänsä olivat muljallaan jatirkistivät ikäänkuin raosta. Nähtävästi kumpikin heistä tunsiMaslobojevin; möhömaha meidät kohdattuaan vääristi pikaisesti suutaantyytymättömästi, ja nuorempi hymyili hyvin matelevan maireasti, sieppasi talonpoikaislakkinsakin päästään.

– Anteeksi, Filip Filipitsh, löpisi hän, katsoen imelästi

Maslobojeviin.

– Mitä nyt?

– Olen syyllinen … totta … (hän näpsäytti kaulustansa vasten).

Tuolla istuu Mitroshka. Mutta, Filip Filipitsh, hän on lurjus.

– Miksi niin?

– Niin vaan… Tältä (hän viittasi toveriinsa) viime viikolla tuonsamaisen Mitroshkan tähden eräässä paikassa voideltiin naamapiimällä … khi!

Toverinsa mukkasi häntä harmissaan kyynärpäällään.

– Ettekö, Filip Filipitsh, tyhjentäisi kerallamme puolentusinaista,käskettekö luottamaan siihen?

– Ei, isäseni, nyt ei sovi, vastasi Maslobojev. – Tärkeä asia onesillä.

– Khi! On minullakin teille asiaa.

Toverinsa mukkasi häntä taas kyynärpäällään…

– Sitten, sitten!

Näytti, niinkuin Maslobojev olisi koettanut olla heihin katsomatta.Ja kun olimme päässeet ensimäisen huoneen läpi, jonka yhdestäseinästä toiseen ulettui tavallisen siisti pöytä, täynnä voileipiä,piirakaisia, pieniä kalakukkoja ja monenlaisilla juomilla täytettyjäpulloja, veti Maslobojev minut heti syrjään ja sanoi:

– Tuo nuorempi on kauppiaan poika Sisobrjuhov, erään tunnetunjauhokauppiaan poika, joka peri isänsä jälkeen puoli miljonaa janyt niitä juo. Kävi Pariisissa, siellä suunnattomasti tuhlasirahaa, ehkäpä olisi kaikki sinne jättänyt, mutta sai setänsäjälkeen periä, palasi siis Pariisista; täällä nyt juo jäännöksiä.Vuoden kuluttua hän, tietysti, joutuu mieron tielle. Tyhmä kuinhanhi, – käy ensi luokan ravintoloissa, käy kellarikerroksissa,käy kapakoissa, näyttelijöillä, haki jo husaariksi – joku aikasitten antoi anomuksen. Toinen, tuo vanhempi, – Arhipov, on myöskinjonkinlainen kauppias, tai pehtori, oli kaupanvälittäjänäkin, peto, konna, ja nyt Sisobrjuhovin toveri, Juudas ja Falstaff, kaikki yhdessä, kahdesti konkurssissa sekä ilettävin elukka, jollaon monenmoisia konnankoukkuja. Tiedän hänen olleen sekaantuneenerääseen rikosjuttuun; irti pääsi siitä. Erään asian vuoksi olenhyvilläni nyt, että tapasin hänet; minä odotin häntä… Arhipov, tietysti, keritsee Sisobrjuhovia. Tuntee paljon mutkapolkuja, jonkavuoksi onkin moisille nuorukaisille kallisarvoinen. Minä, veli hyvä,olen hänen varaltaan jo kauan hampaitani hionnut. Samoin tekeeMitroshkakin, tuo tuolla, reipas poika upeassa kurekauhtanassa – tuolla ikkunan luona seisoo, tuo mustalaisnaama. Hän pitäähevoskauppaa ja tuntee kaikki täkäläiset husaarit. Minä sanonsinulle: tuo on semmoinen lurjus, että vaikka hän nähdessäsi tekeeväärän setelin, ja vaikka itse sen näit, siitä huolimatta senhäneltä rahaksi vaihdat. Tosi kyllä, hän on kurekauhtanassa, vieläpäsamettisessa, näyttää slavofiililta (mikä, mielestäni, hänelle kylläsopiikin), mutta ota ja pue hänet heti parhaaseen hännystakkiin jamuuhun sellaiseen, vie englantilaiseen klubiin ja sano siellä: tässäon mahtava kreivi Barabanov, niin siellä kaksi tuntia häntä kreivinäkunnioitetaan, – osaa siellä pelata vhistiä, puhuu kreivin tavoin, eikä kukaan voi arvatakaan; niin vetää nenästä. Loppunsa ei ole hyväoleva. No niin, tuo Mitroshka hioo hampaitaan möhömahaa vastaan, sillä Mitroshkalla on nyt laihat päivät, kun tuo möhömaha anastihäneltä Sisobrjuhovin, hänen entisen ystävänsä, jota hän vielä eiehtinyt keritä. Jos nuo nyt täällä kahvilassa yhtyivät, niin on siinäpohjalla joku juttu piilemässä. Minäpä tiedänkin, mikä juttu se on,ja arvaan, että juuri Mitroshka, eikä muu kukaan, ilmoitti minulle, että Arhipov ja Sisobrjuhov tulevat tänne ja maleksivat näillätienoin jollakin rumalla asialla: Tahdon käyttää omaksi edukseniMitroshkan vihaa Arhipovia kohtaan, sillä minulla on omat syyni, jamelkeinpä sen syyn vuoksi minä täällä nyt olenkin. En tahdo antaaMitroshkan sitä huomata, äläkä sinäkään ole häntä näkevinäsikään.Mutta kun lähdemme täältä, tulee hän varmasti luokseni ja sanoo sen, mitä tarvitsen. Ja nyt, Vanja, mennään tuohon kamariin, näethän?No, Stepan, pitkitti Maslobojev, kääntyen palvelijan puoleen, – ymmärräthän, mitä tarvitsen?

– Ymmärrän.

– Ja täytäkin!

– Täytän.

– No, täytä. Istu, Vanja. No, mitä sinä minua nyt niin tarkastelet?Näenhän minä, että sinä minuun katsot. Kummasteletko? Älä kummastele.Kaikkea voi ihmiselle tapahtua, ettei osannut milloinkaan edesuneksiakaan, ja erittäinkin silloin … no, vaikkapa silloin, kunme, sinä ja minä, yhdessä Kornelius Neposta päällämme pänttäsimme.Kuules Vanja, usko yksi asia: vaikka Maslobojev onkin tieltä harhaanjoutunut, on sydän hänellä vielä jälellä samanlaisena, olosuhteetvain ovat muuttuneet. Jos onkin nenäni noessa, en siltä muitamustempi. Lääkäriksi valmistin itseäni, isänmaan kirjallisuudenopettajaksi valmistausin, Gogolista kirjoitin, kullankaivajaksiaioin, naimisiin koetin päästä; eteenpäin elävän mieli, morsiankinjo oli myöntyväinen, vaikka talossa oli niin puhdasta, ettei olisilöytynyt, millä kissaa tuvasta pois vietellä. Hääjuhlien varaltaaioin jo lainata vahvat kengät, sillä omani olivat olleet jopuolitoista vuotta reikäisinä… Mutta en nainutkaan. Morsiamenimeni opettajalle, ja minä menin konttooriin palvelukseen, se on, enkauppakonttooriin, mutta tavalliseen konttooriin vaan. Nytpä alkoitoinen peli. Vuodet vierivät, ja nyt, vaikka en enää palvelekaan, rahaa kumminkin ansaitsen hyvästi: otan lahjuksia ja oikeuttapuollan; uljas lammasten suhteen, mutta lammas uljasten suhteen.On minulla säännötkin: tiedän, esimerkiksi, ettei sotilas yksinsotatantereella kestä, ja – teen asiaa. Asiani enimmäkseen ovatsalaisinta lajia … ymmärräthän?

– Etköhän sinä vain ole jokin urkkijapoliisi?

– Ei, en nyt kokonaan urkkijapoliisi, mutta ajanhan joitakuitaasioita, osaksi virallisestikin, osaksi sisällistä kutsumustaninoudattaen. Tiedäppäs, Vanja, viinaa minä juon, mutta en koskaanymmärrystäni juo, siksipä tiedän tulevaisuutenikin. Minun aikanion mennyttä, mustaa koiraa et pesemällä valkeaksi saa. Yhden asiansanon: jos ei minussa olisi enää ihmisyyttä, niin en olisi tänäänsinua kutsunut, Vanja. Totta puhuit, minä kohtasin sinut näin joennenkin, useasti tahdoin sinua lähestyä, mutta aina lykkäsin sentuonnemmaksi. En ansaitse huomiotasi. Ja senkin sanoit totta,Vanja, että jos tulinkin luoksesi, niin tuli se vain siitä, ettäolin humalassa. Mutta vaikka tämä onkin suurinta lörpötystä, niinlopettakaamme minusta puhe. Parasta, kun puhumme sinusta. No, sieluseni: minä olen lukenut! Luin, minäkin olen sen lukenut!Minä, ystäväiseni, puhun sinun esikoisestasi. Kun olin saanut senluetuksi, – olin, veliseni, vähältä tulla kunnon ihmiseksi! Vähäävain puuttui, mutta mietin tarkemmin ja katsoin paremmaksi jäädäkunnottomaksi ihmiseksi. Sepäs…

Tällä tapaa puheli hän minulle paljon. Hän humaltui yhä enemmän jaalkoi yhä enemmän heltyä miltei kyyneliin saakka. Maslobojev oli ainaollut kunnon toveri, vaikka aina salaperäinen puheissaan ja näyttiylivoimiensa kehittyneeltä; hän oli ollut viekas, juonikas, lipakkoja koukuttelija aina kouluajoilta asti, vaikkei ollut kokonaan vaillahyvän sydämen ominaisuuksia; nyt oli hän mennyttä miestä. Tämmöisiäihmisiä on venäläisten seassa paljon. Usealla heistä on hyvät lahjat, mutta ne heillä usein ovat sekaannuksissa, sen lisäksi saattavat hevisseissä seikoissa heikkoudesta tehdä vasten omaatuntoansa täydellätietoisuudella; eivätkä vain aina varmasti joudu hukkaan, muttaitsekin jo edeltäpäin tietävät turmioon kulkevansa. Kaiken lisäksihukutti Maslobojev itseänsä viinaan.

– Nyt, ystäväiseni, vielä yksi sana, pitkitti hän. – Kyllä kuulin, kuinka sinun maineesi alussa levisi, sitten luin sinusta erilaisiaarvosteluja, (oikein totta, minä luin; sinä luulet, etten minä luemitään); sen jälkeen kohtasin sinut huonoissa jalkineissa, liassailman päällyskenkiä, murjotussa hatussa, ja jotakuta arvasin.Kirjoitatko nyt aikakauskirjoihin?

– Niin, kyllä kirjoitan.

– Muutuit siis postihevoskaakiksi?

– Jotain siihen suuntaan.

– No, kuules, veliseni, mitä minä siihen sanon: parasta onjuoda! Minä näes, juon pääni täyteen, heittäyn kotona sohvalle(minulla onkin oivallinen vieterisohva), ja kuvittelen, ettäminä, esimerkiksi, olen joku Homero tai Dante, tahi jokin FredrikBarbarossa, – voihan mielessään kuvitella kaikkea. Mutta sinäpä etvoikaan kuvitella olevasi Dante tai Fredrik Barbarossa, ensiksikinsiitä syystä, että sinä tahdot olla oma itsesi, ja toiseksi, sentähden, että sinulta on kaikki tahtominen kielletty; sillä sinäolet postikaakki. Minulla on mielikuvitus, mutta sinulla todellisuus.Kuule peittelemätön ja suora sana, veljellisesti sanottu, muutenpahastun kymmeneksi vuodeksi ja sinä loukkaat minua, – etkö sinähuoli rahaa? On. Älähän siinä murra suuta. Ota rahaa, maksa tuotteesitilaajoille, mitä heiltä olet saanut etukäteen, heitä pois länget, turvaa sitten elämäsi koko vuodeksi ja tartu mielituumaasi, kirjoitasuuri teos! Mitä? Mitä siihen sanot?

– Kuules, Maslobojev! Minä annan arvon sinun veljelliselletarjouksellesi, mutta en voi nyt mitään vastata, – miksi – pitkältätulisi puhua siitä. On erityisiä asianhaaroja. Muuten, lupaan kertoasinulle kaikki sittemmin, kerron veljellisesti. Tarjouksestasikiitän; minä lupaan, että tulen luoksesi, ja monta kertaa tulenkin.Mutta kuules asiani: sinä olet ollut minulle avomielinen, ja siksiminäkin tahdon kysyä sinulta neuvoa, ja sen vielä siitäkin syystä,että sinä tietääkseni olet koko mestari semmoisissa asioissa.

Kerroin hänelle Smithin ja tämän tyttären tyttären historian alkaenaina kahvilassa tapahtuneesta kohtauksesta saakka. Kummallista: kunminä hänelle kerroin, olin hänen silmistänsä huomaavinani, että häntietää jotain tuosta asiasta. Kysäsin tuosta häneltä.

– Ei, ei se sitä ole! vastasi hän. – Toisekseen, noin vaan olenjotain Smithistä kuullut, että joku ukko oli kuollut kahvilassa.Bubnova-muorista minä sitä vastoin tiedän yhtä ja toista. Siltärouvalta minä pari kuukautta sitten otin lahjuksen. Je prends monbien, ou je le trouve ja ainoastaan siinä suhteessa olen Molièrenkaltainen. Mutta vaikka minä kiskoinkin häneltä sata ruplaa, kuitenkin tein jo silloin päätöksen kiskoa häneltä ei vain sadan, mutta viiden sadan ruplan lunnaat. Häijy akka! Luvattomissa töissätoimii. Eihän tuo nyt niin paha olisi, mutta joskus menee liianetäälle pahassa. Älähän vain pidä minua don-Quizotena. Asia onsitä laatua, että tässä voi olla minulle hyvät tulot, ja kun minääsken kohtasin Sisobrjuhovin, tulin hyvin iloiseksi. NähtävästiSisobrjuhov tuotiin tänne, ja hänet toi möhömaha, mutta kun minätiedän, minkälaisia asioita tuo möhömaha ajaa, niin siitä päätän…No, kyllä minä hänet kytken! Olen hyvin iloinen, että kuulinsinulta tuosta tytöstä; nyt minä osuin uusille jäljille. Minähän, veliseni, toimitan monenmoisia yksityisiä välitysasioita ja tiedäpäs, millaisten kanssa olen tuttu! Joku aika sitten kaivoin esiin eräänasian erästä ruhtinasta varten, ja saanpa sanoa – semmoisen asian, ettei siltä ruhtinaalta semmoista sopinut odottaakaan. Ja jos huolit, kerron toisen jutun eräästä aviovaimosta? Käyppäs sinä, veliseni, minun luonani, minulla on varalla semmoisia aiheita, että jos niistäkirjoitat, ei niitä uskota tosiksi…

– Mikä on tuon ruhtinaan nimi? keskeytin hänet aavistaen jotain.

– Mitä sinä siitä? Olkoon menneeksi: Valkovski.

– Pietari.

– Sama mies. Tunnetko hänet?

– Tunnen, vaikka vähän. No, Maslobojev, tuon herran tähden tulentiheään käymään luonasi, sanoin ja nousin ylös, – sinä teit minuthyvin uteliaaksi.

– Näes nyt, vanha ystävä, käy niin usein, kuin vaan tahdot. Satujaminä osaan kertoa, mutta tietysti vain vissien rajojen sisällä,ymmärräthän? Muuten voi kadottaa luoton ja kunnian, käytännöllisienkunnian, tarkoitan, ja niin edespäin.

– No, mikäli tuo kunnia sallii.

Olin hyvin levoton. Hän huomasi sen.

– No, mitäpäs sinä arvelet siitä jutusta, jonka juuri sinullekerroin. Keksitkö jotakin?

– Sinun jutustasi? Odotappas pari minuttia, käyn maksamassa ottoni.

Hän meni tarjoilupöydän luo ja siellä, niinkuin sattumalta vain, tuli äkkiä tuon kurekauhtanaisen pojan luo, jota niin kursailemattanimitettiin Mitroshkaksi. Minusta näytti, että Maslobojev tunsihänet hiukan likemmin, kuin mitä minulle sanoi. Ainakin voi huomata, etteivät he ensi kertaa toisiaan kohdanneet.

Ulkomuodoltaan oli Mitroshka hyvin originaali mies.Kurekauhtanassaan, punasessa silkkipaidassaan, jyrkkine, mutta siltähyvänmuotoisine kasvon piirteineen, ollen vielä jotenkin nuori, tummaverinen, rohkeine, säihkyvine katseineen, teki hän huomattavan, eikä suinkaan vastenmielisen vaikutuksen. Liikkeensä näyttivätjotenkin harkitun rohkeilta, mutta nyt kumminkin hän nähtävästipidätti itseänsä, mahdollisuuden mukaan koettaen näyttää erinomaisenasianymmärtäväiseltä, mahtavalta ja komealta.

– Kuules, Vanja, sanoi Maslobojev palattuaan luokseni, – pistäypäsminun luokseni tänä iltana kello seitsemän, niin ehkäpä sinullejotain sanonkin. Yksinäni, näes, en saa mitään; ennen kyllä sainaikaan yhtä ja toista, nyt olen vain juomari, olen luopunut asioista.Mutta siitä huolimatta on jälellä entinen tuttavuus, saatan jotakutasaada tietooni, monenlaisten viisaitten miesten kanssa udellaasioita; siinä onkin voimani; tosi kyllä, että vapaalla ajalla, setahtoo sanoa selvällä päällä ollen teen itsekin jotakuta, myöskintuttujen kautta, enimmäkseen tiedustelu-asioissa No, ja mitäpäsniistä! Kylliksi… Tässä osotteeni: Kuusipuodissa. Ja nyt veliseni, minä jo kovin hyydyin. Lasken vielä kultajuomaa, ja sitten kotiin.Käyn pitkäkseni. Jos tulet – esitän sinulle Aleksandra Semenovnan,ja jos tulee aikaa, puhellaan vaikka runoudestakin.

– No, entä tuosta asiasta?

– No, siitä myöskin, ehkäpä.

– Minä tulen, tulen varmaan…

VI

Anna Andrejevna oli jo kauan odottanut minua, Se, mitä eilenolin hänelle sanonut Natashan kirjelapusta, suuresti herättihänen uteliaisuuttaan, ja hän odotti minua paljon aikasemminaamulla, ainakin jo yhdeksän aikaan. Kun minä viimeinkin kahdentienoissa pääsin heille, oli mummo paran odotuksen kidutus noussutäärimmilleen. Sitä paitsi tahtoi hän ilmoittaa minulle uusistatoiveistaan, jotka olivat hänessä eilispäivästä aikain heränneet, samoin puhua Nikolai Sergeitshista, joka oli eilen tullut kipeäksi, muuttunut juroksi, mutta kumminkin oli häntä kohtaan erittäinhellä… Astuttuani sisään, näytti hän ottavan vastaan minut kylmästija tyytymättömän näköisenä, tuskin päästi hän sanan suustaaneikä osottanut pienintäkään uteliaisuutta, ikäänkuin olisi ollutsanomaisillaan "miksi tulit? Kehtaatpa sinäkin tänne joka päivävetelehtiä". Hän oli äkeissään myöhäisestä tulostani. Minä enviivytellyt ja pitemmittä mutkitta kerroin hänelle eilisen tapauksenNatashan luona. Kun vaan mummo kuuli vanhan ruhtinaan käynnistä jahänen juhlallisesta kosimisestaan, niin samassa katosi mummoltateeskennelty kylmyys kokonaan. En osaa sanoin kertoa hänen iloansa,hän joutui hämilleen, teki ristinmerkkejä, itki, kumarteli maahanpyhäinkuvan edessä, syleili minua ja tahtoi heti juosta kertomaanNikolai Sergeitshille iloansa.

– Äläppäs, isäseni, hänhän vain on joutunut pahalle päälle noistakaikenlaisista masennuksista ja sorroista, mutta kun nyt saa kuulla, että Natashalle on annettu täydellinen hyvitys, unohtaa hän kaikki.

Tuskin sain hänet pidätetyksi. Kunnon mummo, huolimatta siitä, ettäkaksikymmentä viisi vuotta oli miehensä kanssa elänyt, kumminkinvielä niin huonosti tunsi hänet. Sitten hän hyvin mielellään tahtoilähteä minun kanssani Natashan luo. Minä selitin hänelle, että ehkäNikolai Sergeitsh ei vain ole tätä hyväksymättä, voimme lisäksi sillätavoin vahingoittaa asiaa. Tuskin sain hänet tuumastaan luopumaan, mutta hän pidättikin sitten vielä puoli tuntia minua, ja koko ajanitse puhui. "Kenenkä kanssa minä jään", sanoi hän, "tämmöinenilosanoma, ja istuppas yksinäsi neljän seinän sisällä?" Sainviimeinkin hänet taivutetuksi päästämään minut, huomauttaen, mitenkäNatasha minua ikävällä odottaa. Mummo siunasi minua ristinmerkilläuseamman kerran, lähetti erityisen siunauksensa Natashalle ja olimelkein itkeä, kun minä kieltäydyin sinä päivänä vielä uudestaaniltasilla heille tulemasta, jos ei Natashalle mitään erityistätapahdu. Tällä kertaa en Nikolai Sergeitshiä tavannut, hän ei ollutmaannut koko yössä, valitti päänkipua, vilustamista ja nukkui nythuoneessaan.

Natasha oli myöskin odottanut koko aamun. Kun astuin hänenhuoneeseensa, käveli hän tapansa mukaan lattialla kädet yhdessä jajotain mietiskellen. Vieläpä nytkin, kun muistelen häntä, kuvailenhänet aina yksinään olevana, köyhässä huoneessa, mietiskelevänä,hyljättynä, odottavana, kädet yhteen liittyneinä, silmät maahanluotuina, tarkoituksetta edestakaisin käyskentelevänä.

Yhä pitkittäen kävelyään, kysäsi hän hiljaa, miksi niin myöhääntulin. Kerroin hänelle lyhyesti kaikki seikkailuni, mutta hän tuskinkuuntelikaan puhettani. Hyvin voi huomata, että jokin seikka häntäkovasti huolestutti.

– Kuuluuko mitä uutta? kysäsin minä.

– Ei mitään! vastasi hän, mutta sillä tapaa, että heti arvasinjotain uutta olevan ja että hän sen vuoksi minua odottikin, kertoakseen minulle tuon uuden asiansa, kuten tapansa oli, ei heti, vaan sitten, kun alan tehdä pois lähtöä.

Sillä tavoin aina tapahtui. Minä olin ja tottunut tähän hänentapaansa ja odotin.

Tietystikin aloimme heti jutella eilisestä tapauksesta. Minuaerittäin kummastutti se seikka, että vanhan ruhtinaan esiintyminenoli meihin kumpaankin tehnyt samallaisen vaikutuksen. Natashaa ei hänollenkaan miellyttänyt; eilen ehkä vielä jonkun verran, mutta nyt eijuuri nimeksikään. Ja kun olimme perin pohjin pohtineet ruhtinaaneilisen käynnin, sanoi Natasaha äkkiä:

– Kuules, Vanja, käyhän aina niin, että jos ensi alussa jokuihminen ei miellytä, niin on se melkein varma merkki, että hänvälttämättömästi tulee jälkeen päin miellyttämään. Niin ainakin onminulle usein käynyt.

– Suokoon Jumala niin käyvän, Natasha. Muuten on minun lopullinenmielipiteeni tämä, kaikki asiat punnittuani olen tullut siihenpäätökseen, että vaikka ruhtinas ehkä käyttääkin jesuiitan konsteja, kuitenkin hän todella suostuu teidän avioliittoonne.

Natasha pysähtyi keskelle lattiaa ja katsahti minuun jurosti. Hänenkasvonsa muuttuivat kokonaan; oikeinpa huulensa vähän värähtivät.

– Kuinka hän voisi tämmöisessä asiassa käydä viekastelemaan ja – valehtelemaan? kysäsi hän ylevänä, joskin neuvottomana.

– Sitähän minäkin! kiiruhdin myöntämään.

– Tietysti hän ei valehdellut. Minun mielestäni sitä ei oleajattelemistakaan. Eihän osaa keksiä minkäänlaista syytä mihinkäänviekastelemiseen. Ja sitten, mikä minä olisin hänen silmissään, jottasiinä määrin ansaitsisin hänen pilkkaansa? Voiko todella kukaanajatella ryhtyä moiseen ilkeyteen?

– Tietysti, tietysti! yhdyin minäkin, mutta mielessäni mietin: "sinä, varmaankin, ainoastaan tätä nyt mietiskeletkin huoneessaastuskellessasi, tyttö parka, ja ehkäpä epäillet enemmän kuin minä".

– Ah, miten hartaasti minä toivonkaan, että hän pikemmin tulisiuudelleen tänne! sanoi Natasha. – Aikoi koko illan istua täällä,ja silloin… Varmaankin oli tärkeitä asioita, kun jätti kaikki jamatkusti. Etkö sinä, Vanja, tiedä, mitä se olisi? Etkö ole jotainkuullut?

– Herra hänet ties. Hänhän aina vaan rahaa ansaitsee. Kuulinkerrottavan, että hän ottaa täällä Pietarissa osaa johonkinurakoitsemiseen. Emmehän me Natasha, semmoisia ymmärrä.

– Tietysti emme ymmärrä. Alesha kertoi eilen, jostain kirjeestä.

– Kaiketi joku ilmoitus. Kävikö Alesha täällä?

– Kävi.

– Aikaiseenko?

– Kahdentoista aikana; hän, näes, nukkui pitkään. Istui täällä. Minäkäskin hänet Katarina Feodorovnan luo; eihän sopine olla käymättä,Vanja?

– Eikös hän itse aikonut sinne mennä?

– Kyllä hän itsekin aikoi…

Natasha aikoi vielä jotain lisätä, mutta äkkiä vaikeni. Minä katsoinhäneen ja odotin. Kasvonsa olivat surulliset. Olisin kysynyt häneltäsyytä, mutta toisinaan ei hän sietänyt kyselemistäkään.

– Kummallinen poika hän on, sanoi Natasha, hiukan vääristäen suutaanja koettaen välttää katsettani.

– Kuinka niin? Oliko välillänne jotain?

– Eikä, niin vaan… Olihan hän lempeäkin… Mutta…

– Nythän ovat hänen surunsa ja puuhansa kaikki loppuneet, sanoin.

Natasha katsoi minuun pitkään ja tutkivasti. Ehkäpä hänkin tahtoisanoa minulle: "eipä hänellä ole ennenkään ollut paljoa surua japuuhaa"; mutta hän oli huomaavinaan sanoissani saman ajatuksen. Hänpahastui ja vaikeni.

Kohta hän kumminkin tuli taas puheliaaksi ja ystävälliseksi. Tälläkerralla oli hän erittäin lempeä. Istuin luonansa yli tunninajan. Hän oli hyvin levoton. Ruhtinasta hän pelkäsi. Muutamistakysymyksistään tulin huomanneeksi, että hän niin mielellään olisitahtonut saada varman tiedon siitä, minkä vaikutuksen hän oli eilentehnyt ruhtinaaseen. Käyttäytyikö hän sopivasti? Eikö hän liianhuomattavasti ilmaissut ruhtinaalle iloansa? Eikö ollut liianloukkaantuva? Taikka päinvastoin, liiaksi alentuvainen? Etteiruhtinas luulisi hänestä pahaa! Ettei vaan nauraisi hänelle! Etteivaan halveksisi häntä!.. Tämä ajatus sai hänen poskensa hehkumaankuin tulessa.

– Tarvitseeko olla noin levoton vain sen vuoksi, että kehno ihminenvoi jotain luulla? Antaa hänen luulla! sanoin Natashalle.

– Minkä vuoksi hän on kehno? kysäsi Natasha.

Natasha oli epäilevä, mutta samalla puhdassydäminen ja avomielinen.Hänen epäilyksensä lähti puhtaasta lähteestä. Hän oli ylpeä, jalonylpeä, eikä voinut sietää, että se, mitä hän piti yläpuolla kaikenmuun, olisi hänen kuultensa tullut pilkatuksi. Halpamielisen ihmisenhalveksumiseen hän tietysti olisi vastannut halveksumisella, muttaolisi kumminkin koko sydämmellään kärsinyt, jos ken tahansa olisiivannut sitä, joka hänen silmissään oli kohonnut yli kaikkiamuita. Se ei suinkaan tullut tahdon lujuuden puutteesta. Osaksi sejohtui vähästä maailman tuntemisesta, tottumattomuudesta tuntemaanihmisiä, suljetun elämän viettämisestä. Koko elämänsä ajan olihän viettänyt yksinäisyydessä, tuskin koskaan muutoin. Ja sitten, kaikkein rehellismielisimmän ihmisen ominaisuus, jonka hän ehkä oliisältänsä perinyt – kehua ihmistä, jyrkästi pitää häntä parempana, kuin hän todellisuudessa olikaan, innoissaan liioitella tämän hyviäominaisuuksia – se ominaisuus oli hänessä suuresti kehittynyt.Raskaalta tuntuu semmoisille ihmisille tuntea jälkeen päinpettymystä; ja sitäkin raskaammalta, kun tuntee itsensä syylliseksi.Miksikä odottaa enempää, kuin mitä voidaan antaa? Ja juuri semmoisiaihmisiä voi milloin tahansa kohdata tuollainen pettymys. Hyvä, joshe istuvat rauhassa erillään muusta maailmasta; olenpa huomannut, että he mieltyvät niin tuohon yksinäisyyteensä, että kokonaan alkavatkarttaa ihmisten seuraa. Sen lisäksi oli Natasha saanut kokea monetonnettomuudet, paljon solvauksia. Hän oli jo kokonaan sairas olento, eikä häntä sovikaan syyttää, jos minun sanoissani muuten mitäänsyytöstä onkaan.

Minulla oli kiire ja aloin tehdä pois lähtöä. Natasha hämmästyi jaoli melkein käydä itkemään sen tähden, että lähden pois, vaikkei hänkoko käyntini aikana osottanut minulle mitään erityistä hellyyttä,olipa päinvastoin ikäänkuin tavallista kylmempi. Hän suuteli minuahellästi ja katsoi jotenkin kauan silmiini.

– Kuules, sanoi hän, – Alesha oli tänään kovin leikillinen, oikeinpa kummastutti minua. Hän oli hyvin kohtelias, nähtävästi hyvinonnellinen, mutta tuli tänne semmoisena perhosena, oikeana keikarina,yhä vain katseli itseään peilissä. Mitenkä hän lienee nyt hyvinkursailematon … ei pitkään viipynytkään; Ajatteles: konvehteja toiminulle!

– Konvehtejako? No, sehän oli herttaisesti ja suorasukaisesti tehty.Ah, mimmoisia te olette kumpikin! Nyt jo alkavat seurata, mitäkumpikin milloinkin tekee, rupeavat urkkimaan, rupeavat toistensakasvojen piirteitä tutkimaan, niistä salaisia ajatuksia lukemaan(ettekä kumminkaan niistä mitoisen mitään ymmärrä!) Hän on vielämukiinmenevä. Hän on entisekseen iloinen, kuten koulupoika konsanaan.Mutta sinä, sinä!

Tällä lailla aina, kun Natasha milloin muutti puheen aiheen taijoskus valitti minulle Aleshan käytöstä, tahi pyysi selitystäjossain asiassa, jota ei ymmärtänyt, taikka ilmoitti minullejonkun salaisuuden, toivoen, että minä puolesta puheestaymmärtäisin asiansa, niin, muistan hyvin, hän aina katsoi minuun,näyttäen valkoset hampaansa, ja ikäänkuin rukoillen, että minävälttämättömästi ratkaisisin asian jollain tavoin niin, ettäsamassa hän voisi tuntea helpoituksen mielessään. Mutta muistanmyöskin, että minä tällöin aina tulin puhuneeksi, muka, totisella jaankaralla äänellä, niinkuin olisin jotakin torunut, ja se tuli ainatahtomattani, mutta aina luonnistui. Totisuuteni ja ankaruuteniolivat paikallaan, näyttivät vastaan sanomattomilta, sillä tunteehanihminen joskus vastustamatonta halua, että häntä joku nuhtelisi.Natasha ainakin tuli toisinaan siitä hyvin lohdutetuksi.

– Ei, katsos, Vanja, pitkitti hän, pitäen toisen kätensäolkapäälläni, toisella kädellään puristaen minun kättäni, katsoenmietiskelevästi silmiini, – minusta tuntui, ettei hän nykyistäasemaa oikein täydelleen käsittänyt … hän näytti minusta josemmoiselta mieheltä, – näes, niinkuin olisi ollut kymmenen vuottanaimisissa, mutta aina vielä kohtelias mies vaimolleen. Eikö se oleliian varhaista?.. Hän ilveili, nauroi, mutta niin, että tuo kaikkioli ikäänkuin noin vaan minulle, osiksi vain kuului minuun, eikäniin, kuten ennen… Kovaa kiiruutta piti hän Katarina Feodorovnanluo… Minä puhelen hänelle, mutta hän ei kuuntelekaan, tai alkaapuhua muusta asiasta, tiedäthän, hän osotti tuommoista joutavanpäiväistä suuren maailman käytöstapaa, josta me sinun kanssasi häntäkoetimme vieroittaa. Sanalla sanoen, oli tuommoinen … vieläpäikäänkuin välinpitämätön… Mutta mitä minä nyt taas! Jopa läksinlatelemaan, jo taas aloin! Ah, kuinka me kaikki olemme vaativaisia,Vanja, mimmoisia juonittelevia despootteja! Nyt vasta sen huomaan!Emme anna anteeksi joutavanpäiväistä muutosta kasvojen ilmeessä,vaikkapa hänellä, ties Herra, mikä tuon muutoksen saattoikaan! Sinäolit oikeassa, Vanja, äsken toruessasi minua. Minähän se yksinolenkin syypää kaikkeen! Itse luomme itsellemme katkeruutta ja sittensitä valitamme… Kiitos sinulle, Vanja, sinä lohdutit minua. Ah, jospa hän tänään tulisi! Mitä! Liekö vielä vihanen äskeisestä.

– Joko te ehditte riidellä? huudahdin kummastuksella.

– En antanut merkkiäkään! Olin vain hiukan suruinen, ja iloisestahän äkkiä muuttui mietiskeleväksi ja, niin minusta tuntui, hyvinkylmästi sanoi hyvästin. Minä lähetän kutsumaan häntä. Tule sinäkin,Vanja, vielä tänään.

– Aivan varmaan, jos vain ei eräs asia pidätä.

– No niin – mikä asia se olisi?

– Sainpahan sitoontuneeksi! Mutta muuten ehkä todella tulen.

VII

Täsmälleen kello seitsemän jouduin Maslobojevin luo. Hän asuiKuutospuotisessa, pienen talon sivurakennuksessa, jotenkinsiivottomassa kolmikamarisessa asunnossa, mikä muuten oli tavallisenhyvästi sisustettu. Saattoipa huomata jonkunlaista varallisuuttakinja samalla mitä suurinta taloudellisen järjestyksen puutetta. Minulleavasi oven hyvin sievä tyttö, ijältään yhdeksäntoista seutuvissa, hyvin yksinkertaisesti, mutta samalla hyvin miellyttävästi puettu, hyvin siisti; silmänsä olivat hyvin lempeät ja iloiset. Hetiarvasin, että tämä juuri olikin se samainen Aleksandra Semenovna, josta Maslobojev tuonoin minulle sivumennen mainitsi, maanitellenminua tutustumaan tämän kanssa. Tyttö kysäsi, ken olen, ja, kuultuansa nimeni, sanoi, että Maslobojev minua odottaa, mutta nytnukkuu kamarissaan, minne heti saattoikin minut. Maslobojev nukkuioivallisella, pehmeällä sohvalla likasen sinellinsä alla, kulunutnahkatyyny päänalaisena. Unensa oli hyvin herkkä; kun vain pääsimmesisään, mainitsi hän samassa nimeni.

– Ahaa! Sinäkö? Olen odottanut. Juuri näin unissani, että sinä tulitja minua herätit. Siis jo on aika. Lähdetään.

– Mihinkä lähdetään?

– Rouvan luo.

– Millaisen? Miksi?

– Rouva Bubnovan luo ja siksi, että häntä hiukan höyhentäisin.

Ja millainen kaunotar hän on? lausui ivalla Maslobojev kääntyen

Aleksandra Semenovnaan, oikeinpa suudellen sormipäitään muistellessaan rouva Bubnovia.

– No, joko alkaa, kaikkeapa! lausui Anna Semenovna, pitäenvälttämättömänä velvollisuutena hiukan suuttua.

– Etkö tunne? Tutustu, veliseni: Aleksandra Semenovna, sinulle saanesittää tässä kirjallisuus-kenraalin; semmoisia saa vain kerranvuodessa ilmaiseksi katsoa, muina aikoina vain rahan edestä.

– No, luuli hupsun löytävänsä minussa. Älkää suinkaan te häntäuskoko, hän yhä pilkkaa minua. Mikä kenraali he olisivat?

– Sitähän minä teille selitänkin, että hän on eriskummallinenkenraali. Ja sinä, teidän ylhäisyytenne, älä luule meitä tyhmiksi; meolemme paljon viisaampia, kuin ensi näkemältä näytämmekään.

– Älkää kuunnelko häntä! Alati häpäisee hyvien ihmisten aikana, mokomakin! Vaikkapa veisi jolloinkin teatteriin!

– Rakastakaa, Aleksandra Semenovna, kotiväkeänne… Ette toki oleunohtanut, mitä tulee rakastaa? Ettehän vain unohtanut sitä sanaa, jonka teille opetin?

– Tietysti en unohtanut. Mitä lieneekin joutavanpäivästä.

– No, mikä sana se oli?

– Häpäisisinkö itseni vieraan aikana. Se ehkä merkitsee jotainilkeätä. Ennen kuivukoon kieleni, kuin sanon sen.

– Siis olette unohtanut?

– Enpäs unohtanutkaan: penat!.. Rakastakaa omia penattejanne …semmoisia tuo keksii! Kenties ei ole mitään penattia ollutkaan; jamiksikä niitä rakastaa? Valehtelee vain.

– Sen sijaan rouva Bubnovalla…

– Hyi sinuas, tuon Bubnovan kanssa… Aleksandra Semenovna pakenikovasti harmistuneena.

– Jo on aika! Lähdemme! Hyvästi, Aleksandra Semenovna!

Läksimme huoneesta.

– Näes, Vanja, ensiksi otetaan tuo ajuri. Näin. Sitten toiseksi, kun minä tuonnoin erkanin sinusta, sain vielä tietää yhtä ja toista, enkä vain arvailemalla, mutta varmasti. Minä viivyin Hirvisaarellavielä kokonaisen tunnin. Tuo möhömaha – on suuri lurjus, siivoton, ilettävä; sillä on monenlaisia kujeita ja pirullisia pyyteitä. TuoBubnova jo on kauan aikaa tunnettu joistakin kepposistaan samaansuuntaan. Viime päivinä oli hän erään kunniallisesta kodista olleentytön tähden joutumaisillaan kiikkiin. Tuo harsopuku, johon hänpuetti tuon orpotytön (taannoin sinä siitä kerroit) ei antanutminulle rauhaa, sillä minä olin ennen jo vähän asiasta kuullut. Äskenminä sain vähän lisätietoja, sattumalta kylläkin, mutta nähtävästioikeita. Kuinka vanha on tyttö?

– Kasvoista päättäen ehkä kolmentoista.

– Ja kasvultaan vähemmän. Niin se on. Milloin sanoo yksitoista, milloin viisitoista. Ja kun tyttö paralla ei ole turvaa, ei omaisia, niin…

– Olisikohan mahdollista?

– Mitäs sinä luulit? Ei suinkaan vain säälin tähden Bubnova olisiorpoa hoitoonsa ottanut. Ja kun nyt tuo möhömaha alkoi sielläkäydä, niin en enää asiaa yhtään epäile. Möhömaha tapasi Bubnovanaamulla. Ja tuolle Sisobrjuhan tolvanalle on luvattu kaunis vaimo, upseerin tai virkamiehen rouva. Mokomat juopot kauppiaan pojatpitävät semmoisista – virka ja asema on heille pää-asia. Se on, kuten muistat latinan kieliopissa sanottavan: merkitys on päätettätärkeämpi. Mutta saattaa olla, että minä olen vielä taannoisessahumalassa. Mutta Bubnovan minä en salli moisia asioita harjoittaa.Hän tahtoo poliisinkin pettää, mutta äläppäs! Sen vuoksi minäsäikytän hänet, niin kuin hän tietää, että minä entiseltään … no,ja niin poispäin, ymmärräthän?

Olin kovin hämmästynyt. Kaikki nuo tiedot tekivät minut levottomaksi.Minä yhä pelkäsin, että myöhästyisimme, ja kiirehdin sen vuoksiajuria.

– Ole huoleti, on ryhdytty varokeinoihin, sanoi Maslobojev. —

Siellä on Mitroshka. Sisobrjuhov saa hänelle suoriutua rahallaan, mutta möhömaha – selkänahallaan. Asiasta on jo ennen niin sovittu.

No, ja Bubnova jää minun osakseni… Sillä hän älköön uskaltako…

Jouduimme perille ja pysähdyimme kahvilan eteen; mutta miestä,joka kantoi Mitroshkan nimeä, ei kahvilassa ollut. Käskettyämmeajurin odottamaan kahvilan edessä, läksimme Bubnovalle. Mitroshkaodotti meitä portilla. Ikkunoista näkyi kirkas valo, sisältä kuuluiSisobrjuhovin humalainen, leveä nauru.

– Siellä he ovat kaikki; neljännestunnin ovat jo olleet, ilmoitti

Mitroshka. – Nyt on paras aika.

– Sopiiko meidän sinne mennä? kysäsin.

– Vieraiksi menemme, sanoi Maslobojev, – emäntä tuntee minut; tuntee hän Mitroshkankin. Tosin ovet kaikki kyllä on lukittu, muttaei meiltä.

