Kitabı oxu: «Suomen kansan eläinsatuja: Ensimmäinen sarja suomalaisia satuja lapsille»
Iivo Härkönen
Suomen kansan eläinsatuja: Ensimmäinen sarja suomalaisia satuja lapsille
Julkaisija – Good Press, 2022
EAN 4064066351427
Sisällysluettelo
Kansi
Nimiösivu
ENSI OSA
TOINEN OSA
I OSA:
Ketun kalansaalis.
Karhun kalanpyyntö.
Kettukarhun selässä.
Mistä päin nyt tuulee?
Karhun koreilemishalu.
Karhun, suden ja ketun yhteinen maanviljelysyritys.
Elojen jauhatus ja keittäminen.
Karhu miehen kera maanviljelijänä.
Voipytyt ja kumminakäynnit.
Eläimet maailmanloppua paossa eli syömässä toisiaan.
Eläimet toisen kerran yhteisellä metsätiellä eli kuollut ukko.
Susi ja kettu kuopassa 1-2.
Ketun ja jäniksen kiista juoksusta eli jäniksen ajo.
Ketun kyyti.
Susi kantelijana.
Kettu suksipuuta katsomassa.
Korpin laulu.
Vuoroin vieraissa.
Yleinen rauha eläinten kesken.
Jäniksen mahti.
Jäniksen itsemurha-aie.
Jäniksen viisaus.
Hiirten apu.
Suden laulu.
Suuret syömäjuhlat.
"Saarnamies".
Sota ja sodan seuraukset.
Kissan ainoa taito ja ketun konstipussi.
Karhun halu saada lihaa.
Karhun mahtava kyyti.
Kumpi näkee ennemmin päivännousun eli Sian viisaus.
Susi etsimässä ateriaansa.
Suden vierailu sian, pässin, jäniksen ja kukon luona.
Vanhan miehen kertomus.
Kettu tuomarina.
Miesten syöjä ja karhujen sitoja.
Pojan konstit eli Eläimet lattian alla.
II OSA:
Karhu tiaisen pesällä.
Havukka ja kuovi.
Hiiri ja sammakko.
Hiiri kissalla räätälinä.
"Itseensäpäinhän tuo vetää!".
Orava ja metsämiehet.
Västäräkki ja koskikara koskenlaskussa.
Koppelon "maailmanloppu".
Kukko ja kana.
Kotka ja talitiainen.
Mistä kyntörastas, tiltaltti ja laulurastas kielensä saivat.
Loppusatu.
Johdatukseksi.
Huolimatta siitä, että suomalaisia kansansatuja on verrattain monessa yhteydessä julaistu, on allekirjottanut, Kansanopettajain Osakeyhtiö Valistuksen kera tehdyn sopimuksen perusteella, uskaltanut ryhtyä toimittamaan sitä suomalaisten satujen sarjaa, josta ensimäinen osa täten ilmestyy.
Häntä on kehottanut siihen silmämäärä antaa nykyaikaisempaan tapaan laadittu järjestelmällinen satusarja Suomen lapsille.
Kokoelmiin otetaan kaikki tarkotukseen sopivat tähän asti muistiin pannut arvokkaat pää-sadut, t.t.s. muodostetaan kunkin sopivan satu-aiheen toisinnoista yksi niitä edustava satu. Kuitenkin tehdään tästä säännöstä poikkeus, milloin aihe on jakautunut moneen osaan ja kukin osa sisältää lukuisia hyviä toisintoja, — silloin muodostetaan aiheesta useampia satuja. (Niin on tässä ensi kokoelmassa käsitelty aiheita: kuoppaan lankeaminen, toistensa syöminen, hevosen selässä ajo ja kissan pelkääminen). Tämä on katsottu oikeutetuksi siitäkin syystä, kun monta aihetta on täytynyt tarkotukseen sopimattoman sisällyksensä tai vähäpätöisyytensä vuoksi jättää kokonaan käyttämättä. — Järjestelmällisyyttä ilmenee kokoelmissa siten, että niissä esiintyvä satujen luokitus ja niiden sisältö järjestykseenkin asettelu seuraa tohtori Aarneen äsken julkaisemaa suurisuuntaista satuluetteloa.
Tämä ilmestyvä ensi osa sisältää edustuksen eläinsaduista, seuraavat tulevat sisältämään muita satuja.
