Iloiset Windsorin rouvat

Neljäs kohtaus

Huone Paason asunnossa.

(Fenton ja Anna Paaso tulevat.)

FENTON.

Isäsi suosiot' en voita, Anni;

Siis älä hänen luokseen mua neuvo.

ANNA.

Oi! Mitä siis?

FENTON.

Sa ole oma itses.

Sukua hänest' olen liian suurta,

Ja hoikaks käyneen kukkaroni muka

Lihoittaa tahdon hänen aarteillaan;

Ja panee vielä muita esteit' eteen, —

Nuo humut entiset ja hurjat seurat,

Ja sanoo, etten mitenkään sua saata

Muun vuoksi rakastaa kuin kullan tähden.

ANNA.

Kenties hän onkin oikeassa.

FENTON.

Ei,

Niin totta kuin mua taivas auttakoon!

Vaikk' olikin – sen myönnän – isäs rikkaus

Ens aihe miksi sua kosin, Anna,

Niin heti näin, ett' arvos suuremp' oli

Kuin täydet kukkarot ja kultataakat;

Ja tuota aarretta, sua itseäsi,

Vain halaan.

ANNA.

Vielä sentään pyrkikää

Isäni suosiin päästä, rakas Fenton.

Jos aika suotuisa ja pyyntö nöyrä

Ei siihen auta, silloin – tulkaa syrjään.

(Jatkavat keskusteluaan syrjässä.)

(Höllönen, Laihanen ja rouva Reipas tulevat.)

HÖLLÖNEN. Katkaiskaa heidän keskustelunsa, rouva Reipas; lankoni puhukoon itse puolestaan.

LAIHANEN. Täytyy koettaa, hitto olkoon, menköön sitte syteen tai saveen.

HÖLLÖNEN. Älä vain anna itseäsi säikäyttää.

LAIHANEN. Ei, hän ei minua säikäytä, siitä ei vaaraa, – kunhan en vain pelkäisi.

R. REIPAS. Kuulkaas, neiti; herra Laihanen tahtoisi sanoa teille pari sanaa.

ANNA.

Ma tulen. – (Fentonille.) Tuon on isä valinnut.

Oo, kolmesataa puntaa vuoteensa

Somiksi tekee rumimmatkin virheet!

R. REIPAS. Ja kuinka voi se hyvä herra Fenton? Sallitteko minun sanoa pari sanaa?

HÖLLÖNEN. Hän tulee; iske kiinni, lanko. Ah, poika, sulla oli isä!

LAIHANEN. Mulla oli isä, neiti Anna; setäni tässä voi hänestä kertoa monta hauskaa ilvettä. Kertokaapas, setä, neiti Annalle tuo ilve, kun isäni kerran varasti kanakopista kaksi hanhea, kertokaapas.

HÖLLÖNEN. Neiti Anna, lankoni rakastaa teitä.

LAIHANEN. Niin kyllä, yhtä paljon kuin rakastan mitään naista Glostershiressä.

HÖLLÖNEN. Hän tulee teitä pitämään kuin aatelisnaista.

LAIHANEN. Niin, sen teen; siinä ei piisaa pipit eikä papit, jos ovat esquiren arvoa alemmat.

HÖLLÖNEN. Hän antaa teille sataviisikymmentä puntaa elinkorkoa.

ANNA. Hyvä herra Höllönen, antakaa hänen puhua itse puolestaan.

HÖLLÖNEN. Kiitos, suuri kiitos teille siitä; kiitos siitä hyvästä lohdutuksesta. Hän kutsuu sinua, lanko; jätän nyt teidät.

ANNA. No, herra Laihanen?

LAIHANEN. No, hyvä neiti Anna?

ANNA. Mikä on viimeinen tahtonne?

LAIHANEN. Viimeinen tahtoni! Tuhat tulimmaista, sepä somaa pilaa, totta totisesti! En ole, Jumalan kiitos, vielä testamenttiani tehnyt; en ole niin kitulias olento, Jumalalle ylistys.

ANNA. Tarkoitin kysyä, herra Laihanen, mitä te minusta viimeinkin tahdotte?

LAIHANEN. Totisesti, omasta puolestani, hyvin vähän teistä tahdon, tai en mitään. Isäni ja setäni ovat tämän alkuunpanneet; jos se onnistuu, niin olkoon menneeksi, jos ei, niin onni sille, kelle onni tulee. He voivat teille sanoa, miten asian laita on, paremmin kuin minä. Kysykää isältänne, tuossa hän tulee.

(Herra Paaso ja rouva Paaso tulevat.)