Maslobojev koputti hiljaa portille, joka samassa aukenikin.Talonmies, joka aukasi portin, antoi salamerkin Mitroshkalle.Astuimme äänettömästi pihaan; talossa ei kukaan kuullut tuloamme.Talonmies johti meidät rapuille ja koputti ovelle. Kuului tiedustelu, ken olisi; talonmies sanoi olevansa yksin – "asiaa on muka". Oviavattiin ja me kaikki astuimme samassa sisään.

Talonmies katosi.

– Ai, ken se? huudahti humalainen ja pörröinen Bubnova seistenahtaassa eteisessä kynttilä kädessä.

– Ken? Ettekö te, Anna Trifonovna, tunne armaita vieraitanne? sanoi

Maslobojev. – Kuka muu se olisi kuin me itse … Filip Filipitsh!

– Ah, Filip Filipitsh! Tekö se olettekin …vieraista parhain… No, kuinkas te … minä … no, ei hätää … käykää tänne.

Muori oli kokonaan hämmästynyt.

– Mihin tänne? Tässähän on seinä vastassa… Ei niin, mutta ottakaasmeitä vastaan paremmin. Ryyppäämme teillä kylmää, kenties löytyyiloittajiakin?

Nyt pääsi emäntä entiselleen.

– Näin armaille vieraille maan alta haen; Kiinan valtakunnastatilaan.

– Anna Trifonovna, kyyhkyläiseni, ensin pari sanaa: onko Sisobrjuhovtäällä?

– On.

– Juuri häntä minä haenkin. Mitenkä hän, ryökäle, uskaltaa minuttarehvastella?

– Varmaankin on unehuttanut teidät. Jotakin hän vaan odotti; ehkäjuuri teitä.

Maslobojev tyrkkäsi oven auki ja me astuimme huoneeseen, jossa olikaksi ikkunaa, niillä geraniumikukkia, huonekaluina oli halpojatuoleja ja pianorämä, kuten moisissa huoneissa tapaa olla. Eteisessäpuhellessamme oli Mitroshka kadonnut. Sittemmin kuulin, ettei hänhuoneeseen tullutkaan, vaan jäi odottamaan oven taa. Sittemmin saihän avata oven. Aamupäivällä Bubnovan takana näkemäni pörröinen jamaalikasvoinen nainen oli Mitroshkan kummipari.

Sisobrjuhov istui puusohvalla pöydän takana. Pöydällä oli paripulloa lämmintä samppanjaa ja pullollinen huonoa rommia, pullojenvieressä lautasella konvehtia, leivoksia ja pähkinöitä. Pöydän luonaistui niinikään noin neljänkymmenenvuotias, rokonrikkoma, mustaansilkkipukuun puettu, pronssirannerenkailla ja rintasolilla koristettuilettävä naisolento. Tämä oli olevinaan upseerin rouva. Sisobrjuhovoli humalassa ja hyvin tyytyväinen. Hänen möhömahaista toveriaan eiollut huoneessa.

– Kas, sillä tavoin ihmiset tekevät! huusi Maslobojev kohti kurkkua, – ja Dussoon vielä kutsuu!

– Filip Filipitsh, mistä tämä kunnia? sopersi Sisobrjuhovilostuneena nousten meitä tervehtämään.

– Juopotteletko?

– Suokaa anteeksi.

– Älä siinä anteeksi pyytele, pyydä vieraaksi kestiin. Tässä toinystäväni muassani.

Maslobojev viittasi minuun.

– Hyvin hauskaa, se tahtoo sanoa: pidän onnena tutustua… Khi!

– Kas vaan, onko tuokin olevinaan samppanjaa! Hapankaljaa tuo on.

– Älkäähän moittiko.

– Et varmaan uskalla Dussoon nokkaasikaan näyttää, ja muita vielämuka kutsuu sinne!

– Vast' ikään hän kertoi, että on käynyt Pariisissa, puuttuipuheeseen naikkonen. – Valehteli tietysti!

– Fedosja Titishna, älkää tehkö minulle vääryyttä. Kävin. Matkustinsinne.

– Mokomakin moukka olisi muka käynyt Pariisissa.

– Olen kuin olenkin. Karp Vasiljitshin kera siellä kuraasianäytimme. Tunnettehan Karp Vasiljitshin?

– Vähät minä sinun Karp Vasiljitshistasi.

– No niin … asia oli poliitillista laatua. Hänen kanssaan mesiellä Pariisissa madam Joubertilla englantilaisen seinäpeilinsärimme.

– Minkä säritte?

– Seinäpeilin. Se oli koko seinän levyinen ja kattoon ulettui.Karp Vasiljitsh oli niin humaltunut, että madam Joubertille venättäpuhui. Asettui peilin viereen ja nojasi siihen. Silloin Joubertsanoo hänelle, ranskaksi tietysti: "peili maksaa seitsemän sataafrangia, älä säre!" Karp hymyilee ja katsoo minuun; minä istunsulotar sivullani, ei mokoma turpa, kuin tämä tässä, mutta oikeahempsukka. Karp sanoo: "Stepan Terentjitsh, hoi Stepan Terentjitsh!Otatko puolella osaa?" Minä sanoin: olkoon menneeksi. Silloin Karpiskee moukarinyrkillään peiliin ja helinä vaan kävi huoneessa. Peilinpalaset lentelivät ympäri huonetta. Joubert päästi pahan öläkän, aikoi pieksää Karpin. "Sinä sekin rosvo, missä luulet olevasi" – tietysti omalla ranskallaan torui. Karp vastaa: "Sinä, sanoo, madamJoube, ota raha, mutta luontoani vastaan älä asetu", ja samassakuusisataaviisikymmentä frangia lukee pöytään. Puolisataa tingimmepois.

Samassa kuului kauhea, läpitunkeva huuto jostain parin, kolmenhuoneen takaa. Minä vavahdin ja myöskin huudahdin. Minä tunsin äänen – se oli Helenan.

Heti tuon valittavan kiljahduksen jälkeen kuului huutoa, kiroilemisia, touhua, sekä sitten selvään kuuluvia, ankaroitakorvapuusteja. Siellä varmaan Mitroshka jakoi oikeutta. Ovitemmaistiin äkkiä auki ja vaaleana, katse harhailevana, valkonenharsopuku murjottuna ja revittynä, tukka taistelussa kampaukseltairti päässeenä ja sotkuisena – semmoisena syöksyi Helena luoksemme.Seisoin oven vieressä, hän kiiruhti luokseni ja tarttui minuun.Huoneessa olijat hypähtivät seisoalle ja huudahduksia kuuluikaikkialta. Helenan jälkeen ilmestyi ovelle Mitroshka, kiskoentukasta möhömahaista vihollistansa, joka oli hyvin riepotellunnäköinen. Mitroshka veti hänet kynnykselle ja heitti siitävihollisensa huoneeseemme.

– Tuossa hän on! Ottakaa hänet! lausui Mitroshka hyvin tyytyväisenä.

– Kuules, sanoi Maslobojev, lähestyen rauhallisesti minua ja pannenkätensä olalleni, – ota ajurimme, ota tyttö ja vie asuntoosi, täälläsinulla ei ole enää mitään tekemistä. Huomenna järjestämme muut asiat.

Minä en odottanut toista kehoitusta. Tartuin Helenaa kädestä jajohdin hänet pois tästä luolasta. Sitä en tiedä, mitenkä asiat sielläsitten päättyivät. Meitä ei kukaan estellyt – emäntä oli kauhustahämmästynyt. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ettei hän voinut pannaesteitäkään. Ajuri odotti meitä ja kahdenkymmenen minutin kuluttuaolin jo huoneessani.

Helena oli kuni puolikuollut. Aukasin hänen vaatteensa hakaset, ripoitin kasvoille vettä ja panin sohvalle. Hän sai kuumeen ja alkoihouria.

Tarkastelin hänen verettömiä huuliansa, vaaleita kasvojansa, mustaa, sileäksi kammattua ja voideltua ja nyt jo epäjärjestyksessä olevaatukkaansa, pukuansa, jossa vielä oli punertavia nauhasolmuja – jaminulle kävi selväksi koko tuo ilkeä juttu. Tyttö parka! Tilansatuli yhä pahemmaksi. En poistunut hänen luotaan ja päätin ollamenemättä tänä iltana Natashan luo. Toisinaan aukaisi Helena pitkät, nuolimaiset silmäripsensä ja katseli minuun, katsoi pitkään jatarkkaan, niinkuin olisi koettanut tuntea, ken olin. Vasta myöhään, noin yhden tienoissa yöllä nukkui hän. Minä nukuin siihen likelle lattialle.

VIII

Nousin ylös hyvin varhain. Yöllä olin herännyt melkein joka puolentunnin kuluttua, lähestyin pientä vieras-parkaani ja katsoinhäneen tarkkaan. Hän oli kuumeessa ja vähin houraili. Aamuyöstähän kumminkin nukkui sikeään uneen. Se on hyvä merkki, ajattelin, mutta aamulla herättyäni päätin, ennenkuin tyttöparka heräisi, käydähakemassa lääkärin. Tunsin erään lääkärin, elähtäneen, hyväsydämmisenvanhanpojan, joka saksalaisen taloudenhoitajattarensa kanssa oliikimuistoisista ajoista asunut Vladimirskilla. Läksinkin hänenluoksensa. Hän lupasi kello kymmenen tulla sairasta katsomaan. Olisinniin mielelläni matkalla poikennut Maslobojevin luo, mutta luovuinsiitä tuumasta – hän varmaan vielä nukkui eilisestä, sitä paitsivoi Helena herätä ja, kenties, minun poissa ollessani pelästyisi, huomattuaan olevansa yksinään minun huoneessani. Sairaudessansa hänhelposti voi unohtaa, kuinka ja millä tavoin hän sinne joutui.

Astuttuani huoneeseen hän samassa heräsi. Menin luokseen ja kysyinvarovasti, mitenkä hän voi. Hän ei vastannut, mutta katsoi eloisilla, mustilla silmillään minuun pitkään ja terävästi. Hänen katseestaanolin huomaavinani, että hän ymmärtää kaikki ja täydelleen muistaaasiat. Hän ei vastannut, ehkäpä siitä syystä, että tapansa oli ainaollut semmoinen. Eilenkin, samoin toissa päivänä luonani käydessäänei hän muutamiin kysymyksiini lausunut sanaakaan, alkoihan vainäkkiä pitkään ja terävästi katsoa silmiini, jossa katseessaanneuvottomuuden ja juron uteliaisuuden ohella oli myöskin jotainoutoa ylpeyttä. Nytpä olin keksivinäni hänen katseessaan ankaruutta, vieläpä ikäänkuin luottamattomuuttakin. Aioin laskea käteni hänenotsalleen koetellakseni, oliko vielä kuumetta, mutta hän ääneti jahiljaa työnsi kädellään käteni pois ja kääntyi minusta pois. Poistuinetemmäksi, etten enää häiritsisi häntä.

Minulla oli suuri vaskinen teekannu. Olin jo pitemmän aikaa käyttänytsitä teekeittiön asemasta ja keitin siinä vettä. Polttopuita minullalöytyi, talonmies toi niitä kerrallaan aina viideksi päiväksi. Paninuunin lämpiämään, kävin hakemassa vettä ja asetin kannun tulelle.Pöydälle varustin teeastiat. Helena kääntyi ja katsoi uteliaanapuuhiani. Kysyin häneltä, tahtoisiko hän jotain. Mutta taas hänkääntyi pois eikä vastannut mitään.

"Miksikä hän minulle vihoittelee?" ajattelin. "Kummallinen tyttö."

Lääkäri tuli lupauksensa mukaan kello kymmenen. Hän tarkasti sairaankaikella saksalaisella tarkkuudella ja vakavasti rauhoitti minua, sanoen, että vaikka kuumetta onkin, ei kumminkaan mitään erinäistävaaraa ole olemassa. Hän vielä sanoi, että tytöllä varmaan ontoinen, pysyväinen tauti, jotain säännöttömän sydämmen tykytyksentapaista, "mutta se pykälä tulee vaatimaan erityistä tutkimista, nytei tytöllä ole vaaraa." Hän määräsi sairaalle mikstuuria ja joitakinpulvereita, enemmän tavan kuin tarpeen vuoksi, ja heti alkoi kysellä,kuinka tyttö oli minulle joutunut. Samalla hän ihmetellen tarkastelihuonettani. Ukko oli hyvin puhelias.

Helena häntä hämmästyi, tempasi pois kätensä, kun hän koettelivaltimoa, eikä tahtonut näyttää kieltään. Kaikkiin hänenkysymyksiinsä ei tyttö vastannut sanaakaan, mutta koko ajan vaintarkkaan katsoi hänen kaulassaan riippuvaa suurta Stanislainritarimerkkiä.

– Tytön varmaan kivistää päätä, huomautti ukko, – mutta mitenkä hänkatsoo, miten hän katsoo!

En katsonut sopivaksi kertoa hänelle Helenasta, sanoen syyksi, ettäse on pitkä historia.

– Antakaa minulle tieto, jos tulee tarvis, sanoi hän poislähtiessään. – Nyt ei ole mitään vaaraa.

Päätin pysyä koko päivän Helenan luona enkä jättää häntä,jos mahdollista, täydelliseen parantumiseensa asti, paitsivälttämättömimmissä asioissa. Mutta tietäen sen, että Natashaja Anna Andrejevna voivat kovin kummastella odottaessaan minuaturhaan, päätin vaikka Natashalle ilmoittaa kirjeellä kaupunginpostissa, etten tänään tule hänen luonaan käymään. Anna Andrejevnalleei sopinut kirjoittaa. Hän oli itse pyytänyt, etten minä enäämilloinkaan lähettäisi hänelle kirjettä sen jälkeen, kun minäkerran ilmoitin kirjeellä Natashan sairaudesta. – "Ukko murjottaavaan nähdessään kirjeesi", sanoi Anna Andrejevna, – "mielellään, miekkonen, tahtosi tietää, mitä kirjeessä on, mutta ei sovi kysyä,ei rohkene. Siitä onkin sitten pahalla päällä koko päivän. Jasitä paitsi, isäseni, kirjeellä sinä vain ärsytät minua. No, mitämerkitsee kymmenkunta riviä? Haluttaisi kysyä tarkemmin, sinuapa eiolekaan." Sen vuoksi kirjoitinkin vain Natashalle, ja viedessänilääkemääräystä apteekkiin, panin samalla tiellä kirjeenkin postiin.

Sillä aikaa nukkui Helena uudestaan. Unissaan hän hiukan valittija vavahteli. Lääkäri arvasi oikein: Helenan kivisti kovastipäätä. Toisinaan hän hiljaa kiljahti ja heräsi. Minuun hän katsoiharmissaan, niinkuin olisi huomaavaisuuteni häntä erittäinrasittanut. Täytyypä sanoa, että se minua kovin pahoitti.

Yhdentoista aikana tuli Maslobojev. Hän oli huolestunut ja hiukanhajamielinen; pariksi minutiksi vain pistäysi, jonnekin piti kovaakiirettä.

– No, veliseni, minä odotin sinut tapaavani kyllä koruttomassaasunnossa, sanoi Maslobojev, katsellen ympärillensä, – mutta, tottasanoen, en luullut sinua löytäväni tämmöisessä laatikossa. Tämähän onlaatikko, eikä asunto. No, tämä kaikki, sanokaamme, ei vielä mitään, mutta pahinta on se, että kaikki nämä puuhat estävät vain sinuatyöstäsi. Minä ajattelin tätä jo eilen Bubnovalle ajaessamme. Minä,näes, veliseni, luonnostani ja sosiaalisen asemani perusteella kuulunsemmoisiin ihmisiin, jotka eivät itse tee mitään kunnollista, muttamuille lukevat lakia, että tekisivät. Nyt kuule: minä ehkä huomennatai ylihuomenna tulen luonasi käymään, mutta sinä välttämättömästikäy minun luonani sunnuntai-aamuna. Siihen saakka, luullakseni, tämäntytön asia kokonaan päättyy; samalla minä puhun kanssasi oikein todenteolla, sillä sinut täytyy ottaa hyviin käsiin. Näin ei sovi elää.Eilen minä vain tein viittauksen sinulle, mutta nyt tulen sinulleloogillisesti asian esittämään. Niin, ja sanoppas lopultakin: mitä,pidätkö todellakin häpeällisenä asiana ottaa minulta rahaa joksikinajaksi?

– Älähän riitele! keskeytin minä hänet. – Sano sen sijaan, mitenkäteillä asia eilen päättyi?

– Mitä siitä, sehän päättyi mitä parhaimmalla tavalla, ja tarkoituson saavutettu, ymmärräthän? Nyt minulla ei ole aikaa. Pistäydyin vainsinulle ilmoittamaan, ettei minulla ole aikaa, enkä sinun asioistasijouda huolehtimaan; kuules: sijoitatko sinä tytön jonnekin, vainaiotko pitää luonasi? Sillä sitä täytyy miettiä ja päättää.

– Sitä minä en vielä varmaan tiedä ja, täytyypä minun sanoa, odotinsinua neuvotellakseni kanssasi. No, millä perusteella esimerkiksiminä hänet pitäisin täällä?

– Heh, mitäpäs siitä, pidät palvelijanasi…

– Pyydän sinua puhumaan vain hiljemmin. Tyttö, vaikka sairas,on täydessä tunnossa, ja sinut nähtyään, huomasin minä, että hänikäänkuin vavahti. Se osottaa, että hän muisti eilisen…

Minä kerroin nyt Maslobojeville Helenan luonteesta ja kaiken, mitäolin hänestä huomannut. Maslobojev kuunteli erittäin tarkkaankertomustani. Lisäsin vielä, että ehkä sijoitankin tytön erääseenperheeseen, samalla hiukan kerroin myöskin Ichmenev-vanhuksista.Kummakseni tiesi Maslobojev jonkun verran Natashan asioista jakysyttyäni, mistä hän sen tietää, virkkoi:

– Niin vaan; jo aikaa sitten satuin sivumennen kuulemaan; eräsasia johti siihen. Olenhan jo sinulle sanonut, että tunnen ruhtinasValkovskin. Sen sinä teet hyvin, että viet tytön vanhusten luo. Onhanhän vain haittana sinulle. Sitten vielä: hänelle täytyy hankkiapassi. Siitä älä huolehdi, sen otan minä toimittaakseni. Hyvästi, käyuseimmin. Mitä, nukkuuko tyttö nyt?

– Kaiketi, vastasin minä.

Mutta tuskin oli Maslobojev lähtenyt, kun Helena samassa kutsui minua.

– Kuka se oli? kysyi hän. Äänensä vapisi, mutta nytkin loi hänminuun terävän ja ylpeältäkin näyttävän katseen. Muuten en osaa sitämääritellä.

Sanoin hänelle Maslobojevin nimen ja lisäsin, että juuri tämänmiehen avulla minun onnistui vapauttaa hänet Bubnovalta, ja ettäBubnova kovin pelkää Maslobojevia. Poskillensa heti nousi puna, mikävarmaankin oli muistelmien tuottama.

– Eikö tuo nainen koskaan tule tänne? kysäsi Helena, luoden minuuntutkivan katseen.

Kiiruhdin vakuuttamaan sitä hänelle. Hän vaikeni, tahtoi ottaa kätenikätöstensä väliin, mutta samassa, ikäänkuin katuen tekoaan, jättikäteni. "Ei voi olla mahdollista, että hän todella tuntisi minuakohtaan tuollaista vastenmielisyyttä", ajattelin. – "Tuollainenon hänen totuttu tapansa, tahi … tahi on tyttö parka saanut niinpaljon kurjuutta kokea, ettei enää voi luottaa ainoaankaan ihmiseenmaailmassa."

Määrätyn ajan kuluttua kävin noutamassa lääkkeet ja samallapistäydyin tuttuun teeravintolaan, jossa toisinaan söin päivällisenija jossa minulle uskottiin velaksi. Kotoa lähtiessäni otin mukaaniruoka-astian, johon teeravintolasta otin kanasoppaa Helenan varalle.Hän ei tahtonutkaan syödä, ja soppa jäi joksikin ajaksi uuniin.

Annettuani Helenalle lääkkeen istuin työhöni. Luulin hänen nukkuvan, mutta äkkiä häneen katsahdettuani näin, että hän oli kohottanutpäätänsä ja katsoi tarkkaan, kuinka minä kirjoitan. En ollut sitähuomaavinanikaan.

Viimein hän todellakin nukkui ja, minun suurimmaksi mielihyväkseni, nukkui rauhallisesti, ilman hourailua ja valittelemisia. Nyt sainaikaa miettiä muitakin asioitani; tietämättä syytä poissa oloonivoi Natasha, ei vain pahastua siitä, etten tänään käynyt hänenluonaan, mutta vieläpä, ajattelin, voi kovin tulla pahoilleenvälinpitämättömyydestäni juuri silloin, kun hän ehkä enin tarvitsisiminua. Hänellä sen lisäksi varmaan voi nyt olla joitakin puuhia, tahtoisi pyytää minua jotain avukseen tekemään, mutta minuapa, aivankuin uhalla, ei olekaan.

Mitä taas tuli Anna Andrejevnaan, niin olin hyvin neuvoton, millähuomenna itseäni puolustaisinkaan. Ajattelin sinne ja tänne ja äkkiätein päätöksen käydä kummassakin paikassa. Poissa oloni voi kestäävain kaksi tuntia. Helena nukkuu, eikä siis kuule lähtöäni. Nousinylös, otin päällysnuttuni ja hattuni, mutta juuri, kun aioin lähteä,kutsui äkkiä minua Helena. Minä ihmettelin – olisikohan hän vainteeskennellyt nukkuvansa?

Tahdon tässä huomauttaa, että vaikka Helena oli osottavinansa, ettei hän tahtoisi puhua kanssani, niin kumminkin nuo hänenkutsumisensa, jotka tapahtuivat jotenkin tiheään, tuo hänen halunsakääntyä puoleeni kaikessa, mistä ei saanut selkoa, se kaikki osottipäinvastaista ja, täytyypä minun tunnustaa, se oli minulle hyvinmieluistakin.

– Mihin te tahdotte antaa minut? kysäsi hän, kun menin hänenluoksensa.

Yleensä teki hän kysymyksiä noin vaan äkkiä, niin etten osannut niitäodottaakaan. Nyt en voinut kysymystään oikein käsittääkään.

– Äsken te puhuitte tuttunne kanssa, että te aiotte antaa minutjohonkin taloon. Minä en tahdo minnekään.

Kumarruin tarkastaakseni häntä – hän oli taaskin kuumeessa, uusikuumeen kohtaus oli taaskin tavannut hänet. Aloin lohdutella jaherätellä toiveita; vakuutin hänelle, että jos hän tahtoo jäädäluokseni, niin en anna häntä minnekään. Tätä puhuessani riisuinpois nuttuni ja hattuni. En voinut jättää häntä yksin, kun hän olitämmöisessä tilassa.

– Ei, menkää vaan! sanoi hän heti huomattuaan, että tahdoin jäädäkotiin. – Minä tahdon nukkua; minä nukun kohta.

– Mitenkä sinä jäisit yksin?.. sanoin neuvotonna. – Vaikkakyllähän minä varmaan kahden tunnin kuluttua tulen takaisin…

– No, siispä menkääkin. Muuten, vaikka minä olisin koko vuodensairas, niin tulisiko teidän koko vuosi pysyä kotona.

Hän koetti hymyillä ja katsahti minuun jotenkin oudosti, ikäänkuinolisi koettanut taistella jotain hyvää tunnetta vastaan, joka pyrkiesille hänen sydämmestänsä. Lapsi raukka! Hyvä, hellä sydämmensäilmaisi olemassa olonsa, huolimatta kaikesta ihmisvieromisestaan janäennäisestä paatumisestaan.

Ensiksi kiiruhdin Anna Andrejevnan luo. Hän odotti minuakuumeentapaisella kärsimättömyydellä ja otti vastaan moitteilla;hän oli kovin levoton. Nikolai Sergeitsh oli heti puolisen jälkeenlähtenyt ulos, mutta minne – se oli tietämätöntä. Minä aavistin, ettei mummo parka malttanut, vaan kertoi ukolle kaikki, jos kohtakintapansa mukaan viittauksilla. Mummopa melkein tunnusti itsekin senminulle, sanoen, ettei malttanut olla kertomatta miehelleen semmoistailosanomaa, mutta että Nikolai Sergeitsh muuttui, kuten mummon sanatkuuluivat, pilveä synkemmäksi, ei virkkanut mitään, "oli vain vaiti, eikäpä edes kysymyksiini vastannut," ja äkkiä puolisen jälkeennousi ja sen sitä näitkin. Tätä kertoessaan Anna Andrejevna milteivapisi pelosta ja pyyteli minua, että odottaisin hänen kanssaanNikolai Sergeitshin palausta. Minä tein esteitä ja sanoin melkeinperuuttamattomasti, että ehkäpä minä en tule huomennakaan ja ettäjuuri sen vuoksi nyt tulinkin, sanoakseni sen edeltäpäin. Nyt vähältäolimme riitaantua. Hän alkoi itkeä; moitti minua katkerasti japistelevästi ja vasta silloin, kun olin jo ovessa, hän äkkiä kävikaulaani, puristi minua vahvasti molemmin käsin ja sanoi, ettenvihastuisi häneen, "orpo parkaan", enkä pahastuisi hänen sanoistaan.

Natashan minä, vastoin odotustani, tapasin taas yksinään ja – kummallista, minusta tuntui, ettei hän ollenkaan ollut nyt tulostaniniin iloinen, kuin eilen ja yleensä muilla edellisillä kerroilla.Näytti, kuin olisin jollain häntä harmittanut ja häirinnyt.Kysymykseeni: kävikö Alesha tänään? hän vastasi:

– Tietysti kävi, mutta oli vain vähän aikaa. Lupasi tänään illallavielä tulla, lisäsi hän aivan kuin ajatuksissaan.

– Kävikö hän eilis-iltana?

– E – ei. Hänellä oli esteitä, lausui Natasha hyvin sukkelaan. —

Entäs, mitenkä sinun asiasi ovat, Vanja?

Huomasin, että hän jostain syystä tahtoo sotkea puheemme ja kääntääsen toisaalle. Katsoin häneen tarkemmin; hän oli huomattavastikiihtynyt. Mutta huomattuaan minun tarkkaan katsovan häneen,hän äkkiä ikäänkuin olisi vihastunut ja katsahti minuun niinvoimakkaasti, kuin olisi aikonut minut katseellaan polttaa. Nyt taason hänellä jokin katkera tuska, ajattelin, mutta hän ei vain tahdominulle sitä ilmaista.

Vastaukseksi hänen kysymykseensä asioistani kerroin hänelle Helenanhistorian yksityiskohtineen. Hän oli hyvin huvitettu kertomuksestani, vieläpä se hämmästyttikin häntä.

– Jumalani! Ja sinäkin voit jättää sairaan yksinään! huudahti hän.

Selitin, etten ollut aikonut tulla ensinkään tänään hänen luonaankäymään, mutta luulin, että hän pahastuu ja että hän ehkä johonkintarvitsisi minun apuani.

– Tarvitsisin, – lausui hän itsekseen, jotain mietiskellen, – ehkäpä tarvitsisinkin apuasi, Vanja, mutta jääköön toiseen kertaan.Kävitkö meidän kotona?

Kerroin hänelle käyntini.

– Niin, Jumala tietää, millä mielellä nyt isä ottaa vastaan kaikkinämät tiedot. No, toisekseen, mitäpä näissä on ottamistakaan…

– Kuinka niin, mitä on ottamista? kysäsin. – Tämmöinen suuri muutoson asioissa tapahtunut!

– Niin vaan… Mihinkä hän taas olisi mennyt? Silloin arvelittehänen käyneen täällä luonani. Näetkös, Vanja, jos voit, tule luoksenihuomenna. Kenties jotain sanonkin sinulle… Hävettää vain minuavaivata sinua; mutta nyt jos menisit kotiin vieraasi luo. Ehkä onkinjo pari tuntia kulunut siitä, kun kotoa läksit?

– Niin on. Jää hyvästi, Natasha. No, mutta miltä näytti tänään

Alesha?

– Mitäs Alesha, entisekseen… Oikeinpa ihmettelen sinunuteliaisuuttasi.

– Näkemiin asti, ystäväiseni.

– Hyvästi.

Hän tarjosi minulle kätensä jotenkin huolimattomasti ja kääntyipois, välttääkseen minun viimeistä katsettani. Lähdin hänen luotaanjotenkin kummissani. Mutta kumminkin, ajattelin, onhan hänellä nyt, mitä miettiäkin. Asiat eivät ole leikin tekoa. Huomennapa itseensiksi minulle kaikki kertoo.

Palasin kotiin jotenkin surullisena ja heti ovesta sisälle astuttuanihämmästyin hirveästi. Oli jo pimeä. Näin kumminkin Helenan istuvansohvalla, pää painuksissa, ikäänkuin hän olisi ollut syvissämietteissä. Minuun hän ei edes katsahtanutkaan, ikäänkuin olisi olluthorroksissa. Menin hänen luoksensa; hän jotain kuiskaili itseksensä.Eiköhän vain hourine? ajattelin.

– Helena, ystäväiseni, mikä sinun on? kysäsin istuen viereensä japannen käteni ympärillensä.

– Tahdon pois täältä… Tahdon mieluummin hänen luoksensa, lausui

Helena nostamatta edes päätään.

– Minne? Kenenkä luo? kysäsin kummastellen.

– Tuonne, Bubnovan luo. Hän aina sanoi, että minä olen velassahänelle paljon rahaa, että hän hautasi äitini. Minä en tahdo, ettähän toruisi äitiäni… Tahdon tehdä hänelle työtä ja kaikki hänellesuorittaa… Sitten lähden itse heiltä pois. Mutta nyt minä menenhänen luokseen.

– Rauhoitu, Helena, sinne et voi mennä, sanoin minä. – Hän rääkkääsinua; hän saattaa sinut turmioon…

– Saattakoon vaan, rääkätköön vaan, lausui Helena innokkaasti, – en minä ole ensimäinen; on toisia minua parempiakin, hekin kärsivät.Niin sanoi minulle kerjäläinen kadulla. Minä olen köyhä ja tahdonpysyä köyhänä. Kaiken ikäni pysyn köyhänä; niin käski minua äitinikuollessansa. Tahdon tehdä työtä… En tahdo näitä vaatteita kantaa…

– Huomenna minä ostan uudet. Minä tuon sinulle kirjasikin. Sinä asutminun luonani. Minä en anna sinua kellekään, jos niin itse tahdot; rauhoitu…

– Minä palkkaun palvelijaksi.

– Hyvä, hyvä! Rauhoitu nyt vaan, käy makaamaan, nuku!

Tyttö parka alkoi itkeä. Vähitellen muuttui itku tyrskinnäksi. Entietänyt, mitä tekisin; toin hänelle vettä, kastelin ohimojaan,päätään. Viimein kaatui hän sohvalle kokonaan hervotonna javilunpuistatukset alkoivat häntä taas piestä. Peitin hänet, milläsuinkin voin, ja hän nukkuikin, mutta rauhattomasti, yhä vavahtaenja heräten. Vaikk'en ollutkaan tänään kovin paljon kävellyt, olinkumminkin hyvin väsynyt ja päätin käydä levolle mahdollisimmanvarhain. Mieltäni vaivasivat raskaat huolet. Aavistin, että tulisintämän tytön tähden saamaan paljon puuhia. Mutta eniten huolestuttiminua Natasha ja hänen asiansa. Ja muutenkin, kuten nyt muistelen, olin harvoin niin synkällä mielellä, kuin sinä yönä nukkumaan käydessäni.

IX

Heräsin sairaana, myöhään, kymmenen aikaan aamulla. Päätäni kivistija pyörrytti. Katsahdin Helenan tilalle – se oli tyhjä. Samallakuului oikeanpuoleisesta kamaristani oudonlaista ääntä, ikäänkuinjoku olisi rapisuttanut luutaa lattialla. Menin katsomaan…Helenalla oli toisessa kädessä luuta ja, kannattaen toisellakädellään koreata pukuaan, jota hän ei vielä kertaakaan ollut poisriisunut tuosta illasta saakka, lakasi hän lattiaa. Uunia vartenvarustetut puut oli ladottu nurkkaan, pöytä oli pyyhitty, teekannupuhdistettu; sanalla sanoen: Helena oli täysissä emännyyden puuhissa.

– Kuules, Helena, sanoin minä, – kuka sinua pakottaa lattiaalakaisemaan? Minä en tahdo sitä, sinä olet sairas; tulitko minullepalvelijaksi?

– Kukas täällä lattian lakasee? vastasi hän nousten pystyyn jasuoraan katsoen minuun. – Nyt en ole sairas.

– Enhän minä sinua työhön ottanut, Helena. Sinä ikäänkuin pelkäisit, että minä soimaisin sinua, kuten Bubnova, että sinä elät luonaniilmaiseksi? Ja mistä sinä sait tuon pahanpäiväisen luudan? Minulla eiollut luutaa, lisäsin katsoen häneen kummastuksella.

– Tämä on minun luutani. Minä sen toin tänne. Minähän vaarillekintäällä lattian lakasin. Luuta olikin ollut tuolla uunin alla siitäasti.

Palasin kamariini ajatuksissani. Voi olla, että tein väärin, muttaminusta niin vaan tuntui, että hänestä ikäänkuin olisi tuntunutraskaalta minun vierasvaraisuuteni ja että hän kaikin mokomin tahtoiosottaa minulle, ettei hän ilmaiseksi luonani asu. "Jos niin on, niin eihän se sitten ole äkäisen luonteen merkki?" ajattelin. Parinminutin kuluttua tuli hänkin ja istui ääneti eiliselle paikalleensohvaan, tutkivasti katsoen minuun. Sillä aikaa minä keitin veden, valmistin teen, kaasin hänelle kupillisen ja annoin sen ynnä palasenvalkeata leipää hänelle. Ne otti hän ääneti ja vastustelematta. Kokovuorokaudessa ei hän ollut melkein mitään syönyt.

– Kas, kun hyvän hameesikin likasit luudasta, sanoin hänelle, huomattuani suuren likatahran hameensa helmassa.

Hän tarkasti sitä ja äkkiä, suurimmaksi hämmästyksekseni, panisyrjään teekupin, otti, kuten näytti, verkkaan ja levollisestimolemmin käsin hameesta kiinni ja yhdellä nykäyksellä repäsi senhalki ylhäältä alas asti. Sen tehtyään loi hän minuun tuikean,säihkyvän katseensa. Kasvonsa olivat aivan vaaleat.

– Mitä sinä teet, Helena? huudahdin miltei vakuutettuna, ettäedessäni on mielipuoli.

– Tämä on huono hame, sanoi hän miltei tukehtuen mielenliikutuksesta. – Miksi te sanoitte, että se on hyvä? Minä en tahdositä kantaa, huudahti hän äkkiä hypähtäen paikaltaan. – Minä revinsen. Minä en pyytänyt tuolta vaimolta koreata pukua. Hän itse senminulle antoi, väkisin antoi. Minä jo revin yhden hameen, revintämänkin. Revin, revin, revin!..

Ja samassa hän alkoi raivolla repiä onnetonta hamettansa.Silmänräpäyksessä oli se miltei siekaleina. Kun hän oli työnsäpäättänyt, oli hän hyvin vaalea, tuskin vain jaksoi pysyä paikallaan.Kummastellen katsoin tuollaista raivoa. Hän taas katsoi minuunuhkaavan vaativasti, ikäänkuin minäkin olisin jotain pahaa hänelletehnyt. Mutta minäpä nyt tiesin, mitä oli tehtävä?

Päätin, pitemmältä viivyttämättä, jo tänä aamuna ostaa hänelleuuden puvun. Tähän villiin, paatuneesen olentoon täytyi hyvyydellävaikuttaa. Hän katsoi niinkuin ei hän olisi koskaan nähnyt hyviäihmisiä. Jos hän jo ennen, huolimatta kovasta rangaistuksesta, oliriekaleiksi repinyt ensimäisen tämänkaltaisen pukunsa, niin eikös hänvihaisi nykyistä pukuansa, joka hänelle muistutti vasta äskettäinelettyjä elämänsä hirmun hetkiä.

Vanhain vaatteiden kaupustelu-torilta saattoi saada huokealla hyvänja yksinkertaisen puvun. Pula oli vain se, ettei minulla nyt ollutrahaa ensinkään. Mutta jo eilen, maata pannessani, olin päättänytmennä erääseen paikkaan, josta toivoin saavani rahaa ja se olikinjuuri samalla suunnalla, kuin kaupustelu-torikin. Otin hattuni,Helena seurasi tarkkaan liikkeitäni, tuntui, kuin olisi hän jotainodottanut.

– Suljetteko te taaskin minut? kysyi hän, kun minä otin avaimen, lukitakseni asuntoni, kuten olin eilen sekä toissapäivänä tehnyt.

– Ystäväiseni, sanoin minä, lähestyen häntä, – älä suutu siitä.

Minä lukitsen sen vuoksi, ettei kukaan pääsisi tänne. Sinähän olet sairas, ehkä säikähdät. Ja, Herra ties, ken voisi tulla, ehkäpä

Bubnova päättää tulla tänne…

Sanoin tuon tahallani. Suljin hänet lukon taa, sillä en luottanuthäneen. Minusta tuntui, että hän joskus saa päähänsä paeta minulta.Jonkun aikaa päätin olla varovaisempi. Helena oli vaiti, ja minälukitsin oven tälläkin kertaa.

Tunsin erään kustantajan, joka jo kolmatta vuotta kustansi erästämoniosaista kirjaa. Häneltä minä sain usein työtä, kun milloinoli tarvis pikemmin ansaita jonkun verran rahaa. Hän maksoisäännöllisesti. Menin hänen luoksensa ja onnistuin saamaan etukäteenkaksikymmentä viisi ruplaa ehdolla, että vien hänelle viikonpäästä hät'hätää kirjoitetun artikkelin. Toivoin voittavani aikaaromaanilleni. Tällä tapaa tein usein, kun välttämätön puute pakotti.

Rahat saatuani menin torille. Pian löysin siellä tutun mummon, joka myi vanhoja vaatteita. Kuvailin hänelle lähimmiten Helenanvartalon pituuden, ja kohta löysi mummo minulle vaalean, pumpulisen, aivan eheän, vasta vähäisen pidetyn puvun, jonka ostin hyvinhuokealla. Samalla ostin Helenalle kaulavaatteenkin. Näistämaksaessani johtui mieleeni, että pitäisihän Helenalle saadajonkunlainen päällysnuttukin. Ilmat olivat kylmiä, eikä hänelläollut minkäänlaista päällysnuttua. Mutta semmoisen ostamisen jätintoiseen kertaan. Helena oli niin herkkä pahastumaan, oli niin ylpeä.Herra tiesi, mitenkä hän ottaa vastaan tämän puvunkaan, huolimattasiitä, että minä vartavasten valitsin mahdollisimman yksinkertaisen, vaatimattomimman, kaikkein arkipäiväisimmän, mitä vaan voin saada.Ostin kumminkin vielä kaksi paria liinasukkia ja yhden parinvillasukkia. Ne minä voin antaa sillä syyllä, että hän oli sairas, jahuoneessa oli kylmä. Hän tarvitsi myöskin alusvaatteita. Niiden ostonkumminkin jätin siksi, kun tulen hänet paremmin tuntemaan. Sen sijaanjo kumminkin ostin verhot vuoteensa eteen, – se oli välttämätönesine ja voi tuottaa Helenalle suurta mielihyvää.

Nämät ostettuani palasin kotiin kello yksi. Oveni lukko aukenimelkein äänettömästi, eikä Helena siis samassa kuullut, että olintullut kotiin. Huomasin hänen seisovan pöytäni luona selailemassakirjojani ja papereitani. Nähtyänsä minut sulki hän äkkiä kirjan, jota oli lukenut, ja punastuneena siirtyi pois pöydän luota.Katsahdin lukemaansa kirjaa – se oli ensimäinen romaanini, jokaoli tullut painosta eri kirjana ja jonka nimilehdellä oli nimenipainettuna.

– Teidän poissa ollessanne tänne joku pyrki! lausui hän semmoisellaäänellä, ikäänkuin olisi uhitellut minulle – miksi muka lukitsinoven.

– Olisikohan se ollut lääkäri? kysäsin. – Etkö sinä virkkanuthänelle mitään, Helena?

– En.

En puhunut siitä enempää, otin nyytin, päästin sen auki ja otinsieltä ostamani puvun.

– Kas tässä, Helena, ystäväiseni, sanoin lähestyen häntä, – tuollaisissa repaleissa, kuin nyt on päälläsi, ei sovi käydä. Ostinsen vuoksi sinulle tämmöisen arkipuvun, hyvin huokean, ei siis sinuntarvitse siitä ollenkaan huolehtia; se maksaa vain yhden ruplan jakaksikymmentä kopekkaa. Kanna terveydeksesi.

Laskin puvun viereeni. Hän sävähti punaiseksi ja silmät suurinakatsoi minuun jonkun aikaa.

Hän oli hyvin kummastunut ja sen lisäksi, kuten minusta näytti, jokinhäntä suuresti hävetti. Mutta jotain lauhkeata, hellää loisti hänensilmistänsä. Huomattuani hänen pysyvän vaiti, käännyin minä pöytäänpäin. Ostokseni nähtävästi hämmästytti häntä. Mutta ponnistaenvoimansa voitti hän itsensä ja istui silmät maahan luotuina.

Päätäni kivisti ja huimasi yhä kovemmin. Raitis ilmakaan ei ollutauttanut yhtään. Siitä huolimatta täytyi lähteä Natashan luo.Levottomuuteni hänen vuoksensa ei vähentynyt eilisestä, päinvastoinse kasvoi yhä suuremmaksi. Äkkiä olin kuulevinani, että Helenamainitsi nimeäni. Kysäsin, mitä hän sanoi.

– Kun te milloin menette, älkää lukitko ovea! lausui hän katsoensyrjään ja sormellaan raapien sohvan reunanauhaa, niinkuin olisikokonaan kiintynyt tuohon työhön. – Minä en mene teiltä minnekkään.

– Hyvä on, Helena, olkoon niin. Mutta jos joku outo tulee? Ehkä

Herra ties, kuka!