Toimitustyö on ollut sekä kiitollista että vaikeaa. Aiheisto on yleensä mielenkiintoista, mutta samalla täytyy sanoa, että siihen syventyminen on mitä hankalinta, joka aiheesta kun on toisintoja kymmen- jopa satamäärin ja ne kaikki ovat vain paloja, epätäydellisiä ja hajanaisia. Luonnollisesti kuitenkaan ei tämä työ, jolla ei ole tieteellistä tarkotusta, ole voinut pakottaa tutustumaan joka toisintoon, ja sehän on suuresti helpottanut työtä. Sitäpaitsi on toimittajalle ollut suurta apua äskenmainitusta tri Aarneen teoksesta. Tästä välillisestä avustaan sen tekijälle sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle siitä, että se on antanut käyttää käsikirjotuskokoelmiaan, lausutaan täten sulimmat kiitokset.
Helsingissä marraskuun 25 p:nä 1912.
Iivo Härkönen.
ENSI OSA
Sisällysluettelo
Ketun kalansaalis.
Näkipä kerran kettu kierrellessään Metsolan takamaita miehen ajavan maantietä, suuri kalareki kuormanaan. Hänellä oli kova nälkä ja sentähden hän ajatteli, että mitenkähän hän saisi tuosta ukon kalakuormasta osan itselleen. Yht'äkkiä hän keksikin keinon: heittäytyi kuolleen tavoin tiepuoleen loikomaan.
Ukko oli erinomaisen hyvällä päällä, laulaa rallatteli vain ja heilutteli jalkojaan laulun tahdissa reen sivulla, eikä huomannut mitään ympäriltään; mutta huomasipas kuolleennäköisenä loikovan ketun tiepuolesta. Huomasi ja ajatellen, että kylläpäs häntä suosii tänään erinomainen onni, meni ja nosti ketun rekensä perälle. Sitten lähti hän rallatellen edelleen ajamaan.
Mutta kettu päästyään kuorman päälle oli vain hetken kuolleennäköisenä; huomattuaan ukon painuneen rallatuksiinsa, kohoutui hän verkalleen loikoma-asennostaan ja rupesi hiljaa viskelemään kaloja ukon kuormasta maantielle. Saatuaan niitä viskellyksi tarpeellisen määrän hyppäsi hän itsekin pois reestä ja koottuaan kalat tiepuoleen rupesi niitä siellä tyytyväisin mielin syömään.
Ukko kun tuli kotiin, niin hän jo kaukaa huusi eukolleen, että tuleppas nyt, eukko, katsomaan, mitä olen tänä päivänä saanut. Reen täyden kaloja ja lisäksi komean ketun kuorman perälle.
Eukko tuli, mutta ei huomannut mitään kettua.
— Missä se on, en minä näe, sanoi.
— Siellä, siellä, korin vieressä, virkkoi ukko hoputellen hevostaan liiteriin ja katsahtamatta taakseen.
— Missä korin vieressä, en minä sitä näe, intti akka.
— No sepä kummaa; kyllä se siellä on, väitti ukko ja kääntyi katsomaan. Mutta eihän sitä hänkään huomannut. Tyhjän paikan vain ja vielä loven kuormassa.
Silloin raapaisi hän korvallistaan ja kääntyen jälleen hevoseensa arveli itsekseen:
— No jopa se kettu-pakana teki aika kepposen.
Eikä hän senjälkeen puhunut mitään mainiosta kalamatkastaan.
Karhun kalanpyyntö.
Sattuipa siitä karhu osumaan ketun kala-aterialle ja hänkös ihmettelemään, että mistä kuoma oli saanut niin paljon kaloja.
Kettu ei ollut ensin mikseenkään, söi vain salamyhkäisesti hymyillen, mutta sitten pyyhkäisi viiksiään ja virkahti:
— Mistäkö? Järvestä, niinkuin aina! Menin tuonne avannolle, pistin häntäni veteen, ja kun olin pitänyt sitä siellä kotvasen, tarttui se kaloja täyteen. Vedin ylös, ja tässä ovat kalat. Niin sitä kaloja saadaan!
— Mutta neuvopa, velikulta, minullekin se konsti, lausui karhu naurusuin. Minä tahtoisin myöskin kaloja.
— Mitäs neuvomista siinä tarvitaan, tee vain niinkuin minäkin tein, siinä kaikki. Pistä häntä avantoon, anna olla siellä sinnes, kunnes rupeaa sitä puristelemaan ja sitten vedä. Mutta mene yöllä ja vielä kovin kylmänä yönä, silloin on parempi onni!
Karhu kiitti neuvosta ja lähti eräänä pakkasyönä järven jäälle ja pisti häntänsä avantoon. Antoi sen olla siellä siihen asti, kunnes rupesi sitä puristelemaan, ja sitten vetäsi. Mutta mitä, eihän se tullutkaan sieltä. Mikä sille tuli, ihmetteli karhu ja tempasi rajummin. Silloin se tuli, mutta katkenneena, sillä se oli niin kovin avantoon jäätynyt. — Siitä asti on karhu ollut töppöhäntänä.
Kettu karhun selässä.