PAASO.

No, herra Laihanen? – Hänt', Anni, lemmi. —

Haa, mitä? Mitä tekee Fenton täällä?

Nuo käynnit ainaiset on mulle loukkaus;

Sanoinhan: pois jo luvattu on Anna.

FENTON.

No, älkää kiivastuko, herra Paaso.

R. PAASO.

Tytöstä, herra Fenton, luopukaa.

PAASO.

Ei teille vaimoks sovi hän.

FENTON.

Mua kuulkaa

PAASO.

Ei, hyvä Fenton. – Herra Höllönen,

Ja vävy Laihanen, pois tulkaa sisään. —

Mua kärkkyytenne loukkaa, herra Fenton.

(Paaso, Höllönen ja Laihanen menevät.)

R. REIPAS.

Puhukaa rouvan kanssa.

FENTON.

Hyvä rouva,

Näin vilpittömästi kun tytärtänne

Ma rakastan, niin nuhteitten ja kiellon

Ja tapain uhallakin lemmen lippu

Mun nostaa täytyy ilmaan eikä väistää;

Te mulle suokaa suostumuksenne.

ANNA.

Älä, äiti, tuolle narrille mua naita.

R. PAASO.

En aiokaan, paremman tiedän miehen.

R. REIPAS.

Niin, herra tohtorin, mun herrani.

ANNA.

Haudatkaa ennen minut kaulaa myöten¹⁷

Ja keilasilla pääni murskatkaa.

R. PAASO.

Huoletta vain! – En tahdo, Fenton, olla

En vihamiehenne enk' ystävänne.

Tytöltä kysyn, mitä pitää teistä,

Ja mikä mieli hällä, se myös mulla.

Hyvästi siksi! Sisään hänen täytyy

Nyt mennä, muuten isä häneen suuttuu.

(Rouva Paaso ja Anna menevät.)

R. REIPAS. Tää on minun työtäni, tää. – Mitä, sanoin minä, heitättekö pois lapsenne hupsulle, ja rohtoherralle! Herra Fenton, se on vasta jotakin. – Tää on minun työtäni.

FENTON.

Sua kiitän. Pyydän, tänään Annille

Tää sormus anna. Tuossa vaivastasi.

(Menee.)

R. REIPAS. No, taivas sinua siunatkoon! Hellä sydän hänellä on; nainen voisi juosta tuleen ja veteen noin hellän sydämmen tähden. Mutta soisin sentään että herrani saisi neiti Annan, tai että herra Laihanen hänet saisi, tai, totta jumalauta, että herra Fenton hänet saisi. Teen kaikkien kolmen hyväksi minkä voin, sillä olen sen luvannut ja sanassani tahdon pysyä; mutta eritotenkin herra Fentonin hyväksi. No niin, onhan minulla toinenkin asia, sir John Falstaffille molemmilta rouviltani; voi mua pöllöä, kun näin kuhnailen!

(Menee.)

Viides kohtaus

Huone Sukkanauha-ravintolassa.

(Falstaff ja Bardolph tulevat.)

FALSTAFF. Bardolph, sinä!

BARDOLPH. Tässä olen, herra.

FALSTAFF. Tuo kortteli sektiä; pane paahdettua leipää sekaan. (Bardolph menee.) Pitikö minun vielä sekin nähdä, että minua kannetaan pyykkikopassa kuin ränttykasaa lahtarista ja viskataan Thamesiin? No, jos vielä toisen kerran annan näin ilveillä kanssani, niin saavatpa ottaa aivot päästäni ja paistaa voissa ja antaa ne koiralle uudenvuodenlahjaksi. Ne verkaisen pojat suistivat minut jokeen yhtä armottomasti kuin jos olisivat upottaneet sokeita nartun pentuja, viisitoista kappaletta samaa poikuetta; ja ruumiistani voitte jo päättää, että minulta se painuminen käy jotenkin sukkelasti; vaikka olisi pohjaan ollut yhtä pitkältä kuin helvettiin, niin alaspäin vain piti. Olisin uponnut, jos ei ranta olisi ollut laito ja särkkäinen; ja sitä kuolintapaa minä kammoan; sillä se vesi se turvottaa ihmisen; ja mikä olisi minusta tullut, jos minä olisin turvonnut! Muumiavuori siitä olisi tullut.

(Bardolph tuo viiniä.)

BARDOLPH. Täällä on rouva Reipas, joka tahtoo teitä puhutella, herra.