– Jättäkää avain minulle, minä lukitsen oven täältä sisältä, ja josjoku koputtaa, sanon: "ei ole kotona."

Hän katsoi minuun veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "kas, niin yksinkertainen asia se on!"

– Kuka teidän pyykkinne pesee? kysäsi hän äkkiä, ennenkuin ehdinhänelle sanoa mitään.

– Eräs, tässä talossa asuva vaimo.

– Minä osaan pestä pyykkiä. Mistäpäs te eilen toitte ruuan?

– Ravintolasta.

– Osaan minä ruokaakin valmistaa. Minä tahdon valmistaa teille ruuan.

– Älähän nyt, Helena; mitäpä sinä osaisit valmistaa? Et nyt puhuoikein.

Hän vaikeni ja katsoi alas. Nähtävästi hän pahastui huomautuksestani.

Kului ainakin kymmenen minuttia; olimme kumpikin vaiti.

– Soppaa, sanoi hän äkkiä, nostamatta päätään.

– Mitä? Mitä soppaa? kysäsin kummastuksella.

– Osaan minä valmistaa soppaa. Minä keitin sitä äidille, kun hän olisairas. Kävin torilla ostoksillakin.

– Näes nyt, Helena, näetkös nyt, kuinka sinä olet ylpeä, sanoinhänelle mennen luoksensa ja istuen viereensä sohvalle. – Minäteen sinulle, kuten sydämmeni käskee. Nyt olet sinä yksin, oletsukulaisitta, omaisitta, onneton. Minä tahdon sinua auttaa. Niinhänsinäkin auttaisit minua, jos minä olisin avun tarpeessa. Mutta sinäet tahdo asiaa niin ymmärtää ja sinusta tuntuu vaikealta ottaaminulta yksinkertaisinta lahjaa vastaan. Sinä samassa tahdot siitämaksaa, tehdä sen vuoksi työtä, niinkuin minä olisin mikäkin Bubnovaja soimaisin sinua. Jos on niin, on se sinulta pahasti tehty.

Hän ei vastannut, huulensa vavahtelivat. Näytti, että hän tahtoijotain minulle vastata; siitä huolimatta oli hän vaiti. Nousin ylöslähteäkseni Natashan luo. Tällä kertaa jätin Helenalle avaimensanoen, että jos joku tulee ja kolkuttaa, hän virkkaisi äänensäja kysyisi, ken siellä on. Olin täydellisesti vakuutettu, ettäNatashalle oli tapahtunut jotain hyvin pahaa, mutta että hän jonkunaikaa salaa sen minulta, kuten usein ennenkin oli tapahtunut.Kaikessa tapauksessa päätin nyt pistäytyä vain pikkuseksi aikaa, muuten voin ärsyttää hänet tungettelevaisuudellani.

Niinpä olikin. Taaskin hän otti minut vastaan tyytymättömyydellä jaankaralla katseella. Olisi pitänyt heti lähteä, mutta jalkani eivätenää tahtoneet kantaa.

– Pistäydyin luoksesi hetkiseksi, Natasha, aloin puheeni, – tahtoisin neuvotella, miten menettelisin vieraani kanssa?

Kerroin samassa Helenan asian kokonaan. Natasha kuunteli minua ääneti.

– Enpä tiedä, mitä sinulle neuvoisin, Vanja, vastasi hän. – Kaikesta huomaa, että tyttö on mitä kummallisin olento. Ehkä hänelleon tehty kovin paljon vääryyttä, kovin säikytetty. Anna hänen ainakinparantua. Tahdotko sinä tarjota häntä vanhemmilleni?

– Tyttö aina vaan sanoo, ettei hän luotani lähde minnekään. Ja Herraties, mitenkä hänet sielläkään vastaan otettaisiin, en siis tiedä,mitä tekisin. No, ystäväiseni, mitenkäs sinä? Et eilen liene ollutkokonaan terve? kysäsin arasti.

– Niin … minulla nytkin tuntuu päätä kivistävän, vastasi hänhajamielisesti. – Etkö ole tavannut ketään meidän omista?

– En. Huomenna menen käymään. Onhan huomenna lauantai…

– Miksikä sitä kysyt?

– Illalla tulee ruhtinas…

– Entäs sitten? Minä en ole sitä unohtanut.

– Ei, niinhän minä vaan…

Hän pysähtyi suoraan eteeni ja katsoi silmiini pitkään ja tarkasti.Hänen katseessaan oli jotain päättäväisyyttä, jotain jäykkyyttä,jotain kuumeen tapaista, sairaloista.

– Tiedätkös, Vanja, sanoi hän, – ole hyvä, mene pois, sinä niinkovin häiritset minua.

Nousin tuolilta ja sanomattomalla kummastuksella katsoin häneen.

– Ystäväiseni, Natasha! Mikä sinun on? Mitä on tapahtunut? huudahdinminä pelästyneenä.

– Ei ole mitään tapahtunut! Huomenna saat kaikki, kaikki tietää,mutta nyt minä tahdon olla yksin. Kuuletko, Vanja: mene nyt heti.Minun on niin vaikeata, niin raskasta nähdä sinua!

– Mutta sanohan minulle toki…

– Kaikki, kaikki huomenna kuulet! Oi, Jumalani! Menetköhän sinä?

Läksin. Olin niin hämmästynyt, että tuskin itseni muistin. Mavrakiiruhti jälkeeni porstuaan.

– Mitä, onko hän vihainen? kysäsi Mavra. – Minä en uskallalähestyäkään.

– Mikä hänelle on tullut?

– Se, ettei meidän herra ole kolmeen päivään nokkaansakaan täällänäyttänyt.

– Kuinka, kolmeen päivään? kysäsin ihmeissäni. – Natashahan itseeilen sanoi, että hän eilen aamulla kävi ja lupasi eilen illallakintulla…

– Miten illalla! Ei hän käynyt aamullakaan! Johan sinulle sanoin, ettei kolmeen päivään ole silmiään näyttänyt. Oikeinko todellaNatasha itse sanoi, että hän kävi eilen aamulla?

– Niin Natasha sanoi.

– No, virkkoi Mavra miettivänä, – se merkitsee, että asia koskihäneen kipeästi, kun hän ei tahdo sinullekaan tunnustaa, ettei Aleshatäällä käynyt. Mokomakin mies!

– Mitä tämä sitten oikeastaan merkitsee! huudahdin minä.

– Kas se on semmoista, etten minä ollenkaan tiedä, mitä tehdäNatashaa auttaakseni, pitkitti Mavra, levittäen kätensä. – Joeilen lähetti hän minut Aleshan luo, mutta kahdesti palautti tieltätakaisin. Mutta tänäänpä ei enää tahdo kanssani puhuakaan. Vaikkasinä edes kävisit tuon mokoman luona. Minä en uskalla poistuaNatashan luota.

Kiiruhdin rapuista alas muistamatta, kuinka tulinkaan.

– Tuletko illalla meille? huusi Mavra jälestäni.

– Sittenpähän nähdään, vastasin mennessäni. – Minä ehkä pistäynvain sinun luonasi tiedustamassa, miten asiat ovat. Jos vain itseolen elossa.

Minusta todellakin tuntui, kuin jokin olisi iskenyt suoraan sydämmeeni.

X

Läksin suoraan Aleshan luo. Hän asui isänsä luona Pienen Merikadunvarrella. Ruhtinaalla oli jotenkin suuri asunto, vaikka hän asuikinyksin. Aleshan huostassa oli asunnosta kaksi sievää kamaria. Kävinhänen luonansa hyvin harvoin, muistaakseni tätä ennen vain yhdenkerran. Hän sitä vastoin kävi minun luonani useammin, varsinkinalussa, asiansa Natashan kanssa ollessa alulla.

Alesha ei ollut kotona. Menin hänen huoneeseensa ja kirjoitin hänelleseuraavasti:

"Lienette jo, Alesha, järkenne menettänyt. Kun tiistai-iltana isänne pyysi Natashan tekemään teille sen kunnian, nimittäin tulemaan vaimoksenne, olitte te siitä pyynnöstä iloissanne, jonka minä voin todistaa; nyt tulee teidän myöntää, että nykyinen käytöstapanne on jotenkin kummallinen. Tiedättekö, mitä te teette Natashalle? Ainakin tämä kirjelappuni muistuttaa teille, että teidän käytöksenne tulevaa vaimoanne kohtaan on suuresti moitittavaa ja kevytmielistä. Tiedän varsin hyvin, ettei minulla ole oikeutta antaa teille neuvoja, mutta minä en välitä siitä vähintäkään.

P. S. Tästä kirjeestä ei Natasha tiedä mitään, eikä hän ole teistä mitään puhunutkaan."

Suljin kirjeen ja jätin sen pöydälle. Kysyttyäni selitti palvelija, ettei Aleksei Petrovitsh miltei koskaan ole kotona ja ettei hännytkään palaa ennen aamuyötä.

Tuskin jaksoin kulkea kotiin. Päätäni pyörrytti, jalkojani raukaisija vapisutti. Oveni oli auki. Huoneessani istui Nikolai SergeitshIchmenev ja odotti minua. Hän istui pöydän luona, ääneti jakummastellen katsoi Helenaa, joka myöskin yhtäläisellä kummastuksellakatseli vanhusta, hänkin pysyen itsepäisesti ääneti. Kylläpä ukkolienee ihmetellyt moista olentoa, ajattelin.

– Tässä minä, veliseni, kokonaisen tunnin odotin sinua ja, täytyypätunnustaa, en ollenkaan odottanut … löytää sinua näin, lausuivanhus, tarkastellen huonetta ja salaa viitaten Helenaan.

Ukon silmissä kuvastui hämmästystä. Mutta tarkasteltuani häntälikemmin, huomasin hänessä levottomuutta ja surua. Kasvonsa olivatentistänsä kalpeammat…

– Istupas, istu, pitkitti hän huolestuneen ja hätäilevän näköisenä. – Kiiruhdin luoksesi, on vähän asiaa; mitä sinulle tapahtui? Ethänole itsesi näköinenkään.

– En ole terve. Aamusta aikain on kivistänyt päätäni.

– Nyt katso vain, ettet ole siitä välinpitämätön. Oletkos vilustunut?

– En, hermoheikkoutta se vain on. Semmoista on minulla toisinaan.

Oletteko te terve?

– Ei siitä sen kummempaa! On asiata sinulle. Istu.

Siirsin tuolini ja istuin pöydän luo hänen vastaansa. Ukko kumartuipuoleeni ja alkoi puoliksi kuiskaten:

– Muista, älä katso tyttöön, ja ole olevinasi, ikäänkuin mepuhelisimme kokonaan syrjäasiasta. Mikä tuo vieraasi oikeastaan on?

– Jälkeenpäin selitän teille kaikki, Nikolai Sergeitsh. Hän on köyhätyttö, kokonaan orpo, sen samaisen Smithin tyttären tytär, jokaasusti ja kuoli ravintolassa.

– Ahaa, hänellä oli siis tyttären tytär! No, veliseni, kylläpä vainon kummallinen! Kuinka hän katsoo, kuinka katsoo! Oikein sanon: joset sinä vielä viiteen minuttiin olisi tullut, en minä olisi voinuttäällä istua. Hädin tuskin vain avasi oven ja tähän asti ei olehiiskunut sanaakaan; oikeinpa pelottaa hänen seurassaan, ei oleensinkään ihmisolennon tapainen. Miten hän tänne joutui? Ahaa, joymmärrän: varmaankin tuli vaarinsa luo, tietämättä, että tämä oli jokuollut.

– Niin. Tyttö oli kovin onneton. Vanhus vielä kuollessaankinmuisteli häntä.

– Hm! Kummoinen vaari, semmoinen tyttärentytärkin. Myöhemminkaiken sen kerrot minulle. Ehkäpä voi jollain tapaa auttaakin, edesvähänkin, kun hän nyt on niin onneton… No, eiköpä nyt, veliseni, sopisi sanoa hänelle, että hän poistuisi etemmäksi, sillä minun pitääsinun kanssasi saada puhua toden teolla.

– Mihinkäs hän menisi. Hänhän asuukin täällä.

Selitin ukolle, mitä voin, muutamalla sanalla, lisäten, että sopiikyllä puhua hänen läsnäollessaankin, sillä onhan hän lapsi.

– No, niin … tietysti, lapsi. Mutta kylläpä minä hämmästyin.

Luonasi asuu – Jumalani!

Ja ukko vielä kerran katsoi häneen kummastellen. Helena, aavistaen, että hänestä puhuttiin, istui ääneti, pää alas painuneena ja nyppisorminensa sohvan reunustaa. Hän oli jo ehtinyt pukeutua uuteenpukuunsa, joka olikin hänelle hyvin sopiva. Tukkansa oli silitettyentistä huolellisemmin, ehkäpä juuri uuden puvun takia. Yleensä, josei katseessaan olisi ollut tuota outoa villiyttä, olisi hän näyttänythyvin sievältä tyttöseltä.

– Lyhyeen ja selvästi asia on, veliseni, tämä, alkoi taas Ichmenev, – asia on pitkä, tärkeä…

Hän istui kummastuneena ja tärkeän miettivän näköisenä ja, huolimattakiirehtimisestään sekä "lyhyeen ja selkeästään," ei hän keksinytsanoja, millä olisi puheensa alkanut. "Mitä tästä tuleekaan?"ajattelin itsekseni.

– Näes, Vanja, minä tulin luoksesi, minulla on sinulle suuri pyyntö.Mutta ensiksi … kuten minä ajattelen, pitäisi sinulle kertoamuutamia seikkoja … erittäin arkaluontoisia seikkoja.

Hän rykäsi ja vilkasi minuun; katsahti ja punastui; punastui jasuuttui itselleen neuvottomuutensa vuoksi; suuttui ja alkoi puhua:

– No, mitäpä tässä vielä selitellä! Ymmärräthän itsekin! Suoraansanoen, minä vaadin ruhtinaan kaksintaisteluun ja pyydän sinunpuuhaamaan sen ja olemaan todistajani.

Minä heittäysin tuolin selkämää vastaan ja katsoin häneenkummastuneena.

– No, mitä sinä katsot? En minä ole järkeäni kadottanut.

– No, mutta Nikolai Sergeitsh! Millä syyllä, millä tarkoituksella?

Ja sitten, kuinka se käy päinsä?

– Syy! Tarkoitus! huudahti vanhus. – Sepäs somaa!..

– Hyvä, hyvä, minä tiedän, mitä te sanotte; mutta mitä apua siitäon? Mikä on oleva tulos taistelustanne? Täytyypä minun sanoa, ettäsitä minä en ollenkaan ymmärrä.

– Sitä minä odotinkin, ettet sinä siitä mitään ymmärrä. Kuulessiis: käräjä-asiamme päättyi (se on, se päättyy näinä päivinä;jää enää vain joutavanpäiväiset muodollisuudet); minut tuomittiinsyylliseksi. Minun tulee maksaa noin kymmenentuhatta; niin onpäätetty. Niistä vastaa Ichmenevka. Siis nyt tuo kunnoton mies onsaataviensa puolesta taattu, ja minä, jätettyäni hänelle Ichmenevkan, olen suoritettavani suorittanut ja muutun syrjäiseksi henkilöksi.Silloinpa minä nostankin pääni. Niin ja niin, kunnioitettavinruhtinas, kaksi vuotta te häpäisitte minua; te tahrasitte nimeni, perheeni kunnian, ja minun täytyi se kaikki kestää! Minä en voinutvaatia teitä kaksintaisteluun. Silloin te olisitte suoraan sanonut: "Ahaa, sinä viekas mies, sinä tahdot minut tappaa, ettei sinuntarvitsisi maksaa minulle sitä summaa, jonka aavistat ennen taimyöhemmin sinut maksamaan tuomittavan! Ei, katsotaan ensin, kuinkariita-asia päättyy, vaadi sitten taisteluun." Nyt, kunnioitettavinruhtinas, asia on päätetty, saamisestanne olette turvattu, siis eiole minkäänlaisia vaikeuksia, ja siksipä, ettekö huolisi astua tänne, rajatangon luo tuohon. Semmoinen on seikka. Mitä, luuletko, etteiminulla ole nytkään oikeutta kostaa puolestani, kaikesta, kaikesta!

Hänen silmänsä säkenöivät. Katsoin häneen pitkään, ääneti. Tahdoinsaada selkoa hänen sisimmästä ajatuksestaan.

– Kuulkaas, Nikolai Sergeitsh, sanoin viimein päättäen sanoatärkeimmän sanan, jota paitsi me emme ymmärtäisi toisiamme. – Voitteko olla minulle täydelleen avomielinen?

– Voin, vastasi hän päättävästi.

– Sanokaapas suoraan: yksistäänkö vain koston tunne kehoittaa teitävaatimaan ruhtinaan kaksintaisteluun, vai onko teillä mielessämuitakin tarkoituksia?

– Vanja, vastasi hän, – sinä hyvin tiedät, etten minä sallikenenkään kanssani sanallakaan kosketella muutamia seikkoja; muttatällä kertaa teen minä poikkeuksen, sillä sinä selkeällä älylläsiheti arvasit, ettei sitä seikkaa voi kiertää. Niin, on minullatoinenkin tarkoitus. Se tarkoitus on: pelastaa kadonnut tyttärenija palauttaa hänet turmion teiltä, johon hänet viime tapahtumatasettavat.

– Mutta kuinka te hänet kaksintaistelulla pelastatte, siinä kysymys?

– Estettyäni kaiken sen, mitä siellä nyt suunnitellaan. Kuule: äläluule, että minua siihen kehoittaa jonkinlainen isällinen hellyysja muu semmoinen heikkous. Tuo kaikki on jonninjoutavaa! Sydämmenisisuspuolta minä en näytä kellekään. Sitä et tunne sinäkään.Tyttäreni hylkäsi minut, meni kotoa rakastettunsa luo, ja minärepäsin hänet irti sydämmestäni, repäsin kerta kaikkinensa sinäsamana iltana – muistathan? Jos sinä näitkin minun itkevän hänenkuvansa kädessäni, niin ei siitä vielä seuraa, että minä haluanhänelle anteeksi antaa. En minä silloinkaan hänelle antanut anteeksi.Minä itkin kadotettua onnea, itkin turhaa unelmaa, mutta en häntäsemmoisena, kuin hän nyt on. Minä ehkä itken useinkin; minä en häpeäsitä tunnustaa, niinkuin en myöskään häpeä tunnustaa, että ennenrakastin lastani enemmän, kuin mitään muuta maan päällä. Tämä kaikkinähtävästi on ristiriidassa nykyisen käytökseni kanssa. Sinä voitsanoa minulle: jos niin on, jos olette välinpitämätön sen kohtalosta, jota ette enää pidä tyttärenänne, niin miksikä sekaannutte siihen, mitä siellä nyt on tekeillä? Minä vastaan: ensiksi sen tähden, ettentahdo antaa halpamaisen ja kavalan ihmisen riemuita voitostaan, jatoiseksi ihan tavallisesta ihmisrakkaudesta. Jos hän ei enää minulleole tytär, niin on hän kuitenkin heikko, turvaton ja petetty olento, jota aiotaan vielä suuremmasti pettää aikomuksessa saattaa hänetkokonaan turmioon. Suoranaisesti minä en voi asiaan sekaantua, muttavälillisesti, kaksintaistelun kautta minä voin. Jos minä kaadun, tai tulen haavoitetuksi, niin onko mahdollista, että hän astuurajamerkkimme yli ja vielä minun ruumiini yli mennäkseen vihillemurhaajani pojan kanssa, niinkuin sen kuninkaan tytär (muistathan, meillä oli silloin kirja, josta sinä opit lukemaan), joka vaunuissaistuen ajoi isänsä ruumiin yli? Ja sitten, jos asia johtaakaksintaisteluun, niin eivät meidän ruhtinaammekaan halua häitä.Sanalla sanoen, minä en halua tuota avioliittoa ja käytän kaikenvoimani sen estämiseen. Ymmärsitkö minut nyt?

– En. Jos te tahdotte Natashalle hyvää, niin minkä vuoksi tetahdotte estää hänen vihkimistänsä, se tahtoo sanoa: juuri sitä, mikävoi palauttaa hänelle hyvän nimen? Hänellähän on vielä pitkä elämänaika edessä; hän tarvitsee hyvää nimeä.

– Älköön ensinkään välittäkö ylhäisön mielipiteestä, se olkoon hänenpäätöksensä. Hänen täytyy tietää, että hänen suurin häväistyksensäon oleva tuo avioliitto, juuri tuo liitto noiden konnien, noidenkurjien ylhäisten ihmisten kanssa. Jalo ylpeys – se olkoon hänenvastauksensa tuolle ylhäisölle. Silloin kenties minäkin suostunojentamaan hänelle käteni, ja sittenpä nähtäisiin, kuka uskaltaisihäväistä tytärtäni!

Tuollainen hurja ihanteellisuus hämmästytti minua. Mutta pian minäarvasin, ettei hän voinut, hillitä itseänsä, vaan puhui kiihkonvallassa.

– Tuo on liian ihanteellista, vastasin hänelle, – siis ankaraa.Te vaaditte häneltä voimaa, jota hän ehkä ei ole syntyessään teiltäperinnyt. Ja senkö vuoksi hän suostuu avioliittoon, että hän haluaatulla ruhtinattareksi? Hänhän rakastaa, sehän on intohimo, seon factumi. Ja sitten te vaaditte, että hän halveksisi ylhäisönmielipidettä, mutta itse kumarrutte sen edessä. Ruhtinas solvasiteitä, julkisesti epäili teitä halpamaisesta kiihkosta petoksellapäästä hänen ruhtinaallisen perheensä sukulaiseksi, ja te nytpäätätte: jos Natasha nyt, ruhtinaan virallisen pyynnön jälkeen, antaa kieltävän vastauksen, niin tietysti on se oleva täydellisinja ilmeisin todistus entisten juorujen perusteettomuudesta. Sitä tetavottelette, te alistutte ruhtinaan oman katsantokannan alle, tehaluatte, että hän itse tunnustaisi erehdyksensä. Te haluatte ivatahäntä, kostaa hänelle, ja sen vuoksi te uhraatte tyttärenne onnen.Eikö se ole egoismia?

Vanhus istui synkkänä ja jurona eikä pitkään aikaan vastannutsanaakaan.

– Sinä teet minulle väärin, Vanja, lausui hän viimein, ja kyynelkiilsi hänen silmässään, – minä vakuutan, että sinä teet väärin, mutta jättäkäämme se! En voi sinulle kääntää nurin sydäntäni, pitkitti hän, noustuaan seisomaan ja ottaen hattunsa, – sanonvain: sinä juuri puhuit tyttäreni onnesta. Minä en ollenkaanusko sitä onnea, sitäpaitsi eihän tuota avioliittoa minun väliintulemisettanikaan tule tapahtumaan.

– Kuinka niin! Miksi te niin luulette? Kenties te tiedätte jotain?huudahdin minä uteliaana.

– Ei, erityistä en tiedä mitään. Mutta eihän tuo kirottu kettu voitodella sitä tarkoittaa. Se on kaikki valetta, juonia vain. Minäolen siitä vakuutettu, ja muista minun sanoneen, että niin käy.Toiseksi, vaikka se tapahtuisikin, s.o. vain siinä tapauksessa, ettätuolla lurjuksella olisi omat erityiset, salaperäiset, kaikilletuntemattomat laskunsa, joiden mukaan tuo avioliitto olisi hänelleedullista, – laskut, joita minä en ollenkaan käsitä, niin tuleekoNatasha onnelliseksi tuossa liitossa? Soimauksia, nöyryytyksiä saisihän osakseen; poikanulikka elämän toverinansa, jolle jo nyt tuntuuolevan haitaksi hänen rakkautensa, mutta kun nai – alkaa tämä kohtahäntä halveksia, sortaa, solvata; Natashan puolelta intohimoinenrakkaus samalla kun toinen puoli kylmenee; mustasukkaisuus,kärsimykset, helvetti, ero, ehkäpä rikoskin … ei Vanja! Jos tetuolla sitä liittoa sommittelette, ja sinäkin olet siinä apuna, niinminä sanon sinulle edeltäpäin, siitä saat vastata Jumalan edessä,mutta se tulee myöhään! Hyvästi!

Minä pysähdytin hänet.

– Kuulkaa, Nikolai Sergeitsh, päätetään näin: odottakaamme. Olkaavarma, ettei vain yhdet silmät seuraa tätä asiaa, ja ehkäpä seitsestään päättyy parhaimmalla tavalla, ilman väkivaltaisia jakeinotekoisia päättämisiä, niinkuin esimerkiksi kaksintaistelukinolisi. Aika – se on paras ratkaisija. Ja sitten, suokaa minun sanoa, että koko teidän suunnittelunne on mahdoton. Voitteko milloinkaantodellakin uskoa, että ruhtinas suostuu vaatimukseenne?

– Miksikä ei suostuisi? Mitä sinä nyt tyhjää!

– Voin vannoa, ettei hän suostu; ja uskokaa pois, että hän löytäätäydellisesti riittävän tekosyyn; hän tekee sen pedanttisellamahtavuudella, ja te vain tulette kokonaan häväistyksi…

– Älähän, veliseni, älähän! Sinähän ihan hämmästytit minut!Mitenkä hän voisi olla suostumatta? Ei, Vanja, sinä ainoastaan oletrunoilija: todellakin oikea runoilija! Mitenkä, onko sinun mielestäsisopimatonta kanssani taistella, häh? En ole huonompi häntä. Minäolen vanhus, solvaistu isä; sinä olet venäläinen kirjailija ja siismyöskin kunnioitettava henkilö, kelpaat kyllä todistajaksi ja …ja… En minä vain ymmärrä, mitä sinä vielä tahdot…

– Saattepas nähdä. Hän esittää teille semmoiset syyt, että te itse, itse ensimäiseksi tulette huomaamaan, että taistella hänen kanssaanon teille sula mahdottomuus.

– Hm!.. hyvä on, ystäväiseni, käyköön tahtosi mukaan! Minä odotan, vissin ajan tietysti. Katsotaan, mitä aika tekee. Mutta kuules, ystäväiseni: annatko minulle kunniasanasi, ettet sinä siellä etkäAnna Andrejevnalle kerro tästä meidän puhelustamme?

– Olkoon niin.

– Toiseksi, Vanja, ole hyvä, älä enää koskaan ala minulle puhuatästä.

– Hyvä, sen lupaan.

– Ja vielä viimeinen pyyntö: minä ymmärrän, rakas ystäväni, ettäsinulla kenties on meillä ikäväkin, mutta käy kumminkin meilläuseammin, jos vain voit. Minun muori parkani pitää sinusta niin kovinpaljon ja … ja … on sinutta ikävissään … ymmärräthän, Vanja?

Ja hän puristi vahvasti kättäni. Annoin hänelle lupaukseni, ja teinsen täydestä sydämmestäni.

– Ja nyt, Vanja, viimeinen arkaluontoinen asia: onko sinulla rahaa?

– Rahaa! toistin minä hämmästyneenä.

– Niin (vanhus punastui ja loi silmänsä alas); katselen, veliseni, sinun asuntoasi … sinun olosuhteitasi … ja kun ajattelen, ettäsinulla voi olla muita ylimääräisiä menoja (ja juuri nyt voikinolla), niin … tässä, veliseni, sataviisikymmentä ruplaa, olkoot nenyt ensi kerraksi…

– Sataviisikymmentä, ja vielä ensi kerraksi, ja nyt, kun menetitteasianne oikeudessa!

– Vanja, sinähän, minä huomaan, et ymmärrä minua ollenkaan! Voihansinulla olla ylimääräisiä menoja, huomaa se. Muutamissa tapauksissaraha auttaa itsenäiseen asemaan, itsenäisen päätöksen tekemiseen.Sinä nyt ehkä et tarvitsekaan, mutta etkö sinä tarvitse johonkinvastaisuudessa? Kaikessa tapauksessa minä jätän nyt rahat sinulle.Siinä on kaikki, mitä olen voinut saada kokoon. Jos et käytä niitä,annat takaisin. Ja nyt hyvästi! Jumalani, kuinka kalpea sinä olet!Sinähän olet aivan sairas…

Minä en vastustanut, vaan otin rahat. Kyllin selvää oli, miksi hän neminulle jätti.

– Minä tuskin vain pysyn jaloillani, vastasin hänelle.

– Älä ole huolimaton sen suhteen, Vanja, kyyhkyläiseni, äläole välinpitämätön? Tänään älä mene minnekään. Minä sanon AnnaAndrejevnalle, miten sinun laitasi on. Eikö pidä lääkäriä? Huomennakäyn sinua katsomassa: koetan ainakin kaikin voimini, jos vain itsevoin jalkojani nostella. Mutta nyt sinä saisit käydä vuoteelle… No, hyvästi siis. Hyvästi, tyttönen; pois kääntyi! Kuules, ystäväiseni!Tässä on vielä viisi ruplaa, ne ovat tytölle. Älä hänelle sano, että minä annoin, mutta noin vaan, osta hänelle jotain, ehkäpäkengät, alusvaatteita … vähänkös, mitä tarvitaan! Jää hyvästi, ystäväiseni…

Minä saatoin hänet portille saakka. Minun piti pyytää talonmiestäkäymään ostamassa ruokaa. Helena ei ollut vielä syönyt päivällistä.

XI

Mutta tuskin palasin huoneeseen, kun päätäni pyörrytti ja minäkaaduin keskelle lattiaa. Muistan vain Helenan huudahduksen: hän löikätensä yhteen ja kiiruhti luokseni tukemaan minua. Se oli viimeinen, mikä jäi muistooni…

Muistan sitten löytäneeni itseni vuoteelta! Jälkeenpäin Helena kertoiminulle, että hän talonmiehen kanssa, joka juuri toi meille ruokaa, kantoi minut sohvalle. Minä havahduin useampia kertoja ja joka kertanäin Helenan huolestuneena ja säälivänä kumartuneena puoleeni.Mutta tuon kaiken minä muistan kuni unessa, kuni sumun läpi, jatyttö paran hellä kuva väikkyi silmissäni keskellä horrosaikaani,väikkyi kuni ilmestys, kuni ihana taulu; hän antoi minulle juoda, kohensi minua vuoteella, tahi istui luonani suruisena, pelokkaanaja silitteli hienoisilla sormillansa tukkaani. Kerran muistan hänenpainaneen hiljaisen suutelon kasvoilleni. Toisella kertaa, yöllääkkiä herättyäni, näin sohvani viereen siirretyllä pöydällä palavankynttilän valossa, että Helena oli kuukistanut kasvonsa tyynyllenija pelokkaana nukkui, vaaleat huulensa puoliksi avoinna ja kämmenpainettuna lämpöistä poskea vasten. Mutta täydelleen heräsin vastavarhain aamulla. Kynttilä oli palanut loppuun; kirkas jo sarastavanruskon punanen säde leikki seinällä. Helena istui pöydän edessätuolilla ja, väsynyt päänsä vasenta kättänsä vasten, joka nojasipöytään, nukkui sikeästi ja, kuten muistan, minä ihailin hänenlapsellisia kasvojansa, joilla unessakin oli jokin lapselle tavatonhuolen ilme ja outo, sairaloinen sulous; silmäripsensä olivat pitkätja suorat, poskensa, kalpeat ja laihat, olivat sysimustain hiustenympäröimät, jotka valuivat alas tiheinä ja raskaina sekä olivathuolimattomasti kiinni solmitut syrjään. Hänen toinen kätensä lepäsityynylläni. Minä hyvin hiljaa suutelin hänen laihaa kättänsä, eikätyttö parka herännytkään, näytti vain niinkuin jonkinlainen hymyolisi hetkiseksi ilmaantunut hänen vaaleille huulillensa. Minäkatsoin, katsoin häneen ja hiljaa vaivuin rauhalliseen, virvoittavaanuneen. Tällä kertaa nukuin minä miltei puolipäivään. Herättyänitunsin itseni melkein terveeksi. Jäsenissäni tuntuva raukeusja raskaus vain todisti äskeistä tautiani. Tämmöisiä äkillisiähermokohtauksia oli minulla ollut ennenkin; minä tunsin ne hyvin.Tauti tavallisesti meni ohi melkein kokonansa vuorokaudessa, mikämuuten ei estänyt sitä tällä ajalla vaikuttamasta ankarasti jajyrkästi.

Päivä oli melkein puolessa. Ensimäinen, minkä huomasin, olivatnurkkaan nauhaan virutetut uutimet, jotka olin eilen ostanut. Helenaoli järjestellyt ja rajoittanut itselleen eri nurkan kamarissa. Hänistui uunin edessä ja keitti teetä. Huomattuansa, että olin herännyt, hymyili hän iloisesti ja heti tuli luokseni.

– Ystäväiseni, sanoin hänelle, tarttuen hänen käteensä, – sinä oletkoko yön minua vartioinut. Minä en tietänytkään, että sinä olet niinhyvä.

– Mistäpäs te tiedätte, että minä teitä vartioin; kenties minäkoko yön nukuin? kysäsi hän, katsoen minuun hyväsydämmelliselläja kainolla veitikkamaisuudella sekä samalla punastuen sanojensajohdosta.

– Minä useasti heräsin ja näin kaikki. Sinä nukuit vasta vähän ennenaamun tuloa…

– Tahdotteko teetä? keskeytti hän, ikäänkuin olisi tuntenuttukaluutta tuon puheen pitkittämisestä, kuten kaikki kunnialliset jaankaran rehelliset sydämmet tuntevat, kun heistä kehumalla puhutaan.

– Tahdon, vastasin minä. – Söitköhän sinä eilen päivällistä?

– En syönyt päivällistä, mutta illallisen. Talonmies toi ruoan.Mutta älkääpä te puhelko, maatkaa rauhassa: te ette ole vieläkokonaan terve, lisäsi hän, tuoden minulle teetä ja istuutuenluokseni vuoteelle.

– Vai maatkaa! Mutta voihan hämäriin asti maata, ja sitten täytyylähteä ulos. Välttämättömästi täytyy, Leenaseni.

– Vai oikein täytyy! Kenenkä luo te menette? Ettekö vaan eilisenvieraan luo?

– Ei, en mene hänen luoksensa.

– Kas, sepä hyvä, ettette mene hänen luokseen. Hän se teidät eilenteki rauhattomaksi. Siis hänen tyttärensä luo?

– Ja mistä sinä tiedät hänen tyttärestänsä?

– Minä eilen kuulin kaikki, sanoi hän katsoen maahan. Kasvonsasynkistyivät. Kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn silmien yli.

– Hän on paha ukko, lisäsi Helena.

– Tunnetko sinä hänet? Päinvastoin, hän on hyvin hyvä ihminen.

– Ei, ei, hän on paha, minä kuulin, sanoi tyttönen taas innolla.

– Ja mitäpäs sinä sitten kuulit?

– Hän ei tahdo omalle tyttärellensä antaa anteeksi…

– Mutta hän rakastaa tytärtänsä. Tytär on tehnyt pahasti isäänsäkohtaan, mutta isä kuitenkin huolehtii hänestä, kärsii hänen tähtensä.

– Mutta miksikä hän ei anna anteeksi? Nyt jos hän antaisikinanteeksi, ei tyttären tarvitsisi mennä hänen luoksensa.

– Kuinka niin? Minkä tähden?

– Sen tähden, ettei hän ansaitse, että tytär rakastaisi häntä,lausui tyttönen innolla. – Menköön hän isältänsä ijäksi pois jaennemmin kerjätköön, ja ukko nähköön, että tytär kerjää ja kärsii.

Helenan silmät säihkyivät, poskensa hehkuivat. "Varmaankaan ei häntarkoituksetta näin puhu", ajattelin mielessäni.

– Aiotteko te antaa minut tuon ukon kotiin? lausui taas tyttönen.

– Niin, Helena.

– Ei, mieluummin minä menen palvelijaksi.

– Ah, kuinka pahaa se kaikki on, mitä sinä puhut, Leena. Ja mitäjoutavia: kellepäs sinä menisit palvelijaksi?

– Mille maalaiselle tahansa, vastasi hän, yhä enemmän päätänsä alaspainaen.

Hänellä oli erittäin tulinen luonne.

– Eihän maalaiselle kelpaa tällainen piika, sanoin naurahtaen.

– No, herralle.

– Voiko sinun luonteellasi olla herrasväessä?

– Voi kyllä.

Mitä enemmän hän ärtyi, sen lyhyemmäksi tulivat vastauksensa.

– Ethän sinä kestä.

– Kestän. Jos minua torutaan, olen vaiti. Jos minua lyödään, olenyhä vaiti, lyökööt vaan, minä olen vaiti, enkä uhallanikaan käyitkemään. Heidänpä on oleva vaikeampi kantaa vihaansa, kun minä enitke.

– Miksi sinä noin uhittelet, Helena! Kuinka paljon kiukkua onkaansinussa, kuinka ylpeä oletkaan! Olet kai saanut kokea paljonkurjuutta…

Nousin ylös ja menin suuren pöytäni luo. Helena jäi sohvalle, katsoenmiettivänä lattiaan ja nyppien sormillaan sohvan reunustaa. Hän pysyiääneti. Jokohan olisi suuttunut sanoistani? ajattelin.

Seisoessani pöydän luona aukasin minä konemaisesti eilisiä,kyhäelmien aiheeksi tuomiani kirjoja ja vähitellen syvennyin lukemaanniitä. Minulle tapahtuu usein niin: otan kirjan, aukaisen senhetkiseksi katsoakseni jotain ja unohdunkin lukemaan sitä enkä muutamuistakkaan.

– Mitä te aina kirjoitatte? kysyi Helena arasti hymyillen ja hiljaanläheten pöytää.

– Niin vaan, Leena, kaikenlaista. Siitä maksetaan minulle.

– Anomuksiako?

– Ei, en minä anomuksia kirjoita.

Koetin hänelle mahdollisuuden mukaan selittää, että kirjoittelenkertomuksia, samoin monenlaisista ihmisistä: siitä tulee kirjoja, joita nimitetään novelleiksi ja romaaneiksi. Hän kuunteli selitystänihyvin tarkkaan.

– Mitenkä, kirjoitatteko te kaikki, niinkuin todella on tapahtunut?

– En, minä keksin kertomukseni sisällön.

– Miksikä te kirjoitatte semmoista, mikä ei ole totta?

– Luehan tämä kirja, sittenpä näet; kerran sinä sitä jo katselit.

Osaatko sinä lukea?

– Osaan.

– No niin, siitäpä sitten näet. Tämän kirjan kirjoitin minä.

– Tekö? Kyllä minä luen…

Hän nähtävästi tahtoi jotain minulle sanoa, mutta epäröi ja olilevoton. Kysymystensä takana piili jotain.

– Maksetaanko teille kirjoittamisesta paljon? kysäsi hän viimein.

– Miten milloinkin sattuu. Toisinaan saan paljon, toisinaan taas eiole mitään, sillä ei aina työ suju. Tämä on vaikeata työtä, Leena.

– Te ette siis ole rikas?

– En, en ole rikas.

– No, niinpä siis minä käyn tekemään työtä ja auttamaan teitä…

Hän katsahti minuun pikaisesti, punastui, loi katseensa maahan ja, astuttuaan parilla askeleella luokseni, äkkiä kietoi molemmat kätensäympärilleni ja painoi kasvonsa hyvin lujaan rintaani vasten. Katsoinhämmästyneenä häneen.

– Minä rakastan teitä … minä en ole ylpeä, virkkoi hän. – Eilente sanoitte, että minä olen ylpeä. Ei, ei … minä en ole semmoinen…minä rakastan teitä. Te vain yksin minua rakastatte.

Nytpä jo kyyneleet tukahduttivat hänen sanansa. Kohta pääsihänen kyyneltulvansa valloilleen yhtä voimakkaasti, kuin eilenhermokohtauksensa aikana. Hän laskeusi eteeni polvilleen, suutelikäsiäni, jalkojani…

– Te rakastatte minua!.. hoki hän yhä, – te vain yksin, yksinänne!..

Suonenvedon tapaisesti puristi hän käsillään polviani. Tunteensa, jota hän oli niin kauan pidättänyt, nyt äkkiä tulvi irti yhdelläkertaa, vastustamattomalla kiihkolla, ja minä nyt käsitin hänensydämmensä kummallisen jäykkyyden, sydämmen, joka siveänä salasiitsensä vissiin aikaan asti, tehden sen sitä jäykemmin, sitäyrmeämpänä, kuta voimakkaampi oli tarve osottaa tunteitensakyllyyttä, ja se kaikki siihen vastustamattomaan tunteidenpuuskaan saakka, kun äkkiä koko olemuksensa antautuu, itsensäkokonaan unohtaen, tuolle vaatimukselle, joka vaatii rakkautta, kiitollisuutta, hyväilyjä, kyyneleitä…

Hän itki niin kovin, että sai hysteeria-kohtauksen. Tuskin sainympärilleni kietouneet kätensä päästetyiksi auki. Nostin hänet jakannoin sohvalle. Hän itki vielä kauan aikaa peittäen kasvonsatyynyyn, ikäänkuin hän olisi hävennyt katsoa minuun, mutta yhävieläkin kovasti puristaen kätösissään kättäni, päästämättä sitäsydämmeltänsä.

Vähitellen hän tyyntyi, mutta ei vieläkään katsonut minuun. Parikertaa salaa loi hän kasvoihini katseensa, ja siinä oli ääretöntähellyyttä ja jotain arkaa, uudestaan piiloutuvaa tunnetta. Viimeinhän punastui ja hymyili.

– Onko sinun nyt helpompi? kysäsin häneltä, – sinä tunteellinen

Leenani, sinä sairas lapsi raukkani!

– Ei ole nimeni Leena, ei … kuiskasi hän, yhä kätkien minultakasvonsa.

– Eikö olekaan nimesi Leena? Mikä sitten?

– Nelly.

– Nelly? Miksikä juuri Nelly? Olkoon, se on hyvin kaunis nimi. Minäkäynkin nyt kutsumaan sinua sillä nimellä, jos itse niin tahdot.