Sen jälkeen oli kettu syönyt erään talon aitasta maitoa ja tuli karhua vastaan kuono ja korvat kirnupiimässä. Karhu kantoi kovaa kaunaa kettua kohtaan edellisen kolttosen johdosta ja aikoi ensin antaa aika löylytyksen ketulle, mutta nähtyään hänet tässä asussa unohti aikeensa ja kysyi ihmetellen:
— Mikäs sinulle on tullut?
Kettu heittäytyi varsin surkuteltavan näköiseksi ja lausui, pää painuksissa:
— Voi, veikkonen, minulle sattui käymään niin hullusti, että kun menin tässä erään talon eteiseen, noin ikään katsastamaan vain, niin tuli tuvasta akka ja pieksi minut korennollaan pahanpäiväisesti. Niinkuin näet: pään mäsälle.
Karhu unohti silloin kaiken kaunansa kettua kohtaan ja sanoi säälitellen:
— Voi sinua ukkoparkaa, kylläpä sinulle on todella huonosti käynyt. Nousehan, veikkoseni, tuonne hartioilleni, niin kannan sinua, kovaosaista, kotvasen.
No mitäs: kettu nousi karhun selkään ja antoi tämän kantaa itseään. Mutta kun hän oli ollut siellä kotvasen, teki hänen mielensä ruveta karhua, tuota tyhmeliiniä, pilkkaamaan. Hän alkoi hyräillä pilkallisesti:
— Voi sentään tätä maailman menoa, kun kaikki on täällä nurinpäin.
Tässäkin: sairas tervettä kantaa, vähämieli veitikkata!
Karhu ei ensin kiinnittänyt tähän mitään huomiota, mutta sitten jo kohotti päätänsä ja kysäsi:
— Mitä sinä oikein laulat?
— E-en mitään, virkkoi kettu, — sitä vain, että se on aivan oikein, että terve sairasta kantaa, pieksämätön pieksettyä.
— Et sinä niin laula, toisin laulat. Mutta sen minä sanon sinulle, että ellet ole hiljaa, niin minä näytän sinulle laulelemisen.
— En minä enää mitään laula, kuomaseni.
Mutta mitäs se kettu olisi voinut sanaansa pitää, se taas rupesikin laulelemaan:
— Voi sentään tätä maailman menoa, kun kaikki on täällä nurinpäin.
Tässäkin: sairas tervettä — — —
Mutta pitemmälle hän ei päässyt laulussaan, sillä karhu käänsi äkkiä päänsä ja tarrautui hampain hänen koipeensa. Ja täytyi ketun panna esille kaikki keinonsa ennenkuin pääsi pälkähästä.
Mistä päin nyt tuulee?
Sattuipa sitten karhu saamaan elävän teeren hampaisiinsa. Kettu tuli vastaan ja tahtoi kaikin mokomin saada häneltä tuon makupalan. Hän mietti keinoa hetken, ja sanoi:
— Kuomaseni, mistä päin nyt tuuleekaan?
Karhu muisti hyvin ketun entiset kolttoset häntä kohtaan, eikä halunnut tällä kertaa joutua nenästävedetyksi, ja sentähden hän ei virkkanut ketun kysymykseen mitään, töllisti voin taivaalle ja pudisti päätänsä.
Mutta kettu ei halunnut mitenkään jättää teertä karhun suuhun ja sentähden hän keksi kiverämmän juonen ja kysyi:
— Kuomaseni, mistä päin silloin tuulee, kun puolenpäivän aikaan päivä silmiin paistaa, mutta tuuli sattuu selkään?
Karhu mietti hetken asiaa ja vastasi:
— Ka, pohjoisesta!
Silloin avautui hänen suuri suunsa ja teeri pääsi siitä maahan ja kohta oli se ketun hampaissa, joka tämän saatuaan viiletti vikkelästi metsään.
Karhun koreilemishalu.
Harvoin karhu kiinnitti huomiota muotoseikkoihin ja ulkonaiseen koreuteen, mutta kerran sentään sattui hänen silmiinsä pistämään ketun turkin suuri kauneus. Hän tähysteli kauvan kettua ja lausui vihdoin:
— Kuoma, mistä sinä olet saanut noin korean puvun?
— Minäkö? Nousin erään heinäsuovan päälle ja annoin pistää tulen sen alle; ja kun olin ollut kotvasen sen päällä, kun tuli oli sen alla, oli kohta karvani näin kaunis!
— Hehehe! Etkö minuakin toimittaisi jonkun suovan päälle? lausui karhu naurusuin. Minäkin tahtoisin saada samanlaisen kauniin karvan!
— Hyvin mielelläni! Tuossa onkin heinäsuova, ei muuta kuin mennään sen luo ja sinä nouset sen päälle ja minä pistän tulen alle.