FALSTAFF. Annahan kun ensin kaadan hiukan sektiä tuohon Thamesin veteen; mahani on niin kylmä, kuin jos olisin niellyt lumipalloja rohtopapujen asemasta jäähdyttääkseni munaskuitani. – Kutsu hänet sisään.

BARDOLPH. Tulkaa sisään, nainen.

(Rouva Reipas tulee.)

R. REIPAS. Teidän luvallanne, – pyydän anteeksi! Jumal antakoon hyvää huomenta teidän armollenne!

FALSTAFF. Ota pois nämä pikarilasit; laita mulle sektiä oikein kunnon kipollinen.

BARDOLPH. Munienko kanssa?

FALSTAFF. Puhdasta ja sekoittamatonta; minä en tahdo kanansiementä juomaani. (Bardolph menee.) No, mitä nyt?

R. REIPAS. Ah, hyvä herra, tulen teidän armonne tykö rouva Virran asialla.

FALSTAFF. Rouva Virran? Minä olen saanut virrasta tarpeekseni; heittivät minut virtaan; minulla on maha täynnä virtaa.

R. REIPAS. Hyväinen aika! Siihen ei se polo raukka mitään voinut; hän on siitä oikein suuttunut palvelijoilleen; he käsittivät väärin viittauksen.

FALSTAFF. Niin minäkin tein, kun luotin typerän naisen lupauksiin.

R. REIPAS. Niin, hän nyt sitä itkee ja päivittelee, niin että sydäntänne vihloisi, jos sen näkisitte. Hänen miehensä menee tänä aamuna linnustamaan; rouva pyytää että vielä kerran tulisitte hänen luokseen kello kahdeksan ja yhdeksän välillä. Minun pitäisi joutuun viedä hänelle vastaus; hän kyllä antaa teille hyvitystä, sen minä takaan.

FALSTAFF. Hyvä; minä tulen; sano se hänelle; käske häntä miettimään millainen on ihminen, muistakoon omaa heikkouttaan ja arvostelkoon sitte minun ansioitani.

R. REIPAS. Kyllä sen hänelle sanon.

FALSTAFF. Tee se. Yhdeksän ja kymmenen välillä, niinkö?

R. REIPAS. Kahdeksan ja yhdeksän, teidän armonne.

FALSTAFF. Hyvä, mene nyt; kyllä tulen.

R. REIPAS. Herran rauhaan, armollinen herra!

(Menee.)

FALSTAFF. Kumma, ettei herra Ojasta jo kuulu; hän lähetti sanan, että olisin kotona. Pidän paljon hänen rahoistaan. Kah, tuossa hän jo tuleekin.

(Virta tulee.)

VIRTA. Herran rauha, herra John!

FALSTAFF. No, herra Ojanen? Tulitte kai tiedustelemaan, mitä on tapahtunut minun ja rouva Virran välillä?

VIRTA. No niin, sehän se on asiani, sir John.

FALSTAFF. Herra Ojanen, en tahdo teiltä mitään salata; olin hänen tykönään sovitulla hetkellä.

VIRTA. Ja kuinka onnistui?

FALSTAFF. Sangen onnettomanlaisesti, herra Ojanen.

VIRTA. Kuinka niin? Oliko hän muuttanut mieltä?

FALSTAFF. Ei, herra Ojanen; mutta tuo mulkoileva sarvipää, hänen miehensä, herra Ojanen, joka elää yhtämittaisessa mustasukkaisuuden humussa, tuli kotiin juuri parhaan kuherruksen hetkenä, kun vastikään olimme syleilleet, suudelleet, valat vannoneet ja, niin sanoakseni, huvinäytelmän johdannon suorittaneet, ja hänen kintereillään koko liuta kumppaneita, joita hän hullupäissään oli sinne haalinut ja houkutellut – ajatelkaas muka nuuskimaan hänen talostaan hänen vaimonsa rakastajaa.

VIRTA. Mitä? Teidänkö siellä ollessanne?

FALSTAFF. Minun siellä ollessani.

VIRTA. Ja hakiko hän teitä eikä löytänyt?

FALSTAFF. Saatte kuulla. Hyvän onnen sallimuksesta tuli samassa sisään rouva Paaso ja toi tiedon Virran tulosta, ja hänen neuvostaan ja rouva Virran neuvottomuudesta he pistivät minut pyykkikoppaan.

VIRTA. Pyykkikoppaan!

FALSTAFF. Niin, jumalauta, pyykkikoppaan; sulloivat minut siihen likaisten paitojen ja alushameiden, sääryksien, tahraisten sukkien ja rasvaisten ruokaliinojen sekaan, niin että siellä, herra Ojanen, oli inhottavin sekoitus sikamaisimpia hajuja, mitä koskaan on kenenkään nenään lemunnut.