– Niin minua äitini nimitti… Eikä kukaan ole minua sillä nimelläkutsunut, ei koskaan, paitsi äitini… Enkä minä tahtonut itse, ettäminua joku niin nimittäisi, paitsi äitini… Mutta te saatte kutsuaminua niin, minä tahdon sen… Minä rakastan teitä aina, rakastanikäni.

"Rakastava ja ylpeä pikku sydän", ajattelin, – "ja kuinka kauanminun piti pyrkiä siihen, että sinä olisit minulle … Nelly."

Mutta nytpä minä jo tiesin, että hänen sydämmensä on uskollinenminulle ikänsä kaiken.

– Kuules, Nelly, sanoin heti, kun hän vaan oli tyyntynyt. – Sinääsken sanoit, että ainoastaan äitisi rakasti sinua eikä muu kukaan.Eikö vaarisi sinua todellakaan rakastanut?

– Ei, hän ei rakastanut…

– Mutta sinähän täällä itkit hänen tähtensä, muistathan, tuollarapuilla?

Hän vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa.

– Ei, hän ei rakastanut… Hän oli paha.

Ja samassa jokin katkera ilme näkyi hänen kasvoillansa.

– Eihän häneltä voinut mitään vaatiakaan, Nelly. Eiköpähän hän lieneollutkin kokonaan heikkomielinen. Hän kuolikin kuten heikkomielinen.Kerroinhan minä sinulle, miten hän kuoli.

– Niin; mutta se oli viime kuukauden aikana, kun hän ei enäämuistanut mitään. Istuskeli täällä kaiken päivää ja, jos en minäolisi käynyt hänen luonansa, olisi hän siten istunut toisen jakolmannenkin päivän, istunut juomatta sekä syömättä. Ennen oli hänpaljoa parempi.

– Milloin ennen?

– Kun äitini ei vielä ollut kuollut.

– Siis sinä kannoit hänelle ruokaa ja juomaa, Nelly?

– Niin, toin minäkin.

– Mistä sinä sait, Bubnovaltako?

– Ei, minä en milloinkaan ottanut Bubnovalta mitään, sanoi hänpäättävästi ja äänensä hieman värähteli.

– Mistäpäs sinä sait, eihän sinulla ollut mitään?

Nelly vaikeni ja katseli kauheasti; sitten loi hän minuun hyvinpitkän katseen.

– Minä pyysin kadulla almua… Kun sain viisi kopekkaa, ostinhänelle leipää ja nuuskaa…

– Ja hän salli sen! Nelly, Nelly!

– Alussa minä kävin hänelle mitään virkkamatta. Mutta kun hän saisen tietää, alkoi hän sitten itse minua ajaa almua pyytämään. Minäseison sillalla ja pyydän ohikulkijoilta, mutta hän kävelee sillanläheisyydessä, odottaa; ja kun hän näki, että minulle annettiin, niin heti hyökkäsi hän ottamaan minulta rahan, ikäänkuin minä olisintahtonut salata häneltä, enkä hänelle korjaisi.

Tätä sanoessaan hymyili hän katkerasti.

– Näin kävi kaikki, kunnes äitini kuoli, jatkoi hän. – Sitten tulihän kaikkinensa aivan kuin höperöksi.

– Hän siis kovin rakasti äitiäsi? Miksikä he eivät asuneet yhdessä?

– Ei, hän ei rakastanut… Hän oli paha, eikä antanut anteeksi, niinkuin eilinenkin paha ukko, lausui Nelly hiljaa, melkeinkuiskaamalla ja vaaleten yhä enemmän ja enemmän.

Minä tunsin värähdyksen ruumiissani. – Kokonaisen romaanin juonisamassa välähti sieluni silmien eteen. Tuo köyhä vaimo, tehdenkuolemata ruumisarkkujen valmistajan huoneessa kellarikerroksessa,hänen orpo tyttönsä, joka silloin tällöin käy katsomassa vaaria, jokaon kironnut hänen äitinsä; järkensä menettänyt vanhus, kuolevanaravintolassa heti koiransa kuoltua…!

– Asorkahan oli ennen ollut äidin koira, sanoi äkkiä Nelly, hymyillen jonkin muistelman johdosta. – Vaari ennen rakasti kovinäitiäni, ja kun äitini läksi pois vaarin luota jäi Asorka vaarinluoksi. Senpä vuoksi vaari rakastikin Asorkaa… Äidilleni ei hänantanut anteeksi, mutta kun koira kuoli, kuoli vaari itsekin, lisäsiNelly ankarana, ja hymy katosi hänen kasvoiltansa.

– Nelly, mikä oli vaarisi ennen ollut? kysäsin hetkisen odotettuani.

– Hän oli ennen rikas… Minä en tiedä, mikä hän oli, lausui Nelly. – Hänellä oli jonkinlainen tehdas… Niin puhui minulle äitini. Hänalussa ajatteli, että minä olen vielä pieni, eikä kaikkea minullepuhunut. Aina silloin vain suutelee minua ja sanoo: kaikki tulettietämään, kun tulee aika, saat tietää kaikki, tyttö raukkani, onneton tyttöni! Yhä minua raukaksi ja onnettomaksi nimitti. Jatoisinaan yöllä, luullen, että minä nukun (minäpä tahallani ennukkunut, olin vain nukkuvinani), hän vain itkee tähteni, suuteleeminua ja sanoo: tyttö raukkani, onneton lapseni!

– Mihin tautiin äitisi kuoli?

– Keuhkotautiin; nyt on siitä jo kuusi viikkoa.

– Muistatko sinä sitä, kun vaarisi oli rikas?

– Enhän minä silloin ollut syntynytkään. Äitini oli jo ennen minunsyntymistäni lähtenyt vaarin luota.

– Kenenkä kanssa hän läksi?

– En tiedä, vastasi Nelly hiljaa ja ikäänkuin miettien. – Hänmatkusti ulkomaille, ja siellä minä synnyinkin.

– Ulkomaillako? Missä?

– Sveitsissä. Minä olen ollut kaikkialla, olin Italiassa, Pariisissa.

Minä kummastelin sitä.

– Ja sinä sen muistat, Nelly?

– Useita seikkoja muistan.

– Kuinkas sinä osaat venättä niin hyvin, Nelly?

– Vielä ulkomailla ollessamme opetti äitini minulle venättä. Hänoli venäläinen, sillä hänen äitinsä oli venäläinen, mutta vaari olienglantilainen, mutta hänkin jo aivan kuin venäläinen. Ja sittenkun minä ja äitini, puolitoista vuotta sitten, tulimme tänne, opinminä venäjänkielen täydellisesti. Äiti oli jo silloin kipeä. Sittenme tulimme yhä köyhemmiksi. Äiti aina vaan itki. Alussa hän kauanaikaa etsi täällä Pietarissa vaaria ja yhä vain puhui, että hän ontehnyt vaarille pahasti; aina vain itki… Hyvin katkerasti ainaitki! Mutta kun hän sai tietää, että vaari on köyhä, alkoi hän vieläenemmän itkeä. Äiti kirjoitti hänelle usein kirjeitä, mutta vaari eivastannut koskaan.

– Miksi äitisi tuli tänne? Ainoastaanko vain isänsä luo?

– En tiedä, Mutta sielläpä oli meidän hyvä elää! ja Nellyn silmätoikein loistivat. – Äiti eli yksinään minun kanssani. Hänellä olieräs ystävä, hyvä, kuten tekin… Hän tunsi äitini jo täällä. Muttahän kuoli siellä ja äitini palasi tänne…

– Hänen muassaanko äitisi lähtikin vaarisi luota?

– Ei. Äiti läksi vaarin luota toisen kanssa, mutta tuo hylkäsikinhänet…

– Kenenkä kanssa, Nelly!

Nelly katsahti minuun eikä vastannut mitään. Hän nähtävästi tiesi, kenenkä kanssa hänen äitinsä läksi ja myöskin kuka luultavasti olihänen isänsä. Nellyn oli vaikeata minullekaan mainita hänen nimeänsä.

En tahtonut vaivata häntä kysymyksilläni. Luonteensa oli kummallinen, hermostunut ja tulinen, vaikka hän koettikin tulisuuttaan hillitä,miellyttävä, mutta ylpeä ja umpimielinen. Ja vaikka hän rakastikinminua koko sydämmellään, rakasti puhtaimmalla rakkaudella ja melkeinyhtä paljon kuin äitiänsä, jonka muiston hän oli sydämmensä sisinpäänkätkenyt, oli hän kuitenkin koko tuttavuutemme ajalla harvoin minulleavomielinen, hyvin harvoin suostui minulle kertomaan entisyydestään, vaan päinvastoin oli juro ja salamyhkäinen. Mutta nyt hän kertoiminulle kaikki kärsimänsä tuskat, itki ja tuskalla muistelipiinallista entisyyttänsä, enkä minä voi koskaan unohtaa tuotakauheata kertomusta. Tahdon tuonnempana kertoa hänen historiansa…

Se historia oli kauhea; se oli historia hyljätystä naisesta, jonkaonni oli mennyttä; naisesta, joka oli sairas, kiusattu ja kaikkienhylkäämä; naisesta, jonka oli hyljännyt sekin ainoa olento, johon hänvielä saattoi luottaa – oma isänsä, jota vastaan hän jolloinkin olirikkonut ja joka sitten ylivoimaisten kärsimyksien ja solvauksienvuoksi oli menettänyt ymmärryksensä. Se on naisen historia, naisen, joka saatettiin epätoivon partaalle; joka tyttärensä kanssa, jotahän piti vielä pienenä lapsena, käyskenteli Pietarin kylmillä,likaisilla kaduilla ja anoi almua; naisen, joka sitten kuukausmääriäkellarikerroksessa taistelee kuoleman kanssa ja jolle isänsäkieltäytyy anteeksi antamasta hänen viimeiseen hengenvetoonsaasti, ja kun isä viimeisellä hetkellä katuu ankaruuttansa jakiiruhtaa tyttärensä luo hänelle anteeksi antaakseen, löytääkin,ei enää häntä, jota on maailmassa yli kaiken rakastanut, vaanhänen kylmän, elottoman ruumiinsa. Se on kummallinen kertomusniistä salaperäisistä, jopa vaikeasti ymmärrettävistä suhteista, jotka vallitsevat järkensä valon kadottaneen vaarin ja hänentyttärentyttärensä välillä, lapsen, joka jo ymmärsi hänet, joka, niinlapsi kuin olikin, ymmärsi paljon semmoista, jota usea huoletonta jayltäkylläistä elämää viettävä ei vuosimäärissä kehity käsittämään.Se on synkkä historia, yksi niistä monista synkistä ja tuskiatuottavista historioista, jommoisia niin usein ja niin huomaamatta, melkeinpä salaperäisesti, eletään synkän taivaan alla Pietarissa,tämän suurkaupungin hämäräperäisissä, tuntemattomissa luolissa,järjettömän elämän riehunnan, tylsän egoismin yhteentörmäävienpyyteitten, julman tapain turmeluksen ja salaisten rikosten seassa, keskellä kaiken tämän elämän mielettömyyttä ja helvetillistäriehuntaa.

Tuon historian tahdon vasta tuonnempana kertoa.

KOLMAS OSA

I

Päivä oli jo kauan sitten mailleen mennyt, ilta tullut, kun minäheräsin pahasta painajais-unesta ja muistin nykyisyyden.

– Nelly, sanoin minä, sinä olet nyt sairas, olet kiihoittunut,ja minun tulee jättää sinut yksin, jättää kiihtyneenä itkemään.Ystäväiseni! Suo minulle anteeksi ja tiedä, että täällä löytyyniinikään eräs rakastettu henkilö, joka ei ole saanut anteeksi, ononneton, solvaistu ja hyljätty. Hän odottaa nyt minua. Ja sinunkertomuksesi kuultuani minäkin haluan päästä hänen luokseen, ja siissaattaa käydä niin, että tulen kovasti sairaaksi, jos en saa tavatahäntä heti, nyt juuri…

En tiedä, ymmärsikö Nelly kaiken sen, mitä hänelle puhuin. Olinkovasti liikutettu hänen kertomuksensa johdosta sekä äskeisensairauteni vuoksi; kiiruhdin Natashan luo. Oli jo myöhäistä, kellokymmenen tienoissa, kun astuin huoneeseensa.

Portin edessä kadulla näin vaunut, jotka tunsin ruhtinaan omiksi.Natashan asuntoon oli pihalta käytävä. Astuttuani rapuille kuulinedelläni, yhtä rappukäännöstä minua ylempänä, jonkun kulkevanhaparoimalla ja varovasti; arvasin, ettei hän siis tuntenutrappuja. Ajattelin ensin, että se oli ruhtinas, mutta kohta luovuinsiitä ajatuksesta. Tuntematon edelläni purpatti ja kiroili ylösnoustessaan, ja kiroilemisensa muuttui äänekkäämmäksi sen mukaan, kuin hän kohosi ylös rappuja. Rappuset olivatkin kaidat, likaiset, jyrkät, eikä niitä koskaan valaistu; mutta sittenkin – semmoisiakirouksia, kuin nyt kolmannesta kerroksesta kuulin, en olisi osannutaavistaakaan ruhtinaan laskettelemiksi, sehän oli kuin minkäkinrantajätkän kiroilemista. Kolmannessa kerroksessa oli kumminkinjo hiukan valoisampi, sillä Natashan oven vieressä paloi tulipikkuisessa lyhdyssä. Saavutin tuntemattoman kiroilijan juuri, kunhän oli päässyt oven taa, ja kuvitelkaapa hämmästystäni, kun näin, että kiroilija sittenkin oli ruhtinas. Luulin huomanneeni, ettei hänmielellään olisi nyt tahtonut minua tavata. Ensin hän ei tuntenutminua, mutta pian muuttuivat kasvonsa ilmeet. Minuun ensin luomansavihaa ja kiukkua ilmaiseva katseensa muuttui äkkiä ystävälliseksi jailoiseksi, ja ollen olevinaan hyvinkin riemastunut ojensi hän minullemolemmat kätensä.

– Ah, tehän se olettekin! Ja minä kun juuri aioin langeta polvillenija rukoilla Jumalaa henkeni pelastukseksi. Kuulittehan, mitenkä minäkiroilin?

Ja hän alkoi nauraa mitä sydämmellisimmin. Mutta äkkiä muuttuivatkasvonsa totisiksi ja huolehtiviksi.

– Ja että Aleshakin voi sijoittaa Natalia Nikolajevnan moiseenasuntoon! sanoi ruhtinas, heiluttaen päätänsä. – Kas, juuritämmöiset, niin nimitetyt pikku asiat ne ilmaisevatkin ihmisen.Minä pelkään Aleshan suhteen. Hän on lempeämielinen, hänellä on jalosydän, mutta tässä on teille yksi esimerkki: rakastaa mielettömästi, mutta sittenkin sijoittaa sen, jota rakastaa, moiseen koppiin.Vieläpä minä kuulin, ettei toisinaan ollut leipääkään, lisäsihän kuiskaten, etsien ovikellon soittolangan vedintä. – Päätänipakottaa, kun ajattelen poikani tulevaisuutta, mutta pääasiallisesti,Anna Nikolajevnan tulevaisuutta, kun hän tulee poikani vaimoksi.

Näytti niinkuin ruhtinas olisi erehdyksestä sanonut väärän nimenja, harmissaan siitä, kun ei löytänyt ovikellon vedintä, ei edeshuomannutkaan erehdystään. Ja turhaan hän ovikelloa etsi, silläsitä ei ollut ensinkään. Tartuin ovirautaan ja nykäsin ovea, jonkasamassa Mavra aukaisi hämmästyneenä tulostamme. Pienestä eteisestälautaseinällä eroitetussa keittiössä näin Mavran valmistukset; sielläoli kaikki muuttunut, kaikkialla vallitsi puhtaus ja järjestys; uunissa paloi tuli, pöydällä seisoi jokin uusi astia. Kaikestapäättäen oli meitä odotettu. Mavra kiiruhti auttamaan riisuessammepäällysnuttujamme.

– Onko Alesha täällä? kysäsin minä Mavralta.

– Ei ole käynyt, kuiskasi hän minulle salaperäisesti.

Astuimme Natashan kamariin. Siellä ei näkynyt minkäänlaisiavalmistuksia; kaikki oli entisellään. Mutta hänellähän olikin ainaniin puhdasta ja miellyttävää, ettei ollut mitään korjaamistakaan.Natasha tuli ovelle vastaamme. Minua hämmästytti hänen sairaloinenlaihuutensa ja kasvojensa tavaton kalpeus, vaikka nyt hetkiseksipuna nousikin hänen kalman kalpeille poskilleen. Silmänsä hehkuivatkuni kuumetautisen. – Ääneti ja hätäisenä ojensi hän ruhtinaallekätensä, huomattavasti hätääntyen ja kiirehtien. Minuun ei Natashakatsahtanutkaan. Minä seisoin ääneti ja odotin.

– Kas, tässä minäkin! virkkoi ruhtinas ystävällisesti ja iloisesti. – Ei ole kuin muutama tunti kulunut, kun matkalta palasin… Kokotällä ajalla ette te mennyt mielestäni (ruhtinas suuteli hellästiNatashan kättä); ja kuinka paljon minä teitä ajattelinkaan! Kuinkapaljon päätin teille sanoa, kertoa… No, saammehan vielä niistäpuhella! Ensiksi, minun tuulihattuni, jota, kuten näen, ei vielätäällä ole…

– Suokaa anteeksi, ruhtinas, keskeytti hänet Natasha punastuen jahämillään, – minun täytyy sanoa pari sanaa Ivan Petrovitshille.Vanja, lähde – pari sanaa…

Hän otti minua kädestä ja vei uutimien taa.

– Vanja, sanoi Natasha kuiskaten, johtaen minut perimpään nurkkaan, – voitko sinä antaa minulle anteeksi, vai et?

– Natasha, älä turhia, mitä tuosta!

– Ei, ei, Vanja, sinä olet liian usein ja liian paljon minulleanteeksi antanut, mutta onhan rajansa kaikella kärsivällisyydellä.Sinä et koskaan lakkaa minua rakastamasta, sen minä tiedän, muttasinä sanot minua kiittämättömäksi, sillä minä olin eilen ja toissapäivänä kiittämätön sinua kohtaan, olin egoisti, ankara…

Samassa alkoi hän itkeä ja painoi kasvonsa olkaani vasten.

– Rauhoitu, Natasha, ehätin minä häntä lohduttamaan. – Minähänolin hyvin kipeä koko yön, nytkin tuskin pysyn jaloillani, siksi enpäässytkään tänne eilen illalla, enkä tänään, ja sinä luulit minunsuuttuneen. Armas ystäväni, enkö tietäisi, mitä nyt juuri sielussasitapahtuu?

– No, sepä hyvä… Sinä siis annoit anteeksi, kuten aina, sanoi hän hymyillen kyynelten takaa ja puristaen kättäni niin, että kirveli. —

Muut asiat sittemmin. Paljon on minulla kertomista sinulle, Vanja.

Nyt lähdetään ruhtinaan luo.

– Menkäämme pikemmin, Natasha; me niin äkkiä jätimme hänet yksin…

– Nyt sinä näet, saat nähdä, mitä tapahtuu, kuiskasi Natashahätäisesti. – Minä tiedän nyt kaikki; kaikki olen arvannut. Tuotuolla on kaikkeen syypää. Tänä iltana tulee paljon ratkaistuksi.Lähtekäämme!

En ymmärtänyt tuota, mutta kysymiseen ei ollut aikaa. Natashalähestyi ruhtinasta selkein katsein. Ruhtinas seisoi vielähattu kädessä. Natasha pyysi reippain mielin häneltä anteeksipoistumistansa, otti häneltä hatun, tarjosi tuolin ja kaikki kolmeistuimme pienen pöydän ympärille.

– Minä aloin minun tuulihatustani, jatkoi ruhtinas, – minä näinhänet vain minutin ajan, senkin kadulla, kun hän istui ajuriinajaakseen kreivitär Sinaida Feodorovnalle. Hän kiiruhti hirmuisestija, ajatelkaas, ei edes tahtonut pois laskeutua, mennäkseen kanssanihuoneeseen neljänpäiväisen eron jälkeen. Ja ehkäpä minä olen syynäsiihen, Natalia Nikolajevna, ettei hän nyt ole luonanne ja että meolemme ennen häntä täällä; käytin tilaisuutta, ja kun en itse voinuttänään päästä kreivittären luo, niin annoin Aleshalle erään asiantoimitettavaksi. Mutta tuossa paikassa on hänkin täällä.

– Lupasiko hän teille aivan varmaan tänään tulevansa tänne? kysäsi

Natasha, katsoen mitä vilpittömimmän näköisenä ruhtinaaseen.

– Ah, Jumalani, kuinka hän voisi olla tulematta; kuinka te sitäkyselettekään! huudahti ruhtinas ja katsoi kummastellen Natashaan. – Ahaa, nyt jo ymmärrän: te olette hänelle vihainen. Ja todellakintuntuu se hyvin sopimattomalta, että hän tulee kaikkia muitamyöhemmin. Mutta, sanon vieläkin, se on minun syyni. Älkää olkohänelle vihainen. Hän on kevytmielinen, tuulihattu; minä en tahdohäntä puolustaa; mutta eräät tärkeät syyt vaativat, ettei hänvoi kokonaan lakata käymästä kreivittären talossa, kuin myöskinmuutamissa muissa paikoissa, vaan päinvastoin tulee hänen käydäsiellä mahdollisimman usein. No, ja kun hän aivan varmaan ei teitävoi jättää, hänhän on jo unohtanut koko muun maailman, niin älkäätoki pahastuko, jos minä toisinaan otan hänet pariksi tunniksi taikauemmaksi omille asioilleni. Minä olen vakuutettu, ettei hän vieläkertaakaan käynyt ruhtinatar A. luona tuon illan jälkeen, ja olenhyvin harmissani, etten äsken ehtinyt häneltä siitä kysäistä!..

Minä katsahdin Natashaan. Hän kuunteli ruhtinaan puhetta hieno, ivallinen hymy huulillaan. Ruhtinaan puhe tuntui suoralta javilpittömältä. Näytti siltä, ettei hänen puheessaan ollut yhtäänepäilemisen aihetta.

– Ja todellakaan te ette tietänyt, ettei Alesha ole viime päivinäkäynyt täällä kertaakaan? kysäsi Natasha hiljaa ja levollisesti, aivan kuin olisi puhunut perin tavallisesta asiasta.

– Mitä sanoitte? Eikö hän ole käynyt? Malttakaas, kuinka tesanoittekaan? sanoi ruhtinas, ja kuten näytti, suuresti kummeksienasiaa.

– Te kävitte täällä tiistaina myöhään illalla; seuraavana aamunapistäytyi hän täällä puoleksi tunniksi, ja siitä saakka minä en olekertaakaan häntä nähnyt.

– No mutta tämähän on uskomatonta! (ruhtinas kummasteli yhäenemmän). Ja minä kun luulin, ettei hän jouda luotanne minnekään.Anteeksi, tämä on niin kummallista … suorastaan uskomatonta!

– Ja kuitenkin totta, ja kuinka harmillista: minä kun juuri odotinteitä, luulin teiltä saavani tietää, missä Alesha on.

– Ah, Jumalani! Hänhän tuossa paikassa tulee tänne! Mutta se, mitäte minulle kerroitte, hämmästytti minua siinä määrin, että minä …täytyypä minun tunnustaa, minä olin valmis odottamaan häneltä kaikkeamuuta, mutta tätä … tätä!

– Kuinka, te kummastelette! Ja minä kun luulin, että te etteollenkaan kummeksisi, vaan päinvastoin jo edeltäkäsin tiesitte, ettäjuuri niin tulee tapahtumaan.

– Tiesin! Minä? Minä vakuutan teille, Natalia Nikolajevna, että näinhäntä vain minutin aikaa tänään enkä muilta keltään hänestä kysellyt;ja minusta tuntuu oudolta, että te ikäänkuin ette uskoisi sanojani, pitkitti ruhtinas katsellen meitä kumpaakin.

– Herra varjelkoon, ehätti Natasha sanomaan, – olen täysinvakuutettu, että te puhuitte totta.

Ja Natasha nauroi taaskin, nauroi ruhtinaalle vasten kasvoja, janauru näkyi kipeästi koskeneen ruhtinaaseen.

– Selittäkää tarkoituksenne, sanoi ruhtinas hämillään.

– Eihän siinä ole mitään selitettävää. Minä puhun täysin selvästi.Tiedättehän, mimmoinen huikenteleva ja muistamaton Alesha on. Ja nyt, kun hän sai täyden vapauden, hän mieltyikin huvitteleimaan.

– Mutta eihän toki sovi tällä tavalla tehdä, tässä on jotainpohjalla, ja annas, kun hän vaan tänne joutuu, pakoitan hänetselittämään tämän asian. Mutta enimmän minua kummastuttaa, ettäte ikäänkuin minuakin jostain syyttäisitte, vaikk'en minä ollutkotonakaan. Ja muuten, Natalia Nikolajevna, minä huomaan, te olettehänelle vihainen, – ja senhän saattaa ymmärtää! Teillä onkin siihentäysi oikeus, ja … ja … tietysti, minä olen myöskin syyllinen,no, vaikkapa yksistään sen vuoksi, että tulin ennen häntä; eikö niin, pitkitti ruhtinas, kääntyen minuun ärsyttävän ivallisena.

Natasha kiivastui.

– Sallikaas, Natalia Nikolajevna, pitkitti ruhtinas arvokkaana, – minä myönnän olevani syyllinen, mutta vain siinä suhteessa, ettämatkustin pois tutustumisemme jälkeisenä päivänä, niin että te, hiukan epäilevä kun olette, kuten huomaan luonteenne olevan, joehditte muuttaa mielipiteenne minusta, ja sen sitäkin suuremmallasyyllä, kun asianhaarat siihen johtivat. Jos en minä olisimatkustanut, olisitte te oppinut minut paremmin tuntemaan, eikäAlesha olisi minun hoidossani päässyt huikentelemaan. Tänään saatteitse kuulla, mitä olen hänelle sanova.

– Se on, te teette sen, että hän alkaa tuntea minun kahlehtivanhäntä. Se on mahdotonta, että te teidän ymmärryksellänne todellaluulisitte, että semmoinen keino minua auttaa.

– Onko tämä viittaus siihen, että minä tahallani laitan asiatniin, että Alesha teitä vieroisi? Te teette minulle väärin, NataliaNikolajevna.

– Minä koetan mitä vähimmän käyttää viittauksia puhuessani kenenkanssa tahansa, vastasi Natasha. – Päinvastoin koetan ainapuhua mahdollisimman suoraan, ja ehkäpä te tänään tulette siitävakuutetuksi. Pahoittaa teitä minä en tahdo, siihen kun ei ole syytä,sekä senkin vuoksi, ettette te sanoistani pahastu, mitä tahansaminä sanoisinkaan. Siitä minä olen täysin vakuutettu, sillä minätäydellisesti ymmärrän meidän keskinäiset suhteemme: ettehän te voiottaa niitä totiselta kannalta, eikö niin? Mutta jos minä todellakinteidät pahoitin, niin olen valmis pyytämään anteeksi täyttääkseniteidän suhteenne kaikki … vierasvaraisuuden velvollisuudet.

Huolimatta keveästä, jopa leikillisestä äänen tavasta, millä Natashalausui tämän naurusuin, en minä vielä koskaan nähnyt häntä niin kovinärtyneenä. Nyt vasta minä ymmärsin, mitä kaikkea hän sisimmässäänsai kärsiä näinä kolmena päivänä. Salaperäiset sanansa, että hänjo tietää kaikki ja kaikki arvaa, peloittivat minua; ne suoraantarkoittivat ruhtinasta. Natasha oli muuttanut mielipiteensä hänestäja piti hänet vihollisenaan, – se oli selvä. Nähtävästi Natashapiti ruhtinaan vaikutusta Aleshaan syynä vastoinkäymisiinsä, jaehkäpä hänellä oli siihen joitakin todisteita. Pelkäsin syntyvänheidän välillään odottamattomia. Natashan leikillinen ääni olikyllin huomattava, kyllin peittelemätön. Hänen viimeiset sanansaruhtinaalle siitä, ettei ruhtinas ota heidän välisiään suhteitatotiselta kannalta, lause vierasvaraisuuden velvollisuudesta, hänenuhkauksen tapainen lupauksensa, todistaa tänä iltana, että hän osaapuhua suoraan, – kaikki tuo oli niin pisteliästä ja peittelemätöntä,että oli mahdotonta, ettei ruhtinas olisi sitä kaikkea ymmärtänyt.Minä huomasin, että ruhtinaan muoto muuttui, mutta hän osasi voittaaitsensä. Kohta oli hän olevinansa, niinkuin ei olisi huomannutkaannoita sanoja eikä ymmärtänyt niiden oikeata tarkoitusta ja tietystisuoriutui pilalla.

– Herra varjelkoon minua vaatimasta mitään anteeksipyyntöjä! ehättiruhtinas nauraen sanomaan. – En minä sitä ollenkaan tarkoittanut, eikä ole tapanikaan vaatia anteeksipyyntiä naiselta. Jo ensikohtauksemme aikana minä osiksi huomautin teille luonteestani, ja senvuoksi te varmaankaan ette pahastu eräästä huomautuksestani, ja vieläsitä vähemmän, kun se on oleva, yleensä kaikista naisista; varmaantekin olette siinä samaa mieltä kanssani, lausui ruhtinas mitäkohteliaimmin minulle. – Todellakin olen huomannut naisen luonteessasemmoisen piirteen, että jos esimerkiksi nainen jossain suhteessa onsyyllinen, niin mieluummin hän suostuu sitten myöhemmin sovittamaansyyllisyytensä tuhansilla hyväilyillä, kuin juuri sillä hetkellä,kun on tuotu mitä selkein todistus hänen syyllisyydestään, suostuisisen tunnustamaan ja pyytämään anteeksi. Siis, jos nyt otaksuimmekin, että te olette tehneet minulle väärin, niin en nyt tällä hetkellätahallani tahdo odottaa anteeksi pyyntöänne; minulle on edullisempaaodottaa, kunnes te tunnustatte erehdyksenne ja tahdotte sen minullesovittaa … tuhansilla hyväilyillä, ja tehän olette niin hyvä,niin puhdas, pirteä, niin avomielinen, että hetki, jolloin tekadutte, tulee, sen jo edeltä tunnen, olemaan lumoava. Mutta nyt, anteeksipyynnön asemesta, mieluummin soisin teidän sanovan, enkövoisi teille jo tänään jollain tavoin todistaa, että minä kohtelenteitä paljoa vilpittömämmin ja suorasukaisemmin, kuin te minustaluulettekaan?

Natasha punastui. Minustakin tuntui, että ruhtinaan vastauksessakuului jo jotenkin keveä, vieläpä huolimattomuutta ilmaiseva äänenväre, jokin julkea leikillisyys.

– Tahdotteko te minulle osottaa, että olette minua kohtaan suora jaavomielinen? kysäsi Natasha, katsoen häneen vaativan uhkaavasti.

– Niin.

– Jos on niin, täyttäkää minun pyyntöni.

– Sen vakuutan jo edeltäkäsin.

– Kas, tämä on pyyntöni: älkää ainoallakaan sanalla, älkääainoallakaan viittauksella muistuttamalla minusta häiritkö Aleshaa,ei tänään, eikä huomenna. Ei ainoatakaan moitteen sanaa siitä, ettähän unohti minut; ei ainoatakaan nuhdetta tai kehoitusta. Minänimenomaan tahdon kohdella häntä niin, ikäänkuin meidän välillämmeei olisi mitään tapahtunut, ettei hän mitään voisi huomatakaan. Minähaluan niin. Lupaatteko sen minulle?

– Aivan mielelläni, vastasi ruhtinas, – ja suokaa minun lisätätäydestä sydämmestäni, että minä harvoin tapasin kaltaistanne oikeataja selvää katsantokantaa moisissa asioissa… Mutta eiköhän Aleshakinole siinä.

Eteisestä todellakin kuului ääniä. Natasha vavahti ja tuntuivalmistauvan jotakin varten. Ruhtinas istui totisena ja odotti, mitäoli tuleva; hän seurasi katseillaan tarkkaan Natashaa. Ovi aukeni jahuoneeseen hyökkäsi Alesha.

II

Hän todella hyökkäsi sisään loistavin kasvoin, iloisena, riemuitsevana. Selvään näkyi, että hän oli viimeiset neljäpäivää viettänyt ilossa ja onnessa. Häneen ikäänkuin olisi ollutkirjoitettu, että hän halusi meille jotain ilmoittaa.

– Tässä olen minäkin! huusi hän täydestä kurkusta. – Tässä se, jonka olisi pitänyt ennen muita olla täällä. Mutta heti kuulettekaikki, kaikki, kaikki! Äsken, isä, emme ehtineet paria sanaavaihtaa, ja minun kun piti niin paljon sinulle sanoa. Hän, näes, vainparhaimpina hetkinänsä sallii minun sanoa hänelle: sinä, keskeyttiAlesha, kääntyen minuun, – jumaliste, toisin ajoin kieltää sen! Jamimmoinen taktiikki toisinaan hänellä on: itse alkaa minua nimittääte. Mutta tästä päivästä minä tahdon, että hänellä aina tulisiolemaan parhaimmat hetket, ja niin teenkin! Yleensä minä muutuinnäinä neljänä päivänä kokonaan, kokonaan muutuin ja kaikki kerronteille. No, siitä sittemmin. Mutta pääasia nyt: tuossa on hän! Tuossahän! Taasen! Natasha, kyyhkyläiseni, terve, minun enkelini! puhuiAlesha, istuen Natashan viereen ja ahneesti suudellen hänen kättänsä, – mitenkä minä sinua ikävöinkään näinä neljänä päivänä. Vaanmitäs tehdä! En voinut tulla! En saanut tilaisuutta. Minun rakkaani!Sinä ikäänkuin laihduit vähäsen, olet tullut kalpeaksi…

Riemastuneena suuteli hän Natashan käsiä, katsoi kauneilla silmilläänhäneen ahnaasti, ikäänkuin ei olisi voinut saada kyllikseen katsoa.Minä vilkasin Natashaan ja huomasin hänen kasvoistaan, että meilläkummallakin oli samat ajatukset: Alesha oli aivan syytön. Jamilloinpa, mitenkä tämä viaton voisikaan tulla syylliseksi? Heleäpuna nousi äkkiä Natashan kalpeille poskille, ikäänkuin kaikki veri, joka oli kokoontunut hänen sydämmeensä, olisi äkkiä hyökännyt päähän.Hänen silmänsä säkenöivät ja hän katsahti ylpeästi ruhtinaaseen.

– Missäpäs sinä olit … näin monta päivää? lausui Natashapidätetyllä ja katkonaisella äänellä. Hän hengitti raskaasti jaepätasaisesti. Jumalani, kuinka paljon hän tuota rakastikaan!

– Sepä se, että minä todella ikäänkuin olisin syyllinen sinunedessäsi; sanoinko: ikäänkuin! Tietysti minä olen syyllinen, sen tiedän itsekin, siksi tulinkin, kun tiedän. Eilen sekä tänäänsanoi Katja minulle, ettei nainen voi antaa anteeksi tämmöistähuolimattomuutta (hän, näes, tietää kaikki, mitä meillä täällätiistaina tapahtui; jo seuraavana päivänä minä hänelle kerroin).Minä kiistelin hänen kanssaan, näytin hänelle toteen, sanoin, ettäsen naisen nimi on Natasha, ja että koko maailmassa löytyy ehkäyksi ainoa hänen vertaisensa: se on Katja; ja minä tulin tännetietysti siinä varmassa tiedossa, että minä väitin oikein. Voikotämmöinen enkeli, kuin sinä olet, olla antamatta anteeksi? "Eikäynyt, siis välttämättömästi jokin este oli, eikä suinkaan lakannutrakastamasta", – kas, sillä tapaa ajattelee minun Natashani! Javoiko lakata sinua rakastamasta? Onko se mahdollista? Koko sydämmenion sairas sinun tähtesi. Ja sittenkin minä olen syypää! Mutta kunkuulet kaikki, sanot sinä ensimäisenä minua syyttömäksi! Heti kohtakerron kaikki, minun täytyy purkaa sydämmeni teille kaikille; senvuoksi tulinkin. Ajattelin jo tänään (olin puoliminuttisen vapaa)kiiruhtaa luoksesi, suudellakseni sinua pikimmiten, mutta siihenkintuli este: Katja heti vaati minua luoksensa mitä tärkeimmissäasioissa. Se oli jo ennen sitä, kun minä istuin kärryissä, isä, jasinä näit minut; silloin minä jo toista kertaa, toisen kutsun mukaan,läksin Katjan luo. Meillehän, näes, nyt päivät pitkään pikajuoksijattalosta taloon kirjeitä kuljettavat. Ivan Petrovitsh, teidänkirjeenne minä vasta viime yönnä sain luetuksi, ja te olette aivanoikeassa kaikessa siinä, mitä kirjoititte. Mutta mikäs neuvoksi: fyysillinen mahdottomuus! Niin ajattelinkin: huomisiltana selitänkaikki, sillä mahdotonta oli enää tänä iltana olla tulematta sinunluoksesi, Natasha.

– Mikä kirje se oli? kysyi Natasha.

– Hän kävi luonani, ei tavannut tietysti minua, ja pöydällenijättämässään kirjeessä ankarasti torui minua siitä, etten käy sinunluonasi. Ja hän onkin aivan oikeassa. Se tapahtui eilen.

Natasha katsahti minuun.

– Jos sinulla kerran oli aikaa olla aamusta iltaan Katarina

Feodorovnan luona … alotti ruhtinas.

– Tiedän, tiedän, mitä sinä sanot, keskeytti Alesha: – "jos voitolla Katjan luona, niin piti sinulla olla kaksinkertainen syytäällä käydä." Olen aivan samaa mieltä kanssasi, vieläpä lisäänsiihen puolestani: ei vain kaksinkertainen, mutta miljonankertainensyy. Mutta ensiksi, löytyyhän elämässä kummallisia, odottamattomiatapahtumia, jotka sekoittavat ja panevat ylösalaisin kaiken. No, niinpä minullekin sattui semmoisia tapahtumia. Sanoinhan minä, ettänäinä päivinä minä kokonaan muutuin, kaikkineni, kynsiini saakka; senmukaan piti siis olla tärkeitä seikkoja!

– Ah, Jumalani, mitä sinulle sitten tapahtui? Älä enää väsytä!huudahti Natasha hymyillen Aleshan innolle.

Todellakin hän tuntui hiukan naurettavalta – hän hätäili; sanojatuli suustansa satamalla, tiheään, järjestyksettä, jonkinlaisellahälinällä. Hänellä oli suuri halu puhua, puhua ja kertoa. Muttakertoessaan ei hän jättänyt kumminkaan Natashan kättä ja lakkaamattanosti sen huulillensa, ikäänkuin ei olisi voinut saada kylläänsäsuutelemisesta.

– Siinäpä se juuri asia onkin, mitä minulle tapahtui, pitkittiAlesha. – Ah, ystäväiseni! Mitä minä olen nähnyt, mitä tehnyt, millaisia ihmisiä oppinut tuntemaan! Ensiksi, Katja – hän onilmeinen täydellisyys! Minä en ole häntä ollenkaan, en ollenkaantähän saakka tuntenut! Silloinkin tiistaina, kun minä hänestäpuhuin sinulle, Natasha – muistathan, minä kun vielä semmoisellariemastuksella hänestä puhuin, niin, no, silloinkaan minä en vielähäntä tuntenut. Hän itse salasi minulta itsensä aina tähän päiväänsaakka. Mutta nyt olemme me täydelleen oppineet tuntemaan toisemme.Me olemme jo sinuja keskenämme. Mutta alkaakseni alusta: ensiksi,Natasha, jos sinä vain olisit voinut kuulla, mitä hän puhui sinusta, kun minä seuraavana päivänä, keskiviikkona kerroin hänelle, mitämeidän kesken täällä tapahtui… Ah, sivumennen sanoen: minämuistelen, millainen tyhmyri minä olin silloin keskiviikkoaamuna!Sinä otat minut vastaan riemulla, olet kokonaan syventynyt uuteeneloomme; sinä tahdot puhella kanssani kaikesta siitä, sinä oletsurullinen ja samalla, kumminkin lasket leikkiä kanssani; mutta minä – teeskentelen itsestäni tuommoista tukevaa ihmistä! Oo, tyhmyri, tyhmyri! Näes, toden totta, minä tahdoin kuvitella, kehasta, ettäpian tulen aviomieheksi, vakavaksi ihmiseksi, ja löysinpä, kenellekehuskella, – sinulle. Ah, kuinka sinä varmaankin silloin lienetnauranut minulle, ja kuinka hyvin olinkin ansainnut naurusi!

Ruhtinas istui ääneti ja ivallisesti; hymyillen katsoi Aleshaan.Saattoi luulla hänen olevan iloissaan siitä, että poikansa todistaaoman kevytmielisyytensä ja tyhmyytensä. Tarkastin ruhtinasta pitkiniltaa ja sain täyden vakuuden siitä, ettei hän ollenkaan rakastapoikaansa, vaikka puhuttiinkin hänen mitä hellimmin poikaansarakastavan.

– Täältä lähdettyäni ajoin Katjan luo, pitkitti Alesha kertomustaan. – Minä jo sanoin, että vasta sinä aamuna opimme täydelleen tuntemaantoisemme, ja se tapahtuikin jotenkin kummallisesti … enpä oikeinmuistakaan… Joitakin helliä sanoja, joitakin tunnekokemuksia, suoraan ilmaistuja ajatuksia ja me – olimme tulleet tutuiksi kokoelinajaksi. Natasha, sinun tulee oppia tuntemaan hänet! Entäs, mitenkä hän kertoi ja selitti sinusta! Kuinka innokkaasti todisti, minkämoisen aarteen olen saanut, saatuani sinut! Vähin erin selittihän minulle omat aatteensa ja käsityksensä elämästä; kuinka vakavaja innostunut neito hän onkaan! Hän puhui velvollisuudestamme, tarkoituksestamme, siitä, että meidän jokaisen tulee palvellaihmiskuntaa, ja kun me vihdoin viisi- tai kuusituntisen keskustelummejälkeen jouduimme kumpikin samaan lopputulokseen, lopetimmekeskustelumme siten, että vannoimme toisillemme ikuista ystävyyttäsekä että koko elämämme ajan tulemme yhdessä toimimaan!