— Mennään, mennään, veikkonen, sen luo, hypähteli karhu.
Mentiin sen ketun osottaman heinäsuovan luo ja karhu kömpi sen päälle ja kettu pisti tulen sen alle. Suova alkoi kohisten palaa ja peitti kohta savuunsa karhun.
— Polttaa, polttaa! huusi karhu savun sisästä.
— Elä veikkonen, luuletko sinä, että niin pian ja niin vähällä vaivalla kauniiksi tullaan! Kestä, kestä vain vielä — mitä polte polttavampi, sitä karva kirjavampi!
Mutta karhu, jonka karva alkoi pahoin palaa, ei enää mitenkään jaksanut olla suovan päällä, vaan korvat pystyssä, silmät harallaan, hyppäsi sieltä kohti metsää, jossa syöksyi ensimäiseen ojaan turkkiaan sammuttelemaan ja ihoaan jäähdyttelemään.
Karhun karva on siitä vieläkin kärventynyt.
Karhun, suden ja ketun yhteinen maanviljelysyritys.
Päättivätpä sitten karhu, susi ja kettu jättää entiset metsäiset elinkeinonsa ja ruveta harjottamaan Metsolan rintamailla oikeita ihmisellisiä elinkeinoja, aluksi maanviljelystä. Päättivät kaataa, polttaa ja kyntää kasken, kylvää siihen siemenen ja laatia sen sadosta sitten ihmisten tapaan syötävää.
Mutta jo heti, kaskea kaadettaessa, huomasivat he, karhu ja susi nimittäin, kuinka kovaonniseen puuhaan he olivat ryhtyneet. Kettu näet ensinnäkin kartteli kaikin mokomin kaskenkaatoa, viikelehti vain lähimetsissä, toiseksi ei karhusta ollut muuksi kuin kivien ja kantojen kera painiskelijaksi ja hukan oli vaikea pysyä siinä asennossa, mitä kirveen käyttö vaati. Saatiin kuitenkin työ suoritetuksi ja ryhdyttiin kasken polttoon. Tämänkin työn aikana pysytteli kettu kaukana työpaikasta, häntä kun muka tuli ja savu pyörrytti; karhu taas putosi tuontuostakin rovioihin ja tuhkaan, poltellen ja kärvennellen karvojaan, ja susi paralta sokasi savu silmät ja saattoi ne vettä vuotamaan.
Saatiin kuitenkin sekin työ suoritetuksi, kaski poltetuksi, mutta entäs kyntö ja kylvö?
Kynnettäessä oli karhu köntistyä raskaan kuormansa alle, hän kun oli vetäjänä, ja susi ei pysynyt mitenkään auran kuressa, kädet pääsivät irti ja jalat kompastelivat; ja kaiken lisäksi istui repo aisalla, muka johti työtä. Saatiin sentään sekin työ toimitetuksi.
Eloja leikattaessa ja korjattaessa valitsi kettu lyhteiden laittamisen ja kuhilastamisen, siis kaikkein helpoimman työn, muu, raskaampi työ, jäi muille. Siitä tämäkin työ muodostui hankalaksi ja hitaaksi, sillä eihän tahtonut mitenkään tällainen kyyryasennossa käypä työ kömpelöruumiiselta karhulta ja sudelta sujua. Koettaa kuitenkin täytyi, ja saatiinhan se viimein sekin työ suoritetuksi.
Mutta tulipa elojen puinti. Siinä kettu, joka karttoi kaikkein enimmän tätä työtä, valitsi sellaisen osan, että nousi riihen partisille ja selittäen niiden olevan putoamaisillaan rupesi niitä muka pitelemään. Se olisi kuitenkin ollut vielä siedettävää, mutta kaiken lisäksi rupesi hän sieltä pudottelemaan partisia toisten päälle, näiden puida juhkaroidessa permannolla. Siitä tämä työ kävi tekijöilleen kahta vertaa vaikeammaksi. Tuontuostakin saivat he paukun päähänsä, ja kun he toisaalta saivat pölyä ja ruumenta suut ja silmät täyteen, niin he eivät muuta kuin valittelivat ja yskiä röhkyttelivät permannolla.
Kun sitten elojen jaossa karhu ja susi tekivät vielä sellaisen tyhmyyden, että suostuivat sellaiseen jakoon, että isommalle tuli isompi kasa, pienemmälle pienempi, jolloin he saivat toinen olet, toinen ruumenet, sitävastoin kuin kettu sai jyvät, epäonnistui yritys täydelleen, ja karhu ja susi päättivät etteivät he suinkaan toista kertaa ryhdy tällaisia outoja elinkeinoja harjottamaan, vaan pysyvät aina entisissä, tutuissa ja varmoissa.
Pulsuz fraqment bitdi.