VIRTA. Ja kuinka kauan siinä olitte?

FALSTAFF. Oi, tietäkää ja kuulkaa, herra Ojanen, mitä kaikkea minun on täytynyt kärsiä vietelläkseni tätä naista pahaan teidän hyväksenne. Kun näin olivat minut koppaan työntäneet, niin pari Virran renki-lurjusta kutsuttiin sisään emännän käskystä kantamaan minut likaisten vaatteiden nimellä Datchet-niitylle; he ottivat minut olalleen, kohtasivat ovessa herransa, tuon mustasukkaisen pakanan, joka kysäisi heiltä pari kertaa, mitä heillä oli kopassa. Sävähdin pelosta, että tuo riivattu houkkio rupeaisi sitä penkomaan, mutta kohtalo, joka on hänet aisankannattajaksi määrännyt, pidätti hänen kättään. No niin, hän meni sisään nuuskimaan, ja minä menin ulos likaisten vaatteiden nimellä. Mutta pankaa tähdelle, herra Ojanen, mitä nyt seuraa: minä kärsin kolmen erilaisen kuoleman tuskia: ensiksikin sietämätöntä pelkoa, että tuo haiseva, mustasukkainen pukki minut keksisi; toiseksi sain maata puristettuna kuin hyvä säilä silakkanelikon kehyksessä, kärki kahvassa, pää kantapäässä kiinni; ja päälle päätteeksi olin tulpattuna, niinkuin väkevä tislausviina, yhteen haisevien liinavaatteiden kanssa, jotka happanivat omissa rasvoissaan; aatelkaas – mies minun luontoiseni – aatelkaas – minä, joka en siedä kuumuutta enemmän kuin voi; minä, joka lakkaamatta hikoilen ja höyryän; olipa ihme, että pääsin tukehtumasta. Ja sitte, kun tämä hikilöyly oli kuumimmillaan, kun olin enemmän kuin puoliksi rasvassa paistunut, niinkuin hollantilainen herkku, tulla sitte viskatuksi Thamesiin ja tulisen kuumana virrassa jäähdytetyksi niinkuin hevosenkenkä; aatelkaas – kihisevän kuumana – aatelkaas, herra Ojanen!

VIRTA. Toden perästä, mieltäni pahoittaa, että minun tähteni olette kaiken tämän kärsinyt. Asiani on siis toivoton. Teillä ei liene halua uuteen yritykseen?

FALSTAFF. Herra Ojanen, ennen minut heittäkööt Etnaan, niinkuin heittivät Thamesiin, ennenkuin asian tähän jätän. Hänen miehensä on mennyt tänä aamuna linnustamaan; olen saanut uuden pyynnön tulla hänen luokseen, kello kahdeksan ja yhdeksän välillä, herra Ojanen.

VIRTA. Kello on jo yli kahdeksan.

FALSTAFF. Joko on? Minun täytyy siis hankkia matkaan. Tulkaa luokseni milloin sopii, niin saatte kuulla, kuinka on käynyt; ja kaiken loppu ja kaunistus on se, että te hänet valloitatte. Te saatte hänet, herra Ojanen; herra Ojanen, te teette Virrasta aisankannattajan.

(Menee.)

VIRTA. Hm! Haa! Hourailenko? Uneksinko! Nukunko? Herra Virta, herää; herää, herra Virta! Olet saanut läven parhaaseen takkiisi, herra Virta. Se siitä naimisesta tulee! Se siitä tulee, kun on liinavaatteita ja pyykkikoppia talossa! – No niin, minä torvetan itse julki, mikä olen; nyt minä saan sen irstailijan kiinni; hän on talossani; hän ei voi päästä minua pakoon; se on mahdotonta; hän ei voi piiloutua säästölippaaseen eikä pippurirasiaan; vaan jos ei hänen suojelijansa, paholainen, häntä auta, niin kyllä minä etsin kaikki mahdottomatkin paikat. En tosin voi olla olematta mikä olen; mutta se, että olen mitä en tahtoisi olla, se ei minua masenna. Jos minulla on sarvet, jotka voivat ihmisen tehdä hulluksi, niin toteutukoon minussa sananlasku: tahdon olla sarvihullu.

(Menee.)

NELJÄS NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus

Katu.

(Rouva Paaso, rouva Reipas ja Ville tulevat.)