– Missä toimessa? kysyi ihmeissään ruhtinas.

– Minä olen niin kokonaan muuttunut, isä, että tämän kaiken tietystitäytyy sinua kummastuttaa; vieläpä edeltäkäsin jo aavistan kaikkisinun vastaväitteesi, vastasi Alesha juhlallisesti. – Te kaikkiolette käytännöllisiä ihmisiä, teillä on niin paljon elämän varreltasaatuja sääntöjä, totisia, ankaroita; kaikkea uutta, kaikkea nuorta, verestä, te katsotte epäilevästi, vihaten, pilkaten. Mutta nyt minäen enää ole se, jollaiseksi minut tunsitte muutama päivä sitten.Minä olen toinen ihminen. Rohkeasti katson minä silmiin jokaista jakaikkea maailmassa. Jos minä tiedän, että vakaumukseni on oikea, seuraan minä sitä viimeiseen äärimmäisyyteen; ja jos minä en eksytieltä, niin olen kunniallinen ihminen. Siinä on minulle kyllin.Sanokaa sitten, mitä tahdotte, minä olen itsestäni varma.

– Ohoo! sanoi ruhtinas pilkallisesti.

Natasha katsoi meihin levottomasti. Hän pelkäsi Aleshan suhteen.

Alesha usein viehättyi puhumaan pitkältä, eikä suinkaan edukseen, ja

Natasha tiesi sen. Hän ei olisi tahtonut, että Alesha olisi tehnyt itsensä naurettavaksi meidän kuultemme, varsinkaan ei isänsä kuullen.

– Mitä sinä nyt, Alesha! Tämähän on jo jotain filosofiaa, sanoiNatasha, – varmaankin on sinua joku neuvonut … parasta olisi joskertoisit asiasta.

– Niinhän minä kerronkin! huudahti Alesha. – Asia on tämä:Katjalla on kaksi kaukaista sukulaista, jonkinlaisia serkkuja,Levinka ja Borinka, toinen on ylioppilas, mutta toinen vaintavallinen nuori mies. Katja seurustelee heidän kanssaan, muttahe ovatkin erinomaisia ihmisiä! Kreivittären kotona he eivät käymiltei koskaan, periaatteen vuoksi. Kun me Katjan kanssa puhelimmeihmisen tarkoituksesta, kutsumuksesta ja kaikesta siitä, mainitsiKatja heidät ja viipymättä antoi minulle heille vietäväksi kirjeen; minä heti kiiruhdin tutustumaan heihin. Sinä iltana me jo kokonaanyhdyimme mielipiteissämme. Siellä oli noin kaksitoista henkeäkaikenlaista väkeä, – ylioppilaita, upseereja, taiteilijoita; olieräs kirjailijakin … kaikki he tuntevat teidät, Ivan Petrovitsh, setahtoo sanoa, he ovat lukeneet teidän teoksianne ja odottavat teiltäpaljon tulevaisuudessa. Niin he itse minulle sanoivat. Minä sanoinheille, että tunnen teidät ja lupasin teidät heille tutustuttaa.Kaikki he ottivat minut vastaan veljellisesti, avoimin sylin, joheti minä sanoin heille, että kohta tulen naineeksi mieheksi; jahe pitivätkin minua naineena miehenä. He asustavat viidennessäkerroksessa, katon rajassa, kokoontuvat mahdollisimman usein, muttapääasiallisesti keskiviikkoisin, ja aina Levinkan ja Borinkan luona.Kaikki he ovat verestä nuorisoa, kaikki he palavasti rakastavat, koko ihmiskuntaa; me kaikki puhuimme meidän nykyisyydestämme, tulevaisuudestamme, tieteistä, kirjallisuudesta; puhuimme niinkauniisti, niin suoraan, yksinkertaisesti… Siellä käy myöskin eräskimnasisti. Kuinka he kohtelevat toisiansa, kuinka jaloja he ovat!Tähän saakka en ole muita semmoisia nähnyt! Missä minä tähän saakkakävinkään? Mitä olen nähnyt? Miten olen kasvanut. Yksin vain sinä,Natasha, puhuit minulle jotain sen tapaista. Ah, Natasha, sinuntäytyy välttämättömästi tutustua heihin; Katja on jo tutustunut. Hemiltei jumaloimalla puhuvat Katjasta, ja Katja jo sanoikin Levinkalleja Borinkalle, että kun hän saa käsiinsä omaisuutensa, niin hänvälttämättömästi heti uhraa miljonan yhteiskunnan hyväksi.

– Ja sen miljonan käyttäjiksi varmaankin tulevat Levinka ja Borinkaja koko heidän joukkonsa? kysäsi ruhtinas.

– Ei ole totta, ei ole totta; häpeä on puhua niin, isä! huudahtiinnolla Alesha. – Minä aavistan sinun ajatuksesi! Mutta tuostamiljonasta meillä todella oli puhetta, ja kauan aikaa pohdittiin, kuinka se käytettäisiin. Viimein päätettiin, että ennen kaikkeayhteiskunnan valistamiseksi…

– Niin, minä en todellakaan ole tähän saakka tuntenut KatarinaFeodorovnaa, huomautti ruhtinas ikäänkuin itsekseen, yhä samallaivallisella hymyllä. – Minä, toisekseen, uskoin hänestä paljon, mutta tätä…

– Mitä tätä! keskeytti Alesha, – mikä sinusta on niin kummaa? Ettäse menee vähän pois teidän järjestyksestänne? Ettei tähän saakkavielä kukaan ole uhrannut miljonaa, mutta hän uhraa? Sekös, vai mikä?Mutta entäs, jos hän ei tahdo elää muiden kustannuksella, silläeläminen noilla miljoneilla on samaa, kuin elää muiden kustannuksella(minä sain sen vasta nyt tietää). Hän tahtoo olla hyödyksi isänmaalleja kaikille ja kantaa roponsa yhteiseksi hyväksi. Rovosta me jomallilehdistä luimme, ja kun tuo ropo haiskahti miljonalta, niin eiköse olisikaan oikein? Ja mikä pitää yllä tuota kehuttua järkevyyttä,johon minä niin vahvasti uskoin? Miksi sinä, isä, noin katsot minuun?Ikäänkuin näkisit minussa narrin, höperön! No, vähätpä siitä, olkoonhöperö! Jospa sinä, Natasha, olisit kuullut, mitä siitä Katja sanoi: "äly ei ole pääasia, mutta se, mikä sitä ohjaa, – luonne, sydän, jalot ominaisuudet, kehitys". Mutta pääasia siitä asiasta on olemassaBesmiginin nerokas lause. Besmigin – se on Levinkan ja Borinkantuttu, ja, meidän kesken sanottuna, nero ja todella genialinennero! Vasta eilen hän sanoi puheen jatkoksi: "hupsu, joka tunnustaaolevansa hupsu, ei enää ole hupsu!" Kas sitä totuutta! Semmoisialauseita saa häneltä yhä kuulla. Hän levittelee totuuksia.

– Todellakin genialista! huomautti ruhtinas.

– Sinä vain yhä pilkkaat. Mutta enhän minä ole milloinkaan mitäänsemmoista kuullut, enkä koko teidän seurapiiriltänne myöskään koskaankuullut. Teillä päinvastoin tuo kaikki ikäänkuin salataan aina vainalemmaksi maahan, että kaikki vartalot, kaikki nenät ehdottomastitulisivat jonkinlaisten mittakaavojen, jonkinlaisten sääntöjenmukaisiksi, – ikäänkuin se olisi mahdollista! Ikäänkuin se ei olisituhatta kertaa mahdottomampi, kuin se, mistä me puhumme ja mitämietimme. Ja meitä kun vielä sitten nimitetään utopialaisiksi! Jospakuulisit, kuinka he eilen minulle puhuivat…

– Mitä, mistä te puhutte ja mietitte? Kerrohan, Alesha, minä entähän asti ole vielä oikein käsittänyt, sanoi Natasha.

– Yleensä kaikesta, mikä johtaa progressiivisiin tuloksiin, humanisuuteen, rakkauteen; tuosta kaikesta puhutaan nykyistenajankysymysten johdosta. Me puhumme julkisen sanan vapaudesta, alkavista reformeista, rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan, nykyaikaisista toimimiehistä; me arvostelemme heitä, luemme. Muttapääasia on, että me lupasimme toisillemme olla keskenämme kokonaanavomielisiä ja suoraan puhua toinen toisellemme kaikki omastaitsestämme, ollenkaan kainostelematta. Ainoastaan avomielisyys, ainoastaan suorapuheisuus voi saavuttaa tarkoituksen. Sitäerittäinkin koettaa Besmigin toteuttaa. Minä kerroin siitä Katjalle,ja hän on aivan samaa mieltä Besmiginin kanssa. Ja sen vuoksi mekaikki lupasimme Besmiginin johdolla toimia rehellisesti ja suoraankoko elämämme ajan, ja mitä meistä puhutaankaan, kuinka meitätuomitaankaan, – ei hämmästyä mistään, ei hävetä innostustamme, viehätystämme, meidän erehdyksiämme, vaan mennä suoraan. Jossinä tahdot, että sinua kunnioitetaan, niin ensiksi, ja se onkinpääasia, kunnioita itse itseäsi, ainoastaan siten, ainoastaan itsesikunnioittamisella sinä pakotat muutkin sinua kunnioittamaan. Niinsanoo Besmigin, ja Katja on aivan samaa mieltä. Yleensä me nytsovittelimme vakaumuksiamme ja päätimme oppia tuntemaan itse itseämmeerikseen, ja kaikki yhdessä jutella toinen toisellemme toinentoisestamme…

– Mitä sekamelskaa se on! huudahti ruhtinas levottomasti. – Ja kenon tuo Besmigin? Ei, tätä ei sovi näin jättää…

– Mitä ei sovi jättää? puuttui taas puheeseen Alesha. – Kuule,isä, minkä vuoksi minä siitä puhun nyt sinun läsnä ollessasi? Senvuoksi, että tahdon ja toivon saattavani sinutkin meidän piiriimme.Minä siellä annoin lupauksen sinunkin puolestasi. Sinä naurat; no, sen minä arvasinkin, että sinä käyt nauramaan! Mutta kuule! Sinäolet hyvä, jalomielinen; sinä tulet käsittämään asiamme. Ethän sinätunne, et ole nähnyt yhtäkään niistä ihmisistä, et kuullut heidänitsensä puhetta. Olkoon, että sinä tuosta kaikesta olet kuullut, olet kaikki oppinut, sinä olet hirveän oppinut; mutta heitä itseäänet ole nähnyt, et heillä käynyt, niin mitenkä sinä voit päättääheistä oikein! Sinä vain kuvittelet, että tiedät. Ei, käyppäsheillä, kuuntele heitä, ja sitten, – ja sitten minä lupaan sinunpuolestasi, että sinä tulet olemaan meidän miehiä! Mutta pääasia, minä tahdon käyttää kaikkia keinoja pelastaakseni sinut turmiostasinun seurapiirissäsi, johon sinä olet niin kiintynyt, ja myöskinsinun tähänastisesta vakaumuksestasi.

Ruhtinas kuunteli tätä sanatulvaa ääneti ja mitä myrkyllisimmästihymyillen, kiukku oli hänen kasvoillansa. Natasha tarkasti häntäpeittelemättömällä inholla. Ruhtinas huomasi sen, mutta oliolevinaan, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan. Ja heti kun vaanAlesha päätti puheensa, alkoi ruhtinas äkkiä rajusti nauraa. Hänoikein kaatui tuolin selkämää vasten, ikäänkuin ei olisi voinutpysyä pystyssä. Mutta naurunsa oli kokonaan teeskenneltyä. Kyllinselvään huomasi, että hän nauroi vain sen vuoksi, jotta saisi mitäkovimmin loukata ja solvaista poikaansa. Alesha todella pahastuikin; kasvoillaan kuvastui ääretön suru. Mutta hän odotti kärsivällisesti, milloin päättyy isänsä iloisuus.

– Isä, alkoi hän suruisesti, – miksikä sinä naurat minulle? Minälähestyin sinua suoraan ja avomielisesti. Jos minä sinun mielestäsipuhun tyhmyyksiä, ohjaa minua, mutta älä naura minulle. Ja mitä tässäon naurettavaa? Sekö, mikä nyt on minulle pyhää, jaloa? No, olkoonpa, että minä eksyn, älköön asia olko niin, olkoon se erehdystä, olkoon, että minä olen höperö, niinkuin sinä monasti olet minua nimittänyt; mutta jos minä erehdynkin, niin erehdyn totisella, rehellisellämielellä, minä en ole kadottanut jalomielisyyttäni. Minä oleninnostunut korkeista aatteista. Olkoot ne erehdyttäviä, mutta niidenperustus on pyhä. Olenhan minä sinulle sanonut, ettet sinä eikäyksikään teikäläisistä minulle ole vielä sanonut mitään semmoista, joka olisi minua ohjannut, viehättänyt itseänsä seuraamaan. Kumoaheidän mielipiteensä, sano minulle jotain parempaa, kuin he ovatsanoneet, ja minä seuraan sinua, mutta älä naura minulle, sillä seminua kovin pahoittaa.

Alesha lausui tämän erinomaisen ylevästi ja totisen arvokkaasti.Natasha seurasi hänen puhettansa myötätuntoisuudella. Ruhtinas oikeinihmetellen kuunteli poikaansa ja samassa muutti puhetapansa.

– En minä ollenkaan tahtonut loukata sinua, ystäväiseni, vastasiruhtinas, – päinvastoin minä säälin sinua. Sinä valmistaudutottamaan semmoisen askeleen elämässäsi, jolloin sinun olisi jo aikajättää kevytmielinen poikamaisuus. Se on minun ajatukseni. Minänauroin tahtomattani, enkä ollenkaan tahtonut sinua loukata.

– Miksikä se minusta tuntui siltä? pitkitti Alesha katkerallamielellä. – Miksi minä jo kauan olen ollut huomaavinani, että sinäolet minulle vihainen, kylmän ivallinen, etkä kuni isä pojallensa?Miksi minusta tuntuu, että jos minä olisin sinun sijassasi, en minäniin loukkaavasti ivaisi omaa poikaani, niinkuin sinä minua nyt.Kuule: selvittäkäämme välimme nyt heti avomielisesti, selvittäkäämmeainaiseksi, niin ettei jäisi minkäänlaista väärinkäsitystä. Ja…minä tahdon sanoa koko totuuden: kun minä tulin tänne, tuntuiminusta, että täälläkin on tapahtunut jokin hämminki; minä olisinjotenkin muuten odottanut kohtaavani teidät yhdessä. Niinkö, vaiei? Jos niin on, niin eikö ole parasta, että jokainen tuo ilmiajatuksensa? Kuinka paljon pahaa voikaan välttää, jos vain onavomielinen!

– Puhu, puhu, Alesha! sanoi ruhtinas. – Se, mitä sinä meilleehdottelet, on hyvin viisasta. Ehkäpä juuri siitä olisi pitänytalkaakin, lisäsi hän katsahdettuaan Natashaan.

– Älkää vihastuko minulle, jos olen avomielinen, alkoi Alesha. – Sinä itse tahdot sitä, itse vaadit siihen. Kuule. Sinä suostuitavioliittooni Natashan kanssa; sinä annoit meille sen onnen ja senvuoksi voitit oman itsesi. Sinä olit jalomielinen, ja jokainen meistäantoi arvon jalolle työllesi. Mutta miksikä sinä nyt ikäänkuinilkkuen alati viittailet minulle siihen suuntaan, että minä vieläolen naurettava poikanulikka enkä ollenkaan sovellu aviomieheksi; eikä siinä kaikki, sinä ikäänkuin tahdot saattaa minut naurunalaiseksi, masentaa, ikäänkuin mustata minut Natashan kuullen. Sinäolet hyvin suuresti mielissäsi, jos milloin voit jollakin osottaaminut naurettavalta kannalta; tätä minä en huomannut vain nyt, muttajo kauan ennen. Sinä ikäänkuin nimenomaan jossain tarkoituksessatahdot näyttää meille, että avioliittomme on naurettava, tyhmä, jaettemme me toisillemme sovi. Todellakin, sinä ikäänkuin et itsekäänusko sitä, mitä meille määräät; ikäänkuin pitäisit sitä pilana, huvittavana päähänpistona, jonkinlaisena naurettavana ilveilynä… Envain tämänpäiväisistä sanoistasi ole saanut tämmöistä käsitystä. Josinä iltana, tiistaina, kun palasin täältä luoksesi, kuulin sinultamuutamia kummallisia lauseita, jotka minua ihmetyttivät, vieläpäpahoittivatkin mieltäni. Keskiviikkonakin, matkaan lähteissäsi, teitsinä samoin muutamia viittauksia nykyisestä asemastamme, sanoitNatashastakin – ei loukkaavasti, päinvastoin, mutta kumminkaan eisillä tapaa, kuin minä olisin tahtonut sinulta kuulla, sanoithanjotenkin liian keveästi, ikäänkuin rakkaudetta, ilman oikeatakunnioitusta häntä kohtaan… Sitä on vaikea selittää, muttalausumistapa oli selvä; sydän tuntee semmoisen. Sano nyt minulle, että minä olen erehtynyt. Saa minut uskomaan toista, rohkaise minuaja … ja Natashaa, sillä sinä loukkasit häntäkin. Minä arvasin senjo ensi katseesta, kun tänne tulin…

Alesha lausui tämän innolla ja pontevasti. Natasha kuunteli häntäjonkinlaisella juhlallisuudella ja, kokonaan liikutuksen valtaamana, hohtavin kasvoin, lausui itsekseen tuon puheen kestäessä: "niin, niin, niin se on"! Ruhtinas tuli hämilleen.

– Ystäväiseni, vastasi hän, – minä tietysti en voi kaikkea muistaa, mitä sinulle olen puhunut; mutta tuntuu hyvin kummalliselta, ettäsinä sillä tapaa ymmärsit sanani. Minä olen valmis tekemään kaikenvoitavani, saadakseni sinut tuosta vakuutuksestasi luopumaan. Josminä nyt nauroinkin, niin on se ymmärrettävissä. Sanon sinulle, että naurullani minä tahdoin peittää katkeran tunteeni. Kun minäajattelen nyt, että sinä aiot pian tulla aviomieheksi, niin setuntuu nyt minusta kokonaan mahdottomalta, mielettömältä, ja, äläpahastu, naurettavaltakin. Sinä moitit minua tuosta naurusta, muttaminä sanon, että se kaikki on sinun tähtesi. Minä syytän itseänikin: ehkä minä pidin vähän vaaria sinusta viime aikana ja sen vuoksivasta nyt, tänä iltana, sain tietää, mihin sinä voit kelvata. Nytminä vapisen, kun ajattelen tulevaisuuttasi Natalia Nikolajevnankanssa: minä olen kiirehtinyt; minä huomaan, ettette ollenkaanole toistenne kaltaisia. Rakkaus aina laimenee ja katoaa, muttaerilaisuus jää ijäksi. Minä en huoli puhuakaan sinun kohtalostasi, mutta ajatteleppas, jos sinulla vain on rehelliset tarkoitukset, viet sinä kanssasi turmioon myöskin Natalia Nikolajevnan, suorastaantuhoon saatat! Tässä sinä nyt puhuit kokonaisen tunnin rakkaudestaihmiskuntaa kohtaan, vakuutusten jaloudesta, jaloista ihmisistä,joihin tutustuit; mutta kysyppäs Ivan Petrovitshilta, mitä minähänelle sanoin äsken, kun nousimme tänne neljänteen kerrokseen noitainhottavia rappuja myöten ja pysähdyimme tuonne oven taakse, kiittäenJumalaa elämämme ja jalkaimme pelastuksesta? Tiedätkös, mimmoinenajatus tuli heti mieleeni? Minä ihmettelin, kuinka sinä voit, niinpaljon kuin rakastatkin Natalia Nikolajevnaa, kuinka voit sallia, että hän asuu tällaisessa huoneessa? Mitenkä sinä et arvannut, että jos sinulla ei ole varoja, jos sinulla ei ole kykyä täyttäävelvollisuuksiasi, niin ei sinulla ole oikeutta olla aviomiehenäkään,ei ole oikeutta ottaa päällesi mitään velvollisuuksia. Ei rakkausyksin riitä; rakkaus näkyy töissä; mutta sinä ajattelet näin: "vaikkakärsikin kanssani, mutta elä kanssani", – sehän ei ole humaanista,se ei ole jalomielistä! Puhua yleisestä rakkaudesta, innostuayleisihmisellisistä kysymyksistä ja samalla tehdä rikoksia rakkauttavastaan, eikä edes huomata rikoksia – se on käsittämätöntä! Älkääkeskeyttäkö minua, Natalia Nikolajevna, sallikaa minun lopettaa; minulla on kovin karvas mieli, ja minun täytyy saada puhua loppuun.Sinä puhuit, Alesha, että näinä päivinä sinua viehätti kaikki se, mikä on jaloa, kaunista, rehellistä, ja soimasit minua, ettei meidänseurapiirissämme ole semmoisia viehätyksiä, mutta vain kuivaajärkisyyttä. Katsos: viehättyä ylevästä ja kauniista ja sen jälkeen, mitä tapahtui täällä tiistaina, unohtaa neljänä päivänä se, jonka, kuten luulisi, pitäisi olla kallein sinulle maailmassa! Vieläpäkerroit kiistelyistäsi Katarina Feodorovnan kanssa, että NataliaNikolajevna niin paljon rakastaa sinua, on niin jalosydämminen, että antaa käytöksesi anteeksi. Mutta millä oikeudella sinä luotattuohon anteeksi saantiin niin vahvasti, että ehdotat vedon panoa?Etköhän sinä kertaakaan ajatellut, kuinka paljon kärsimyksiä,katkeria ajatuksia, epäilyksiä, epäluuloja sinä näinä päivinäsaatoit Natalia Nikolajevnalle? Senkö vuoksi, että siellä sinuaviehättivät jotkin uudet aatteet, olisi sinulla oikeus laimin lyödäensimäinen velvollisuutesi? Suokaa anteeksi, Natalia Nikolajevna, etten minä pitänyt lupaustani. Mutta nykyinen asia on tärkeämpi tuotalupausta: te tulette sen käsittämään… Tiedätkös, Alesha, että minätapasin Natalia Nikolajevnan semmoisissa kärsimyksissä, että niistähyvin ymmärtää, millaiseksi helvetiksi sinä hänelle muutit nämätneljä päivää, joiden päinvastoin olisi pitänyt olla hänen elämänsäparhaimpia päiviä. Moinen käytös toiselta puolen ja – sanoja, sanoja, sanoja vain toiselta … enkö minä olisi oikeassa! Ja kaikentämän jälkeen sinä voit syyttää minua, kun itse kokonaan olet syypää?

Ruhtinas päätti puheensa. Hän viehättyi kaunopuheliaaksi eikä voinutmeiltä salata riemuansa. Kun Alesha kuuli Natashan kärsimyksistämainittavan, katsahti hän suruisesti Natashaan, mutta Natasha oli jotehnyt päätöksensä.

– Älä huoli, Alesha, surra, virkkoi Natasha, – toiset ovatsyyllisempiä sinua. Istu ja kuuntele, mitä nyt aion sanoa isällesi.On jo aika lopettaa tämä!

– Puhukaa, Natalia Nikolajevna, ehätti ruhtinas sanomaan: – pyydän sydämmestäni teiltä sitä! Olen jo kaksi tuntia kuullut siitäarvoituksia. Tämä käy sietämättömäksi, ja, täytyypä minun sanoa, enodottanut täällä tämmöistä vastaanottoa.

– Ehkä; sillä te luulitte lumoavanne meidät sanoilla, niin ettemmehuomaisikaan teidän salaisia tarkoituksianne. Mitäpä teilleselittäisin! Tehän itse tiedätte kaikki ja ymmärrätte kaikki.Alesha on oikeassa. Suurin ja ensimäinen halunne on – saada meidäteroitetuiksi. Jo kauan ennen melkein ulkoa tiesitte kaikki, mitätäällä tapahtuu tuon tiistai-illan jälkeen, ja laskitte kaikkikuten viisi sormeanne. Minä jo sanoin teille, ettette todella pidäminua sinä, minä sanotte pitävänne, ettekä katso aikomaamme liittoatotiselta kannalta. Te teette meistä pilaa; te pelaatte omaa peliänneja teillä on varma päämaali. Pelinne on varma. Alesha oli oikeassasanoessaan, että te pidätte tätä kaikkea pilanäytelmänä. Teidänhänpäinvastoin tulisi iloita eikä moittia Aleshaa, sillä aavistamattamitään täytti hän kaiken sen, mitä te häneltä toivoittekin, ehkäpävielä enemmänkin.

Minä kivetyin hämmästyksestä. Niin, minä luulinkin, että tänäiltana tapahtuu jokin katastrofi. Mutta Natashan liian jyrkkääavomielisyyttä ja salaamatonta halveksivaa värettä äänessään minämitä suurimmasti kummastelin. Hän siis todellakin jotain tiesi, ajattelin, ja päätti kohta panna toimeen räjähdyksen. Ehkäpä hänmalttamattomana odotti ruhtinaan tuloa, jotta saisi yhdellä kertaasanoa hänelle kaiken. Ruhtinas kalpeni hiukan. Aleshan kasvoillanäkyi naivista pelkoa ja uuvuttavaa odotusta.

– Muistakaa, mistä te nyt juuri minua syytitte, huudahti ruhtinas, – ja edes hiukan miettikää sanojanne. Minä en ymmärrä tästä mitään.

– Ahaa! Te ette siis tahdo ymmärtää muutamasta sanasta, sanoiNatasha, – hänkin, Alesha, käsitti teidät samalla tapaa, kuinminä, emmekä me siitä ole neuvotelleet, emme edes tavanneettoisiamme! Hänestäkin tuntuu, että te pelaatte kanssamme halpaa, solvaavaa peliä, mutta hänpä rakastaa teitä ja luottaa teihin, kutenjumaluuteen.

Te ette huolinut olla hänen suhteensa varovampi, viekkaampi; luotitte siihen, ettei hän huomaa. Mutta hänellä on herkkä, hellä javastaanottavainen sydän, ja teidän sananne, teidän lausumistapanne, kuten hän sanoo, jäivät hänen sydämmeensä…

– Ei, en ymmärrä mitään! toisti ruhtinas kääntyen minuun mitäkummastuneimman näköisenä, ikäänkuin olisi kutsunut minuttodistajaksi. Hän oli ärtynyt ja kiivaili. – Te olette epäilevä,olette levoton, pitkitti ruhtinas kääntyen Natashaan, – ei muutamitään, kuin että te olette mustasukkainen Katarina Feodorovnalle jasiksi olette valmis syyttämään koko maailmaa ja minua enin kaikista…ja sallikaakin sanoa kaikki: kummallisen käsityksen voi saadateidän luonteestanne… En ole tottunut moisiin kohtauksiin; enhetkeksikään jäisi tänne tämän jälkeen, jos ei poikani etu olisikysymyksessä… Minä yhä vielä odotan, ettekö näkisi hyväksi antaaselitystä?

– Te vain siis yhä olette itsepäinen, ettekä tahdo ymmärtäämuutamasta sanasta, huolimatta siitä, että sen kaiken hyvin hyvästiulkoa osaatte? Vaaditteko välttämättömästi, että minä sanoisin teillesuoraan kaikki?

– Sitähän minä odotankin.

– Hyvä, kuulkaa siis, huudahti Natasha säihkyvin silmin, – minäsanon kaikki, kaikki!

III

Hän nousi ja alkoi seisoaltaan puhua, liikutukseltaan sitä ollenkaanhuomaamatta. Koko näytös muuttui hyvin juhlalliseksi.

– Muistelkaa itse tiistaisia sanojanne, alkoi Natasha. – Tesanoitte: minä tarvitsen rahaa, tasaisia teitä, merkitystä ylhäisissäpiireissä, – muistatteko?

– Muistan.

– No, niinpä, siis, saadaksenne rahaa, saavuttaaksenne kaikkeaetsimäänne edistystä, jotka käsistänne pois luistivat, tulitte tetänne tiistaina ja keksitte tuon kosimisen siinä uskossa, että tuoilveily auttaa teitä tavottamaan sen, mikä teiltä pois luisti.

– Natasha, huudahdin minä, – ajattele, mitä sinä sanot!

– Ilveily, edut! lausui ruhtinas hyvin loukatulla arvollisuudella.

Alesha istui tuskan nujertamana, mitään käsittämättä.

– Niin, niin, älkää keskeyttäkö minua, minä päätin sanoa kaikki, jatkoi kiihoittuneena Natasha. – Te muistatte; Alesha ei totellutteitä. Kokonaisen puolen vuoden ajan te koetitte voimiannevieroittaaksenne hänet minusta. Hän ei taipunut tahtoonne. – Janyt äkkiä tuli hetki, kun ei aika enää sietänyt odotusta. Päästäätilaisuus ohi, samoin morsian, rahat, pääasia – rahat, kokonaistakolme miljonaa myötäjäisiä voivat luistaa teiltä kautta sormienne.Jäi ainoa keino: että Alesha rakastuisi siihen, jonka te hänellemorsiameksi olitte valinnut; te ajattelitte: jos rakastuu, niinehkäpä jättää minut…

– Natasha, Natasha! mitä sinä sanot, huudahti tuskallisesti Alesha.

– Ja niin te teittekin, pitkitti Natasha, huolimatta Aleshankeskeyttämisestä, – mutta – taas tässäkin sama, entinen juttu!Kaikki voisi käydä hyvin, mutta minä olen haittana! Yksi seikka voivaan tuottaa teille toivoa: te, kuten kokenut ja viekas ihminenainakin, ehkä jo silloin huomasitte, että Aleshasta toisinaan tuntuiikäänkuin raskaalta entinen kiintymyksensä. Te ette voinut ollahuomaamatta, että hän alkaa minua hylkiä, tuntea ikävää, viisinpäivin olla luonani käymättä. Ehkäpä ikävystyy kokonaan ja hylkääkin, kun äkkiä tiistaina Aleshan päättävä teko hämmästytti teidätkokonaan. Mitä oli teidän tehtävä!..

– Sallikaapas, huudahti ruhtinas, – päin vastoin tuo tosiasia…

– Minä sanon, keskeytti jyrkästi Natasha, – te kysyitte itseltännesinä iltana: "mitä nyt on tehtävä?" ja päätitte sallia poikanne ottaaminut vaimokseen, ei todellisuudessa, mutta niin vain, sanoilla,saadaksenne vaan hänet rauhoittumaan. Hääpäivän, ajattelitte, voisiirtää mihin asti tahansa, mutta uusi rakkaus on jo alkanut, tesen huomasitte. Ja niinpä siis tuolle uuden rakkauden alulle teperustittekin kaiken tulevaisuuden toiveenne.

– Romaanit, romaanit, lausui ruhtinas puoliääneen, ikäänkuinitsekseen, – yksinäisyys, haaveilut ja romaanien lukeminen!

– Niin, juuri tuohon uuteen rakkauteen te kaiken toivonneperustitte, toisti Natasha kuulematta ja välittämättä ruhtinaansanoista, ollen kuni kuumeessa ja yhä kiihtyvällä innollapitkittäen, – ja millaiset edellykset tuolle uudelle rakkaudelle!Sehän alkoi jo silloin, kun Alesha vielä ei tuntenut tuon tytönkaikkia ominaisuuksia. Juuri silloin, kun hän tuona iltana avaasydämmensä tuolle tytölle, ilmoittaa, ettei voi häntä rakastaa, sillä velvollisuus ja toinen rakkaus sen estävät häneltä, – tuotyttö ilmaisee äkkiä hänelle niin paljon jaloutta, niin paljonmyötätuntoisuutta häntä ja kilpailijatansa kohtaan, niin paljonsydämmellistä anteeksiantoa, että Alesha, vaikka tunsikin tytönkauniiksi, ei tähän saakka voinut otaksuakaan, että hän olisi niinihana! Alesha silloin tultuaan minun luokseni, ei muusta puhunutkaan, kuin Katarina Feodorovnasta; niin suuresti oli hän Aleshaahämmästyttänyt. Siispä jo huomenna täytyi hänen välttämättömästisaada tavata uudestaan tuo ihana olento, vaikkapa vain yksistäänkiitollisuuden tunteen kehoittamana. Ja miksikä ollakaan menemättähänen luoksensa? Eihän tuo entinen enää kärsi, hänen kohtalonsa onratkaistu, onhan hänelle luvattu koko elämän aika, miksei tällemuutama hetkinen… Ja olisipa tuo Natasha kovin mustasukkainen, josnoiden muutaman hetkisen tähden olisi luulevainen. Ja niin tuoltaNatashalta anastetaan huomaamatta päivä, toinen, kolmas… Tälläajalla tuo tyttö osottautuu hänelle kokonaan odottamattomassa, uudessa valossa; hän on niin jalomielinen, innostunut ja samalla niinnaivisen lapsellinen ja siinä niin yhtäläinen luonteeltaan Aleshankanssa. He vannovat toisilleen ystävyyttä, veljeyttä, eivät lupaaelämässään erota. "Jonkun viisi- kuusituntisen puhelun" aikana kokosielunsa on valmis ottamaan vastaan uusia tunteita ja koko sydämmensäantautuu. Tulee viimein aika, – niin te ajattelette – Alesha vertaaentistä rakkauttansa uuteen rakkauteensa, vertaa niitä vereksiintunnelmiinsa: tuolla on kaikki tuttua, jokapäiväistä; tuolla ollaanniin totisia, vaativaisia; tuolla ollaan mustasukkaisia, moititaan, kyynelöidään. Mutta jos käydäänkin hänen kanssaan leikkimään, pelailemaan, niin se ei tapahdu kuni vertaisen kanssa, vaan kunilapsen … mutta pääasia: kaikki on niin vanhaa, tunnettua…

Kyyneleet ja katkera puistutus ahdistivat Natashaa, mutta hän pidättine vielä hetkiseksi.

– Mitäpäs sitten? Sitten vain aikaa; eihän häät Natashan kanssa olemäärätyt heti vietettäviksi; aikaa on paljon ja kaikki muuttuu…Sillä aikaa tekevät teidän sananne, viittauksenne, selityksenne, kaunopuheliaisuutenne tehtävänsä… Saahan valehdellakin tuostaharmillisesta Natashasta, saa esittää hänet niin epäedullisessavalossa ja … kuinka se kaikki päättyy on tietämätöntä, mutta voittoon oleva teidän! Alesha! Älä syytä minua, ystäväiseni! Älä sano, etten minä ymmärrä rakkauttasi ja en osaa sille antaa täyttä arvoa.Tiedänhän minä, että sinä nytkin rakastat minua ja ehkäpä et nytkäsitä valituksiani. Minä tiedän tehneeni kovin, kovin pahoin, kunnyt kaiken tämän toin ilmi. Mutta minkä minä sille voin, jos minäsen kaiken ymmärrän ja yhä enemmän rakastan sinua … kokonaan …mielettömästi!

Hän peitti käsillään kasvonsa, heittäytyi tuolille ja alkoi itkeäkuni lapsi. Huudahtaen kiirehti Alesha hänen luoksensa. Alesha eikoskaan voinut kyynelittä nähdä Natashan kyyneleitä.

Näytti siltä, että Natashan itku pelasti ruhtinaan pulasta: Natashan kaiken innostuksen tuon pitkän selityksen kestäessä,kaiken ruhtinasta kohdanneen katkeruuden, joka jo paljaastasäädyllisyydestä olisi pakottanut loukkaantumaan, tämän kaiken voinyt selittää mielettömän mustasukkaisuuden tuottamaksi, tai loukatunrakkauden taikka sairauden saattamaksi. Tulipa sen johdosta osottaamyötätuntoisuuttansa.

– Rauhoittukaa, Natalia Nikolajevna, lohdutteli ruhtinas, – tämäkaikki johtuu kiihkeydestä, mietiskelemisestä, yksinäisyydestä… Teolitte kovin pahastunut Aleshan kevytmielisen käytöksen vuoksi…Mutta eihän se häneltä ollut muuta, kuin kevytmielisyyttä. Tärkeinseikka, josta te erittäin huomautitte, tiistainen tapahtuma, olisipikemmin oleva todisteena teille hänen rajattomasta kiintymyksestäänteihin, mutta te päinvastoin ajattelitte…

– Oi, älkää puhuko minulle, älkää edes nyt minua piinatko! keskeyttiNatasha katkerasti itkien. – Minulle sanoi sydämmeni kaikki, jajo aikaa sitten sanoikin! Luuletteko te todellakin, etten minäymmärrä, että Aleshan entinen rakkaus on ohi mennyttä. Täällä, tässähuoneessa, yksin … kun hän jätti, unehutti minut … minä kaikkinuot hetket elin … kaikki punnitsin… Mitäpäs minä olisinkaanvoinut tehdä! Minä en syytä sinua, Alesha… Miksikä te minullevalehtelette? Luuletteko te oikein todella, etten minä ole koettanutitse itselleni valehdella!.. Oi, niin usein, niin monasti! Enkö minäolisi ottanut huomioon hänen äänensä jokaista värettä? Enkö minäolisi oppinut lukemaan hänen kasvoistansa, hänen silmistänsä? Kaikki, kaikki on murtunut, kaikki kuollut, haudattu… Oi, minua onnetonta!

Alesha, polvillaan ollen hänen edessään, myöskin itki.

– Niin, niin, se on minun syytäni! Kaikki se on minun tähteni! sanoi

Alesha itkunsa välistä.

– Ei, älä syytä itseäsi, Alesha … sen ovat muut meidänvihollisemme tehneet. Se on heidän työtään … heidän!

– Mutta sallikaahan minun viimeinkin, alkoi ruhtinas hiukanmaltittomana, – millä perusteella te minun syykseni luette kaikkinuo … rikokset? Nehän ovat vain teidän arvelultanne, jotka eivätole mitenkään todistettuja…

– Todistuksia! huudahti Natasha, nousten äkkiä seisomaan, – tetahdotte todistuksia, te kavala ihminen! Te ette voinut, ettesaattanut muuten toimia tullessanne tänne tarjouksinenne! Teidäntäytyi rauhoittaa poikaanne, nukuttaa hänen omatuntonsa, jotta hänvapaammin ja rauhallisemmin kokonaan antautuisi Katjalle; muuten hänaina olisi muistellut minua, ei olisi myöntynyt ehdotukseenne, muttate kyllästyitte odottamaan. Mitä, eikö se ole tosi?

– Täytyypä minun tunnustaa, vastasi ruhtinas katkera iva-hymyhuulillaan, – jos minä olisin tahtonut teitä pettää, olisin minätodellakin niin tehnyt; te olette hyvin … teräväjärkinen, muttaensin täytyy näyttää toteen ja vasta silloin loukata ihmisiä moisillasyytöksillä…

– Näyttää toteen! Entäs koko teidän entinen käytöksenne, kunte koetitte ryöstää Aleshaa minulta! Se, joka neuvoo poikaansahalveksimaan ja leikkimään tämmöisillä velvollisuuksilla maallistenetujen vuoksi, rahan tähden, – se turmelee hänet! Mitä te äskenpuhuitte rapuista ja huonosta asunnosta? Ettekö te itse lakkauttaneetrahat, jotka ennen hänelle annoitte, pakottaaksenne meitä puutteellaja nälällä eroon? Teidän syystänne on tämmöinen asunto, tämmöisetrappuset, ja te syytätte nyt häntä, te, ulkokullattu ihminen!Ja mistä te äkkiä saitte silloin, sinä iltana, semmoisen innon, semmoisia uusia, teille kokonaan vieraita vakuutuksia? Ja minkävuoksi minä teille tulin niin tarpeelliseksi? Minä astuskelin täällänämä neljä päivää; minä tarkoin mietiskelin kaikki, punnitsin kaikki, jokaisen teidän sananne, kasvojenne ilmeen, ja tulin vakuutetuksi, että se kaikki oli teeskentelyä, kaikki solvaavaa, halpamielistä, jakelvotonta ilveilyä, narripeliä… Minä tunnen teidät, kauan aikaaolen tuntenut! Joka kerta, kun Alesha tuli teidän luotanne, arvasinminä hänen kasvoiltansa, mitä olitte hänelle puhuneet, vakuuttaneet; kaiken vaikutuksenne häneen olen oppinut tuntemaan! Ei, ette te minuavoi pettää! Ehkä teillä on vielä joitakin tarkoituksia, ehkäpä minäen vielä kaikkein tärkeintä sanonutkaan; sama se! Te olette pettänytminua – se on pääasia! Se teille pitikin suoraan vasten kasvojasanoa!

– Sekö vain? Siinäkö koko todisteet? Mutta ajatelkaa, te raivoisanainen: sillä tempullahan (kuten te nimitätte tiistaillistatarjoustani) minä liian paljon sidoin itseäni. Se olisi ollut liiankevytmielistä minulle…

– Millä, millä te sidoitte itseänne? Mitä teille merkitseepettää minua? Ja mitä muka on sortaa jotain tyttöä! Hän hän ononneton karkulainen, isänsä hylkäämä, turvaton, _itsensä uhrannut,epäsiveellinen!_Maksaako vaivaa hänen suhteensa kursailla, jos tuoilveily voi tuottaa vaikkapa jonkunkaan, vaikkapa pienimmänkäänhyödyn!

– Mihinkä asemaan te itsenne asetatte, Natalia Nikolajevna, ajatelkaapas! Te ehdottomasti väitätte, että minä olen teitäloukannut. Mutta tuo loukkaus on niin törkeä, niin halpamainen, ettenminä ymmärrä, kuinka voi sitä edes otaksua, sitä vähemmin pysyä siinäväitteessä.

Täytyy olla jo kaikkeen totutettu, että niin helpolla voi sitäluulla, älkää panko pahaksenne. Minä luulen olevani oikeassamoittiessani teitä, sillä tehän ärsytätte poikaani minua vastaan: joshän ei jo nyt noussut minua vastaan, niin sydämmensä kumminkin onminua vastaan…

– Ei, isä, ei! huudahti Alesha, – jos minä en noussut sinuavastaan, niin uskon, ettet sinä voinut solvata, enkä voikaan uskoamahdolliseksi, että niin saattaa solvata!

– Kuuletteko? huudahti ruhtinas.

– Natasha, minä se olen kaikkeen syypää, älä syytä häntä. Se onsyntiä ja kauheata!

– Kuuletko, Vanja? Hän on jo minua vastaan! huudahti Natasha.

– Jo on kyllä! sanoi ruhtinas, – täytyy lopettaa tämä ikävänäytelmä. Tämä sokea ja raivoisa mustasukkaisuuden puuska, mikä onmennyt yli kaikkien rajojen, kuvaa minulle aivan uudessa valossateidän luonteenne. Olen saanut varoituksen. Olemme kiirehtineet, todellakin kiirehtineet. Te ette edes huomaakaan, mitenkä minualoukkasitte; teidän mielestänne ei se merkitse mitään. Olemmekiirehtineet … kiirehtineet … tietysti sanani täytyy pysyäpyhänä, mutta … minä olen isä ja toivon onnea pojalleni…

– Te otatte sananne takaisin, huudahti Natasha mitä kiihkeimmin, – olette mielissänne saamastanne tilaisuudesta! Mutta tietäkää,että minä itse jo kaksi päivää tätä ennen, täällä, yksinäni, päätinvapauttaa poikanne lupauksestansa, ja nyt sen sanon uudestaankaikkien kuullen. Minä kieltäyn!

– Se on, ehkä te tahdotte herättää hänessä hänen kaiken entisenlevottomuutensa, velvollisuuden tunteen, kaiken "ikävän omiinvelvollisuuksiinsa" (kuten te äsken nimititte), tarkoituksessasillä uudestaan kiinnittää hänet itseenne entisekseen. Sehän onteidän teorianne mukaista; sen vuoksi minä niin puhunkin; mutta joriittää; aika ratkaiskoon. Minä tahdon odottaa levollisempaa hetkeä,selittääkseni teille kantani. Minä toivon, ettemme me kokonaankatkaise suhteitamme. Samoin toivon myöskin, että te opitte paremminarvostelemaan minua. Jo tänään päätin ilmoittaa teille suunnitelmanivanhempienne suhteen, josta te olisitte huomannut … mutta kyllinnyt! Ivan Petrovitsh, lisäsi ruhtinas lähestyen minua, – nyt enemmänkuin koskaan on minulle suuresta arvosta tutustua kanssanne likemmin, puhumattakaan siitä, että se on ollut toivoni jo kauan aikaa.Toivon, että te ymmärrätte minut… Näinä päivinä tulen luoksenne; sallittehan sen?

Minä kumarsin. Minustakin tuntui, ett'en enää voi välttää hänentuttavuuttansa. Hän puristi kättäni, ääneti kumarti Natashalle jaläksi pois, ollen muka hyvin loukkaantunut.

IV

Hetkisen aikaa pysyimme kaikki ääneti. Natasha istui ajatuksissaan, murheisena ja lannistuneena. Koko hänen energiansa oli kerrassaankadonnut. Hän tuijotti suoraan eteensä mitään näkemättä, ikäänkuinolisi unohtanut itsensä, ja piteli Aleshan kättä omassaan. Aleshaitki suruansa hiljaa, toisinaan katsahtaen Natashaan arallauteliaisuudella.

Lopulta alkoi Alesha arasti lohdutella Natashaa, pyyteli häntäolemaan suuttumatta, syytti itseänsä; hyvin huomasi, että hän hyvinmielellään tahtoi tehdä isänsä syyttömäksi ja että juuri se asia olierittäin hänen sydämmellänsä; useamman kerran hän alkoi siitä puheen, mutta ei uskaltanut selvään ilmaista ajatustansa peläten herättääuudestaan Natashan suuttumusta. Hän vannoi Natashalle ainaista, muuttumatonta rakkautta ja innolla puolustihe kiintymyksestäänKatjaan; lakkaamatta toisti, että hän rakasti Katjaa, sisarenansa, niinkuin rakasta, hyvää sisarta, jota ei voi kokonansa hyljätä; ettäse olisikin tyhmästi ja armottomasti tehty häneltä, ja yhä vainvakuutti, että jos Natasha oppii tuntemaan Katjan, niin he kumpikinheti tulevat ystävyksiksi, eivät milloinkaan erkane, ja silloin eienää tule olemaan millaisiakaan väärinkäsityksiä. Tuo tuuma häntäerinomaisesti miellytti. Poika parka ei ensinkään valehdellut. Hänei ymmärtänyt Natashan pelkoa, eikä muutenkaan yleensä ymmärtänyt, mitä äskettäin Natasha oli ruhtinaalle puhunut. Sen hän käsitti, ettähe olivat riitaantuneet, ja se, se juuri erittäin, painoi kuni kivihänen sydäntänsä.

– Syytätkö sinä minua isäsi vuoksi? kysäsi Natasha.

– Voinko minä sinua syyttää, vastasi hän katkeralla mielellä, – kunolen itse kaikkeen syypää? Minähän se sinut saatoin noin vihastumaan,ja vihassasi sinä isääni syytit, sillä sinä tahdot minua puolustaa: sinä aina puolustat minua, vaikk'en minä sitä ansaitse. Tuli löytääsyyllinen, sinäpä ajattelitkin, että se oli hän. Mutta hän, oikeintotta, ei ole syyllinen! huudahti Alesha innostuksella. – Sitäkövarten hän tänne tuli! Sitäkö osasi odottaa!

Mutta huomattuaan, että Natasha katsoo häneen surullisesti jamoittivasti, hän samassa peljästyi.

– En, en minä tahdo puhua siitä, suo anteeksi, sanoi hän. – Minäolen syypää kaikkeen!

– Niin, Alesha, lausui Natasha katkeralla mielellä. – Nyt onisäsi astunut välillemme ja häirinnyt kaiken rauhamme, häirinnytsen elinijäksemme. Sinä olet aina luottanut minuun enemmän, kuinkehenkään muuhun; nyt on hän vuodattanut sinun sydämmeesi epäluulonminua vastaan, vuodattanut epäilystä; sinä syytät minua; hän ottiminulta puolen sydäntäsi. Musta kissa on välillämme juossut.

– Älä sano niin, Natasha. Miksi sinä sanot "musta kissa?"

Alesha loukkaantui tuosta lauseesta!

– Valehyvyydellänsä, valheellisella jalomielisyydellänsä veti hänsinut puoleensa, jatkoi Natasha, – ja käy nyt yhä enemmän ja enemmänsinua nostattamaan minua vastaan.

– Minä vannon, ettei hän sitä tee! huudahti Alesha vielä suuremmallainnolla. – Hän oli ärtynyt sanoessaan, että "kiirehdimme" – saatpasnähdä, huomenna, näinä päivinä, hän katuu, ja jos hän niin kovinsuuttui, että hän todellakin tahtoo purkaa liittomme, niin minä, senvannon, en tottele häntä. Minulla kenties riittää siihen voimia…Ja tiedätkös, kuka meitä auttaa? huudahti hän äkkiä riemastuneenakeksimästään ajatuksesta. – Katja auttaa meitä! Sinä tulet näkemään, sinä huomaat, mikä suloinen olento hän on! Sinä näet, ettei hän tahdoolla sinun kilpailijanasi ja eroittaa meitä! Ja kuinka väärin sinääsken teit, kun sanoit, että minä olen semmoinen, joka voi jo häidenjälkeisenä päivänä lakata sinua rakastamasta! Kuinka katkeraa oliminun sitä kuulla! Ei, minä en ole semmoinen, ja joskin minä useinkävin Katjan luona…

– Lakkaa jo, Alesha; saat sinä käydä hänen luonaan kuinka usein vaanhaluat. En minä siitä äsken puhunut. Sinä et ymmärtänyt kaikkea.Ole onnellinen kenen kanssa vain haluat. Enhän minä voi sinunsydämmeltäsi vaatia enempää, kuin sen, mitä se voi minulle antaa…

Mavra tuli sisään.

– Mitä, tuodaanko tee sisään, vai? Kaikkeapas, teekeittiö onkiehunut kaksi tuntia; kello on yksitoista.

Hän puhui töykeästi ja vihaisesti; nähtävästi oli hän hyvin pahallapäällä ja oli vihainen Natashalle. Asia oli se, että hän viimepäivät, aina tiistaista asti, oli niin iloissaan siitä, että hänenemäntänsä (jota hän kovin rakasti) menee miehelään, jonka tiedonhän jo ehti levittää koko taloon, kaupunkipiiriin, puodissa, talonmiehelle. Hän kehuskeli siitä ja hyvin juhlallisesti kertoeli, että ruhtinas, mahtava mies, kenraali, upporikas, itse ajoi pyytämäänhänen neitinsä suostumusta, ja hän, Mavra, omin korvin sen kuuli,ja nyt äkkiä tuo kaikki raukeni tyhjiin. Ruhtinas oli lähtenyt poisvihaisena, ei edes teetä oltu tarjottu, ja tietysti kaikkeen olineiti syypää. Mavra kuuli, kun neiti niin röyhkeästi puheli ruhtinaankanssa.

– Miksei … tuo vaan, vastasi Natasha.

– No, entäs ruokaa, annetaanko sitä, vai?

– No, tuo ruokaakin.

Natasha joutui hämilleen.

– Valmistettiin, varustettiin, pitkitti Mavra – eilisestä aikainuuvuksiin itseni juoksin. Nevskiltä kävin viiniä hakemassa, ja nyt…

Hän läksi huoneesta paiskaten äkäisesti oven jälkeensä kiinni.

Natasha punastui ja loi minuun oudon katseen.

Kohta tuotiin teetä ja ruokaa; oli siinä lihaa, jotain kalaa, pari pulloa oivallista Jelisejevin viiniä. "Miksikähän näitä onvalmistettu?" ajattelin minä.

– Kas, Vanja, mimmoinen minä olen, – sanoi Natasha mennen pöydänluo, joutuen hämilleen minunkin tähteni. – Minähän aavistin, ettätänään on näin käyvä, kuten kävikin, mutta sittenkin ajattelin, että ehkä kenties ei päätykään asia niin. Alesha tulee tänne, tekeesovintoa, ja me sovimme; kaikki epäilykseni näkyvät turhiksi, minutsaadaan vakuutetuksi ja … kaiken varalta minä valmistin ruokaa.Mitäs, ajattelin, pidämme puhetta, istumme…

Natasha parka! Kuinka hän punastuikaan tuota sanoessaan. Aleshariemastui ikihyväksi.

– Siinä nyt näet, Natasha! huudahti hän. – Itsekään et uskonutitseäsi; pari tuntia sitten et vielä uskonut epäilyksiäsi! Ei,tämä kaikki täytyy korjata; minä olen syypää, minä olen kaikkeensyyllinen, minäpä kaikki parannankin. Natasha, salli minun nytheti lähteä isäni luo. Minun täytyy saada nähdä häntä; hänet onpahoitettu, on loukattu; häntä täytyy lohduttaa, minä sanon hänellekaikki, kaikki omasta puolestani, ainoastaan omasta puolestani; sinä et tule siihen ollenkaan sekoitetuksi. Minä korjaan kaikki.Älä pahastu minulle siitä, että niin kovin tahdon hänen luoksensaja tahdon sinut jättää. Ei sen vuoksi, vaan: minun on sääli häntä;hän todistaa itsensä syyttömäksi sinun edessäsi; saatpas nähdä…Huomenna, aamun koittaessa, olen taas täällä, olen koko päiväntäällä, en mene Katjan luo.

Natasha ei pidättänyt häntä, kehoittipa itsekin, että hän lähtisi.Natasha pelkäsi kovin sitä, että Alesha käy nyt tahallaan ylivoimiensa istumaan hänen luonansa kaiket päivät ja ikävystyy häneen.Hän pyysi vain, ettei Alesha puhuisi mitään hänen nimessään jakoetti iloisemmin hymyillä Aleshalle jäähyväisiksi. Alesha oli jolähtemäisillään, mutta äkkiä lähestyi Natashaa, otti käsiinsä hänenkummankin kätensä ja istui hänen viereensä. Hän katsoi Natashaansanomattomalla hellyydellä.

– Natasha, ystäväni, enkelini, älä ole minulle vihainen, älkäämmekoskaan riidelkö. Ja lupaa minulle, että aina ja kaikessa uskotminua, minä lupaan sen sinulle. Kuules, enkelini, minä kerron nytsinulle. Kerran me riitaannuimme sinun kanssasi, en muista, minkävuoksi, se oli minun syyni. Me emme puhuneet toisillemme. Minä entahtonut ensiksi anteeksi pyytää, vaikka minua kovin suretti. Minäkuljeskelin kaupungilla, harhailin kaikkialla, kävin tuttujeniluona, mutta sydän tuntui niin raskaalta, niin raskaalta… Johtuipasilloin mieleeni: entäpäs jos sinä sairastuisit ja kuolisit. Ja kunminä sitä ajattelin, jouduin minä semmoiseen epätoivoon, ikäänkuinolisin todella sinut ijäksi kadottanut. Mieleeni tuli yhä kauheampia,yhä raskaampia ajatuksia. Ja siinä minä vähin erin aloin itsellenikuvailla, että minä olin tullut haudallesi, lankesin siihentaintuneena, syleilin sitä ja tyrmistyin surusta. Minä kuvittelinitselleni, kuinka minä suutelisin tuota hautaa, kuinka kutsuisinsinua haudasta, vaikka hetkiseksi vain, ja rukoilisin Jumalaltaihmettä, että sinä vaikkapa hetkiseksi nousisit eteeni; kuvittelin, kuinka minä kiiruhtaisin sinua syleilemään, puristaisin sinutrintaani vasten, suutelisin ja, kaiketi – samassa kuolisin siitäautuudesta, että vaikka silmänräpäyksen ajan sain vielä kerran, kutenmuinoin ennen, syleillä sinua. Ja kun minä tätä kuvittelin, minääkkiä ajattelin: minä olisin valmis silmänräpäyksen ajaksi pyytämäänsinua Jumalalta, ja kumminkin olit sinä kanssani kuusi kuukautta,ja näinä kuutena kuukautena kuinka monasti me riitaannuimmekaan, kuinka monta päivää olimme toisillemme mitään puhumatta! Kokonaisiapäiviä olimme epäsovussa ja halveksimme onneamme, mutta nyt vainhetkiseksi kutsun sinua haudasta ja siitä hetkisestä annan mielellänielämäni!.. Kun tuota kaikkea muistelin, en voinut enää itseänipidättää, vaan kiiruhdin pian luoksesi, mutta sinäpä jo odotit minua,ja kun me riitamme jälkeen syleilimme toisiamme, muistan, ettäminä vahvasti painoin sinut rintaani vastaan, ikäänkuin todellakinkadottaisin sinut, Natasha! Älkäämme milloinkaan riidelkö! Se on ainaminulle niin vaikeata! Ja voiko ajatellakaan, että minä jättäisinsinut!

Natasha itki. He syleilivät hellästi toisiansa ja Alesha vielä kerranvakuutti, ettei hän koskaan hylkää Natashaa. Sitten hän kiiruhtiisänsä luo. Hän oli vahvasti vakuutettu, että saa kaikki sovitetuksi, kaikki korjatuksi.

– Kaikki on lopussa! Kaikki on mennyt! sanoi Natasha puristaenkättäni. – Hän rakastaa minua, eikä koskaan lakkaa rakastamasta; mutta hän rakastaa myöskin Katjaa ja jonkun ajan kuluttua tuleerakastamaan häntä enemmän kuin minua. Mutta tuo kyykäärme, ruhtinas,ei torku, ja silloin…

– Natasha! Minäkin uskon, ettei ruhtinas ole rehellinen, mutta…

– Sinä et usko kaikkea, mitä minä hänelle sanoin! Minä huomasin senkasvoistasi. Mutta odotahan, tulet itse näkemään, olinko oikeassavai en? Minähän vasta puhuin päällisin puolin, mutta Jumala tietää,mitä hänellä vielä on mielessä! Hän on kauhea ihminen. Minä käyskelinnämät neljä päivää tässä huoneessa ja arvasin kaikki. Ruhtinaan juuritäytyy vapauttaa, keventää Aleshan sydän surusta, joka haittasihänen elämäänsä, vapauttaa hänet rakkauden velvollisuudesta minuakohtaan. Ruhtinas keksi tuon kosimisen senkin tähden, että voisivaikutuksellaan tunkeutua meidän väliimme, ja lumotakseen Aleshanjalomielisyydellään ja sydämmellisyydellään. Se on totta, on, Vanja!Alesha on juuri semmoinen luonne. Hän olisi tullut minun vuoksenirauhalliseksi, levottomuutensa tähteni olisi haihtunut. Alesha olisiajatellut: hänhän on jo minun vaimoni, minuun ikuisesti yhdistetty,ja tahtomattansa olisi kääntänyt enemmän huomiota Katjaan. Ruhtinasnähtävästi oppii tuntemaan tuon Katjan ja arvasi, että hän on Aleshanpari, että hän voi Aleshaa viehättää voimakkaammin, kuin minä. Oih,Vanja! Sinuun yksin minä nyt luotan: ruhtinas tahtoo jostain syystäparemmin kanssasi tutustua. Älä kiellä sitä, ja koeta, ystäväni,Jumalan tähden mitä pikemmin päästä kreivittären luo. Tutustu tuohonKatjaan, katso häntä tarkemmin ja kerro minulle, mikä hän on. Minätarvitsen sinun silmääsi siellä. Ei kukaan minua ymmärrä niin, kutensinä, ja sinä käsität, mitä minä tahdon. Tarkasta myöskin, missämäärin he ovat ystävyydessä keskenään, mitä on heidän välillään, mistä he puhelevat, Katjaa, Katjaa, pääasiallisesti tarkasta… Osotaminulle vielä tämä kerta, rakas Vanja, lemmittyni, osota minullevielä tämä kerta ystävyytesi! Sinuun, ainoastaan sinuun minä nytluotan!

* * * * *

Kun minä palasin kotiin, oli kello yksi yöllä. Nelly aukasi unisenaminulle oven. Hän hymyili ja katsoi minuun iloisena. Tyttö parkaoli kovin harmistuneena itselleen siitä, että oli nukkunut. Hänvain tahtoi odottaa tuloani. Hän sanoi, että joku oli käynyt minuakysymässä, istui hänen kanssaan ja jätti minulle pöydälle kirjeen.Se oli Maslobojeviltä. Hän kutsui minua luoksensa huomenna kelloyhden aikaan. Tahdoin kysyä Nellyltä, mutta lykkäsin sen huomiseen;käskin hänen nyt mennä nukkumaan; tyttö parka olikin jo väsynyt minuaodottaessaan, oli nukkunut puoli tuntia ennen tuloani.

V

Aamulla kertoi Nelly minulle Maslobojevin eilisestä käynnistäjotenkin kummallisia asioita. Ja olihan jo se kumma, että Maslobojevtuli sinä iltana, sillä tiesihän hän aivan varmaan, etten minäsilloin ole kotona; minä olin viime kerralla toisemme kohdatessammesen hänelle sanonut, ja nyt hyvin muistinkin sen. Nelly kertoi, ettei hän ensin tahtonut aukaista ovea, sillä hän pelkäsi – kellooli jo kahdeksan illalla. Mutta Maslobojev oli pyytänyt oven takaavakuuttaen, että jos hän ei saa nyt jättää minulle kirjettä, niin käymuka huomenna minulle hyvin pahasti. Kun Nelly hänet päästi sisään, kirjoitti Maslobojev heti kirjeen, lähestyi Nellyä ja istui hänenluokseen sohvalle. "Minä nousin pois enkä tahtonut hänen kanssaanpuhella", – kertoi Nelly – "minä pelkäsin häntä kovin; hän alkoipuhua Bubnovasta, mitenkä hän oli vihainen, ettei hän enää uskallaminua ottaa, ja alkoi kehua teitä; sanoi, että on teidän hyväystävänne ja tunsi teidät jo pikku poikana. Silloin aloin minä hänenkanssaan puhella. Hän tarjosi namusia, kehoitti niitä ottamaan; minäen huolinut niitä; silloin alkoi hän uskotella minulle, että hän onhyvä ihminen, osaa laulaa ja tanssia; hyppäsi ylös ja alkoi tanssia.Minua nauratti. Sitten sanoi, että hän istuu vielä vähän aikaa, – odotan Vanjaa, ehkä tulee kohta, – ja yhä pyysi, etten pelkäisihäntä ja istuisin viereensä. Minä istuin, mutta en tahtonut mitäänpuhua. Silloin hän sanoi minulle, että hän tunsi äitini ja vaarinija … silloin minä aloin puhella. Hän istui kauan aikaa"…

– Mistä asiasta te puhelitte?

– Puhelimme äidistä … Bubnovasta … vaarista. Hän viipyi kaksituntia.

Näytti, ikäänkuin Nelly ei olisi tahtonut sanoa, mistä he olivatpuhelleet. Minä en kysellyt, sillä toivoin saavani tietää senMaslobojeviltä. Minusta vain tuntui, että Maslobojev tahallaan tuliminun poissa ollessani tavatakseen Nellyn yksin. "Miksikä hän niinteki?" ajattelin.

Nelly näytti minulle kolmea konvehtia, jotka Maslobojev oli hänelleantanut. Ne olivat polttosokerisia, viheriän ja punaisen paperinsisässä, mitä huonointa lajia ja varmaankin ostetut joltainpikkukauppiaalta. Nelly nauroi niitä minulle näyttäessään.

– Miksikä sinä et syönyt niitä? kysäsin minä.

– En huoli niistä, vastasi hän totisena, rypistäen kulmiansa. – Enminä niitä häneltä ottanutkaan; hän itse jätti ne sohvalle…

Tänään oli minulla paljon kävelemistä. Tahdoin sanoa Nellylle hyvästi.

– Onko sinun ikävä yksinäsi? kysäsin häneltä lähtiessäni huoneeseeni.

– On ja ei ole. On ikävä sen vuoksi, kun te olette kauan poissa.

Tätä sanoessaan katsahti hän minuun hellästi. Kaiken aamua oli hänkatsonut minuun yhtä hellästi ja hän näytti niin iloiselta, niinlempeältä ja samalla oli hänessä jotain kainoa, jopa arkuuttakin,ikäänkuin hän olisi peljännyt jollakin tapaa tuottavansa minulleharmia, kadottavansa mieltymykseni ja … liiaksi ilmaisevansatunteensa, ikäänkuin häveten sitä.

– Minkä vuoksi ei sinulla ole ikävä? Sanoithan, että sinulla "onikävä sekä ei ole?" kysäsin, tahtomattanikin hymyillen hänelle, – siksi rakkaaksi ja kalliiksi oli hän minulle käynyt.

– Itsepä minä tiedän, miksi ei ole, vastasi hän myhähtäen ja jotaintaas kainosteli.

Puhelimme avonaisen oven kynnyksellä. Nelly seisoi edessäni silmätmaahan luotuina, pitäen toisella kädellään olkapäästäni, toisellanyppien takkini hihaa.

– Mitä, onko se salaisuus? kysäsin.

– Ei … ei ollenkaan … minä … minä aloin poissa ollessannelukea teidän kirjaanne, lausui hän puoliääneen ja kohotettuaan minuunhellän, tutkivan katseen punastui kovasti.

– Ahaa, vai niin! Mitäs, miellyttääkö se sinua?

Tunsin neuvottomuutta kuni kirjan tekijä, jota itsellensä kiitetään, mutta minäpä olisin Jumala ties, mitä antanut, jos olisin voinuttällä hetkellä suudella häntä. Mutta jostain syystä pidin sensopimattomana. Nelly oli vaiti.

– Miksi, miksi hän kuoli? kysäsi hän hyvin suruisen näköisenä,hätäisesti katsahdettuaan minuun ja äkkiä taas luoden katseensa alas.

– Kuka niin?

– Tuo nuori, keuhkotautinen … siinä kirjassa?

– Mitenkäs muuten, sen piti niin käydä, Nelly.

– Ei ollenkaan pitänyt käydä niin, sanoi Nelly miltei kuiskaamalla,ja äkkiä, oikullisesti, miltei vihaisesti pahastuneena ja vielätuikeammin katsoi maahan.

Kului siten hetkisen aikaa.

– Mutta hän … no, nuo toisetpa … tyttö ja ukko, kuiskasi Nellyjatkaen, kuten näytti, vielä innokkaammin hihani nyppimistä, – tulevatko he elämään yhdessä? Eivätkö he tule köyhiksi?

– Ei, Nelly, tyttö matkustaa kauas; menee miehelääntilanomistajalle; ukko jää yksin, vastasin minä kovasti pahoillani, todellakin olin pahoillani, etten voi hänelle sanoa jotakinlohdullista.

– No, niin… Kas, vai sillä tavoin! Uh, mimmoisia!.. Minä en huolinyt enää lukeakaan!

Samassa työnsi hän vihaisesti käteni pois, kääntyi äkkiä poisminusta, meni pöydän luo ja asettui kasvot nurkkaan päin, katse maahan luotuna. Hän oli kokonaan punastunut ja hengittisäännöttömästi, aivan kuin olisi hyvin kovasti pahastunut.

– Nelly, miksikä sinä suutuit! lausuin minä, lähestyen häntä. – Eihän se kaikki ole niin, kuin on kirjoitettu, se on keksittyä;miksikäs sinä suutut! Voi sinua, sinä tunteellinen tyttö!

– En minä suuttunut, lausui hän arasti, kohottaen minuun kirkkaan, rakkautta ilmaisevan katseen; sitten äkkiä tarttui hän käteeni, painoi kasvonsa rintaani vasten ja alkoi itkeä.

Mutta samassa hän jo nauroikin – itki ja nauroi vuoroon. Minuakinsekä nauratti, että myöskin – tuntui suloiselta. Hän ei vain milläänkurin tahtonut irroittaa kasvojansa minusta, ja kun minä tahdoinnostaa päänsä olastani, painoi hän yhä vahvemmin päätänsä olkaani janauroi yhä kovemmin.

Lopultakin päättyi tämä tunteellinen näytelmä. Sanoimme hyvästittoisillemme, minun oli kiiruhdettava. Nelly aivan punottavana jaikäänkuin hiukan häveten, silmät tähtösinä loistaen, kiiruhtijäljissäni aina rapuille saakka ja pyysi minua palaamaan pikemminkotiin. Minä lupasin välttämättömästi palata päivälliselle jamahdollisesti ehkä ennemminkin.

Ensin läksin Ichmenevien luo. Kumpikin heistä sairasteli. AnnaAndrejevna oli aivan sairas; Nikolai Sergeitsh istui yksikseentyöhuoneessaan. Hän oli kuullut tuloni, mutta minä tiesin, ettei hän, tapansa mukaan, tule ennen, kuin neljännestunnin kuluttua antaakseenmeille aikaa puhella keskenämme. En tahtonut saattaa Anna Andrejevnaalevottomaksi, siksipä koetin mahdollisuuden mukaan lievimmässämuodossa kertoa eilisillan tapahtumista, kertoen kumminkintodellisessa muodossaan. Kummakseni mummo, vaikka pahastuikin, tuntui kumminkin kummastuksetta ottavan vastaan tiedon mahdollisestaeroamisesta.

– No, isäseni, sitähän minä luulinkin, virkkoi mummo. – Kun tesilloin meiltä olitte lähtenyt, mietiskelin minä kauan ja tulinsiihen vakaumukseen, ettei sitä tule tapahtumaan. Emme ole ansainneetHerralta Jumalalta sitä armoa, ja onhan tuo mieskin häijy; mitähyvää voisi häneltä odottaa. Onko se leikin asia – ottaa meiltäsuotta päiten kymmenentuhatta, hän tietää hyvin, että syyttä ottaa,ja kumminkin ottaa. Viimeisen leipäpalan ottaa; Ichmenevka meiltämyydään. Natasha on oikeassa ja viisas, kun ei luota heihin. Jatiedättekös vielä mitä, isäseni, pitkitti mummo, alentaen ääntään, – miehenipä mitä meinaa! Ihan kokonaan on noita häitä vasten.Ajatuksensa jo ilmaisee: en salli sitä, sanoo! Ensin minä luulin, että hän vain suottapäiten loruaa; ei, ihan tosissaan Kuinkapasilloin käy Natashan, kyyhkyläiseni? Kiroaahan isänsä hänen kokonaan.No, entäs tuo, Alesha, mitäs hän?

Tällä tavoin hän vielä pitkältä kyseli minulta ja, tapansa mukaan, voihki ja valitteli jokaisen vastauksen jälkeen. Tulin huomanneeksi, että hän viime aikoina näytti olevan hämmennyksissä kokonaan.Jokainen uutinen vaivasi hänen mieltänsä. Suru Natashasta järkyttihänen sekä mielensä että terveytensä.

Ukko astui sisään yönutussa ja tohvelit jalassa; hän valittivilustumista, kumminkin katsoi hän hellästi vaimoonsa ja kaikenaikaa, minkä heillä olin, vaali vaimoansa kuni parhain lapsenpiika, katsoi hänen silmiinsä, vieläpä arkailikin häntä. Hänen katseessaanoli hyvin paljon hellyyttä. Hän oli peloissaan vaimonsa sairaudesta, tunsi kadottavansa kaiken elämänsä, jos vielä hänetkin kadottaa.

Viivyin heillä tunnin ajan. Hyvästi sanoessaan tuli ukko kanssanieteiseen ja alkoi puhua Nellystä. Ukolla oli totiset tuumat ottaaNelly taloon tyttären sijaan. Hän alkoi kanssani neuvotella, kuinkasaisi Anna Andrejevnan siihen suostumaan. Erityisellä uteliaisuudellakyseli hän minulta Nellystä, ja enkö ole hänestä jotain uuttasaanut tietää. Kerroin kiireimmiten asian. Kertomukseni teki häneenvaikutuksen.

– Kyllä me vielä siitä juttelemme, sanoi hän päättävästi, – muttanyt kunnes … no, samapa se, minä tulen sinun luoksesi, kunhan tässävain vähäisen tulen terveemmäksi. Sitten päätämme asiasta.

Kello löi juuri kaksitoista, kun jouduin Maslobojevin luo.Suurimmaksi kummakseni ensimmäinen henkilö, jonka kohtasin, oliruhtinas. Hän pani eteisessä päällysnuttuaan ylleen, ja Maslobojevahkerasti hyörien auttoi häntä ja tarjosi hänelle kepin. Maslobojevoli minulle jo puhunut tuttavuudestaan ruhtinaan kanssa, muttasittenkin tämä kohtaus kummastutti minua äärettömästi.

Ruhtinas minut huomattuaan näytti tulevan hämilleen.

– Kas, tehän se olette! huudahti hän jokseenkin innokkaasti. – Ajatelkaas, millainen yhtymys! Toisekseen, minä juuri äsken sainherra Maslobojeviltä kuulla, että te tunnette toisenne. Olen iloinen, erinomaisen iloinen, että tapasin teidät; minä nimittäin halusinnähdä teitä ja toivon mitä pikemmin pääseväni tulemaan teille; sallittehan? Minulla on teille pyyntö: auttakaa minua, selittäkäämeidän nykyinen asemamme. Te varmaankin ymmärrätte, että minä puhuneilisestä… Te olette hänen ystävänsä, te olette seurannut kokoasian kulkua; te voitte vaikuttaa… Kovin on sääli, etten voikanssanne nyt jo… On asioita! Näinä päivinä ja ehkäpä hyvinkinkohta saan onnen olla luonanne. Mutta nyt.

Hän puristi oudon vahvasti kättäni, vaihtoi silmäyksen Maslobojevinkanssa ja läksi.

– Sanoppas sinä minulle Herran nimessä … aloin puhua, astuenkamariin.

– Minä en sano sinulle mitosen mitään, keskeytti minut Maslobojev, ottaen hätäisesti hattunsa ja mennen eteiseen, – asiat vaativat!Minä, veliseni, juoksen, olen myöhästynyt!..

– Sinähän itse kirjoitit minulle, että kello kaksitoista.

– Mitäs siitä, jos kirjoitinkin? Minä kirjoitin eilen sinulle, muttatänään kirjoitettiin minulle, vieläpä niin, että otsa rutisi, – semmoiset ovat asiat! Minua odotetaan. Suo anteeksi Vanja. Ainoa, mitä voin sinulle tyydytykseksi tarjota, on se, että pieksät minuasiitä, kun sinua suotta vaivasin. Jos tahdot saada tyydytystä, niinlyö päälle, mutta tee se Herran tähden pikemmin! Älä pidätä, onasioita, minua odotetaan.

– Mistäpäs syystä minä sinua löisin? Jos on asiaa, niin mene vaan, sattuuhan jokaiselle odottamattomia asioita. Mutta…

– Ei, siitä "muttasta" minä sitten sinulle sanon, keskeytti hän, kiirehtien eteiseen ja pannen päällysnuttua ylleen; hänen muassaanaloin minäkin pukea nuttua ylleni. – On minulla asiaa sinullekin; hyvin tärkeä asia onkin, sen vuoksi minä sinua kutsuinkin; sesuorastaan koskee sinua ja sinun etujasi. Mutta kun nyt yhdeksässäminutissa sitä on mahdoton kertoa, niin, Jumalan tähden, sinä lupaa, että tulet luokseni tänään juuri kello seitsemän, ei ennen, eikämyöhempään. Silloin olen kotona.

– Tänään, sanoin epäröiden, – veliseni, minä arvelin tänä iltanapistäytyä…

– Pistäy, veliseni, nyt heti sinne, minne aioit illalla mennä, jatule illalla minun luokseni. Sillä, Vanja, sinä et osaa aavistaakaan, mimmoisia asioita minä sinulle kerron.

– No, olkoon menneeksi; mitähän tuo olisi? Voinpa sanoa, sinäherätit uteliaisuuteni.

Nyt olimme jo astuneet tulos portista ja seisoimme käytävällä.

– Tuletko siis? kysäsi hän päättävästi.

– Sanoinhan, että tulen.

– Ei, mutta annappas kunniasanasi.

– Kas, mokomaa! No, minä annan kunniasanani.

– Mainiosti ja jalomielisesti. Minne matka?

– Tänne, vastasin minä osottaen oikealle.

– No, ja minulla on tänne, sanoi hän osottaen vasemmalle. —

Hyvästi, Vanja! Muista, kello seitsemän!

"Kummallista", ajattelin katsoen hänen jälkeensä.

Illalla aioin käydä Natashan luona. Mutta kun nyt lupasinMaslobojeville, niin päätin lähteä nyt heti Natashan luo. Olinvakuutettu siitä, että tapaan siellä Aleshan. Hän todellakin olisiellä ja kovin ilostui, kun minä astuin huoneeseen.

Hän oli erittäin herttainen, erinomaisen hellä Natashalle, jaoikeinpa tuli iloiseksi minut tavatessaan. Natasha kyllä koettinäyttää iloiselta, mutta hyvin voi huomata, että se kävi yli hänenvoimiensa. Kasvonsa olivat kärsivät ja kalpeat; viime yönä oli hännukkunut huonosti. Aleshaa kohtaan näytti hän olevan erittäin lempeä.

Vaikka Alesha puhuikin paljon, kertoeli kaikenlaista, nähtävästitahtoen ilahduttaa Natashaa ja saada hymyilyn hänen huulillensa, jotka väkisten vastustivat hymyilyä, kumminkin tuntuvasti välttihän puhua Katjasta ja isästänsä. Varmaankaan ei ollut eilinensovitusyrityksensä onnistunut.

– Tiedätkös mitä? Alesha niin mielellään tahtoisi lähteä täältä,mutta pelkää, kuiskasi minulle Natasha kiireisesti, kun Alesha menijotain Mavralle sanomaan. – Minä pelkään itse hänelle sanoa, ettähän läksisi; sillä kenties hän silloin ei uhallakaan lähde, muttaenin kaikkea pelkään, että hän ikävystyy ja sen vuoksi kokonaankylmenee minulle! Mitä on nyt tehtävä?

– Ah, Herrani, millaiseen asemaan te saatattekaan itseänne! Jamitenkä epäileviä te olette, kuinka te toistanne vakoilette! Eikösolisi parasta selvittää välit kerrassaan ja se siitä. Tämmöinen elämävoi ehkä todellakin käydä hänelle ikäväksi.

– Mitäpäs minun on tehtävä? huudahti Natasha säikähtyneenä.

– Odotahan, minä sovitan teille tämän asian… Minä pistäynkeittiöön, pyytääkseni muka Mavran pyyhkimään lian päällyskengistäni.

– Ole varovampi, Vanja! sanoi Natasha jälkeeni.

Kun vaan ehdin Mavran luo, kiiruhti Alesha heti luokseni, ikäänkuinolisi minua odottanut.

– Ivan Petrovitsh, kyyhkyläiseni, mitä on minun tehtävä? Neuvokaapasminulle: jo eilen lupasin, että tänään, juuri tähän aikaan menenKatjan luo. Enhän minä saata jättää menemättä! Minä rakastan Natashaaäärettömästi, olen valmis vaikka tuleen hänen tähtensä, muttapitäähän teidän myöntää, että on aivan mahdotonta jättää Katjan luonakäynti kokonaan…

– Mitäs, menkää siis sinne…

– Entäs Natasha? Sitenhän pahoitan hänen mielensä. Ivan Petrovitsh, keksikää jokin keino avukseni…

– Minun luullakseni on parasta teidän mennä. Tiedättehän, mitenpaljon Natasha rakastaa teitä – hänestä alkaa tuntua, että teillä onikävä hänen seurassaan ja että te pakoitatte itsenne olemaan hänenkanssaan. Paras on olla niin, ettei tunne mitään pakkoa. Muuten,lähtekää kanssani, minä autan teitä.

– Kyyhkyläiseni, Ivan Petrovitsh! Kuinka hyvä te olette!

Menimme kamariin; hetkisen kuluttua sanoin Aleshalle:

– Minä juuri kohtasin teidän isänne.

– Missä? ehätti hän kysymään säikähtyneenä.

– Kadulla, aivan sattumalta. Hän pysähtyi hetkiseksi puhelemaankanssani, pyysi taas olemaan tuttuja. Kyseli teistä: enkö minätietäisi, missä te nyt olette? Hän tahtoo välttämättömästi tavatateitä, jotain sanoakseen teille.

– Ah, Alesha, mene hänen luoksensa, ehätti Natasha sanomaan, arvatentarkoitukseni.

– Mutta … missäs minä hänet tapaisin? Liekö hän kotona?

– Ei, muistaakseni hän sanoi, että hän menee kreivittären luo.

– No, mitä nyt tekisin … lausui Alesha yksinkertaisesti, katsoensurullisesti Natashaan.

– Ah, Alesha, mitäpäs tässä miettiä, sanoi Natasha. – Oikeinkosinä todella tahdot katkaista tuttavuutesi siellä rauhoittaaksesiminua. Onhan se lapsellista. Ensiksikin on se mahdotonta, jatoiseksi olet sinä oleva suorastaan kiittämätön Katjalle. Olettehanystävyksiä; sopiiko noin jyrkästi katkaista ystävyyden siteet. Jasitten, sinä teet minulle vääryyttä, jos luulet, että minä olen niinluulevainen. Mene, viipymättä mene, minä pyydän sinua! Isäsikin tuleerauhallisemmalle mielelle.

– Natasha, sinä olet enkeli, mutta minä en ole sormesi arvoinenkaan!huudahti Alesha riemuissaan ja katuvana. – Sinä olet niin hyvä,mutta minä … minä … no, kuule siis! Minä juuri tuolla keittiössäpyysin Ivan Petrovitsia auttamaan minua, jotta pääsisin luotasi.Hän on tämän keksinytkin. Mutta älä tuomitse minua, Natasha, enkelini! Minä en ole ollenkaan syyllinen, sillä minä rakastan sinuatuhatta vertaa enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa ja sen vuoksikeksin uuden ajatuksen: sanoa kaikki Katjalle ja viipymättä kertoahänelle koko meidän nykyinen asemamme sekä kaikki se, mitä illallatapahtui. Hän keksii jotain pelastukseksemme, hän on meille täydestäsydämmestään uskollinen…

– No, niinpä menekin, sanoi Natasha hymyillen – ja kuules, ystäväni, minäkin niin mielelläni tahtoisin tutustua Katjaan.Mitenkä, se kävisi päinsä?

Aleshan riemulle ei ollut rajoja. Samassa alkoi hän tehdä ehdotuksia, miten saattaisi tutustua. Hänen mielestään voi se tapahtua hyvinhelposti: Katja löytää keinon. Alesha kehitti aatettansa lämmöllä,innostuneesti. Lupasi jo tänään tuoda vastauksenkin, kahden tunninkuluttua jo, ja sitten hän istuu koko illan Natashan luona.

– Tuletko todellakin? kysäsi Natasha Aleshan lähtiessä.

– Epäiletkö sinä? Hyvästi, Natasha, hyvästi, sinä minun rakkaani, – ijäti rakastamani! Jää hyvästi, Vanja! Ah, Jumalani, minähuomaamattani sanon teitä Vanjaksi; kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minärakastan teitä – miksi me emme ole keskenämme sinuja? Olkaammesinuja.

– Olkaamme vaan.

– Jumalan kiitos. Tuo on minulle sata kertaa tullut mieleen. Minäen vaan rohjennut sitä sanoa teille. Kas nyt taas sanoin: teille.On, näes, niin vaikeata sanoa sinä. Muistaakseni, jossain Tolstointeoksessa on tuo asia somasti kerrottu: kaksi ihmistä lupasivatpuhutella toisiaan sinuksi, mutta eivät mitenkään voi sitä tehdäja siksi välttävät semmoista lausetapaa, jossa tulisi käyttääasemosanoja. Ah, Natasha! Emmekö jolloinkin lue uudestaan "Lapsuus januoruus" kertomusta; onhan se niin kaunis!