R. PAASO. Mitä luulet, joko hän lienee Virran talossa?

R. REIPAS. Varmaankin hän siellä jo on, taikka tulee tuossa paikassa; mutta vissi on, että hän on oikein sydämmellisesti vimmoissaan siitä, että hänet paiskattiin veteen. Rouva Virta pyytää sanomaan, että tulisitte heti.

R. PAASO. Tulen tuossa paikassa; saatan vain ensin tämän pikkumiehen tässä kouluun. Kas, tuossahan tuleekin hänen opettajansa; tänään on lupa, näen mä.

(Sir Hugh Evans tulee.)

Hyvää päivää, sir Hugh! Tänään on kai koulusta lupaa?

EVANS. On oikke; herr Laihane on antan pojil luppa leikkell.

R. REIPAS. Jes siunatkoon sitä hyvää ihmistä!

R. PAASO. Sir Hugh, mieheni sanoo, että poika ei saa kirjasta irti tämän taivaallista; olkaa hyvä, kyselkää häneltä hiukan kielioppia.

EVANS. Tul likemmäks, Ville poik; pää pystön; tul tänn!

R. PAASO. Tule, tule, poikaseni; pää pystyyn; vastaa nyt maisterille, älä pelkää.

EVANS. Ville poik, kui mont lukku o nimisanoil?

VILLE. Kaksi.

R. REIPAS. Luulisihan, että jo yksikin lukku riittäisi.

EVANS. Vait höpisemäst! – Mit on sika, Ville poik?

VILLE. Sus.

R. REIPAS. Vai susi! Joko nyt siasta tulee susi?

EVANS. Te olett taitamattomast yksinkertane vaimihmine. Mnää pyydä, olkka vait. – Mit on lapis, Ville?

VILLE. Kivi.

EVANS. Ja mit on kivi, Ville?

VILLE. Piikivi.

EVANS. Ei, se on lapis, pänttä se snuun päähäs, Ville.

VILLE. Lapis.

EVANS. Nii oikke, Ville. Mist saadaan artiklit, Ville?

VILLE. Artikkelit saadaan pronomineista ja taivutetaan seuraavaisesti: Singulariter, nominativo, hic, haec, hoc.

EVANS. Nominativo, hig, heg, hog; – aattele perän; kenetivo, hujus.

R. REIPAS. Onpa siinä hujua.

EVANS. No, kui on se accusativo casu!

VILLE. Accusativo, hinc.

EVANS. No, no, aattele perän, laps: accusativo, hing, hang, hog.

R. REIPAS. Sehän hinkaa ja hankaa kuin Kinttulan koni.

EVANS. Vait höpisemäst, vaim. – Kui on se focativo casu?

VILLE. O, – vocativo, O.

EVANS. Aattele perän, Ville; focativo on caret.

R. REIPAS. Merellähän ne kareet on.

EVANS. Olkka vait, vaim.

R. PAASO. Vaiti, vaiti!

EVANS. Kui on accusativo casu pluralis, Ville?

VILLE. Accusativo casu?

EVANS. Nii.

VILLE. Accusativo, hos, has, hos.

R. REIPAS. Hossot ja hassot ja luraalit, hyi!

EVANS. Häppe, vaim!

R. REIPAS. Hävetkää itse, kun tuommoisia lapselle opetatte! – Opettaa hänelle hinkat ja hankat, ja hujut ja hajut, niinkuin ei ne itsestään semmoisia oppisi; ja sitten vielä hossot ja hassot ja luraalit, – hyi!

EVANS. Oleks snää hassu, vaim? Snuul ei o huju haju siit mit on casus, numerus ja kenus. Snää ole nii tyhm ristlaps, etei paremast appu.

R. PAASO. Olehan nyt vaiti.

EVANS. No, Ville poik, ann ny kuull vähä pronominitten teklinatsioonei.

VILLE. En muista.

EVANS. Se on ki, kee, kod; jos snää unhota kit, keet ja kotit, nii snää saat patukast. Men matkas leikitelemä, men.

R. PAASO. Hän on oppinut enemmän kuin luulinkaan.

EVANS. Hänel on hyv knupp, sill pojal. Hyväst, frouv Paaso!

R. PAASO. Hyvästi, hyvä pastori! (Sir Hugh menee.) Mene nyt kotiin, poikaseni. – Tulkaa pois, viivyttelemme liiaksi.

(Menevät.)

Toinen kohtaus

Huone Virran talossa.

(Falstaff ja rouva Virta tulevat.)

FALSTAFF. Rouva Virta, teidän tuskanne on loppuun syönyt minun kärsimykseni; näen että olette lemmessä uskollinen, ja lupaan teille nipasta napaan hyvitystä; enkä ainoastaan tavallisella lemmentyöllä, rouva Virta, vaan kaikilla siihen kuuluvilla koristuksilla, tempuilla ja juhlamenoilla. Mutta oletteko nyt vain turvassa miehenne puolesta?

R. VIRTA. Hän on linnustamassa, rakas sir John.

R. PAASO (ulkoa). Hoi, Virtaska! Hoi, serkku, hoi!

R. VIRTA. Menkää tuonne kamariin, sir John.

(Falstaff menee.)

(Rouva Paaso tulee.)

R. PAASO. No, mitä kuuluu, sydänkäpyseni? Onko ketään muuta talossa kuin te?

R. VIRTA. Ei muuta kuin oma talonväki.

R. PAASO. Tottako?

R. VIRTA. Toden totta. – (Syrjään.) Puhukaa kovemmin.

R. PAASO. Ah, on todellakin hauskaa, ettei täällä ole ketään luonanne.

R. VIRTA. Kuinka niin?

R. PAASO. Ah, hyvä ystävä, miehellänne on nyt taas tuo vanha raivopuuskansa; hän tuolla pauhaa ja panettelee miestäni, haukkuu kaikki aviomiehet, kiroo kaikki Eevan tyttäret, olkoot mitä karvaa hyvänsä, ja lyö nyrkillään otsaansa, huutaen: "näytä sarvesi, näytä sarvesi!" niin että kaikki hulluus, mitä tähän saakka olen nähnyt, on sulaa lempeyttä, suopeutta ja kärsivällisyyttä, verrattuna hänen nykyiseen raivoisuuteensa. Onpa hauskaa, että se lihava ritari ei ole täällä.

R. VIRTA. Mitä? Hänestäkö hän puhuu?

R. PAASO. Ei muusta kuin hänestä; ja vannoo että, kun hän viimein häntä täältä etsi, hänet kannettiin ulos pyykkikopassa; vakuuttaa miehelleni, että hän nyt on täällä, ja on raastanut pois metsästä mieheni ja koko jahtiseuran, antaakseen uuden näytteen luulevaisuudestaan. Mutta onpa hauskaa, ettei ritari ole täällä; nyt saa hän huomata oman narrimaisuutensa.

R. VIRTA. Kuinka lähellä hän on, rouva Paaso?

R. PAASO. Aivan likellä, tuolla kadun päässä; hän on täällä tuossa paikassa.

R. VIRTA. Minä olen hukassa! Ritari on täällä.

R. PAASO. Vai on. – Nyt te joudutte koko maailman häpeään, ja hän on jo melkein kuoleman oma. Olette tekin aviovaimo! – Pois se mies, pois se mies! Parempi häpeä kuin murha.

R. VIRTA. Mitä tietä saan hänet pois? Miten pääsen hänestä? Panenko taas hänet pyykkikoppaan?

(Falstaff tulee sisään.)

FALSTAFF. En, minä en enää koppaan mene. Enkö voi livahtaa täältä pois, ennenkuin hän tulee?

R. PAASO. Ah, kolme herra Virran toveria vahtii ovea pistoolit kädessä, ettei kukaan pääse ulos; muuten voisitte pujahtaa pois ennenkuin hän saapuu. Mutta mitä teillä on täällä tekemistä?

FALSTAFF. Mitä nyt tulla ja tehdä? – Mitä, jos kapuaisin savutorveen?

R. VIRTA. Siihen ne aina tapaavat laukaista lintupyssyjään.

R. PAASO. Menkää leivinuuniin.

FALSTAFF. Missä se on?

R. VIRTA. Kyllä hän sieltäkin etsii, se on varma. Kaikki kaapit, kohvertit, kirstut, laatikot, kaivot, kellarit hän on muistiin kirjoittanut ja ne läpikotaisin urkkii luettelon mukaan. Koko talossa ei ole teillä piilopaikkaa.

FALSTAFF. Menen siis matkaani.

R. PAASO. Jos menette omassa haahmossanne, niin olette kuoleman oma, sir John. Teidän täytyy ainakin valepuku saada.

R. VIRTA. Mutta millainen valepuku?

R. PAASO. Herrainen aika, jospa sen tietäisin! Ei ole meillä naisten vaatteita kylliksi väljiä hänelle; muutoin hän voisi ottaa hatun, hunnun ja pääliinan ja siten päästä pakoon.

FALSTAFF. Te kultamuruset, keksikää jotakin; parempi keinottominkin keino kuin sula onnettomuus.