– No, mene, mene, kehoitti Natasha nauraen, – iloissaan unohtuitänne puhelemaan.

Alesha suuteli Natashan kättä ja läksi kiireesti.

– Näetkös, näetkös, Vanja! sanoi Natasha ja alkoi itkeä.

Viivyin hänen luonaan pari tuntia, lohdutin häntä ja sain hänetvakuutetuksi kaikesta. Tietysti hän oli aivan oikeassa, kaikkipelkonsa oli oikeutettua. Sydämmeni oli täynnä surua, kun ajattelinhänen nykyistä asemaansa; minä pelkäsin hänen puolestaan. Mutta mikäsneuvoksi?

Minä kummeksin myöskin Aleshan käytöstä: hän rakasti Natashaa yhtäpaljon kuin ennenkin, kenties katumuksen ja kiitollisuuden tunteenvaltaamana vielä enemmän, kiihkoisammin. Mutta samalla otti uusirakkaus vanhan sijan hänen sydämmessänsä. Miten tämä oli päättyvä, – sitä oli mahdoton edeltäpäin sanoa. Minä olin hyvin utelias näkemäänKatjaa. Lupasin uudelleen Natashalle tutustua Katjaan.

Näytti, ikäänkuin Natasha olisi viimein muuttunut iloiseksi: Muun muassa kerroin hänelle kaikki Nellystä, Maslobojevista,Bubnovasta, kuinka tänään Maslobojevin luona kohtasin ruhtinaan,ja määrätystä yhtymisestämme seitsemän aikaan. Tuo kaikki huvittihäntä sanomattomasti. Vanhuksista minä puhuin hänelle vain vähän jaIchmenev-ukon käynnistä luonani en toistaiseksi virkkanut mitään;Nikolai Sergeitshin aikoma kaksintaistelu ehkä olisi pelästyttänytNatashaa. Hänestäkin tuntui kummalliselta ruhtinaan suhdeMaslobojeviin ja ruhtinaan erinomainen halu tutustua kanssani, vaikkanykyinen asema antoikin kaikkeen tuohon riittävän selityksen…

Kello kolmen aikaan minä palasin kotiin. Nelly otti minut vastaaniloisin kasvoin…

VI

Lyönnilleen kello seitsemän illalla jouduin Maslobojevin luo. Hänotti minut vastaan äänekkäällä huudolla ja avosylin. Tietysti hänoli puolihumalassa. Mutta eniten minua kummastuttivat ne erinomaisetvalmistukset, joita oli tehty minun vastaanottoani varten. Sirotompakkinen teekeittiö kiehua porisi pienellä pyöreällä pöydällä,jolle oli levitetty kaunis ja kallishintainen pöytävaate. Teeastiatolivat kristallia, hopeata ja posliinia. Toisella pöydällä, joka olipeitetty toisenlaisella, yhtä kalliilla liinalla, oli lautasillaoivallisia konvehteja, kijeviläistä hilloa sekä vetelässä ettäkuivassa muodossa, marmeladia, pastilleja, hyytelöä, ranskalaisiahilloja, apelsiineja, omenia ja useaa eri lajia pähkinöitä, – sanalla sanoen, täydellinen hedelmäkauppa. Kolmannella pöydällä,joka oli katettu lumivalkealla liinalla, oli mitä erilaisimpiaruoka-aineksia: kaviaria, juustoa, pasteijaa, makkaraa, savustettuakinkkua, kalaa ja rivi somia kristallipulloja monenlaisine juomineen, kaikki mitä somimman värisiä – vihertäviä, punertavia, ruskottavia, kullan keltaisia. Kaiken tämän täytteenä syrjempänä eri pöydällä,joka niinikään oli katettu valkoisella liinalla, oli kaksi maljaatäynnä sampanjaa. Sohvan edessä pöydällä seisoi kolme pulloa: soternia, lafiittia ja konjakkia – kaikki oikeata jelisejeviläistäja hyvin kallista. Teepöydän takana istui Aleksandra Semenovnayksinkertaisessa kylläkin, mutta siltä siistissä ja hyvällä aistillavalitussa puvussa. Hän tiesi, mikä hänelle sopi, ja nähtävästi olisiitä ylpeä; tervehtiessään minua nousi hän joltisen juhlallisestiylös. Tyytyväisyys ja iloisuus päilyi hänen nuorekkailla kasvoillaan.Maslobojev istui puettuna somiin kiinalaisiin tohveleihin, kalliisenkauhtanaan ja puhtaaseen, komeaan paitaan. Paidassa hänellä olikaikkialla, mihin vain suinkin sopi, muodinmukaisia nappeja.Tukkansa oli voideltu ja muodin mukaisesti kammattu siloiseksi, sivujakaukselle.

Olin niin hämmästynyt, että seisahduin keskelle lattiaa ja katsoinsuu auki vuoroin Maslobojeviin, vuoroin Aleksandra Semenovaan, jonkaitsetyytyväisyys nousi korkeimmilleen.

– Mitä, Maslobojev, onko sinulla tänään juhlat? kysäsin minä lopultalevottomasti.

– Eikä, sinä olet ainoa vieraamme, vastasi hän juhlallisesti.

– Entäs nämät (viittasin minä ruokapöytiin), näillähän voi ravitakokonaisen rykmentin!

– Ja juottaakin, – pääseikan unehutit: juottaa! lisäsi Maslobojev.

– Onko tämä kaikki yksin minua varten?

– Sinulle sekä Aleksandra Semenovnalle. Tämän kaiken on hän keksinyt.

– Äläppäs, kas vaan! Johan sen arvasin! huudahti Aleksandra

Semenovna punehtuen, mutta siltä aina yhtä tyytyväisen muotoisena. —

Ei saisi ottaa vierasta kunnollisella tavalla vastaan; minä muka olen siihen syypää!

– Aivan aamusta asti, ajatteles, aamusta asti, kun vain kuuli, ettäsinä tulet iltasella, oli puuhassa; oikein oli tuskissa…

– Taasen valehteli! Ei ensinkään aamusta aikain, mutta eilenillasta. Sinä kun tulit kotiin eilen illalla, heti sanoit, että hetulevat vieraaksi koko illaksi.

– Senpäs te kuulitte väärin.

– Enpäs ensinkään kuullut väärin, asia oli niin. Minä en koskaan valehtele. Ja miksikäs ei ottaa vierasta vastaan kunnollisesti?

Elämme, elämme, ketään meillä ei käy, vaikka meillä on kaikkea.

Nähkööt kunnon ihmiset, että mekin osaamme ihmisten tavoin elää.

– Ja mikä on pääasia – tietäkööt, mikä oivallinen emäntäja järjestyksen toimittaja te olette, liitti Maslobojev. – Ajatteleppas, hyvä ystävä, mikä minulle tässä sattui. Työnnettiinylleni hollantilainen paita, nappeja pistettiin ylt'yleensä,tohvelit, kiinalainen kauhtana, omin käsin kampasi ja voiteli tukkani – oikealla pergamootilla; tahtoi vielä joillakin hajuvesillä minuavalella – krem-brulella, mutta silloin en enää kärsinyt, nousinkapinaan, näytin aviovaltaani…

– Eikä ollenkaan pergamootia, mutta parhainta ranskalaistahiusvoidetta, oikeassa kirjaillussa marmoripurkissa! ehättiAleksandra Semenovna punastuneena sanomaan. – Ajatelkaas, IvanPetrovitsh, ei päästä teaatteriin, ei tanssiaisiin, lahjotteleevain pukuja minulle; mitä iloa minulle niistä on? Pukeudun jakävelen huoneessa yksinäni. Tässä tuonnoin sain suostumaan, olimmejo valmiina lähteäksemme teaatteriin: käännyin vain kiinnittämäänrintaneulaa, hänpä samassa meni kaapin luo – yksi toisensa jälkeen,ja jo olikin hiivana. Siihen jäi menomme. Ei niin ketään käy meillävieraana; aamusin vain käy asioilla joitakin ihmisiä; minut silloinkäskevät pois. Ja kumminkin on meillä teekeittiöt, on astiat, onoivallisia kuppeja – kaikkea löytyy, kaikki on lahjoitettua.Ruoka-aineitakin meille kannetaan, melkein vain ainoastaan viinejäostamme ja jotain hiusvoidetta ja juomahankintaa – pasteijaa, kinkkua ja konvehteja ostimme teitä varten! Vaikka edes jokunäkisi, miten me elämme! Kokonaisen vuoden ajan ajattelin: kunhantulee vieras, oikea kunnon vieras, silloin me kaikki näytämme jatarjoilemme: silloin ihmiset kiittävät sekä itsellämmekin on hauskaolla; mutta että minä tuon hupsun pään voitelin, niin ei hän nyt sitäansaitsisi; tahtoisi aina olla likaisena. Nähkääs millainen kauhtanaon yllään – sekin on lahjoitettu; mutta onko hän sen veroinen? Hänei välittäisi muusta kuin humalassa olosta. Saattepa nähdä, että hänteillekin ennen teetä tarjoaa viinaa.

– Mitäs; hyvä asiahan se todella onkin; ryypätäänpäs, Vanja, kullankeltaista ja hopeanväristä, ja sitten virkistynein sieluinkäydään käsin muihin juomiin.

– Kas, senhän arvasinkin!

– Älkää olko millännekään, Sashenka, kyllä teetäkin juomme, konjakinkanssa, teidän terveydeksenne.

– Niinpä arvasinkin! huudahti emäntä lyöden käsiänsä yhteen. – Teeon oikeata khanilaista, kuuden ruplaista, toissa päivänä kauppiaslahjoitti, ja hän aikoo juoda sitä konjakin kanssa. Älkää totelkohäntä, Ivan Petrovitsh, minä teille heti kaadan teetä … saattepanähdä, miten mainiota se on!

Hän alkoi puuhailla teekeittiön ääressä. Nähtävästi minua aiottiinpidättää koko illan. Aleksandra Semenovna oli koko vuoden odottanutvierasta ja nyt aikoi minusta sen korvata. Tuo kaikki ei käynytyhteen minun laskujeni kanssa.

– Kuules, Maslobojev, sanoin minä käyden istumaan, – enhän minäensinkään tullut luoksesi vieraihin; tulin asialle: itse sinä minutkutsuit jotain sanoaksesi…

– No, asia asiana, mutta ystävällinen seurustelu on myöskinpaikallaan.

– Ei, ystäväiseni, älä siihen luotakaan. Puoli yhdeksän sanonhyvästin. On välttämätön asia; olen luvannut…

– En luule. Kuules, mitä sinä teet minulle? Ja mitä sinä teetAleksandra Semenovnalle? Katsoppas häntä, miten on hämmästynyt. Minkävuoksi hän minut rasvasi – olenhan pergamootilla putsattu, ajattelessitä!

– Sinä yhä lasket leikkiä, Maslobojev. Minä lupaan AleksandraSemenovnalle, että ensi viikolla, no, vaikkapa perjantaina, tulenteille päivälliselle; mutta nyt olen luvannut, tai, paremmin sanoen, minun täytyy mennä erääseen paikkaan. Ole hyvä ja sano, mitä sinäaioit minulle ilmoittaa.

– Ettekö todellakaan ole muuta, kuin puoli yhdeksään! huudahti AnnaSemenovna aralla, valittavalla äänellä, miltei itkien, tarjotenminulle lasin oivallista teetä.

– Olkaa huoleti, Sashenka; se on vain turhaa puhetta, ehättiMaslobojev. – Hän jää meille, turhaa kaikki. Mutta kuules, Vanja, sanoppas minulle, missä sinä yhä käyt? Mitä asioita sinulla on? Voikosaada tietää? Sinähän joka päivä käyt jossain, etkä työskentele…

– Mitä sinä sillä tiedolla teet? Muuten ehkä sanonkin sinullesittemmin. Mutta selitäppäs sinä, miksi sinä tulit minun luoksenieilen, vaikka minä olin sanonut sinulle, muistathan, etten minä olesilloin kotona?

– Sitten jälkeenpäin muistin, eilen unehutin. Asiasta todellatahdoin kanssasi puhella, mutta ennen kaikkea täytyi saada AleksandraSemenovna rauhoittumaan. "Näes", sanoo, "on ihminen, löysi ystävän, mikset kutsu meille?" Jopa, veliseni, minua sinun tähtesi onneljä vuorokautta ripitetty. Pergamootin tähden minulle tietystitoisessa maailmassa annetaan neljäkymmentä syntiä anteeksi, niinpäajattelinkin, miks'ei viettää iltaa ystävyydessä? Tuumasta toimeen: kirjoitin, että, muka on semmoinen asia, että jollet tule, niinkaikki laivamme hukkuvat.

Pyysin, ettei hän vasta niin tekisi, parasta kun edeltäpäin sanooasian. Eikä tuo hänen selityksensä minua ollenkaan tyydyttänyt.

– No, mutta miksi sinä äsken minua pakenit? kysäsin.

– Taanoin oli minulla todella asiaa, en tuonkaan vertaa valehtele.

– Eikö se ollut ruhtinaan kanssa?

– Miellyttääkö teitä tee? kysäsi sima äänellä Aleksandra Semenovna.

– Erinomaista, Aleksandra Semenovna, mainiota! En ole vielä koskaanjuonut tällaista.

Aleksandra Semenovnan kasvot oikein loistivat tyytyväisyydestä ja hänkiiruhti kaatamaan teetä lisään.

– Ruhtinas! huudahti Maslobojev. – Tuo ruhtinaspa on aika kelmi, suuri veijari … no! Kuules, veliseni, mitä minä sanon sinulle: vaikka minä itse olen hyvä veijari, kainostelisin sittenkin ollahänen nahassaan! Se siitä; suu kiinni! Ainoastaan sen verran minävoin hänestä sanoa.

– Ja minäpä aivan kuin vartavasten tulin luoksesi, kysyäkseni muunmuassa hänestä. No sen ehtii vielä. Mutta miksikä sinä eilen minunpoissa ollessani annoit Helenalleni makeisia, miksi hänen edessääntanssit? Ja mistä asiasta sinä hänen kanssaan puolitoista tuntiapuhelit?

– Helena on pikku tyttö, kahdentoista tai yhdentoista vanha, asuu väliaikaisesti Ivan Petrovitshin luona, selitti MaslobojevAleksandra Semenovnalle. – Katso, Vanja, katsos tuota, pitkittiMaslobojev osottaen sormellaan Aleksandra Semenovnaa, – kuinkahän punastuikaan kuultuaan, että minä vein tuntemattomalle tytöllenamusia, miten punottaakaan, mitenkä vavahtikaan, aivan kuin meolisimme äkkiarvaamatta pistoolilla ampuneet … kas, kas silmäsiään,ne säkenöivät kuni tuliset hiilet. Älkääpäs ensinkään, AleksandraSemenovna, koettako salata! Mustasukkainen olette. Jos en olisiselittänyt, että se on yksitoistavuotias tyttö, olisi kohta tukastakiskonut, ei edes hiusvoidekaan olisi minua pelastanut!

– Ei se nytkään pelasta!

Tämän sanottuaan Aleksandra Semenovna yhdellä hyppäyksellä harppasiteepöydästä luoksemme ja ennenkun Maslobojev ehti suojella päätään, tarttui hänen tukkaansa ja riuhtoi siitä koko lailla.

– Tuossa sinulle, siinä saat! Uskallatko vieraan aikana sanoa minuamustasukkaiseksi, vieläkö uskallat, vieläkö, vieläkö!

Hänen kasvonsa tulivat aivan punaisiksi ja vaikka hän leikillään olitekevinään, sattui kumminkin Maslobojeviin koko lailla.

– Kaikkea joutavaa puhuu! sanoi Aleksandra Semenovna totisenaminulle.

– Nyt näit, Vanja, mimmoinen on eloni! Siitä syystä onvälttämättömästi saatava ryyppy! päätti Maslobojev korjaellentukkaansa, ja melkein juosten meni hän pullon luo. Mutta AleksandraSemenovna ehti ennen häntä, kiiruhti pöydän luo, kaatoi ryyppyyn jatarjosi hänelle, vieläpä lempeästi nipisti häntä poskeen. Maslobojevylpeänä iski minulle silmää, napsautti kielellään ja juhlallisestijoi ryyppynsä.

– Makeisista on vaikea sanoa varmaa, alkoi Maslobojev istuenviereeni sohvalle, – Minä ostin ne toissa päivänä hutikassaollessani vihannespuodista, miksikä – sitä en tiedä. No, ehkäpävain kannattaakseni kotimaista kauppaa ja teollisuutta, en voivarmaan sanoa. Muistan vain, että minä silloin hutikassa astuinkatua pitkin, kaaduin likaan, revin tukkaani ja itkin, etten kykenemihinkään. Minä tietysti unhotin makeiset, ja niin ne jäivät taskuuneiliseen saakka, kun istuessani sohvaasi istuin niiden päälle.Tanssiinkin on syynä samainen humaluuteni, sillä eilenkin minä olintavallisessa hutikassa, ja hutikassapa minä, milloin olen tyytyväinenkohtalooni, toisinaan tanssin. Siinä koko juttu; ehkä lisäksi vielätuo orpo herätti minussa sääliä, ja sitä paitsi, hän ei tahtonutkanssani puhella, tuntui olevan vihainen. Minä aloinkin tanssiailahduttaakseni häntä, makeisia tarjoilin.

– Etköhän vain lahjonut häntä urkkiaksesi häneltä joitakin tietoja,ja tunnusta pois suoraan: sinä tahallasi tulit asuntooni tietäen, etten minä ollut kotona, puhellaksesi hänen kanssaan kahden kesken, jotain kuullaksesi, niinkö? Minähän tiedän, että sinä istuit hänenkanssaan puolentoista tuntia, vakuutit hänelle, että tunsit hänenäiti-vainajansa ja jotain kyselit.

Maslobojev siristi silmiänsä ja viekkaasti naurahti.

– Eipäs tuollainen aate olisi ollut hullumpi, sanoi hän. – Ei,Vanja, ei se ollut sitä. Ja, no, miksikäs ei tilaisuuden sattuessakysyäkin; mutta en minä silloin sitä tarkoittanut. Kuules, vanhaystävä, vaikka minä nyt olenkin hyvässä hutikassa, tapani mukaan, muista kumminkin, että pahassa aikeessa ei Filip sinua koskaanpetä, pahassa aikeessa, kuule.

– Entä ilman pahaa aikomusta?

– No … ei ilman pahaakaan aikomusta. Mutta jääköön se hitoille, ryypätään, ja sitte puhumme asiasta! Asiahan on joutavanpäiväinen, pitkitti Maslobojev ryypättyään. – Bubnovalla ei ollut mitäänoikeutta pitää tuota tyttöä; olen saanut tietää kaikki. Ei siinäollut minkäänlaista ottotyttäreksi ottamista, tai muuta semmoista.Tytön äiti oli velkaa Bubnovalle, tämäpä ottikin tytön luokseen.Vaikka Bubnova onkin veijari, julmuri, on hän siltä hupakkonaikkonen, kuten naiset yleensä. Vainajalla oli hyvä passi; siiskaikki puhdasta ja selvää. Helena voi elää sinun luonasi, vaikkaolisikin hyvin hyvä, jos joku perheellinen ja hyvä ihminen ottaisihänet kasvattaakseen. Mutta nyt toistaiseksi olkoon tyttö luonasi. Eise mitään tee. Minä sovittelen kaikki sinulle valmiiksi, niin etteiBubnova uskalla sormellaankaan liikuttaa. Äiti-vainajasta minä ensaanut melkein minkäänlaista varmaa tietoa. Hän on jonkun Salzmaninleski.

– Niin on; niin minulle Nellykin sanoi.

– No, se asia on siis lopussa. Ja nytpä, Vanja, alkoi Maslobojevjonkinlaisella juhlallisella äänellä, – minulla on sinulle eräspieni pyyntö. Täytäthän sinä sen. Kerro minulle mahdollisimmantarkkaan, mimmoisia asioita sinä toimitat, missä käyt, missä viivytpäiväkausin? Vaikka minä osiksi olen kuullutkin ja tiedän, täytyyminun tietää paljon tarkemmin.

Moinen juhlallisuus minua hämmästytti, saattoipa jonkinlaistarauhattomuuttakin mieleeni.

– Miksikä niin? Mitä sinä sillä tiedolla teet? Sinä kyselet niinjuhlallisesti…

– No niin, Vanja, pitemmittä puheitta: minä tahdon osottaa sinullepalveluksen. Näes, ystäväiseni, jos minä viekastelisin sinulle, osaisin minä urkkia tiedot ilman juhlallisuuttakin. Sinäpä luulet, että minä viekastelen – äsken mainitsit namusista; kyllä minäymmärrän tarkoituksesi. Mutta kun minä puhun juhlallisesti, en siisetsi omaa etuani, mutta sinun. Sinä älä siis epäile, vaan puhusuoraan, selvä totuus…

– Millaisesta palveluksesta on puhe? Kuules, Maslobojev, miksikäsinä et tahdo kertoa minulle jotain ruhtinaasta? Minä tarvitsentietoja hänestä. Sillä tapaa sinä tekisit minulle palveluksen.

– Ruhtinaasta? Hm!.. No, olkoon menneeksi, sanon suoraan: minä nytkuulustelenkin sinua ruhtinaan vuoksi.

– Mitenkä?

– Kas näin; minä, veliseni, huomasin, että hän on jotenkinsotkeutunut sinun asioihisi; muun muassa hän minulta kyseli sinusta.Mitenkä hän sai tietää sen, että me olemme tuttuja keskenämme, se eikuulu sinuun. Mutta pääasia on tämä: ole varoillasi tuon ruhtinaansuhteen. Hän on Juudas, pettäjä, vieläpä huonompi sitä. Senpä vuoksikun minä näin, että hän sekaantuu asioihisi, vapisin minä sinuntähtesi. Toisekseen, enhän minä tiedä mitään; senpä vuoksi pyydänkinsinun kertoman, jotta voisin saada selkoa… Ja juuri sen tähden minätänään sinut luokseni kutsuinkin. Kas, siinä se nyt on se tärkeäasia; suoraan sanonkin sinulle.

– No, sanothan sinä minulle ainakin jotain, vaikka sen, minkä tähdenjuuri minun tulee varoa ruhtinasta.

– Hyvä; olkoon menneeksi; minuahan toisinaan jotkut käyttävätasioillaan. Ja ajatteles itse: jotkut uskovat minulle asioitansasen vuoksi, kun minä en ole lörppö. Mitenkäs minä sinulle sittenkertoisin? Älä siis pane pahaksesi, jos sinulle kerron yleisinpiirtein, liian yleisin piirtein, vain näyttääkseni, millainen mukaheittiö hän on. Mutta alappas sinä ensin oma asiasi.

Ajattelin, ettei minulla ollut vähintäkään syytä salata mitäänMaslobojeviltä. Natashan asia ei ollut mikään salaisuus, sitä paitsisopi Maslobojevin puolelta odottaa jotain Natashan hyväksi. Tietystimuutamista seikoista minä katsoin parhaaksi vaijeta. Maslobojevkuunteli erittäin tarkkaavasti kaikkea sitä, mikä koski ruhtinasta; useissa kohdin hän keskeytti minut, useita seikkoja kyseli uudelleen,ja näin tulin hänelle kertoneeksi jotenkin tarkkaan. Kertomuksenikesti puolen tuntia.

– Hm! Viisas pää on tuolla tytöllä, sanoi Maslobojev, – ja vaikkapahän ei kokonaan oikein olisi arvannutkaan ruhtinaasta, niin ainakinon se hyvä, että hän jo heti alussa huomasi, kenen kanssa olitekemisissä, ja keskeytti pitemmän tuttavuuden. Oikein reippaastitehty, Natalja Nikolajevna! Juon hänen terveydekseen! (Maslobojevryyppäsi.) Tässä ei tarvittu ainoastaan ymmärrystä, mutta vieläenemmän sydäntä, ettei sallisi itseänsä pettää. Eikä sydän harhaanvienytkään. Tietysti asiansa tyttö menetti: ruhtinas saa tahtonsatäytetyksi ja Alesha hylkää tytön. Yhtä on sääli, Ichmenevia, – kymmenentuhatta maksoi tuolle lurjukselle! Kuka Ichmenevin asiaaajoi, kuka puuhasi? Itse kaiketikin! Oih! Semmoisia ovat nuokiivasmieliset ja jalosydämmiset! Ei ole moisesta väestä minnekään!Ruhtinaan suhteen olisi ollut meneteltävä kokonaan toisin. Minäolisin hankkinut Ichmeneville semmoisen asianajajan että oikein, – oh-hoih!

Harmissaan löi Maslobojev nyrkillään pöytään.

– Kuules, mitäs se ruhtinas nyt aikoo?

– Sinä vain yhä siitä ruhtinaasta. Mitäpäs hänestä sanoisi; enpäole mielissäni, että aloin puhua. Minähän, Vanja, tahdoin vainsinua varottaa tuon lurjuksen suhteen, jotta, niin sanoakseni, varjelisin sinua hänen vaikutukseltaan. Ken hänen kanssaan joutuutekemisiin, se ei ole vaaratta. Sinä siis pidäkin silmäsi auki; siinä kaikki. Ja sinä kun luulit, että minä sinulle ehkä minkälaisiapariisilaisia salaisuuksia tahdon ilmaista. Heti huomaa, että oletromaanien kirjoittaja! No, mitä voi puhua lurjuksesta? Lurjus onaina lurjus… Jos esimerkiksi kerron sinulle erään hänen juttunsa, tietysti mainitsematta paikkoja, kaupunkeja, henkilöjä, siis ilmankalentaarisia tarkkuuksia. Sinä tiedät jo, että hän ensi nuoruutensaaikoina, kun oli pakoitettu vielä toimeen tulemaan kansliatyöllä,nai rikkaan kauppiaan-tyttären. No, tuolle vaimolleen ei hän ollutkovinkaan kohtelias, ja vaikka asia nyt ei koske vaimoa, niinhuomautan, Vanja ystäväiseni, että ruhtinas koko ikänsä keinottelimoisella tavalla. Tässä vielä tapaus! Hän matkusti ulkomaille.Siellä…

– Maltas, Maslobojev, mistä matkastaan sinä puhut? Minä vuonna?

– Tasan yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta sitten ja lisäksi kolmekuukautta. No niin, siellä hän maanitteli erään tytön eräältä isältäja vei tytön mukanaan Pariisiin. Ja miten vielä teki! Isä oli jokintehtailija tai oli osallisena jossain semmoisessa liikkeessä. Enosaa varmaan sanoa. Minä, näes, vaikka sinulle kerronkin, teen senomien päätelmieni ja muiden tosiseikkojen perusteella. Ruhtinassiis pettikin tuon isän, tuppaantui hänen kanssaan osalliseksiliikkeeseen. Petti täydelleen ja otti häneltä rahat. Rahoistatietysti oli ukolla jotkin kirjalliset todisteet. Mutta ruhtinaspatahtoi saada rahat niin, ettei maksaakaan huolisi, taikka kuten mesanomme, – suorastaan varastaa. Ukolla oli tytär ja kaunotar olikin,ja tuota tytärtä rakasti eräs ihanteellinen ihminen, Schillerinvelimies, runoilija ja samalla kauppias, nuori ajattelija, sanallasanoen, oikea saksa, Feferkuchen joku.

– Mitä, onko hänen sukunimensä Feferkuchen?

– No, ehkäpä ei juuri Feferkuchen, hiisi hänet vieköön, eikä sekuulukaan asiaan. Se vaan on niin, että ruhtinas saavutti tyttärensuosion, saavuttipa sen siinä määrin, että tyttö rakastui häneenaivan kuin mieletön. Ruhtinas tavotteli silloin kahta seikkaa: ensiksi vallata tyttö ja toiseksi velkakirjansa, jotka oli ukolleantanut tältä saamistaan rahoista. Ukon kaikkien laatikkojen avaimetolivat tyttärellä. Ukko rakasti tytärtänsä aivan rajattomasti, niinpaljon, ettei tahtonut päästää tytärtään mieheläänkään. Ihan totta.Kaikille kosijoille oli mustasukkainen, ei voinut käsittää, mitenkävoisi tyttärestään erota. Pois ajoi Feferkucheninkin, semmoinen ukonhöperö, englantilainen…

– Englantilainenko? Missäs se kaikki tapahtui?

– Minähän sanoin häntä englantilaiseksi vain vertauksen vuoksi,ja sinä isket siihen kiinni. Se tapahtui Santa-fe-de-Bogodankaupungissa, vai liekö Krakovassa, mutta varmimmin kaikista, että seoli Nassaun ruhtinaskunnassa, niinkuin on seltterivesipullon kylkeenkirjoitettu, ihan varmaan Nassaussa; oletko nyt jo tyytyväinen?No, niin siis ruhtinas suostutteli tytön ja vei hänet isän kotoa; mutta ruhtinaan tahdosta ja käskystä otti tyttö mukaansa joitakinasiapapereita. Näes, Vanja, onhan sitä semmoista rakkautta!Oh, Jumalani, ja tyttö kumminkin oli kunniallinen, rehellinen, jalosydämminen! Tosi, että ehkä hän ei papereista suuriakaanymmärtänyt. Yksi asia häntä huolestutti: isän kirous. Ruhtinas tiesisiihenkin keinon: antoi tytölle asianmukaisen, laillisen sitoumuksensiitä, että antaa itsensä vihkiä tytön kanssa. Näin sai uskotelluksitytölle, että he nyt matkustavat vain vähäksi ajaksi huvittelemaan, mutta kun ukon viha lauhtuu, hekin palaavat vihittyinä ukon luoja asuvat sitten ikänsä kolme yhdessä, rauhassa ja rakkaudessavaroja kartuttavat ja niin edespäin loppumattomiin. Tyttö pakeni,isä kirosi hänet ja teki vararikon. Tytön jälkeen Parisiin läksiFrauenmilchenkin, jätti kaikki, kauppansakin jätti; kovin oli tyttöönrakastunut.

– Seis! Mimmoinen Frauenmilchen?

– No, tuo, mikä se olikaan! Feyerbach … ptyh, mokoma: Feferkuchen!No niin, ruhtinaan tietysti ei sopinut naida: mitäs muka ruhtinatarHlestakov sanoo? Mitenkä parooni Pomoikin siitä arvelee? Siistäytyi pettää. No, pettikin liian julkeasti. Ensiksi, ehkä lienelyönytkin häntä, toiseksi, tahallaan kutsui luokseen Feferkuchenin,se kävikin, tuli naisen ystäväksi, no, surkeilivat yhdessä, illatpitkät yhdessä istuivat, onnettomuuttansa, itkivät, mies lohdutteli – tietysti, kuten hurskaat ainakin. Ruhtinas tahallaan laittoikinasiat näin: tapaa heidät kerran myöhään ja keksiikin, että he pitävätyhteyttä, alkoi siitä juonitella: omin silmin, näin, sanoo. Noniinpä työnsikin heidät kummankin pellolle, itsepä matkusti joksikinajaksi Lontooseen. Nainenpa olikin jo toisaanne päin, kohta syntyihänelle tyttö … no, tuota, tarkoitin: poika syntyi, pikkunenpoika. Volodkaksi ristittiin. Feferkuchen oli kummina. Sen jälkeenläksi hän lapsineen Feferkuchenin seurassa. Tällä oli hiukan varoja.Matkustivat Sveitsin, Italian … sanalla sanoen, kävivät kaikissarunollisissa maissa, niinkuin pitääkin. Nainen yhä vain itki, jaFeferkuchen surkeili, ja niin kului useita vuosia, tyttö kasvoi.Ruhtinaan olisi kaikin puolin ollut hyvä olla, yksi asia oli paha: naimalupaus-kirjaa ei saanut naiselta pois. "Kunnoton mies sinä olet, sanoi nainen ruhtinaalle jäähyväisiksi, – sinä ryöstit rahani, veit kunniani ja nyt hylkäät minut. Hyvästi! Naimasitoumustasi minäen kumminkaan sinulle anna. En sen vuoksi ole sitä antamatta, ettätahtoisin jolloinkin sinulle tulla, mutta siksi, että sinä pelkäätkirjallista todistusta. Siispä se jääköönkin ijäksi minun käsiini".Sanalla sanoen, nainen intoili, mutta ruhtinas sittenkin pysyirauhallisena. Yleensä moisten lurjusten on mainiota olla tekemisissäniin sanottujen ylevämielisten olentojen kanssa. He ovat niin jaloja, että heidät aina voi helposti peijata, ja toiseksi, he tyytyvätaina ylevään ja jaloon halveksumiseen, sen sijaan että panisivatkäytännössä lain toimeen, jos milloin vain sen voi panna. Samoin tuoäitikin: osotti vain ylpeätä halveksumista, vaikka todistuskappaleenjättikin itselleen; ruhtinas taas varsin hyvin tiesi, että nainenennemmin lopettaa päivänsä hirressä, kuin käyttää todistettaasiaan. Sen vuoksi olikin jonkin aikaa levollinen. Vaikka nainensylkäsikin ruhtinaan kirottuun naamaan, jäi kumminkin Volodka hänenvastuksikseen – entäpäs, jos olisi kuollut, mihinkä poika olisijäänyt? Sitäpä ei äiti ajatellut ollenkaan. Bruderschaft myöskinrohkaisi häntä eikä ajatellut sen pitemmälle; Schilleriä lukivatkumpikin. Viimein Bruderschaft jostain syystä sairastui ja kuoli.

– Tuoko Feferkuchen?

– No, hänpä juuri, hiis hänet! – Nainenpa…

– Maltas! Montako vuotta he matkustelivat?

– Täsmälleen kahteensataan. Niin, nainen palasi Krakovaan. Isäpäei ottanutkaan vastaan, kirosi, tytär kuoli, ruhtinas iloissaanristinmerkillä siunasi itsensä. Minä olin siellä, simaa join, viiksejä pitkin virtasi, suuhun ei sattunut, minulle annettiin potku,ja siitä tuli aika sotku … ryypätään, Vanja, veliseni!

– Minä arvelen, että sinä, Maslobojev, ajat juuri näitä ruhtinaanasioita.

– Sitäkö sinä välttämättömästi tahtoisit?

– En vain käsitä, mitä sinä siinä asiassa saat toimeen!

– Asia on, näes, se, että kun nainen kymmenen vuoden kuluttua taaspalasi Madridiin vieraalla nimellä, niin täytyi kaikki tuo saadatietää, niin Bruderschaftista, kuin ukosta, samoin pikkusesta, jakuoliko nainen, ja eikö ole papereita, ja niin pois päin, ainaloppumattomiin. Ja sitten vielä jostain muusta. Ruhtinas on häijyinihminen, varo häntä, Vanja, mutta Maslobojevista sinä ajattele tätä:älä koskaan sano häntä konnaksi! Sillä vaikka hän onkin konna (minunluullakseni, ei ole olemassa ihmistä, joka ei olisi konna), niin eihän suo sinulle pahaa. Minä olen nyt kovassa hutikassa, mutta muista: jos jolloinkin, ennemmin tai myöhemmin, nyt tai tulevana vuonna, sinusta näyttää, että Maslobojev sinua vastaan jotain viekasteli (äläsuinkaan unehuta tätä sanaa, viekasteli), – niin tiedä, etteise ollut pahassa tarkoituksessa. Maslobojev pitää sinua silmällä.Sen vuoksi älä usko epäluuloja, paras on, että tulet ja sanot asiansuoraan, veljellisesti Maslobojeville itselleen. No, tahdotko nytnaukata?

– En.

– Entäs haukata?

– En, veli hyvä, suo anteeksi…

– No, niin korjaukin sitten tiehesi, kello on neljännestä vaillayhdeksän, ja sinähän olet hätäpussi. Nyt on aika sinun mennä.

– Mitä? Kuinka? Joi itsensä humalaan ja nyt ajaa vieraan pois!Aina hän on mokoma! Voi sinua hävytöntä! sanoi Aleksandra Semenovnamilt'ei kyynelsilmin.

– Jalkamies ei ole ratsastajan toveri! Aleksandra Semenovna, mejäämme kahden ja käymme jumaloimaan toisiamme. Tämäpä tässä onkenraali! Ei, Vanja, minä valehtelin; sinä et ole kenraali, minähänolen – lurjus! Katso, minkä näköinen minä nyt olen. Mikä minä olensinun suhteesi? Anna anteeksi, Vanja, älä pane pahaksesi, ja suopäästää tunteeni…

Hän tarttui kaulaani ja alkoi itkeä. Minä aloin tehdä lähtöä.

– Ah, Jumalani! Ja meillä kun on illallinenkin valmis, puheli

Aleksandra Semenovna suurimmassa surussa. Tulettekohan perjantaina?

– Tulen, Aleksandra Semenovna, toden totta tulen.

– Te ehkä halveksitte, hän kun on tuommoinen – humalainen. Älkääkatsoko ylen, Ivan Petrovitsh, hän on hyvä, oikein hyvä, ja teitähän niin paljon rakastaa! Minulle hän puhuu teistä yöt päivät, yhävain teistä. Vartavasten osti teidän teoksenne minulle; en ehtinytvielä lukea; huomenna alan. Ja miten hyvältä minusta tuntuu, kun tetulette meille! En näe ketään, ei kukaan käy meillä istumassa. Meilläon kaikkea kyllin, sittenkin yksin istumme. Nytkin tässä istuin, yhäkuultelin, aina vaan kuuntelin, kun te puhuitte, ja kuinka hyvästi seon… Siis hyvästi perjantaihin!

VII

Kiiruhdin kotiin. Maslobojevin puhe kovin hämmästytti minua. Herraties, mitä tuumia, tulikaan päähäni… Aivan kuin kaiken uhallaodotti kotona minua eräs tapaus, joka koski minuun kuin sähkökoneestalähtenyt sähkövirran isku.

Asuntotaloni portin vastassa seisoi lyhtypatsas. Kun vain olinpäässyt portin alle, hyökkäsi luokseni eräs kummallinen olentoniin äkkiä, että minä oikein kiljahdin. Se oli jokin elävä olento, pelästynyt, vapiseva, puolihöperö, joka huudahtaen tarttui käteeni.Kauhistus valtasi minut. Se oli Nelly!

– Nelly! Mikä sinun on? huudahdin minä, – rauhoituhan toki!

– Siellä, ylhäällä … hän istuu … meillä.

– Kuka? Lähtekäämme; lähde minun kanssani.

– En tahdo, en tahdo lähteä! Minä odotan, kunnes hän menee pois …odotan porstuassa … en tahdo.

Nousin ylös huoneeseeni, jokin outo aavistus oli mielessäni, aukasinoven ja näin ruhtinaan. Hän istui pöydän luona ja luki romaania.Siltä ainakin näytti, sillä kirja oli auki.

– Ivan Petrovitsh! huudahti hän iloissaan. – Kuinka iloinenolenkaan, että te viimeinkin tulitte. Olin juuri aikeessa lähteäpois. Toista tuntia jo teitä odotin. Lupasin tänään kreivittärensuurimmasta ja hartaimmasta pyynnöstä, että tulen tänä iltanahänen luokseen teidän kanssanne. Hän niin kovin pyysi sitä, hänniin mielellään tahtoisi tutustua teihin. Ja kun te olette minulleluvannut, niin päätin pistäytyä teillä aikasemmin, ennenkuinehditte minnekään lähteä, ja pyytää teitä keralleni. Ajatelkaassuruani; tulen teille, teidän palvelijanne ilmoittaa, ettette olekotona. Mikäs neuvoksi! Olin vakuuttanut kunniasanallani, ettätulen teidän kanssanne; siksi istuin odottamaan teitä päättäen, että odotan neljännestunnin. Mutta siinä se nyt oli neljännes – aukasin teidän kirjoittamanne romaanin ja unohduinkin sitä lukemaan.Ivan Petrovitsh! Tämähän on täydellisyys! Eihän teitä nyt enää voiymmärtää! Saittehan minulle kyyneleet silmiin. Minähän itkin, ja minäen itke usein…

– Te siis tahdotte, että minä läksisin? Täytyypä minun sanoa …vaikken ollenkaan ole sitä vastaan, mutta…

– Herran tähden, lähtekää! Mitäpä te minulle teettekään? Minähänodotin teitä puolitoista tuntia! Sen lisäksi on minulla niin kovin, niin kovin paljon teille puhumista, – ymmärrättehän, mistä asiasta?Te tiedätte koko sen asian paremmin, kuin minä… Kenties me voimmejotain päättää, sovimme yhteisesti jostain, miettikääpäs! Herrantähden, älkää kieltäykö.

Ajattelin, että ennen tai myöhemmin minun tulee lähteä. Natashakylläkin on nyt yksin, hän kaipaa minua, mutta olihan hän itsepyytänyt minua mitä pikemmin tutustumaan Katjaan. Sitä paitsi saattaaAleshakin olla siellä… Tiesin, ettei Natasha voi saada rauhaa, ennenkuin tuon hänelle tietoja Katjasta, ja päätin siis lähteä. Muttaminua epäilytti Nellyn vuoksi.

– Odottakaa hiukan, virkoin ruhtinaalle ja menin ulos rapuille.

Nelly seisoi siellä pimeässä loukossa.

– Miksi sinä et tahdo tulla sisälle, Nelly? Mitä hän sinulle teki?

Mitä hän sinulle puhui?

– Ei mitään… Minä en tule, en tule … hoki Nelly, – minäpelkään…

Jos miten häntä pyytelinkään – ei mikään auttanut. Sovimme lopultasiten, että kun vaan minä olen ruhtinaan kanssa lähtenyt, Nellymenisi huoneeseen ja sulkisi oven jälkeensä.

– Äläkä päästä sisään ketään, Nelly, vaikka miten kuka pyytäisikään.

– Menettekö te hänen kanssaan?

– Menen.

Nelly vavahti ja tarttui käteeni, ikäänkuin olisi aikonut pyytää,etten läksisi, mutta ei kumminkaan virkkanut sanaakaan. Päätinkuulustella häntä huomenna tarkemmin.

Pyydettyäni ruhtinaalta anteeksi, aloin pukeutua. Ruhtinas vakuutteliminulle, ettei sinne lähtiessä huoli mitään erityisiä pukuja jalaitoksia.