R. VIRTA. Piikatyttöni tädin, tuon lihavan Brentfordin eukon, päällysnuttu on tuolla ylisillä.

R. PAASO. Totta totisesti, sehän hänelle sopii; eukko on yhtä paksu kuin hänkin; hänen lupsahattunsa ja harsonsa on myöskin siellä. – Juoskaa ylisille, sir John.

R. VIRTA. Menkää, menkää, rakas sir John; rouva Paaso ja minä sill'aikaa haemme jotakin liinavaatetta päähänne.

R. PAASO. Joutuun, joutuun! Me tulemme heti teitä laittamaan; pukekaa sill'aikaa päällysnuttu yllenne.

(Falstaff menee.)

R. VIRTA. Toivoisin että mieheni hänet kohtaisi tuossa puvussa; hän ei voi kärsiä sitä vanhaa Brentfordin eukkoa; hän vannoo että hän on noita: on karkoittanut hänet talostamme, ja uhannut löylyttää häntä.

R. PAASO. Taivas hänet ohjatkoon miehesi sauvan tielle, ja itse paholainen sitten sauvaa ohjatkoon!

R. VIRTA. Mutta onko todellakin mieheni tulossa?

R. PAASO. On, ihan todella; ja hän tietää tuon koppajutunkin, mistä lieneekin sen tietoonsa saanut.

R. VIRTA. Siitä otamme selvän: minä laitan niin, että renkini taas kantavat ulos saman kopan ja tapaavat mieheni ovessa niinkuin viimeinkin.

R. PAASO. Niin, mutta hän on täällä tuossa tuokiossa; mennään nyt pukemaan häntä Brentfordin noidaksi.

R. VIRTA. Ensin sanon palvelijoilleni, miten heidän tulee menetellä kopan kanssa. Menkää te sill'aikaa ylisille, minä tulen heti ja tuon hänelle pääliinan.

(Menee.)

R. PAASO. Hirteen koko ruokoton konna! Me emme voi kyllin pahasti häntä pidellä. Hirteen koko ruokoton konna! Me emme voi kyllin pahasti häntä pidellä.

Näin tehdessämme osotamme vainen,

Ett' arvokas on iloinenkin nainen.

Sijansa leikki, kun on kädet kuivat;

Mut muista: tyyness' isot kalat uivat.

(Menee.)

(Rouva Virta tulee kahden palvelijan kanssa.)

R. VIRTA. Tuossa, miehet, ottakaa taas tuo koppa olallenne; herra tulee kohta kotiin; jos hän käskee teitä laskemaan sen maahan, niin totelkaa. Nopeat liikkeet!

(Menee.)

1. PALVELIJA. No, käydään kiinni.

2. PALVELIJA. Taivas varjelkoon, ettei se taas ole täynnä ritaria!

1. PALVELIJA. Sitä en luule: ennemmin kantaisin saman verran lyijyä.

(Virta, Paaso, Höllönen, Cajus ja sir Hugh Evans tulevat.)

VIRTA. Mutta jos se havaitaan todeksi, herra Paaso, niin millä hyvitätte sen, että olen narrinanne ollut? – Maahan koppa, te konnat! – Kutsukoon joku tänne vaimoni. – Kultalintu kopassa! – Oo, te konnat ja parittajat! Tässä on puolue, joukkokunta, salaseura, kapinaliitto minua vastassa. Nyt joutuu itse perkele häpeään. – Tänne, vaimo, kuuletkos! – Esiin, esiin sieltä! – Katsotaanpas mitä aimo vaatteita sinä lähetät pesuun!

PAASO. Tämä on jo liikaa! Herra Virta, te ette enää saa käydä irti; teidän on kädet sidottavat.

EVANS. Nii, hän o pääst pyöräl; hän o hull niinku hull koer.

HÖLLÖNEN. Totta totisesti, herra Virta, tämä ei ole oikein, ei totta totisesti.

(Roteva Virta tulee.)

VIRTA. Samaa minäkin sanon. – Tulehan tänne, rouva Virta, rouva Virta, kunniallinen nainen, siveä vaimo, hyväntapainen olento, jolla on mustasukkainen narri miehenä! – Syyttä suotta minä epäilen, eikö niin, rouvaseni?

R. VIRTA. Taivas olkoon todistajani, että niin teet, jos minua epäilet uskottomuudesta.

VIRTA. Aivan niin, sinä rautaotsa! Jatka, jatka vain? – Maalle sieltä, senkin roisto!

(Heittää vaatteet maalle kopasta.)

PAASO. Tämä on jo liikaa.

R. VIRTA. Etkö häpeä? Anna vaatteiden olla.

VIRTA. Kyllä sinut kohta löydän.

EVANS. Täs ei ol järkki. Meinatteks te nosta yles teijä vaimo hamei? Kas nii, poies siit!

VIRTA. Tyhjäksi koppa, sanon minä!

R. VIRTA. Mutta, hyvä mies, —

VIRTA. Herra Paaso, niin totta kuin olen mies, niin eilen kannettiin joku ulos tässä kopassa; miksi ei hän nyt taas voisi siinä olla? Talossani hän on, se on vissi, tietoni ovat varmat, epäluuloni on oikeutettu. Maalle kaikki vaatteet!

R. VIRTA. Jos sieltä miehen löydät, niin saat tappaa sen kuin kirpun.

PAASO. Tässä ei ole niin ketään.

HÖLLÖNEN. Kunniasanani kautta, tämä ei ole oikein, herra Virta; häpäisette vain itsenne.

EVANS. Herr Virta, teijä pittä rukkoill eik seurat teijä omi lihallissi mieljohteitan; tämä on mustsukkasutt.

VIRTA. Hyvä; tässä ei ole se, jota etsin.

R. VIRTA. Eikä missään muuallakaan kuin omissa aivoissasi.

VIRTA. Auttakaa minua vain tämä kerta etsimään läpi taloni; jos en löydä mitä haen, niin älkää mitenkään typeryyttäni kaunistelko; tehkää minut ainaiseksi pöytänarriksenne; tulkoon sananparreksi: niin mustasukkainen kuin Virta, joka ludosta pähkinästä etsi vaimonsa rakastajaa. Tehkää vain tämä kerta mielikseni, vain tämä kerta auttakaa minua etsimään.

R. VIRTA. Hoi sieltä! Rouva Paaso, tulkaa alas sieltä, ja se vanha eukko kanssa; mieheni tulee sinne yliskamariin.

VIRTA. Vanha eukko? Mikä vanha eukko?

R. VIRTA. No, se piikatyttömme täti Brentfordista.

VIRTA. Se velho, se portto, se rietas luuska! Enkö ole kieltänyt häntä talooni tulemasta? Hän kulkee täällä asioilla, eikö niin? Me olemme typeriä, me miehet, emme hoksaa, mitä tuon taikuriammatin takana piilee. Hän tenhoo loitsuillaan, taioillaan ja ennustuksillaan, ja sellaiset lorut käyvät yli meidän ymmärryksemme, emme tajua niistä tämän taivaallista. – Alas sieltä, sinä velho, sinä mustalaisakka, alas, sanon minä!

R. VIRTA. Oi, hyvä rakas ukkoseni! – Hyvät herrat, älkää antako hänen lyödä sitä vanhaa vaimoa!

(Falstaff tulee naiseksi puettuna, rouva Paason taluttamana.)

R. PAASO. Tulkaa, Anna muori! Antakaa minulle kätenne.

VIRTA. Kyllä minä hänelle annan! – Ulos ovesta, velho! (Lyö häntä.) Senkin homsu, ruosa, marakatti, tulen lautta! Ulos; ulos! Kyllä minä sinut noidun, kyllä minä sinut taion!

(Falstaff menee.)

R. PAASO. Ettekö häpeä? Pelkään että olette piessyt hengiltä sen vaimo-paran.

R. VIRTA. Kyllä hän sen vielä tekeekin. – Sinä saat siitä paljon kunniaa.

VIRTA. Hirteen koko noita!

EVANS. Totisest mnää luule ett se akk o oikke velho; mnää en tykkä siit ku akall o suur part; mnää näi suure parra häne liinas alt.

VIRTA. Tuletteko kanssani, herrat? Rukoilen teitä tulemaan; pitäähän teidän nähdä miten se mustasukkaisuuteni päättyy. Jos nyt tyhjää haukun, niin älkää koskaan enää ajooni luottako.

PAASO. No, taipukaamme vielä kerta hänen oikkuihinsa. Tulkaa, hyvät herrat!

(Virta, Paaso, Höllönen ja Evans menevät.)

R. PAASO. Toden totta, hän pieksi häntä oikein säälittävästi.

R. VIRTA. Ei maarin niinkään; minusta hän pieksi häntä oikein säälimättömästi.

R. PAASO. Se sauva olisi siunattava ja ripustettava alttarin päälle: se on tehnyt ansiollisen työn.

R. VIRTA. Mitä luulette? Voisimmekohan naiseutemme turvissa ja hyvän omantunnon oikeudella ajaa kostoamme vielä pitemmälle.