– Ehkä nyt jotain vähän uudempaa! lisäsi hän tarkastaen minuainkvisiittorin katseella ylhäältä alas, – ymmärrättehän, säätymme eiole kokonaan vapaa tapain orjuudesta … eihän niistä sovi kokonaanolla erillään. Semmoista täydellisyyttä te ette tule vielä kauallaaikaa seurapiirissämme tapaamaan, liitti hän puheensa lopuksimielihyvällä huomattuaan, että minulla oli hännystakki.

Samassa me läksimme. Vieläkin pysähdyin rapuilla, palasinhuoneeseeni, jonne Nelly jo oli pujahtanut, ja sanoin hänellehyvästi. Hän oli kovin levoton. Kasvonsa olivat siniset. Pelkäsinpahinta hänen suhteensa, oli niin raskasta jättää hänet yksin.

– Millainen kummallinen palvelija teillä on, sanoi ruhtinas rappujaalas mennessämme. – Onhan tuo pieni tyttö teidän palvelijanne?

– Ei … hän … asuu luonani jonkun aikaa.

– Kummallinen tyttö. Minä olen varma, että hän on höperö.Ajatelkaas, alussa vastaili minulle hyvin, mutta sitten, kun näkiminut paremmin, hyppäsi luokseni, kiljahti, alkoi vavista, tarttuiminuun kiinni … jotain aikoi sanoa, eikä voinut. Täytyypä minuntunnustaa, että aloin jo peljätä, aioin jo paeta, mutta, Jumalankiitos, hän läksikin minua pakoon. Mitenkä te vain voitte tullatoimeen hänen kanssaan?

– Hän on kaatuvatautinen, vastasin minä.

– Ahaa, vai niin! No, ei se sitten ole niin kumma … jos hän onkaatuvatautinen.

Samassa sovittelin mielessäni yhteen seuraavat asiat. EttäMaslobojevin eilinen käynti huoneessani, vaikka hän tiesi minunolevan poissa kotoa; että tämänpäiväinen käyntini Maslobojevinluona; että Maslobojevin tämänpäiväinen kertomus, jonka hänjutteli humalapäissään ja vastenmielisesti; että hänen kutsunsaluokseen tänään kello seitsemäksi, hänen vakuuttelemisensa ollauskomatta hänen viekastelemisiaan, ja viimeksi, että ruhtinas odottiminua puolitoista tuntia ja vielä, ehkä tietäen, että minä olenMaslobojevin kesteissä, ja Nellykin pakeni häntä ulos, – että näilläkaikilla täytyi olla jotain yhteyttä keskenään. Syytä olikin kyllinajatella näitä.

Portin edessä odottivat meitä ruhtinaan vaunut. Istuimme niihin jaläksimme ajamaan.

VIII

Matkamme ei ollut pitkä, Kauppasillalle saakka. Ensin olimme jonkunaikaa ääneti. Mielessäni pyöri yhä ajatus: mitenkä ruhtinas alkaapuheen kanssani? Minusta tuntui, että hän koettaa udella minulta, tiedustella jotain, jota hänen oli tarvis tietää. Mutta hän alkoikinkaikitta mutkitta ja suoraan kävi asiaan:

– Minua nyt kovin huolestuttaa eräs seikka, Ivan Petrovitsh, alkoihän, – josta minä ennen kaikkea tahdon puhella teidän kanssanne jakysyä neuvoanne: jo kauan sitten olen päättänyt luopua oikeudestani, jonka voitin oikeuden käynnissämme ja jättää riidanalaisetkymmenentuhatta Ichmeneville. Mitenkä voisi sen parhaiten tehdä?

"Ei ole totta, ettet tietäisi, mitenkä tekisit", johtui hetimieleeni. "Etköhän vain aio tehdä minusta pilaa?"

– Enpä tiedä, ruhtinas, vastasin hänelle mitä yksinkertaisimmin, – jossain muussa asiassa, se on kaikessa, mikä kuuluu NataljaNikolajevnaan, olen valmis antamaan kaikkia tietoja, joita te tai metarvitsemme, mutta tässä asiassa te tietysti tiedätte enemmän, kuinminä.

– En, en, paljon vähemmän. Te tunnette hyvin Ichmenevin, ja ehkäpämyöskin Natalja Nikolajevna teille monasti ilmaisi ajatuksensasiitä; tämäpä voisi ollakin minulle pääjohtona. Te voitte ollaminulle suurena apuna; asia on hyvin vaikea ratkaista. Minä olenvalmis tekemään myönnytyksiä, olenpa jo varmasti päättänyt tehdämyönnytyksiä, päättykööt muut asiat miten tahansa; ymmärrättehän?Mutta kuinka, missä muodossa tehdä myönnytyksiä, – siinäpä kysymys?Ukko on ylpeä, itsepäinen; paljon mahdollista, että hän loukkaa vieläminua hyvyyteni palkaksi ja viskaa minulle nuo rahat takaisin…

– Suokaa minun kysyä: mitä arvelette niistä rahoista – ovatko neteidän vai hänen?

– Minä olen oikeudessa voittanut, siis rahat ovat minun.

– Entä omantuntonne mukaan?

– Tietysti minä pidän niitä ominani, vastasi ruhtinas jossainmäärin hämmästyneenä häikäilemättömyydestäni. – Mutta te nähtävästiette tietäne asiaa tarkalleen. Minä en syytä vanhusta tahallisestapetoksesta ja, sanonkin teille suoraan, en ole koskaan syyttänytkään.Miksikä hän salli tehdä itselleen vahinkoa. Hänen syynsä on se, etteitarkkaan pitänyt asioista vaaria, ei huolehtinut hänelle uskotuistaasioista, ja välillämme olleen sopimuksen mukaan oli hän muutamistasemmoisista asioista vastuunalainen. Mutta tiedättekö, ettei asia olevielä siinäkään, vaan sen perusjohteena ovat silloiset keskinäisetsolvauksemme, sanalla sanoen, molemminpuolisessa loukatussaitserakkaudessa. Mahdollisesti minä en silloin olisi ollenkaanpiitannut noista joutavista kymmenestätuhannesta; mutta te tietystitiedätte, mistä syystä ja mitenkä silloin koko tuo asia alkoi. Minämyönnän olleeni silloin epäluuloinen, ehkäpä olin väärässäkin, (seon, minä olin silloin väärässä), mutta minä en sitä huomannut jaharmistuneena, loukkaantuneena hänen solvauksistansa en tahtonutjättää käyttämättä tilaisuutta ja aloin oikeudenkäynnin. Ehkä tuokaikki teidän mielestänne ei ole lainkaan ylhäiselle sopivaa. Minä entahdo itseäni puolustella; huomautan teille vain, että vihastuminenja pääasiallisesti ärsytetty itserakkaus ei vielä ole ristiriidassajalosyntyisyyden kanssa, vaan on se luonnollista, ihmisellistä, jatäytyypä minun vielä uudestaan sanoa teille, että minä hyvin vähänvain tunsin Ichmeneviä ja täydellisesti uskoin huhut hänen tyttärensäja Aleshan välisistä suhteista; näin siis voin uskoa tahallisenvarkaudenkin tapahtuneen…

Mutta se nyt sikseen. Pääasia on nyt se, mitä minun tällä kertaatulee tehdä? Kieltäytyäkö rahoista? Mutta jos minä siihen sanon, että vieläkin pidän voittamani asian oikeana, niin onhan rahoistakieltäytymiseni silloin sama, kuin jos lahjottaisin ne hänelle.Lisätkää kaikkeen tähän arkaluontoinen asemani Natalja Nikolajevnansuhteen… Ukko aivan varmaan viskaa nuo rahat minulle takaisin…

– Huomaattehan, että itsekin sanotte: viskaa; siis te pidättehäntä rehellisenä ihmisenä, ja sen vuoksi voitte olla täysinvakuutettu, ettei hän varastanut rahojanne, ja jos taas asia niinon, niin mikä estää teitä menemästä hänen luokseen ja selittämästäsuoraan, että pidätte vaatimuksenne laittomana. Se olisijalomielisesti tehty ja mahdollisesti ei Ichmenev olisi vastaansilloin ottamasta omia rahojaan.

– Hm!.. omia rahojaan; siinäpä se juttu onkin; mitäpä te teetteminulle? Mennä ja sanoa hänelle, että pidän vaatimukseni laittomana.Kun tiesit laittomaksi, niin miksikä kävit oikeutta? – näin tuleeminulle suoraan sanomaan jokainen. Ja sitä minä en ole ansainnut, sillä asiani oli laillinen; minä en ole koskaan sanonut enkäkirjoittanut, että hän on minulta varastanut, mutta että hän olivaromaton, kevytmielinen eikä osannut hoitaa asioitani, siitä olenvieläkin vakuutettu. Voittamani rahat ovat epäämättömästi minun,ja siksi tuntuu kipeältä vetää itse päälleni syytöstä, ja sitten, sanon teille vieläkin, ukko itse veti päällensä loukkauksen, ja tepakotatte minua pyytämään häneltä anteeksi tuota loukkausta, – setuntuu raskaalta.

– Minä olen sitä mieltä, että jos kaksi ihmistä haluavat sopia, niin…

– Niin on se helppoa, niinkö?

– Niin.

– Ei, toisinaan on hyvinkin vaikeata, vielä sitä enemmin…

– Sitä enemmin, jos asialla on muitakin puolia. Kas, siinä minäolen samaa mieltä teidän kanssanne, ruhtinas. Natalja Nikolajevnanja poikanne välinen asia tulee teidän ratkaista kaikissa niissäkohdissaan, minkä te voitte ratkaista, ja on ratkaistava niin, että se täydellisesti voi tyydyttää Ichmenevit. Vasta silloinvoitte puhua oikein Ichmeneville myöskin riita-asiastannekin. Nyt, niinkauan kun vielä ei ole mitään päätetty, on teillä vain yksitie: tunnustaa riita-asianne vääräksi, tunnustaa se peittelemättä,ja jos tarvittaisiin, julkisestikin, – se on minun mielipiteeni.Sanon mielipiteeni suoraan, sillä te olette itse sitä pyytänyt javarmaankaan ette tahtoisi, että teille viekastelisin. Se antaaminulle rohkeuden kysyä teiltä: miksikä te olette niin huolissannesiitä, mitenkä saisitte Ichmeneville annetuksi nuo rahat? Jos tepidätte riita-asianne oikeana, niin minkä vuoksi annatte rahat pois?Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta se on likeisessä yhteydessätoisten asianhaarojen kanssa.

– Kuinka te luulette? kysäsi hän äkkiä, ikäänkuin ei olisikuullutkaan kysymystäni. – Uskotteko, että ukko Ichmenevkieltäytyisi kymmenestätuhannesta, jos jättäisi rahat hänelle ilmanminkäänlaisia puheita ja … ja … ilman kaikkia noita lievennyksiä!

– Tietysti hän kieltäytyy.

Suuttumus valtasi minut, oikeinpa vavahdin vihasta. Tuo julkea jahävytön kysymyksensä teki minuun saman vaikutuksen, kuin jos ruhtinasolisi sylkenyt suoraan silmilleni. Harmiini yhdistyi vielä toinenkin: ylhäisön karkea tapa, millä hän, vastaamatta kysymykseeni ja niinkuinei olisi sitä kuullutkaan, sotki sen toisella asialla, varmaankinhuomauttaakseen minua, että olin liiaksi unehuttanut asemani jakäyttäynyt sopimattoman vapaasti, rohjettuani tehdä hänelle moisiakysymyksiä. Minä mitä ankarimmin vihasin tuota ylhäisön tapaa jakaikin voimin ennen koetin Aleshaa siitä luovuttaa.

– Hm!.. Te olette liiaksi tulinen, eikä maailmassa voi muutamiaasioita sovittaa niin, kuten te kuvittelette, vastasi huudahdukseeniruhtinas levollisesti. – Muuten olen minä sitä mieltä, että tästäosaksi voisi päättää Natalja Nikolajevna; sanokaa se hänelle. Hänvoisi antaa hyviä neuvoja.

– En ensinkään, vastasin jyrkästi. – Te ette äsken tahtonut kuulla, mitä minä tahdoin sanoa, mutta keskeytitte minut. Natalja Nikolajevnakyllä ymmärtää, että jos annatte takaisin rahat vakaalla mielellä,ilman kaikkia noita, kuten sanoitte, lievennyksiä, niin merkitseese, että tahdotte isälle maksaa tyttärestä, ja tyttärelle Aleshasta, sanalla sanoen palkitsette rahalla…

– Hm!.. kas, millä tavalla te käsitätte tarkoitukseni, minunparahin Ivan Petrovitshini! – Ruhtinas alkoi nauraa. Minkä vuoksihän nauroi? – Ja kumminkin, pitkitti hän, – meillä on vieläniin kovin paljon keskenämme puheltava. Mutta nyt ei ole siihenaikaa. Pyydän vain, että muistatte yhden seikan: asia koskeesuoranaisesti Natalja Nikolajevnaa ja koko hänen tulevaisuuttansa,ja se kaikki riippuu osaksi siitä, miten ja mitä me teidän kanssannesiitä päätämme. Teitä siinä välttämättömästi tarvitaan, – sentulette itse huomaamaan. Senpä tähden, jos te vielä pidätte NataljaNikolajevnasta, niin ette voikaan kieltäytyä kuulemasta minua, mitenvähän te muutoin minusta pitänettekään. Kas nyt olemme jo perillä …â bientôt.

IX

Kreivitär eli komeasti. Huoneet olivat sisustetut somasti jaaistikkaasti, vaikk'ei ollenkaan pöyhkeästi. Kaikki kumminkin todistiväliaikaista tilaa; se oli vain sopiva asunto joksikin ajaksi eikävarakkaan suvun vakinainen, varmentunut koti kaikkine ylhäisöllekuuluvine komeuksineen, oikullisuuksineen, joita pidettiin niinvälttämättöminä. Huhu kertoi, että kreivitär muuttaisi kesäksimaatilalleen (joka jo muuten oli rapistunut ja monin kertaisestipantattu) Simbirskin lääniin, ja että ruhtinas seuraa häntä. Minäkinkuulin sen ja surulla ajattelin: mitä tekee Alesha silloin, kunKatja matkustaa kreivittären muassa? Natashalle en ollut siitä vieläpuhunut, en rohjennut sitä tehdä; mutta muutamista seikoista päätin, että nähtävästi oli huhu hänenkin kuuluviinsa jo joutunut. Hän vainoli vaiti ja kärsi yksinään.

Kreivitär otti minut vastaan oikein hyvin, lempeästi ojensi minullekätensä ja vakuutteli, että jo kauan oli halunnut nähdä minualuonansa. Itse hän kaatoi teetä sirosta hopeaisesta teekeittiöstä,jonka ympärille me istuimme, minä, ruhtinas ja joku ylhäinen, vanhanpuoleinen tähtirinta herra hiukan putsattuna, valtiomiehenkäytöstä tavotteleva. Nähtävästi tuota vierasta pidettiin suuressaarvossa.

Kreivitär oli vasta äsken palannut ulkomailta eikä siis vieläollut ehtinyt tänä talvena hankkia suuria tuttavuuksia Pietarissaeikä saada asettaa oloansa, kuten toivoi ja aikoi. Paitsi tuotavierasta ei ollut muita ketään, eikä ketään tullut koko illassa.Etsin katseillani Katarina Feodorovnaa; hän oli Aleshan kanssatoisessa huoneessa, mutta saatuaan kuulla meidän tulleen, tulikohta tervehtimään. Ruhtinas suuteli kohteliaasti hänen kättänsä,ja kreivitär viittasi hänelle minuun päin. Ruhtinas samassa esittimeidät toisillemme. Uteliaana tarkastelin häntä; hän oli hentoinen, vaaleaverinen neito, yllänsä valkea puku; kasvultaan oli hänmatalanläntä, hiljainen ja levollinen ilme kasvoillaan, silmät hyvinsiniset, kuten Alesha sanoi, nuoruuden kukoistuksessa sanan oikeassamerkityksessä. Odotin kohtaavani kauneuden täydellisyyden, muttamikään varsinainen kaunotar hän ei ollut. Säännöllinen, sulavansoikea muoto, jotenkin säännölliset kasvojen piirteet, tuuhea jatodella kaunis tukka, joka oli kammattu jokapäiväisen kotoisesti, hiljainen, terävä katse; jossain muualla kohdatessani hänet olisinmennyt ohitsensa kääntämättä häneen mitään erityistä huomiota; muttanäin oli vain ensi katsahduksella, sittemmin sain aikaa sinä iltanatarkastaa häntä pitemmältä. Jo yksistään se, millä tavoin hän antoiminulle kättä, kuinka viattoman kohdistetulla huomaavaisuudella hänkatsoi silmiini lausumatta ainoatakaan sanaa, kummastutti minua jatahtomattani hymyilin hänelle. Ehkä se tuli siitä, että minä jokohta huomasin edessäni puhdassydämmisen olennon. Kreivitär pitihäntä tarkasti silmällä. Puristettuaan kättäni läksi Katja ikäänkuinhätäillen luotani ja istui Aleshan luo huoneen toiseen päähän.Tervehtäissään kuiskasi Alesha minulle: "tulin tänne vain minutinajaksi, heti lähden sinne".

"Diplomaatti" – en tiedä hänen nimeänsä ja nimitän häntädiplomaatiksi, jotenkin häntä nimittääkseni – puhui levollisestija mahtavasti, kehitellen jotain aatetta. Kreivitär kuuntelihäntä tarkkaavasti. Ruhtinas hymyili hyväksymisen ja mairittelunhymyilyä; puhuja kääntyi usein hänen puoleensa, varmaankinpitäen häntä arvollisena kuulijana. Minulle tarjottiin teetä jajätettiin yksikseni, josta olin hyvin mielissäni. Sillä aikaa minätarkastelin kreivitärtä. Ensi vaikutuksen mukaan ei hän minuaoikein miellyttänyt. Hän ehkei ollut enää nuori, mutta minustatuntui, ettei hän ollut yli kahdenkymmenen kahdeksan. Kasvonsaolivat vielä nuorteat ja jolloinkin varhaisemmassa nuoruudessavarmaankin hyvin kauniit. Tummanruskea tukkansa oli vielä kyllintuuhea; katseensa oli erinomaisen lempeä, vaikkakin siinä oli jotainhuikentelevaa ja vallattoman veitikkamaista. Mutta nyt huomasin, että hän jostain syystä hillitsi itsensä. Tuossa katseessa ilmenimyöskin paljon älyä, mutta vielä enemmän hyvyyttä ja ilosuutta.Minusta tuntui, että vallitsevana ominaisuutenansa oli jonkunlainenhuolettomuus, nautinnon jano ja jokin hyväsydäminen itserakkaus, joka ehkä oli hyvin suurikin. Hän oli ruhtinaan vaikutuksen alainen,ja tämän vaikutus olikin häneen erinomaisen suuri. Tiesin, ettäheidän välillänsä oli jotain, olin myöskin kuullut, että ollessaanulkomailla ruhtinas ei ollut kovinkaan mustasukkainen lempijä; jasittenkin minusta tuntui, ehkä vielä nytkin tunnen, että heitäyhdisti ei vain entiset keskinäiset suhteensa, mutta lisäksi jokinmuukin, osaksi salaperäinen, jokin keskinäisen suostumuksen tapainen, joka perustui johonkin molemmanpuoliseen etuun … sanalla sanoen, jotain semmoista heidän välillään täytyi olla. Tiesin senkin, että tätä nykyä tunsi ruhtinas hänestä itselleen olevan haittaa, vaikka kuitenkin välinsä pysyi semmoisenaan. Ehkä heitä silloinyhdistivät yhteiset tuumat Katjan suhteen, jotka tuumat tietystiolivat alkusin ruhtinaan omia. Sillä perusteella ruhtinas saikinvältetyksi avioliittoon menemisen kreivittären kanssa, jota tämätodella oli vaatinut, ruhtinas kun sai kreivittären taivutetuksiauttamaan rakentaessa Aleshan ja oman tytärpuolensa liittoa. Niinainakin minä Aleshan entisistä avomielisistä kertomuksista asianymmärsin. Tulihan Aleshankin jotain huomata. Olin samoista Aleshankertomuksista myöskin huomaavinani, että vaikka kreivitär olikinruhtinaan täydellisen vaikutuksen alainen, oli ruhtinaalla sittenkinjotain syytä pelätä kreivitärtä. Olipa sen jo Aleshakin huomannut.Sittemmin sain kuulla, että ruhtinas olisi hyvin mielellään naittanutkreivittären jollekin ja osaksi juuri sen vuoksi laittoikin hänetSimbirskin lääniin, toivoen maaseudulta löytävänsä hänelle soveliaanmiehen.

Istuin siinä ja kuuntelin enkä tiennyt keinoa, miten pikemmin saisinpuhutella Katarina Feodorovnaa kahden kesken. Diplomaatti vastasijohonkin kreivittären kysymykseen asioiden nykyisestä kannasta, alkavista reformeista ja siitä, onko niitä pelättävä, vai eikö. Hänpuhui paljon ja kauan, levollisesti sekä kuni mahtimies konsanaan.Hän kehitti aatettansa hienosti ja viisaasti, mutta aatteensa olimitä vastenmielisin. Erittäin pani hän painoa siihen, että noidenreformien ja parannusten koko luonne tuottaa hyvin pian vissejähedelmiä; että, nähtyään nuo hedelmät, ihmiset ottavat älyynsä, jaettei vain yhteiskunnassa (tietysti, sen tunnetussa osassa) pääsevaltaan tuo uusi henki, vaan kokemuksesta näkevät erehdyksensä sekäsilloin kaksinkertaisella tarmolla alkavat kannattaa vanhoja oloja.Että vaikka kokemus tuleekin olemaan surullinen, on se sittenkinoleva suureksi hyödyksi, sillä se opettaa, kuinka tuota pelastavaaentisyyttä tulee kannattaa, ja antaa sitä varten uusia aineksia; onkin siis oikein toivottava, että nyt pikemmin jouduttaisiinvaromattomuuden viimeiseen asteeseen. "Ilman meitä ei saatetaolla", päätti hän, "ilman meitä ei ole tähän saakka mikäänyhteiskunta pysynyt pystyssä. Me emme mitään hävitä, mutta päinvastoinvoitamme; me kohoamme pinnalle, kohoamme, ja tunnuslauseenamme tätänykyä tulee olla: 'pire ca va mieux ca est!'" Ruhtinas hymyili hänellehäijysti hyväksyen lausutut mietelmät.

Puhuja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Minä olin niin tyhmä,että aioin sanoa vastaan, sydämmeni oli kuohuksissa. Mutta minutpysähdytti ruhtinaan myrkyllinen katse; salavihkaa livahti hänlähelleni, ja minusta tuntui, että ruhtinas varmaan odotti minultajotain outoa, poikamaista käytöstä; kenties hän sitä vielä toivoikin, nauttiakseen siitä, että minä olisin tehnyt jonkun tyhmyyden. Samallakumminkin olin vahvasti vakuutettu siitä, ettei diplomaatti olisiensinkään huomannut vastaan sanomistani ja, mahdollisesti, ei minuaitseänikään. Tuntui niin ilettävältä istua heidän seurassaan; tästävihdoinkin pelasti minut Alesha.

Hän astui hiljalleen luokseni, kosketti olkapäätäni ja pyysi parillesanalle. Minä arvasin, että hänet oli Katja lähettänyt. Niinolikin. Kohta istuin hänen vieressään. Ensin hän tarkasteli minuaperinpohjin, aivan kuin olisi itsekseen sanonut: "vai tämmöinen sinäoletkin". Ensi hetkenä emme kumpikaan löytäneet sanoja, millä alkaapuhelu. Olin kumminkin vakuutettu, että jahka hän vain alkaa puhua, niin voisi hän sitä pysähtymättä pitkittää vaikka aamuun saakka."Joitakin viisi, kuusi tuntia vain puhelumme kesti", kuten Alesha olisanonut, johtui tässä nyt mieleeni. Alesha istui myöskin siinä jaodotti kärsimättömänä, mitenkä me alamme keskustelumme.

– Miksikä te ette mitään puhu? sanoi Alesha, hymyillen katsoenmeihin. – Tulivat yhteen ja ovat vaiti.

– Ah, Alesha, mimmoinen sinä olet … kohtahan me, sanoi Katja. – Meillähän on niin paljon keskenämme puhuttavaa, Ivan Petrovitsh, etten tiedä mistä alkaakaan. Liian myöhään me tutustumme toisiimme, sen olisi pitänyt ennen tapahtua, vaikka minä tiesin teidät jokauan aikaa. Ja mitenkä mielelläni minä halusinkaan teitä tavata.Ajattelinpa jo kirjoittaa teille…

– Mistä olisitte kirjoittanut? kysäsin, tahtomattani hymyillen.

– Eipä olisi aihetta puuttunut, vastasi hän totisena. – Vaikkapa siitäkin, että sanooko Alesha totta kertoessaan NataljaNikolajevnasta, ettei hän pahastu, kun Alesha jättää hänet yksin näinpitkäksi ajaksi? No, saako niin tehdä, kuten Alesha tekee? Sanoppas, miksi sinä nytkin olet täällä, sanoppas?

– Ah, Jumalani, hetihän minä lähden. Sanoinhan, että viivyn täällävain hetkisen katson teitä kumpaakin, mitenkä te tulette puhelemaankeskenänne, ja sitten lähden sinne.

– Mitäpä siinä on katsottavaa, no, näin me istumme, – näitkös? Jaaina hän on tuollainen, lisäsi Katja hiukan punastuen ja osottaenAleshaa sormellaan.

– "Yhden minutin, sanoo, yhden minutin vain", mutta itse asiassaistuukin puoliyöhön; sitten onkin jo myöhä. "Hän ei suutu, hän onniin hyvä", kas niin tuumailee Alesha! No, onko se hyvin, onko sekunniallisesti?

– No, ehkä minä sitten lähden, sanoi Alesha valittavalla äänellä, – mutta minä niin mielelläni olisin teidän seurassanne…

– Mitä sinä meidän seurassamme teet? Meidän päinvastoin tuleemonesta asiasta saada kahden puhua. Kuuleppas, sinä älä pahastu; seon välttämätöntä, – ymmärrähän se.

– Jos se on välttämätöntä, niin minä ihan paikalla … mitäpästässä olisi pahastumista. Poikkean vain pikkusen Levinkan luo jasieltä kohta samassa Natashan luo. Kuulkaas, Ivan Petrovitsh, jatkoihän ottaen hattunsa, – tiedättehän, että isäni aikoo kieltäytyäottamasta rahoja, jotka hän voitti oikeuden käynnissä Ichmeneviävastaan.

– Tiedän; hän puhui minulle siitä.

– Kuinka jalomielisesti hän siinä menettelee. Nähkääs, Katja eiusko, että hän tekee jalomielisesti. Puhelkaa siitä Katjan kanssa.Jää hyvästi, Katja, äläkä suinkaan epäile, etten minä rakastaNatashaa. Ja minkäpä vuoksi te kaikki tyrkytätte minulle noitaehtoja, soimaatte minua, pidätte minun toimiani silmällä, – aivankuin olisin valvonnan-alainen! Natasha tietää, että minä rakastanhäntä, luottaa minuun, ja minäkin olen varma, että hän luottaaminuun. Minä rakastan häntä ilman ehtoja, ilman minkäänlaisiasitoumuksia. En voi sanoa, miten häntä rakastan. Rakastan vain.Ei olekaan siis mitään syytä tutkistella minua, niinkuin mitäkinsyyllistä. Kysy Ivan Petrovitshilta, nyt on hän jo täällä ja häntodistaa sinulle, että Natasha on luulevainen ja hyvin paljon minuarakastaa, mutta hänen rakkaudessaan on paljon egoismia, sillä hän eihalua mitään uhrata minun tähteni.

– Kuinka niin? kysäsin minä kummissani uskomatta korviani.

– Mitä sinä nyt, Alesha? Katja, miltei huudahti lyöden kätensäyhteen.

– Niin juuri, mitäpäs ihmeellistä siinä on? Tietäähän IvanPetrovisth. Natasha vain aina vaatii, että olisin hänen kanssaan. Hänvaikkei sitä sanoin lausukaan, niin kyllä sen huomaa, että hän sitätahtoo.

– Etkö häpeä, etkö sinä häpeä noin puhua? sanoi Katja vihan punakasvoillaan.

– Miksikä siitä häpeäisin? Mimmoinen sinä, Katja, todellakin olet!Minähän rakastan Natashaa enemmän, kuin hän luuleekaan, mutta jos hänrakastaisi minua oikealla tavalla, siten, kuin minä rakastan häntä,niin hän minun tähteni varmaankin oman etunsa uhraisi. Tosi on ettähän itse sallii minun lähteä, mutta näenhän minä hänen kasvoiltaan, että se on hänelle raskasta, siispä minulle se on sama, vaikka eilupaisikaan.

– Ei, tämä ei ole sanottu vain noin tuostaan, huudahti Katja, sanoensen minulle, silmänsä vihasta säihkyen. – Sinun täytyy, Alesha,täytyy heti tunnustaa, että tämän kaiken pani mieleesi isäsi. Tänäänkai sai sen päähäsi? Äläkä koetakaan minulle viekastella – minä senkohta näen? Niinkö vai ei?

– Niin, vastasi Alesha hämillään. – Mitäpäs sitten? Hän puhelitänään kanssani lempeästi, ystävän tapaisesti, Natashaa vain yhäminulle kehui, minä oikein kummastelin sitä, sillä Natasha häntä niinkovasti loukkasi, mutta hän vain kehuu Natashaa.

– Ja te, te uskoitte sitä, sanoin minä, – te, jolle Natasha uhrasikaikki, mitä voi uhrata, vieläpä nytkin, vieläpä tänäänkin oli hänlevoton teidän tähtenne, ettei teillä olisi ikävä, ettei jokinestäisi teidän kohtaamasta Katarina Feodorovnaa! Hän itse sen sanoiminulle tänään. Ja te syyttä suotta uskotte noita isänne valheellisiauskotuksia! Ettekö te häpeä?

– Kiittämätön! Ja eipä hän milloinkaan häpeä! sanoi Katja, tehdenkädellään liikkeen, niinkuin Alesha olisi ollut kokonaan mennyttämiestä.

– Mitäs te nyt todellakin! pitkitti Alesha surkealla äänellä. – Ja aina sinä, Katja, olet tuommoinen! Aina sinä ajattelet minustavain pahaa… En puhukaan Ivan Petrovitshista! Te luulette, ettenrakasta Natashaa. En minä sen vuoksi sanonut, että hän on egoisti.Minä tahdoin vaan sanoa, että hän rakastaa minua liiaksi, niin ettämenee jo ylimäärän, ja siitä on minulle sekä hänelle tukala olo.Isäni ei koskaan saa minua petetyksi, vaikka tahtoisikin. En antauhänelle. Että Natasha on egoisti, sitä hän ei ollenkaan sanonut sensanan huonossa merkityksessä; ymmärsinhän minä sen. Hän, nähkääs, sanoi aivan tarkalleen siten, kuin minä äsken sanoin: että Natashaniin liian paljon, niin suuresti rakastaa minua, että se näyttää joegoismilta, niin että siitä on minulle sekä hänelle rasitusta, muttamyöhemmin käy se minulle vielä rasittavammaksi. Mitäs, isänihän sanoisen oikein, minua rakastaen, eikä se ollenkaan merkitse sitä, ettähän soi pahaa Natashalle; päinvastoin hän osotti huomaavansa Natashanrakkauden suureksi, rajattomaksi, mahdottomuuksiin meneväksi.

Katja keskeytti hänet, eikä antanut hänen lopettaa. Hän alkoikiihkeästi moittia Aleshaa, näytti toteen, että hänen isänsäolikin vain siksi alkanut kehua Natashaa, pettääkseen Aleshanteeskennellyllä hyvyydellään ja tämän kaiken vain purkaakseenheidän välinsä, näkymättä ja huomaamatta nostattaakseen AleshanNatashaa vastaan. Lämmöllä ja viisaasti Katja todisteli, kuinkasuuresti Natasha rakastaa Aleshaa, ettei millainenkaan rakkaus annaanteeksi semmoista, jota Alesha on Natashaa kohtaan osottanut, jaettä oikea egoisti on juuri Alesha itse. Vähittäin saattoi Katjahänet mitä suurimpaan suruun ja täydelliseen katumukseen; hän istuivieressämme katse luotuna alas, enää mitään vastaamatta, kokonaanlannistuneena, kärsivä ilme kasvoillaan. Mutta Katja oli säälimätön.Suurimmalla uteliaisuudella tarkastelin häntä. Tahdoin mitä pikemminoppia tuntemaan tämän kummallisen tytön. Hän oli vielä aivan lapsi, mutta jokin kummallinen, täyteen vakuutukseen päässyt lapsi, jolla on järkähtämättömät elämän säännöt ja kiihkeä, synnynnäinenrakkaus hyvään ja oikeaan. Jos häntä todella voi sanoa lapseksi, niin oli hän noita mietiskeleviä lapsia, joita on niin viljaltimeidän perheissämme. Kyllä saattoi huomata, että hän oli jo paljonmietiskellyt. Hauskaa olisi ollut kurkistaa tuon mietiskelevän päänsisään ja nähdä, mitenkä siellä aivan kokonaan lapselliset aatteetsekaantuivat elämän todellisuudesta ja havannoista saatuihin kuviin(Katjahan jo eli todellista elämää) kuin myöskin aatteihin, jotkahänelle olivat vielä outoja, kokemattomia, mutta jotka olivatkohdanneet hänet välillisesti, kirjoista lukemalla, joita varmaanoli jo viljalti ja joita hän, nähtävästi, piti elämänsä kokemuksina.Sinä iltana ja sitten myöhemminkin opin tuntemaan hänet. Hänensydämmensä oli tunteellinen ja herkkä. Joskus hän ikäänkuin halveksikäyttää itsehillitsemistaitoa, antaen etusijan totuudelle; jokaistaelämän kohtausta piti hän ehtoperäisenä ennakkoluulona, ja ikäänkuinylpeili moisesta vakaumuksestaan, kuten kaikkikin kiihkeäluontoisetihmiset, vaikkapa eivät enää olisikaan kovin nuoria. Mutta juurise tekikin hänet erikoisen viehättäväksi. Hän hyvin mielelläänmietiskeli ja etsi totuutta, mutta oli siihen määrin epäpedanttinen,käytökseltään niin lapsellinen, että jo ensi kerralta teidätsaattoi mieltymään kaikkiin hänen omituisuuksiinsa ja mukautumaanniihin. Johtuivat mieleeni Levinka ja Borinka, ja minusta tuntui, että kaikki tämä kuului asioiden luonnolliseen menoon. Ja mikäihmeellisintä: kasvonsa, joissa minä ensi katsannolla en huomannutmitään erityistä kauneutta, alkoivat tänä iltana minulle näyttääyhäti kauniimmilta ja viehättävämmiltä. Tuo naivinen jakaantuminenlapseksi ja ajattelevaksi naiseksi, tuo lapsellinen, ja suurimmassamäärin todellinen totuuden ja oikeuden janoominen, samoin horjumatonuskonsa pyrintöihinsä – tuo kaikki valasi hänen kasvonsa jollakinkauniilla vilpittömyyden valolla, antoi sille jotain korkeampaa, henkistä kauneutta, jotta saattoi alkaa käsittää, ettei ollutkaankokonaan helppoa ymmärtää tuon kauneuden koko tarkoitusta, kauneuden, jota ei ensi kerralla tavallisella ylimalkaisella katseella huomaa.Nyt minä käsitin, että Aleshan täytyi olla kovin kiintynyt häneen.Jos ei Alesha itse osannutkaan ajatella ja tehdä johtopäätöksiä,niin hän rakasti semmoisia, jotka hänen puolestansa ajattelivat, jopa niin tahtoivatkin, – ja Katjapa oli ottanut hänet holhontansaalaiseksi. Alesha oli mieleltään ylevä ja herkkä, taipui kohtakaikkeen, mikä oli rehellistä ja hyvää, Katjan oli hän oppinuttuntemaan lapsellisen vilpittömäksi ja miellyttäväksi. Aleshalla eiollut hituistakaan omaa tahtoa; Katjalla oli vahva, järkyttämätön jainnokas tahdonvoima, ja Alesha voi kiintyä ainoastaan semmoiseen, joka voi hallita ja käskeä häntä. Osaksi juuri tällä tapaa Natashakinsai hänet itseensä kiintymään, heidän suhteittensa alkuaikoina, muttaKatja vei voiton tässä Natashalta siitä syystä, että hän itse olivielä lapsi ja, kuten näkyi, oli vielä kauan lapsena pysyvä. Tämähänen lapsellisuutensa, hänen terävä ymmärryksensä, sekä samallamyöskin jokin johdonmukaisuuden puute, kaikki tuo oli ikäänkuinenemmän likeistä Aleshalle. Hän tunsi sen, ja siksi Katja viehättihäntä yhä enemmän. Olen vakuutettu, että kun he kahden puhelivatkeskenään, silloin Katjan totisten "propaganda" – puheiden ohella asiaehkä lopulta päättyi leikkiin. Ja vaikka Katja hyvin usein toruskeliAleshaa ja piti häntä vallassaan niin nähtävästi tuntui Aleshastaolonsa Katjan seurassa paremmalta, kuin Natashan luona. Katja jaAlesha sopivat paremmin toisilleen, ja se oli tärkeintä.

– Riittää jo, Katja, riittää, jo on kyllin; sinä aina jäät olemaanoikeassa, minä väärässä. Se on sen vuoksi, kun sinun sielusi onpuhtaampi, kun minun, sanoi Alesha, nousten ylös ja tarjoten kätensähyvästiksi. – Heti menen Natashan luo, en poikkea Levinkallekaan…

– Ei sinulla ole asiaakaan Levinkalle; ja että sinä nyt tottelet jamenet, niin teet sinä siinä oikein kiltisti.

– Ja sinä olet tuhatta kertaa kaikkia kiltimpi, sanoi Aleshasurullisesti. – Ivan Petrovitsh, tahtoisin sanoa teille pari sanaa.

Poistuimme muutaman askeleen päähän.

– Tänään minä käyttäydyin kunnottomasti, kuiskasi Alesha minulle – minä käyttäydyin halpamaisesti, olen syypää koko maailman silmissä,mutta heidän kahden edessään kaikista eniten. Tänään puolen päivänjälkeen esitteli isäni minulle Aleksandrinan (erään ranskattaren) – hän on aivan lumoava nainen… Minä … unehduin ja … no, mitäsiitä puhua, minä en ansaitse kunniata olla näiden kahden seurassa…Jääkää hyvästi, Ivan Petrovitsh!

– Hän on hyvä, kelpo ihminen, alkoi Katja kiireesti, heti kunistuin taas luoksensa, – mutta hänestä me tuonnempana tulemmepaljon puhumaan, mutta nyt ennen kaikkea tulee meidän päästäyksimielisyyteen siitä, mitä te arvelette Aleshan isästä. Mitä mieltäte olette hänestä?

– Minä pidän häntä hyvin huonona ihmisenä.

– Niin minäkin. Me siis olemme siitä kumpikin yhtä mieltä, senvuoksi onkin meidän helpompi arvostella asioita. Puhutaan nyt NataljaNikolajevnasta… Tiedättekö, Ivan Petrovitsh, minä tätä nykyäolen kuin pimeyden ympäröimänä, minä odotin teitä kuni valkeutta.Selitättehän te minulle kaikki, sillä kaikkein tärkeimmässä seikassavoin minä tehdä päätöksiä vain arvelujen mukaan siitä, josta Aleshaminulle on kertonut. Muilta keneltäkään en ole voinut asiasta kuulla.Sanokaapas ensiksi (tämä on, tärkeintä), mitä te luulette: tulevatkoAlesha ja Natasha yhdessä onnellisiksi, vai eivätkö? Ennen kaikkeatulee minun se saada selville tehdäkseni lopullinen päätökseni, jottatietäisin, miten tekisin.

– Mitenkä voisi siitä niin varmasti sanoa?

– Niin, tietysti ei varmasti, keskeytti hän, – mutta miten teistätuntuu, – sillä te olette hyvin viisas ihminen.

– Luullakseni eivät he voi tulla onnellisiksi.

– Miksikä ei?

– He eivät sovi toisilleen.

– Niin minä ajattelinkin!

Samassa hän liitti yhteen kätensä, niinkuin olisi syvä suru vallannuthänen mielensä.

– Kertokaa minulle tarkemmin. Kuulkaas: minä niin kovin mielellänitahtoisin tavata Natashan, sillä minulla on paljon hänelle puhuttavaaja luulen, että me voimme hänen kanssaan päättää kaikesta. Nyt minäyhäti kuvittelen mielessäni, että hänen täytynee olla hyvin viisas, vakava, totinen ja hyvin kaunis. Niinkö?

– Niin.

– Siitä minä olinkin vakuutettu. No, jos hän on semmoinen, niinmitenkä hän voi rakastua Aleshaan, moiseen pojan hulikkoon?Selittäkää minulle se; sitä minä usein mietin.

– Sitä ei voi selittää, Katarina Feodorovna; vaikeata on ymmärtää,minkä vuoksi ja miten saattaa rakastua. Alesha on lapsellinen.Mutta tiedättekö, miten voi rakastua lapseen? (Tunsin sydämmenisulavan katsoessani häneen ja hänen silmiänsä, jotka katsoivatminuun tarkkaan, totisina ja malttamattoman tarkkaavasti). – Jamitä enemmän Natashalta puuttuu lapsellisuutta, sanoin, – mitävakavampi hän itse on, sitä pikemmin hän voi rakastua häneen. Aleshaon totuutta harrastava, vilpitön, hyvin naivi, toisinaan ihmeellisennaivi. Kenties Natasha rakastui häneen – kuinka sen sanoisinkaan?..No, ehkäpä säälistä. Jalomielinen sydän voi rakastua säälistäkin…Muuten minä tunnen, etten minä voi teille mitään selittää, mutta minäpyydän teitä itseänne – rakastattehan te häntä?